Jatkuvaa kasvua @ Järvenpään Teatteri

 

kuvat © Janna Wirtanen

Näin Jatkuvaa kasvua-esityksen ensi-illassa 10.6.

Insinööri Antero Alapylpyrä (Tito Martinez) haaveilee omakotitalosta, mukavista naapureista ja rauhallisista grillaushetkistä. Oikein kunnon talopaketin kun hankkisi, siellä viihtyisivät sitten hyvin niin vaimo Johanna (Wilma Rajakorpi) kuin lapset Juuso ja Jennikin (Markus Peltola ja Maria Laakso). Sitten kuitenkin tapahtuu arkea järisyttävä juttu. Firma, jossa Antero työskentelee, myydään, ja edessä on uusi elämä yrittäjänä. Kekseliäs Antero ei tästä lannistu, vaan innovoi jos jotakin tuotetta ja bisnesideaa. Mutta kun tahtia määrää raha, ei mikään oikein riitä.

Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän kirjoittaman Jatkuvaa kasvua-näytelmän on Järvenpään Teatteriin ohjannut ja sovittanut Sirpa Riuttala. Nopearytminen, terävä ja vauhdikas komedia vaatii esittäjiltään paljon, mutta Järvenpään Teatterin työryhmä selviää koetuksesta kunnialla. Viihdyin katsomossa ja pidin monista ratkaisuista, joita esityksen toteutuksessa on tehty. Plussaa myös siitä, että kantaesityksensä vuonna 2011 saaneesta näytelmästä on nipistetty reilut puolisen tuntia pois. Vaikka esitys etenee hyvällä tahdilla, alkuperäinen kolme tuntia olisi tälle vähän liian pitkä kesto. Nyt noin pari tuntia plus väliaika on juuri sopivan pituinen, monenlaisia juonenkäänteitä, yhtä monenlaisia hahmoja ja hektistä pyöritystä bisnesmaailman kuristuksessa katselee mielellään ja intensiteetti pysyy hyvin yllä. Kapitalismia, kulutusta, bisnesmaailmaa, rahaa, työntekoa ja ahneutta käsittelevässä näytelmässä riittää hahmoja ja tapahtumia, joista osa naurattaa vaivattomasti, mutta osa menee vähän ohi tai hukkuu toimivampien varjoon. Kaikenlaisista aiheista saanee kirjoitettua kiinnostavan ja hyvän tekstin, mutta kun tämän näytelmän aiheet eivät ole suurimpia kiinnostuksenkohteitani, ainakaan näin fiktion ja tarinankerronnan muodossa, ei minusta Jatkuvaa kasvua-fania tullut. Näytelmässä on kuitenkin paljon onnistuneita hetkiä, ja erityisesti hahmoista pidin kovasti. Kärjistäminen, liioittelu ja revittely toimii, ja ohjaaja Riuttalan näkemys esityksen toteuttamisesta on erinomainen, joskin muutamassa kohtauksessa olisin kaivannut enemmän fokusta siihen, mikä hetken viesti tai tärkein juttu on. Pienestä ensi-iltahapuilusta huolimatta näyttelijät tekevät mainiota työtä ja vaihtavat rooleja lennosta hengästyttävällä tahdilla.

Leskisen ja Keski-Vähälän rytmikäs, nokkela ja tarkka teksti pureutuu sujuvasti näytelmän teemoihin, ja lavalle nämä teemat tulevat komedian keinoin hauskoina, mutta ajatuksia herättävinä. Ahne ja kulutuskeskeinen nyky-yhteiskunta naurattaa kummallisuudellaan, mutta pistää miettimään sitä, miten tutulta ja tavalliselta se kuitenkin tuntuu. Tähän versioon lisätyt (mahdollisesti lisätyt, aivan varma en ole) nykypäivää kommentoivat jutut sekä tietysti järvenpääläisyys tuovat esitykseen mukavasti ajankohtaisuutta, tarttumispintaa ja kotipaikkakuntahuumoria. Camilla Nenosen skenografia on esitykseen sopiva ja monikäyttöinen. Lavastus taipuu näppärästi esittämään milloin mitäkin ja yksinkertaisilla ratkaisuilla saadaan lavalle luotua monenlaista paikkaa ja tilannetta. Puvustuksessa kertojien/kuoron yhtenäinen asu on hieno ratkaisu, ja näin pienillä vaatteiden muutoksilla saadaan sujuvalla tavalla luotua eri hahmoja lavalle. Visuaalisuus on sopivan arkista, mutta yksityiskohdat tuovat näyttämökuvaan hyvin sellaista absurdia tunnelmaa, joka tekstissä ja hahmoissakin on. Esityksessä on tehty tosi hyviä musiikkivalintoja, valitut kappaleet luovat tunnelmaa ja sopivat tarinan maailmaan mainiosti.

Kolmetoista näyttelijää saa näyteltäväkseen melkoisen porukan hahmoja, joiden joukossa on jos jonkinlaista tyyppiä. Pääroolia Anteroa, tämän vaimoa Johannaa ja lapsuudenihastusta Miinaa näytteleviä Tito Martinezia, Wilma Rajakorpea ja Satu Prittistä lukuun ottamatta kaikki näyttelijät esittävät vähintäänkin kahta hahmoa, ja Martinezia lukuun ottamatta kaikki ovat mukana myös kertojan/kuoron roolissa. Paljon on kaikilla näyteltävää, ja haasteeseen tartutaan taitavasti. Hahmot ovat ehdottomasti tämän esityksen hauskoin ja kiinnostavin elementti, ja näyttelijät ja muu työryhmä tuovat tyypit lavalle onnistuneella tavalla. Anteroa näyttelevällä Tito Martinezilla on hyvin hallussaan bisnesmaailman pyöritykseen joutuvan miehen tunnelmat ja ajatukset, niin epätoivo, kunnianhimo kuin turhautuminenkin. Antero nyt haluaisi vain sen talopaketin ja grillin, eikö se riittäisi? Ja kun ei riitä, on pakko antautua maailman tahtiin ja yrittää pysyä perässä. Martinez tekee roolin, jossa Anteron tarinankaari kasvaa näyttämöllä täyteen mittaansa. Wilma Rajakorpi on tosi hyvä Johanna, pidin tästä hahmosta paljon ja Rajakorven luonteva, vahva tekeminen lavalla teki vaikutuksen. Hienosti rakennettu hahmo, joka koskettaa. Satu Prittisen taitavasti näyttelemä Miina on samaan aikaan komediallinen ja viisas hahmo, joka sijaitsee vähän tarinasta irrallaan mutta tarjoaa juonelle tärkeitä käännekohtia ja on aina siellä, missä tapahtuu jotakin merkittävää. Annika Niemelä ottaa kaiken irti sekä toimitusjohtaja Apfelstruffelin että Jeesuksen rooleista, jestas mitkä vedot! Sampo Lepistön Näätä Nordqvist setelipinkkoineen, rahasalkkuineen ja potkulautoineen on ihan loistava, samoin Merja Peltonen Raijana. Linda Jaser tekee varmaa työtä niin ensemblessä kuin Riina-Liinana ja Iso-Kätenä, Jaserilla on mainio lavapresenssi ja tapa tuoda hahmonsa lavalle. Juha Latvala tekee mahtavan roolin Paavona, hieno ote rooliin. Mainitaan vielä Juha Kalliolahti, joka ottaa yleisön haltuun yritysunelmia julistaessaan. Koko ensemble tekee erinomaista työtä, upea energia ja tekemisen meininki koko jengillä.

Jatkuvaa kasvua oli onnistunut katsomiskokemus, vaikka näytelmä itsessään ei suosikikseni noussutkaan. Tykkään kyllä nähdä myös tällaisia tarinoita, jotka eivät ole omalta mukavuusalueeltani tai sellaisia, joita yleensä katson, ainakin jos ne on tehty näin hyvin. Ajankohtainen, terävä ja hauska komedia sopii kesäteatteriin, tämä ei ole perinteistä kevyttä komediaviihdettä vaan ajoittain melkoisen synkkiä sävyjä saava, kommentoiva ja kärjistävä näytelmä yhteiskunnasta ja sen jäsenistä. Viihdyttävä ja naurattava silti, ja sai ensi-iltayleisön riemukkaaksi useaan otteeseen. Työryhmän taito näkyy, samoin se, että esitystä ollaan tehty ajatuksella ja selkeällä visiolla. Tässä on sen verran tasoja, että katsomossakin saa olla tarkkana kaikki koukut huomatakseen. Järvenpään teatterin versio onkin hieno toteutus näytelmästä, joka ei ole ihan sieltä helpoimmasta päästä toteuttaa.

Näin esityksen kursuvieraana, kiitos Järvenpään Teatteri!