Salainen puutarha @ Ryhmäteatteri

 

kuvat © Mitro Härkönen

Näin Salaisen puutarhan ensi-illassa Suomenlinnan Hyvän omantunnon linnakkeessa 7.6.

10-vuotias Meeri (Anna-Sofia Tuominen) on menettänyt vanhempansa ja joutuu muuttamaan synkän setänsä herra Sysiluodon (Robin Svartström) luokse Kuusperän kartanoon. Siellä Meeri tapaa taloutta kurissa pitävän rouva Medaljongin ja ystävällisen Martan (molemmissa rooleissa Minna Suuronen), puutarhuri Ilmasen (Svartström), pihalla iloisesti laulavan punarinnan (nukettajana Nicklas Pohjola) ja Martan pojan Dinon (Ville Saarenketo), joka puhuu eläinten kieltä. Salaperäisessä kartanossa riittää tutkittavaa, ja pian Meeri onkin laatinut suunnitelman varastaa Salainen puutarha. Avain on hukassa, ovi samoin, eikä kukaan halua puutarhasta puhua. Mutta se ei Meeriä estä. Hänhän löytää puutarhan, ja aikoo siinä sivussa selvittää myös muut kartanon salaisuudet.

Suomenlinnan kesäteatteriin on aina ihanaa mennä, sillä ympäristö on niin uniikki ja Hyvän omantunnon linnake upea. Ja miten upeasti se tämän tarinan näyttämöksi sopiikaan! On kyseessä sitten kolkko kartano, salaperäinen puutarha tai yksinäisiä lapsia ympäröivät, hämärät huoneet, eivät ne voisi raameikseen parempaa miljöötä toivoa. Eikä tietenkään sovi unohtaa sitä, että kerta toisensa jälkeen ovat kunnossa paitsi maisemat, myös esitykset. Suomenlinnasta lähtiessä olen aina saanut nähdä jotakin sellaista, joka jättää hymyn huulille ja on hurmannut minut jollakin tavalla, monesti useammallakin. Samaan tapaan jatkaa Salainen puutarha, joka on ehkä suloisin, valoisin ja riemukkain esitys, jonka olen linnakkeessa nähnyt. Pidän valtavasti siitä, miten villiä, vallatonta ja vauhdikasta meno Anne Rautiaisen ohjauksessa on. Myös Ninni Perkon koreografiassa on ihanasti vauhtia. Päähenkilöt ovat lapsia, ja lasten silmin katsottu maailma levittäytyy näyttämölle ihastuttavan täynnä mahdollisuuksia, kiehtovia salaisuuksia ja sellaisia asioita, joita vain lapset ymmärtävät. Vastapainoksi tarinassa on paljon surua, tuntemattomia tunteita ja puhumattomuuden aiheuttamaa painavuutta, joka kaksoisvalottuu sekä lasten että aikuisten kokoiseksi. En ole lukenut F. H. Burnettin klassikkoromaania, johon esitys perustuu, joten minulla ei ollut ennakkokäsitystä siitä, millainen tarina on. Nopeasti, jo heti ekassa kohtauksessa, kuitenkin tykästyin esityksen maailmaan ja tunnelmaan kovasti, ja sen jälkeen vain nautinkin siitä, miten hahmot, tilanteet ja juoni heräävät näyttämöllä eloon. Anna Krogeruksen dramatisoima teksti on ihastuttava, opettavainen olematta mitenkään alleviivaava, ja vaikka tässä ei valtavasti juonenkäänteitä ole, koko ajan riittää katsottavaa ja ihasteltavaa. Tarina ja hahmot vain ovat niin toimivia, että tätä on ihana katsoa. Krogerus on myös sanoittanut esityksen laulut, ja sävellyksestä vastaa Arttu Takalo. Musiikki sopii esitykseen mainiosti, ja lauluissa kaikuvat niin suru, mysteeri, ilo kuin luontokin.

Janne Siltavuoren lavastuksessa vieraillaan niin hämärissä ja kylmissä kartanon huoneissa, kevääseen heräävässä luonnossa kuin uuteen elämään piristyvässä Salaisessa puutarhassa. Siltavuori on loihtinut hienoja lavasteita, erityisesti kartanon portaikko on upean jyhkeä. Rakastuin myös täysin katosta roikkuviin ja sänkyjen päissä oleviin ikkuniin, ne toimivat erinomaisesti. Siltavuoren käsialaa ovat myös esityksen nuket, jotka ovat todella hurmaavia. Punarinta, ketunpoikanen ja Lilian ovat eläviä (tai no, yksi heistä on haamu) ja ilmeikkäitä, ihan yhtä tärkeitä kuin näyttelijöiden esittämät hahmot. Tästä on toki kiittäminen paitsi luonteikkaan näköisiä nukkeja, myös niitä nukettavia näyttelijöitä. Ninja Pasasen pukusuunnittelussa on sopivasti synkkyyttä ja riemua, ja vaatteet kuvaavat hienosti hahmojen luonnetta, kasvua ja toimintaa lavalla. Kivoja sävyjä ja kankaita vaatteissa, ja paljon mainioita yksityiskohtia. Pasanen vastaa myös tarpeiston suunnittelusta, ja kaikenlaista suloista ja kiehtovaa löytyy myös tarpeiston puolelta. Höystettynä Ville Mäkelän sujuvalla, hienosti vuorokausien rytmiä ja säätiloja seuraavalla, luonnollisella valosuunnittelulla esityksen visuaalisuus on todella onnistunutta. Näyttämökuvissa on paljon yksityiskohtia, joita tutkia, ja etenevä kevät näkyy kukkasina siellä täällä. Oman osansa tuovat myös vierailevat tähdet, jotka tällä kertaa sopivat esitykseen paremmin kuin hyvin. Vai miltä kuulostaa sellainen, että silloin tällöin lavan halki pyrähtää pikkulintu? Ei ehkä punarinta, kuten näytelmässä, mutta melkoisen hyvin esityksen maailmaan sopiva luontokappale silti. Myös laskevan auringon valo ja lokkien kirkuna luovat tunnelmaa. Kesäteatterin iloja, ja tähän esitykseen luonnon läheisyys sopii niin tiiviisti kuin suinkin. Jussi Kärkkäisen äänisuunnittelulle myös kiitosta, ja aivan erityisesti ukkosen jyrinälle. Ukkonen on huima luonnonilmiö, ja hienosti valo- ja äänisuunnittelun yhteistyönä se tulee uskottavana katsomoon saakka.

Anna-Sofia Tuominen on Meerin roolissa valovoimainen, täysin rooliinsa sopiva kaikessa mitä tekee. Tuominen tavoittaa herkästi kaiken sen, mitä Meeri tuntee, ja kuvaa tytön kasvutarinan kauniisti. Meeri on alussa niin varautunut ja valmis iskemään takaisin, että surettaa kaikki se, mitä hän on kokenut. Mutta vähitellen tyttö uskaltaa päästää uudet tuttavuudet lähelleen, uskaltaa kokeilla, tehdä ja iloita, ja siinä vaiheessa ei katsomossa voi olla tuntematta samaa riemua, mitä Meeri tuntee. Tuominen tuo roolityöhönsä paljon yksityiskohtia ja nyansseja, ja tekee monitasoisen, upean roolin. Ville Saarenketo Dinon roolissa on ihana ystävä Meerille, ystävällinen ja hyväntuulinen tyyppi, joka jakaa kaiken tietämänsä Meerin kanssa eikä anna ajoittain sulkeutuneen ja sanavalmiin tytön pelottaa itseään pois. Saarenketo näyttelee näppärästi sen, miten iloinen Dino on uudesta ystävästään, ja sen, miten mustasukkaisuus meinaa nousta pintaan, kun selviää, että Meerillä on toinenkin kaveri. Onnistunut rooli, Saarenketo rakentaa hahmonsa valloittavasti ja Dino on hyvä vastapaino kahdelle muulle lapsihahmolle, hänen onnellinen lapsuutensa tuo vastakohtia kahden muun onnettomammalle historialle. Nicklas Pohjola nukettaa elävästi punarintaa ja tekee linnusta kohtausten tähden, punarinta pyrähtelee sinne tänne ja viheltelee viisauksiaan. Toisessa roolissaan Konstana Pohjola on erinomainen, mainio hahmo ja hienosti tehty rooli. Pidin varsinkin siitä, miten Pohjola tavoittaa Konstan, eristäytyneenä ja peloissaan varttuneen pojan, varovaisuuden ja hämmennyksen oikeassa maailmassa. Konsta on lapsi, joten hän omaksuu uudet asiat nopeasti ja kohtaa ne lapsuuden uteliaisuudella, mutta on Konsta myös erillään kaikkien muiden kokemuksesta. Pohjola tarttuu Konstan hahmoon taitavasti, tuoden tämän kasvutarinan näyttämölle vahvasti. Sekä Konsta että Meeri ovat kokeneet kovia, ja siksi onkin liikuttavaa nähdä, miten he ovat silti avoimia ilolle, onnelle ja uudelle. Vaikka elämä koettelisi, nämä nuoret ihmiset uskaltavat unelmoida. Ja se näkyy näyttelijöiden roolitöissä kirkkaasti.

Robin Svartström ja Minna Suuronen tekevät vaikutuksen muuntautumiskyvyillään. Svarström on kuin yö ja päivä herra Sysiluodon ja puutarhuri Ilmasen rooleissa, samoin Suuronen rouva Medaljongin ja Martan rooleissa. Svartström on hurmaava ja lämmin, mainion rento puutarhuri Ilmanen, joka selvästi pitää työpaikastaan ja sen ihmisistä. Herra Sysiluotona Svartström tekee vahvan roolin, johon tulee paljon sisältöä pelkästään hänen olemuksestaan, liikkeistään ja eleistään. Varmaa työtä molemmissa rooleissa, ja molemmissa myös hienosti kerroksia mukana. Suurosen Martta on valloittava persoona, rempseä ja välittävä nainen, ja ihanan lempeä myös. Rouva Medaljonki sen sijaan on vastakohdaksi kylmä ja jyrkkä, etäinen mutta vähän pelottava. Suuronen tekee molemmat roolinsa hyvällä otteella ja tuo hahmoihinsa nyansseja. Lisäksi hän nukettaa Liliania, ja tekee tämän herkästi ja ripauksella haikeutta. Näyttelijät ihastuttavat rooleissaan paitsi näyttelijäntyöllisesti, myös laulullisesti. Esityksen laulut ovat toimivia ja sopivat tarinaa ja tunnelmaa syventämään hienosti, ja näyttelijöiden laulua olisin kuunnellut mielelläni enemmänkin. Musiikkinäytelmien kohdalla tämä on aina vähän sellainen juttu, jossa minulla on vaikeuksia, niissä kun tuppaa olemaan vähemmän kappaleita kuin musikaaleissa. Mutta sitten ne kappaleet ovat niin hyviä, ja näyttelijät laulavat niin hyvin, joten esityksen jälkeen aina ajattelee, että olisi siihen vielä pari laulua sopinut...

Salainen puutarha siis hurmasi totaalisesti. Rakastuin esityksen tunnelmaan, siihen, miten vallatonta, rohkeaa, riemukasta, luontoa ihmettelevää, nokkelaa ja iloista meno on. Esityksen synkät sävyt ja hiipivät surut tuovat loistavan vastapainon sille, miten valoisa tarina tämä lopulta on, ja surujen ja ilojen välillä kulkiessa saa vuoroin liikuttua ja vuoroin ilahtua. Esitys toimii niin hyvin siksi, että kaikki osa-alueet ovat kunnossa aina tekstistä ja esityspaikasta lähtien. Näyttelijät ovat rooleihinsa nappivalintoja, näyttämökuvat hurmaavia, musiikki tunnelmaan sopivaa ja ohjaus tarinan ytimen tavoittavaa. Tästä tulee todella hyvälle mielelle, ja kokemusta parantaa vielä se, etten tiennyt, mitä esitykseltä odotan. Koska tarina oli minulle etukäteen vieras, enkä tiennyt tai ainakaan muistanut sitä, että tässä on myös musiikkia mukana, sain yllättyä iloisesti moneen otteeseen. Nämä hahmot ovat ihan mahtavia, ja tämä tarina tosi kaunis. Hieno esitys, pidin valtavasti. Ehkä parasta koko jutussa on se, että lapsen näkökulma tuntuu niin vahvalta. Tämä on ennen kaikkea Meerin, Konstan ja Dinon seikkailu, ja se lavalla myös on keskiössä. Seikkailu, ystävyys, rohkeus, luonto ja kevät.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Ryhmäteatteri!