Kekkonen – syntymästä kuolemattomuuteen @ Miinan monttu

kuvat © Mari Luokkakallio

Näin Kekkosen 12.6.

Urho Kaleva Kekkonen (Jyrki Ylätalo) saa kuin saakin jännittävän hiihtokilpailun seurauksena suurmiehen nimen, ja tie suomalaisen politiikan huipulle on avattu. Äiti Emilian (Helena Hajanti) ja isä Juhon (Ari-Pekka Louhelainen) kalju pienokainen juttelee aamun lehdistä, ja syntyykin silmälasit päässä. Pian tie vie opiskelemaan ja siitä mukaan politiikkaan. Yhdessä Kaarlo Hillilän (Aleksi Mertanen) kanssa pohditaan miten uralla etenisi parhaiten, ja konekirjoittajan salkkua kantavan Sylvin (Oona Otsamo) kanssa perustetaan perhe. Ensimmäisellä kerralla ei presidentin paikka aukene, ja sekös Urhoa harmittaa, mutta pian kääntyy onni senkin suhteen. Kekkosen nimeä luetaan kerta toisensa jälkeen, ja Suomella on uusi presidentti. Valtiovierailut, tapaamiset toinen toistaan vaikutusvaltaisempien henkilöiden kanssa ja suuri kansansuosio kuljettavat Kekkosta legendan maineeseen, mutta Kuningas A. (Lissa Joensuu) häilyy jatkuvasti ympärillä eikä edes Kekkonen säästy menetyksiltä. Suurmiehen maine on kuolematon, mutta suurinkaan meistä ei elä ikuisesti.

Tuomas Parkkisen kirjoittama mainio kuningaskomedia Kekkonen – syntymästä kuolemattomuuteen oli minulle tuttu parin vuoden takaa Koskenniskan kesäteatterin versiona, silloin pidin näytelmästä kovasti ja oli hauska nähdä se nyt uudelleen. 30-vuotisjuhlaa viettävään Miinan monttuun esityksen on ohjannut Sanna Saarela, jolle tämä on kuudeskymmenes pitkä ohjaus. Tuplaonnittelut! Primus Motorin (Kari Tuominen) kerronnan rytmittämäksi rakentuva näytelmä rullaa eteenpäin erinomaisessa tahdissa, ja Saarelan ohjauksessa on paljon onnistuneita ratkaisuja. Kohtaukset tehdään tarkasti ja niiden tyyli on sujuva ja hienosti monitasoinen, esityksen aikana mennään komediasta draamaan ja riemusta suruun välillä hämmästyttävän helposti. Lopussa ihmettelin, että miten voikin olla näin koskettava hetki lavalle loihdittu, yllätti kuinka syvälle viimeinen näyttämökuva iski. Kekkosnäytelmä on siitä hieno komedia, että se käy läpi monia tunteita ja löytää huumorin lisäksi myös vakavia aiheita, joita käsitellä niin komedian kautta kuin välillä myös ilman naurua. Tämän katsominen osui hyvään saumaan, sillä kuuntelin juuri äänikirjana Janne Kuusen poliittisen satiitin 400 kekkosta. Vaikka kirjailijan mukaan yhtymäkohdat Kekkosen ja kirjan presidentti K:n välillä ovat satunnaisia, on 1970-luvun politiikkaa ruotiva romaani kuitenkin mainio teos, jota mielessään peilata tähän Parkkisen näytelmään. Kun vielä syksyllä on luvassa Musiikkiteatteri Kapsäkin uusi karnevalistinen musiikkinäytelmä UKK, on meikäläisellä käynnissä kunnon Kekkos-vuosi.

Marko Karvosen suunnittelema lavastus on toimiva ja tarjoaa sujuvasti tapahtumapaikkoja Lepikon torpasta Havaijille ja eduskunnan istuntosalista hiihtoladuille. Sopivasti poliittista kuvastoa ja näppärästi eri tilanteisiin taipuvia lavastusratkaisuja. Charlotta Torttilan, Anuliisa Salovaaran, Oona Otsamon ja Hanna Pulkkisen puvustus sopii ajankuvaan ja kulkee mainiosti vuosikymmenten aikana kohti kunkin ajan muotia. Hahmoille sopivia vaatevalintoja ja erilaisia ammattivaatteita, kuten univormuja ja niihin sopivia asusteita, näkyy lavalla paljon, ja aika nopsia vaatevaihtoja myös muutamaan otteeseen. Kaisa Pullinen on toiminut tanssien opettajana, ja muutaman kerran näyttämöllä tanssahdellaankin mainiosti ryhmäkoreografioiden muodossa. Myös musiikkivalinnat ovat onnistuneita, ja erityisesti Lissa Joensuu esittää soolonsa kauniisti musiikkityylistä riippumatta.

Jyrki Ylätalo ottaa Kekkosen suuret saappaat haltuunsa sujuvin ottein, ja tavoittaa hienosti monikerroksisen roolinsa useat sävyt. Välillä nopeissa repliikeissä tulee vähän kiire, mutta se ei kokonaisuudessa haittaa. Kekkonen on legenda, mutta Ylätalon käsissä ihminen, jonka tarinassa ei ole pelkkää hohtoa, vaan onnistumisten, menestyksen ja presidenttiyden takana surua, menetyksiä, paljon työtä ja inhimillistä oman paikan etsimistä. Ylätalo myös kasvattaa Kekkosensa näppärin ottein vauvasta vaariin, lukee komediaa mainiosti ja osaa hypätä politiikan huipulla terävänä toimivasta presidentistä terveytensä kanssa kamppailevan miehen hauraaseen hämmennykseen taitavasti. Kari Tuominen kertoja Primus Motorin osassa pitää esityksen rytmissä ja ryhdissä, ja on sanoissaan selkeä ja lavaläsnäolossaan jatkuvasti tilanteen tasalla. Tuomisella on huumori hyppysissään hyvin, hän osaa hauskuuttaa yleisöä luontevasti, eikä kertojaroolista tule luennoivaa, vaan elävä ja hengittävä osa tarinaa. Hyvä on myös majuri Levon rooli. Aleksi Mertanen tekee useamman roolin, ja mainiosti tekeekin. Kaarlo Hillilän roolissa Mertanen tekee koko esityksen hahmoista suosikkiroolisuoritukseni, Pörrö-parka (alkoi jo epäilyttämään, että olikos se nyt Pörrö se lempinimi, mutta näin ainakin luulin kuulleeni) on niin sydän murtuneena kun Känä hänet hylkää... Ja se Kekkosen kaljun läpsyttely on ihan mahtava yksityiskohta! Myös karismaattisin poliitikko Väyry– siis John F. Kennedy ja Kekkosen kaveri Paavo Väyrynen ovat tosi onnistuneita rooleja, Mertasella on ilmeet ja eleet hallussa roolissa kuin roolissa.

Helena Hajanti urakoi ison kasan rooleja, näistä erityisesti Emilia, Alli Paasikivi ja Elisabeth II jäivät mieleen. Hajantilla on loistava energia lavalla, ja hän ottaa kohtaukset haltuun vaivattomasti. Oona Otsamolla on Sylvi Kekkosen lisäksi myös muita rooleja, mutta Sylvi näistä isoin ja eniten jää mieleen. Otsamo tekee hienon roolityön aina kommunistiksi epäillystä tytöstä diplomaattiseen miestään tukevaan, mutta tiukasti omaa työtään puolustavaan naiseen. Otsamo tuo Sylviinsä lämpöä ja viisautta, nokkeluutta, joka tekee hänestä kiinnostavan hahmon. Lissa Joensuulla on niin ikään usea rooli, näistä Kuningas A. on se, joka vetää reippaalta komedialta maton alta ja muistuttaa, mihin suuntaan tässä ollaan menossa. Joensuu laulaa hienosti, ja häneltä sujuu niin räppi kuin Finlandia-hymni. Ari-Pekka Louhelainen, Eero Elo ja Veli Peurala saavat kaikki esitettäväkseen monen monta roolia, ja sujuvaa on heidän työnsä. Louhelainen jäi mieleen erityisesti Juho Kekkosen, Hitlerin ja Nikita Hrustsevin rooleista, hänellä on mainio komedian taju ja tapa olla lavalla. Elon rooleista erityisesti maisteri Palomaa ja Veikko Vennamo ovat mainioita, ja hänen roolityössään on mukaansatempaava meininki. Peurala on mahtava Juho Kusti Paasikivi, huikea roolisuoritus! Samoin Paavo Nurmi on mainio. Eikä pidä unohtaa shown tähteä Hilpuria, joka tassuttelee lavalle arvokkaasti kuninkaallisen corgin Hollyn roolissa. Koko esiintyjäporukka pelaa yhteen tarkasti, iskut ovat kohdillaan ja tekemisessä varmuutta ja innokasta otetta.

Miinan montun Kekkonen – syntymästä kuolemattomuuteen on onnistuneesti toteutettu versio mainiosta näytelmästä, ja katsomossa viihtyy niin, että aika kuluu ihan huomaamatta. Varmaotteiset näyttelijäsuoritukset, sujuva ohjaus ja hienosti yhteen puhaltava työryhmä tarjoavat viihdyttävän ja taitavasti toteutetun esityksen. Myös hyvin innokas yleisö toi teatteri-iltaan hyvää fiilistä, ja neljännen seinän rikkominen toimii tämän esityksen kohdalla tosi hyvin. Kekkosen elämäntarinassa riittää monenlaista käännettä ja kerrottavaa, eivätkä kaikki tietenkään mahdu yhteen näytelmään, mutta vaikka Kekkonen ei olisi kovin tuttu hahmo, kuten hän ei minulle ole, esityksestä saa paljon irti, ja siinä sivussa oppii asioita historiasta ja UKK:sta. Politiikan ja Kekkosen ystäville tällä on varmasti vielä enemmän annettavaa, ja myös 60-, 70- ja 80-lukujen nostalgiaa on tarjolla. Edustamani nuorempi polvi taas katsoo tarinaa eri näkökulmasta, ja tosi mielellääni ainakin minä myös katsoin. Erinomaisen esityksen kautta avautuu paitsi kurkistus Suomen politiikan henkilöihin ja heidän elämiinsä, myös tarina ihmisistä, heidän toiveistaan, tavoitteistaan ja kokemuksistaan. Ja näin sujuvasti esitettynä sellaista on aina ilo katsoa.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Miinan Monttu!