The Black Rider @ Lahden kaupunginteatteri

kuvat © Janne Vasama

Näin The Black Rider-musikaalin 13.9.

Wilhelm (Tuomas Korkia-Aho) ja Kätchen (Aurora Manninen) ovat rakastuneita. Harmi vaan, että Wilhelm on kaupunkilainen kirjanpitäjä, ja Kätchenin isä Bertram (Mikko Jurkka) metsänvartija, joka ei tosiaan ole antamassa tytärtään millekään kaupunkilaisressukalle. Kyllä se niin on, että tulevalla vävyllä on pysyttävä pyssy kädessä ja pakastin lihaa täynnä. Sopiva ehdokas onkin katsottuna, nimittäin Robert (Tomi Enbuska) – kas siinä varsinainen tosimies! Kätchenin äiti Anne (Laura Huhtamaa) ei suhtaudu niin järkähtämättömästi tyttärensä romanttisiin haaveisiin, mutta fakta on se, että jos ei ala Wilhelm riistaa lahtaamaan, ei hän rakastaansa omakseen saa. Niinpä kun itse piru, Pegleg (Vilma Kinnunen), tarjoaa Wilhelmille taikaluoteja, jotka osuvat aina, päättää nuorukainen suostua sopimukseen. Kuten arvata saattaa, ei paholaisen kanssa kannata tehdä diilejä, mutta, no – meni jo.

Tuoreen teatterinjohtaja Lauri Maijalan ensimmäinen ohjaus johtamaansa teatteriin on vuonna 1990 kantaesityksensä saanut The Black Rider-musikaali, jonka takaa löytyvät Robert Wilson ja William S. Burroughs (teksti) sekä Tom Waits (sävellys & sanoitukset). Suomen kantaesityksensä musikaali sai Helsingin kaupunginteatterissa vuonna 1998, mutta käsittääkseni sitä ei sen jälkeen ole kotimaan kamaralla nähty ennen tätä produktiota. Kulttimainetta teos on niittänyt, itse kuulin siitä kuitenkin ensimmäistä kertaa vasta kun tämä Lahden produktio julkistettiin. Maijalan kausi teatterin johdossa lähtee käyntiin melkoisella pamauksella, sillä tällaista en ole koskaan nähnyt Lahdessa – liekö tällaista menoa siellä koskaan nähty. The Black Rider on avantgardistinen, absurdi, outo, huuruinen, salaperäinen musikaali, joka ei päästä yleisöä helpolla ja on juuri siksi niin viihdyttävä ja riemastuttava. En ole mikään kokeellisemman teatterin suurin fani, koska ärsyynnyn helposti jos en pysy tarinassa, teemoissa tai symboleissa mukana. Tämä kuitenkin oli sopivasti siinä mukavuusalueen reunamilla, tökki ja haastoi mutta tarjosi myös hetkiä, joita suorastaan rakastin. Kiehtova, hauska ja suorapuheinen, monessa kohtaa yllättävän syvällinen ja viisaskin teos. Käsiohjelma tarjoaa tarinan synopsiksen, josta voi etukäteen, väliajalla tai esityksen jälkeen katsoa, mitäs siinä siis tapahtuikaan, jos niin tahtoo. Pisteet tälle, ja sille myös, että tarjolla on lainattavia käsiohjelmia, joten synopsikseen pääsee tutustumaan vaikka ei käsiohjelmaa omaksi hankkisi. En lukenut juoniselostusta ennen esitystä, koska halusin tehdä tästä omat päätelmäni, ja hyvin pysyin kaikessa mukana, vaikka meno varsin symboliseksi muutamaan otteeseen meneekin. Mitään äärettömän hankalasti tulkittavaa lavalla ei tapahdu, ja symbolisen tason tarkasteleminen tuleekin tarinan seuraamisen päälle ja syventää sitä, ei niin, että kaikki viittaukset ja vihjaukset pitäisi ymmärtää, että pääsee ollenkaan kärryille. Ja kuten käsiohjelmassa sanotaankin, tämän voi tulkita miten vain – yhtä oikeaa tapaa ei ole. Juoni tässä kuitenkin on, ja tarina rakentuu sujuvasti kokonaiseksi, joka onkin hyvä, sillä ilman mitään punaista lankaa tämä ei olisi minulle toiminut. Maijalan ohjauksessa punainen lanka ei kertaakaan huku, vaan fiksuilla valinnoilla korostetaan milloin mitäkin tunnetilaa, annetaan tilaa yleisön omille tulkinnoille ja pidetään huoli siitä, että kaikessa tekemisessä on syy. Lankoja yhdistellään hienosti niin, että episodimainen rakenne säilyy, ja tässä mennään erinomaisesti monessa kohtaa vähän rajan yli esimerkiksi kohtausten kestossa tai tavassa kuvata tiettyjä tilanteita. Kun rajojen ylittämisen tekee taitavasti, on se yleisölle mainiolla tavalla epämukavaa, mutta kuitenkin kiinnostavaa ja vangitsevaa. The Black Rider ei ole musiikkiteatteria, jota suurella näyttämöllä on totuttu näkemään – ja siksi onkin upeaa, että tällaista tehdään isossa teatterissa ja juuri päänäyttämöllä!

Jenni Nikolajeffin tarkat ja kekseliäät korografiat rytmittävät esitystä ja syventävät biisejä onnistuneesti. Koreoissa on todella tarkasti tavoitettu se, millaista tyyliä, sävyä ja tunnelmaa kohtauksissa haetaan. Liike, pysähtyminen ja hitaus ovat kaikki näppärästi tehtyjä ja rakentuvat merkityksellisiksi valinnoiksi. Tanssi ei ole aivan perinteistä musikaalitanssia, vaan siinä on rosoa ja elementtejä, jotka vähän vieraannuttavat. Samaa vieraannuttamista on kaikilla osa-alueilla, ja se on tehokasta niin tyylikeinona kuin juuri tälle musikaalille ominaisena omituisuutena ja ominaisuutena. Minna Välimäen lavastuksessa on vaikka mitä upeita juttuja, kuten jättimäiset hirvensarvet, heijastava lattia sekä metsänvartijan talon tupa ja Kätchenin huone kaikkine yksityiskohtineen. Glitter-asuntovaunu ja ristikukkula täytyy myös mainita. Välimäki on loihtinut tapahtumapaikat lavalle sopivan korostetulla ja absurdilla otteella, on sekä häiritsevästi melkein tavallisen oloisia lavastuksia että selvästi taianomaisia ja esityksen tyylille uskollisia, "yli meneviä" rakennelmia. Kari Laukkasen valosuunnittelu on kokonaisvaltaista ja liikkuu vaivattomasti tunnelmien välillä. Valo on useassa kohtauksessa hyvin tärkeä elementti, se tekee paljon muutakin kuin valaisee, ja huomasin moneen otteeseen kiinnittäväni huomiota juuri siihen, miten oivallisesti tietyt hetket on valaistu. Joona Huotarin pukusuunnittelussa on siinäkin sama tunnelma kuin muussa visuaalisuudessa, ja vaatekertaa on jos jonkinlaista. Puvustuksessa on tyylikkäitä kokonaisuuksia, rähjääntyneen näköisiä riepuja ja vaikka mitä siltä väliltä. Varsinkin Peglegin asut, Robertin ja Wilhelmin lookit ja lopun valkoiset vaatteet jäivät mieleen, samoin toispuoleisuus ja jonkinlainen jakautuneisuus, jota on sekä puvustuksessa että Kati Kerosen ja Anu Reijosen veikeässä naamioinnissa. The Black Riderin visuaalisuus on viimeisen päälle hienoa, tässä on loistavia näyttämökuvia ja tilanteita, jotka näyttävät lavalla tosi vaikuttavilta. Monessa tunnelmassa ja sävyssä liikkuva esitys saa paljon voimaa visuaalisista oivalluksista, ja näyttämökuva rakentaa paitsi raamit kaikelle sille, mitä lavalla tapahtuu, on myös olennaisessa roolissa tapahtumia luomassa ja tehostamassa.

Musiikillisesti tämä teos tarjoilee kappaleita rosoisesta ja rokkaavasta svengaavaan ja viettelevään ja suloiseen ja melodisen kauniiseen. Biisilistaa ei käsiohjelmasta löydy, tästä annan kyllä miinusta. Erityisesti nyt, kun kyseessä oli minulle täysin uusi ja vieras musikaali, kappalelistaus olisi auttanut hahmottamaan ensinnäkin sitä, missä kohtaa milloinkin mennään (ja biisien nimet olisi voinut sijoittaa myös synopsikseen), ja olisi paljon helpompi myös tässä kirjoittaa musiikista, kun olisi kappaleet voinut lukita mieleensä sillä hetkellä, kun ne musikaalissa kuuli. Kuuntelin Tom Waitsin The Black Rider-albumin, jossa suurin osa musikaalin biiseistä on mukana, kerran ennen tämän näkemistä. Kappaleet ovat Waitsin albumilla kuitenkin hyvin erilaisia kuin musikaalissa, joten en kaikkia sen perusteella musikaalista tunnistanut. Vähän nettiä tutkimalla kappaleiden nimet toki sai selville. Eniten iskivät musikaalimaisimmat kappaleet, ja pidin erityisesti näistä: The Black Rider, November, The Briar and the Rose, Just the Right Bullets, In the Morning, Russian Dance ja Lucky Day. Varsinkin The Briar and the Rose on ihana, ja The Black Riderissa ja Just the Right Bulletsissa on erinomainen tunnelma. Erinomainen tunnelma on myös Antti Vauramon johtamassa bändissä, ihan huikea meno ja tykkiä musisointia! Musikaalin biisit esitetään tekijöiden toiveen mukaisesti englanniksi, eikä niitä ole ilmeisesti ainakaan kovin monessa produktiossa missään päin maailmaa käännetty. Yritin tehdä salapoliisityötä ja selvitellä, laulettiinko Helsingissä vuonna 1998 englanniksi, mutta varmuutta en saanut. Olettaisin kuitenkin, että englanninkieliset laulut ja pääosin suomenkielinen dialogi on silloinkin ollut käytössä, onhan suomennos ollut tämä sama Markku Salon käännös. Esityksen runollinen kieli ja varsinkin se, miten käännöksessä tehdään kekseliäästi riimejä suomea ja englantia yhdistämällä, on vinkeää. Salon suomennos soljuu ja leikittelee, luo kuvia ja ymmärtää tunnelmaa. Tämä oli pitkästä aikaa eka musikaali, joka ei ole minulle etukäteen yhtään tuttu, ja vaikka biisien kautta olisikin ollut, ei se auttaisi käännöksen arvioimisessa, kun kappaleita ei kerran ole käännetty. Aikamoisen mainiolta kuulosti kuitenkin kieli ja käännöksen laatu, hykertelin monelle sanavalinnalle ja ihastelin lennokasta ja runollista tapaa käyttää kieltä. Muutamaan otteeseen laulun volyymi olisi voinut olla kovemmalla, jotta sanoista olisi saanut paremmin selvää – erityisesti nyt, kun kappaleita ei esitetä äidinkielellä. Nyt sanat välillä hukkuvat musaan. Puhutussa tekstissä sen sijaan kuului ihan kaikista pienin kuiskauskin, Tommi Raitalan äänisuunnittelu on tilanteen tasalla alusta loppuun.

Vilma Kinnunen tekee piru Pegleginä herkullisen monitasoisen, salaperäisen, kiehtovan ja veikeän roolityön. Hänellä on rooliinsa taitava ote, Pegleg on selvästi ihmishahmoja ylempänä ja vahvemmassa asemassa, mutta hänessä on myös kiinnostavaa inhimillisyyttä, jota Kinnunen näyttelijäntyössään hienosti käsittelee. Erityiskiitos oikein eteläisestä amerikkalaismurteesta. Tuomas Korkia-Ahon Wilhelm on suloisen romanttinen ja rakastunut nuori mies, joka tahtoo vain tehdä ihastuksensa iloiseksi. Kun Wilhelm joutuu Pirun pauloihin, vaihtelee tunnetila suuresta hurmoksesta ja voimiensa tunnossa kukkoilusta epätoivoon, katumukseen, kauhuun ja voimattomuuteen. Korkia-Aho tekee roolinsa onnistuneesti, notkeaa on sekä fyysinen että roolihahmon sisäistä liikehdintää tulkitseva näyttelijäntyö. Erityisesti tunteiden puhtaus ja Wilhelmin mielenmaiseman tarkkanäköinen lavalle tuominen vakuuttaa. Aurora Manninen tuo Kätcheninsä lavalle toimivalla annoksella teinienergiaa ja nuoren naisen terävää huomiokykyä. Aivan yhtä suloisen rakastunut kuin Wilhelm on myös Kätchen, ja He's Not Wilhelm-biisi on valloittava. Manninen näyttelee hahmonsa kiinnostavalla otteella, pelkän teksin perusteella Kätchen saattaisi jäädä vähän taka-alalle vaikka onkin tapahtumien keskiössä, mutta Manninen nostaa hahmonsa ratkaisevaan rooliin ja ymmärtää sujuvasti Kätchenin tunteet ja unelmat. Mikko Jurkan näyttelemä Bertram on kaavoihinsa kangistunut ja muutosta halveksuva mies, jonka tulkintaan Jurkka tuo sekä iskevää komediaa että tarkasti kohtausten tunnetilaa lukevaa draamallista työskentelyä. Pidin siitä, että tarinassa on hetki, jolloin Bertram varoittaa Wilhelmiä taikaluodeista – vaikka he eivät ole aloittaneet tuttavuuttaan niin kovin onnistuneesti, ja vaikka paljastuu, että Wilhelmin satumainen metsästysonni onkin seurausta pirunkaupoista, haluaa Bertram kuitenkin pelastaa poikaraukan. Laura Huhtamaa on Annen roolissa jämäkkä ja järkevä, mutta järkevyydestään huolimatta Anne heittäytyy häähumuun täysillä ja tukee tytärtään tämän rakkaudessa. Huhtamaan roolityö on varmaa ja siinä on toimivia sävyjä.

Tomi Enbuska tekee kaksi erilaista roolia macho-Robertina ja varoittavana esimerkkinä tippatelineessä roikkuvana Georg Schmidtinä. Robert on riemastuttava hahmo, hänessä on komiikkaa mutta myös syvyyttä, ja Enbuska rakentaa hahmonsa tasapainoisilla tyylivalinnoilla. Wilhelm-pötkön hakkaamiskohtaus on loistava, voi että nuoren miehen tuskaa. Georgin roolissa mennään sitten aivan toiseen tunnelmaan, jonka Enbuska myös hyvin tavoittaa. Kätchenin vanhaa tätiä esittävä Lumikki Väinämö ottaa yleisön vastaan esityksen alkaessa, ja täti on muutenkin esityksen edetessä se, joka usein huikkailee väliin huomioita tarinasta. Väinämöllä on sekä hahmoonsa että esitykseensä mainio ote, hän aistii tunnelman hienovaraisetkin muutokset ja tekee roolityötä, jossa ei turhaan jarrutella vaan syleillään esityksen tyyliä. Teemu Palosaari esittää sekä suvun satoja vuosia vanhaa kantaisää Kunoa että Peglegin James-veljeä. Hän tekee Kunona onnistunutta roolityötä, jossa on hienosti vuosisatojen paino. Peglegin ja Jamesin kohtaaminen taas on yksi suosikkikohtauksistani koko musikaalissa, erityisesti hiljaisuus ja jaettu katse sekä katseen kääntäminen pois loi vahvan tunnelman. Mikko Pörhölä tekee useita rooleja, hän jäi mieleen erityisesti hirven selkään sidottuna miehenä (November-veto oli hieno!) ja Herttuana, joka onkin melkoinen hahmo. Pörhölällä on roolitöissään niin draaman kuin komedian tajua, ja tekeminen on sujuvaa. Nomi Enckell tekee niin ikään useamman roolin, ja tekee monipuolista roolityötä kaikissa hahmoissaan. Erityisesti lintu, lisko ja morsiusneito jäivät näistä mieleen, samoin ote tarinaan ja läsnäolo lavalla noin yleisesti. Enckell laulaa aivan upeasti, miten vahva ja sielukas ääni! Oli hauska nähdä monia sellaisia näyttelijöitä, joita olen nähnyt vuosien varrella monissa rooleissa, esityksessä joka on aivan erilainen kuin aikaisemmat. Vaikka näyttelijäntyö lienee pohjimmiltaan samoista palikoista rakennettua, oli kyseessä millainen teos ja rooli tahansa, yleisössä on aina mahtavaa päästä näkemään, kuinka tyypit astuvat uudenlaiseen maailmaan ja erilaisten hahmojen nahkoihin.

Kokonaisuutena tämä yllätti, oli sopivan vaikea, otti vastaan ja antoi tilaa tulkita. Aivan täysillä tämä ei minulle toiminut, episodimaisuus, avantgardistisuus ja absurdius kun eivät lähtökohtaisesti ole elementtejä, joista innostun. Sitä ei tosin voi esityksen viaksi lukea, vaan omien katsomistottumusteni ja -mieltymysteni. Siitä huolimatta, ettei tämä ole minun tyyliseni juttu, musikaali ilahdutti suuresti ja vei mukanaan. Omassa genressään ja tyylissään esitys on hurmaava ja viihdyttävä, sopivasti outo ja kaiken alla herkkä ja inhimillinen. Lahdessa ja Maijalan käsissä The Black Rider etenee varmasti ja haastaa yleisöä astumaan rohkeasti kiihkeälle, rakkauden, addiktion, epätoivon, unelmoinnin ja pirullisten käänteiden täyttämälle matkalle. Kun uskaltaa heittäytyä Pirun vietäväksi, saattaa saada melkoisen elämyksen. Kaiken ei tosiaan tarvitse olla tavallista ja turvallista, vaan myös tällaisella perusmusikaalista poikkeavalla teoksella on paikkansa suomalaisella teatterikentällä ja isolla näyttämöllä. Musikaali kun voi olla aivan mitä vaan, joten on aina ilo nähdä rohkeita ohjelmistovalintoja, jotka haastavat sitä, millaista menoa lavoilla on totuttu näkemään. Aivan erityisesti tämä rohkeus ilahduttaa tietenkin silloin, kun valitun teoksen toteutus on näin erinomaisen onnistunut.

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos LKT!