Onnen maa @ Järvenpään teatteri

kuvat © Tarinastudio Ky / Satu Hart

Näin Onnen maan ensi-illassa 5.6.

Tenho (Pekko Halonen) palaa Helsingistä lapsuudenkotiinsa maaseudulle, jossa isoveli Aarne (Markus Peltola) jo pyörittää kotitilaa. Isä Antti (Tapio Eronen) on huonossa kunnossa, ja tilalla sukupolvenvaihdos tapahtumassa virallisestikin ihan lähiaikoina. Aarnen vaimo Terttu (Jenni Tapaila) ja poika Tapi (Severi Joukainen) sekä Aarnen ja Tenhon äiti Tiina (Leila Väänänen) asuttavat tilaa ja pyörittävät arkea tutulla kaavalla. Kun Tenho yllättäen tupsahtaa keskelle rutiineja, menee elämä vähän sekaisin, eikä vähiten siksi, että Tenhoa kiinnostaa lähinnä naisten nauratus ja tango. Isoveljen auttaminen tilan töissä ei sen sijaan houkuta, ja kun pitäisi ottaa hanko käteen ja ruveta hommiin, ei siitä oikein tule mitään. Tenhohan ei Aarnen komentoja tottele, eikä Aarne Tenhon tangopuheita kuuntele. Sen sijaan Tenhoa innostaisi esitellä komeita kenkiä ja pyöräytellä neitoja parketilla, ainakin meijerilaborantti Virvaa (Susanna Määttä)... Vaan kuka pyörittää ja ketä, ja kuinka sopeutuu kaupunkilaistunut maalaispoika taas maaseudun elämään? Löytyykö tangossa kaipailtu onnen maa, vai onko laulu totuutta ihmeellisempää?

Onnen maan on Järvenpäähän ohjannut ja sovittanut Reetta Ristimäki. Alkuperäinen käsikirjoitus on Markku Pölösen käsialaa, ja Pölösen käsialaa on myös vuonna 1993 ensi-iltansa saaneen Onnen maa-elokuvan ohjaus. Nyt tanssilavoilla ja maatilalla pyörähdellään Järvenpään kesäteatterissa, ja sujuvasti pyörähdelläänkin. Viihdyin Onnen maassa tosi hyvin, ja pidin esityksen tunnelmasta kovasti. Ristimäen sovitus on onnistunut, vaikka kohtausten keskinäisiä suhteita jäin välillä miettimään. En toisaalta ole nähnyt alkuperäistä elokuvaa, joten en osaa kunnolla arvioida, mitkä tavat tehdä kohtauksia ovat alkuperäisen käsikirjoituksen peruja ja mitkä sovituksen kautta tehtyjä ratkaisuja. Joissain kohtauksissa on paljon fokusta, vaikka niissä tapahtuu juonen kannalta vähemmän tärkeitä asioita, ja joissain kohtauksissa, joissa on isompi käänne, mennään tärkeän juonellisen merkityksen ohi vähän vauhdilla. Eniten tämä näkyy lopussa, jossa isojen käänteiden jälkeen vedetään langat yhteen nopeasti ja turhia selittämättä, jolloin pitkin matkaa hienosti kerätty draamallinen jännite vähän lässähtää. Mutta vaikka kiinnitin huomiota kohtausten painotuksiin, nautin kokonaisuudesta täysin siemauksin ja erityisesti ensimmäisellä puoliskolla Onnen maa vei täysin mukanaan. Ristimäen ohjauksessa koko esiintyjäjoukko pääsee loistamaan, ja sekä joukkokohtauksissa että muutaman henkilön kohtauksissa tekeminen on tarkkaa. Ristimäen henkilöohjaus on erityisen hienoa, ai että pidin niistä kohtauksista, joissa ovat vanha isäntä Antti ja joko Tenho tai Aarne tai molemmat. Upeasti esitettyjä hetkiä! Samoin ne hetket, joissa Tenho mieluummin hengailee syrjässä kylän leuhkien ja suutaan soittavien jätkien seurassa kuin muun perheensä tai kyläläisten kanssa, ovat mainiosti latautuneita. Jo ensi-illassa esitys eteni vaivattomasti ja hyvällä vireellä pieniä haparointeja lukuunottamatta, ja varmaa tarinankerrontaa oli ilo katsoa.

Musiikkia on paljon, ja se soi Jussi Hongiston johtaman kolmihenkisen orkesterin käsissä erinomaisesti. Myös kaikki näyttelijät laulavat todella hyvin, ja heitä olisi kuunnellut kyllä vielä lisääkin. Hienoja laulusuorituksia kuullaan niin sooloissa, duetoissa kuin yhteislauluissa. Musiikki ei varsinaisesti kerro tarinaa tai vie juonta eteenpäin paria poikkeusta lukuunottamatta, mutta ottaa paikkansa lavalla vaivatta. Ehkä hieman musiikkikohtauksilla on vaikutusta juonen etenemiseen, mutta kappaleet on sovitettu onnistuneesti joko kohtausten väliin tai osaksi tapahtumia, eivätkä ne katkaise esityksen flowta. Paljon on tangoa ja tanssimusiikkia kuten tarinan maailmaan sopii, ja muutama muuntyylinen kappale myös. Erityisesti virret 361a ja 555 soivat komeasti, samoin muun muassa Vaaralliset huulet, Tunnista toiseen/Rock Around the Clock ja Onnen maa. Virpi Maisalan koreografioissa on vauhtia ja iloa, sekä sujuvaa lavatanssipyörähtelyä että luontevaa liikekieltä muutenkin. Maisala ja ohjaaja Ristimäki käyttävät kesäteatterin lavaa onnistuneesti hyväksi laajalla alalla, ja ulottavat toiminnan välillä myös katsomoon. Sinikka Zannonin pukusuunnittelussa ollaan ajankuvaan sopivasti 1960-luvun tunnelmissa, ja lavalla näkyy niin arkista maalaisasustoa kuin komeita pukuja ja kauniisti koreografioiden tahtiin heilahtelevia helmoja.

Tarinan keskiössä ovat veljekset Tenho ja Aarne, joita Pekko Halonen ja Markus Peltola varmoin ottein näyttelevät. Halonen tuo Tenhoonsa sopivalla otteella niin huolettomuutta kuin epävarmuutta, ja näyttelee hienosti sen pienen ulkopuolisuuden sävyn, joka Tenhossa on. Kaupungista lapsuudenkotiinsa maalle palaavalla miehellä on isot puheet ja itsevarma meininki, mutta totuus on vähän toinen. Halonen tavoittaa varsin onnistuneesti Tenhon hahmon monitasoisuuden, ja tuo lavalla näkyviin tämän pyrkimyksen pitää yllä luomaansa kuvaa itsestään, sekä sen, miten Tenho hakee paikkaansa perheensä parissa. Markus Peltolan Aarne on järjen ääni ja vähän tosikko. Aarnen hahmo peilautuu sujuvasti Tenhoon, ja Peltola näyttelee hyvin sen, miten Tenhon paluu asettaa Aarnen vielä vahvemmin omaan asemaansa tilan nuorena isäntänä. Tenhon ja Aarnen välinen suhde ja asetelma on minulle yksi tarinan kiinnostavimmista kuvioista, ja Peltolan ja Halosen tapa tuoda veljesten välit lavalla esiin on tosi toimiva. Heidän roolitöissään on paitsi pitkästä aikaa tapaavien veljesten hienoista epäluuloisuutta toisiaan kohtaan, myös taitavasti roolin rakennukseen ripoteltuja yksityiskohtia, jotka kertovat hahmoista myös sellaista, mitä käsikirjoituksesta ei löydy. Veljesten isää Anttia näyttelevä Tapio Eronen tekee koskettavan roolin vanhana isäntänä, jonka muisti tai terveys eivät ole entisellään, mutta joka on silti vahvasti läsnä perheensä arjessa. Kohtaus, jossa Antti kertoo pojilleen, joita ei siinä hetkessä muista, kuinka hänellä on kaksi poikaa, on ehdottomasti suosikkini koko näytelmässä. Tosi kaunis, haikea kohtaus.

Leila Väänäsellä on hieno ote rooliinsa Tiinana, Aarnen ja Tenhon äitinä, hän tuo roolityöhönsä sekä lämmintä huumoria että herkkyyttä. Jenni Tapaila nuorena emäntänä Terttuna on valovoimainen ja esiintyy iloisella, lempeällä energialla. Aarnen ja Tertun poikaa Tapia näyttelevällä Severi Joukaisella on roolissaan pilkettä silmäkulmassa ja mainio meininki, Tapin kaveria Kaisaa näyttelevä Emma Määttä tuo rooliinsa sananvalmiutta ja terävyyttä. Susanna Määttä meijerilaborantti Virvana ja Sari Sarlin Tenhon lapsuudenystävä Laurana tekevät onnistuneet roolit, joissa on asennetta. Markku Hynninen vakuuttaa sekä arvokkaana pastori Jalkasena että aurinkolasit päässä kansaa tanssittavana tangokuninkaana, ja Anja Veck yhtä lailla astuu vakuuttavasti orkesterin eteen tangokuningattaren roolissa. Lassi Videnius Lavosena ja Timo Hietala Hiippona ovat mainion suurisuinen ja ärsyttävä kaksikko, jotka viihtyvät viinaksien ja tikanheiton parissa. Kulmakunnan jutuista ja juoruista pysyvät ajan tasalla keskusneidit, joita näyttelevät juuri sopivan tiedonhaluisella otteella Noora Kärki, Nina Salminen ja Pirjo Eskolin. Omaa osaansa juttujen levittämisessä hoitavat tiedontasaajat, joiden rooleihin Essi Suomela, Niina Meriläinen ja Aino Kivikkola sujuvasti sujahtavat. Tämä kolmikko myös valloittaa laulullaan useaan otteeseen. Antti Ruotoistenmäki työmies Tikkisen roolissa jää mieleen erityisesti tanssilavapyörähdyksistä. Koko esiintyjäjoukko tekee roolinsa taidolla ja pelaa hienosti yhteen toistensa kanssa. Yksi esityksen ehdoton vahvuus ovat sen esiintyjät, he tavoittavat niin huumorin, draamalliset suhteet hahmojen ja tilanteiden välillä kuin musiikin monet sävyt.

Onnen maa on ihana esitys, ja sen esiintyjät todella taitavia ja lämmöllä läsnä lavalla. Musiikintäyteinen näytelmä rullaa eteenpäin sujuvasti, ja esityksessä on paljon hienoja kohtauksia. Näppärästi kuusikymmentälukulaisen tunnelman tavoittava esitys tarjoaa itseäni vanhemmille katsojille nostalgiaa ja lapsuus- ja nuoruusmuistoja, ja meille vähän nuoremmille kurkistuksen entisajan maailmanmenoon. Vaikka monet vanhan ajan jutut, kuten heinänteko seipäille tai sentraalisantrat, olivatkin minulle etukäteen tuttuja, se yllätti, että muovi oli vielä aika uusi keksintö. Sopii siis myös oppitunniksi historiaan tämä teatterikipale! Minulla onkin jo kalenterissa tiedossa toinen reissu Onnen maahan vähän myöhemmin kesällä, ja ajattelin esitystä katsoessani jo ensimmäisen vartin aikana, että onpas ihanaa nähdä tämä vielä uudelleen. Onnen maassa on paljon sellaista, mistä pidän, esimerkiksi perhe- ja veljesdynamiikkaa, tuhlaajapoika-kuvio, maaseudun rauhaa ja vilskettä, musiikkia ja paljon mainioita yksityiskohtia hahmoissa ja heidän välisissään suhteissa. Ja taitavat esiintyjät! Odotankin siis jo innolla seuraavaa kertaa tämän esityksen katsomossa, niin sitä, että näen tarinan uudelleen, kuin sitä, että näen, miten esitys on näytöskauden edetessä kasvanut, juurtunut ja saanut varmuutta.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Järvenpään teatteri!