ReeaRuu @ KOM-teatteri

 

kuvat © Noora Geagea

Näin ReaaRuu-musikaalin 2.11.

Pieni Ruu (Miiko Toiviainen) lähtee perheensä kanssa reissuun, mutta sattuu onnettomuus ja poika menettää siskonsa Reean (Ella Mettänen) ja vanhempansa (Vilma Melasniemi ja Niko Saarela). Yksin jäänyt Ruu päätyy orpojen arpajaisissa päävoitoksi ja voittaja on professori Huitale (Juho Milonoff), jolla ei oikein ole käsitystä siitä, mitä tehdä surun murtaman pikkupojan kanssa. Avuksi tulee naapurin lintutieteilijä Kuikka (Saarela), joka neuvoo niin lapsukaisen ruokkimisessa kuin muussa hoidossa. Mutta Ruupa kaipaa siskoaan eikä mene nukkumaan enää ikinä, jos ei saa Reeaa tänne nyt heti! Joten professori tietenkin lupaa tehdä hänelle enkelisiskon. Mutta miten enkeleitä tehdään? Voiko tiede auttaa surussa? Mitä kuolema oikein noin niinkuin käytännössä tarkoittaa? Millainen on ihan paras kaveri? Mistä tunnistaa enkelin sulan? Näitä ja muita elämän ja kuoleman suuria ja pieniä kysymyksiä pohditaan musikaalin muodossa.

ReeaRuu on Ilpo Tiihosen kirjoittama ja Markus Fageruddin säveltämä musikaali, jonka on KOMiin ohjannut Lauri Maijala. Tiihosen leikkisä, riemastuttava, runollinen ja kekseliäs kieli hurmaa heti ensi hetkissä. Monenlaista näppärää sanailottelua tekstiin mahtuukin, ihanaa! Teksti on itsessään sekä reippaan humoristista että tarkan koskettavaa, ja kun siihen rinnalle laitetaan Fageruddin monipuolinen, rytmikäs ja svengaava sävellys, tarina kasvaa ihastuttavan herkäksi ja hauskaksi kokonaisuudeksi. Käsiohjelmassa ohjaaja Maijala kirjoittaa ReaaRuun kantaesityksen Helsingin kaupunginteatterissa 1992 olleen hänelle se juttu, jonka seurauksena päämääräksi tuli ura teatterissa. Nyt kolmekymmentä vuotta myöhemmin Maijala pitää langat käsissään KOM-teatterin versiossa, jossa teoksen merkitys ohjaajalle myös näkyy. Maijala kiinnittää huomiota yksityiskohtiin, pitää tarinan hyvässä rytmissä ja antaa kauniisti tilaa surulle, kaipaukselle ja menetykselle, joka ReeaRuussa on jatkuvasti läsnä. Näitä tunteita käsitellään monesta kulmasta, ja ne ovat juuri niin isoja ja monimutkaisia kuin oikeassakin elämässä, eivät kuitenkaan liian raskaita kantaa. Maijalan ohjauksessa painavuus ja murhe nimittäin saavat kumppanikseen iloa, ystävyyttä ja ymmärrystä, asioiden ihmettelyä, kummastelua ja pohtimista, joka keventää tarinaa sopivasti.

Janne Vasaman lavastus tervehtii katsojaa heti teatterisaliin astuessa, ja ympäri lavan ja kattoonkin levittäytyvät valkoiset riisipaperipallot ihastuttavat, samoin laiturimaiset puutasot. Lavastuksessa on samanlaista leikkisyyttä kuin tekstissä, ja myös sadunomaisuutta. Paljon kivoja yksityiskohtia, varsinkin professori Huitaleen kotona, ja kaikenlaiset labravälineet ne vasta mainioita ovatkin. Pyry Hyttisen videosuunnittelu loihtii tähtiä, tuijottavia silmiä ja metsätien, ja monta muuta juttua, ja näyttää oikein hyvältä. Erityisesti se alun suuri tähtitaivas jäi mieleen, hurjan kaunis näyttämökuva. Tomi Suovankosken valosuunnittelu tukee esityksen tunnelmia ja poimii sujuvasti näyttämöllä tapahtuvia juttuja valokeilaan. Lämmin ja kylmä valo vaihtelevat onnistuneesti, ja valosuunnittelu on hyvin mukana esityksen käänteissä. Joona Huotarin puvustus tarjoilee hurmaavia asukokonaisuuksia ja mielikuvituksellisia pukineita, sama sadunomaisuus, joka lavastuksessa näkyy, on myös pukusuunnittelussa mukana. Tykkäsin etenkin orkesterin paidoista, enkelten siivistä, Ruun vaatetuksesta, ruutukuvioista ja munsterien kauhistuttavan hauskuuttavasta ulkomuodosta. Jostain syystä näin sieluni silmin tämän munsteri-joukon esiintymässä Euroviisuissa. En tiedä mistä tämä ajatus tuli, mutta se olisi varmasti mieleenpainuva esitys!

Pienen Ruu-pojan roolissa Miiko Toiviainen hurmaa, naurattaa ja itkettää, voi että kuinka ovatkaan ilon ja surun tunteet ja menetys roolityössä niin vahvoina. Toiviainen tekee herkkävireisen roolin, tarjoaa katsojalle niin riemukkaan riehakasta kuin hauraan haavoittuvaista roolihahmon tulkintaa, ja kuvaa erinomaisesti pikkupojan kokemuksia suurten asioiden keskellä. Toiviainen näyttelee valtavan hienosti ja tarkasti kaiken, mitä Ruu kokee, ja varsinkin esityksen loppuvaiheilla (no okei, aika monta kertaa ennenkin sitä) meinasi kyynel tirahtaa kun Ruu-raukan suru tuli niin voimakkaana katsomoon. Ja tirahtikin. Nyyh miten kaunis ja vahva ja vekkuli roolityö. Ella Mettänen on ihanan päättäväinen ja kiltti Reea, joka vähän kujeilee ja höpsöttelee ja jolla on suuri, lämmin sydän. Mettäsen roolityössä on sopivasti isosiskomaisuutta, hän ja Toiviainen pelaavat saumattomasti yhteen ja sisarusten suhde kuvataan uskottavasti niin ennen onnettomuutta kuin sen jälkeenkin. Reea-enkeli seuraamassa pikkuveljensä elämää ja yrittämässä lohduttaa tätä on liikuttavaa ja lempeää, ja Mettänen tekee taitavaa työtä kuolemanjälkeistä Reeaa esittäessään. Juho Milonoffin professori Huitale saa aikaiseksi äänekkäimmät naurut ja innokkaimmat huudahdukset, ja varsin mainio hahmo hän kyllä onkin. Milonoff tekee nopearytmisen, taitavasti hauskan roolityön, hänen hahmonsa on monitasoinen ja avautuu eri tavalla eri ikäisille katsojille, kuten kaikki muutkin hahmot ja koko esityskin. Milonoff on lavalla hienosti läsnä, ja rakentaa hahmostaan turvallisen, vähän höpsön ja hullunkurisen aikuisen, jonka luona Ruun on hyvä käsitellä kokemaansa.

Myös Niko Saarela tekee hahmostaan Kuikasta hyväntahtoisen ja ymmärtäväisen, sellaisen, joka on tukena ja apuna. Vaikka nämä esityksen tieteilijät ovat pikkuisen pihalla siitä, mitä pieni lapsi tarvitsee, mitä se syö, millaisen pesän se tarvitsee ja miten sitä pitäisi hoitaa, ovat he silti heti Ruun tukena, epäröimättä ja lämmöllä. Saarela on myös mainio Nax ja varma isä sekä riemukas Ällömunsteri, hyviä rooleja kaikki ja erinomaista eläytymistä monenlaisiin kohtauksiin. Ihan loistava on se kohtaus, jossa Kuikka selostaa eväsleipiensä putoamista ja Huitaleen matkaa niitä pelastamaan! Kuikan ja Huitaleen ystävyys on yksi suosikkiasioitani musikaalissa, ja Saarela ja Milonoff tuovat sen lavalle onnistuneesti. Vilma Melasniemi tekee monta erilaista ja ihastuttavaa roolia, hän jäi mieleen varsinkin lopun en mä oikein tiiä-hokemaa toistavana ujona pikkutyttönä sekä selfieitä räpsivänä kiusaajana ja Naxina. Tarkkaa ja sujuvaa roolityötä, hyviä hetkiä lavalla. Jokainen näyttelijä tekee roolinsa lämpimästi ja kauniisti, ja porukan yhteistyö on vahvaa. Useamman roolin tekevät onnistuivat jopa huijaamaan tällaista kokenutta teatterikatsojaa, kiitoksissa ihmettelin hetken että missä loput tyypit ovat! Ilmeisesti niin erilaisia roolihahmoja rakennettu lavalle, että en meinannut uskoa samojen näyttelijöiden olevan kaikkien takana.

Orkesteri, eli kapellimestari Mari Kätkä harmonikassa, Esko Grundström kontrabassossa ja kanteleissa, Markku Luuppala huilussa, klarinetissa, bassoklarinerissa ja saksofoneissa sekä Sara Puljula lyömäsoittimissa ja kontrabassossa, on näyttämöllä tapahtumien keskipisteessä omassa kopissaan. Minusta on aina mahtavaa, että soittajat ovat lavalla, ja tässä esityksessä se toimii erityisen kivasti. Orkesterin menoa on hauska seurata varsinkin vauhdikkaampien biisien kohdalla, ja totta kai on myös ilo kuunnella kuinka musiikki herää eloon heidän käsissään. Fageruddin sävellys on, kuten jo todettu, monipuolista ja rytmikästä, ja hyvällä rytmillä orkesteri soittaakin, niin nopeat kappaleet kuin herkemmätkin melodiat. Olisi ollut kiva, jos käsiohjelmassa olisi ollut laulujen nimet, mutta onneksi siinä on tehtäviä, joten ei harmita yhtään. Sanasokkelo on ihan paras!

ReeaRuu on suloinen, hauska, lohdullinen, surullinen ja valloittava esitys, sen tarina saa nauramaan ja liikuttumaan. Musikaali käsittelee rankkoja ja isoja aiheita, ja tekee sen tavalla, joka tarjoaa kosketuspintaa niin lapsikatsojille kuin aikuisillekin. Varmasti osittain eri asiat saavat eri-ikäiset yleisön jäsenet nauramaan ja liikuttumaan, mutta samat tunteet ja kysymykset käydään enemmän tai vähemmän läpi. ReeaRuu ei peittele menetyksen tuskaa tai lapsen surua, vaan tarjoaa rinnalle huumoria ja lohtua, jotta kokemus ei ole liian surullinen. Lopussa suru helpottuu ja sen oheen vahvaksi nousevat toivo, ilo ja lämpö. ReeaRuussa parasta on sen herkkyys ja kauneus, ja toisaalta hulvattomuus ja höpsöys. Ihana, kaunis, viisas musikaali. Lempeä, lohduttava ja rauhoittava. Tämä jättää hymyilemään ja pohtimaan, naureskelemaan ja haikeaksi. Taitava toteutus, jää varmasti mieleen pitkäksi aikaa ja jättää jäljen.

Näin esityksen pressilipulla, kiitos KOM-teatteri!