Avioliittosimulaattori @ Miinan Monttu

kuva © Jutta Taipale

Näin Avioliittosimulaattorin 16.6.

Aino (Oona Otsamo) tapaa Jussin (Aaro Pihkala), ja se on rakkautta ensisilmäyksellä. Te, jotka ette siihen usko: höpö höpö, totta se on. Itäsuomalainen Aino ja varsinaissuomalainen Jussi tekevät suunnitelman, jolla testataan, kuinka kaksi erilaista ihmistä onnistuu sovittamaan maailmansa ja toisensa yhteen. Aino muuttaa Jussin kotitilalle Jokikuntaan, ja alkaa kuukauden mittainen avioliittosimulaattori. Tilalla ovat vastassa Jussin sukulaiset, isä Unto (Ari-Pekka Louhelainen), setä Erkki (Jyrki Ylätalo) ja pikkuveli Jaakko (Aleksi Mertanen), joiden kanssa Aino saa sukset ristiin heti ensi hetkistä. Soppaa saapuu hämmentämään itäsuomalaisporukka, Ainon vanhemmat Martti (Eero Elo) ja Mirja (Helena Hajanti) sekä ystävä Tiina (Tiina Leiskamo) ja eksä Tuomo (Sami Talikka). Omia neuvojaan tarjoaa kaikenlaisia bisneksiä pyörittävä Rami (Enni Lehtinen).

Veera Niemisen Avioliittosimulaattori on tosi mainio romaani, itse asiassa niin mainio, että olen kuunnellut sen nyt kahdesti kahden kuukauden aikana. Toinen kerta näin nopeasti tosin siksi, että teatteriseuralaisenikin ehti tutustua kirjaan ennen esitystä. Nieminen on kirjoittanut myös näytelmän, yhdessä Seija Holman ja Tommi Auvisen kanssa. Miinan Monttuun esityksen on ohjannut Sanna Saarela. Alkuun täytyy heti sanoa se, että romaani ja näytelmä ovat mielestäni jotenkin liian kaukana toisistaan, vaikka tarina noin pääosin onkin sama. Tähän vaikuttaa varmasti se, että menin kuuntelemaan romaanin vielä juuri ennen esityksen katsomista, jos se olisi ollut vähemmän muistissa, esitys olisi ollut enemmän mieleeni. Tai esityksestä pidin kyllä, oikein kovasti, se on hauska, vauhdikas, nokkela ja oikein onnistunut. Mutta kun kirjaan on kerran tykästynyt, ei sitä osaa kuvitella lavalle kuin juuri sillä tavalla, joka olisi itsestä paras. Moni sellainen kohtaus, joka omasta mielestäni olisi ollut tärkeä, puuttuu dramatisoinnista kokonaan, sen sijaan joitain kohtia on korostettu paljon ja uutta tekstiä kirjoitettu myös näytelmää rytmittämään. Eniten ehkä häiritsi nimenomaan se, miten paljon tilaa tässä saavat Ainon vanhemmat ja kaverit sekä eksä, joka mainitaan kirjassa ehkä kolmesti, ja samalla myös se, miten erilaisilta kirjan hurmaavat hahmot näyttämöllä tuntuvat. Varsinkin se, että Jaakko, joka on kirjassa muuta Joen miesväkeä sosiaalisempi ja rennompi, nokkela ja utelias tyyppi, on näytelmässä ehkä se ujoin ja vetäytyvin, aiheutti harmitusta. Tämä ei toki ole ensimmäinen kerta, kun meikäläisellä on dramatisointien tai adaptaatioiden kanssa vähän kohtaamisvaikeuksia – jos kirja on erinomainen, on se usein mahdotonta tuoda mihinkään muuhun muotoon yhtä hyvin. Mutta näytelmä on oma lajinsa, ja sellaisena siihen pitää suhtautua.

Ja tämä Avioliittosimulaattori-niminen esitys, tämä on varsin mainio. Kunhan pääsin yli pienoisesta pettymyksestäni sen suhteen, että romaanin sovitus näyttämölle ei vastannut odotuksiani, pystyin nauttimaan siitä, kuinka näytelmä on toteutettu. Ja on tarinassa tietenkin sen ydin tallessa, rakkaus, erilaisuus, yhteenkuuluvuus ja toisten kohtaaminen, ja itä-länsi-vastakkainasettelu sekä kaikki sen aiheuttamat ongelmat. On murreongelma, kääretorttuongelma, kahvikuppiongelma, trekoli, painepesuri ja puhumattomuus, äitiroina ja navettayksiö. Moni kirjasta tuttu juttu, joka naurattaa ja huvittaa myös näyttämöllä. Ohjaaja Saarela on tehnyt yllättäviäkin, mutta hyvin toimivia ratkaisuja, kuten varsinaissuomalaisten tanssin, joka on tosi hieno idea. Eivät ole nämä porukat samanlaisia kuin muualla, eivät tosiaan... Kun Ainon tiimi puhuu, puhuu ja puhuu, Jussin tiimi ei sano sanaakaan vaan naputtaa jalkaa ja veivaa käsivartta. Yritäpä siinä sitten kommunikoida. Ja jos ne jotain suustaan päästävätkin, ne varsinaissuomalaiset, eihän siitä mitään selvää saa. Saarela tuo esityksen huumorin, niin erilaisuudesta aiheutuvan kuin tilannekomiikankin, näyttämölle sujuvasti, eikä katsomossa montaa hetkeä olla hihittämättä. Avioliittosimulaattori on siitä mieleeni oleva komedia, että siinä on kunnon tarina, jossa on monta tasoa, mutta se on myös aivan todella hauska. Huumori on paitsi keino naurattaa, myös keino käsitellä juonen vakavampia sävyjä. Äidin ja puolison menetys, odotukset ja se, etteivät ennakkoon tehdyt suunnitelmat toimikaan, pelko siitä, ettei sopeudu tai tule hyväksytyksi, tutun ja turvallisen muuttaminen ja rikkominen, rakastamisen helppous ja vaikeus... Avioliittosimulaattorissa on rivien välissä paljon myös sellaisia aiheita, joista saisi vaikka minkälaisen traagisen ja surkean tarinan, enkä voi valehdella, kyllä tämä sellaisenakin minulle varmaan toimisi. Mutta tämä naurun kautta vaikeiden teemojen lähestyminen, se onnistuu aivan yhtä hienosti niin romaanissa kuin näyttämölläkin.

kuva © Eva Lindblom

Amadeu Vivesin lavastus on toimiva ja ihanan kotoisa. Korjaamosta tulee heti sellainen maalaishuoltoasema-fiilis, ja Jussin kodin värikkyys hurmaa. On siinä sitten ehkä vastakohtaisuuttakin, kun pöydän ääressä istuu neljä hiljaista miestä, ja ainoa ilon pilkahdus tulee kodin valoisista ja värikkäistä seinistä. Yksityiskohdat ovat kunnossa myös, hyllyssä on edesmenneen Anitan, Jussin ja Jaakon äidin ja Unton vaimon, kuva, ja kahvikuppeja ja lautasia on jos jonkinlaisia. Puutarha on myös hienosti toteutettu, ja esityksen edetessä se kasvaa kauniimmaksi ja kauniimmaksi. Jaakon navettayksiö on hienosti toteutettu myös. Heini Henttosen ja Mirva Lähteen pukusuunnittelussa on sopivasti maalaisuutta ja pienen kylän tunnelmaa, ja vähän myös vastakohtia sen suhteen, kuka hahmo mistäkin tulee. Ajoneuvogallerialle erityiskiitos, erityisesti lava-auto ja traktori hurmasivat minut. Näyttämökuvassa riittää katseltavaa, sillä yksityiskohtia on paljon ja moni niistä myös syventää tarinaa ja hahmoja. On ristikkolehtiä, kaikki se tavara, jota Jaakolla on navettahuoneessaan, äidin lehdet, puutarha ja sen kukat... Lavalle nousee ikkuna yhden talon ja sitä ympäröivän kylän elämään, ja tästä ikkunasta on ihanaa päästä katsomaan.

Oona Otsamo ja Aaro Pihkala pääparina Ainona ja Jussina tekevät vahvat, tasapainoiset ja taitavasti yhteen pelatut roolit. Otsamon Aino on reipas ja äkkinäinen, mennään eikä meinata-asenteella varustettu nainen, joka välillä tekee ennen kuin ajattelee ja välillä osaa ajatella niin syvällisesti, että tajuaa sen mitä muut eivät ollenkaan näe. Otsamo tekee roolinsa hyvällä otteella, Aino kasvaa lavalle tavalla, joka antaa tilaa hänen epävarmuuksilleen, huolilleen ja turhautumiselleen, mutta nostaa määrääväksi piirteeksi sen, että Aino luottaa siihen mitä tapahtuu ja tulee. Vaikka olisi vaikeaa, ei kannata luovuttaa, vaan yrittää uudestaan. Pihkalan Jussi on rauhallinen ja lempeä mies, joka rakastuu Ainoon ja joutuu siinä samassa katsomaan itseään ja kaikkea tuttua uudesta kulmasta. Pihkala tekee monitasoisen roolin ja näyttää Jussin juonikaaren taitavasti tehdyillä ratkaisuilla, hänen roolityössään on kaikkea tarpeeksi eikä mitään liikaa. Ari-Pekka Louhelainen ja Jyrki Ylätalo Untona ja Erkkinä ovat mainio parivaljakko, jolla on selvästi vuosikymmenten aikana hioutuneet omat jutut ja tavat. Louhelaisen Unto on aika symppis tyyppi, ja hänen roolityössään on mainiota komediantajua ja hiljaista lempeyttä. Ylätalo ottaa kaiken irti Erkin roolista, ja tulkitsee syrjäänvetäytyvän ja rauhaa ja järjestystä rakastavan miehen mielenmaisemaa hersyvästi. Aleksi Mertanen tekee sujuvaa työtä Jaakkona, ja on mainion teiniangstinen kolmekymppinen. Pidin kovasti siitä, miten Jaakko saa Ainon myötä rohkeuden tehdä, kokeilla ja sanoa, venyttää oman kuplansa rajoja ja katsoa, josko totuttujen kuvioiden ulkopuolella olisi jotakin lisää. Mertanen näyttelee Jaakon kasvutarinan luontevasti.

Helena Hajanti ja Eero Elo Ainon vanhempina Mirjana ja Marttina revittelevät minkä ehtivät, he saavat yleisöstä irti ehkä illan äänekkäimmät naurut nokittelevana ja kekseliäitä sutkautuksia ja loukkauksia edestakaisin heittelevänä entisenä avioparina. Tiina Leiskamon Tiina on rempseä ja vähän ajattelematon, mutta hyvää tarkoittava, ja Sami Talikan Tuomo hänelle hyvä aisapari, joka joko saa kyseenalaisia ideoita tai on valmis toteuttamaan niitä. Tiinan ja Tuomon vierailu Jokikunnassa saa aikaan montakin juonenkäännettä, ja Leiskamo ja Talikka tuovat hahmonsa lavalle sujuvasti. Enni Lehtinen tekee onnistuneen roolin Ramina, hän tuo järkeä ja sellaista ei tässä hätää-ajattelua itä-länsi-ottelun keskelle. Ramin ja Jussin oma kättely on ihan paras yksityiskohta! Kertojan äänenä toimiva Kaisa Pullinen jäsentää tapahtumia lempeän humoristisesti, hänen äänensä sopii hyvin kertomaan, kommentoimaan ja kehottamaan.

Miinan Montun Avioliittosimulaattori tarjosi hauskan ja viihdyttävän illan. Tätä katsoessa saa nauttia varmasta teatterin tekemisestä ja erityisesti siitä, miten tarina herää lavalla eloon. Hahmot pääsevät oikeuksiinsa, kun näyttelijät tulkitsevat heitä lämmöllä ja luontevasti, ja ohjauksen ratkaisut pitävät esityksen rytmin reippaana. Huumorin ja koomisten hetkien lisäksi maltetaan pysähtyä katsomaan tarinaa ja hahmoja, joissa on komediakuoren alla aikamoisen monta tasoa. Vaikka tämä ei tarinan pohjalla olevan romaanin sovituksena ole ihan täysin sellainen, kuin etukäteen toivoin, on tämä Avioliittosimulaattori esityksenä juuri onnistunut kesäteatteriesitys – hauska, valloittava ja vakavia teemoja kaihtamaton.

kuva © Eva Lindblom

Näin esityksen medialipulla, kiitos Miinan Monttu!