Loppuvuosi 2026 – 20 + 1 teatteritärppiä

Keltaisia lehtiä on jo pihalla näkynyt, joten uskottava on: sieltä se syksy taas saapuu. Ja mikäs sen varmempi merkki syystuulien tuiverruksesta kuin se, että meikä listaa tärppejä tuleville teatterikuukausille! Tässä siis tulevat Teatterinnan vinkit teatterisyksyyn 2026, kaksikymmentä kappaletta erityisen houkuttelevia juttuja ja vielä yksi bonustärppi kirsikkana kakun päällä. Jos jonkinmoista juttua tarjoillaan suunnassa jos toisessa, ja monenlaista tarinaa, tunnetta ja tunnelmaa on näyttämöillä ympäri Suomen luvassa. Minä saan toteen (vähintään) pari suurta teatteriunelmaani, ja uskon myös, että monta uutta suosikkijuttuakin tuo syksy tullessaan. Pitemmittä puheitta, mennään asiaan!

kuva © Otto-Ville Väätäinen

 Tärppi #1: & Julia – Helsingin kaupunginteatteri

Olin lähes sataprosenttisen varma, että HKT:lle on tulossa & Julia, kun aikanaan Moulin Rouge-musikaaliin haettiin esiintyjiä. No, ei ollut, ja se oli haaveita elätelleelle meikäläiselle aikamoinen pettymys (vaikka MR:n lopulta kolmesti näinkin). Kun & Juliaan sitten haettiin esiintyjiä ja tuleva musikaali esiteltiin aukkarikutsussa lähes samoilla sanoilla (pop-musiikkiin perustuva musikaali), uskalsin päästää haaveet taas valloilleen. Vaan tulisiko kaksi jukebox-musikaalia peräkkäin? Joko taas haaveilen liian ajoissa ja saan pettyä? Mutta ei pettymystä tällä kertaa! Rakas & Julia ihan oikeasti saa Suomen kantaesityksensä aivan tuossa tuokiossa! Sain haaveilleni varmistuksen jo yli vuosi sitten, kuukausia ennen musikaalin julkaisua, ja siitä asti olen suurin piirtein laskenut päiviä tähän syksyyn. Mutta miksi? No siksi, että rakastuin & Juliet-musikaaliin aivan täysin nähtyäni sen Lontoossa 2022 (täällä lisää siitä). William Shakespearen Romeon ja Julian tarinaa veikeästi kääntelevä & Juliet sisältää ruotsalaisen Max Martinin käsialaa olevaa musiikkia – siis muun muassa sellaisten artistien tunnetuksi tekemiä biisejä kuin Backstreet Boys, Katy Perry, Britney Spears ja Adam Lambert. Minähän lähtökohtaisesti suhtaudun innolla ja ihastuksella kaikkeen Romeoon ja Juliaan liittyvään, ja & Julietin kohdalla heti ensihetkillä kaikki innostus ja ihastus sen kuin vahvistui. Musikaali on hauska, herkkä, yllättävä, nokkela, riemukas ja valloittava show, jossa on ihanat hahmot, tykkejä musanumeroita, hurmaavaa huumoria ja mainioita näkökulmia Romeoon ja Juliaan. Jos nimittäin lähdetään tekemään jotain klassikon pohjalta, täytyy siinä olla ajatusta taustalla, ja & Julietissa on. Lähtöteksti on ymmärretty, ja siitä inspiroituneena on syntynyt kokonainen, onnistunut uusi teos. Musikaalin on kirjoittanut David West Read. Kävin vielä kesän alussa Tukholmassa katsomassa & Juliaa ja kokeilemassa, iskeekö tämä yhä. Ja kyllä muuten iski, ihana ihana musikaali! Aloin toki myös heti unelmaroolittamaan tätä, kun sain varmuudella kuulla, että & Julia on HKT:lle tulossa. Osa päässäni tekemistä roolituksista osuikin oikeaan (us-roolien kohdalla sitten useampi), kuten Shakespearea näyttelevän Tuukka Leppäsen ja Mayn roolissa nähtävän Niki Rauténin kohdalla. Osaa taas en osannut arvata, kuten Martti Mannista Francois'n roolissa (veikkasin Mannista Romeoksi) tai sitten esimerkiksi itselleni aiemmin tuntemattomampia Renée Böökiä Julian ja Mikko Peltomäkeä Romeon rooleissa. Tosin omien arkistojen tutkiminen paljasti, että olenhan minä nähnyt Peltomäen ennenkin lavalla – ja vieläpä Romeossa ja Juliassa! Vuosi oli 2019 ja paikka Vaasa, ja samassa prokkiksessa oli mukana myös Niki Rautén. Myös ensemblessä ja us-Juliana nähtävän Edit Williamsin olen viimeksi nähnyt R&J:ssä (ÅST:llä keväällä), ja lieneepä & Julian rooleissa moni muukin, joka jossain vaiheessa uraansa on tätä klassikkoa päässyt tulkitsemaan. Ja nyt sitten saa jokainen tuoreella kulmalla kaikkien aikojen traagista rakkaustarinaa esittää. Ah, olisipa jo ensi-ilta! Mikähän lienee meikäläisen lopullinen näytössaldo tämän kohdalla, kun lippuja on jo muutamaankin Pariisin-vierailuun... Vaan ai että, mikä ilo saada pian tämä teatteriunelmani toteen!

& Julia ensi-illassa 20.8.

kuva © Tampereen Työväen Teatteri

Tärppi #2: Wicked – Tampereen Työväen Teatteri

Samuel Harjanne pääsee ohjaamaan nämä tärppilistan kaksi ekaa juttua, kun & Julian lisäksi hänen kädenjälkeään näkee TTT:n Wickedissä. Harjanteelle teos onkin samassa roolissa tuttu jo Göteborgista, jonne hän on sen myös ohjannut. Onpa kyllä todellakin aika saada uusi suomiprokkis tästä menestysmusikaalista, kun Helsingin kaupunginteatterin Wickedin ensi-illasta vuonna 2010 on kulunut siis jo kuusitoista vuotta. Ihan uusi teatterikatsojien sukupolvi pääsee vihdoin Wickedin katsomoon – miten upeaa! Heillä lienee luvassa melkoinen matka Oziin, ja varmasti myös meillä, joille tarina ja musikaali ovat jo tuttuja. Olen nähnyt Wickedin HKT:llä kerran ja Lontoossa kolmesti, ja toki myös molemmat leffat on katsottuna. Sen lisäksi pohjateos, Gregory Maquiren romaani Noita on luettuna, vaikka musikaalissa mennäänkin monessa kohtaa aivan eri suuntaan kuin kirjassa. Olen aina pitänyt Wickedistä kovasti, se on musikaalina erinomainen yhdistelmä hyvin käsiteltyjä teemoja, monenlaisia tunteita, tykkiä musaa ja mainioita hahmoja, ja fantasian tyylilajia rakastan. Tällaisia kunnon fantasiamusikaaleja noitineen, omine maailmoineen ja yliluonnollisine ilmiöineen pitäisi tehdä meillä enemmänkin, tajusin sen nyt. Teatterissa on aina taikaa, mutta olisihan se nyt siistiä, että taikaa olisi myös tarinassa ihan kirjaimellisesti! Erityisen innolla odotan sitä, millainen TTT:n versio on visuaaliselta maailmaltaan, tunnelmaltaan ja tyyliltään, sillä kuten HKT:llä aikoinaan, myös TTT:llä nähdään oma tulkinta, ei replikaversiota. Ja vaikka Lontoossa kuinka hieno ja sujuvasti rullaava Wicked pyöriikin, luulen, että tässä musikaalissa on vielä paljon lisää irti otettavaa ja monesta kulmasta tulkittavaa, jonka uudenlainen versio mahdollistaa. Odotan myös sitä, miten uusi suomennos toimii, sillä Suomen kantaesityksessä käytössä olleet dialogi ja laulutekstit olivat mielestäni erinomaisia (ja olivat käytössä leffoissakin, ainakin biisien osalta). Musiikkiteatterifestivaalilla Elphabaa näyttelevä Yasmine Yamajako laului upeasti kappaleen Kun velhon kohtaan ja paljasti, että musikaalissa tehdään ikoninen lennätyskohtaus tavalla, jota ei ole maailmassa koskaan ennen tehty... Jännittävää!

Wicked ensi-illassa 3.9.

Tärppi #3: Den lilla skräckaffären – Åbo Svenska Teater

Näin Little Shop of Horrorsin Lontoossa Regent's Park Open Air Theatressa vuonna 2018, ja ihastuin siihen heti (tästäkin näköjään fiilikset rustattu tänne). ÅST teatterina ihastutti sekin minut ensivierailulla viime syksynä, ja siitä tuli nopeasti itselleni tärkeä paikka. Pääsinpä keväällä selailemaan jopa arkistoista löytynyttä, edellisen ÅST:n Pienen kauhukaupan käsiohjelmaa vuodelta 1990! Jos on siis seuraavaa Wickediä odotettu Suomeen kuudentoista vuoden verran, niin ÅST:n näyttämö onkin sitten odottanut Seymourin, Audreyn ja kumppaneiden paluuta jo 36 vuotta! Lavastuksen pienoismallinkin olen päässyt näkemään, joten keväästä saakka on saanut innostustaan kasvattaa ihan konkreettisten suunnitelmienkin pohjalta. Ja ai että, kuinka tätä odotan! Kauhis on hurmaavan hirvittävä ja riemukkaan railakas musikaali, ja tässä on aivan loistava musa ja herkullisia henkilöhahmoja. Visuaalisuus tarjoaa vaikka ja mitä mahdollisuuksia, ja mielenkiinnolla tulen katsomoon astelemaan tätä katsomaan mennessä, kun tiedän että kohta pääsee kukkakauppaa kuikuilemaan. Olen nähnyt ÅST:llä toki vasta kolme juttua, mutta odotan kuitenkin innolla myös sitä, että pääsen näkemään siellä ekaa kertaa musikaalin. Eikä ehkä olisi mitään toista musikaalia, jonka mieluiten ÅST:llä juuri tässä hetkessä näkisin – Kauhis on ollut ihana juttu jota yhdessä ystävän kanssa fiilistellä jo kauan ennen ensi-iltaa, ja olen tietty aina sen ensimmäisen kerran nähtyäni odotellut, milloin pääsisin musikaalin Suomessa näkemään.

Den lilla skräckaffären ensi-illassa 10.9.

Tärppi #4: Tom of Finland – Hämeenlinnan Teatteri

Näin Tompan Turun kaupunginteatterin kantaesityksessä yhdeksän vuotta sitten, ja uskon että pidin siitä todella paljon, mutta olen jotenkin unohtanut musikaalista ihan kamalasti kaikkea. Nyt tosin on En ole niitä-kappale soinut Musiikkiteatterifestivaalin jälkeen päässä about koko ajan, joten en malta odottaa, että näen sekä Lauri Ketosen Markus Palinina että koko tämän musikaalin lavalla. Vaikka muistissa on kohtaukset ja kappaleet aika hatarasti, sen kuitenkin muistan, että tässä on aivan ihanaa riemua ja rohkeutta, paljon lämpöä, sujuvaa draamaa ja yhteiskunnallista otetta myös, ja ylipäätään hieno kirjo tunteita ja tunnelmia, jotka on tuotu lavalle elävästi. Tom of Finlandin uuteen tulemiseen on myös musikaalia paranneltu ja muokkailtu, ja uutta musiikkiakin on luvassa, joten kiinnostaa nähdä, millainen tämä Tomppa 2.0 on. Lavalla on huikea jengi ja Verkatehtaan iso sali esityspaikkana kiinnostaa sekin, sillä aiemmin olen Hämeenlinnassa nähnyt esityksiä vain teatterin suurella näyttämöllä.

Tom of Finland ensi-illassa 3.9.

kuva © Jani Enqvist, juliste © Oona Hynynen

Tärppi #5: Sankariainesta – Keltainen Teatteri

Ensimmäisellä produktiollaan Kärpästen herralla itsensä teatterikentälle täräyttänyt Keltainen Teatteri tarjoilee nyt Sankariainesta, joka on "maailman ehdottomasti paras lännenmusikaali". Esityspaikkana on Teatteri Vanha Juko. Vakuutuin ryhmän menosta ja meiningistä aivan täysin kahdella Kärpästen herran katselulla, enkä malta odottaa, että näen mitä he tällä kertaa lavalle tuodat. Ihan oman tarinan ainakin, itse kirjoitetun ja sävelletyn. Vau! Energia, into ja näkemys kovasti tätä porukkaa mielestäni kuvaavat, ja sitä he luultavasti nytkin näyttämölle läväyttävät. Lännenmusikaali konseptina kuulostaa varsin riemukkaalta ja mainiolta, sellaista en ole koskaan nähnyt, mutta eipä parempaa tapaa tätä genreä ole korkata kuin Sankariainesta kokemalla. Keltaisen Teatterin porukalla on sekä lavalla että somessa juuri sellaista oman jutun tekemisen riemua ja kunnianhimoa, joka sytyttää myös katsojan, ja onkin hienoa päästä pian näkemään, millaista tykittelyä tällä kertaa on luvassa.

Sankariainesta ensi-illassa 21.8.

kuva © Kaisa Tiri

Tärppi #6: Täällä Pohjantähden alla – Oulun teatteri

Oulun Täällä Pohjantähden alla kiinnostaa ennen kaikkea ohjaaja Esa-Matti Smolanderin kädenjäljen myötä. Hänen tapansa tehdä teatteria iskee omaan makuuni hyvinkin yks yhteen, ja Smolanderilla on vaikuttava taito käsitellä kokonaisuutta kaikkine yksityiskohtineen ja vivahteineen. Pohjantähti on myös aivan valtavan hieno ja komea tarina, se oli Kansallisteatterin tulkintana minulle varsin vahva kokemus, ja tulee läpikotaisin tutuksi myös seuraavien vuosien aikana, kun tätä Väinö Linnan romaanitrilogiaa väitöskirjaani varten analysoin hyvinkin läheisesti. Suomalaisuuden syvimmät sävyt ovat tarinassa vahvasti läsnä, ja sen läpileikkaus kansasta, maasta ja yhteiskunnasta on aina yhtä hieno. Oulun Teatterilla on ylipäätään valtavan kiinnostava ohjelmisto aina, nytkin pyörii vaikka ja mitä hienon kuuloista juttua, mutta kun se Oulu on niin kauhean kaukana. Juna toki kulkee, joten elättelen toiveita, että johonkin väliin saisi reissun Ouluun onnistumaan.

Täällä Pohjantähden alla ensi-illoissa 13. ja 14.11.

Tärppi #7: Pridgertön – Stella Polaris & Tanssiteatteri Tsuumi

Kyllä! Kuulostaa täydelliseltä! Tämä on "epävirallinen ja improvisoitu parodia suoratoistohitistä", ja minulle yhden kauden Bridgertonia katsoneelle varmasti juuri herkullinen juttu. Suoratoistohitti on suurin piirtein konseptiltaan tuttu, ja hahmoistakin osan muistan, mutta en ole kovinkaan perehtynyt siihen sen tarkemmin. Siispä kun tv-sarjasta ryhdytään improamaan koko illan esitystä, yhdistynevät siinä riemukkaasti yllättävät käänteet ja sellaiset sarjan seikkailut, joista parodiaa on viihdyttävää tehdä. Näyttämöllä on niin näyttelijöitä, tanssijoita kuin muusikoitakin, ja tämä jengi tuonee lavalle sellaiset seurapiiritanssiaiset, ettei hämmästykseltä, huvituksilta tai hurmiolta voi välttyä. Parodia on itselleni (vielä) genrenä vieras, mutta kuten Titanique-musikaaliparodia osoitti, sehän on parhaimmillaan aivan todella kekseliästä ja nautinnollista katsottavaa. Nyt otetaan samoja aineksia – tunnettu lähdeteos, näyttelemistä, musiikkia ja tanssia – ja lisätään soppaan vielä improvisaation ihmeellinen maailma. Mitä muuta siitä voisi tulla kuin aivan ihastuttavan hauska ja yllätyksellinen esitys?

Pridgerön ensi-illassa 11.9.

kuva © Otto-Ville Väätäinen

Tärppi #8: Fretti Mercury etsii onnea – Helsingin Kaupunginteatteri

Tätä kuvaillaan syvänmielenmusikaaliksi, ja se kuulostaa aivan ihanalta. Ihanalta kuulostaa myös tarina, jossa Fretti Mercury ja ystävänsä Jänis Virtanen lähtevät seikkailulle etsimään onnea – ja kohtaamaan riemastuttavalla tavalla nimettyjä tyyppejä, joita esittelytekstissä ovat muun muassa Kirva Babitzin, Pöllö Miljoona ja Seiti Etsivä. Menoa ja meininkiä lienee luvassa varsin riemukkaasti, ja kun musikaalissa lupaillaan olevan niin hillitöntä hauskuutta kuin riipivää haikeutta, niin mitä muuta sitä edes kaipaa? Onni tunteena, asiana, käsitteenä, tavoiteltavana, etsittävänä, löydettävänä ja omaksuttavana juttuna on koko perheen musikaalille suloinen, ja lienee monen ikäisiä eri tavoin puhutteleva aihe. Vaikka vauhtia ja veikeyttä varmasti riittää, niin eiköhän tässä päästä myös isojen kysymysten äärelle ja tärkeitä asioita pohtimaan, sellaisella kulmalla joka antaa ajateltavaa niin lapsiyleisölle kuin vähän vanhemmillekin.

Fretti Mercury etsii onnea ensi-illassa 23.9.

kuva © Emilia Kaupinmäki

Tärppi #9: Jääkärin morsian – Seinäjoen kaupunginteatteri

Jääkärin morsian on minulle suuri klassikko, siitäkin huolimatta, etten tiedä tästä Sam Sihvon jo vuonna 1921 ilmestyneestä laulunäytelmästä oikein mitään. Nyt klassikko nähdään Seinäjoella draamallisen rock-konsertin muodossa, ohjaaja Juha Luukkosen tulkintana. Luvassa on "livemusiikkia hevistä iskelmään, rintalastaan jysähtävää draamaa, groteskia komediaa ja viiltävää kauneutta", eli aikas hyvältä kuulostavia juttuja. Liikutaan myös useammalla aikatasolla ja katsotaan historiaa ja sen tapahtumia ja ihmisiä niitä ymmärtämään pyrkien, samalla kiinnostuneina ja kyseenalaistaen. Tämä versio kuulostaa siltä, että siinä on vanhaan klassikkoon toimiva tuore näkökulma, joka tuo kokonaisuuteen lisää ja antaa sille kosketuspintoja nykyaikaan ja nykyihmisiin. Kaiken toteuttaminen draamallisen rock-konsertin muodossa vaikuttaa erinomaiselta ratkaisulta, ja tämä teos on julkaisustaan saakka ollut minulle yksi syksyn kiinnostavimpia juttuja.

Jääkärin morsian ensi-illassa 12.9.

kuva © Valtteri Kantanen

Tärppi #10: Änglagård – Svenska Teatern

Ja niin on tämäkin, nimittäin yksi niitä julkaisustaan saakka kovasti kiinnostaneita syksyn juttuja. Katselin Tukholmassa joku aika sitten pyörinyttä Änglagårdin tuotantoa itselleni reissuohjelmaksi, mutta se ei sitten sopinut suunnitelmiin, mutta nimi jäi mieleen ja heti tunnistin että sama juttu on nyt Svenskanille tulossa. Suosittuun samannimiseen elokuvaan perustuu tämä, mutta se ei ole minulle tuttu, eikä musikaalikaan sen enempää, vain alkuasetelmaan olen tutustunut. Tukholman version traileri heti ihastutti minut siihen, millainen tämä vaikutti tunnelmaltaan ja fiilikseltään olevan. Etenkin sellainen rauhallisen ja sisäänpäinkääntyneen maaseudun ja värikkäiden, räiskyvien persoonien yhteentörmäys, joka tämän tarinasta löytyy, on teema joka meikään aina iskee. Ja kun sitten alkavat ennakko-oletukset murtua ja yrmeät ilmeet sulaa niin ai että, sepä vasta ihanaa on. Lämminhenkistä, yllättävää ja hyväntuulista menoa lienee luvassa.

Änglagård ensi-illassa 17.9.

kuva © TAVATON media

Tärppi #11: Housut pois – Kouvolan Teatteri

Kouvolassa suunnataan laman ja epätoivon keskelle yhden suosikkitarinoistani muodossa. Kun Housut pois tehtiin Lahdessa (miten siitäkin voi olla jo kymmenen vuotta, jestas sentään), kävin katsomassa sen muistaakseni kolmesti. Lisäksi tänä ja viime kesänä olen nauttinut tarinasta puhenäytelmämuodossa. Pidän tässä musikaalissa oikeastaan kaikesta, etenkin inhimillisyydestä ja siitä, miten hahmojen persoonia, tilannetta ja tekemisiä katsotaan. Housut pois on valtavan lämmin tarina, siinä kuvataan perhettä, ystävyyttä ja yhteisöä tosi kauniisti ja aidosti. Toki tämä on todella hauska myös, yllättävä, riemukas ja veikeä, ja juuri siksi niin toimiva. On viihdyttävää komediaa ja puhuttelevaa draamaa, naurua ja liikutusta, ihmisyyden iloja, suruja, pähkähulluja ideoita ja ihmisiä, jotka lähtevät niitä toteuttamaan.

Housut pois ensi-illassa 10.9.

kuva © Raana Lehtinen

Tärppi #12: Kolmen pennin ooppera – Lahden kaupunginteatteri

Bertolt Brechtin ja Kurt Weillin Mahagonnyn kaupungin nousu ja tuho tarjoili keväällä Turussa elämäni parhaan oopperakokemuksen, joten samojen herrojen käsialaa oleva Kolmen pennin ooppera toden totta kiinnostelee. Samoin dystooppinen meno iskee aina, ja sitä lienee tarjolla ihan lavan täydeltä. Kolmen pennin ooppera on ollut minulle nimenä tuttu jo vuosia, mutta tarinasta ei ole mitään hajua. Vaan eipä se haittaa, sillä usein on mahtavia juttuja saanut nähdä juuri silloin, kun katsomoon suuntaa täysin vailla tietoa siitä, mitä näyttämölle tärähtää. Minulla on yhä vähän jonkinmoinen siirtymäkausi menossa Lahden kaupunginteatterin kanssa, sillä teatterin meininki on Lauri Maijalan kaudella ottanut uusi askeleita ja uusia suuntia, enkä ehkä ole aivan vielä päässyt menoon mukaan. Vaan moni hieno juttu on jo tässä viime aikoina LKT:llä nähty, ja todellakin kiinnostaa vastakin katsoa mahdollisimman moni Lahessa tehtävä esitys – miksipä ei vaikka kaikki! Ja kun vuoden päästä lueskellaan meikän syksyn 2027 tärppejä, niin kuulkaas kuulkaas, sieltä tärähtänee Lahden kupunginteatteri ihan ykköseksi... Toivottavasti tämä jo kuulemani ohjelmistouutinen tulee julki pian, niin pääsee hehkuttamaan!

Kolmen pennin ooppera ensi-illassa 9.9.

Tärppi #13: Dracula - karmiva komedia – Linnateatteri

Tämä oli melkoinen yllätys, vaan melkoisen ilahduttava sellainen. Miten mahtavaa, että saadaan tämä riemukas juttu Suomeen! Olen katsonut hyvin moneen kertaan about kaikki netissä pyörivät videot alkuperäisestä Dracula-prokkiksesta (New World Stages, 2023) ja täysin hurmaantunut tämän klassikkoversioinnin meiningistä. Ei ole jäykkää ja jäyhää menoa tässä, vaan reipasta tykittelyä, terävää huumoria ja nerokkaita oivalluksia. Kyllä harmitti reilu vuosi sitten, kun tätä esitettiin Lontoossa, eikä minulla ollut mahdollisuutta mennä katsomaan. Olisi ollut vielä James Daly kreivin roolissa siellä, kuten tuossa alkuperäisessä tuotannossa... Mutta nytpä pääsee ihan kotimaan kamaralla nauttimaan vampyyrikomediasta! Ohjauksesta vastaa Chris Whittaker, ja lavalla vampyröivät ja vampyyrejä kauhistelevat ja ihastelevat Emil Kihlström, Lari Halme, Emmi Kangas, Elias Keränen ja Pihla Maalismaa. Vampyyrit nyt noin ylipäätään ovat best, mutta heitä näkee lavalla ihan liian vähän. Jos Wickedin kohdalla toivoin näyttämöille lisää fantasiaa, niin toivonpa tässä kohtaa myös paljon lisää vampyyreitä!

Dracula ensi-illassa 28.10.

kuva © Satu Kemppainen

Tärppi #14: Seili – Turun Kaupunginteatteri

Seilinkin olen nähnyt Logomon väistötiloissa silloin noin vuosikymmen sitten, kuten Tom of Finlandinkin. Kuten Tompan kohdalla, muistikuvat alkavat olla vähän hataria jo, ja tämän kohdalla enemmän on toki myös muuttunut, kun jukebox-muodosta on siirrytty musikaalille sävellettyyn ja kirjoitettuun musiikkiin. Tarina lienee aika samana säilynyt, ja siitä jotain kyllä muistankin. Parhaiten muistan kyllä valitettavasti sen, että sain tuolla teatterireissulla ruokamyrkytyksen – uusinta-Seilin suhteen tavoite on ainakin välttää sama kohtalo. Kaunista, haikeaa ja sydäntäsärkevää tunnelmaa ja teemaa on varmastikin luvassa, ja näkemieni treenikuvien perusteella myös aivan upeaa visuaalisuutta. Varsinkin juuri visuaalisuus sekä musiikillinen puoli kiinnostavat kovasti, ja odotan myös kokonaisuuden näkemistä innolla. Seilin tarinassa on väkevyyttä, herkkyyttä ja isoja tunteita, ja nehän iskevät tunnetusti syvälle. On hyvin kiinnostavaa nähdä musikaali myös siitä syystä, että loppuvuodesta Seiliin sijoittuvaa tarinaa pääsee katsomaan myös elokuvateatterissa, kun saaresta ja sen naisista kertova Kerro kaikille-elokuva saa ensi-iltansa.

Seili ensi-illassa 4.9.

kuva © Petri Teppo, Studio Artica

Tärppi #15: Amadeus – Rovaniemen Teatteri

Minulla on ollut hyvin ahkerassa kuuntelussa jo vuosia kaksi Mozart-musikaalia, itävaltalainen ja ranskalainen, ja molemmista on toki tallenteetkin katsottuna. Tämän säveltäjäihmeen tarina on siis kahdesta näkökulmasta tuttu, toisen musikaalin keskittyessä Mozartiin ja Salieriin (ranskalainen) kuten tämä näytelmäkin, itävaltalaismusikaali taas jättää Salierin sivummalle ja tarkastelee Mozartin ja tämän mesenaatti-työnantajan, prinssi Colloredon välisiä jännitteitä. W. A. Mozartin sävellyksiä en mitenkään kovin paljoa kuuntele, mutta ihmisenä, taiteilijana ja historiallisena hahmona pidän sekä häntä että Salieria tosi kiinnostavina. Amadeus-näytelmä on "tragikomedia neroudesta ja kateudesta", ja molemmat ovat kyllä aiheita, joista löytyy niin traagista kuin koomista sävyä. Olen tiennyt tämän näytelmän olemassaolosta muutaman vuoden, mutta katsomoon saakka en ole vielä päätynyt, vaikka kovasti juttu kiinnosteleekin. Rovaniemelle on sen verran matkaa, että valtavan todennäköisenä en pidä katsomoon päätymistä nytkään, mutta jos nyt reissu pohjoiseen sattuisi eteen, niin todellakin tiedän mitä siellä tekisin.

Amadeus ensi-illassa 19.9.

kuva © Janne Alhonpää

Tärppi #16: Sota ja rauha – Porin Teatteri

Porin Teatteriin Sodan ja Rauhan ohjaa Pasi Lampela, joka ohjasi Leo Tolstoin toisen klassikon, Anna Kareninan, viime kaudelle Kotkan kaupunginteatteriin. Lampelan tapa käsitellä tunnelmaa, tarinaa ja hahmoja vakuutti, ja tämä toinen suuri klassikko noussee näyttämölle yhtä onnistunein ja monisävyisin ottein. Olen vähän huono klassikkolukija, ja lähes kaikki mitä tiedän Sodasta ja rauhasta perustuukin musikaaliin Natasha, Pierre & the Great Comet of 1812, joka taas perustuu 70 sivun mittaiseen pätkään tästä tiiliskivestä. Jos ei muuta, niin ainakin hiukkasen monta kertaa kuunneltu prologi (ja muutkin kappaleet) lienee auttanut tutustumaan hahmoihin ja tarinan asetelmiin. Tätä musikaalia odottelen muuten kovasti kotimaan kamaralle, mutta ehkäpä odotusta vähän lieventäisi samojen hahmojen seuraaminen näytelmässä. Kuten kahdessa edellisessäkin lavalla näkemässäni versioinnissa venäläisistä romaaniklassikoista (Tohtori Zivago ja Anna Karenina), on Sodassa ja rauhassakin tarjolla kolmiodraamaa, suuria tunteita ja vaikeita valintoja. Poriinkin on jonnin verran matkaa, mutta koskaan ei tiedä, jos sattuisi sinne reissu suuntautumaan.

Sota ja rauha ensi-illassa 12.9.

Tärppi #17: Gutenberg – Musiikkiteatteri Kapsäkki, Linnateatteri & Riihimäen Teatteri

Kun Gutenbergiä viimeksi esitettiin New Yorkissa, oli someni sitä täynnä, sillä seuraan toista tuon production näyttelijöistä. Sitä kautta tuli teoskin tutummaksi, ja vaikka en esimerkiksi musiikkia ole koskaan kuullut, on tarinan alkuasetelma tiedossa, samoin produktion idea, eli pari näyttelijää ja vaihtuvat hatut. Lavalla ovat Juha Pulli ja Joel Mäkinen, kuten Murhalle kahdessakin, ja tältä parivaljakolta sujuu hahmonvaihto, timanttinen yhteistyö ja riemukas komedia kyllä kuin tanssi. Samuel Harjanteen lisäksi siis kaksi tärppilistapaikkaa myös Chris Whittakerille, joka ohjaa Guternbergin lisäksi jo mainitun Draculankin. Molemmat muuten pienen castin juttuja, joissa vaihdellaan hahmoja vauhdilla. Sellaisen ohjauksissa Whittaker on taitonsa jo osoittanutkin, kuten Murha kahdelle-musikaalin erinomaisuus ja suosio kertoo. Erityispisteitä yhteistuotannolle, joka tuo musikaalin kolmeen eri kaupunkiin.

Gutenberh ensi-illassa Kapsäkissä 17.9.

Tärppi #18: Suurenmoista – Hämeenlinnan Teatteri

Näin Suurenmoista-musiikkinäytelmän Keski-Uudenmaan Teatterin tuotantona Krapin kesäteatterissa vuosi sitten, ja vaikka olin aluksi tätä teosta kohtaan vähän skeptinen, se hurmasikin minut täysin! Tämä tositarinaan ja oikeaan ihmiseen, Florence Foster Jenkinsiin, pohjautuva näytelmä on valloittavan lämminhenkinen, hyvin hauska ja tavoittaa ystävyydestä, ihmisyydestä, intohimosta ja taiteesta paljon hienoja sävyjä. Kävin lopulta kolmesti Krapilla esityksen katsomassa, ja joka kerta sai sydämellisestä kokonaisuudesta nauttia. Pidän tässä kovasti hahmoista, ja myös siitä, miten tarina kerrotaan ja miten siinä on sekä hersyvää komediaa että tosi ihania aitoja hetkiä ihmisten välillä. On kiinnostavaa nähdä näytelmä sisätiloissa, sillä kesäteatteriympäristö ja sisänäyttämö tuovat samaan juttuun aina ihan omat tunnelmansa. Hämeenlinnan Teatterin näyttömöllä on monta mainiota musiikkinäytelmää vuosien varrella nähty, ja tämä lienee siihen joukkoon erinomainen lisäys.

Suurenmoista ensi-illassa 17.10.

Tärppi #19: Niskavuoren Heta – Lappeenrannan kaupunginteatteri

Niskavuori-näytelmät ovat kovaa vauhtia muodostumassa yksiksi suosikeistani, ja vaikka Heta on kolmesta näkemästäni (Heta, nuori emäntä, naiset) ehkä vähiten suosikkini, on se silti todella hieno. Hetan hahmo kaikessa jyrkkyydessään ja järkkymättömyydessään on tosi kiinnostava, ja tämän näytelmän ihmissuhteet ja henkilöiden dynamiikat myös kiehtovat. Isoja tunteita, paljon kipua, raastavaa ylpeyttä ja riittämätöntä rakkautta, herkkiä toiveita ja hellittämätöntä katkeruutta, näitä kaikkia tarjoaa Niskavuoren Heta, ja luultavimmin myös Lappeenrannassa. Hella Wuolijoen klassikko tavoittaa jotain hyvin perustavanlaatuista suomalaisuudesta, ihmisyydestä, maaseudusta ja ties mistä, ja on komea, syvälle iskevä näytelmä. Lappeenrannan kaupunginteatterissa en ole koskaan käynyt, mutta kesällä junailin kaupungista ohitse ja huomasin, että eihän tämä niin kaukana olekaan – kenties siis tie vie Muumäen mökkiin.

Niskavuoren Heta ensi-illassa 5.9.

Tärppi #20: Näytelmä joka menee pieleen – Vaasan kaupunginteatteri

Näytelmä joka menee pieleen on yksi suosikkiteoksiani, ja genrensä parhaimmistoa ehdottomasti. Tämä toimii minulle ihan joka kerta aivan älyttömän hyvin, ja useamman version useammallakin kielellä nähneenä huomaan yhä uusia juttuja – ja jokaisessa versiossa on tietty vielä omat kommervenkkinsä. Teoksen huumori on niin fyysisen, verbaalisen kuin lavasteellisenkin komedian osalta riemukasta ja veikeää, ja täysin iskulleen toteutettuna suorastaan vastustamatonta. Teos leikittelee nokkelasti brittiläisellä murhamysteerillä, farssin konventioilla, teatterimaailman tyypeillä ja tehtävillä, tavoilla tehdä komediaa ja sillä, miten nämä kaikki yhdistetään toimivaksi, yllättäväksi ja hykerryttäväksi kokonaisuudeksi. Ja vaikka olen nähnyt tämän pikaisten laskujeni mukaan ainakin viidesti, en ole kyllästynyt samoihin vitseihin yhtään!

Näytelmä joka menee pieleen ensi-illassa 8.10.

Bonustärppi: Romeo & Julia in Concert – Wiener Stadthalle

Vaikka minulla on ollut lippu tähän konserttiin jo monta kuukautta, en silti meinaa vieläkään uskoa todeksi, että Wien, Stadthalle ja Romeo und Julia kutsuvat marraskuussa. Byääh! Maailman parasta! Rakastan ranskalaista Roméo et Juliette-musikaalia palavasti ja täydestä sydämestäni, ja se on vuosia ollut se musikaali, jonka kaikista eniten haluaisin livenä nähdä. Ja nyt näen! Romeo & Julia nähdään wieniläistuotannon 20v-juhlavuoden kunniaksi konserttiversiona alkuperäisen vuosien 2005-2006 version Romeon ja Julian, Lukas Permanin ja Marjan Shakin toimiessa tuottajina. Ja minä menen katsomaan! Kuten jo sanottu, byääh! Lavalla ovat esimerkiksi sellaiset nimet kuin about kaikki isoimmat musikaaliroolit jossain vaiheessa uraansa tehnyt Mark Seibert, joka palaa tekemään Tybaltin roolin, Romeona nuori tähti Lukas Mayer, lady Capuletina Annemieke van Dam ja Juliana debyyttiroolinsa tekevä Amelie Sarich. Ja ai että ketä muitakin! Jos jollain muulla siis sattuu olemaan marraskuussa suunnitteilla reissu Wieniin, niin en voisi enempää suositella nappaamasta tähän lippua, vielä muutamia näytti jäljellä olevan. Samalla kerralla pääsee tutustumaan niin yhteen maailman menestyneimmistä musikaaleista, yhteen Euroopan musikaalipääkaupungeista, kuin useampaan saksankielisen musikaalimaailman supertähdistä. Elän todellakin unelmaani, kun pääsen keski-euroopan musikaalikentän ytimeen viikonlopuksi yhdessä ihanan ystävän kanssa. Luvassa on R&J:n lisäksi myös Maria Theresia-musikaali ja kulissikierros Raimund Theatressa.

Romeo & Julia-konsertit 13. ja 14.11.

Pikku naisia @ Järvenpään teatteri

 mainos/kutsuvieraslippu saatu Järvenpään Teatterilta

kuvat © Hanna Erämaja

Näin Pikku naisia-näytelmän 8.8.

Jo March (Aino Piela) tutustuu New Yorkissa samassa talossa asuvaan Friedrich Bhaeriin (Tito Martinez), ja alkaa kertoa tälle perheensä tarinaa. Hän kertoo siskoistaan, Megistä (nuorempi Aada Telkki/vanhempi Beata Telkki), Bethistä (Liina Koskinen/Tellervo Törmä) ja Amystä (Saaga Taipale/Helmi Oja), äidistään (Pauliina Lappi), rintamalla olevasta isästään (Markus Peltola), palvelijatar Hannasta (Anja Veck) ja tädistään (Terhi Paloheimo). Tarinoissa mukana ovat myös naapurin väki, Laurie (Elmo Ropponen) sekä tämän isoisä (Miikka Kovalainen) ja kotiopettaja John (Joonas Aaltio). Friedrichin mielestä Marchin siskosten seikkailuissa olisi ainesta kirjaksi, mutta Jo haluaa mieluummin kirjoittaa jännittäviä ja vauhdikkaita – ja fiktiivisiä – juttuja. Sellaisia hän naisena saa julkaistua ja siten rahaa perheelleen. Oman ja siskojen tarinalla tuskin keräisi suurta lukijakuntaa, jos kukaan suostuisi sellaista ihan tavallista kertomusta edes julkaisemaan. Mutta onko Friedrichin sanoissa sittenkin perää ja pikku naisten tarinassa aineksia romaaniksi.?

Vanhankylänniemessä tänä kesänä nähtävä, Louisa May Alcottin samannimiseen klassikkoromaaniin perustuva Pikku naisia on minulle tarinana melko vieras, olen nähnyt siitä viimeisimmän leffaversion ja lukenut pienen tiivistelmän, mutta vain pari juonikuviota oli enää tässä vaiheessa muistissa. Vaan mikäs sen mukavampi tapa muistutella mieleensä Marchin siskosten tarinaa kuin katsoa sitä lavalla! Tämän version on näyttämölle sovittanut Heini Vahtera ja ohjannut Sirpa Riuttala. Pidin etenkin siitä luontevuudesta ja uskottavuudesta, jolla kaikki tarinan ihmissuhteet, hahmojen väliset dynamiikat ja ihmisten väliset kohtaamiset on lavalle tuotu. Esityksessä on aitoutta niin kokemuksissa kuin tunteissa, ja se tuntuu katsomossa asti. Näyttämöllä tarjoillaan sopivassa suhteessa lämpöä, huumoria, draamaa, iloja ja suruja, ja aimo annos rohkeutta ja päättäväisyyttä. Ihastuin muun muassa lopun tanssibileisiin, lämpimään rakkauteen jota tarina tulvii, tyttöihin jotka tekevät mitä tahtovat ja puskevat rajojen ja ennakkoluulojen läpi, omaa tietänsä etsiviin ja kulkeviin ihmisiin, kirjoihin ja tarinoihin ja siihen, miten rohkeus ja sisaruus kantaa karikoissakin. Ajoittain kohtauksissa on turhan hidasta viipyilevyyttä ja tyhjäkäyntiä, mutta parhaimmillaan – ja suurimmaksi osaksi – tämä vei mukanaan ja oli täysin valloittava. Riuttala on ohjauksessaan tuonut kokonaisuuteen maanläheisyyttä ja juurtumista, joka esityksessä näkyy varmuutena ja vaivattomuutena. Näytelmä hengittää sujuvassa rytmissä, ja on kauniisti oma maailmansa.

Tuulia Hongiston koreografioissa on sekä kepeää seuratanssia että vahvaa tematiikkaa. Etenkin tanssiaiskoreografioista ja lopun tarinasta irrallisemmasta tanssista pidin kovasti. Myös tunteita ja teemoja välittävät koreografiat toimivat, mutta niitä olisi voinut olla mukana aavistuksen enemmän, jotta tämäntyyliset koreografiat olisivat vahvemmin löytäneet paikkansa kokonaisuudessa. Hanna Erämajan skenografia on aivan ihanaa, etenkin suloisen vaaleanpunainen lavastus kukkineen, kirjoineen ja pianoineen ihastutti heti. Tarinan eri tapahtumapaikoissa liikutaan ohjauksellisesti näppärästi, ja kahdessa tasossa oleva lavastus mahdollistaa mainioita dramaturgisiakin ratkaisuja. Iltapäivän auringossa näyttämökuvissa oli ihanaa pehmeyttä ja maalauksellisuutta. Puvustus tarjoilee upeita mekkoja, tyylikkäitä pukuja, ihanaa ajankuvaa ja hienosti hahmojen persoonia huomioon ottavia kokonaisuuksia.

Koko porukka lavalla tekee luontevaa yhteistyötä, ja kaikki roolityöt ovat tosi sujuvia ja monitasoisesti rakentuneita, rehellisiä, rosoisia ja rentoja. Sekä päärooleissa että sivurooleissa ollaan taitavasti läsnä, sekä omassa hahmossa että osana tarinaa. Ilmaisu on vahvaa ja luontevaa, ja porukalla on lavalla aidon oloista sisarus-, perhe- ja rakkausenergiaa. Etenkin Marchin sisarnelikko osuu erinomaisesti rooleihinsa, niin nuoremmat kuin vanhemmat versiot, ja heidän hahmojensa välistä dynamiikkaa on helppo uskoa. Jon roolissa Aino Piela tekee kauniin, varman ja kokonaisen roolityön, jossa on herkästi vivahteita ja juurevaa energiaa. Pielalla on hienosti hallussa sekä koko tarina monine sävyineen ja suuntineen, että Jon oma kasvutarina ja kaikki se, mitä tämä käy läpi, oppii, toivoo ja tuntee. Etenkin sävykäs tunneilmaisu ja varmuus roolityössä tekivät vaikutuksen. Beata Telkki tekee Meginä roolin, jossa on lämpöä ja viisautta, mainiosti pilkettäkin silmäkulmassa, ja loputtomasti tosi kaunista luottamusta siihen, että elämä kantaa. Toki Megillä on isoja ja dramaattisiakin tunteita, etenkin romanttisia sellaisia, ja nämä Telkki uskottavasti myös välittää. Tellervo Törmä tekee Bethinä ilmeikkään ja monisävyisen roolin, ja tuo hahmonsa tarinan lavalle kauniisti ja vahvasti. Törmällä on rooliinsa toimiva lähestymiskulma, ja hän antaa luontevasti tilaa Bethin tunteille ja luonteelle. Helmi Ojan tulkitsema Amy on temperamenttinen ja nopea käänteissään, ja Oja näyttelee vahvasti Amyn tunteet ja sen, miten tämä kasvaa ja löytää itseään. Ojalla on valloittavan valovoimainen tapa olla lavalla, ja hänen ilmaisussaan on energiaa ja tarkkuutta. Aada Telkki, Liina Koskinen ja Saaga Taipale Megin, Bethin ja Amyn lapsiversioina tekevät jokainen hienot roolit, ja erityisen onnistunutta sekä nuorempien että vanhempien siskosten näyttelijöiden tulkinnoissa on se, kuinka hyvin kahden näyttelijän näyttelemä hahmo vaikuttaa ihan samalta ihmiseltä sekä lapsena että vanhempana.

Elmo Ropposen valloittavan suloinen ja veikeä Laurie on mainio hahmo, jossa on sekä huoletonta leikkisyyttä että vakavaa, vahvaa tunnetta. Ropponen tekee roolinsa taitavalla läsnäololla, ja erityisesti Laurien rakkauselämän toiveet ja tunteet hän tulkitsee hyvin uskottavasti. Pauliina Lappi on siskosten viisaana äitinä lämmin ja turvallinen, hänellä riittää oikeita sanoja monenlaisiin tilanteisiin ja rakkautta kaikille elämänsä tärkeille ihmisille. Anja Veckin murretta haastava, lempeä ja huumorintajuinen palvelijatar Hanna on ihana hahmo, ja Veck näyttelee hänen roolinsa Marchin perheessä kauniisti. Tito Martinez tuo Friedrichin rooliin sopivasti kannustavuutta, uteliaisuutta ja ystävällisyyttä, ja tekee hahmostaan sellaisen ihmisen, johon on helppo uskoa Jon luottavan. Joonas Aaltio on kotiopettajatar John Brooken roolissa vastuuntuntoisen oloinen ihminen, mutta John on opettajanroolistaan huolimatta huumorintajuinenkin tyyppi, ja kiltti myös. Markus Peltola tekee isä-Marchina leppoisan ja lämpimän roolin, ja kustantaja Dashwoodina taas näyttelee hahmoaan sujuvalla otteella, sopivasti ylenkatseellisesti mutta lopulta sen myöntäen, että herra kustantajalla lienee paikka tarkastella mielipiteitään uudelleen. Terhi Paloheimon näyttelemä täti March on melkoisen topakka, hänellä on asemansa tuomia mahdollisuuksia olla vähän ikävä ihminen, ja niitä mahdollisuuksia täti välillä käytteleekin. Jossain tylyn kuoren alla on kuitenkin myös lämpöä. Lavalla nähdään myös Nella Skogberg, Oskari Junnila, Lotta Ruotanen, Iiris Niinimaa ja Noora Soininen.

Livenä esitetty musiikki on kaunista, niin soiton kuin laulun osalta. Moni pianokappale on Amy Beachin säveltämä – hän oli ensimmäinen amerikkalainen nainen, joka sai säveltämänsä sinfonian (Gaelic Symphony) kantaesitettäväksi Yhdysvalloissa. Musiikkimaailman pioneeri siis! Ja sehän sopii, kun lavalla tyttöjen ja naisten asemaa, oikeuksia, rooleja, paikkaa ja asemaa maailmassa perhetarinan ohella käsitellään. Nämä teemat ovat luontevasti, ja automaattisestikin toki, osa Pikku naisia, ja näyttämöllä ne ovat orgaanisesti yksi tarinan sävyistä. Kokonaisuus on tasapainoinen ja valloittavan aito ja itsessään varma. Kaikki osa-alueet toimivat hienosti sekä yhdessä että erikseen, ja etenkin uskottava, rento ja monitasoinen näyttelijäntyö teki minuun vaikutuksen. Aivan ihania, inhimillisiä ja väkevästi hahmojen puolella olevia roolitöitä tässä, niitä oli ilo katsoa. Tuulinen päivä sattui esityspäivälle, ja sehän sopi tähän taipumattomien tyttöjen tarinaan oivallisesti – tunteiden tuiverrusta ja tunkkaisten normien tuuletusta tykitellään lavan täydeltä!

Saha Saimaan rannalla @ Millilleen Events

kuvat © VMH Productions

Näin Saha Saimaan rannalla-musiikkinäytelmän 23.7.

Kalastamassa oleva Helmi (Sonja Pajunoja) ja sahalle työtä kyselemään menossa oleva Vikke (Martti Manninen) ensikohtaavat Saimaan aalloilla soudellessaan, ja myöhemmin törmäävät toisiinsa Honkalahden sahan maisemissa tämän tästä. Kipinäkin syttyy heidän välilleen, hymyjä ja sanoja vaihdetaan, ja virnuillaan itsekseen kun muut eivät näe. Sahan johtaja Serenius (Ilkka Hämäläinen) ja vaimonsa Olympiada (Niina Ahola) kovasti pohdiskelevat sahan merkitystä Joutsenolle, työntekijöiden asemaa, laitoksen tuottavuutta ja sen kehittämistä. Sahatyöläiset sen sijaan tavoittelevat kuka mitäkin, kuumaluontoinen Hurjansaari (Aapo Stavén) lähinnä puna-aatteen uutta tulemista ja sitä, että herrojen valta kaadetaan, Borovikoff (Juho Rantonen), Neuvosto-Venäjältä paennut, taas turvallista paikkaa olla ja elää vailla pelkoa palautuksesta kotimaahansa. Turvaa tuokin sahan rouvan sisäkkö Hilma (Sanni Kauppinen), joka opettaa niin suomea kuin luottamusta. Sulo (Sami Sivonen) salakuljettaa viinaa ja haaveilee uudesta emännästä veneelleen, Siippa (Teemu Simpanen) taas pohtii, kuinka mahtaa itään lähteeneellä pojallaan mennä, kun ei ole mitään kuulunut. Itse kullakin on vielä mielessä kahdeksan vuotta aiemmin taisteltu sisällissota, mutta yhä useampi kääntää katseensa tulevaan. Ja taustalla liplattaa Saimaa, muuttumaton ja siinä aina. Katsomassa meitä nyt, aivan kuin sata vuotta sittenkin, kauan ennen sitä ja vielä kauan tästä eteenpäin.

Ensimmäistä kertaa ikinä suuntautui teatterireissuni idän suuntaan ja Etelä-Karjalaan. Kyseessä ei ollutkaan mikä tahansa esitys, vaan Honkalahden Sahan laiturille vartavasten tälle jutulle rakennetussa ihanassa teatterimiljöössä esitetty musiikkinäytelmä, joka kuvaa sahan ja sen ihmisten sadan vuoden takaista elämää. Eikä ole Honkalahden Sahallakaan mikä tahansa vuosi nyt menossa, vaan 120v juhlan aika, joten mikäs sen spesiaalimpi hetki ottaa juna alle ja puksutella katsomaan. Vaikka esitys kovasti kiinnosti, vähän olin silti pohtinut että no haittaako se nyt, jos tämä jää välistä, kun vähän on hankalan matkan päässä (ei ollut) ja kaikkea ehtii kesän aikana kyllä näkemään, ja toisaalta kaikkea ei kuitenkaan ehdi koskaan näkemään. Vaan sitten selvisi, että nämäpä ihan oikeasti soutavat Saimaalla osana esitystä, ja meikä päätti että sitä en kyllä jätä välistä. Joten suunta Saimaan rannalle ja sadan vuoden taakse siis! Käsikirjoituksen ja laulujen sanat on kirjoittanut Petter Sairanen, ja sävellyksistä vastaa Sari Kaasinen. Ohjaus on Johanna Juslinin käsialaa, ja koreografiat (biiseissä 1, 2, 4, 5, 10) Anu Itkosen tekemiä. Tarina tarjoilee niin romantiikkaa, työntekoa, aatteen paloa, herrojen ja työväen kahnauksia, riemua ja murhetta, uusia alkuja ja vanhoja kaunoja. Kelpo malliin kirjoitettu sujuva juttu, jonka sydän ovat hurmaavat, hurjat, herkät ja hyväntuuliset hahmot. Ihan niin syvälle tai monitasoiseksi esitys ei mene kuin sillä ehkä olisi mahdollisuus, tämä on enemmänkin kokoelma erilaisia ihmiskohtaloita, jotka laitetaan samaan paikkaan ja joita kaikkia enemmän tai vähemmän sitten seurataan, kuin vahvasti yhteen tai pariin teemaan tai hahmoon keskittyvä juonivetoinen tarina. Kaikenlaista siis tapahtuu, ja moni juttu oivallisesti kerrottuna, mutta syventämiseen ja napakoittamiseen jäi vielä tilaa. Juslinin ohjauksessa vastakkainasettelut ja ihmisten väliset tunteet ovat vahvimmat osa-alueet, samoin hienon soljuvan rytmin tavoittaminen on ohjauksessa erinomaista. Minulle tietysti iskivät eniten juuri sisällissodan jättämät katkeruudet ja se, miten ennen eri puolilla olleet ihmiset nyt etsivät paikkaa ja tapaa olla yhdessä maailmassa ja yhteiskunnassa. Arvata saattaa siis, että kun Serenius kutsuu Hurjansaaren konttoriinsa juttusille ja muistuttaa, (spoileri!) miten sodan aikana on pelastanut tämän hengen, minä nautin kohtauksen jännitteisestä ja monikerroksisesta tunnelmasta täysin siemauksin.

Sairasen sanoittamat ja Kaasisen säveltämät kappaleet on sovittanut harmonikassa kuultava kapellimestari Virve Jääskeläinen, hänen lisäkseen muusikoina toimivat Ella Talka (kantele), Eelis Kurkela (rummut), Åke Forsell (kontrabasso). Lisäksi Hilmaa näyttelevä Sanni Kauppinen tarttuu muutamaan otteeseen viuluun, ja Vikkeä tulkitseva Martti Manninen yhdessä kappaleessa harmonikkaan. Kappaleita on kymmenen, viisi ekalla ja viisi tokalla puoliajalla, tunnelmasta toiseen meneviä ja poljennoltaan vuoroin reippaita, vuoroin haikeita. Bändin soitto kuulostaa ihanalta, ja etenkin harvemmin kuultavat kantele ja harmonikka ihastuttivat, ja viulu tietenkin, onhan se suosikkisoittimeni. Näyttelijät laulavat kaikki vahvasti ja välittävät laulullaan tunteita ja tunnelmia. Omia suosikkejani olivat kappaleet Kesken kaiken, Vielä vielä vielä ja Sinä olet minusta yhtä kaukana. Anu Itkosen upeassa koreografiassa on sellaista tanssiteatterimaisuutta, jota ei usein musiikkiteatterikoreoissa näe, ja tanssin ja liikkeen kautta tartutaan esityksen tematiikkaan tosi kauniisti ja väkevästi. Liikekielessä on jotain melkeinpä ylimaallista, arjen ja todellisuuden ylle kohoavaa, ja silti se on tiukasti sahassa, ihmisissä ja tunteissa kiinni. Myös Juho Rantosen suunnittelema "taapelitango" täytyy mainita, hänen tanssillinen ilmaisunsa kiinnitti katseen useaan otteeseen, ja tämä puupinon päällä tanssittu, vahva ja herkkä koreografia teki vaikutuksen. Taapeleita nimittäin nähdään lavalla, ja lautoja ladotaan pinoon varmoin ottein reippaassa rytmissä. Esityksen skenografia on Anu Pirilän käsialaa, tarpeisto Satu Kivistön, ja kauniiseen paikkaan on komeat puitteet tälle balladille työstä ja rakkaudesta luotu. Erityisesti se, miten esitys istuu esityspaikkaansa ja elää ja hengittää samassa rytmissä ympäröivän maiseman ja historian kanssa, on tässä uskomattoman hienoa. Laiturin vieressä on parkissa punavalkoinen alus nimeltä M/S Kymmenen, halkoja hakataan, tukkia sahataan, veden äärellä kohoaa pino puita, pölkkyjä, lastuja, klapeja ja lautoja on erinäisissä asetelmissa ympäri lavaa, ja tapahtumien taustalla kohoaa sahan päätyseinämäinen lavaste konttoreineen ja (oikeine!) saunoineen. Kuulin, että siellä on työryhmä ottanut löylyt jos toisetkin esityskauden aikana, ja sitten pulahtanut vieressä kimaltavaan Saimaaseen. Eihän tällaista ole missään! Saunaa siinä esityksen aikana ryhdyttiin lämmittämään, ja ai että kuinka se savun tuoksu upotti esityksen maailmaan... Puvustuksessa on ajanmukaista kuvastoa, herrat ja työläiset toisistaan eri tyyleillä erotettuna, ja ammattien mukaista asua jokaisella. Tämä 1920-luvun työläismuoti hattuineen, henkseleineen ja pellavapaitoineen on juuri makuuni, joten ihailtavaa riitti. Hurjansaaren olkapäälle asetettavaa nahkasuojaa kadehdin, sellaisen tarvitsisin itsekin kun lautoja tulee kanneltua.

Hurjansaaresta puheenollen, arvata saattaa senkin, että tämä osuvasti nimetty tulisieluinen aatteen mies oli suosikkihahmoni. Aapo Stavén tulkitsee hahmoaan vahvalla läsnäololla ja räjähtävällä, aavistuksen jopa pelottavalla energialla. Uhoa riittää ja sen kuulee, ja Stavén näyttelee taitavasti sen, miten yhteen asiaan keskittyminen ja valtava katkeruus syövät Hurjansaaren elämästä kaiken muun. Periksi ei voi enää antaa, ei ottaa askelta taakse ja vetää henkeä, vaan täytyy mennä täysillä sitä kohti mihin kaiken luottonsa laittaa. Murtunut mieshän siitä on tuloksena, mutta sentään hengissä oleva sellainen. Sonja Pajunoja ja Martti Manninen olivat minulle ainoat tutut kasvot lavalla, ja osasyy suunnata katsomoon. He näyttelevät hurmaavalla keveydellä ja aitoudella Helmin ja Viken välille syttyvän jaetun ihastumisen, ja sen kihisevän tunteen, jonka se saa aikaan. Pajunoja tekee Helmista järkevän ja taitavasti elämäänsä hallitsevan nuoren naisen, jolla leipä on tiukassa, mutta joka osaa, pärjää ja keksii keinot. Hänen näyttelijäntyössään on herkkyyttä ja paloa. Mannisen näyttelemä Vikke on hyväntuulinen ja veikeä kaveri, hän seurailee tarkkanäköisesti ulkopuolisena sahalle tullessaan sinne muodostuneen yhteisön elämää, ja löytää nopeasti paikkansa. Mannisen luonteva tunneilmaisu kasvattaa Viken hahmosta kokonaisen ihmisen, joka tarinan aikana ehtii kokea ja oppia monenlaista niin ihmissuhteista, elämästä kuin sahan maailmastakin.

Juho Rantonen jäi mieleen etenkin vangitsevan tanssillisen ilmaisun kautta, mutta myös hänen läsnäoleva ja tasapainoinen näyttelijäntyönsä Borovikoffina teki vaikutuksen. Sanni Kauppinen on Hilmana valloittava ja hänessä on sellaista valoisaa energiaa, joka lämmittää. Pidin Borovikoffin ja Hilman suhteen rakentumisesta ja välittömästä yhteydestä tosi paljon, ja Rantonen ja Kauppinen näyttelevät tämän kaksikon jakamat hetket avoimesti ja kauniisti. Ilkka Hämäläinen ja Niina Ahola tekevät Sereniuksena ja Olympiadana roolit, joissa tasapaino hyväntuulisen huumorin ja vakavan, draamallisen näyttelemisen välillä on oivallisesti löytynyt. Molemmat myös tavoittavat hyvin sen helpon olemisen, jonka korkeampi yhteiskuntaluokka heidän hahmoilleen takaa, vaikka totta kai myös sahan johtajalla vaimoineen on huolensa ja murheensa. Minna Mänttäri on Hurjansaaren vaimon Veeran roolissa sisällissodan kauhut sisälleen haudannut nainen, joka yrittää päästä eteenpäin, mutta jonka kokemukset nousevat pintaan kun tunne kasvaa liian suureksi. Konstaapeli Hirvosena Mänttärillä on mainio energia roolityössään. Sami Sivosen Sulo on melkoisen leppoisa mies, joka vaikuttaa aina löytävän keinon saada omat tavoitteensa onnistumaan, oli kyseessä sitten pirtukuljetuksen järjestäminen tai romanttisten kirjeiden lähettely. Pinnan alla on kuitenkin myös Sulolla vielä monta kipeää kokemusta sisällissodasta. Teemu Simpanen tekee Siipan roolin sujuvasti ja ilmentäen hyvin tämän persoonaa ja piiloteltua huolta pojasta. Näytelmän tuottaja Tommi Männistö nähdään myös lavalla, sahatyöläisen ja aika lailla suoraan asiaan menevän lääkäri Toivasen rooleissa. Koko porukka lavalla on hahmoissaan ja tarinassa sisällä ihanalla energialla, ja heiltä sujuu niin komediallinen meno kuin syvät ja rehelliset tunteet.

Tämä oli juuri hyvä ensimmäisen idän suuntaan suunnatun teatterireissun kohde, olihan tässä vaikka ja mitä ihanaa. Soutelua! Saimaa! Saha! Sauna! Noin esimerkiksi, ja mikä upea paikka kertoa juuri tämä tarina! Honkalahden sahalaituri on antanut teatterille valloittavan ja kauniin miljöön, ja katsomossa on hienoa istua esityksen aikana sadan vuoden taakse matkaten ja samalla viereisen, yhä täydessä työssä olevan sahalaitoksen arkisia ääniä kuunnellen. Näyttelijät ovat kaikki taitavia ja tuovat hahmonsa lavalle hyvin sydämellisesti, kaikkia heidän hyviä ja vähän ristiriitaisia puolia hengittäen. Musiikki vei mennessään, ja erityisesti upeat koreografiat nostivat musiikkikohtaukset vielä johonkin uusiin sfääreihin. Ja se murre! Ai että, olipa hurmaavaa kuunneltavaa kun murre oli täysin saumaton osa esityksen ja hahmojen sielua. Ei siihen ehkä niin kiinnitä huomiota, että hyvin usein teatterihahmot puhuvat melko yleiskieltä, mutta kun nyt puhuttiin murretta (tietenkin), se juurrutti tarinaa vielä esityspaikan lisäksikin juuri Joussenoon. Lisää murteita lavalle, sanon minä! Olipa kiva reissu tämä, onneksi en jättänyt välistä. Aurinkokin vielä kaiken kruunuksi helli suorastaan helteisenä, ja hyväntuulisena sai kotimatkalle lähteä tämän katsottuaan – ehkä vähän haikeana myös.

Ronja Ryövärintytär @ Taaborin kesäteatteri

 mainos/vapaalippu saatu Taaborin kesäteatterilta

kuvat © Elsa Wellamo

Näin Ronja Ryövärintyttären 18.7.

Ukkonen räsähtää ja syvällä metsän suojissa sijaitseva ryövärilinna halkeaa kahtia. Se ei suinkaan ole tuon yön suurin tapahtuma, vaan ryöväripäällikkö Matias (Timo Lavikainen) ja puolisonsa Loviisa (Kirsi Mäkelä) saavat lapsen, pienen tyttären. Tuo lapsi saa nimekseen Ronja (Iida Kukkonen), ja pian hän jo seikkailee pitkin Matiaksenmetsää. Utelias tyttö törmää seikkailuillaan paitsi männiäisiin, ajattaroihin ja muihin metsän mönkiäisiin, myös linnan halkaisseen Helvetinkuilun yli hyppiessään Birkiin (Samuli Ainasvuori). Vaan kumma juttu on tuo kyllä, sillä ei kilpailevalla ryöväripäälliköllä Borkalla (Taavi Vartia) ja Undiksella (Sofia Parkkola) poikaa pitäisi olla..? Mutta on kuin onkin, ja nyt tämä perheineen ja porukoineen on muuttanut linnan pohjoispuolelle! Siitäkös matiasryövärit kiivastuvat, mutta yllätyksekseen Ronja huomaa, ettei uusi tuttavuus olekaan joku, jota ajaa pois ja härnäillä, vaan joku, jonka voi päästää lähelle ja ottaa veljekseen. Vaan kuinkahan mahtaa isä-Matias tällaiseen vihollisen kanssa veljeilyyn suhtautua?

Kyllä kesään aina (vähintään) yksi Ronja kuuluu! Tälle kesälle matka Matiaksenmetsään suuntautui Taaborinvuorelle, jossa Ronjan tarina nähdään valloittavalla energialla ja mainiolla huumorilla tulkittuna. Käytössä on (muistaakseni) minulle uusi sovitus, Akse Pettersonin käsialaa, ja ohjauksesta vastaa Taavi Vartia. Kuten moni tietää ja loput arvaavat, Ronja Ryövärintytär on yksi suosikkitarinoitani. Onhan tässä kahden toisiaan vihaavan suvun vesojen ystävystymisessä jotain samaa kuin eräässä shakespearelaisessa tragediassa, joten ei ihme, että ihastuin Ronjaan heti ensinäkemältä vuosia sitten. Ja niin ihastuin myös nyt! Näyttämöllä on juuri sellainen leikkisä, riehakas, villi fiilis, joka Ronjaan kuuluu, ja samalla nousevat esiin oikeudenmukaisuuden, ystävyyden, vihapidon, uteliaisuuden ja luonnon teemat. Vartian ohjauksessa on vauhdikkuutta ja huumoria, ja myös hyvin tunnistettu ne hetket, joissa on mahdollisuus rauhoittaa menoa ja katsoa haikeita ja vaikeitakin tunteita. Ronjassa minua viehättää luonnonläheisyyden, rohkeuden ja maailmaa avoimella sydämellä lähestyvien hahmojen lisäksi se, millaista perhe-, ystävyys- ja vihollisuusdynamiikkaa tarinassa on, ja miten yhteisö ryöväreiden maailmassa rakentuu. Erityisesti ne hetket, joissa kaksi ryövärisukua on vastakkain enemmän tai vähemmän vihamielisissä tunnelmissa, ovat minulle tärkeitä. Samoin Birkin hahmon kautta esille tuodut vihanpidon vaikutukset tämän ensin joutuessa Matiaksen vangiksi, ja myöhemmin hänen kyräillessään ja katkerasti katsellessaan Karhuluolalla ramppaavia Ronjan vierailijoita. Ilahdutti kovasti vahvasti latautunut kohtaus, jossa Matias seuraa Birkiä, vaikka varsinaista birknappingia ei nähtykään. Pidin kovasti siitä energisestä ja valoisasta otteesta, jolla koko esitys tuodaan lavalle. Meininki on alusta loppuun mainio, siinä on veikeitä sävyjä ja leikkisyyttä, joka hurmaa. Välillä lava tosin jää tyhjäksi hieman turhaan venyviksi hetkiksi, kun näyttämölle tullaan katsomon läpi ja edellinen kohtaus on jo loppunut, mutta kokonaisuuden tunnelmaa eivät nämä hetket eivät kuitenkaan häiritse. Koko tilan käyttö itsessään toimii mainiosti, ja metsämaiseman reunustamalla lava-alueella kelpaa Ronjan, Birkin ja kumppaneiden seikkailla. En siis ole juuri tätä sovitusta Astrid Lindgrenin teoksesta ennen nähnyt, mutta ihanalla tavalla tulee tarina lavalle. Ainoastaan kakkiaisia jäin kaipaamaan, ja ehkä villihevosia pyrähtämään lavalle myös muuten kuin ääniefektinä.

Taavi Lehtosen taustamusiikki rytmittää kohtauksia sujuvasti, ja monessa hetkessä tuo tunnelmaan lisää sävyjä. Välillä musiikki tuntui vähän ylimääräiseltä herkimmissä hetkissä, vaan erityisen hyvin se sopi jännittäviin ja vauhdikkaisiin hetkiin. Lauluja kuullaan yksi, Susilaulu tietenkin, mutta sen kohdalla muuten erinomaisesti pelittänyt äänentoisto ja -voimakkuus vähän jokaisessa laulukohtauksessa petti ja jätti sanat melko hiljaisiksi. Puhe sen sijaan on oikein hyvin miksattua ja selvää. Lavalle on luotu metsäiseen satumaailmaan oivallisesti istuva linna, ja lavan ympäristöä koristeltu kivin, kukkasin ja sammalmättäin. Kukkaisköynnöksiä kulkee myös linnan seinillä. Helvetinkuilun halkeaminenkin on tuotu lavalle näppärästi! Lavastuksen takana ovat Joonas Vartia (suunnittelu) ja Jyrki Riikinsaari (toteutus). Puvustuksesta vastaa Elsa Wellamo, joka on loihtinut ryöväriporukalle oikein onnistuneita asukokonaisuuksia. On maanläheistä värimaailmaa, metsän läheisyyttä henkiviä materiaaleja ja satuun sopivia oivalluksia. Ajattarojen tummanpuhuva ulkomuoto etenkin jäi mieleen, samoin Kertojan (Amelie Blauberg) upea punainen asu.

Iida Kukkonen hyppää Ronjan rooliin valoisuudella ja veikeällä energialla, hahmonsa loputtoman uteliaisuuden, luontaisen oikeudenmukaisuuden ja hämmästyttävän viisauden tavoittaen. Hänellä on roolityössään tosi kaunista läsnäoloa, sellaista, jossa on lämpöä, ilkikurisuutta ja aidolta vaikuttavaa syvällisyyttä. Samuli Ainasvuoren Birk on valloittava tyyppi, nokkela, sydämellinen ja tarkkanäköinen. Ainasvuori tuo rooliinsa luontevaa kuvausta siitä, miten Birk maailman kokee ja mitä siitä ajattelee, ja tulkitsee Birkin hahmoa hienosti tämän persoonan ymmärtäen. Kaksikko näyttelee hahmojensa ystävystymisen ja ystävyyden herkästi ja vauhdilla, rajoja kokeillen ja toisiinsa luottaen. Mikä lämpö ja ilo heidän roolitöissään, kaksikon välinen suhde on minulle yksi tarinan tärkeimpiä juttuja, ja Kukkonen ja Ainasvuori tulkitsevat sitä aidosti. Timo Lavikainen tavoittaa Matiaksen roolissa niin isällisen rennon läsnäolon kuin nollasta sataan kiihtyvän ryöväripäällikön raivon, ja antaa palaa molemmilla saroilla. Hän tuo hahmoonsa hyvin eri sävyjä, ja osuu niin huumoriin kuin herkkiin hetkiin. Kirsi Mäkelän näyttelemä Loviisa on järjen ääni remuavan ryövärijoukon keskellä, ja ehtii jopa hetken miettimään asioita eikä ole suin päin ryntäämässä ties minne. Mäkelä tuo hahmoonsa varmuutta ja jämäkkyyttä, Loviisa ei turhia vastaväitteitä tai valituksia kuuntele, mutta on sydänjuuriaan myöten ymmärtäväinen ja lämmin tyyppi.

Kalju-Pietua, matiasryöväreiden vanhinta, näyttelee Jonttu Vartia, joka on roolissaan mainion vekkuli. Kalju-Pietu on nähnyt sen verran elämää, että osaa siitä kertoa ja pistää sen myös vitsiksi, ja Vartia tavoittaakin roolityössään niin hahmonsa elämänviisauden kuin verrattoman vitsiniskennän. Amelie Blauberg näyttelee Kertojaa ja Lärviä. Etukäteen mietiskelin, että kuinkahan sopii kertojahahmo tähän tarinaan, niin eipä huolta, sopii erinomaisesti. Kertojan osa on tainnut enemmän tai vähemmän olla aiemmin näkemissäni versioissa Kalju-Pietulla, mutta tällainen tarinasta erillinen kertojaratkaisu oli siis tosi toimiva. Ja hauskakin, kun Blauberg milloin Lärvinä, milloin ajattarana äkkiä vaihtoi kertojaääneen ja -ilmeeseen, ja sitten taas takaisin sillä hetkellä tulkitsemaansa hahmoon. Lärvinä Blaubergilla on aivan loistava komediallinen ajoitus! Taavi Vartian tulkitsema Borka on kova uhoamaan ja vähän sellainen itsestään jo liian varma, vaikka tilanne ei sitä ehkä tue. Vartia on roolissaan hyvin sisällä, ja näyttelee Borkaa juuri sopivan vakavasti. Sofia Parkkola näyttelee Undista, ryöväriä, ajattaraa ja männiäistä, ja tekee kaikki roolinsa sujuvasti. Isoin niistä on Undiksen osa, jonka Parkkola tuo lavalle itsevarmalla hiljaisuudella, joka pukee Undista. Tämä ei lähde ryöväripäälliköiden huutomatseihin mukaan, mutta on valmis sanomaan mielipiteensä juuri silloin, kun sille on sopiva hetki.

Tosiaan – kyllä kesään aina yksi Ronja Ryövärintytär kuuluu! Ja juuri tämä Ronja tälle kesälle oli ihana juttu, sai nauttia vauhdikkaasta menosta ja lämpimästä energiasta, taitavasti tavoitetusta syvyydestä ja riemukkaasta humoristisuudesta. Koko näyttelijäjoukko tekee oivallista työtä, ja tuo näyttämölle sekä komediallista ilottelua että hellyyttä ja herkkyyttä. Ja jännitystä tietty, ei sovi sitä unohtaa! Matiaksenmetsästä poistuessani oli minulla jälleen leveä hymy naamalla, ja sellainen olotila Ronja Ryövärintyttären pitäisi katsojalle jättääkin. Onnelliseksi tästä Taaborin versiosta tosiaan tuli – itselle rakasta tarinaa katsoessa on helppo tuntea lämmintä iloa silloin, kun toteutus tällä tavalla tavoittaa tarinan sydämen ja ytimen.

Prinsessa @ Ohkolan Teatteri

 mainos/kutsuvieraslippu saatu Ohkolan Teatterilta

kuvat © Kimmo Virtanen

Näin Prinsessan ensi-illassa 17.7.

On vuosi 1933, ja Kellokosken sairaalaan tuodaan potilas nimeltä Anna Lappalainen (Anna-Sofia Luoma). Nainen ei ensin puhu tai pukahda, mutta kertoo sitten olevansa Buckinghamin palatsissa syntynyt prinsessa, jonka aarnikotka on kuljettanut Suomen Lappiin. Sairaalassa, joka on suomalaisen mielenterveyshoidon kärkijoukoissa, erityisesti lääkäri Johan Grotenfelt (Juha Kalliolahti) kannattaa kaikkien uusien hoitomuotojen kokeilemista. Ylilääkäri Aarne Soininen (Jaakko Latva-Pukkila) taas on harkitsevaisempi. Millään hoidolla ei kuitenkaan ole vaikutusta Prinsessan tilaan, ainakaan siinä mielessä, että hän ei lakkaa olemasta Prinsessa. Olisiko parempi vain antaa hänen siis uskoa niin, eikä yrittää väkisin kitkeä harhoja pois? Tähän on hoitohenkilökunnalla monta mielipidettä, mutta lopulta Prinsessa saa elää elämäänsä kuten siihen itse uskoo.

Anna Lappalaisen syntymästä tuli tänä vuonna kuluneeksi 130 vuotta, ja Öljymäen kesäteatterissa juhlitaan 70 vuoden taivalta. Molempien merkkivuosien kunniaksi nähdään kesän 2026 näytelmänä Prinsessa – Anna Lappalaisen aika Kellokoskella, joka tarttuu paikallishistoriaan ja yhden tunnetun kellokoskelaisen elämään. Lyhyen ajomatkan päässä Öljymäeltä sijaitsee nimittäin Kellokosken sairaala, jonne tarina sijoittuu, ja jossa Anna Lappalainen vietti yli viisikymmentä vuotta elämästään. Arto Halosen ja Pirjo Toikan tekstiin perustuvan näytelmän on sovittanut ja ohjannut Heini Tola, ja tämä onkin tarinan puhenäytelmäversion kantaesitys. Itse olen nähnyt Prinsessan tarinan aiemmin Salon Teatterin tekemänä Vuohensaaren kesäteatterissa pari kesää sitten musiikkinäytelmän muodossa (käsikirjoitus ja ohjaus Alina Kilpeläinen, sävellys Antti Ainola). Lappalaisen tarina oli siis jo tuttu, ja oli toki jonkin verran tuttu myös aikaisemmin, sillä omassa lähipiirissäni moni muistaa Prinsessan ja osa on hänet tavannutkin. Öljymäellä Prinsessa on hyvin vahvatunnelmainen esitys, jossa on suorastaan maagisen hyvin luotu koko näyttämön ja katsomon sisälleen sulkeva, herkkävirisesti latautunut ilmapiiri. Esityksessä on jotain todella kauniisti esiin nostettua ja eloon herätettyä, jota en ihan osaa kuvailla mutta jonka katsomossa tuntee syvällä. Ehkä se on haurautta tai jotain särkyvää, tai sittenkin juuri sitkeää ja taipumatonta ihmisyyttä, joka koskettaa ja kolahtaa. Dramaturgisesti esitys tuntuu ajoittain vähän hajanaiselta, jäin kaipaamaan tarkempaa fokusta ja selkeämpää punaista lankaa, joka toimisi tapahtumien ja kohtausten moottorina. Odotin esityksen tarkentavan katseensa vahvemmin juuri Lappalaiseen, mutta se katsookin laajemmin paitsi Kellokesken sairaalan ihmisiä, niin potilaita kuin henkilökuntaa, myös mielenterveyshoidon historiaa. Tämä on oiva lähestymistapa, ja kaikki teemat ovat hyvin mukana, ja niiden käsittelyssä on toimivasti rakennettu, kaunis ja inhimillinen ote. Teemojen kietominen yhdeksi näyttämöllä kerrottavaksi tarinaksi jää kuitenkin hieman epätasaiseksi. Näytelmässä kokonaisuutena on herkkää ja puhuttelevaa läsnäoloa, ja etenkin näyttelijäntyössä on sellaista varmuutta ja monitasoisuutta, jota ei ihan aina näin aikaisessa vaiheessa esityskautta näe. Henkilöohjaus onkin yksi esityksen suurimpia vahvuuksia, hahmojen tarinoissa ja hahmoissa ihmisinä on valtavasti tasoja ja sävyjä.

Esityksessä kuullaan viulumusiikkia, jonka on säveltänyt ja sovittanut lavalla nähtävä Niina Meriläinen. Yhden naisen orkesteri loihtii kohtauksiin tunnelmia laidasta laitaan, ja viulu soi kauniina, vahvana, herkkänä, jännitystä, iloa ja haikeutta huokuen. Muutaman kerran myös laulaa luikautetaan, ja hienosti soivat kappaleet myös näissä hetkissä. Lavastusosasto sekä puvustus- ja tarpeisto-osasto ovat tehneet oivallista työtä esityksen visuaalisuuden suhteen. Lavalla on yksi muuttumaton näyttämökuva, joka toimii sujuvasti kaikkien kohtausten taustalla, ja henkii sekä sairaalamaailmaa että Prinsessan ajatuksissa palatsin arvokkuutta ja avaruutta. Harmoninen sininen väri sopii lavalle hyvin. En löytänyt Kellokesken sairaalasta kunnon sisäkuvia, mutta voisin kuvitella, että ainakin jotain tosielämän heijastuksia lavastuksessa nähdään. Puvustus vie lääkäreiden, hoitajien ja potilaiden asujen kautta myös vahvasti sairaalaympäristöön, mutta antaa potilaiden omien persoonien näkyä. Asukokonaisuudet sopivat itse kullekin oikein hyvin, ja etenkin Prinsessan punainen mekko ja moni pehmeän näköinen villapaita ihastutti. Tarpeiston kautta katsojien eteen tuodaan niin ajan mukaisia sairaanhoitovälineitä kuin Prinsessan kruunut ja käädytkin.

Anna-Sofia Luoma tekee Annana upean roolin, jossa on vahva lataus ja kaunis herkkyys. Luoman näyttelijäntyö on ilmeikästä ja läsnäolevaa, ja hän on hyvin taitava välittämään hahmonsa tunteita. Luoma kantaa luontevasti kaiken sen myllerryksen, jota Anna kokee, ja kaiken sen arvokkuuden ja itsevarmuuden, jolla Prinsessa maailmassa kulkee.  Prinsessan "hovineitoa", sairaalan potilasta Christina von Heyrothia näyttelee Nita Laine, joka tekee sydäntäraastavan mutta samalla valoisan roolityön. Laine antaa hienosti tilaa Christinaa syövälle pelolle ja ahdistukselle, ja heittäytyy tämän hyviin hetkiin täydellä sydämellä. Jaakko Latva-Pukkila on kahdessa lääkäriroolissaan kuin yö ja päivä, ja tulkitsee sekä ylilääkäri Soinista että lobotomialääkäri Mäkelää varmoin ottein. Etenkin Soinisen roolissa Latva-Pukkilan roolityö särkyneenä mutta läpeensä hyväsydämisenä miehenä menee syvälle. Juha Kalliolahti on lääkäri Grotenfeltin roolissa mainion ristiriitainen, kunnianhimoinen mies ottaa itsensä ehkä vähän turhan vakavasti, mutta hänestä löytyy myös erilainen puoli, kenties hyvin lämminkin sellainen. Riikka Holm tekee lääkäri Marita Longan roolin taitavasti, nainen puolustaa potilaita ja osaa ajatella sekä järjellä että tunteella. Holmilla on roolityöhönsä luja ja lempeä, juurtunut ote. Manti Koli tekee ylihoitaja Pakalénin roolin topakasti mutta humaanisti, hän tuo lavalle hyvin Pakalénin ammattiylpeyden ja sen, miten tämä osaa myös kuunnella ja toimia uusillakin tavoilla. Heikki Simolin tulkitsee rovasti Kurosen roolia erinomaisella energialla ja läsnäololla, ja tekee yhden näytelmän koskettavimmista rooleista. Saastamoista näyttelevä Kimmo Virtanen tulkitsee onnistuneesti sodassa rikki menneen miehen toivetta löytää rauha, ja tekee sydämellisen roolityön. Annan toista minää sekä muutamaa muuta roolia näyttelevä Tiina Alapaattikoski tuo Luoman näyttelemälle Annalle onnistuneesti vastavoimaa ja peilin, johon Prinsessa-Annan tarinaa heijastaa. Annan äidin roolissa Stella Wnuk tekee vahvan roolityön, joka puhuttelee. Lavalla nähdään myös sairaanhoitajina Tuulianna Tola ja Minna Perovuo, apuhoitajina Tea Geitel, Liisa Katva ja Anna Havukainen, sekä Aino Kivikkola (Iso-Iita), Emma Catani (Alina), Valtteri Spring (Oiva), Alina Nevalainen (Jenny) ja useampia rooleja tekevät Tarja Jokinen, Marjo Brandes ja Ari Lehto.

Ihmisyys ja inhimillisyys ovat tämän tarinan ytimessä, ja se lavalta katsomoon myös huokuu. Pidän näytelmässä ehkä eniten juuri siitä, miten se katsoo, käsittelee ja korostaa jokaisen ihmisen ihmeellisyyttä ja arvokkuutta, sitä, että me olemme kaikki täällä omia itsejämme emmekä sen vuoksi toisia vähäisempiä tai suurempia. Vaikka ajankuvan mukainen sairaanhoito on nykynäkökulmasta suorastaan julmaa ja kauhistuttavaa, kuvataan etenkin hoitohenkilökunnan moraalipohdinta ja rohkeus puolustaa potilaita esityksessä väkevästi. En ollut osannut odottaa tätä sairaanhoidon historian ja kunnianhimoisen hoidon tarinalinjaa lavalle ainakaan näin isona osana kokonaisuutta, mutta se on hyvin mielenkiintoinen ja yllättävän täynnä jännitteitä. Ihmisten välisten dynamiikkojen sekä eri ammattikuntien, ja myös potilaiden, kautta näyttämölle muodostuu varsin toimivasti piirretty kuva sairaalan ja sairaanhoidon käytänteistä. Näytelmän ihmiskuvaus on hyvin aitoa ja avointa, joka ei suinkaan ole oletusasetus edes tositarinaan pohjautuvien juttujen kohdalla. Prinsessa – sen enempää hahmo kuin näytelmäkään – ei peittele isoja tunteita tai hankalia pohdintoja, vaan menee suoraan päin iloja ja suruja, riehakasta ja hiljaista, sitä mikä innostaa ja sitä mikä pelottaa. Ja se jos mikä avaa teatterille mahdollisuuden osua juuri niihin asioihin, jotka eniten puhuttelevat, saavat ajattelemaan, tuntemaan ja tarinaan uppoutumaan. Tähän mahdollisuuteen Öljymäellä myös tartutaan, ja esitys etsii ja löytää taitavasti tapoja välittää katsojalle kokonainen kokemus, joka haastaa ja palkitsee.

Retki Öljymäelle on aina yksi kesän kohokohdista, onhan tämä oman kotikuntani kesäteatteri, ja yksi minulle rakkaimpia ja tutuimpia teatteripaikkoja, lapsuudesta saakka jokakesäinen vierailukohde. Aiheensa puolesta tämä kesä herätti vielä erityiskiinnostusta. Ja kannatti kiinnostua! Ohkolassa kerrotaan Prinsessan tarina vahvalla ja koskettavalla tavalla, elämän ilot, surut, vaikeudet ja haikeudet avoimesti kohdaten ja yleisölle välittäen. Niin lavalla kuin kulissien takana tehty ja tehtävä työ tuo yleisön eteen esityksen, jossa on alusta loppuun vahva oma energia ja tapa kertoa tarinaa. Vaikka tarinan kuljetus jäi itselleni hieman epätasaiseksi, näytelmä tuntuu, monella tasolla ja tavalla, ja sehän on hyvän teatterin merkki. Tunteiltaan ja tunnelmiltaan tämä ei ole aivan kevyt tai helppo, mutta lämmin, inhimillinen ja herkkä todellakin on. Kaunis, mieleen jäävä esitys, ja tositarina, joka ansaitsee tulla kerrotuksi juuri Ohkolassa.