Nuori viha @ Elannon Näyttämö

kuvat © Joonas Tanninen

Näin Nuoren vihan ensi-illassa 24.3.

Jimmy Porter (Kim Lamminen), hänen vaimonsa Alison (Tarja Varsa) ja pariskunnan ystävä Cliff (Eemeli Utunen) asuvat samassa vuokra-asunnossa. Maailmaan, ihmisiin ja yhteiskuntaan loputtoman kyllästynyt Jimmy hyökkii sekä Alisonin että Cliffin päälle niin sanallisesti kuin fyysisestikin, eikä tunnelma kolmen hengen taloudessa ole kovin kehuttava. Kun Alisonin ystävä Helena (Susanna Sainio) saapuu vieraaksi, tapahtumat ottavat uusia kierroksia. Kuka lopulta saa mitä haluaa, vai pääseekö kukaan onnettomasta tilanteesta kohti onnea?

Vihaiset nuoret miehet-ryhmän johtohahmo John Osbornen reilussa parissa viikossa kirjoittama brittiklassikko Nuori viha (Look Back in Anger) on vuodelta 1956, ja raa'an avioelämän, onnettomien ihmisten ja huonojen ihmissuhteiden lisäksi se käsittelee kärkkäästi brittiläistä luokkayhteiskuntaa. Olen lukenut näytelmän reilu vuosi sitten teatteritieteen kurssille, mutta en muistanut siitä ennen esityksen näkemistä oikeastaan mitään. Esityksen katsomisen jälkeen luin tekstin vielä uudelleen. Näytelmä on Suomessa melko harvinaista herkkua, viimeisin ammattiproduktio on vuodelta 1995 Kansallisteatterista, harrastajateatterien esityksiä ei niitäkään pikaisella googlauksella montaa löytynyt. Osbornen teksti on haastavahko, sillä se on syntynyt ajassa ja paikassa, joka on tiiviisti mukana kaikessa siinä, mistä, miten ja miksi näytelmä kertoo. Avioliitto, sen kriisit ja väkivalta sekä ihmisten tyytymättömyys ja onnettomat tilanteet kuitenkin puhuttelevat myös nykypäivänä. Elannon Näyttämölle Maini Palosuon suomennoksen on sovittanut ja ohjannut Sanna Paula Mäkelä. Hänen ohjauksessaan on napakka rytmi ja tiivis ote tekstiin. Sovitus keskittyy Jimmyn ja Alisonin avioliittoon ja Cliffin ja Helenan rooleihin tarinassa, ja tekee sen sujuvasti. Jäin kaipaamaan Osbornen yhteiskunnallista kritiikkiä, joka jää tässä versiossa hieman taka-alalle. Samoin Jimmyn ja Alisonin luokkaero ei pääse tukemaan avioliiton epätasa-arvoista asemaa niin hyvin kuin voisi. 2020-luvulla esitettynä näytelmä kuitenkin löytää ihan uudenlaisia tasoja nyky-yhteiskunnasta, ja sen kuvaama julma parisuhde on ikävä kyllä edelleen ajankohtainen aihe. Painostava tunnelma Jimmyn ja Alisonin välillä tosiaan vallitsee, vaikka Jimmyn vihanpurkaukset näyttäytyvät enemmänkin lapsellisina kuin vaarallisina.

Esityksen visuaalinen ilme on onnistunut, erityisesti puvustuksesta pidän kovasti. Se sopii hahmoille ja luo kuvaa paitsi heistä persoonina, myös kuvaa maailmasta, jossa he elävät. Lavastuksen sanomalehdet toimivat hyvin korostaessaan sunnuntailehden lukemista, joka on tarinassa tärkeä teema. Sanomalehtiä paiskomalla, potkimalla ja kasaamalla esitykseen myös tuodaan tehoa, ja Jimmyn raivonpuuskien tielle lehdet osuvat mainiosti. Musiikissa kappalevalinnat sopivat kohtausten tunnelmaan sujuvasti, ja äänisuunnittelu toimii kokonaisuudessaan hyvin. Trumpetinsoittoon on Tuomas Hovi opastanut Kim Lammisen sujuvasti, ja mielivaltaisesti soitintaan puhaltelevan Jimmyn musisoinnissa on paitsi rasittavuutta, myös näppäryyttä. Jimmyn trumpetinsoitolla on tarinassa iso merkitys, ja Lammisen soitto antaa musiikille juuri oikealla tavalla painoarvoa. Esityksessä on paljon hienoja näyttämökuvia, joissa hahmojen vastakkainasettelu ja kohtausten jännite näkyy. Näistä erityisesti jää mieleen ihan viimeinen näyttämökuva, jossa Jimmy ja Alison ovat kahdestaan. Hetkeen on ladattu paljon, ja se saa riittävästi aikaa ollakseen tosi vaikuttava.

Jim Lamminen ja Tarja Varsa avioliitossaan epätasa-arvoisena parina tekevät varmaa työtä. Lammisen Jimmy on aivan käsittämättömän ärsyttävä, jestas sentään! Lamminen ottaa mainion otteen Jimmyn tulkintaan, hän saa roolistaan irti myös muuta kuin kiukuttelevan, turhautuneen miehen, joka purkaa pahaa oloaan kaikkiin ympärillään. Tarja Varsan Alison on osaansa tyytyneen oloinen, varautunut nainen, joka yrittää selvitä päivä kerrallaan herättämättä turhaa huomiota. Toisaalta Alison ei vaikuta ottavan Jimmyn turhautumista turhan vakavissaan, vaan suhtautuu miehensä raivonpuuskiin lapsellisina oikkuina. Jimmyn ja Alisonin suhde on jatkuvasti hankauksessa, eikä epävakaalle pohjalle perustettu voi millään kestää, ainakaan hyvällä tavalla. Varsa tuo Alisoniin mielenkiintoista särmäkkyyttä, hän ei ole mikään avuton tyttönen, mutta on menettänyt taistelutahtonsa. Eemeli Utunen Cliffin roolissa on mainio, Cliff on hyväsydäminen mutta vähän hukassa oleva mies, joka tahtoo toisille vilpittömästi hyvää. Nykyisessä seurassa se vain on kovin epätodennäköistä, ja tilanteesta kärsii Jimmyn ja Alisonin lisäksi myös Cliff itse. Huolehtivainen ja kiltti mies on hänkin Jimmyn nälvimisen kohteena, mutta kuten Alison, myös Cliff vaikuttaa suhtautuvan kaverinsa puuskiin vain ohimenevinä hetkinä. Tämä tapa kuvata Alison ja Cliff ihmisinä, jotka eivät ota Jimmyn turhautumista vakavasti, tai jotka ovat hyväksyneet Jimmyn tyytymättömyyden ja vain antavat sen olla ja vähän vitsailevatkin Jimmyn kustannuksella, on kiinnostava, ja toimii kyllä oikein hyvin. Se myös tekee hahmojen välisiä suhteita monitasoisemmaksi. Jos on Jimmy ärsyttävä, niin niin on kyllä Helenakin. Susanna Sainio tekee roolinsa huolettomuudella ja itsevarmuudella, jossa ei kovin paljon myötätuntoa Alisonia kohti näy. Loppupuolella kyllä, mutta Helenan suunnitelmat ovat selviä siitä hetkestä saakka, kun hän ensimmäisen kerran saapuu ystävänsä luo vierailemaan. Sainiolla on rooliinsa ote, joka kasvattaa hahmoa hyvin ja kantaa esityksen läpi luontevasti. Harri Suokas Alisonin isän, eversti Redfernin, roolissa on leppoisa mutta auktoritäärinen hahmo, joka rikkoo hienosti muiden hahmojen muottia ja tarinan asettamaa järjestystä. Tapahtumien "ulkopuolinen" eversti on vastakohta Jimmylle, ja myös eri sukupolven edustajan hahmo, joka tuo näytelmään syvyyttä.

Elannon Näyttämön Nuori viha on varmaotteista ja onnistunutta teatteria, jossa näyttelijöiden tarkat roolityöt tuovat hahmojen väliset suhteet lavalle kiinnostavasti. Minulle tästä jäi puuttumaan vahvempi ote nimenomaan yhteiskunnallisiin teemoihin ja luokkaeroihin, mutta suomalaisessa teatterissa tehdyn 50-luvun brittinäytelmän kohdalla teemojen painottaminen enemmän ihmissuhteisiin on ymmärrettävä ratkaisu. Intensiteettiä olisin silti kaivannut ihmissuhteiden kuvaamiseen, sellaista vaaran tuntua, joka tekstistä lukemalla välittyy. Toisaalta näin esityksen ensi-illassa, jossa jännitys varmasti hieman vei terää kokonaisuudesta. Tiivis kokonaisuus etenee sujuvasti ja kertoo tarinan, joka löytää kosketuspintaa myös nykyajasta. Nuoren vihan tarina tiivistyy mielestäni seuraavaan: onnettomien ihmisten onnetonta elämää. Sen Elannon Näyttämön versiointi klassikosta tavoittaa sujuvalla tavalla.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Elannon Näyttämö!