Pieni merenneito @ Helsingin kaupunginteatteri

 

kuvat © Robert Seger

Näin Pienen merenneidon ennakkonäytöksessä 16.8., päivää ennen musikaalin uusintaensi-iltaa.

Merenneito Ariel (Yasmine Yamajako) on luonteeltaan seikkailija, joka ei halua antaa kenenkään rajoittaa tutkimusmatkojaan pitkin merta ja sen pintaa. Mitä kaikkea maailmasta löytyykään! Arielin matkassa ui ystävä Pärsky (Iivari Luomala), ja pinnalla ystävyksiä ihmisten tavaroiden ja tapojen saloihin opastaa lokki Skuutti (Tuukka Leppänen). Isä Triton (Mikko Vihma) tuskailee nuorimman tyttärensä rohkeuden kanssa, ja koettaa hallita Arielia käskemällä rapu Sebastianin (Samuli Kakko) tämän lapsenvahdiksi. Vaan ei äyriäinen joka paikkaan ehdi, ja ennen kuin kukaan huomaakaan, on Ariel rakastunut ihmiseen! Eikä keneen tahansa, vaan prinssi Erikiin (Martti Manninen). Kun isä vain kieltää ja Sebastian vain latelee sääntöjä, Ariel kääntyy sen ainoan puoleen, joka ehkä voisi olla avuksi. Ursula (Sanna Saarijärvi), merinoita ja Arielin täti, lupaakin auttaa – kunhan hinnasta sovitaan. Ariel saa jalkansa, mutta tarjoaako ihmisten maailma lopulta kaikkea sitä, mistä hän haaveilee?

Helsingin kaupunginteatterin Pieni merenneito sai ensi-iltansa ja Suomen kantaesityksensä 29.8.2019, eli lähes neljä vuotta sitten. Minä näin sen edellisellä esityskaudella kahdesti (tästä edelliseen esitysarviooni). On todella mielenkiintoista – ja harvinaista – päästä näkemään sama produktio uudelleen näin monen vuoden jälkeen, aiemmin olen tainnut nähdä ainostaan Wicked-musikaalin West End-produktion niin, että välissä on useampi vuosi. Pieni merenneito on aivan yhtä huikean näköinen kuin edellisellä esityskaudellaan, ja tuntuu lisäksi saaneen tarinan ja sen kertomisen kohdalla uudenlaista syvyyttä ja tasoja. Viime kerralla minua häiritsi disneysadun disneysatumaisuus, eikä se tietenkään ole esitykselle reilua, sillä Pieni merenneito, nimenomaan tämä Disneyn versio, on totta kai disneysatu. Nyt lähestyin musikaalia eri kulmasta kuin viime kerralla, vähän senkin takia, että olin jo aiemmin nähnyt tämän ja tiesin, mitä odottaa. Edelliselläkin kerralla hurmaannuin monesta jutusta, ja samat asiat hurmasivat edelleen myös nyt. Uusiakin hurmaavia ja ihania juttuja huomasin nyt, ja niinhän se teatterissa aina on – vaikka kävisi useammankin kerran katsomassa saman tarinan, on siinä aina jotakin uutta. Eli jos Merenneito on viime esityskaudella nähty, kannattaa siitä huolimatta suunnata katsomoon uudelleenkin! Paitsi että mukana on uusia esiintyjiä, on myös esitys itse saanut kasvaa ja tuntuu sekin uudenlaiselta.

Ohjaaja Samuel Harjanne on oikeassa paikassa näiden isojen, näyttävien musikaalien ohjaksissa. Harjanteella on silmää sekä kokonaisuudelle että yksityiskohdille, jolloin show voi olla suuri ja tarjota ison elämyksen juuri näyttävyytensä kautta, mutta tunnetaso ja draama tulee aina yhtä tärkeäksi osaksi kokonaisuutta. Ehkä se oli se, että tällä katsomiskerralla päätin syleillä tarinan kaikkea sadunomaisuutta, ehkä se, että musikaali on saanut kasvaa uudelleen omaksi maailmakseen tähän toiseen ensi-iltaansa, mutta tuntuu, että Pieneen merenneitoon on tullut lisää yksityiskohtia, kerroksia ja merkityksiä. Moni hahmo tuntuu kokonaisemmalta, tai sitten olen oppinut tässä neljän vuoden aikana ymmärtämään näitä tyyppejä enemmän, ja samaistumaankin heihin enemmän. Huumori on monessa kohtaa erinomaista, yllätyin jo viime kerralla siitä, miten hauskoja kohtauksia tästä löytyy, ja hahmojen väliset kohtaamiset ovat mainioita ja monen tunteen sävyttämiä. Harjanteen ohjaus on sujuvaa ja niin merenalainen kuin -päällinenkin maailma onnistuneesti hallussa, tarina tuntuu vapaalta ja vallattomalta, kuten Arielin kasvutarinalle sopii. Rohkeuden, vapauden, unelmien, vanhemmuuden, rakkauden ja seikkailun teemat kasvavat esityksen edetessä, ja nuorten päähenkilöiden itsensä etsiminen koskettaa.

Peter Ahlqvistin lavastus, Pirjo Liiri-Majavan puvustus, Milja Mensosen naamiointisuunnittelu, Toni Haarasen videosuunnittelu ja William Ilesin valosuunnittelu tarjoavat niin upeaa visuaalisuutta, että se huumaa aina vaan uudelleen ja uudelleen. Merenalainen maailma on värikäs, täynnä upeita yksityiskohtia ja toinen toistaan hienompia juttuja. Meren väen pyrstöt, hiukset, liikkeet, merikasvit, vedenalaiset luolat... Huh sentään, miten hienoja! Ja maan pinnalla taas kuninkaallisen linnan huoneet, henkeäsalpaavan kaunis portaikko, tanssiaisasut, merta halkova laiva... Pienen merenneidon näyttämökuviin mahtuu niin paljon, että tämän voisi varmasti katsoa vaikka kuinka monta kertaa, ja siltikään ei ehtisi kaikkia yksityiskohtia tutkia. Esityksen nuket (Stitches and Glue) ovat aivan ihania, ja varsinkin rauskut ja hait hurmasivat minut täysin, samoin flamingot ja sammakot. Kaikenkokoista ja -näköistä merimaailmaan sopivaa nukkea löytyy, ja näitä suloisia, kauniita, hauskoja ja elävännäköisiä otuksia ihastellessa teatterin taika vie suoraan aaltojen alle.

Alan Menkenin sävellys, Howard Ashmanin ja Glenn Slaterin sanoitus ja Hanna Kailan suomennos soivat kauniisti ja vahvasti kapellimestari Risto Kupiaisen johdolla. Kappaleet ovat kivaa kuunneltavaa, kuten edelliselläkin esityskaudella, vaikka näistä mikään ei ole minulle sellainen vau-biisi. Hienoja kappaleita, ja upeasti esitettyinä, Pieni merenneito tarjoaa. Suosikkeinani ovat pysyneet Maailma tuo, Lääpällään, Ääni soi, Surkeat sielut, Pienin askelin, Suudelkaa ja Jos voisin, joiden lisäksi Tritonin tyttäret ja Isin pikku kulta tekivät nyt vaikutuksen. Maailma tuo ja Ääni soi ovat suurimmat suosikkini, molemmat ovat paitsi lauluina kivoja, myös visuaalisesti vaikuttavia. Gunilla Olsson-Karlssonin koreografia on parhaimmillaan isoissa joukkokohtauksissa, ja näistä erityisesti Jää syvyyksiin on täynnä taituruutta, vauhtia ja huimia liikkeitä, voltit, hypyt ja muu akrobaattinen meno on aina lähellä sydäntäni. Myös Arielin ja Erikin yhteinen tanssi ja tanssin kautta keskusteleminen on hurmaavasti koreografioitu. Osana koreografiaa ovat lennätykset (Flying by Foy), jotka ovat yksi Pienen merenneidon vaikuttavimpia osa-alueita. Kohtaus, jossa Ariel pelastaa Erikin hukkumiselta, on niin upea, että voisin katsoa pelkästään sen vaikka kymmenen kertaa putkeen. Sanomattakin siis selvää, että tämä kohtaus on myös suosikkihetkeni koko esityksessä. Uintikohtaukset ovat teatterin taikaa parhaimmillaan, ja aina vähän liikuttaa, kuinka hienoja juttuja teatterissa voidaan tehdä. Merenneito uimassa pitkin merta? Ei ongelmaa! Laidan yli pudonnut, pohjaa kohti vajoava prinssi? Ei ongelmaa siinäkään. Ja Ariel, uimassa kohti pintaa, kohti unelmiaan ja samalla valmiina pelastamaan ihmisen, joista ei ole kuullut kuin pahoja sanoja? Sydän sulaa.

Arielin pyrstöön hyppäävällä Yasmine Yamajakolla on aivan täydellinen Disney-prinsessan ääni! Hän tekee Arielin roolin herkästi, tasapainotellen hienosti uhmakkaan ja uteliaan teinin, rakastuneen nuoren naisen, unelmiaan pohtivan tytön ja rohkean seikkailijan välillä. Yamajako tuo lavalle valovoimaista energiaa ja sellaista läsnäoloa, joka loistaa katsomon viimeiseen riviin saakka. Lumoavan lauluäänen lisäksi Yamajakon Ariel lumoaa persoonallaan, sillä, miten Ariel käy haasteita päin, käyttää älyään ja uskaltaa myös hypätä tuntemattomaan. Martti Manninen on jokaista elettä, ilmettä, hymyä ja riehakasta laivan köysissä roikkumista myöten suloinen, kapinallinen, lämminsydäminen seikkailijaprinssi. Pidin Erikin hahmosta jo viimeksi, mutta tällä kierroksella myös kiinnostuin hänestä paljon enemmän kuin ennen. Mannisen roolityöhön on tullut enemmän kerroksia juuri siihen, miten Erikin syntymävelvollisuus kuninkuuteen ja merelle vievät unelmat kolahtavat yhteen ja synnyttävät ristiriitoja. Teiniangstin lisäksi siis uskottavaa vastuun ja sen kanssa kamppailun tuskaisuutta, joka tekee Erikistä monitasoisemman. Mannisen roolityössä tunteet ovat aitoja ja Erik niin valloittava, että ei voi kuin hymyillä. Samuli Kakko tekee Sebastianin roolin sopivan koomisesti ja ah-niin-kärsivästi, on sekin kun hänen täytyy aina olla Arielia vahtimassa! Kakko on sisäistänyt roolinsa onnistuneesti, ja tarjoaa näppärää huumoria ja mainioita letkautuksia, unohtamatta ravun arvokasta ja taiteellista luonnetta. Iivari Luomalan Pärsky on sanavalmis, energinen ja hauska tyyppi, Luomala ottaa lavan haltuun ja valloittaa yleisön ihan viimeistään Lääpällään-kappaleessa, mutta mitä luultavimmin jo kauan ennen sitä. Tuukka Leppänen tekee Skuutin roolin varmoin ottein, lokki on entistäkin höpsömpi ja vekkulimpi tyyppi, jonka asiantunteva selostus ihmisten härveleistä ja käytännöistä hauskuuttaa. Mikko Vihman arvovaltaa huokuva Triton on vakuuttava, ja Vihma kuvaa isän vaikeudet vanhemmuuden edessä sujuvasti ja uskottavasti.

Sanna Saarijärvi on Ursulana yksinkertaisesti loistava, aina äänensävyään, eleitään ja ilmeitään myöten. Ursula on herkullinen hahmo, ja pahiksena ihastuttava. Saarijärvi ottaa roolistaan kaiken irti ja pitää hauskaa, ja hänen Ursulastaan on vaikea pistää paremmaksi. Niin hienoa Arielin kustannuksella naureskelua, ja ai että kaikki ne "voi kulta pieni" ja "Ursula-täti auttaa"-jutut, ihan mahtavia. Ursula on hahmona myös kiinnostava, ja hänen näkökulmastaan tämä tarina olisi myös todella mielenkiintoinen kuulla. Ursulan apulaisankeriaita Kieroa ja Lieroa näyttelevät Lauri Mikkola ja Antti Timonen, mainion koominen ja ilkeämielinen kaksikko. Yrjön, prinssi Erikin huoltajan rooliin astuu Pertti Koivula, jonka varmoissa käsissä tämä hillitty herrasmies tarjoaa niin hauskoja hetkiä kuin aitoa välittämistä ja lämpöä. Tuomas Uusitalon chef Louis on melkoinen tyyppi, ja varastaa shown jahdatessaan Sebastiania pitkin ruokasalia. Uusitalo ei säästele komiikassa, kuten ei pidäkään, vaan viihdyttää vauhdikkaalla, taitavasti rakennetulla ja aavistuksen kaaoottisella roolityöllään. Arielin siskoina nähdään ihania ja valloittavia persoonia, he ovat Atina (Raili Raitala), Adella (Laura Allonen), Allana (Riikka Riikonen), Arista (Suvi Salospohja), Andrina (Marissa Lattu) ja Aquata (Eleonoora Martikainen). Koko iso ensemble tekee huikeaa työtä ja herättää eloon toinen toistaan upeampia mereneläviä, merimiehiä, kokkeja ja kaikenlaisia muita olentoja. Lavalla on valtava määrä energiaa ja taitoa, ja porukan hieno työ tarjoaa lopputuloksen, joka elää ja hengittää satua, teatterin taikaa ja unelmia.

Pieni merenneito on edelleen uskomaton visuaalinen ilotulitus, joka tuo merenalaisen maailman lavalle häikäisevän upeasti, ja tarjoaa myös satumaisia näyttämökuvia kuninkaallisen linnan saleihin. Lennätykset, nuket, puvustus, lavastus, projisoinnit, saippuakuplat... Kaikki siinä, miltä tämä esitys näyttää, salpaa hengen, ja kokonaisuus on jotain sellaista, mitä en ole teatterissa koskaan missään muussa esityksessä nähnyt. Vaikka prinsessa- ja rakkaustarina on minulle hieman liian imelä ja söpö, tällä kolmannella katselukerralla upposin mielelläni satumaiseen maailmaan ja nautin taianomaisesta tunnelmasta. Eihän tässä ole mitään sellaista, mikä ei toimisi. Kun visuaalisuus on näin huikaisevaa, esiintyjät näin taitavia, musiikki näin kauniisti soivaa, tarina näin tuttu ja taianomainen, ja koko työryhmä näin ammattitaitoinen, ei lopputulos voi olla muuta kuin onnistunut. Vaikka Pieni merenneito ei siis tarinana ole aivan sellainen, joka minuun iskee, musikaali ja sen toteutus kyllä iskee. Ja liekö syynä sitten neljä vuotta vanhempi minä, tauollaan uusia kerroksia kerännyt musikaali, tai jokin aivan muu, tällä katsomiskierroksella satumaailma vei minut mukanaan heti, eikä sen suloisuus haitannut, päinvastoin.

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos HKT!