mainos/kutsuvieraslippu saatu Järvenpään teatterilta
![]() |
| kuvat © Alex Fränti |
Näin Idän pikajunan arvoituksen 12.11.
Hercule Poirot (Jyri Pekonen) astuu Idän pikajunan kyytiin, kun lomamatkailu keskeytyy ja pitää päästä taas takaisin työn ääreen. Onneksi matkaa ilahduttaa vanha ystävä Bouc (Pertti Lehto), joka sattuu olemaan junayhtiön johtaja ja kyydissä mukana. Loppuunmyytyyn ensimmäiseen luokkaan asettuu sekalainen joukko ihmisiä, jotka vaikuttavat syystä tai toisesta hermostuneilta, kiireisiltä tai epäilyttäviltä. On ruhtinatar Dragomirov (Merja Peltonen) palvelusneitinsä Gretan (Hanna Koskinen) kanssa. On Samuel Ratchett (Jarmo Holttinen) ja tämän assistentti Hector (Jim Rikkinen). Ovat Mary (Kirsi Varttinen) ja eversti Arbuthnot (Jaakko Latva-Pukkila), jotka vaikuttavat tuntevan toisensa hyvin. On hurmaava kreivitär Andrenyi (Helmi Oja), joka matkustaa yksin, kuten tekee myös Helen Hubbard (Veera Uuttu). Junassa on henkilökunnankin edustaja, tietysti, konduktööri Michel (Tito Martinez). Poirot kiinnittää huomiota jokaiseen, niin yksityisetsivän ammattitauti vapaallakin vaatii, ja tekee päätelmiään hiljaisesti. Epäilyksille junan kyytiläisten syistä olla juuri tällä matkalla juuri tähän tiettyyn aikaan on myös syytä, sillä pian yhdessä hyteistä makaa kuollut mies. Kuka hänet on surmannut? Miksi? Onko murhaaja vielä junassa vai jo paennut jonnekin lumipyryn sekaan?
Agatha Christien (näyttämösovitus Ken Ludwig, suomennos Laura Raatikainen) dekkariklassikko Idän pikajunan arvoitus on minulle Christien teoksista tutuin, ja tämä olikin jo kolmas teatteriversio, jonka siitä näin. Tapahtumien kulku ja tapauksen ratkaisu olivat siis jo jääneet mieleen, eli sen suhteen ei ollut yllätyksiä luvassa. Eikä siksi ehkä yhtä kamalaa (ja upeaa) jännitystä kuin viimeksi christiedekkaria Järvenpään teatterissa katsoessani, nimittäin Eikä yksikään pelastunut myöskin Kalle Tahkolahden ohjaamana tarjoili sellaista säpsähtelyä että enpä ole teatterissa koskaan sitä ennen tai sen jälkeen ollut niin hermona. Nyt Tahkolahti on tarttunut Idän pikajunan arvoitukseen erinomaisella otteella, esitykseen kasvaa kohtaus kohtaukselta hieno jännite ja tarinan panokset syvenevät myös mainiosti. Pidin erityisesti ratkaisusta tuoda lavalle painajaisenomaisia välähdyksiä menneisyydestä, tytön (Saaga Taipale) ja tämän vanhempien (Kimmo Kokko ja Satu Prittinen) läsnäolon muodossa. Nämä hetket lisäävät sekä tarinan emotionaalista painoa että kutkuttavaa jännitystä ja kylmiä väreitä, ja ovat ehkä suosikkiasiani koko esityksessä, niin hyvin ne asettuvat osaksi kokonaisuutta. Näytelmän koomiset kohtaukset, tai ainakin pienet huumorin pilkahdukset, ovat tasapainoisesti mukana ja sopivasti rikkovat murhamysteerin tunnelmaa ja tuovat siihen säröjä. Näin kokonaisuus säilyy orgaanisempana ja aidompana, ja intensiteettikin iskee paremmin kun se välillä vähän pehmenee ja sitten taas ottaa lisää kierroksia. Hahmojen väliset suhteet, niiden kehittyminen, paljastuminen ja merkitykset, ovat kaikki ohjauksessa hyvin huomioon otettuja, ja koska murhamysteeri vahvasti rakentuu ihmisten toiminnalle, on jokaisen epäillyllä tärkeä roolinsa tarinassa. Sen Tahkolahden ohjaus tunnistaa ja esiin nostaa, ja asettaa epäilyksen varjoa tasapuolisesti kaikkien ylle.
Joka kerta vaikutun siitä, miten Järvenpää-talon kellarissa sijaitsevaan tilaan loihditaan isoja ja monipuolisia lavasterakennelmia, ja niin vaikutuin nytkin. Ia Ensterän lavastussunnittelussa näyttämöllä ovat niin tarinan lähtöpaikka, Istanbul ravintoloineen, kuin Idän pikajunan hytit ja salonkivaunu, sekä painajaismuistoissa pienen tytön makuuhuone. Ja kaikki hyvin yksityiskohtaisesti ja tyylikkäästi toteutettuja, materiaalit, värimaailma ja tunnelma tarkasti valiten ja lavan mahdollisuuksia erinomaisesti käyttäen. Irina Salosen valosuunnittelu syventää lavastusta ja sen eri tapahtumapaikkoja tosi näppärästi, ja etenkin synkemmissä kohtauksissa valosuunnittelu luo hyvin intensiivisen tunnelman. Sinikka Zannonin pukusuunnittelu ja Maiju Tahkolahden kampaukset ja maskeeraus tekevät jokaisesta hahmosta omanlaisensa ihmisen, ja ajankuvan mukaisuus tuo näyttämölle hyvin tyylikkäitä ja hienoja kokonaisuuksia, varsinkin kun näin ykkösluokan matkustajien seurassa ollaan. Päibi Ojakangas on tarpeiston muodossa tuonut lavalle kaikenlaista hyvin tärkeää, sillä murhaa ratkaistessa jokainen yksityiskohta merkitsee. Olli Tamminen on esityksen äänimaailman takana, ja se myös toimii hienosti osana kokonaisuutta, niin vähemmän jännittävissä kuin etenkin suuren latauksen kohtauksissa.
Näyttelijät vetivät hyvin jouhevasti ja sujuvasti ensimmäisen esityksen sitten kevään, ja tässä on monta tosi hienoa roolityötä. Tyylilaji on jokaisen esiintyjän työssä luontevasti mukana, sitä ei korosteta mutta murhamysteeritarinan tuomat lainalaisuudet, kuten yleisölle annettavien vihjeiden ja johtolankojen sekä motiivien tärkeys, ovat kuitenkin hyvin läsnä roolitöissä. Ja sehän on herkullista, kun yrittää syyllistä keksiä! Silloin kun jokainen vaikuttaa epäilyttävältä, saa katsomossa olla silmä tarkkana ja muisti terävänä. Jyri Pekonen on Poirot'n roolissa sopivasti yli-itsevarman ja älykkään oloinen, mutta ei ärsyttävällä tavalla vaan hyvin herculepoirot-henkisesti ja hahmon persoonaan sopivasti. Roolityössä on myös nyansseja, jotka tuovat Poirot'n hahmoon inhimillisyyttä. Pertti Lehto tekee sujuvan roolin junayhtiön tulevaisuudsta ja maineesta hermoilevana Boucina, joka parhaansa mukaan yrittää vetää johtolangoista päätelmiä niin nopeasti kuin mahdollista. Veera Uuttu on Helen Hubbardin roolissa valoisa ja tilansa ottava nainen, joka ei suostu itseään pienentämään tai jättämään mielipiteitään sanomatta. Uuttu lukee onnistuneesti hahmonsa tunnetilaa ja tuo sen esiin. Kirsi Varttinen ja Jaakko Latva-Pukkila tuovat Maryn ja eversti Arbuthnotin hahmoihin onnistuneesti keskinäisen lämmön ja luottamuksen tuntua, jota he muilta yrittävät piilottaa mutta johon molemmat voivat nojautua. Helmi Oja on kreivitär Andrenyin roolissa vahvasti tunteissa ja tilanteissa kiinni, ja vakuuttaa sekä kevyemmällä että etenkin monitasoisempaa ilmaisua vaativalla hahmotyöskentelyllä. Merja Peltonen ja Hanna Koskinen ovat ruhtinattaren ja Gretan rooleissa vähän epätodennäköinen kaksikko, jonka näyttelijät taitavasti rakentavat ja joiden välisen dynamiikan he sujuvasti tulkitsevat. Samoin Jim Rikkinen ja Jarmo Holttinen Hectorin ja Samuel Ratchettin rooleissa tuovat lavalle kiinnostavan dynamiikan, jossa on jännitteitä ja uhkaavuutta. Myöhemmin Rikkinen pääsee myös kasvattamaan hahmoaan poissa Hectorin työnantajan Ratchettin varjosta. Tito Martinez tekee konduktööri Michelinä mainion roolin, ja kasvaa vähitellen, kun hahmosta paljastuu uusia puolia. Saaga Taipale, Kimmo Kokko ja Satu Prittinen tuovat murhanselvityksen keskelle muistutuksen siitä, mitä rikosten taakse kätkeytyy, ja miltä se tuntuu.
Idän pikajunan arvoitus sai Järvenpäässä ensi-iltansa jo reilu vuosi sitten, ja oli silloin syksyn ja kevään kokonaan loppuunmyyty, joten onpa hienoa että jännitysnäytelmää esitetään vielä näin seuraavanakin syksynä. Vihdoin ehdin minäkin nimittäin kyytiin, ja se kyyti kannatti! Tämä on tyylipuhdas ja taidokkaasti luotu murhamysteeri, jossa sävyt lisääntyvät ja syke kiihtyy sitä mukaa kun uusia asioita selviää. Välillä tahti tuntui hieman rauhalliselta, mutta se liittynee eniten siihen, että tarina oli minulle jo tuttu, eikä ihan joka kohtaukseen tarvinnut täysillä keskittyä. Mutta vaikka tiesin loppuratkaisun ja motiiveja, piti tämä tiukasti otteessaan ja oli tästäkin kulmasta kiinnostava seurattava. Kaikki ne yksityiskohdat, jotka aukeavat tarkkasilmäisille tai niille jotka osaavat etsiä vihjeitä, ovat merkityksellisesti latautuneita ja kerrostuvat toistensa päälle oivallisesti. En toki osaa sanoa, olisinko niiden perusteella osannut arvata lopputuloksen (tuskin), mutta nautin yhtä kaikki siitä, että saatoin poimia johtolankoja näyttelijäntyöstä ja ohjauksesta. Näyttelijäntyöstä pidin kovasti noin yleisestikin, se on tarkkaa ja vahvasti ohjattua. Hahmojen persoonat ja dynamiikka tavoitetaan onnistuneesti, ja oivallisesti kasvaa levottomuus ja energia samaa vauhtia kuin epätietoisuuskin. Vaaran tuntuakin on, sellaista fiilistä että joku kohta napsahtaa, ja siitä kovasti pidin. Pikajunassa tehdään tunnerikos, ja siihen sopii että tunteet ja tunnelmat kuohuvat. Tunnelataukseltaan juuri tämä versio Idän pikajunan arvoituksesta on tosi hieno ja dekkariksi yllättävän väkevä, ja sehän minulle aina toimii. Lippuja taitaa vielä joihinkin esityksiin olla, joten nyt jos koskaan on tilaisuus toimia, jos aikoo päästä tämän junan matkalle mukaan.





















