Änglagård @ Svenska Teater

 mainos/kutsuvieraslippu saatu Svenska Teaterilta

kuvat © Cata Portin

Näin Änglagård-musikaalin 24.9.

Pienen kylän iso tilanomistaja on kuollut, vaan eipä hätää – hänen taakseen jättämälleen Änglagårdille on jo selvät suunnitelmat. Paikallisella Axelilla (Tero Harjunniemi) on paksu lompakko ja sukutaustastakin tulevaa kiinnostusta komeaan tilaan, ja ilman perillisiä sellainen huutokaupataan hyvään hintaan... Mutta sitten Berliinistä pamahtaa paikalle Fanny (Sannah Nedergård), edesmenneen ukon tyttärentytär, josta (lähes) kukaan ei ole kuullut, kera ystävänsä Zacin (Mikko Kauppila). Arvatahan sen saattaa, että kaikki menee sekaisin. Sisäänpäinkääntyneen yhteisön on hankala hyväksyä vieraita, ja etunenässä heitä ovat tylysti kohtelemassa Axelin vaimo Rut (Marika Westerling) ja kyläkaupan myyjä Eva (Josefin Silén). Uudet tulokkaat kuitenkin vähän myös kiinnostavat osaa kyläläisistä, kuten iäkkäitä veljeksiä Gottfridiä (Riko Eklundh) ja Ivaria (Nicke Lingell), sekä Rutin ja Axelin poikaa Mårtenia (Jakob Norrgård). Kun jännitteet kasvavat ja ennakkoluulot nousevat peittelemättä ilmoille, eivät vieraatkaan kaikkea kestä. Onko jonkun pakko luovuttaa?

Rakastan tarinoita, joissa erilaiset ihmiset, elämänkokemukset, ajattelutavat, perinteet ja asiat kolahtavat toisiaan vasten ja saavat aikaan rosoa, järistyksiä ja muutoksia. Ei siis ihme, että Änglagård kiinnosti jo lyhyen juonikuvauksen perusteella, eikä siis ihme, että kokonaisuus toimi minulle erinomaisesti. Pienessä kylässä maalla kasvaneena ja asuvana maaseudun ja kaupungin vastakkainasettelu on minulle aihe, joka aina osuu, ja josta tuntuu riittävän ammennettavaa. Se ja maaseutu tarinan tapahtumapaikkana ovat itselleni totta eri tavalla kuin monet muut tarinat, sillä pystyn näkemään ja aistimaan tarinasta paljon sellaista, jonka tunnistan omasta elämästä. Ja se on aivan ihanaa! Katsomiskokemukseen tulee kuin huomaamatta yksi taso lisää, ja vaikka tarina ja hahmot itsessään olisivat aivan erilaisia kuin oma kokemukseni maalaisuudesta, niin jokin tunne, sävy, ominaisuus, mikä vaan, se on tuttu ja upottaa tarinaan vähän syvemmälle kuin ehkä muuten uppoaisin. Tätä "apua pienen kylämme elämä järkkyy"-tarinakonseptia on hyödyntänyt myös musikaali Så som i himmelen (Niin kuin taivaassa), jonka taustalta löytyy samoja nimiä kuin Änglagårdinkin, eli säveltäjä-sanoittaja Fredrik Kempe ja käsikirjoittaja Edvard af Sillén. Molemmat perustuvat menestyneisiin, samannimisiin ruotsalaiselokuviin (Änglagård 1992, Så som i himmelen 2004). Ja ruotsalaiset – tai Kempe-af Sillén-kaksikko yhdessä muiden tekijöiden kanssa – tosiaan osaavat tehdä erinomaisia musikaaleja leffojen pohjalta. Niin kuin taivaassa on minusta yksi kauneimpia musikaaleja ikinä, ja näinkin sen sekä Helsingissä että Seinäjoella. Änglagårdiin ehdin ihastua jo etukäteen kuunnellun musiikin perusteella, ja katsomossa vahvistui ennakkoaavistus siitä, että tämä on just eikä melkein minun makuuni. Kempen ja af Sillénin lisäksi tekijöihin kuuluvat käsikirjoittaja Daniel Réhn ja orkestraation tehnyt Karl-Johan Ankarblom. Svenska Teaternin Suomen kantaesitykseen musikaalin on ohjannut Maria Lundström, joka kuljettaa tarinaa hyvällä rytmillä alusta loppuun. Vaikka kestoa on väliajan kanssa kolme tuntia, olisin valehtelematta voinut istua katsomossa tuplasti pidempään. Pikkukylän elämä vei täysin mennessään, ja hahmojen ja tapahtumien kehittymistä seurasi oikein mielellään. Ajoittaisesta dramaturgisesta epämääräisyydestä (tästä lisää seuraavassa kappaleessa) huolimatta Änglagård on tarinallisesti ja tunnepuolella tosi hieno teos, ja parasta siinä on valtava inhimillisyys ja aitous, joka kaikesta säteilee. Musikaali on arkinen ja maanläheinen, tavallisten ihmisten tarina, jollaiset aina omaan sydämeeni käyvät. Ohjaus antaa tilaa tunteiden ja tilanteiden kehittymisille, ja siinä on nähty hienosti yksityiskohdat ja isommat kokonaisuudet. Etenkin hahmojen väliset kohtaamiset, suhteet, jännitteet ja lataukset ovat oivallisesti lavalle tuotuja. Vähän turhan "siisti" tämä joissain kohdissa on, hetkittäin olisin kaivannut pikkuisen lisää ja vahvemmin ilmaistuja säröjä tunnepuolelle, mutta väkevä, puhutteleva ja samaistuttava kokemus kyllä oli. Lundströmin ohjauksessa on lämpöä kaikessa, mitä lavalla tapahtuu, myös niissä hetkissä kun ihmiset toimivat väärin, ja se on tällaiselle tarinalle hyvin tärkeää. Vaikka ihmiset tekevät virheitä, he eivät ole pahoja tai kykenemättömiä muuttumaan, ja ohjauksen kyky nähdä heissä väärin tekemisestä huolimatta lämpöä tuo hahmoihin uskottavuutta ja sävyjä. Tarinan suuri salaisuus on pidetty vuosikymmeniä, ja sen ympärille rakentuvat juonikuviot Lundström on ohjannut myös oikein sujuvasti, samoin sen, miten salaisuus ihmisiin ympärillään vaikuttaa.

En ole nähnyt elokuvaa, johon Änglagård perustuu, mutta aion sen tässä hetimmiten katsoa. Saman tein Så som i himmelenin kanssa, kun ensin näin musikaalin ja sitten katsoin leffan. Näitä kahta musikaalia ei sinänsä kannata vertailla, kun ovat eri teoksia, mutta tekijäporukan samojen nimien ja niiden luomien odotusten takia huomioin nyt yhden asian. Dramaturgisesti Änglagård tuntuu nimittäin epätasaisemmalta kuin Niin kuin taivaassa, ja tarina repeilee hieman rajojensa yli tavalla, joka ei kokonaisuutta aivan palvele. En tiedä tuleeko tämä suoraan elokuvasta vai onko musikaalin kirjoittajien tekemisiä, ja kuinka paljon ohjauksellisetkin valinnat vielä lisäksi vaikuttavat. Joka tapauksessa huomio välillä kiinnittyi siihen, ettei tarina tunnu tietävän, mihin mennä. Suunnan etsimisen tunteeseen vaikuttaa se, että tarinalinjoista huolimatta ihan selkeää päähenkilöä ei ole, tai ainakaan musikaali ei tätä painotusta selkeästi tee, ja osa hahmoista taas jää harmittavan taustalle, vaikka heillä olisi tarinalle ja muille hahmoille enemmän annettavaa. Änglagårdin isossa tarinassa on paljon painavia asioita ja vuosikymmeniä pidettyjen salaisuuksien tuomaa raskautta, ja vakavaa draamaa tasapainottamaan on tuotu sydämellistä ja rehellistä huumoria, joka myös toimii. Tasapainoa eri kerronnallisten sävyjen välillä ei kuitenkaan ihan aina ole, joka myös tuo dramaturgiaan epämääräisyyttä. Mikä tässä hetkessä siis on nyt tärkeää, mihin tarina keskittyy, mitä katsojalle annetaan? Miksi painotetaan tätä tiettyä ja tuo jätetään sivummalle, miksei mennä syvemmälle tähän vaan käännytään toiseen suuntaan? Osittain tähän analyysiini vaikuttaa se, että odotin musikaalin näkemistä kovasti, ja myös se, mihin itse olisin halunnut tarinan menevän tai mitä painottavan. Änglagårdin hahmogalleria ja eri juonikuviot nimittäin tarjoavat monenlaisia mahdollisuuksia kuljettaa tarinaa, ja musikaaliin on valittu nyt tämä tapa kertoa tarina ja luoda kokonaisuus. Itselleni olisi riittänyt yksi huumorikappale, ja siltä toiselta vapautuneella ajalla olisin nostanut parin hahmon tarinaa vahvemmin keskiöön. Samoin tulipalolle olisin kaivannut vähän enemmän huomiota, se on kuitenkin aika iso juttu, joka nyt sivuutetaan hyvin nopeasti. Mutta vaikka tässä nyt dramaturgiaa hieman kritisoin, niin ei pidä luulla, ettenkö olisi rakastanut musikaalia – todellakin rakastin. Änglagård on raikas tuulahdus isojen, värikkäiden ja näyttävien musikaalien (joista osaa myös rakastan) keskellä, se ei yritä häikäistä ylenpalttisella ilotulituksella vaan ottaa musikaalinrakennuksen peruspalikat, pistää ne loistavasti kasaan, ja luottaa siihen, että muuta ei tarvita. Eikä muuta tarvita, ainakaan Svenskanissa. Tämä nimittäin toimii.

Lavastuksen on suunnitellut Erik Salvesen, puvustuksen Tiina Kaukanen, maskeerauksen Tiitta Stoor ja valot Julia Jäntti. Visuaalisuus on aivan ihanasti kiinni pienen kylän tunnelmassa jokaista yksityiskohtaa myöten, ja ai että kuinka siitä tulikin kotoisa olo. Koivumetsä, vanha talo, pieni kyläkauppa, kaikissa riittää paljon detaljeja, ja esimerkiksi Änglagård on sekä ulkoa että sisältä viimeisen päälle rakennettu kokonaisuus valokuvaseinineen, tapettivalintoineen ja isoine ikkunoineen. Sinne kun pääsisi itsekin kaikkia pikku juttuja ja esineitä ja asioita tutkimaan... Lavastus luo eri tapahtumapaikat lavalle tosi näppärästi, ja erityisesti ilahdutti siihen, kuinka paljon mitäkin tapahtumapaikkaa lavastetaan, löytynyt tasapaino. Puvustuksessa ollaan 1990-luvun tunnelmissa aivan täysin, ja Änglagård tarjoaa tässä suhteessa varmaan jokaiselle jotakin. On nahkaa, pitsiä, kimalletta ja näyttävää show-vaatetta, pastellinvärisiä mekkoja, ruutupaitoja ja työhanskoja, virallisempaa vaatetta hautajaisiin, ja monenlaista muuta tyyliä. Ja paljasta pintaakin on, jos mieluummin sitä kuin vaatteita katselee. Itse rakastin Fannyn, Zacin ja muiden kabaree-esiintyjien lookkeja, kylän miesten ruutupaitoja ja Evan tyyliä, Fannyn löytämää äitinsä kesämekkoa, sekä Gottfridin retroa Hankkija-lippistä. Samanlaisen haluaisin itse, mutta en ole vielä raaskinut ostaa. Maskeerauksessa näkyy myös suuren maailman meiningin ja pienen kylän perinteiden eri ääripäät, kun tyypeillä on syntisen punaisia huulia, vahvoja silmämeikkejä, kimalletta kasvoilla ja hiukset viimeisen päälle käherretyt ja sliipatut, ja toisilla taas vähemmän näyttävää tyyliä, luonnonläheisempää ja hillitympää. Maskeeraus tuo onnistuneesti hahmojen persoonaa esille, ja on oiva keino ilmaisemaan sitä, kuinka ihanan erilaisia kaikki ihmiset ovat. Valosuunnittelussa on mainiota luontevuutta ja luonnollisuutta, se vahvistaa pienen luonnonläheisen kylän tunnelmaa ja antaa pohjaa musikaalin arkisuudelle ja uskottavuudelle. Pelkästään luonnonvalomaista valosuunnittelua ei nähdä, vaan valoilla on myös paljon hetkiä, joissa ne vahvasti luovat erilaisia tunnelmia ja tilanteita, kuten Upp, superhieno Min plats i solenin loppu, Kött och blod ja tulipaloteemat.

Kuuntelin Änglagårdin levytyksen läpi muutamaankin kertaan ennen musikaalin näkemistä, sillä tarina ei ollut minulle aiemmin tuttu, ja halusin olla siinä jollain tapaa sisällä jo valmiiksi. Kielimuurin toki murtaa tekstitys, ja kielitaitokin riitti lopulta oikein hyvin perässä pysymiseen, mutta helpompi tarinaan on uppoutua ei-äidinkielellä silloin, kun se ei ole täysin vieras. Eikä kyllä ollut vieraudesta tietoakaan kun pisti biisit soimaan, sillä fredrikkempemäisyys on sen verran helposti tunnistettava musiikillinen ominaisuus. Ei siis ihme, että ajatukset menivät heti Så som i himmeleniin, sillä biiseissä, instrumenttien käytössä, melodioissa ja tunnelmissa on hyvin paljon samaa, eikä säveltäjän kädenjälkeä voi olla tunnistamatta. Ja sehän sopii, Kempe säveltää juuri sellaista musikaalimusiikkia, josta pidän. On pakahduttavan kauniita biisejä, kuten Barnet som försvann, vauhdikkaita kappaleita, kuten Upp, biisejä täynnä tunteita ja merkityksiä, kuten Kött och blod, hauskoja kappaleita, kuten En enkel gubbe, tietysti I want-song kuten musikaaliin kuuluu, eli Leva min dröm, ja monta biisiä jossa saa laulaa täysillä ja tykitellä, kuten Farfars händer, Minnet av dig, Jag är jag (tässä kuuluu kyllä Kempen Mello-säveltäjyys) ja Utan Änglagård. Rakastan sitä, että tässä musikaalissa hahmojen ratkaisu isoihin tunteisiin on usein mennä metsään belttaamaan. Kyllä! Oma suosikkibiisini oli etukäteen Poor Little Rich Girl, ja vaikka olin kappaleita kuunnellessani tulkinnut sen sävyn vähän väärin, niin sehän oli vielä hienompi livenä, ai että. Muiksi suosikeiksi muodostuivat Minnet av dig, Barnet som försvann, Min plats i solen, Kött och blod, Moln av vita lögner ja En del av något större. Bändi soittaa upeasti, ja kun nyt ehdin biiseihin itseni etukäteen tutustuttaa, niin olihan se maagista kuulla ne livenä. Kempen sävellyksissä on jotain sellaista hyvin juurevaa ja voimakasta tunnelmaa, joka heti iskee, ja katsomossa kuultuna sävelet menevät syvälle. Se täytyy erikseen sanoa, että Änglagård on, jos ei parhaiten, niin todellakin yksi parhaiten lauletuista musikaaleista, jonka olen koskaan nähnyt! Jestas sentään että tyypit lavalla laulavat hyvin, olin ihan tippa linssissä kun kuulosti niin hienolta. Lähetin jo väliajalla ystävälle ensimmäiset "mitä ihmettä miten nää laulaa näin hyvin?!"-viestit. Korviahivelevää laulullista ilmaisua ihan joka esiintyjältä. Lenka Vagnerován koreografioissa on samanlaista juurevuutta kuin musiikissa, ja ne sopivat pikkukylän tunnelmaan, ja toisaalta Berliinin hämyisään kabareehen, oivallisesti. Etenkin Upp-, Minnet av dig-, Sticka, sticka-, Kött och blod- ja Tropisk natt-kappaleiden koreografioista pidin, samoin siitä, että koreoissa yhdistyvät arkisuus ja vaikkapa kahvin sekoittaminen ja puupöllien kantaminen, sekä näyttävyys ja showmaisuus.

Paitsi että rakastan tarinoissa erilaisten ihmisten yhteentörmäyksiä, rakastan myös arkisia ja inhimillisiä tarinoita, ja sellaisen Änglagård hahmoineen kertoo. Jokainen lavalla nähtävä henkilö on kokonainen, ymmärrettävä, ärsyttävä, sydämellinen, hauska ja herkkä, ja tosi kauniisti näytelty. Sannah Nedergård on räiskyvä, vahva, haavoittuvainen Fanny, ja tekee roolityön täynnä sydäntä. Hän onnistuu tuomaan hahmoonsa ihan valtavasti sävyjä, ja tulkitsee Fannyn tunteet ja kokemukset vahvasti. On iso mullistus tulla pieneen kylään, omille juurilleen, vailla mitään tietoa siitä, miksei ole koskaan kuullut kaikesta siellä olevasta. Ja sitten vielä koko kylä kääntää kirjaimellisesti selkänsä, ei anna vastauksia vaan työntää pois. Ei ihme, että Fannyllä menee ns. tunteisiin. Nedergårdin näyttelijäntyöllinen ilmaisu on valloittavan helppoa ja uskottavaa, hienovireistä ja tarkkaa, hän kantaa ja kasvattaa rooliaan todella hienosti. Mikko Kauppilan Zac on kiehtova tyyppi, energinen ja hiljainen, itsevarma ja sovitteleva, Kauppilan käsissä valoisasti läsnä ja tilanteista tarkkanäköisesti perillä. Kauppilan roolityössä on teeskentelemätöntä itsetuntemusta, joka pitää Zacin kiinni itsessään myös pikkukylän sipinöiden ja supinoiden keskellä, ja tästä erityisesti pidin. Zacin ei tarvitse todistella mitään, ja jos joku ei hänestä pidä, niin sitten ei pidä. Ei se häneltä ole pois, eikä hänen vastuullaan ole muiden asenteita korjata. Silti Zac on kaikille ystävällinen ja avoin, ja minun sydämenihän tietty suli sitä katsellessa. Kauppila ja Nedergård tuovat Zacin ja Fannyn välille tosi hienosti sellaista yhdessä kuljetun matkan ja tiiviin, käytännössä sisaruussuhteen, mahdollistamaa yhteyttä, jossa toista tajuaa puolesta sanasta ja merkitsevästä katseesta. Marika Westerlingin understudy-veto Rutina oli todella hieno ja monitasoinen, hänen roolityössään on herkästi ja kärkkäästi paljon sävyjä. Rut on ristiriitainen hahmo, jonka tekoja toisaalta ymmärtää ja toisaalta ei sitten yhtään. Mutta Rut on yksi ihminen, joka toimii kuten parhaaksi näkee tai kuten pelot ja epävarmuudet ohjaavat toimimaan. Salaisuuden pitäminen on tapa pitää itsensä turvassa, mutta kun tämä tavoite ottaa kierroksia, lähtee Rutilla homma kyllä käsistä. Westerling näyttelee Rutin kaikki tunteet, pelot, toiveet, päättäväisyyden ja kynsin hampain omasta elämästä kiinni pitämisen vahvalla otteella ja suurella inhimillisyydellä, joka koskettaa, vaikka Rutin tekoset saavatkin suuttumaan. Riko Eklundh ja Nicke Lignell Pettersonin veljeksinä taisivat varastaa yleisön sydämet, ja omanikin saattoi mennä siinä mukana... Tämä kaksikko vastaa suurelta osin tarinan huumoripuolesta, mutta sydämellisen komedian rinnalla kulkevat molempien veljesten kaikki tunteet ja kokemukset. He tekevät veljeskaksikosta lämpimän ja hurmaavan parin, jonka lempeys lämmittää katsomossa saakka.

Tero Harjunniemi tekee Axelina mainiosti latautuneen roolityön, jossa paljon ilmaistaan rivien välistä ja näyttelijäntyöllisesti tarkasti. Etenkin lopussa Rutin ja Axelin puhuessa totuuksia Harjunniemen roolityö vakuuttaa. Hän myös vetäisi sellaisen Farfars händerin, että hetki meni toipuessa. Melkoisia vetoja tarjoilivat myös Jakob Norrgård Leva min drömin ja Josefin Silén Utan Änglagårdin tulkitessaan. Norrgårdilla on muuten jokaisessa häneltä näkemässäni musikaaliroolissa (tämä, Gambämark, Botnia Paradise) tällainen "olen pikkukylästä mutta minulla taitaa olla isompia unelmia"-biisi, ja komeasti ja tulevaisuudentoivoa ja -epävarmuutta säteillen hän tämäntyyliset biisit myös vetää. Norrgårdilla on Mårtenin rooliin mainion huoleton mutta harkittu ja monitasoinen ote, jossa tämän hyväntuulisen nuorukaisen suht helppo elämä kotikylässä ja samalla kaipuu jonnekin aivan muualle ja sen herättämät ristiriidat ovat liikuttavasti tasapainossa. Silén tekee Evastaan turhauttavan mutta tosi inhimillisen hahmon, jonka temperamenttinen luonne ja sanavalmius sekä (ainakin näennäinen) itsevarmuus toimivat hahmossa erinomaisesti. Silénin roolityössä on väkevyyttä ja hieno aito läsnäolo. Mårtenissa ja Evassa on myös molemmissa paljon sellaista, johon voin samaistua, ja jonka voin tunnistaa. Simon Häger kylän pastorina Henninginä tekee herkullisen roolityön, jossa on oivallista komiikkaa, mutta myös sydämellistä lämpöä ja pikkuhiljaa löytyvää itsevarmuutta. Häger on roolissaan aivan ihana! Koko ensemble pelaa yhteen hienolla jaetulla energialla, he luovat uskottavia kuvia kyläläisistä ja kabaree-jengistä, yhteisöistä, joissa jaetaan kaikki ja pidetään yhtä, joissa silti ollaan eri mieltä ja etsitään tapaa jakaa elämä muiden kanssa, ja jotka muotoutuvat ihmistensä mukaisesti juuri tietyiksi porukoiksi. Etenkin pikkukylän ihmisten käytös jaetuissa tilanteissa, kuten kirkossa, on näyttelijöiden lavalle tuomana hyvin aitoa ja luontevaa. Ja se jo mainittu laulu – kyllä sielussa jotain liikahti kun koko joukko samaan aikaan kajautti!

Olipas tämä ihana! Vahva tarina, loistavat näyttelijät, hienosti tavoitettu pienen kylän tunnelma ja se, miten erilaisten ihmisten on välillä aivan todella hankalaa tulla toimeen keskenään. Ja sitten kuitenkin joku yhteys löytyy, joku uskaltaa avata sydämensä, joku tajuaa että eihän meidän tarvitse näin olla, ollaan toisenlaisia, annetaan mahdollisuus. Pidin hahmojen tarinoista kaikkine sävyineen, musiikista väkevine, herkkine, hauskoine ja kylmiä väreitä aiheuttavine melodioineen, siitä tuttuuden tunteesta jonka maaseudulle sijoittuva tarina ihan eri lailla minulle antaa kuin mikään muu, lämpöisestä ja sydämellisestä katseesta kaikkeen tarinassa tapahtuvaan, inhimillisyydestä ja rehellisyydestä, isoista ristiriidoista, suurista salaisuuksista ja tunteista, jotka roihahtavat, puskevat pintaan eivätkä laannu noin vain. Kokonaisuudessaan erinomaisesti tehty musikaali, joka antaa katsojalle paljon, puhuttelee, liikuttaa, naurattaa ja itkettää. Ja pakko se laulamisen laatu nyt kerran vielä on nostaa esille – en malta odottaa että pääsen kuulemaan nämä vedot pian uudelleen! Ostinpa nimittäin samantien uuden lipun parin viikon päähän, kauempaa en malta Änglagårdista poissa pysyä.

Tom of Finland @ Hämeenlinnan Teatteri & Verkatehdas

 mainos/kutsuvieraslippu saatu Hämeenlinnan Teatterilta

kuvat © Tapio Aulu/Mainostoimisto Precis

Näin Tom of Finland-musikaalin 19.9.

Nuori Touko Laaksonen (Rasmus Koskinen) haluaisi vain piirtää, ja paperille syntyykin paitsi perhekuvia, myös sellaisia piirroksia, jotka poika pistää muilta piiloon. Piirroksia, joita inspiroivat rengin nahkasaappaat, kengittäjän essu ja linja-autokuskin koppalakki, miehekkäiden miesten voima ja vartalot. Kun sota syttyy ja Touko (Olli Rahkonen) joutuu rintamalle, kohtaa hän taistelujen kauhujen lisäksi myös elämänsä onnellisemmat ajat. Hetkessä elävässä maailmassa ei kukaan vahdi sitä, miten miehet toisiaan koskettavat tai missä tupakkansa tulipäätä pitävät. Sodan jälkeen asenteet koventuvat ja puiston varjoissa saattaa hellyyden sijasta kohdata virkavallan kylmyyttä. Touko löytää itsensä laittomuuksien parista – rakastamasta miehiä, piirtämästä paperille fantasioita ja tilanteita, jotka pahimmillaan voisivat viedä vankilaan. Mutta miksi maailmalta pitäisi kieltää kauneus ja rakkaus? Miksei niitä saisi kuvien muodossa jakaa jokaiselle, joka niistä iloa saa? Ja heitä kyllä riittää, sillä piirrokset leviävät ja Toukosta tulee pian Tom of Finland, taiteilija, joka tekee näkyväksi homomiesten halut ja haaveet. Nimi, joka tunnetaan, mies, joka muuttaa monen monta elämää.

Ilolla kohti vapautta, rakkautta ja totuutta! Tätä julistaa Tom of Finland-musikaali toisessa tulemisessaan Hämeenlinnassa, ja valloittavalla, riemukkaalla ja valoisalla tavalla teos sanomaansa kertookin – ja hurjan liikuttavasti. Näin musikaalin ensimmäisen kerran kantaesityksessään Turussa yhdeksän vuotta sitten, joten aivan tuoreita muistikuvia jutusta ei enää ollut. Vaan sitäkin suuremmalla innolla odotin, että pääsen uudelleen tämän tarinan pariin! Tuomas Parkkisen kirjoittama, sanoittama ja ohjaama, Jussi Vahvaselän ja Jori Roosbergin säveltämä musikaali nähdään nyt Hämeenlinnan Teatterin ja Verkatehtaan yhteistuotantona, Verkatehtaan Vanaja-salissa. Jotain on musikaalissa muuttunut, paljon pysynyt samana, ja yksityiskohtia on matkan varrella hiottu. Kuten sanottu, en muista Turun versiosta niin paljoa, että voisin osoittaa miten tämä Hämeenlinnan versio siihen vertautuu, mutta erinomaisesti kaikki ainakin toimii, ja tutulta tämä tuntui kun katsomossa istui. Pidin musikaalista kovasti Turussa, ja niin pidin myös nyt. Parkkisen teksti ja ohjaus kuljettavat Toukon tarinaa vuosikymmenten, nuoruuden ja aikuisuuden, yhteiskunnallisten muutosten ja yksityiselämän tapahtumien halki hyvällä rytmillä, ja kokonaisuus pysyy kasassa, vaikka paljon tapahtuu. Toki sen huomaa, että kun on paljon kerrottavaa ja käsiteltävää, kiire tulee välillä eikä kaikkeen mitenkään pysty käyttämään sitä aikaa, minkä jotkin yksityiskohdat tai teemat ansaitsisivat. Omaan musikaalimakuuni myös osuisi hieman rauhallisempi dramaturginen tahti ja pidemmät viivähtämiset merkityksellisissä hetkissä, mutta se ei musikaalilta ole pois, sillä teos on tasapainoinen ja onnistuneesti rakennettu. Parkkinen pitää isot linjat ja yksityiskohdat toisiinsa sidoksissa ja koko ajan liikkeessä, vaikka välillä pimeyden kautta tapahtuvat kohtausvaihdot rytmiä turhaan rikkovatkin. Niille ei tällaisella lavalla tosin mitään voi. Tunteiden käsittelyssä Parkkisen teksti ja ohjaus ovat erityisen onnistuneita, tunnekirjo välittyy helposti ja uskottavasti, siinä on herkkyyttä ja avoimmuutta, ja hienosti vaivaton tapa antaa kaikkien fiilisten näkyä. Myös eri sävyjen välinen suhde, se, miten rinnakkain kulkevat muun muassa vakava draama, rakkaustarina, komedia ja kasvutarina, on varmaotteista.

Visuaalisuudessa nähdään odotetusti nahkaan verhottuja miehiä ja Toukon piirroksia monenlaisissa yhteyksissä, mutta myös sota-ajan kuvaa, vuosikymmenten vaihtumista, ihan tavallista arkea ja arjen yläpuolelle nousevaa kuvitelmaa. Lavastus on Teemu Loikkaan käsialaa, videosuunnittelusta vastaa Alex Hautamäki. Puvustuksen on suunnitellut Tuomas Lampinen ja naamioinnin Petriina Suomela. Valosuunnittelun takana on Juha Rouhikoski. Verkatehdas ei ole teatteri, eikä lavalle ole lähdetty rakentamaan isoja lavasteita, vaan screenit ja niille heijastetut projisoinnit ja videot luovat suurimman osan näyttämökuvista. Lisäksi on kaksitasoinen työhuone-alakerta-rappuset, sänkyjä, tuoleja, tukkeja ja sen sellaista. Pidin projisointien maisemista esimerkiksi sota-ajan kaupunkikuvassa ja kaupoilla käydessä, sekä vellovasta merestä, mutta jäin silti kaipaamaan lisää kolmiulotteisia, "oikeita" lavasteita, tai vaihtoehtoisesti kevyempää lavastusta ilman jatkuvaa screenien läsnäoloa. Nyt ne tuntuvat välillä vähän jyräävän muuta visuaalisuutta, vaikka on videon, animaation ja nopeasti vaihdettavissa olevien kuvien käytöllä myös vahvuutensa ja ehdottomasti paikkansa osana kokonaisuutta. Puvustuksessa on onnistunutta ajankuvaa ja tietenkin mieskauneutta ja miehen vartaloa juhlivia asukokonaisuuksia vaikka ja kuinka. Vielä kiitoksiinkin vaihtuvat jokaisen esiintyjän asut, ja silloin vasta silmäkarkkia tarjoillaankin monenmoisten nahka-asujen muodossa. Naamioinnista etenkin eri vuosikymmenten tunnelman mukaiset kampaukset ja Tomin miesten monenlaiset tyylit jäivät mieleen, ja valosuunnittelu kiinnitti huomion varsinkin muuttuvilla tunnelmilla. Musikaalin tarina liikkuu toden ja fantasioiden, arjen ja haaveiden välillä, ja valosuunnittelulla on tässä tosi selvä ja tärkeä rooli.

Musiikillisesti Tom of Finland on hieno musikaali, sillä scoresta löytyy vahvasti sävellettyjä kappaleita monenlaisissa tyyleissä ja tunnelmissa. Moni jää päähän soimaan, ja moni muistui heti ensisäveliltä mieleen, kun ne oli kantaesityksessä kuullut. Sanoituksissa sekä iloitellaan että tavoitetaan isoja, aitoja tunteita. Repriisien ja musiikillisten teemojen käytöstä ja toistoista erityisplussaa! Aleksi Laukkosen johtama orkesteri soittaa täydellä soundilla ja hyvällä meiningillä, ja sointi täyttää ison salin vaivatta. Musikaalin äänisuunnittelu on Olli Lintuniemen tekemä, ja saliäänisuunnittelusta taas vastaa Sakari Kiiski. Istuin itse aika edessä, ja siihen kuuluivat niin dialogi kuin musiikki ja laulu oikein hyvin. Kappaleista mieleen jäivät etenkin Sieppaa noi sun saappaat, Pimennetyn kaupungin tango, En ole niitä, Elämänviiva, Panen paperilla, Ai jaa, Jumala loi miehen, Likaiset kuvat, Sisällään, Ei saa lannistua, Hyvää matkaa, kultapieni ja kiitosten Glad to be Gay. Eli lähes kaikki kappaleet, jotka ovatkin toinen toistaan mainiommin lavalle tuotuja. Niin lauluvoima, koreografia, tunnelma kuin ilmaisu ovat kunnossa sekä yksittäisten näyttelijöiden että koko ensemblen kohdalla, ja latausta ja energiaa riittää sekä sooloissa, duetoissa että joukkonumeroissa. Jukka Haapalaisen koreografiassa on paljon hienoja hetkiä, joista ainakin Pimennetyn kaupungin tangon tahdon nostaa esiin, samoin Sieppaa noin sun saappaat-kappaleen koreosta pidin kovin. Koreografioissa on iloa ja energiaa, leikkisää liikettä ja myös herkkyyttä ja latausta. Etenkin isoissa joukkonumeroissa ensemble säteilee, ja näissä hetkissä on mainio meininki.

Toukon rooliin palaava Olli Rahkonen on lavalla läsnä niin täysin ja vahvasti, että kaikki hänen sanomansa ja tekemänsä on helppo uskoa. Miten hienovireinen, kokonainen ja aito roolityö! Rahkosen näyttelemisessä on upea rauha, joka tuntuu yltävän katsomon jokaiseen nurkkaan saakka, ja joka tuo roolityöhön valtavasti syvyyttä. Rahkosella on taito lukea tilanteita, tunteita ja sävyjä tarkasti, ja hän herättää Toukon tarinan eloon niin, että jokainen yksityiskohta osuu kohdilleen. Nuorta Toukoa näyttelevä Rasmus Koskinen tulkitsee todella hienosti hahmonsa itsetuntemuksen, intohimojen ja unelmien kasvun. Koskisen roolityössä on samaa aitoutta ja läsnäoloa kuin Rahkosella hahmon vanhempaa versiota näytellessä, ja Koskisen tulkinta luo oivan pohjan Toukon tarinalle lähteä kasvamaan. Sivurooleissaan muun muassa sotamiehenä ja Heklana Koskisen lavaenergia pääsee myös loistamaan. Antti Langin Veli on lämmöllä ja tarkkuudella lavalle tuotu, ihana hahmo. Lang näyttelee roolinsa tasapainotellen monia tunnetiloja, ja tekee hahmostaan kokonaisen ihmisen, jonka tarina koskettaa. Natalil Lintala on Kaijan roolissa valloittavan inhimillinen ja säteilee hurmaavaa energiaa. Pidin kovasti siitä, miten Lintala tulkitsee Kaijan tunteita, rakkautta, katkeruutta, kaipuuta, lämpöä, kaikkea mitä hän läpi käy. Lauri Ketosen Markus Palinia ja En ole niitä-vetoa odotin innosta kihisten, enkä turhaan – Ketonen tekee roolinsa ja vetää biisinsä todellakin erinomaisesti. Luutnantti Palinin tarina kulkee Toukon tarinan rinnalla, ja vaikka Palin monesti asetetaan koomiseen valoon, näkyy hänen tarinassaan myös se surullinen ja raskas taakka, jota itsensä ja tunteensa kieltävä mies kantaa. Ketonen on roolityössään vahvasti sisällä, ja kasvattaa Palinista monitasoisen, puhuttelevan hahmon. Ketosen komediantaju on vertaansa vailla, ja sitäkin hän pääsee tässä roolissa väläyttelemään. Severi Saarinen on Toukon luomuksena Kakena samaan aikaan fantasia ja turva, saavuttamaton ja aina siinä. Sydän suli kohtauksessa, jossa Kake lohduttaa Osmoa (Pablo Ounaskari) tämän isän tylyn vihan jälkeen. Ei saa lannistua tosiaan, sillä koko maailma odottaa! Koko ensemble on loistava, ja tuo lavalle useita pienempiä rooleja, jotka jäävät mieleen. Porukka pelaa yhteen hienolla toisiaan lukevalla ja tukevalla sykkeellä, ja joukkokohtauksissa on aivan ihanaa energiaa.

Tuntuu valtavan tärkeältä, ettei Tom of Finland-musikaali ole jäänyt yhden kaupungin ihmeeksi, vaan on nyt saanut toisen, isosti ja kunnianhimoisesti tehdyn, uuteen versioon entisestään hiotun tuotannon. Se, että isolla näyttämöllä juhlitaan paitsi yhden suuren suomalaisen taiteilijan perintöä, myös seksuaalivähemmistöjen rakkauden ja olemassaolon riemua ja arvokkuutta, on aivan hurjan hieno asia. Ja että päällimmäisenä on ilo, että rakkaus on näin räiskyvää ja hyväntuulista ja helppoa, että se on itsevarmaa ja hellää ja lämmintä, herkkää ja riehakasta – miten pakahduttavaa! Ilo, se tuntuu olevan tämän musikaalin sielu ja sydän, ja sykkii taustalla myös silloin, kun tapahtuu synkkää, surullista, ennakkoluuloista tai toisten olemassaolon kieltävää. Iloa on kaikkialla – hahmojen välisissä kohtaamisissa ja suhteissa, sanoitusten leikkisyydessä, koreografioiden veikeydessä, puvustuksen pullistuksissa ja puristuksissa, projisointien liikkeessä, valojen väreissä ja musiikin melodioissa. Ja iloa ja rakkautta todellakin tarvitaan, tässä(kin) ajassa enemmän kuin mitään muuta. Kokonaisuus on tasapainoinen, kaunis ja riemukas, syvältä koskettava ja herkkä, rehellinen ja täynnä unelmia.

Den lilla skräckaffären @ Åbo Svenska Teater

 mainos/kutsuvieraslippu saatu Åbo Svenska Teaterilta

kuvat © Pette Rissanen

Näin Den lilla skräckaffären-musikaalin 17.9.

Seymour (Samuel Karlsson) asustelee Skid Row'lla, nuhjuisessa ja hämärässä osassa kaupunkia, ja työskentelee herra Mushnikin (Jerry Wahlforss) kukkakaupassa. Siellä on töissä myös Audrey (Saga Sarkola), jota Seymour unohtuu tämän tästä katsomaan... Mutta Audreyllä on jo poikaystävä, hammaslääkäri Orin (Peter Kanerva), joka jättääkin jälkensä siihen mikä on hänen – kirjaimellisesti. Elämä on kituuttamista ja pärjäämistä, kunnes Seymour pistää kaupan näyteikkunaan puolellatoista dollarilla ostamansa kummallisen kasvin. Lihansyöjäpuska on ensin viaton ja pieni, mutta kun Seymour keksii, millaista ravinnetta sille tarjota, ryhtyy Audrey II (ääni Julia Korander, nuketus Kira-Emmi Pohtokari) kasvamaan kohisten. Sehän poikii jos jonkinlaista tarjousta ja haastattelupyyntöä, radiovierailuja ja ehtymättömän asiakasvirran. Mutta menestyksellä on melkoinen hinta. Kuinka kauan sellaista on kukaan valmis maksamaan?

Olen nähnyt Little Shop of Horrorsin ensimmäistä kertaa Lontoossa, Regent's Parkissa kahdeksan vuotta sitten. Tämä Howard Ashmanin kirjoittama ja sanoittama, Alan Menkenin säveltämä teos iski kerralla kovaa, ja musikaalin riemukas, makaaberi, kreisi, suloinen, hämmentävä ja hurmaava maailma hurmasi heti. Tarina tarjoaa mahdollisuuksia sekä täysillä revittelyyn että vakavampien teemojen käsittelyyn, ja ÅST:n versiossa Emilia Nymanin tasapainoinen, tarkka ja sekä komediassa että draamassa erinomaisesti kiinni oleva ohjaus tuo esiin musikaalin parhaat puolet. Esitys rullaa hienolla vaivattomuudella ja on kokonaisuutena hyvin onnistunut, otteessaan pitävä ja tyylilajiaan ja tunnelmaansa loistavasti lukeva. Olin suorastaan hämmästynyt, miten nopeasti aika katsomossa meni, ja miten sujuvasti musikaali tarinaansa kuljettaa. Nymanin ohjauksessa onkin siis todella onnistunut tahti, jossa lavalla ei ole hetkeäkään tyhjäkäyntiä, vaan sekä kohtaukset itsessään että siirtymät kohtauksesta toiseen ovat saumattomia. Komediallisessa rytmissä on iskevyyttä, ja herkemmissä hetkissä sellaista avoimuutta, joka tuo riemukkaan mustan huumorin rinnalle syvyyttä ja antaa teokselle ryhtiä. Jack Johanssonin koreografioissa on mainiota energiaa ja pilkettä silmäkulmassa, tyylilajiin sopivaa leikkisää yli menemistä ja kuitenkin hyvin tarkat ajoitukset ja napakat liikekielelliset ratkaisut. Pidin paljon monesta yksityiskohdasta ja siitä, miten koreografiat ja ei-tanssillinen liike sopivat yhteen ja tukevat toisiaan. Ruotsinnos on Ebbot Lundbergin (laulut) ja Joel Nordströmin (dialogi), ja teksti soljuu sekä puheessa että lauluissa oivallisella rytmityksellä ja flowlla. Kielellisesti en sen tarkemmin pysty ruotsia analysoimaan, mutta hyvin pysyin mukana silloin tällöin tekstitystä tsekkailemalla – ja senkin bongasin, että ruotsiksi ainakin laulettiin ihan muita sanoja kuin mitä suomitekstityksessä luki. Tekstitys on tarjolla suomeksi, englanniksi ja ruotsiksi, joten kielimuuri on helppo ylittää.

Visuaalisesti Den lilla skräckaffären liikkuu 1960-luvun tunnelmissa, ja niin Teemu Loikkaan lavastus-, Marjo Haapasalon puvustus- kuin Sabina Segerströmin maskeeraussuunnittelu ovat ajan-, paikan- ja tunnelmankuvauksellisesti osuvia. Lavastus saa ÅST:n lavan näyttämään yllättävän syvältä, ja kahdessa tasossa liikkumisen mahdollistavat rakenteet lisäävät kaupungin vilinän tuntua. Tärkein tapahtumapaikka, Mushnikin kukkakauppa, on mainioita yksityiskohtia täynnä ja tarjoilee jos jonkinlaisia kimppuja ja kukkasia. Skid Row'n vähän ränsistynyt meininki on tavoitettu onnistuneesti. Puvustuksessa on kaikkea kimalluksesta kurjuuteen, ja vaateparret sopivat hahmoille oivallisesti. Etenkin Audreyn, Orinin ja tarinaa kuljettavan tyttötrion asuista pidin kovasti. Maskeissa ja hiuksissa erityisesti korkeat kampaukset ihastuttivat, ja myös realistiset haavat tekivät vaikutuksen, tässä mittakaavassa en sellaisia olekaan tainnut teatterissa ennen nähdä. Heini Maarasen nukkesuunnittelu herättää Audrey II:n eloon monessa eri kasvuvaiheessa, joista jokainen on edellistä kauhistuttavampi ja samalla ihastuttavampi. Nukkeen on hienosti luotu luonnetta ja ilmeikkyyttä, mikä ei tuollaisen jättimäisen lihansyöjäkasvin kohdalla liene ihan helpoin tehtävä. Vaan onnistuttu on, sillä Tvådrey on varsin ilmaisuvoimainen puska, ja varastaa shown moneen otteeseen. Antti Niitemaan valosuunnittelu sekä revittelee että noudattelee realismin rajoja, ja yhdistelmässä on veikeää fiilistä. Valosuunnitteluun mahtuu riehakkaan komedian keskellä myös tosi kauniita hetkiä, joista mainittakoon erityisesti Nu har du Seymour-biisi.

Olipa ilo kuulla nämä biisit vihdoin uudelleen livenä! Useampaa levytystä olen tässä kahdeksan vuoden aikana ehtinyt kuunnella, mutta eihän mikään livemusiikkia voita. Kapellimestari Tony Sikströmin johtama bändi on oivassa vedossa, ja nautin etenkin Mushnik och Sonin tosi onnistuneesta sovituksesta. Biiseistä iskivät myös etenkin Hem till Skid Row, I vårt paradis, Tandkirurg (tsiisus sentään mikä veto!), Göd mig, Nu har du Seymour, Det lönar sig att va ödmjuk (suosikkibiisini) ja Final (vägra dom blod!). Musiikillisesti Den lilla skräckaffären tarjoilee monenlaista menoa menevistä biiseistä herkkiin balladeihin, ja aika lailla kaikkeen siltä väliltä ja ympäriltä. Bändin erinomainen yhteissoitanta ja tarkkuus sekä irrottelu yhdistettynä ensemblen onnistuneisiin tulkintoihin kappaleista tekevät jokaisesta musanumerosta varsin hienon. Jaakko Savelan äänisuunnittelu tuo taustalle herkullisia (kirjaimellisesti) efektejä rouskuttelusta ja maiskuttelusta mainioihin kauhutunnelmaa luoviin äänellisiin teemoihin. Biiseissä äänisuunnittelu on hyvin onnistunutta, sillä niin yksittäisten laulajien äänet kuin yhteisnumeroiden sanat erottuivat tosi selkeästi. Samoin se, että puhutaan hiljaa, kuului erinomaisesti, mikä ei aina teatterissa ihan toteudu. Nyt ei tarvinnut huutokuiskata, vaan hiljainen puhe kyllä kantautui katsojien korviin saakka.

Samuel Karlsson tekee Seymourin roolin tarkasti hahmoaan ja tämän persoonaa lukien, ja on roolissaan onnistuneesti läsnä. Karlssonin roolityössä on epävarmuutta ja haurautta, joka saa rinnalleen vähitellen kasvavaa itsevarmuutta ja sellaisia unelmia, johon Seymour itsekin uskaltaa uskoa. Samaan aikaan lisääntyvät moraaliset pohdinnat ja katumus asettavat Seymourin harteille vielä yhden tason lisää. Karlsson välittää näyttelijäntyöllään taitavasti kaikki ne ristiriitaiset tunteet, joita Seymour käy läpi, ja tuo hahmoonsa paljon hyviä yksityiskohtia ja piirteitä. Saga Sarkolan Audrey on aito ja valoisa nuori nainen, jonka elämä on kironnut asumaan juuri Skid Row'lla ja juuri tietynlaisessa maailmassa. Sarkola onnistuu tavoittamaan roolityössään samaan aikaan kaksi täysin päinvastaista asiaa, sen miten Audrey on täynnä toivoa ja kuitenkin uskoo, että hänen täytyy alistua siihen, miten asiat nyt sattuvat olemaan. Audreyllä on yksi repliikki, "Jos se tekee mulle näin kun pitää musta, mitä se tekee jos suuttuu?", joka tavoittaa niin paljon enemmän kuin yhden fiktiivisen musikaalihahmon tunnelmat. Kuinka silloin uskaltaa lähteä, jos tietää, mitä voi tapahtua? Kuinka silloin voisi edes toivoa uskaltavansa? Vaikka musikaali on komedia ja pimeä sellainen, on sen vakavia teemoja käsittelevissä hetkissä paljon puhuttelevuutta, ja erityisesti Audreyn hirveän parisuhdekuvion kohdalla tuo puhuttelevuus tuli itselleni teoksesta läpi. En muista, että olisin sitä samalla tavalla jäänyt pohtimaan Lontoon-versiossa, mutta nyt jäin esiin nostamaani repliikkiin tiukasti kiinni. Sarkolan roolityössä on hieno tasapaino siinä, miten näytellä tällaista naishahmoa komediassa ja komediallisesti, mutta hahmoa ja tämän tilannetta kunnioittaen. Karlsson ja Sarkola tuovat Seymourina ja Audreynä lavalle uskottavat, rehelliset ja monitasoiset tulkinnat, ja heidän välisensä yhteys kasvattaa molempia hahmoja hienosti. Etenkin hiljalleen kehittyvän suhteen pienet nyanssit ovat kauniisti lavalle tuotuja. 

Tätä osasin jo etukäteen epäillä, ja kyllähän niin sitten kävi, että meikälle shown varasti täysin Peter Kanervan Orin. Tämä hammaslääketieteen pelätty nero on sadistisessa hirveydessään superherkullinen hahmo, ja Kanerva ottaa roolistaan irti ihan kaiken. Apua! Upea! Orin on kamala ihminen, eikä tätä ole tarkoituskaan yrittää peitellä tai kieltää, vaan päinvastoin alleviivata oikein paksulla kynällä. Ja sen Kanerva tekee. Millaista revittelyä! Jerry Wahlforss Mushnikina on roolissaan täysosuma, ja ottaa lavan haltuun mainiolla sekoituksella epätoivoisen bisnesmiehen charmia ja koomisuutta. Wahlforssilla on erinomainen komediallinen ajoitus, ja se osuu tässä roolissa aina kohdilleen. Audrey II:n karmivan kiehtovan persoonan herättävät eloon ääninäyttelijä Julia Korander ja kasvin liikkeitä hallitseva nukettaja Kira-Emmi Pohtokari. Heidän yhteistyönsä on sujuvaa ja elää yhteisessä rytmissä, eikä Tvådreyn viettelevän vaarallinen viekkaus jää epäselväksi. Minut hurmasi heti alussa kolmikko Chiffon (Amanda Lindgren), Crystal (Johanna Kylberg) ja Ronnette (Mathilda Kruse), joiden valovoimainen energia säteili katsomoon koko esityksen ajan. Ensemblessä nähdään lisäksi Pontus Simm, Ingemar Raukola, Heidi Kiviharju ja Vera Lillqvist.

Olipas tämä erinomainen ilta! Kauhis-tykästymiseni kahdeksan vuotta sitten osoittautui erittäin paikkansapitäväksi, ja Åbo Svenska Teaterin versio tarjoili niin onnistuneesti rytmitetyn esityksen, että aika katsomossa meni hujauksessa. Lavalla nähdään taitavasti yhteen pelaava ensemble, hienoja, hirvittäviä, herkkiä ja hillittömiä roolitöitä, mainiota visuaalisuutta ja monta musiikkinumeroa, jotka kertakatsomisella taisivat jäädä muistiini ikuisesti (kyllä, puhun Tandkirurgista). Musikaalin tyylilaji on tunnistettu ja siihen heittäydytään riemukkaasti ja riehakkaasti kaikilla osa-alueilla, joka tarjoaa tälle kreisille ja mustalle komedialle oivan tilaisuuden puhjeta kukkaan. Tämän soisi tulla katsotuksi ihan kielirajojen yli, sillä Kauhista ei viimeiseen reiluun kymmeneen vuoteen ole ainakaan ammattinäyttämöillä nähty. Vaan nyt nähdään, ja mikäli itsensä tämän musikaalin faniksi tuntee, niin uskonpa että ÅST:n katsomossa saa juuri sitä mitä tilaa. Ja jos ei juttu ole etukäteen tuttu, niin tämä teos tarjoaa oivan mahdollisuuden avartaa omaa musikaalikäsitystään – nyt ei todellakaan liikuta ihan siellä perinteisimmissä musikaalitunnelmissa!

Pridgertön @ Aleksanterin teatteri / Stella Polaris & Tanssiteatteri Tsuumi

 mainos/pressilippu saatu

harjoituskuvat © Juho Uusitalo

Näin Pridgertönin ensi-illassa 11.9.

Peruukkimarkkinoilla vaurastunut Bloody Ironin perhe saapuu 1800-luvun Lontooseen juuri parahiksi seurapiirikauden alkaessa, ja se onkin hyvä, sillä ainoa (vai onko..?) tytär, kaljunsa peruukin alle piilottava Marley on avioliittoa vailla. Mitä nopeammin, sen parempi, niin unohtuu sitten se edellinen hunsvontti. Suureen maailmaan on pitkän matkan takaa pöllähtänyt myös Vesa Bridgerton, suvun Suomen Turusta löytynyt pakkasen purema lehtolapsi, jonka ottoäiti Marjatta on matkalleen lähettänyt taskut täynnä metallia. Nämä kaksi tuoretta lontoolaista kohtaavat, ja pian salaperäinen Lady Whistledownkin heistä jo kirjoittelee... Mutta molemmilla on omat rakkaansa, Marleyllä Oxfordissa Jack (joka tosin jo "pesee hampaita" toisten kanssa), ja Vesalla entinen au pairinsa Lidia, joka nykyään uima-allashuoltajana tunnetaan. Mutta jos viemärissä, rottien keskellä ja musikaalisävelin paljastaa tunteensa, voiko siinä vanha rakkaus lopulta uutta enää estää?

Tällaista menoa siis nähtiin, vaan turhapa sitä on kerrata, kun ei kukaan enää pääse samasta nauttimaan – vaan minäpä pääsin! Improvisoitu kokoillan komediaparodia on siis tämä Pridgertön, joten kaikki tapahtuu vain kerran. Voimansa ovat yhdistäneet Improvisaatioteatteri Stella Polaris ja Tanssiteatteri Tsuumi, ja herkullisesta konseptista ja ohjauksesta vastaa Mikko Penttilä. Näkemässäni esityksessä lavalla olivat näyttelijät Sari Siikander, Miiko Toiviainen, Ushma Olava ja Pihla Penttinen, tanssijat Salla Korja, Sampo Kerola ja Samuli Nordberg sekä muusikot Jouni Kannisto ja Jarno Tastula. Tämä esitys oli ensi-ilta, joten monenlaisia romansseja ja juoruja on siis vielä tästä eteenpäinkin luvassa, kun Stellan ja Tsuumin tyypit pistävät regency romancen kliseet ja suoratoistohitin innoittamat suhdekuviot koetukselle. Todistamani hetkessä syntynyt riemukas ja monisäikeinen tarina olisi ainakin voinut olla suoraan suoratoistohömpän sielusta sepitettyä, niin oli suuria tunteita, klassishenkisesti soitettua Mombasaa ja Sataa salamaa sekä pikkuisen tuhmuuksia ja melkoisesti sydämen asioita mukana tarinassa. Ja yllätyksiä! Esitykselle lienee harjoiteltu jonkinlaiset raamit, ja samoja elementtejä varmastikin toistuu joka vedossa, mutta improvisaatio on pääosassa ja paitsi yleisölle, myös esiintyjille taisi tulla illan aikana jos jonkinlaista yllätyksellistä käännettä vastaan. Yleisön ehdotukset kuunnellaan ja pistetään muistiin oivallisesti, ja tarinalla on tilaa kasvaa ja kasvattaa myös sivujuonia varsin vapaasti. Sekavaksi tai holtittomaksi homma ei kuitenkaan mene, vaan pakka pysyy kasassa ja hahmoille oikeasti muodostuu historiaa, persoonallisuutta, tarinakaaria ja kaikkea sitä, mitä käsikirjoitetussakin esityksessä tavallisesti näkee. Ajattelin silti moneen otteeseen, että miten ihmeessä nämä tyypit tekee tämän! Väliajalle mennessä nimittäin vaikutti siltä, ettei kukaan tiedä yhtään mihin tässä päädytään vai päädytäänkö minnekään, mutta niin vain kaikki langat vedettiin yhteen ja tarina sai eheän lopun ja sivujuonetkin päätöksensä. Ja millaisia hahmoja syntyikään!

Esiintyjät hyppäsivät kaikki sekä tekemään roolitöitä että tanssi-improamaan, ja heidän heittäytyessään lavalle ilmestyi monenlaisia kiinnostavia ihmisiä. Tarinan päähenkilöiksi muodostuivat Sari Siikanderin tulkitsema Marley ja Miiko Toiviaisen näyttelemä Vesa, ja monessa mukana olivat myös Ushma Olava Marleyn äitinä sekä Pihla Penttinen Bloody Ironin perheen sisäkkö-Shirleynä ja au pair-Lidiana. Jokaiselle esiintyjälle riitti monta roolihahmoa, ja välillä he taisivat olla monena samaan aikaankin, kun ei ollut sen enempää yleisölle kuin lavallaolijoillekaan ihan selvää, ketkä näyttämöllä nyt siis keskenään keskustelevatkaan. Myös nimien sekoittamista esiintyi, ja siitä muotoutui riemukkaasti osa tarinaa. Komediaimpro on usein varsin herkullista, ja tässä sen monipuolisuudesta ja viihdyttävyydestä sai nauttia täysin siemauksin. Parasta on myös se, jos lavallakin naurattaa, ja se herättikin yleisössä hilpeyttä useaan otteeseen. Koko näyttämöllä nähty porukka sukeltaa tyylilajiin ja sen kiemuroihin valloittavalla energialla ja sopivalla uteliaisuudella, ja jokainen oli hyvin valmis ottamaan koppia siitä, mitä yleisö, toiset esiintyjät tai lavalle syntyvät tilanteet ehdottivat. Yhteistyö sujuu mainiolla sykkeellä ja etenkin se teki vaikutuksen, että näyteltiin samaan aikaan kahta kohtausta, ja molempien näyttelijät osasivat aina oikealla hetkellä antaa tilaa toisille. Toisten kuunteleminen lieneekin impron tärkein taito, ja se on Pridgertönissä selvästi hiottu huippuunsa. Musikaalikohtauksen nyhjäiseminen tyhjästä on sekin aina yhtä vaikuttavaa, olipa kiva että sellainen oli mukana, vaikka tämä ei improvisoitu musikaali olekaan. Tyylilajista puheenollen, tämä on sataprosenttisen varmasti ensimmäinen näkemäni improvisoitu komediaparodia – mikä ihastuttava genre! Kuten esityksen nimestä voi päätellä, lavalla parodioidaan siis Netflix-hitti Brigertonia, ja sarjasta onkin mukana kuningattaren ja Lady Whistledownin hahmot ja muutama sille tyypillinen tarinallinen juttu. Mutta vaikka ei olisi koskaan jaksoakaan nähnyt, ei se vaikeuta katsomista tai vaikuta esityskokemukseen, sillä tarina syntyy "tyhjästä" joka tapauksessa. Toki Bridgertonin tai epookkiromanssin tyylilajin tunteminen saattaa antaa kokemukselle jotain lisää, mutta ilmankin siis pärjää mainiosti!

Muusikot soittavat niin sujuvasti ja luontevasti kaikenlaista taustamusiikkia tapahtumia säestämään, että oikein havahduin kun sieltä alkoi Sata salamaa tai Mombasa yllättäen herätellä tunnistushermoja. Niin ei tämä ollutkaan mikään "regency romance mood music 10 hour version", vaan ihan livenä täydellisesti kaikkiin käänteisiin sopivaa säveltaituruutta! Soittajat seurailevat näyttämölle syntyvää tarinaa siis erinomaisesti, ja musiikin tyyli ja tempo osuvat kohtauksiin oivallisesti. Myös se jo aiemmin mainittu musikaalikohtaus teki vaikutuksen myös musiikillisesti, hämmästyttävää miten muusikot luovat tietyn melodian ja näyttelijät improavat siihen tietyt sanat niin synkassa. Suuria lavasteita tai tarpeistoa ei ole, mutta kimaltavat nauhat, kulkusilta ja portaat tarjoavat tarinalle toimivat raamit, joihin syntyy niin ylellinen palatsi, tanssiaissali, Lontoon viemäriverkosto kuin vesijuoksijoiden kansoittama uima-allaskin. Kuningattarella on varsin komea peruukki, ja esiintyjien asuissa sopivasti ajankuvaan osuvia yksityiskohtia. Teatteri on pohjimmiltaan leikkiä, ja impro on teatterileikkiä parhaimmillaan. Ei tarvita suuria visuaalisia ihmeitä, kun on esiintyjien ja yleisön yhteinen sopimus siitä, että siinä kaikkien silmien edessä lavalle rakentuu kokonainen 1800-luvun maailma kaikkine detaljeineen. Ja niin myös tapahtuu! Loppusilauksen antavat valot, jotka tunnelmia tukevat ja eri sävyillä ja väreillä tapahtumia sävyttävät.

Vaikka jätän siihen heittäytymisen ehdottomasti mieluummin muille, improilu ei ole minulle ihan vierasta tekijänäkään. Vaikka teatteriryhmävuosistani pitkä aika jo onkin, ja satunnaisista improkerroista senkin jälkeen, oli hauska tunnistaa lavalta ainakin yksi sellainen improvisaatioharjoite, jonka parissa on itsekin saanut aivonsa laittaa raksuttamaan, eli kaikkien sanojen aloittaminen samalla kirjaimella, tai vaihtoehtoisesti puhuminen täysin ilman yhtä kirjainta. Tämä myös sopi tarinaan ja esitykseen oikein mainiosti. Kokonaisuus on muutenkin rakennettu näppärästi ja sillä tavalla selkeästi, että vaikka tarina voi ja saa kasvaa ihan mihin suuntaan tahansa, esitys noudattaa omia lainalaisuuksiaan ja rakennettaan. Sen näkee esiintyjien tekemisestä ja siitä, miten kokonaisuus ohjautuu kuin itsestään sitä kohti, että se lopussa antaa tarinalle jonkinlaisen päätöksen. Mutta vaikka raamit on, niin tämä tosiaan lähti melkoisen mielikuvituksellisille urille ennen sitä saavuttamaansa päätöstä, ja sitä oli riemukasta katsoa. Ihailin moneen otteeseen esiintyjien taitoa pitää kiinni siitä, mitä jo on tapahtunut, ja silti olla avoimia kaikille uusille käänteille ja jutuille, joiden sovittaminen tarinaan vaikutti vähintäänkin hankalalta. Vaan improälykkyyttä on koko porukalle sen verran avokätisesti suotu, että mikä tahansa asia tai oivallus heidän käsissään paitsi yhdistyi jo kerrottuun tarinaan, myös toi siihen odottamattomalla tavalla jotain lisää. Ja kaiken tämän päälle jokainen tarjoili tarkkaa ja vapautunutta komediallista tykitystä, joka ilahdutti ja sai pyrskähtämään nauruun tämän tästä.

Stellan ja Tsuumin yhteistyö tarjoilee syyskaudelle sellaisen piristyksen, että jos kaipaa elämäänsä esitystä, jossa ei etukäteen tiedä mitä tapahtuu, mutta jossa voi odottaa saavansa Bridgerton-henkisiä romanssikuvioita ja kunnon naurut, niin tämä osuu siihen täysin. Tarinan käänteisiin saattaa myös päästä vaikuttamaan, jos on innokas katsomosta huutelija ja keksii ehdotuksia esimerkiksi tapahtumapaikaksi tai musiikkikappaleeksi. Itselläni ei ollut tällä kertaa niin nopeat hoksottimet, että olisin ehtinyt keksiä mitään, mutta kanssakatsojilta sateli kyllä varsin veikeitä ehdotuksia siihe, mitä ja missä voisi tapahtua... Vaikka en Bridgertonia katsonut kuin yhden kauden, tätä seurapiirisekoilua ja -söpöilyä voisin katsoa kyllä ihan joka näytöksen. Miten riemukas, yllättävä ja suloisen sekopäinen tarina tämä olikaan, ja millaisia seikkailuja Aleksanterin teatterissa loppuvuoden aikana vielä nähdäänkään... Näkisinpä kaikki!

SANKARIAINESTA @ Keltainen Teatteri

 mainos/alennushintainen kutsuvieraslippu saatu Keltaiselta Teatterilta

kuvat © Jani Enqvist

Näin Sankariainesta 22.8.

Vehmerjoen kylään muuttaa perhe: äiti Tuulikki (Siru Karjalainen), isosisko Manni (Aino Kuronen), koira Tex (Ville Saastamoinen) ja pikkuveli Juksi (Heikki Hoppania), joka toimii myös tarinan kertojana. Pikkuiseen mökkeröön asettuu nelikko asumaan, ja ryhtyy rakentamaan itselleen elämää uudessa paikassa. Tutuiksi tulevat niin pormestari (Oona Hynynen) kuin pian koittavissa vaaleissa tämän vastaehdokkaana oleva kirjastonhoitaja Stenius (Eppu Meriö), Tuulikkiin silmänsä iskevä sheriffi (Elias Kaukkila) sekä saluunassa omppumehua tarjoileva baarimikko (Aapo Strömmer). Juksi tutustuu uuteen ystävään Peltirumpuun (Peetu Savolainen), joka vie kaikenlaisiin vauhdikkaisiin seikkailuihin, kuten korttia pelaamaan kolmikon Ranko (Mikko Wilmi), Mölli (Aapo Loimalahti) ja Poppi (Minea Mantsinen) kanssa. Mutta kuinka käy elämän Vehmerjoella, kun pormestari pistää uuden vaihteen silmään? Lähteekö kylä nousuun vai onko syytä ryhtyä kapinaan? Kenestä löytyy sankariainesta?

Keltainen Teatteri vakuutti minut täysin viime vuonna ensimmäisellä produktiollaan Kärpästen herralla, ja nyt on pistetty vielä uusi vaihde silmään, kun porukka on tehnyt esityksen alusta saakka itse. Käsikirjoitus on Peetu Savolaisen ja Tino Karttusen käsialaa, ohjauksesta vastaa niin ikään Karttunen, ja musiikki on työryhmän yhdessä tekemää. Sankariainesta on länkkärisarjisten tyyliin tehty musikaali rohkeudesta, perheestä, leikistä ja seikkailusta. Hetken kesti päästä tähän vauhdikkaaseen ja mielikuvitukselliseen tyylilajiin mukaan, vaan kyllä Sankariainesta lopulta vei hyvinkin täysin mennessään. Tässä on mahtavaa energiaa, omannäköistä tekemistä, ihania hahmoja, erinomaisia esiintyjiä ja valtavasti paloa ja näkemystä juttuun. Tarkkoja havaintoja ja teräviä viittauksia myös, ja valloittavalla tavalla luotu hirmu lämmin ja lempeä, valoisa tunnelma. Ja tietty jännitystä, cowboy-meininkiä ja länkkärityyliin monenlaista kivaa yksityiskohtaa ja teemaa. Arokierijöitä hei! Ja kaikenmoisia muita hurmaavia ja huvittavia aavikon asukkaita. Visuaalisesti Sankariainesta on valloittava ja todella sisällä maailmassaan. Puvustus ja lavastus ovat Oona Hynysen suunnittelemat, valosuunnittelusta vastaa Riina Mäkinen. Molempien työ tuo lavalle oivalluksia ja oivallisia hetkiä, ja visuaalisesta suunnittelusta voi tunnistaa myös sankarileikkien ja mielikuvitusseikkailujen tunnelmaa. Puvustuksessa etenkin jokaiselle hahmolle mainiosti sopivat lookit sekä stetsonit ihastuttivat, lavastuksessa pidin siitä, miten se luo selkeät raamit ja tapahtumapaikat, ja heijastelee länkkärisarjisten fiiliksiä tosi onnistuneesti. Valosuunnittelussa riemastutti Uno-korttien lätkimiskaksintaistelun taustalla väriä vaihtavat valot, ja liikutti ennen väliaikaa ja esityksen lopussa vähitellen himmenevä valo ja laskeutuva hämärä.

Kokonaisuudessa on jonkin verran hajanaisuutta ja energiassa epätasaisuutta, mutta se ei kuitenkaan tee esityksestä tai tarinasta vaikeaa seurata, varsinkin jos uskaltaa luottaa siihen, että esityksen edetessä jokainen juonikuvio kyllä löytää paikkansa. Savolaisen ja Karttusen teksti ja Karttusen ohjaus ovat nokkelia ja onnistuvat etenkin siinä, miten tarinan teemoja ja aiheita sekä hahmojen kehityskaaria käsitellään. Sankariainesta on samaan aikaan hyvinkin täynnä vauhtia ja veikeyttä sekä sitten yllättävänkin liikuttavia ja puhutteleviakin hetkiä. Erityisesti Juksin kehyskertomus sekä riita Peltirummun kanssa näistä jäivät mieleen, samoin monet merkitsevät katseet Tuulikin ja sheriffin välillä... Pidin tosi paljon juuri tarinan hahmoista sekä siitä, millaisia persoonia he ovat ja miten heidän välisensä suhteet ja dynamiikat on kirjoitettu, ohjattu ja näytelty. Mainostekstissä Sankariainesta luokitellaan "maailman ehdottomasti parhaaksi lännenmusikaaliksi", mutta musikaaliksi tässä on lauluja kyllä aika vähän – musiikkia sitten sitäkin enemmän. Ja miten hienosti musa onkaan tarinassa mukana, etenkin tunnelmien, jännitteiden ja hahmojen tunteiden luomisessa. Mennään laidasta laitaan ja tyylistä toiseen mainiolla skaalalla, veikeästä herkkään ja menevästä liikuttavaan. Miinuksen saa minulta, kun biisien nimiä ei ole listattu käsiohjelmassa, joten pieni miinus siis tästä. Mieleen jäivät etenkin sheriffin sisääntulo, Juksin soolobiisi koreografioineen, sekä vallankumouksellisten laulu suljetussa kirjastossa. Samoin olin innoissani livemusiikin käytöstä kun painotetaan tunnelmaa, tyylilajia, tapahtumia ja mitä milloinkin. Musiikkidramaturgialle siis erityiskehut, musa on tässä aivan kantavia voimia muiden osa-alueiden ohella.

Vauhtia ja energiaa on lavalla paljon, välillä turhankin innokkaasti joka esityskauden tokalle esitykselle toki suodaan. Replikoinnissa tiivis tahti tosin hieman epäselvensi sanoja, samoin musiikin alle paristi hukkui puhe tai laulu. Pidin silti siitä, että lavalla on vauhtia, ja sitten saatetaan myös puhua aivan hiljaa, se jotenkin iski erityisen kovasti. Tässä on ihania avoimia hetkiä herkkien tunteiden äärellä, kaiken suuren seikkailun ja vallankumoushenkisyyden ohella. Ja miten kauniisti nämä näytellään! Läsnäolevasti, hetkessä eläen, monta sävyä tavoittaen. Ihanaa! Juksin roolissa Heikki Hoppania on valloittava, hänen ilmeikkäässä näyttelijäntyössään on paljon tasoja ja avoimuutta, joka tuo Juksin hahmoon eri sävyjä tosi vaivattomasti. Hoppanian lavaenergia sopii roolihahmolle erinomaisesti, ja hän on taitava lukemaan tunnelmaa ja tulkitsemaan sitä. Siru Karjalainen tekee Tuulikkina vahvan roolin, jossa on lempeyttä ja lämpöä sekä oikeudenmukaisuuden paloa ja asennetta. Hän on myös loistava laulaja. Aino Kurosen Manni on rohkea tyyppi ja varma itsestään, ja Kuronen näyttelee tämän roolin mainiolla kulmalla. Pidin etenkin niistä kohtauksista, joissa Manni on ns. niskan päällä, puhui hän sitten baarimikolle, kovanaamakoplalle tai veljelleen. Ville Saastamoinen on Tex-koirana hurmaava, vaikka hänellä ei ole minkäänlaista koirapukua tai muuta koiraksi osoittavaa juttua lavalla, on Saastamoisen roolityössä hyvin tunnistettavaa koiramaisuutta (en tiedä miten selittäisin tämän, mutta niin se on). Jos osaisivat ihmisen parhaat kaverit puhua, niin ihan varmasti puhuisivat juuri näin!

Peetu Savolainen tekee Peltirumpuna monitasoisen roolin, tästä tyypistä ei ihan ota selvää, sen verran on mielikuvituksellisia juttuja ja seikkailuja. Silti Peltirummusta huomaa hyvän sydämen ja sen, että hänen ystävyytensä on arvokasta. Savolainen on roolissaan sisällä hyvällä energialla ja lukee hahmoaan mainiosti. Elias Kaukkila on sheriffin roolissa samaan aikaan sankari ja ihminen, ihailtu ja ihan tavallinen. Kaukkila tasapainottelee näppärästi lähes legendan maineen saaneen ja tunteissaan kompastelevan miehen eri sävyissä, ja tekee kokonaisen, onnistuneen roolityön. Oona Hynysen pormestari on omissa tavoitteissaan ja ideoissaan varma ja suorastaan muiden äänet jyräävä johtaja, jolla karismaa ja käskyvaltaa riittää. Eppu Meriön sujuvasti näyttelemä, taiteen ja kansansivistyksen puolesta puhuva Stenius on pormestarille oiva vastinpari, ja hahmona muutenkin oikein mainio. Aaro Strömmer tekee sarjissankari Toothpick Tennesseenä sopivasti salaperäisen roolin, ja baarimikkona hänellä on hahmoonsa erinomainen ote myös. Kovanaamakolmikko Rankoa, Mölliä ja Poppia näyttelevät Mikko Wilmi, Aapo Loimalahti ja Minea Mantsinen tekevät herkulliset roolityöt, he tavoittavat juuri sellaisen sarjisten pikkupahisten tyylin ja ottavat hahmoistaan kaiken irti etenkin näiden käskytysbiisissä. Lina Juuselan lehtimyyjähahmo näkee mahdollisuuksia kahinoidenkin keskellä, ja toimittaa reippaasti hypellen kaikki uutiset iloisista epätoivottuihin. Koko porukka pelaa lavalla yhteen hienolla energialla, ja ne jo mainitut hahmojen väliset suhteet ja dynamiikat ovat todella hienosti näyteltyjä. Näyttelijäntyössä on avoimuutta ja lämpöä, joka koskettaa, ja porukka osaa olla upeasti läsnä lavalla yhdessä toisensa kanssa.

Sankariainesta osui ja upposi etenkin esiintyjien upean energian, läsnäolon ja palon, mainioiden hahmojen sekä tyylilajiinsa heittäytymisen kautta. Kokonaisuudessa on selkeyttämisen ja pienen tarkemman rytmittämisen varaa, mutta toisaalta tämä täysillä tehty ja täysin omassa maailmassaan elävä musikaali tuntuu olevan itsestään hyvin varma, ja se myös näkyy. Tyylilajillaan ja sen vaikutteilla leikittelevä esitys tunnistaa kaiken mistä ammentaa, ja jos itselleni olisi länkkärisarjisten tai -leffojen maailma tutumpi, olisin saanut tästä valtavasti enemmän vielä irti. Onpa herkullisia, riemukkaita oivalluksia! Keltainen Teatteri jatkaa vakuuttavaa tekemistä, ja tämä raikas ja riemukas esitys piristi ja lämmitti, liikuttikin. Sydämellinen, seikkailullinen ja siisti juttu!

Satuttiin samaan näytökseen Teatterikärpäsen puraisuja-blogia kirjoittavan Tallen kanssa, ja fiilisteltiin tunnelmia ennen, kesken ja jälkeen esityksen innokkaasti. Tallen Sankariainesta-kirjoituksen pääsee lukemaan täältä.

& Julia @ Helsingin Kaupunginteatteri

mainos/kutsuvieraslippu saatu Helsingin Kaupunginteatterilta

Näin & Julian ensi-illassa 20.8.

William Shakespeare (Tuukka Leppänen) on jälleen kirjoittanut hitin, ja tämän kahdesta epäonnisesta rakastavaisesta kertovan näytelmän loppuratkaisukin on kynäsankarin mieleen juuri juolahtanut. Vaan sitten ilmestyy vaimo Anne (Maria Lund) vapaailtanaan katsomaan, mitä mies teatterissa puuhaa, ja tarina ottaa ihan uusia käänteitä. Mitäs jos he kirjoittaisivat näytelmän yhdessä loppuun? Annella olisi pari aika hyvää ideaa... Lähtien siitä, että ei kai Julian (Renée Böök) tarvitse vain siksi kuolla, että Romeokin (Mikko Peltomäki) kuolee? Eikö tarina itse asiassa voisi tästä vasta alkaa?

Rakastuin & Juliet-musikaaliin vuosia sitten Lontoossa, ja näin sen uudelleen toukokuussa Tukholmassa. Välissä ja sen jälkeenkin on sekä West Endin että Broadwayn levytyksiä luukutettu hyvin ahkerasti, ja kärsimättömästi olen odottanut, että tämä teos saadaan myös kotimaan kamaralle. Ja nyt vihdoin! Itse näin tämän HKT:n version ensi-illassa jo toista kertaa, kävin katsomassa myös ennakkonäytöksen ensi-iltaviikon maanantaina. Kuten päätellä saattaa, David West Readin kirjoittama musikaali perustuu William Shakespearen Romeoon ja Juliaan, ja tarinaa säestää Max Martinin ja ystävien tekemä musiikki. Suomennoksesta vastaa Paavo Leppäkoski, ja ohjauksesta Samuel Harjanne. Olen aina pitänyt jukebox-musikaaleja samalla tasolla alkuperäismusikaalien kanssa, noin niinkuin taiteellisella, draamallisella ja teatterillisella kulmalla siis, enkä lähtökohtaisesti ajattele, että valmiilla musiikilla tarinansa kertova musikaali olisi jotenkin vähemmän ainutlaatuinen tai hyvä. Toki on kömpelöitä jukebox-musikaaleja, ja kenties niitä on enemmän kuin kömpelöitä alkuperäismusikaaleja, mutta jukeboxien maailmasta löytyy myös aivan todella hienoja teoksia – kuten & Julia, jota pidän yhtenä parhaista näkemistäni valmista musiikkia käyttävistä musikaaleista. Tämä on kekseliäästi, raikkaasti ja tosi tarkasti kirjoitettu juttu, ja tunnistaa genrensä ja tyylilajinsa äärimmäisen hyvin. Sydämellinen ja monitasoinen komedia ja maailman isoimmat pop-kappaleet on yhdistelmä, joka voisi mennä hyvinkin moneen, eikä ehkä aivan niin toimivaan, suuntaan. & Juliassa tämä yhdistelmä kuitenkin onnistuu luomaan kokonaisuuden, joka on musikaalina valloittava, valoisa ja energinen, ja joka tuo uusia tasoja sekä Shakespearen että Max Martinin klassikoihin. & Julia on bileet ja nostalgiatrippi, kasvutarina ja tarina rakkaudesta, täynnä itsensä etsimistä ja löytämistä, suurta seikkailua ja suuria tunteita, taiteilijuuden ja teatterin tutkimista, herkkiä hetkiä ihmisten välillä, nuoruuden paloa ja räjähtävää energiaa, ystävyyttä ja ymmärrystä. Paavo Leppäkosken suomennos on sujuva ja hyvin onnistunut. Monessa kohtaa oikein mietin, että onpa hienosti käännetty juuri tuo ja tuo kohta! Kuukausilla nimeäminenkin onnistui! Teksti ja kieli elävät Shakespearen ajassa ja Bardin sitaateissa, pop-musiikin maailmassa ja eri sukupolvien välillä. Leppäkosken suomennos tarttuu näihin eri tasoihin onnistuneesti, ja välittää hienosti merkityksiä jopa yksittäisillä sanavalinnoilla. Suomi on kolmas kieli, jolla tämän musikaalin olen nähnyt, ja onhan siinä totta vie jotain erityistä, että saa katsoa yhtä suosikkijutuistaan äidinkielellään! Käännöksestä nostettakoon esiin juurikin kielen ja puheen eri tasoilla leikittely ja liikkuminen, sekä biiseistä etekin osittain suomennetut Show Me Love, I'm Not a Girl, Not Yet a Woman, Confident, Since You Been Gone, Whataya Want From Me, That's The Way It Is ja It's Gonna Be Me, sekä kokonaan käännetty (paitsi nimen osalta) One More Try, & Julian ainoa alkuperäiskappale. Leppäkosken tarkka suomennos tuo biiseihin paljon lisää, ja One More Tryn kohdalla rakastan tietynlaista naiivia tai "lapsellista" suorapuheisuutta, joka sanoissa on. Julia ja Romeo ovat nuoria ja vasta opettelevat puhumaan tunteistaan, rakkaudesta ja välisestään rakkaudesta, ja se kuuluu One More Tryssa erityisen hyvin juuri suomeksi. Myös Teenage Dream/Break Free on veikeästi käännetty! En tiedä onko tämä suomennoksen vai tekstin juttu, mutta se vähän jäi häiritsemään, että kaikista Romeon eksistä puhutaan naisina/mimmeinä, vaikka esimerkiksi Show Me The Meaning of Being Lonely-biisissä hautajaisiin saapuu myös mies-eksiä.

Samuel Harjanteen ohjaus antaa musikaalin valtavalle energialle paljon tilaa mutta myös raamit, ja Harjanne onnistuu pitämään kokonaisuuden kasassa rajoittamatta sitä tippaakaan. Kuten jo sanottu, & Julia tuntee ja ymmärtää tyylilajinsa erinomaisesti, ja niin ymmärtää myös ohjaus. Onhan tämä tarinana kevyehkö ja välillä suorastaan siirappinen, hyvin täynnä valoa, iloa ja hyvää fiilistä, komedia joka syleilee tätä genreä avoimin sydämin eikä pelkää olla riemukas ja hauska. Ja se toimii! Juuri siksi myös tarinan vakavemmat ja syvemmät sävyt ovat niin toimivia, ja liikutus iskee välillä ihan huomaamatta. Harjanteen ohjaus asettaa tarinan kaikki sävyt tasapainoon, ja on tarkka siinä, että myös herkemmille sävyille jää luontevasti tilaa. Muuten nämä hetket saattaisivat sortua päälleliimatun tuntuisiksi yrityksiksi laittaa nyt jotain syvempääkin sisältöä tähän voimaantumisbileiden keskelle, vaan eipä tunnu siltä, vaan tuntuu rehelliseltä, inhimilliseltä ja avoimelta. Tässä oma osansa on tosi onnistuneella henkilöohjauksella sekä sillä, miten vahvasti näyttelijät tulkitsevat hahmojensa tunteita ja persoonaa. Kokonaisuus tarjoilee sellaista hyvän mielen teatteria, että aika paatunut saa sydämeltään olla, jos tämä ei mitään positiivista tunnetta herätä missään kohtaa. Minähän en tunnetusti ole mikään kevyiden tai valoisten juttujen suurin ystävä, synkkää ja dramaattista sen olla pitää ja niin edelleen, mutta & Julia on sääntöön poikkeus, ja minulle hyvin rakas sellainen. Tämän jutun energia, lämpö, raikkaus, riemu ja suloisuus menevät aina suoraan sydämeen, niin myös tässä Harjanteen ohjauksessa. Joissain kohdissa ensi-iltainnostus vielä piti tahdin sen verran vauhdikkaana, että yleisölle ei aivan jäänyt aikaa reagoida tiettyihin repliikkeihin, jotka ovat tavalla tai toisella (dramaturgisesti, komediallisesti, kieli-ilottelullisesti tai muuten) merkittäviä. Pari tällaista tulee musiikin aikana, ja ne vähän hautautuvat bändin soiton alle. Kunhan esityskertoja kertyy, niin nämäkin luultavasti tarjoillaan yleisölle vielä tarkemmin. & Julialle ominainen preshow on tietenkin mukana myös HKT:llä, ja katsomoon on ihana astella, kun lavalta vilkutellaan ja hymyillään, ja yleisö saa äänestää, minkä biisin tahtiin esiintyjät lämppäävät. Ja lämpätä todellakin kannattaa, sillä Gunilla Olsson-Karlsson on tehnyt sellaisia koreografioita, että katsomossakin jo hengästyy! Energia tulvii lavalta yleisöön ja vauhdikkaat, riemukkaat ja tarkat koreografiat ihastuttavat. Erityisesti pidin Larger Than Life-, Blow-, I Kissed a Girl-, Love Me Like You Do-, Everybody-, Stronger- ja Roar-biisien koreoista, ja ihan jokaisessa koreografiassa siitä, miten hurjan taitavia tanssijoita koko joukko lavalla on. Tämä porukka säteilee, he hengittävät ja elävät musiikin rytmissä täysin vaivattomasti ja heillä on loistavaa asennetta. Since U Been Gone ja Problem/Can't Feel My Face olivat Lontoossa koreografioitu sen verran täydellisesti, että niihin taidan kaikissa muissa versioissa jäädä vielä jotain tasoa kaipaamaan, mutta tämä nyt on oma takertumisen aiheeni, eikä ole pois tämän version upeilta koreografioilta. Varsinaisten tanssikoreografioiden ohella liikekieli ja liikkuminen näyttämöllä on hyvin sujuvaa, ja etenkin herkemmissä hetkissä draamallisesti merkityksellistä.

Peter Ahlqvistin lavastus, Elina Kolehmaisen pukusuunnittelu, William Ilesin ja Toni Haarasen valot ja videot sekä Aino Hyttisen naamiointisuunnittelu tuovat kaikki onnistuneesti yhteen modernin ja renessanssin. Lavan lattia itsessään on jo ihailemisen arvoinen kaikkine yksityiskohtineen, ja lavastuksen kahteen kerrokseen nouseva Globe-henkinen kaareva rakennus on tosi hieno. Pidän myös ratkaisusta antaa teatteriseurueen istua kulisseissa lähes koko ajan, se vahvistaa esityksen metateatterillista ulottuvuutta ja toimii hyvin. Kaikki lavasteet sängyistä hautapaateen ja Julia- ja Romeo-kylteistä eri kulkupeleihin ovat yksityiskohtaisia ja näyttävät erinomaisilta. Ihastuin preshowssa sytyteltäviin kynttilöihin myös, ne ovat ihania! Kynttilät, lamput ja erilaiset projisoinnit ovat valo- ja videosuunnittelussa parhaimmillaan One More Try-biisissä, aivan upean kaunis näyttämökuva tässä. Projisoinneissa on muutenkin veikeä tunnelma, joka sopii tähän musikaaliin, ja etenkin kaikki paikasta toiseen siirtymiset on projoilla ratkaistu hauskasti. Valoissa on melkoista keikkafiilistä välillä, ja sehän asiaan kuuluu! Pukusuunnittelussa on todella upeita kokonaisuuksia, ja muutama täräyttävä pikavaihtokin nähdään, etenkin Julian kohdalla. Pidin sekä pääroolien puvustuksesta että ensemblen eri asuista, ja siitä, miten puvustusta muutetaan ja vaihdellaan esityksen aikana tosi sujuvasti. Renessanssiestetiikan ja nykyajan tyylien yhdistely on todella sujuvaa, ja synnyttää kauniita, hauskoja, tyylikkäitä ja näyttäviä asukokonaisuuksia. Varsinkin Julian, Mayn, Annen, Shakespearen ja Romeon asuista pidin kovasti, sekä Du Bois Bandin keikkalookeista – ja Lancen leopardikuvioisista kalsareista! François'n ylisuuret vaatteet sopivat hahmolle ja hänen luonteelleen ja kuoreensavetäytymiselleen, mutta tämä tyyli ei ihan yhtä lujaa iskenyt kuin muiden tyyppien. Naamiointisuunnittelu tarjoilee etenkin ensemblessä sellaisia lookkeja, etten meinannut osaa näyttelijöistä heti edes tunnistaa. Hiuksilla saa hämättyä melkoisesti, ja oli hauska sitten jossain vaiheessa tajuta, että ahaa, tuo on tuo ja tuo on tuo, ja heillä on tällainen tyyli tässä! Kampaukset ovat tosi kivoja, etenkin enemmän renessanssiin nojaavat, ja Mayn kukkapanta sekä Everybody-kampaus ovat ihania. Annella varsinkin kauniita kampauksia riittää, ja se pääkoriste joka hänellä on, on tosi hieno. Ensembleläisillä on ihania silmämeikkejä myös, ihan ne eivät aina katsomoon saakka näy, mutta kuvista olen senkin edestä näitä ihaillut. Kai Poutasen äänisuunnittelu takaa sen, että bileet paitsi kuulostavat hyvältä, myös tuntuvat penkissä istuessa. Melkoisen täräyttävää! Ja silti ääni ei ole liian kovalla, vaan juuri sopivalla volyymillä tykitellään niin energiset biisit kuin hiljaiset keskustelut. Kaikesta saa kirkkaasti selvän, paitsi niistä aiemmin mainitusta parista vuorosanasta, jotka lausutaan musiikin aikana ja ne vähän sitten hukkuvat.

Eeva Kontu johtaa älyttömän hyvin soittavaa bändiä varmoin ottein ja tykillä energialla, ja nämä hittibiisit herättävät yleisön suorastaan keikkafiilikseen moneen otteeseen. Mukaan mahtuu musiikkia laidasta laitaan, niin energisestä popista ja isoista balladeista herkkiin duettoihin ja räjähtäviin bilenumeroihin. Bill Sherman (orkesterointi ja sovitus) ja Dominic Fallacaro (lisäorkesterointi ja -sovitus) ovat kaivaneet popista esiin toimivia, musikaalimaisia ja yllättäviäkin sävyjä, ja soinnissa on täyteläisyyttä ja hienosti sekä teatterimusiikin että keikkameiningin kaikuja samaan aikaan. Näyttelijät ovat vahvoja laulajia ja taitavia laulullisia ilmaisijoita kaikki, ja se on jukebox-musikaalien kohdalla erityisen tärkeää. Teatterissa ei esitetä laulua vaan tarinaa ja vaikka nämä kappaleet onkin yhtä lukuunottamatta kirjoitettu keikoille ja radioon musiikkiartisteille, ovat ne musikaalissa hyvinkin vahvasti osa tapahtumia. Tämäkään ei aina jukeboxien kohdalla ihan onnistu, mutta & Juliassa tarinan, hahmojen ja biisien yhteys on suurimmassa osassa kappaleita kuin se olisi juuri näin tarkoitettu. Ja kun näyttelijät tosiaan vielä sekä laulavat että näyttelevät biisit vahvasti läpi, löytyy hittibiiseistä aivan uusia näkökulmia. & Juliassa kaikki suosikkikappaleeni tulevat peräkkäin, mikä on ihanaa, mutta tarkoittaa myös sitä, että odottelen niitä kakkospuoliskolle saakka. Nämähän ovat tietenkin Whataya Want from Me, One More Try ja Problem/Can't Feel My Face. Tässä versiossa iski syvälle myös vielä tähän perään tuleva That's the Way It Is ja villitsi Everybody. Ekan puoliskon biiseistä pidin eniten seuraavista: Show Me Love, Blow, I'm Not a Girl, Not Yet a Woman, I Kissed a Girl ja It's My Life. Eli kaikista melkein tuli suosikkeja, kun kakkospuoliskollakin jo lueteltujen lisäksi innostivat ja ihastuttivat erityisesti myös Since U Been Gone, It's Gonna Be Me ja Stronger. Ja vaikka biisi ei aivan suosikiksi olisi noussut, niin ihan jokaisesta pidin tosi paljon. Kaikki kappaleet olivat minulle, kuten varmasti valtaosalle katsojia, etukäteen tuttuja, mutta minä kyllä tunnistan näistä nimenomaan Lontoon cast recording-versiot kaikista parhaiten, en alkuperäisten esittäjien versioita. Sen siitä saa, kun kuuntelee lähes pelkkiä musikaalialbumeita – oppii ikonisimmatkin pop-biisit musikaaliversioina.

Lavalla nähdään isoissa rooleissa tuoreita kasvoja, ja tuntuu, että nuori energia tuo kokeneempienkin näyttelijöiden ilmaisuun ihan uutta puhtia. Julian roolin tekee ensimmäisessä musikaalipääosassaan Renée Böök, joka tulkitsee Julian kasvutarinaa kauniisti ja monitasoisesti. Böök on upea laulaja, ja hänellä on näyttelijäntyössään raikasta, läsnäolevaa ja tarkkanäköistä energiaa, joka sopii Julian hahmoon erinomaisesti. Böök kasvattaa hahmoaan esityksen ja tarinan edetessä, ja näyttelee hienosti etenkin sen, miten Julian itsevarmuus ja itsetuntemus kasvavat. Romeona nähdään myöskin ensimmäisessä musikaalipääroolissaan Mikko Peltomäki, jonka grand entrance on kyllä sellaista tykitystä että oksat pois. Jessus! Sieltä sitä vaan tullaan moottoripyörän selässä lieskat lyöden ja It's My Life soiden. Huh heijaa. Peltomäellä on loistava komediallinen rytmi ja heittäytymiskyky, ja hän onnistuu kaivamaan Romeostaan esille hurmurin lisäksi myös herkän puolen. Peltomäen fyysisyys ja liikkeellinen taitavuus tuovat Romeolle mainiota energiaa ja vallattomuutta, ja hän osaa ottaa lavan haltuun. Peltomäki ja Böök pelaavat myös hyvin yhteen, ja heidän yhteistyössään on monta tasoa.  Tuukka Leppäsen Shakespeare on rokkikukko ja neron asemaan kohonnut kynäniekka, joka tietää mitä tekee ja tietää että tekee sen itse toki parhaiten. Leppänen on rooliin nappivalinta, hänellä on Williamin luonteeseen ja persoonaan oivallinen ote, ja sähäkkää energiaa niin biiseissä kuin näyttelijäntyöllisesti. Maria Lund tekee Annena valtavan onnistuneen roolin, hän on taitava lukemaan kohtauksia ja niiden tunnelmaa, ja tulkitsemaan hahmonsa tunteita. Niin komediallinen läsnäolo kuin vakavampi draama taipuvat Lundin roolityössä iskeviksi ja onnistuneiksi, ja laulajana hän myös loistaa. Päässäni humahti kun tuli That's the Way It Is-biisin loppu, siis huomasin ihan että nyt tuntui fyysisesti jossain. Miten upea veto!

Niki Rauténin May on säteilevä, suloinen, sisukas ja sielukas. May, Julian ystävä, on aina ollut yksi suosikkityypeistäni tarinassa, ja Rautén tuo hänet lavalle kauniisti sydän auki ja pelottomasti tunteitaan eläen. Mayn kasvutarina on tosi hieno, siinä on paljon sävyjä ja rohkeutta joka puhuttelee, ja jonka Rautén roolityössään sävykkäästi ja aidosti tavoittaa. Hänen läsnäolonsa lavalla on varmaa ja valovoimaista, ja Mayn roolissa Rautén pääsee loistamaan niin biiseissä kuin näyttelijäntyöllisesti – etenkin Whataya Want From Me-kappaleessa myös samanaikaisesti. Ja huh sentään mikä tanssisoolo I Kissed a Girlissä! Bring the drama, queen! Martti Mannisen François ei ole pelokas vaan ujo, ja tähän voin sataprosenttisesti samaistua. Manninen tekee roolinsa suurella lämmöllä ja antaa François'n kokea ja tuntea asiat juuri omalla tavallaan. Ei ole helppoa yrittää elää omaa elämäänsä ja siinä sivussa pitää isää tyytyväisenä, mutta jompi kumpi täytyy jossain vaiheessa valita – ja sitten saattaa yllättyä. Mannisella on mainio komediantaju ja kaunis tapa kuvata se, miten François vähitellen löytää rohkeutta ja tulee ulos kuorestaan. Julian imettäjää Angéliqueta näyttelee Laura Alajääski, joka tykittelee hahmossaan niin riemukasta komediaa, tärkeitä neuvoja kuin suuria tunteitakin. Ja laulaa vielä upeasti! Alajääskellä on roolityöhönsä varma ote, ja näyttelijäntyössään hurmaavaa energiaa. François'n isää Lancea näyttelevä Risto Kaskilahti on komediallisissa kohtauksissa timanttinen, ja hienosti tuo näiden vastapainoksi tiukkaa ankaruutta ja myöhemmin myös lempeää isällisyyttä. Hän ja Alajääski tekevät saumatonta yhteistyötä, ja tarjoilevat esityksen aikana aivan loistavia hetkiä. Ensemble tykittelee valtavalla energialla niin koreografioita, biisejä kuin hahmojakin, ja koko porukka pelaa yhteen upeasti. Moni pikkurooli jäi myös mieleen, kuten Leo Ikhilorin teatterilainen, joka yrittää kehua Shakespearea, Pariisissa kolmikko joka tulee jakamaan fiiliksiään Romeon kuolemasta, Julius Suomisen hahmo, jolle Romeo ei anna läpyä, Matti Leinon vartija, sekä reteä Benvolio, jonka tulkitsijaa en tekoviiksien takaa kyllä tunnistanut. Ainoa kritiikkini musikaalissa on ehkä se, että minun rakas Benvolioni on koominen kevennys, mutta kyllä se tarinassa toimii, ja tosi hyvin. Eikä tämä nyt ehkä ole se musikaali, jossa Benvolion tarinaan kannattaisi sen enempää mennäkään – vaan koskas muuten sellainen saataisiin lavalle..?

Ihmiselle, joka rakastaa Romeota ja Juliaa ja musikaaleja, jota kiehtoo Shakespeare henkilönä ja näytelmäkirjailijana, ja joka erityisesti innostuu siitä, että lavalla käsitellään tarinan luomista ja mukana on vielä näytelmä näytelmässä-rakenne, on & Julia melkoinen täysosuma. Ja kyllä, minä olen se ihminen. Minulle tämä on täysosuma – niin teoksena kuin juuri tämä HKT:n versio. Oli ihanaa nähdä tämä uudelleen heti pari päivää ennakon jälkeen, ja tällä kertaa vain nauttia täysillä. Kun itselle tärkeästä jutusta tehdään uusi versio, sitä odottaa paitsi innolla, myös miljoona kysymystä mielessään: onnistuuko, toimiiko, iskeekö, miten tämä ja tämä on tehty ja miten tuo ja tuo tulkitaan? Niinpä ennakossa meni keskittymistä siihen, että yritin nähdä kaiken samaan aikaan ja vielä analysoida joka asiaa, ja siinä sivussa fiilistellä, että "täällä minä nyt oikeasti olen & Julian katsomossa"! Tällä toisella kertaa pystyin siis jo vähän paremmin antamaan esityksen viedä mukanaan, ja sehän vei! Välillä oikein havahduin siihen että olin niin musikaalin lumoissa, etten yhtään huomannut muuta yleisöä siinä ympärillä. Monesti kyllä huomasin myös – liekö ollut samanlaista energiaa HKT:n salissa ihan vähään aikaan. Ja mikä parasta, tästä tämä matka vasta alkaa!

Myös Teatterikärpäsen puraisuja-blogin Talle on ehtinyt & Juliaa katsomaan, tästä linkistä pääsee lukemaan hänen tunnelmiaan.

Jälkikirjoituksena hieman lisäpohdiskelua, ei esitykseen liittyen, vaan ohjelmistovalintoja miettien. Olen & Julian kohdalla aivan täysin puolueellinen, koska rakastan tätä musikaalia ja olen odottanut sitä Suomeen jo vuosia, enkä siis olisi mistään muusta teoksesta näin innoissani. Jos kuitenkin kauden ensi-iltana olisi jokin toinen jukebox-musikaali, olisin luultavasti vahvemmin esittämässä pohdintaa siitä, pitäisikö sen herättää jonkinlaista keskustelua. Siis sen, että Suomen suurimmalla musikaalinäyttämöllä esitetään peräkkäin kaksi jukebox-musikaalia, joissa valtaosa lauluista on englanniksi. Oma kielitaitoni mahdollistaa helposti sen, että pystyn analysoimaan kappaleita niiden hitteyden ja tuttuuden lisäksi myös siinä, miksi mikäkin biisi on valittu mihinkin kohtaan, mitä se tarinaan ja hahmoihin tuo, ja miten se musikaalin kontekstissa toimii. Biiseissä on käännetty sen verran lyriikoita, että niiden "pointti" tulee selväksi ja niiden merkityksen tajuaa, mutta pakosti kokonaisuudesta jotain dramaturgisesti ja tarinallisesti menettää, mikäli sanoja ei ymmärrä. Kieli tietysti muuttuu aina, ja anglismit ja englannin ja suomen sekoittaminen on monilla elämän osa-alueilla hyvin yleistä, ja sitä myös teatterikentän on hyvä heijastaa, etenkin jos ja kun nuorta yleisöä tahdotaan katsomoon. Jäi silti mieleen jokin postaus, jossa vinkattiin, että & Juliasta nauttiakseen ei tarvitse osata suomea, sillä siinä on paljon englantia (ja toki tekstitys myös, mikä on mahtavaa!). Mutta tarvitseeko osata englantia pystyäkseen täysillä nauttimaan suomalaisessa teatterissa esitettävästä musikaalista? Totta kai suomalaisten englanninkielen taito on korkealla tasolla, ja kenenkään kokemus tuskin kärsii siitä, ettei ihan kaikkea ymmärtäisi, sillä musiikki kommunikoi monella muullakin tasolla kuin sanoilla. Ei myöskään liene mielekästä kääntää jokaista hittibiisiä, joka tunnetaan nimenomaan englanniksi, mutta jos biisillä on dramaturginen merkitys (kuten & Julian biiseillä vahvasti erinomaisen musiikkidramaturgian kautta on), on niiden tarkoitus silloin toimia ensin tarinan kuljettajana ja/tai syventäjänä, ja vasta sitten tunnelmaa nostattavina nostalgiabileinä. Tämä pohdinta herännee ennen kaikkea kaunokirjallisuuskentän puolelta, jossa on paljon keskusteltu siitä, millä kielellä luetaan, viekö englanninkielinen kirjallisuus mahdollisuuksia suomenkieliseltä, vaihtuuko tunnekielemme pois äidinkielestämme jos emme sillä kuluta taidetta, heikkeneekö äidinkielen ymmärtäminen ja niin edelleen. Hieman eri keskustelu siis, mutta se nousi mieleen tätä miettiessäni. Edellinen jukebox-menestys Moulin Rouge osaltaan toki luultavasti "sotki" esityskalenteria, kun jatkui pidempään kuin yhden esityskauden, enkä osaa sanoa olisiko tässä välissä pitänyt olla jokin muu teos, vai miten ohjelmistokokonaisuudet on suunniteltu. Ja toki paitsi taiteelliset, myös tuotannolliset syyt ratkaisevat, eli myyntiennusteet, esitysoikeudet ja sen sellaiset. En nyt ehkä päädy tällä pohdinnalla mihinkään, mutta halusin sen silti tähän kirjoittaa, sillä omissa ajatuksissani nämä kysymykset nousivat esiin. Kenties hieman epäreilusti, sillä HKT tuo tänä syksynä ensi-iltaan vielä kaksi (!!) kotimaista musiikkiteatterikantaesitystä, jota ei ihan joka vuosi tapahdu. Vaan onpahan nyt pohdittu ihan ääneen!