Näin esityksen medialipulla, kiitos Espoon kaupunginteatteri! |
| kuvat © Andreas Janett |
Espoon kaupunginteatterin Äidinmaa-musikaali kulkee kahdella aikatasolla, vuosissa 1939-1940 ja 1989. Sekatavarakauppias Vienon (Laura Voutilainen) tytär Anni (Jennie Von Storbacka) rakastuu maalle kesätöihin tulleeseen helsinkiläiseen Olaviin (Mikael Saari). Kahdeksankymmentäluvulla Anni (Pirkko Mannola) muistelee elämäänsä kertoessaan tyttärentyttärelleen Lauralle (Helmi-Leena Nummela) nuoruudestaan.
Äidinmaan musiikin ovat säveltäneet Esa Nieminen ja Niklas Rosström ja sanoittaneet Sinikka Svärd ja Annina Enckell. Musiikki on monipuolista, kaunista ja koskettavaa, sävellykset luovat sopivaa tunnelmaa ja sanoitukset viimeistelevät laulujen toimivuuden. Esityksessä ei oikeastaan ole yhtään ylimääräistä tai siihen sopimatonta kappaletta, vaan kaikki toimivat sekä kokonaisuudessa että yksinään. Erityisesti laulut On koko maailma meidän, Ei puhuttavaa, Kesä, Sotaanlähtö, Pakahtuva sydän (löytyy spotifysta, kannattaa kuunnella), Odotan, Kuume, Muistan pojan ja Suojaton ovat mieleeni. Lavalla oleva porukka laulaa kuin unelma eikä kukaan jää toisten varjoon. Lauluissa on tunnetta ja herkkyyttä, hahmojen ajatukset välittyvät katsomoon asti.
Näyttelijät siis laulavat upeasti, mutta myös näytellessään he ovat lavalla luontevasti, vilpittömästi, rehellisesti ja turhia esittämättä. Hahmot tuodaan lavalle todellisina ihmisinä, jotka koskettavat ja vakuuttavat. Molemmat Annit, Jennie Von Storbacka ja Pirkko Mannola, tekevät erinomaiset roolit. Nuorempi Anni on nokkela, ystävällinen, elämäniloinen, rakastunut ja lempeä, vaikka joutuukin kohtaamaan pelottavia asioita ja pettymyksiä. Vanhempi Anni muistaa kaiken kokemansa ja se vaikuttaa hänen elämäänsä, mutta hän on kuitenkin säilyttänyt lempeyden ja elämänilon läpi vuosien.
Mikael Saari on nappivalinta Olavin rooliin. Nuoruuden innolla uusiin maisemiin saapuva kaupunkilaispoika rakastuu ja nauttii elämästä, kunnes tulee sota, jonne on pakko lähteä. Pian kaikki onkin toisin eikä edes rakkaus paljoa lämmitä mieltä, kun taistelu ryskyy joka puolella. Mikael Saari laulaa (taas kerran) mielettömän hyvin, ja hänen lauluaan kuuntelee niskakarvat pystyssä. Koko musikaalin lempikappaleeni- ja kohtaukseni onkin Saaren laulama Kuume, joka - sen kummemmin tarinaa paljastamatta - on tyylikäs, voimakas, herkkä, surullinen ja kohtauksena hienosti toteutettu.
Peter Nyberg tekee kaksi hienoa roolia, yhden molemmilla aikatasoilla. Tehtailijan tyttäreen Sofiaan (Vilma Kinnunen) rakastunut Reijo revitään sotaan kuten Olavikin. Kahdeksankymmentäluvulla Annin tyttärentyttäreen Lauraan rakastuneen Anteron on vaikea lähestyä tätä. Huoleton taiteilijasielu Antero ja sinnikäs kiinteistövälittäjä Laura ovat erilaisia, mutta eivät ehkä kuitenkaan liian. Nyberg laulaa upeasti ja näyttelee molemmat hahmonsa tarkasti.
Laura Voutilainen tekee luontevan ja hyvän roolin. Vieno on monitasoinen, luonteikas hahmo, jolla on hieman kyseenalaiset keinot selviytyä sodasta ja maailmasta ylipäänsä. Peter Pihlströmin olen nähnyt muutaman kerran lavalla, mutta erilaisissa rooleissa kuin tämä. Hän tekee erittäin hyvän roolin tehtailijan Veikko-poikana ja nousee yhdeksi suosikkihahmoistani. Vilma Kinnunen Sofiana on myös hieno hahmo ja roolisuoritus. Sofia on järkevä nuori nainen, joka rakastaa Reijoa ja haluaa toimia myös sodan aikana oikein. Tehtailija Aarniheimo (Puntti Valtonen) on loistava hahmo. Viinasta nauttiva, huoleton mutta ankara mies juonittelee pärjätäkseen elämässä parhaalla mahdollisella tavalla. Tatu Siivonen tekee kolme roolia ja onnistuu tekemään jokaisesta erilaisen ja toimivat. Nimismiehenä Siivonen on hieman inhottava ja pelottavakin tyyppi, Ossi Helmisenä kahdeksankymmentäluvulla taas miellyttävä ja iloinen. Papin roolissa Sihvonen on vain yhdessä kohtauksessa ja jää siinä vähän sivummalle, koska kohtauksessa keskitytään muihin hahmoihin.
Esityksessä heijastetaan taustalle lähes jatkuvasti erilaisia projisointeja. Muutamassa kohtauksessa ne tuntuvat hieman ylimääräisiltä, mutta pääosin kuvat toimivat loistavasti. Äidinmaa on toteutettu pienellä lavastuksella, mutta lavalla on silti tarpeeksi kaikkea. Niukka lavastus antaa mahdollisuuksia luoda näyttämölle tunnelmaa juuri projisoinneilla, musiikilla, äänillä ja upeilla valoilla. Etenkin Sotaanlähtö-kohtauksessa valot ovat hienot. Tärkeimpiä tunnelmanluojia ovat tietenkin näytteijät, jotka osaavat käyttää lavaa taitavasti. Katsomo ympäröi lavan kolmessa suunnassa, näyttelijät osaavat esiintyä joka suuntaan samaan aikaan.
Kokonaisuudessaan Äidinmaa on koskettava, tyylikäs, herkkä, aidon ja todellisen tuntuinen, raastava mutta toiveikas tarina, joka pitää tiukkasti otteessaan alusta loppuun.
Äidinmaan musiikin ovat säveltäneet Esa Nieminen ja Niklas Rosström ja sanoittaneet Sinikka Svärd ja Annina Enckell. Musiikki on monipuolista, kaunista ja koskettavaa, sävellykset luovat sopivaa tunnelmaa ja sanoitukset viimeistelevät laulujen toimivuuden. Esityksessä ei oikeastaan ole yhtään ylimääräistä tai siihen sopimatonta kappaletta, vaan kaikki toimivat sekä kokonaisuudessa että yksinään. Erityisesti laulut On koko maailma meidän, Ei puhuttavaa, Kesä, Sotaanlähtö, Pakahtuva sydän (löytyy spotifysta, kannattaa kuunnella), Odotan, Kuume, Muistan pojan ja Suojaton ovat mieleeni. Lavalla oleva porukka laulaa kuin unelma eikä kukaan jää toisten varjoon. Lauluissa on tunnetta ja herkkyyttä, hahmojen ajatukset välittyvät katsomoon asti.
Näyttelijät siis laulavat upeasti, mutta myös näytellessään he ovat lavalla luontevasti, vilpittömästi, rehellisesti ja turhia esittämättä. Hahmot tuodaan lavalle todellisina ihmisinä, jotka koskettavat ja vakuuttavat. Molemmat Annit, Jennie Von Storbacka ja Pirkko Mannola, tekevät erinomaiset roolit. Nuorempi Anni on nokkela, ystävällinen, elämäniloinen, rakastunut ja lempeä, vaikka joutuukin kohtaamaan pelottavia asioita ja pettymyksiä. Vanhempi Anni muistaa kaiken kokemansa ja se vaikuttaa hänen elämäänsä, mutta hän on kuitenkin säilyttänyt lempeyden ja elämänilon läpi vuosien.
Mikael Saari on nappivalinta Olavin rooliin. Nuoruuden innolla uusiin maisemiin saapuva kaupunkilaispoika rakastuu ja nauttii elämästä, kunnes tulee sota, jonne on pakko lähteä. Pian kaikki onkin toisin eikä edes rakkaus paljoa lämmitä mieltä, kun taistelu ryskyy joka puolella. Mikael Saari laulaa (taas kerran) mielettömän hyvin, ja hänen lauluaan kuuntelee niskakarvat pystyssä. Koko musikaalin lempikappaleeni- ja kohtaukseni onkin Saaren laulama Kuume, joka - sen kummemmin tarinaa paljastamatta - on tyylikäs, voimakas, herkkä, surullinen ja kohtauksena hienosti toteutettu.
Peter Nyberg tekee kaksi hienoa roolia, yhden molemmilla aikatasoilla. Tehtailijan tyttäreen Sofiaan (Vilma Kinnunen) rakastunut Reijo revitään sotaan kuten Olavikin. Kahdeksankymmentäluvulla Annin tyttärentyttäreen Lauraan rakastuneen Anteron on vaikea lähestyä tätä. Huoleton taiteilijasielu Antero ja sinnikäs kiinteistövälittäjä Laura ovat erilaisia, mutta eivät ehkä kuitenkaan liian. Nyberg laulaa upeasti ja näyttelee molemmat hahmonsa tarkasti.
Laura Voutilainen tekee luontevan ja hyvän roolin. Vieno on monitasoinen, luonteikas hahmo, jolla on hieman kyseenalaiset keinot selviytyä sodasta ja maailmasta ylipäänsä. Peter Pihlströmin olen nähnyt muutaman kerran lavalla, mutta erilaisissa rooleissa kuin tämä. Hän tekee erittäin hyvän roolin tehtailijan Veikko-poikana ja nousee yhdeksi suosikkihahmoistani. Vilma Kinnunen Sofiana on myös hieno hahmo ja roolisuoritus. Sofia on järkevä nuori nainen, joka rakastaa Reijoa ja haluaa toimia myös sodan aikana oikein. Tehtailija Aarniheimo (Puntti Valtonen) on loistava hahmo. Viinasta nauttiva, huoleton mutta ankara mies juonittelee pärjätäkseen elämässä parhaalla mahdollisella tavalla. Tatu Siivonen tekee kolme roolia ja onnistuu tekemään jokaisesta erilaisen ja toimivat. Nimismiehenä Siivonen on hieman inhottava ja pelottavakin tyyppi, Ossi Helmisenä kahdeksankymmentäluvulla taas miellyttävä ja iloinen. Papin roolissa Sihvonen on vain yhdessä kohtauksessa ja jää siinä vähän sivummalle, koska kohtauksessa keskitytään muihin hahmoihin.
Esityksessä heijastetaan taustalle lähes jatkuvasti erilaisia projisointeja. Muutamassa kohtauksessa ne tuntuvat hieman ylimääräisiltä, mutta pääosin kuvat toimivat loistavasti. Äidinmaa on toteutettu pienellä lavastuksella, mutta lavalla on silti tarpeeksi kaikkea. Niukka lavastus antaa mahdollisuuksia luoda näyttämölle tunnelmaa juuri projisoinneilla, musiikilla, äänillä ja upeilla valoilla. Etenkin Sotaanlähtö-kohtauksessa valot ovat hienot. Tärkeimpiä tunnelmanluojia ovat tietenkin näytteijät, jotka osaavat käyttää lavaa taitavasti. Katsomo ympäröi lavan kolmessa suunnassa, näyttelijät osaavat esiintyä joka suuntaan samaan aikaan.
Kokonaisuudessaan Äidinmaa on koskettava, tyylikäs, herkkä, aidon ja todellisen tuntuinen, raastava mutta toiveikas tarina, joka pitää tiukkasti otteessaan alusta loppuun.
 |
| Sotaanlähtö ja upeat valot |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti