tiistai 30. maaliskuuta 2021

Toksinen kabaree @ Q-teatteri (striimi)


kuvat © Pate Pesonius

Eilen 29.3. oli Q-teatterin Toksisen kabareen toinen livestriimi, jonka ilokseni ehdin katsomaan, ensimmäisen nimittäin missasin. Kolmaskin striimi on luvassa, huhtikuussa, silloin viimeistään kannattaa tämä huippujuttu laittaa katseluun.

Vuonna 2031 maapallolla menee huonosti ja suunta onkin otettu kohti uutta kotiplaneettaa. SS Tähtihiisi-niminen alus kuljettaa avaruuden halki porukkaa kohti mahdollisia asuinpaikkoja, mutta vaikka maailma on tuhoutumassa ja matka on jännittävä, meno aluksella ei ole ahdistunutta vaan päinvastoin. Aulabaarissa nautitaan viihteestä, kotikatsomoihin lähetellään terveisiä ja maisemakannella vilkutellaan improkilpailusta pudonneille kilpailijoille. Mutta onko ihmiskunnan mahdollista paeta vanhoja virheitään, voiko alusta aloittaa? Miksi pahuus ei seuraisi uudelle planeetalle? Onko uusi aika edes mahdollinen?

Esityksen käsikirjoitus ja ohjaus ovat Juho Mantereen käsialaa, lavalla ihastuttavat näyttelijät Miiko Toiviainen, Anna-Sofia Tuominen, Olli Riipinen, Miro Lopperi ja muusikko Henri Lyysaari, joka on myös säveltänyt esityksen musiikin. Lavastus ja puvut ovat Riina Leea Niemisen, William Iles on tehnyt valosuunnittelun ja Pekka Kiiliäinen äänisuunnittelun. Livestriimin on Mantereen lisäksi ohjannut Ville Seppänen

Odotin tätä todella paljon, ensimmäisen striimin jälkeen luin somesta kymmeniä kehuvia kommentteja ja ajattelin että nyt minulta jäi kyllä näkemättä jotain tosi hienoa. Onneksi tämä toinen striimi toteutettiin, minäkin pääsin sitten katsomaan mistä on kyse ja mistä puhutaan. Tekijäporukkahan tässä on huiman hyvä, jo sen puolesta odotukset olivat korkealla, ja kuvien ja videoiden perusteella esitys näytti katsomisen arvoiselta. Toksinen kabaree on sovitettu striimimuotoon todella toimivasti, välillä olisin kaivannut vähän laajempaa kuvaa, mutta 95% ajasta striimimuoto toi tapahtumat ruudulle täydellisesti. Totta kai haluaisin nähdä tämän teatterissa, se olisi ihanaa (voi kunpa pääsisi pian katsomoon!), mutta striimi mahdollistaa lähikuvat, "henkilökohtaisemman" kokemuksen ja tapahtumien viemisen myös takahuoneeseen ja lavan sivuille, paikkoihin, jonne yleisö ei teatterissa yleensä voi seurata. En ole katsonut montaa livestriimiä, enemmän tallenteita, joita ei siis ole suunniteltu kameralle vaan paikan päälle, mutta Toksinen kabaree on etäteatteria parhaasta päästä. Esitys elää ruudun kautta näppärästi, monikamerakuvaus, äänestykset, kotiyleisön puhuttelu, visailu- ja keskusteluohjelma-tyyli ja lukuisat tarkasti harkitut yksityiskohdat tekevät esityskokemuksesta nautittavan ja toimivan, tästä ei jää sellaista tunnetta että jotain puuttuu. Vaikka pystyn kuvittelemaan esityksen teatterin lavalle (tai siis siellähän se tapahtui, mutta siis niin että katsoisin sen katsomossa, en kotona), en esityksen aikana kaivannut katsomoon vaan tuntui siltä, että näin tämä on tarkoitettu katsottavaksi, kotisohvalta samalla koiran kanssa leikkien ja vesisadetta kuunnellen. Mutta jos maailma tästä normalisoituu, kyllä tämä olisi mahtavaa nähdä ihan teatterissakin.

Juho Mantereen kynästä ja käsistä lähtöisin oleva esitys on alusta loppuun nokkela, fiksu, tarkka ja hauska, tässä ei hidastella eikä kaunistella, asioihin pureudutaan sillä intensiteetillä mitä ne vaativat ja tämä kannattaa. Yleisö saa nauttia upeasta esityksestä, joka ei päästä helpolla mutta joka viihdyttää ja ilahduttaa valtavasti. Mantereen ohjaus on hienovireistä, hän on rakentanut kaiken taidokkaasti eikä Toksinen kabaree horju hetkeäkään, esitys on häikäisevä ja onnistuneella otteella toteutettu, josta on kiittäminen koko timanttista työryhmää. Visuaalisesti Toksinen kabaree iski minuun vahvasti, lava näyttää superhienolta ilmalukkoineen, studiovaloineen, estradeineen, portaikkoineen ja sivuverhoineen. Valaistus sopii eri tunnelmiin mainiolla tavalla, valot tukevat tapahtumia ja tarjoavat mahdollisuuksia muun muassa päiväkirjahuoneen toteutukseen. Esityksen puvustus on upea, pidin oikeastaan kaikesta siinä. Erityisesti SS Tähtihiiden miehistön univormut miellyttävät silmää, mutta tyylikkäitä, hauskoja ja ylipäätään juuri hahmoille sopivia vaatteita nähdään joka kohtauksessa.

Toksisessa kabareessa on mukana melko paljon improvisaatiota, joka minua ilahduttaa koska improhan on parasta. Katsojilla on tietenkin mahdollisuus vaikuttaa tapahtumiin, niin ennen esitystä täytettävän kyselyn kuin tekstiviestienkin kautta, ja onnekas paikalle päässyt muutaman hengen yleisö saa myös huudella toiveitaan lavalle. Kuulin oman tapahtumapaikkaehdotukseni listalla, mutta ei improkohtaus sitten kuitenkaan sijoittunut metsälammelle vaan muualle. No, aina ei voi voittaa mutta silti sai nauttia hienoa improa, nimittäin tähän esitykseen se sopii kuin Mars avaruuteen ja viihdyttää superpaljon. Improon kuuluva jännitys, mahdollisuuksien määrä ja kekseliäistä roolisuorituksista nauttiminen on koko ajan läsnä, samoin sattuma, välillä mahtavan sattuman pyörän muodossa. Äh, olisipa pyörä pysähtynyt Hamletiin... Mutta varsin mainiosti Tuntematon sotilaskin vyöryi näyttämölle vastaamaan polttavaan kysymykseen. Klassikot saavat siis kyytiä, samoin viihteen konventiot, ja sehän on hauskaa ja terävästi toteutettua.

Esiintyjäkaarti tekee erinomaista työtä, tässä esityksessä näyttelijäntyö on jotenkin enemmän fokuksessa kuin yleensä teatterissa, koska se välittyy ruudun kautta, mutta kuitenkin vaaditaan vähän "pienempää" näyttelemistä, tai siis tekemisen ei tarvitse näkyä takariville vaan kameralle, joka on muutaman kymmenen sentin päässä. Eli näyttelijäntyössä korostuvat ehkä osittain eri asiat kuin jos tätä katsoisi teatterissa eikä ruudulta, näin luulen ja koin. Mutta siis, joka tapauksessa, porukka on varsin mainiossa vedossa ja esityksen hahmot ovat hyvissä käsissä. Olli Riipinen, Anna-Sofia Tuominen ja Miro Lopperi ovat SS Tähtihiiden kapteeni, tiedeinsinööri ja navigaattori, sekä "Thalian mestari"-kilpailun improkisaajat. Henri Lyysaari musisoi loistavaa sävellettyä ja improttua musiikkia Seppo Huvin roolissa, ja Miiko Toiviainen on "Thalian mestari"-kisan juontaja Huikka Alakuikka sekä avaruusaluksen mekaanikko. Nämä hahmot tarjoilevat kolmisen tuntia kestävän avaruusmatkan aikana tunteita ja tapahtumia laidasta laitaan, vauhdikkaasta improsta ja viihteellisestä meiningistä syvällisiin ihmisyyden, hyvyyden ja pahuuden pohdintoihin. Kaikista hahmoista paljastuu esityksessä pikku hiljaa enemmän ja enemmän, ja tykkäsin tästä tosi paljon. Jokainen hahmo on rakennettu tosi onnistuneesti, heidän kerroksensa tulevat näkyviin vähitellen ja tällä tavalla hahmoihin on mukavaa tutustua.

Olli Riipinen on varsinkin SS Tähtihiiden kapteenin roolissa todella hyvä, hän tekee vahvan roolin ja tavoittaa sujuvasti hahmonsa yksityiskohdat. Riipisen näyttelijäntyö on luontevaa, hänellä on hieno ote kaikkeen tekemiseen ja hahmojen tunne ja toiminta välittyy ruudun läpi kirkkaasti. Pidin siitä, millainen persoona kapteeni on, Riipinen tuo hahmonsa lavalle tyylillä, joka tarjoaa katsojalle mainion tilaisuuden tarkastella tätä. Myös "Thalian mestari"-kisassa Riipinen improaa näppärästi, hän tarttuu aiheisiin, tunnelmaan ja tilanteeseen sujuvalla tavalla ja tarjoaa monia huikeita hetkiä. Anna-Sofia Tuominen ihastuttaa laulullaan, erityisesti Boulevard of Broken Dreams on hieno. Tuominen tekee onnistuneet roolit, improkisaajana hän on suosikkini ja Annu ansaitsi voittonsa, hyvä kanssaäänestäjät! Tuomisella on hyvä ote esityshetkeen ja nopeat refleksit, hän on ketterästi tilanteen tasalla ja improssa tämä näkyy loistavasti. Myös tiedeinsinöörinä Tuominen tekee mainion roolin, hahmo on vakavan oloinen ja Tuominen marssittaa tämän lavalle hyvin rakennettuna tyyppinä. Mielenkiintoinen hahmo, Tuomisella on sujuvasti langat käsissään. Miro Lopperilla on myös mielenkiintoinen hahmo esitettävänä, navigaattorista paljastuu varsin merkittävä juttu esityksen aikana, ja tähän juttuun johtaneita asioita käsitellään jonkin verran. Navigaattorin sisäiset mietteet tulevat esiin sujuvasti, ja Lopperi tuo ne näyttelemisessään lähelle katsojaa. Tykkäsin tosi paljon siitä, millä tavalla Lopperi hahmoa käsittelee, hienoa roolityötä! Improkisassa on meno vauhdikasta ja kekseliästä, varsin mainioita hetkiä. Henri Lyysaari säestää esitystä taitavasti ja on tärkeässä roolissa myös musiikin lisäksi, hänen hahmonsa Seppo Huvi edustaa juontaja Alakuikan kanssa sekä SS Tähtihiiden että esityksen "kovan viihteen" osastoa, ja viihdekritiikki, viihteen eettisyys, viihteen merkitys ja niin edelleen tulevat erityisesti näiden kahden hahmon kautta esiin.

Vaikka koko jengi on ihan mahtava, on minun pakko yhden kappaleen verran hehkuttaa erityisesti Miiko Toiviaisen suoritusta. Olen nähnyt hänet lavalla monesti, mutta edellisestä kerrasta on hetki aikaa (tai no tietysti, mutta jo ennen koronaa oli hetki kulunut) ja kylläpä oli taas sellaista tykitystä että oksat pois. Toiviainen loistaa lavalla, hän tekee tarkkanäköistä ja läsnäolevaa roolityötä, poimii nyansseja paikalla olevan muutaman hengen yleisön fiiliksestä, esityksen maailmasta, improhetkistä ja, vähän tuntuu siltä, kotikatsomoistakin jollain maagisella tavalla. Huikka Alakuikka on minusta ihan mahtava hahmo, sellainen tv/viihdejuontajan malliesimerkki joka hauskuuttaa, laukoo nokkelia kommentteja ja hurmaa katsojat, mutta jossa on paljon muutakin kuin vain tv-kasvot. Toiviainen on löytänyt hahmosta syvyyttä, joka näkyy hänen roolityössään selvästi mutta lomittuu hienolla tavalla juontajan persoonaan, Huikasta on lavalla ikään kuin työ- ja siviiliversiot. Mahtirooli! Ja varsin onnistunutta työtä Toiviaiselta myös mekaanikkona, hyvin erilaisessa roolissa kuin Alakuikka. Taitavan näyttelemisen lisäksi Toiviainen laulaa komeasti, se tangomestari Sven-biisi jäi päähän soimaan (vau mitä improa, kaikki riimitkin kohdallaan) ja esityksen loppupuolella kuultu biisi oli ihan huikea.

Vaikka päällimmäinen fiilis joka esityksestä jäi on erittäin positiivinen, iloinen ja piristynyt, ei tämä mitään kevyttä menoa ollut vaan valtavasti ajatuksia heräsi vaikka mistä. Nauroin ja nautin monessa kohdassa, ja ihastelenkin sitä miten Toksiseen kabareehen on punottu nerokkaalla tavalla sekä puhdas, viihdyttämään pyrkivä viihde että todella syviä ja tiukkoja pohdintoja pahuudesta, sen ilmenemisestä, ihmisluonteesta ja ihmisen toiminnan syistä ja seurauksistakin. Esityksen aikana mietin paljon varsinkin tosi-tv:tä ja sen tirkistelykulttuuria, vaikka siihen ei esityksessä oikein viitannutkaan kuin päiväkirjahuone-tyyppinen pohdinta. SS Tähtihiiden koko missio ja sen matkustajat tuntuivat vähän ihmiskokeelta, jossa tutkitaan paitsi sitä, voiko ihmiskunta aloittaa alusta, myös sitä, millaisia ihmiset ylipäätään ovat, mitä motiiveja heillä on, millaisia syitä toimia, millaisia tunteita, ajatuksia, toiveita? Ja tietysti sitä, mikä merkitys viihteellä on. Mielenkiintoinen, mietteitä aiheuttava esitys, ja samalla hurjan hauska ja hilpeä. Loistavasti onnistunut kokonaisuus.

Iso kiitos Q-teatteri, tämä oli huikeaa nähdä! Piristi kummasti maanantai-iltaa, ja oli melkein kuin olisi ollut teatterissa, lähes samanlainen tunnelma ja ilo valtasi mielen ja tarina vei mukanaan. Jos tämä on näkemättä, suosittelen suuresti astumaan avaruusalukseen seuraavan striimauksen koittaessa!

keskiviikko 24. helmikuuta 2021

NSFW @ KokoTeatteri (striimi)

 Sain kutsun katsoa esitys striiminä, kiitos KokoTeatteri!

kuvat © Heidi Bergström

Eilen 23.2. oli KokoTeatterissa Lucy Kirkwoodin näytelmän NSFW suomenkielinen kantaesitys, jota paikan päällä todisti kuuden hengen yleisö ja striimin ääressä sitten enemmän porukkaa, minä mukaan lukien. Esityksen on ohjannut Anna Veijalainen ja suomennoksesta vastaa Aleksi Milonoff.

NSFW kertoo kahdesta toimituksesta, miestenlehti Doghousen ja naistenlehti Electran. Ensimmäisen päätoimittajana toimii Aidan (Sami Saikkonen) ja jälkimmäistä johtaa Miranda (Anna Veijalainen). Lehtien työntekijöinä nähdään Charlotten roolissa Katimari Niskala, Samina Elias Salonen ja Rupertin roolissa Sesa Lehto, joka näyttelee myös Bradshawta. Lehdissä on kaikki keinot käytössä ja lukijoista pidetään kiinni, vaikka sitten likaisella pelillä. Kun Doghousen toimituksessa paljastuu virhe, jota ei saa tekemättömäksi, vaikuttaa siltä että raja on tullut vastaan. Vai onko sittenkään? Kaikki on mahdollista eikä häikäilemättömyys suinkaan ole huono juttu, vaan mitä hävyttömämmät keinot, sitä parempi menestys.

Odotin tämän katsomista mielenkiinnolla, lehden toimitus kuulosti erinomaiselta tapahtumapaikalta näytelmälle, ja esittelytekstin lupailema nokkeluus sekä valtapelien, kiristyksen, skandaalijournalismin ja yksityisyyden teemat herättivät kiinnostusta. Huomaan itsekin lukevani joskus juttuja klikkotsikoiden houkuttelemana, mutta varsinaisia skandaalijuttuja tai muita juorulehtiä en koskaan lue, sillä ne eivät minusta ole mikään positiivinen journalismin muoto ja retostelevat usein epäonnella. Yksityisyyttä mediassa sen sijaan olen pohtinut jonkin verran, varsinkin kun somessa tulee jatkuvasti mainoksia lehtijutuista, joihin on poimittu aihe jonkun Instagram-postauksesta. Näitä juttuja kun sitten kritisoidaan siitä, että "onko tämä nyt sitten uutinen", ihmettelen kritiikkiä, sillä tuskin kukaan niitä ig-kuviaan lehtiin tyrkyttää, eiköhän ne poimita sinne muuten vaan. Tämä nyt ei liity varsinaisesti NSFW-näytelmän toimituksiin ja lehtiin, mutta lehtiin noin yleensä.

Erityisen mainiota esityksessä ovat hahmot. He ovat vähän kuin karikatyyrejä erilaisista tyypeistä, joita toimituksissa työskentelee, mutta monitasoisia ihmisiä kyllä ja herättävät esityksen edetessä pohtimaan paljon muun muassa moraalin- ja oikeudentajua, stereotyyppejä ja odotuksia sekä vallankäyttöä. Näytelmä asettaa hahmonsa sellaiseen ympäristöön ja tilanteisiin, että katsoja saa paljon irti esityksen teemoista ja tapahtumista. Hahmot ovat sekä toistensa vastakohtia että aika samanlaisia, ihminen on ihminen ja paheet pääsevät pinnalle monessa tyypissä. Eivät kaikissa, ainakaan heti eivätkä välttämättä ollenkaan, mutta melko häpeämättömiä ovat lähes kaikki näytelmän hahmot, ja hämmästyttävällä tavalla raha ja lipevät puheet sekä taitava uhkailu, kiristys ja lahjonta toimivat silloinkin, kun näyttää että tilanne olisi jo ajautunut umpikujaan.

Sami Saikkosen näyttelemä Aidan on bisnesmies henkeen ja vereen, heppu, joka hoitaa lehteään vahvalla otteella ja keksii kyllä keinot, jos jokin uhkaa horjuttaa hänen tai Doghousen asemaa. Saikkosella on erinomainen ote rooliinsa, hänen Aidaninsa vaikuttaa ihan mukavalta, hetken, kunnes miehen työmoraali tai sen puute paljastuu ja hänen toimintansa ottaa lisää kierroksia. Saikkonen onnistuu tuomaan hahmoonsa paljon kerroksia ja tekee vakuuttavaa työtä, Aidan on epämiellyttävä tyyppi mutta varsin onnistunut hahmo, tosi hyvä rooli. Katimari Niskalan Charlotte on naisena töissä miestenlehdessä, ja tytöttelyä tulee oikealta ja vasemmalta vaikka sitä joskus pahoitellaankin. Aluksi Charlotte vaikuttaa kärsivälliseltä ja fiksulta, mutta hänen kuorensa vähän rakoilee ja sisäiset ristiriidat pääsevät esille. Fiksu hän on koko ajan, mutta kärsiivällisyys on koetuksella kun toimituksessa ei suhtauduta asioihin niiden vaatimalla vakavuudella. Niskala on roolissaan oivallinen, hän tekee Charlottesta kiinnostavan hahmon ja tuo tämän tunteet ja ajatukset hyvin esiin. Elias Salonen Samina tekee melkoisen roolin, epätoivoon virheensä jälkeen vajoava Sam on loistava hahmo ja suosikkini ihan vaan siksi, että hänellä vaikuttaisi olevan vielä jonkinlainen järki päässä ja käsitys siitä, että ihan mitä vaan ei ehkä voi tehdä. Kirjoitin muistiinpanoihini että Sam on naiivi, sinisilmäinen ja idealistinen, ja piristys kyynistyneiden tyyppien keskellä. Hän uskoo vielä rakkauteen ja onnellisuuteen samalla kun muut hänen ympärillään haluavat jo kääntää Samin yksityiselämän lehtijutuksi. Salonen lukee hahmoaan taitavasti, ja heti alussa vetäisee sellaisen monologin että hermostuneisuus, ahdistuneisuus ja virheen tekemisen aiheuttama epätoivo vain sinkoilevat pitkin lavaa. Sujuvaa työtä alusta loppuun, Salonen on roolissaan erinomainen.

Sesa Lehto näyttelee Rupertia, joka alussa on hyvinkin ärsyttävä miekkonen, röyhkeä ja muka hauska tyyppi, mutta näytelmän loppupuolella sitten hyvinkin erilaisessa asemassa. Lehto tekee mainion roolin, myös tyttärensä kunniaa puolustavana Bradshawna, ja tuo lavalle kaksi valmista, monikerroksista hahmoa. Erityisesti Rupert on mielenkiintoinen tapaus, alussa huoleton ja ylimielinenkin tyyppi ja lopussa melkeinpä alistetun oloinen. Lehto tekee luontevaa työtä ja onnistuu molemmissa rooleissaan. Anna Veijalainen Mirandana on sellainen ohjat käsissä-tyyppi, päättäväinen ja luja nainen, joka hoitaa lehteään ihan yhtä kovilla keinoilla kuin Aidankin. Veijalaisella on langat käsissään sekä vahvassa ohjauksessa että Mirandan roolissa, hän tekee tarkan roolin ja tuo hahmonsa lavalle itsevarmana, älykkäänä päätoimittajana, joka saa mitä haluaa. Hieno rooli, ja ylipäätään koko näyttelijäviisikko tekee hienot roolit, yhteistyö pelaa ja teksti ja hahmot pääsevät oikeuksiinsa ja tekevät vaikutuksen.

Esitys on nokkela kuten sitä kuvailtiinkin, se on aika kylmäävä katsaus siihen miten miesten- ja naistenlehtien maailma toimii tai saattaa toimia, vaikka tämä olisikin ja varmaan myös on kärjistettyä, en epäile etteikö likaisia keinoja käytettäisi myös oikeassa maailmassa. NSFW on musta komedia, ja huumori on muutamaan otteeseen minulle jo vähän liian synkkää. Tarkkanäköisiä huomioita tekstissä kyllä on, ja ne naurattavat ja kauhistuttavat samaan aikaan. Moraalittomuus ja se, että kaikki keinot ovat sallittuja ja virheetkin selitetään onnistumisiksi tai ainakin merkityksettömiksi, on jotenkin ymmärrettävää vaikka ei olekaan hyväksyttävää. Teksti on nopeaa ja rytmikästä, dialogissa riittää käänteitä jotka tuovat tapahtumiin paljon nyansseja. Vähän särähti se, että tämä tapahtui Briteissä, kulttuuri on siellä ehkä vähän erilainen, ei niinkään lehtityössä mutta arkielämässä, joten samastumispintaa oli vaikea löytää. Siksi, tai sitten siksi, että en itse kyllä pystyisi asettumaan yhdenkään hahmon kenkiin. Näytelmän lehtien toimitukset, sekä Doghousen että Electran, ovat armottomia ja säälimättömiä työntekijöiden sekä asiakkaidensa suhteen, mutta samalla molempien päätoimittajien häikäilemättömyys hämmästyttää ja herättää jonkinlaista kunnioitustakin. Millainen ihminen on valmis myymään lehteään millä hinnalla hyvänsä, keinoista välittämättä ja ilman tunnontuskia? Ja millainen ihminen työskentelee tällaisen lehden juttujen parissa? Näytelmässä kehnokin työpaikka vaikuttaa olevan parempi juttu kuin ei työpaikkaa ollenkaan, mutta ainakin Charlotte valehtelee siitä, missä on töissä, eli ei miestenlehti, ainakaan Doghouse, mikään unelmapaikka ole työskennellä. Se tosin tulee vähemmästäkin selväksi. Muutenkin on niin, ettei kummassakaan lehdessä vaikuta olevan mitään hyvää - kummassakaan ei välitetä oikein muusta kuin lukijamäärästä, menestyksestä ja onnistumisesta, eikä koviakaan keinoja kaihdeta. Jos tavoite olisi eri (haluaisin sanoa jalompi), silloin periksiantamattomuus voisi olla positiivinen ominaisuus, mutta tässä tapauksessa se ei sitä ole.

Lavastus sekä valo- ja äänisuunnittelu ovat Topias Toppisen vastuulla, ja työ on onnistunutta. Pelkistetty lavastus tarjoaa sopivat puitteet tapahtumille, ja valot tuovat paljon lisää siihen painostavaan, piinalliseen tunnelmaan, joka näytelmässä melkoisen vahvasti vallitsee lähes koko ajan. Musiikki (Timo Hirvonen, Jussi Lehtonen, Severi Pyysalo) on loistavaa, se sopii täydellisesti yhteen erilaisten tunnelmien kanssa ja vihjailee ja viestii monessa kohtauksessa näppärällä tavalla. Puvustus on Virve Balkin ja sopii hahmoille ja miljööseen hyvin, vaatteet kuvaavat hahmojen persoonaa ja asemaa onnistuneesti. Vaikka teksti ja dialogi ovatkin tässä näytelmässä ehkä ne kaikista tärkeimmät elementit, saavat ne KokoTeatterissa ympärilleen mainion kentän jolla temmeltää.

Mutta mites se striimi? Olen katsellut valtavasti esitystallenteita tässä pandemia-aikana, joten ruudun kautta koettuun teatteriin olen jo tottunut enkä ole tuntenut missaavani liikaa elämyksestä tai teatterin taiasta. Yhtäkään lavalta livestriimattua juttua en kuitenkaan ennen tätä ole katsonut, eli NSFW sai kunnian olla ensimmäinen näytelmä tällä saralla. Striimi toimii sujuvasti, kamerat kuvaavat hyvästä kulmasta ja sopivalta etäisyydeltä, ääni kuuluu selkeästi, kuvassa ei ole esteitä eikä lähetys katkeile tai kuvanlaatu huonone missään vaiheessa. Varsin onnistunut kokemus siis, ja sanoisin jopa, että pidin tämän katsomisesta enemmän ruudun kautta kuin paikan päällä, kun huumori on juuri siinä rajalla että se menee liikaa yli ja teemat ovat niin teräviä kuin ovat, olisi katsomossa kiemurtelu ehkä ollut kiusallista. Nyt sain reagoida tapahtumiin näytön edessä ilman "paineita" siitä, että nauraisin tai kauhistelisin esitystä samalla tavalla kuin muut katsojat. Oikein positiivinen striimitoteutus siis, onnistunutta työtä.

NSFW striimit vielä pe 26.2. ja la 27.2., klo 19 molemmat.


perjantai 5. helmikuuta 2021

Musikaalimatkassa-podcastin musikaalikysymykset

 Musikaalimatkassa-podcast julkaisi vähän aikaa sitten Twitterissä 31 kohdan Musikaalikysymykset, ja innostuin näistä niin, että päätin vastata myös täällä blogissa. Meikän teatteribloggaaminen on viime aikoina ollut sen verran hidasta ja väkinäistä, että on tosi kivaa nyt vähän palata tähän teatteriin liittyvään bloggaamiseen kun se taas inspiroi. Siispä pitemmittä puheitta, tässä tulee vastaukset seuraaviin kysymyksiin! Kiitos paljon näistä Musikaalimatkassa-tyypeille, hyviä ja vaikeita kysymyksiä.


1. Lempimusikaalini on joko Aspects of Love tai Pieces of String. Kaikista rakkain musikaali minulle on kuitenkin Tohtori Zivago.

2. En (vielä) inhoa yhtäkään musikaalia, mutta ehkä sellainenkin tulee jossakin vaiheessa vastaan.

3. Ensimmäinen musikaali, jonka muistan nähneeni, on Oliver! Lahden kaupunginteatterissa. Sitä ennen olen kuitenkin saattanut nähdä jonkun lastenmusikaalin tai musiikkinäytelmän.

4. Viimeisin livenä näkemäni musikaali on Skene-musatetteriopiskelijoiden Hair Aleksanterin teatterissa elokuussa 2020, viimeisin tallenne taas on Hamilton.

5. Viimeisin musikaali, jota kuuntelin, on Bright Star.

6. Vaikka Waitress-musikaali ei muuten oikein iskenyt, pidän tosi paljon She Used To Be Mine-biisin sanoista ja erityisesti tästä kohdasta:
She's imperfect, but she tries
She is good, but she lies
She is hard on herself
She is broken and won't ask for help
She is messy, but she's kind
She is lonely most of the time
She is all of this mixed up
And baked in a beautiful pie

She is gone, but she used to be mine

7. Suosikkimusikaalihahmoni... Vaikea valinta! Ainakin Äidinmaan Olavi, Pieces of Stringin Tom ja Roméo et Juliette: de la Haine à l'Amour-musikaalin Mercutio tulevat heti mieleen. Ai niin, ja Grinpayne The Grinning Man-musikaalista. Ja Falsettosin Whizzer. No, tästä tuli nyt Top 5.

8. Luulisin että eka musikaalihahmoihastukseni on Aladdin, ainakin jos lasketaan elokuvat mukaan. Jos ei, niin olisikohan sitten Rum Tum Tugger Catsistä.

9. Tuorein musikaalihahmoihastukseni on William Shakespeare Something Rotten-musikaalista. Ja Mercutio Roméo et Juliette-musikaalista on aika tuore ihastus myös. Mikä on aika jännä, sillä näytelmäversion Mercutiosta en oikein pidä mutta musikaalissa hän hurmasi heti.

10. Minkä musikaalin haluaisin nähdä Suomessa... Mitäpä en. Tästä ja tästä linkistä pääsee lukemaan enemmänkin esityshaaveitani, mutta juuri nyt haluaisin kaikista eniten nähdä suomalaisen Falsettos-tuotannon. Ja olisipa upeaa nähdä Suomessa jonkin ranskamusikaalin kiertue-esitys. Tai ylipäätään joku ulkomaan kiertue-esitys. Mutta mieluiten ranskamusikaalin, joista moni on käynyt pyörähtämässä Venäjällä eli ihan naapurissa. Tervetuloa tännekin!

11. Suosikkialkusoittoni on (tietenkin) Oopperan kummituksen Overture. Komein musikaalibiisi ikinä.

12. Paras ykkösnäytöksen viimeinen biisi taas on hankalampaa nimetä... Ei kun eipäs ole! Tietysti Bat Out of Hell samannimisestä musikaalista.

13. Paras finaalibiisi on Megasix eli Six-musikaalin finaali/encore.

14. Musikaalibiisi, jonka voisin kuunnella miljoona kertaa on varmaankin Les Rois du monde Roméo et Juliette-musikaalista, ainakin jos mukaan lasketaan myös biisin unkarilaisversio. Tätä on kyllä jo melko monta kertaa veivattukin, mutta ei ihme kyllä tule vielä korvista ulos.

15. Musikaalibiisi, jota en voi sietää on Hey, Little Songbird Hadestownista. Muuten rakastan tätä musikaalia mutta skippaan aina tuon biisin :D

16. Suosikkimusikaalielokuvani on Aladdin, siis se piirretty (oikea) versio, ei live action. Tai Spirit - villi ja vapaa.

17. Musikaalinäyttelijä, joka viimeksi teki minuun vaikutuksen on Aaron Tveit. Olen aina kyllä tykännyt hänen roolitöistään ja laulustaan vaikka en ole Tveitiä monessa roolissa nähnyt, mutta kun törmäsin YouTubessa pätkään jossa Tveit ja Gavin Creel laulavat Take Me Or Leave Me-biisin Rent-musikaalista, tajusin kunnolla Tveitin lahjakkuuden ja taitavuuden. Ja sen jälkeen onkin kulutettu Tveit-videoita urakalla...

18. Missä roolissa haluaisin Aaron Tveitin nähdä... Nyt on vähän villi ehdotus mutta eiköhän lähtisi Mercution rooli Roméo et Juliette-musikaalissa. Vaikka musikaali ei vielä englanniksi olekaan maailmalla oikein innostanut, niin ehkäpä oikeanlaisella roolituksella...

19. Musikaaliohjaaja, jonka tyylistä tykkään on Jakob Höglund.

20. Koreografi, jonka tyylistä tykkään on myös Jakob Höglund ja hänen lisäkseen Reija Wäre ja Sam Spencer-Lane.

21. Tohtori Zivago ja Tarzan ovat ne kaksi musikaalia, jotka olen nähnyt useammin kuin minkään muun, molemmat 11 kertaa. Zivagosta olen nähnyt kaksi produktiota, toisen kymmenesti ja toisen kerran, ja Tarzanista yhden produktion sitten yksitoista kertaa.

22. Musikaali, jonka haluaisin nähdä uudelleen, on Aspects of Love.

23. Musikaali, josta halusin lähteä kesken pois on varmaankin Kolme iloista rosvoa, joka meni Helsingin kaupunginteatterissa kymmenen vuotta sitten. Lapsiminä ei ollut vakuuttunut teoksesta :D

24. Olen sen verran kovakuorinen etten vuodattele katsomossa kyyneleitä kovinkaan usein, mutta Äidinmaa ja Falsettos ovat sellaisia musikaaleja jotka itkettävät minua.

25. Minua naurattavia musikaaleja taas ovat erityisesti Spamalot, Urinetown ja Company.


Spamalot-musikaalin tunnelmissa Seinäjoella
© Susanna Salmi

26. Musikaalisuomennos, josta pidän, on Tohtori Zivagon suomennos joka on Sami Parkkisen käsialaa. Toimii paremmin kuin alkuperäiskielellä eli englanniksi, ainakin minusta.

27. Suosikkini suomalaisista musikaaleista on ehdottomasti Äidinmaa. Parasta ikinä.

28. Musikaali, jonka suosiota en ymmärrä, on Waitress.

29. Oudoin musikaali josta tykkään lienee Urinetown.

30. Jos piikki olisi auki ja saisin tilata mitä vaan väliaikatarjoiluksi, ottaisin teetä tai appelsiinimehua ja joko fetapiirakkaa tai sitruunamarenkipiirakkaa. Tai vaikka molempia kun piikki kerran on auki.

31. Parasta musikaalimatkaani on hankala valita, niitä kun on aika paljon ollut sekä kotimaassa että Lontoossa. Sanotaan nyt vaikka Lontoonreissu syyskuussa 2018, matkustin ekaa kertaa itsekseni ja sain nauttia yksin matkustamisen vapaudesta, hienoista esityksistä ja hauskoista stage door-hengailuista. Matkan musikaalit olivat Eugenius!, Bat Out of Hell, Little Shop of Horrors ja Heathers, lisäksi näin The Lieutenant of Inishmore-näytelmän.


Little Shop of Horrors-musikaalin loppukiitoksissa, paikkana Regent's Park Open Air Theatre
© Susanna Salmi

keskiviikko 3. helmikuuta 2021

AIKUISET, kausi 2

Spoilereita luvassa, vähän ainakin.
Oona (Anna Airola) ja Arttu (Elias Salonen)
© Jaakko Kahilaniemi

Jee! Parasta! Yle Areenaan pamahti viikko sitten kerralla koko AIKUISET-sarjan kakkoskausi ja meikähän katsoikin sen sitten melkein kerralla. Ensimmäisen kauden (josta löytyy postaus täältä) jälkeen Areenaan on ilmestynyt Aikuisten spesiaalijaksoja neljä kappaletta, ja niitä katsellessa on ollut hyvä odotella tätä toista tuotantokautta, joka heti näin alussa sanottuna on kaiken odotuksen arvoinen. Ja koska kaikki jaksot katsoi niin nopeasti, toivon tosi kovasti että tätä iloa olisi luvassa vielä lisää ja kolmaskin kausi olisi tulossa. Aikuiset on mainion raikas, hyväntuulinen, nokkela, hauska, tarkka ja lämmin sarja, tykkään siitä hurjasti, ja taitavasti toteutettu sarjatimantti piristi onnistuneesti tämän toisen koronakevään tunnelmia. Ja kuten ensimmäinen kausi, myös kakkoskausi ilmestyi sopivaan aikaan tuomaan hurmaavia kesätunnelmia.

Aikuiset kertoo Oonasta (Anna Airola) ja hänen parhaasta kaveristaan Artusta (Elias Salonen), noin parinkympin puolivälissä olevista helsinkiläisistä, jotka luovivat rakkauden, ystävyyden, työ-elämän, ihmissuhteiden, ilojen ja pettymysten keskellä. Mukana menossa ovat muun muassa Oonan isä Markku (Ville Myllyrinne), Oonan kahvilan vakiasiakkaat (Linnea Leino, Biniyam Schelling & Joonas Nordman), Oonan poikaystävä Kuisma (Mikko Kauppila) ja kahvilan naapuriin pyöräkorjaamonsa perustava Pesso (Miro Lopperi) sekä Tuukka (Pyry Äikää), johon Arttu iskee silmänsä.

Suurin osa sarjoista, joita katson, on draamoja ja kaikissa jaksoissa käydään läpi vaikka ja mitä painavia ja synkkiä aiheita, eli komediat jäävät marginaaliin. Tämä sama pätee leffoihin, kirjoihin ja teatteriin, olen mieltymyksiltäni eniten tragediaihminen ja tämä onkin jo joissain blogipostauksissa mainitsemani juttu. Valitsen siis katsomani komediat satunnaisesti mutta huolella, jos huumori ei kolahda niin sitten ei kyllä lähde. Mutta Aikuisten kohdalla lähtee ja kolahtaa ja kaikkea, sarjan huumori on riemastuttavaa ja fiksua, monelle kohdalle ei voinut olla virnistelemättä. Käsikirjoituksen huomiot ja oivallukset ovat tarkkanäköisiä, huumori on inhimillistä eikä mitään pakkohauskaa, sellainen aitouden ja rentouden tunne paistaa paitsi huumorista myös kaikesta muusta, mitä kohtauksissa tapahtuu. Tämä aitous ja uskottavuus onkin yksi parhaita juttuja Aikuisissa, vaikka hahmojen tekemät päätökset ja heidän kohtaamansa tapahtumat vaikuttaisivat joskus kummilta tai epäloogisilta, ne eivät vaikuta siltä etteivätkö voisi ihan hyvin tapahtua. Vähän ristiriitaisia fiiliksiä herätti se, että koronatilanne oli sarjassa mainittu ja mukana esimerkiksi maskien ja kyynerpäätervehdysten kautta, mutta yökerhoissa, bileissä ja baby showereissa silti käytiin ja porukkaa oli paljon. Tai niinhän se taitaa olla ihan oikeastikin, ovathan kahvilat ja muut auki. Hyvä kuitenkin, että ajankuva ulottui myös koronaan.

Aikuisten käsikirjoitus on Anna Brotkinin käsialaa ja ohjauksesta vastaa Anna Dahlman. Käsikirjoitus on toisen kauden kohdalla vain kehittynyt, sarjan jaksot ovat hyvin tasapainossa keskenään ja punainen lanka kulkee ekasta jaksosta viimeiseen. Kerronta on syventynyt ja terävöitynyt, se löytää yksityiskohtia, ajatuksia ja tapahtumia yllättävistä ja tavallisista paikoista ja tarinassa on paljon kerroksia ja sisältöä, ei liikaa vaan sopivasti. Dialogi on arkista, toimivaa ja todellista, nuorison ja vanhempien ihmisten puhe eroaa toisistaan kuten oikeastikin tekee, ja keskustelut soljuvat sujuvasti kaikissa kohtauksissa. Kuten aiemmin mainittu, huumori on tarkkanäköistä ja niin on draamakin, käsikirjoituksessa on taitavasti rakennettu myös vakavampia, syvällisempiä juttuja, jotka ovat toimiva vastavoima humoristisille ja hauskoille kohtauksille, jolloin sarjakin on kiinnostavampi. On myös hienoa, miten hauskuus ja vakavuus vaihtelevat saman kohtauksen sisällä, ja se tuo jo ihastelemaani aitouden tunnetta. Kyllähän oikeassakin elämässä samat asiat saattavat naurattaa ja itkettää, ja samoista aiheista voidaan kurvata huumorin tai synkkyyden suuntaan. Ja meikä tietysti arvostaa vakavampia kohtauksia, vaikka Aikuisten huumori minua kovasti naurattaakin. Käsikirjoitukselle täytyy antaa kehuja myös siitä, että vaikka sarjan jaksot ovatkin melko lyhyitä (n. 20 minuuttia/jakso), niissä tapahtuu koko ajan mutta kiire ei tule eikä tunnu että tapahtumat jäävät kesken, vaan jaksoihin on sovitettu juuri oikea määrä juttuja jotta ne toimivat mutta eivät pursua yli.

Ohjaus on yksityiskohtaista ja näppärää, Aikuiset on eloisa ja vauhdikas sarja ja ohjaus tuo siitä esiin kaikki parhaat jutut. Ohjauksessa korostuvat rento ja nuorekas tunnelma, sellainen huolettomuus joka kesäisin ehkä enemmän vallitsee kuin muina vuodenaikoina ja joka enemmän on läsnä nuorena kuin vanhempana (tai mistäs vielä tiedän kuinka huoletonta vanhempana on). Ohjauksen vahvuus on se, että sekä henkilöohjaus että sarja kokonaisuutena ovat tosi onnistuneita, ja kun osa-alueet ovat kohdillaan, niin aikamoisen mainio lopputuloshan siitä syntyy. Sekä käsikirjoitus että ohjaus tavoittavat hienosti sen, että joskus pieneltä ja lapselliselta tuntuvat jutut voivat olla iso kriisi ja isommat ongelmat hoituvatkin helposti kun on oikea asenne. Tässä on myös ehkä "kulttuurieroja", sarjan (kaupunkilaisilla) tyypeillä ongelmat ovat erilaisia kuin minulla ja siksi vähän huvittaviakin, vaikkeivät omalle kohdalle sattuessa ehkä enää niin hauskoja olisikaan. Samoin Aikuisten helsinkiläiskuplassa meno on aika erilaista kuin täällä maalla, eli myös arkisissa keskusteluissa, paikoissa ja tapahtumissa on sekä paljon samaa että paljon erilaista, ja sehän on vain totta. Vaikka siis hetkisen ehdinkin jo Helsingissä vuokrata kämppää ennen kuin etäopiskeluun siirryttäessä luovuin siitä, en tähän stadilaiseen eloon oikein osannut samastua.


Pesso (Miro Lopperi) ja Oona (Anna Airola)
© Jaakko Kahilaniemi

Siinä missä tarina on syventynyt, ovat syventyneet myös hahmot, ja sarjan tyyppien elämää oli kiva päästä seuraamaan uuden kauden merkeissä. Tuntuu kuin hahmot olisivat saaneet valtavasti lihaa luidensa ympärille, heissä vaikuttaa olevan paljon enemmän nyansseja ja kerroksia kuin edellisellä kaudella, vaikka jo silloin kaikki toimi tosi hyvin, hahmogalleria oli mielenkiintoinen ja sarja hyvä kokonaisuus. Tosi hyvää on kuitenkin näköjään mahdollista edelleen parantaa, ja Aikuisten kakkoskausi onkin hämmästyttävästi vielä parempi kuin loistava ykköskausi. Kakkoskauden tarina ja käänteet ovat enemmän mieleeni kuin ensimmäisellä kaudella, ja varmasti myös se, että hahmot, tapahtumapaikka ja alkuasetelma olivat edelliseltä kaudelta tuttuja, teki toisen kauden katsomisesta hauskempaa, nyt uusia ja tuttuja juttuja tuli sopivassa suhteessa. Uusia juttuja ovat muun muassa uudet tuttavuudet Pesso (Miro Lopperi), joka perustaa pyöräkorjaamon Oonan kahvilan naapuriin, ja ravintoloitsija Tuukka (Pyry Äikää), johon Arttu ihastuu ensisilmäyksellä. Nämä hahmot nousevat tärkeään osaan sarjassa, ja ovat molemmat erinomaisia.

Näyttelijäntyötä oli jo ensimmäisellä kaudella ilo katsoa ja niin on edelleen, näyttelijät tulkitsevat hahmojaan taidolla ja mukavan rennolla, lempeällä otteella. Ja on ihan mahtavaa, että kaikki tehdään täysillä, joka kohtauksessa - oli se sitten millainen tahansa - tuntuu olevan onnistunut tunnelma ja meininki, juuri oikeanlaista eläytymistä ja heittäytymistä joka ei kaikissa sarjoissa todellakaan toteudu. Pääosissa nähtävät Anna Airola Oonana ja Elias Salonen Arttuna tuovat jälleen ruudulle niin ihanaa ystävyyskuvaa että sydäntä lämmittää, nämä bestikset ovat ihastuttavia ja ystävyyden ilo, lämpö ja rakkaus säteilevät ruudulta kirkkaasti. Myös erimielisyyksiä on vähän mukana, tietysti, mutta suurimmaksi osaksi Oona ja Arttu vaikuttavat olevan samalla aaltopituudella ja tukevat toisiaan kaikessa. Airola tekee roolissaan loistavaa työtä, Oonan hahmo on tosi kivasti rakennettu ja on hienoa, millä tavalla Airola hahmoaan aistii ja toteuttaa. Hänellä on juuri oikea ote kaikenlaisiin kohtauksiin, tarkka hahmonlukukyky ja taituruus olla hurjan hauska ilman, että huumori tai näytteleminen vedetään yli. Airola pääsee tällä kaudella näyttelemään monenlaisia tilanteita ja tunteita, ja hänen työnsä on sujuvaa joka hetkessä ja tunnelmassa. Salosen Arttu on valloittava hahmo, mainion monikerroksinen ja kiinnostava tyyppi jonka Salonen tuo ruudulle luontevalla otteella. Pidän kovasti siitä, millainen juonenkulku Artulle on tälle kaudelle luotu, ja Salosen käsissä Artun tarina rakentuu onnistuneesti. Salonen tekee roolinsa mainiolla asenteella, hänen näyttelemistään on mukava katsoa ja erityisen kivaa on se, miten Salonen tuo esiin Artun ajatuksia ja tunteita.

Mikko Kauppilan Kuisma on yhtä valloittava kuin ensimmäiselläkin kaudella, ja Kauppila tekee sujuvaa roolityötä. Hänellä on onnistunut tyyli tulkita hahmoaan, Kuisma on mielenkiintoinen hahmo ja Kauppila tuo hänet ruudulle tarkasti ja taidolla. Uutena hahmona sarjaan ilmestyvää Pessoa näyttelevä Miro Lopperi on minulle tuttu teatterin lavalta, ja Lopperi jatkaa vakuuttavia otteitaan myös television puolella. Pesso on ihan mahtava tyyppi, pidin hänestä heti ekasta kohtauksesta lähtien ja siitä eteenpäin hahmo vain paranee. Lopperi tekee mainiota työtä, hän lukee hahmoaan sujuvasti ja tekee Pessosta monipuolisen ihmisen, josta ei voi olla tykkäämättä. Pidän siitä miten mukavan, hyväntuulisen ja hyvän tyypin oloisena Lopperi Pesson ruudulle marssittaa, varsin hyvä rooli. Ja minulle samastuttava tyyppi myös. Uutena sarjaan ilmestyy myös Tuukka, jota näyttelevä Pyry Äikää on hänkin teatterilavalta minulle tuttu, ja niin on moni muukin sarjassa esiintyvä kun tarkemmin ajattelen. Onpas muuten mahtava Tuukan ensiesiintyminen, siinä on kaikki kohdillaan, musiikki, kuvaus, höyhenet ja kaikki muu. Mahtavaa. Äikää tekee onnistuneen roolin, hänellä on oikein hyvä ote hahmoonsa ja Tuukka kehittyy hahmona kauden aikana, Äikään roolityöskentely on tarkkanäköistä ja luontevaa. Ville Myllyrinteen Markku on yksi suosikkihahmoistani, ja myös ehkä se hahmo johon eniten samastun Aikuisissa. Myllyrinne tekee mainiota työtä, hän tuo hahmonsa ruudulle hauskalla ja leppoisalla tavalla. Muista hahmoista nostetaan vielä ainakin Linnea Leino Pilluminatin roolissa, Joonas Nordman Pukumiehenä ja Biniyam Schelling Graafikkona, nämä Oonan kahvilan vakiasiakkaat ovat olennainen osa sarjaa ja näyttelijät ovat rooleissaan erinomaisia. Myös Oonan kahvilan tet-harjoittelija Lumiana nähtävä Sara Pehrsson on tosi hyvä, samoin Pablo Ounaskari Pininä.

Sen lisäksi että Aikuiset on hyvä sarja, se myös näyttää hyvältä. Kuvaus on toimivaa ja sopii sarjan tyyliin, puvustus on tosi onnistunut ja kuvauspaikat valittu hyvin. Erityisesti pidin Blue Space-taideteoksesta joka viimeisessä jaksossa nähdään, neljännen jakson yökerho/bilekohtauksesta, Oonan kahvilasta ja kutosjakson lopputekstikohtauksesta ampumaradalla. Ja viimeisen jakson viimeisestä kuvasta (ennen lopputekstikohtausta siis), onpa hieno! Ja täydellinen musavalinta myös taustalla. Musiikki on muutenkin iso osa Aikuisia ja monipuolisia, raikkaita ja tunnelmaan sopivia biisejä on laitettu kohtauksiin soimaan, niillä on tärkeä osa kokonaisuudessa. Mainio osa kokonaisuutta ovat myös välikuvat kaupungilta, kohtausten välisiin aukkoihin ripotellut hetket jotka tuovat kerrontaan avaruutta ja samalla syventävät sarjan miljöökuvaa ja henkeä plus ovat usein hauskoja ja nokkelia.

Meinasin ensin että listaan tähän suosikkikohtauksiani, mutta niitä uhkasi tulla aika pitkä lista joten rajasin vain pari kaikista suurinta suosikkihetkeäni. Yksi on ehdottomasti jo hehkuttamani Tuukan ensiesiintyminen, ihan superhyvä kohta. Sitten Oonan ja Pesson juttelu mattolaiturilla on todella hyvä kohtaus, samoin Artun ja Tuukan riita kasijaksossa (ai miten niin tykkään näistä vakavemmista kohtauksista...). Pidin siis Blue Space-taideteoksesta ja yksi suosikkikohtiani on kun Arttu esittelee Blue Spacea Oonalle. Ylipäätään suurin osa Oonan ja Artun välisistä kohtauksista on tosi kivoja, heidän ystävyytensä kuvaaminen on sarjan parhaita juttuja ja sille on onneksi annettu paljon tilaa. Ja, no, tämä ei nyt ole yksi kohtaus, mutta suosikkijuttujani sarjassa on myös se, miten hyväntuulinen ja sydämellinen se on, tätä katsoessa tulee kyllä niin hyvälle mielelle.

Oikein ihana katselukokemus oli siis tämä Aikuisten kakkoskausi, pidin paljon ja oli hurjan kivaa palata tämän sarjan pariin. Suosittelen kaikille jotka eivät vielä jostain syystä ole Aikuisia katselleet, tämä piristää, ilahduttaa ja hauskuuttaa eli on takuulla katsomisen arvoinen.


Arttu (Elias Salonen,), Oona (Anna Airola) ja Markku (Ville Myllyrinne)
© Jaakko Kahilaniemi

torstai 28. tammikuuta 2021

Vuosi 2020

Takana on koronavuosi 2020 ja edessä uusi vuosi 2021, tai no alkaahan tätäkin vuotta olla jo kuukausi takana. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, tässä siis tulee vuosikatsaus vuodesta 2020.

Kuten aika monelle muulle, oli vuosi 2020 minullekin ihan erilainen kuin olin ajatellut, ja siksipä myös vuosikatsaus on tällä kertaa vähän erilainen kuin ennen. Vuonna 2020 teatterikäyntejä oli tietenkin vähemmän kuin ennen, ja paljon kaikenlaista muuta taas ehkä enemmän. Ainakin ehdin useammin elokuvateatteriin, minulla oli paljon enemmän vapaita iltoja ja ehdin lukemaan paljon enemmän kirjoja kuin edellisenä vuonna. Toki teatteria oli ikävä, mutta se nyt ei koronavuonna ollut mikään tärkein juttu, vaan terveenä pysyminen ja uudenlaiseen normaaliin totutteleminen saivat aika paljon tilaa kaikelta muulta. Teattereissa oli kuitenkin hoidettu koronatoimet kunnialla ja ne muutamat reissut, jotka esityksiä katsomaan loppuvuodesta tein, tuntuivat turvallisilta ja kivoilta, ei tarvinnut huolehtia kun maskit, käsidesit ja turvavälit olivat kunnossa. Vuosi 2020 ei erikoisuudestaan ja yllättävästä pysähtyneisyydestään huolimatta ollut kuitenkaan ollenkaan huono, vaan kaikenlaista kivaa ja mukavaa tapahtui enkä muistele mennyttä vuotta pahalla, vaikka innolla odotankin tulevaa.

Teatterissa kävin siis koronavuonna vain 20 kertaa, näistä 16 keväällä ja neljä syksyllä. Yhteensä näin kuitenkin noin sata eri esitystä, sillä teattereiden ollessa kiinni esitystallenteita ja livestriimejä tuli kulutettua ahkerasti, katsoin niitä n. 85 kappaletta ja ehdottomasti lasken ne kyllä vuoden teatterikokemuksiin, vaikka nautinkin esityksistä ruudun kautta. Teatterijutuista tarkemmin lisää vielä myöhemmin. Kirjoja luin/kuuntelin reilut 100 kappaletta, niistä suosikkejani olivat ehdottomasti Fredrik Backmanin Kiekkokaupunki ja Me vastaan te, lisäksi pidin tosi paljon muun muassa Betty Culleyn Three Things I Know Are True-säeromaanista, Elina Pitkäkankaan Hukan perimistä, Siiri Enorannan Josir Jalatvan eriskummallinen elämä- ja Nokkosvallankumous-teoksista, Madeline Millerin The Song of Achilles-romaanista, Terhi Tarkiaisen Pure mua-romaanista ja Alice Osemanin Heartstopper-sarjakuvista. Erityisesti äänikirjat ihastuttivat kovasti, varmaankin kuuntelin puolet kaikista vuonna 2020 nauttimistani kirjoista ja luin toisen puolikkaan. Elokuvissa (siis ihan teatterissa) kävin vuonna 2020 enemmän kuin ikinä, 27 kertaa. Suosikkileffojani olivat Emma, Eden, Metsäjätti, David Copperfieldin elämä ja teot, Ensilumi ja Wendy. Tv-sarjoista tykästyin muun muassa Kakarat-, Loikkari-, Outer Banks-, Cobra Kai-, I Am Not Okay With This-, Julie and the Phantoms- ja Never Have I Ever-sarjoihin. Vuoden suosikkikirjaani Kiekkokaupunkiin perustuva Björnstad-sarja taas oli pienoinen pettymys, sarja itsessään oli laadukas, täynnä loistavia näyttelijöitä ja onnistunutta tunnelmaa, mutta harmittavasti se ei ihan yltänyt romaanin tasolle. Tosin saman tarinan eri versioiden kohdalla on aina se vaara, etteivät kaikki sovitukset ole yhtä mahtavia, onhan tämä muidenkin sovitusten kanssa joskus todettu. Björnstadissa oli kuitenkin tosi hyvät puolensa ja pidin siitä kovasti, erityisesti lahjakkaiden nuorten näyttelijöiden työtä oli ilo katsoa.

tammi-helmikuu

Tammikuu alkoi vielä ihan normaalisti, ja vuoden alku menköön näin kuukausi kerrallaan myös tässä vuosikatsauksessa. Tammikuussa kävin teatterissa seitsemän kertaa, näistä neljästi esitystä katsomassa, lisäksi Kansallisteatterin kevään avajaisissa ja Teatteri Avoimissa Ovissa ekan ja tokan kerran harjoituksia katsomassa. Näkemäni esitykset olivat Keski-Uudenmaan Teatterin Thom Pain - tuulesta temmattu, Amélie-musikaali Turun kaupunginteatterissa, Juoruja Lahden kaupunginteatterissa ja Teatterikorkeakoulussa Shall we have a drink before I start to cry?. Näistä varsinkin Juoruja oli tosi kiva, en ole farssien ystävä mutta nyt esitys oli niin hyvin kasassa että vei täysin mukanaan ja nauratti jatkuvasti. Myös Amélie oli ihastuttava, vieläkin hymyilyttää kun muistelee musikaalin kaunista maailmaa ja suloista menoa.

Tammikuussa aloin myös (omalla mittapuullani) ahkerasti hyödyntää joululahjaksi saamaani Museokorttia, ja monenlaisissa museoissa tulikin käytyä niin tammi-, helmi- kuin maaliskuunkin aikana. Ehdin vierailla viidessä eri museossa, ne olivat Ateneum, Turun biologinen museo, Kiasma (jossa kävin kahdesti), Suomen arkkitehtuurimuseo ja Designmuseo. Olen aina tykännyt museoissa kiertelystä vaikka teenkin sitä hyvin harvoin, nyt ehdin hieman rakentamaan rutiinia museokierroksille ennen koronaa, ja toivottavasti homma jatkuu sujuvasti sitten joskus kun on taas enemmän asiaa eri kaupunkeihin.

Helmikuussa kävin teatterissa yhdeksän kertaa, ja koin myös elämäni toisen ja kolmannen kerran esityksen perumisen, olen aika hyvin näiltä harmittavilta tapauksilta säästynyt siihen nähden, miten paljon teatterissa käyn. Molemmat perutut jutut pääsin kuitenkin näkemään helmikuun aikana, eli hyvin meni silti. Näkemäni esitykset olivat Täydellinen rikos? Lahden kaupunginteatterissa, Aktiivimalli Keski-Uudenmaan Teatterissa, Ronja Ryövärintytär Teatteri Vanha Jukossa, Teatteri Avointen Ovien Sontiainen - balladi koti-ikävästä, The Punchline - kuolemanpelkoa ja kevyttä kannibalismia Teakissa, Humanistispeksi Melkein, uusintareissut Nunnia ja Konnia-musikaaliin Lahden kaupunginteatterissa ja Ronja Ryövärintyttäreen Järvenpään teatterissa sekä Ainopuiston teatterin Äitee ja kilpasiskot Salpausselän kisoissa. Näistä molemmat Ronja Ryövärintyttäret olivat aivan ihania, ja oli hauska nähdä sama tarina kahtena versiona parin viikon sisällä, toki olin Järvenpään teatterin version nähnyt myös syksyllä 2019 eli muistin sen jo valmiiksi. Tämä hurmaava tarina sai kyllä tosi hyvälle mielelle sekä Lahdessa että Järvenpäässä, ja minua harmittaa kovasti, että uusintareissu Vanha Jukon Ronjaan peruuntui koronan takia, sen olisin niin mielelläni uudelleenkin nähnyt. Teatteri Avointen Ovien Sontiainen oli kiva nähdä kaksien harjoitusten katselun jälkeen kokonaan, ja se olikin varsinainen helmi esitykseksi, tykkäsin musiikkinäytelmästä paljon. Helmikuun potin räjäytti The Punchline Teakissa, ai että kuinka upea, hauska, nokkela ja ajatuksia herättävä, loistava näytelmä ja teksti! Olen superiloinen että ehdin tämän näkemään, esityksen taustalla olevalla kirjoittaja-ohjaaja-näyttelijä Emil Kihlströmillä on hämmästyttävä taito käsissään, The Punchline oli yllättävintä ja mahtavinta pitkään aikaan.

Helmikuussa olivat jälleen myös Salpausselän kisat joissa olin tuttuun tapaan vapaaehtoisena. Mainio talvitunnelma jälleen ja urheilun juhlaa, yksi vuoden kohokohdista kuten aina. Ja nappasinpa selfien yhden suosikkiurheilijoistani, eli yhdistetyssä kilpailevan Jarl Magnus Riiberin, kanssa.


maalis-huhtikuu

touko-kesäkuu

Maaliskuussa teatterivierailuja ehti kertyä kolme ennen kuin kaikki pysähtyi. Tämä kolmikko oli Poika KOM-teatterissa, Poikabändi Tampereen Työväen Teatterissa ja Minustako ministeri Espoonlahden teatterissa. Erityisen ärsyttävää oli, että Tampereen Teatterin Notre Damen kellonsoittajan näkeminen jäi parista päivästä kiinni, siitä kun kuului valtavasti hyvää, ihmettelevää, ihastelevaa ja hehkuttavaa palautetta että olisin tietenkin itsekin halunnut teoksen nähdä. No, ei voi mitään, onneksi kuitenkin ehdin monta muuta juttua näkemään ennen koronastoppia. Ja luotan siihen, että paljon kaikkea hienoa on taas luvassa kunhan pandemia jossakin vaiheessa taas antaa teatterille tilaa. Vaikka sitä tosin ihmetteleekin, miksi teatterit ovat kiinni ja aika monet muut jutut auki... Maaliskuun jutuista Poika oli yksi eniten koskaan odottamistani esityksistä, näin näytelmän englanniksi Lontoossa 2019 ja jestas kuinka hieno ja vaikuttava se oli. KOMissa esitys oli toisaalta aika erilainen mutta monesti hyvin samanlainen kuin The Son Lontoossa, ja tarina pääsi oikeuksiinsa vaikka ei ihan yhtä suurta vaikutusta minuun tehnytkään. Todella hieno esitys kuitenkin, ja vahvaa näyttelijäntyötä. TTT:n Poikabändin ehdin onneksi näkemään muutama päivä ennen koronasulkua, olisin jäänyt paitsi upeasta elämyksestä jos se olisi mennyt ohi. Juuri niin viihteellistä, hauskaa, hengästyttävää ja mahtavaa kuin osasinkin odottaa, ja ToiBoys oli täydellinen poikabändi. Yksi vuoden parhaista jutuista, hymyilyttää paljon edelleenkin.

Ja sitten... Maaliskuun puolessa välissä kaikki äkkiä muuttui, kun teatterit joutuivat sulkemaan ovensa, etäopiskelu alkoi ja olikin paljon aikaa vain olla kotona ja hämmästellä, miten koko maailma oli (ja on) saman ongelman edessä. Jo maaliskuun lopussa katselin ensimmäiset esitystallenteet ja haaveilin vielä tulossa olevasta Lontoon reissusta ja nopeasta normaaliin palaamisesta, mutta kun alkoi näyttää siltä, ettei koronatilanne niin vain hellitäkään, luovutin aina vain seuraavan peruuntuvan jutun odottamisen ja päätin nauttia tallenteista, kirjojen lukemisesta ja vapaa-ajasta, jota kotona oleskelu ja kaiken turhan liikkumisen välttäminen tarjosi. Totuin hyvin siihen, ettei joka viikko ole teatterireissuja tai paljon muitakaan reissuja mihinkään, enkä kyllä ehtinyt (ekana) koronavuotena tylsistyä, kotona riittää tekemistä niin ettei siinä ehdi pitkästyä. Huhtikuussa aloitin blogissa Viikon teatterivinkit-sarjan, jota julkaisin viisitoista viikkoa. Koronapandemia ei siihen loppunut, mutta en oikein ehtinyt tutustumaan aina seuraavan viikon tallennetarjontaan ja muihin teatterijuttuihin, joten vinkkipostaukset saivat jäädä. Viidestätoista julkaistusta postauksesta löytyy kuitenkin paljon vieläkin katsottavissa olevia juttuja, eli tutustumaan vain! Tästä linkistä näkyvät kaikki Viikon teatterivinkit-postaukset.


heinä-elokuu

Näin loppuvuoden aikana vielä neljä esitystä teatterissa, kolme elokuussa ja yhden syyskuussa. Nämä olivat Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen Salon teatterissa, Skene-musateatteriopiskelijoiden Hair Aleksanterin teatterissa, uusintareissu Kansallisteatterin Kauppamatkustajan kuolemaan ja Keikkaa pukkaa Riihimäen teatterissa. Näistä erityisesti kaksi ensimmäistä tekivät ison vaikutuksen, molemmat olivat musikaaleja ja toki niiden katsomiseen liittyi myös riemu siitä, että pääsin lähes puolen vuoden tauon jälkeen teatteriin!!! Maailman parasta. Varsinkin Hairin energia, ilo ja asenne olivat loistava, kaivattu piristys koronan keskelle.

Mutta nyt jonkinlaisia ajatuksia katsomistani tallenteista ja livestriimeistä, ja vähän pohdintaa teatterista ruudun välityksellä noin muutenkin.

Katsoin siis noin 85 eri livestriimiä ja esitystallennetta, unohdin listata niitä loppuvuodesta enkä aivan täysin muista mitä kaikkea olen katsonut, yksi tai kaksi saattaa siis unohtua. Näin tosi monta sellaista esitystä, jotka olen halunnutkin nähdä, ja valtavasti sellaisia juttuja, joita en varmasti olisi nähnyt ilman että aloin tallenteita katsoa. Minulle itselleni tallenteet toimivat tosi hyvin, vaikka teatteri on parasta paikan päällä, teatterin taika kyllä välittyi ruudunkin läpi eikä elämyksestä jäänyt puuttumaan liikaa. Plussaa oli myös vieraskielisissä esityksissä tekstitys, varsinkin Shakespearen kohdalla kieli saattaa olla mutkikasta ja musikaaleissa tekstiä tulla vauhdilla, jolloin tekstitys tukee katsomiskokemusta. Myös näytteleminen, lavastus ja muu visuaalisuus saattaa tallenteessa päästä paremmin esiin kuin paikan päällä katsoessa, sillä kamera tavoittaa yksityiskohdat tarkemmin kuin vaikkapa minun silmäni jos istun kaukana lavasta. Ja tallenteiden ehdoton parhaus on siinä, että parhaat kohdat on helppo katsoa uudelleen, tai vaikka koko esitys. Minä kun tykkään kirjoissa ja leffoissa palata suosikkikohtiini ja teatterin kohdalla se on hiukan hankalaa, mutta nyt sain nauttia tällaisesta suosikkikohtiini palaamisen luksuksesta monen hienon jutun kohdalla. Muutaman esityksen katsoin kahdesti tai kolmestikin, vähän sillä ajatuksella että no niin, tämä on viikon katsottavissa ja sen jälkeen en ehkä näe koko juttua enää koskaan, eli nyt täytyy katsoa varastoon. Vaikka ikävä siis oli teatterirakennusten uumeniin, on tallenteiden katsomisessa paljon hyvää ja jatkan varmasti niiden katsomista tästä eteenpäinkin. Ja kun tuntuu tämä koronakin jatkuvan aina vaan, niin onhan se teatteriannos jotenkin saatava.

Tallenteita katsoessani rakastuin täysin esimerkiksi Royal Shakespeare Companyn tapaan tehdä teatteria ja tulkita Shakespearen näytelmiä, erityisesti heidän The Two Gentlemen of Verona-, Cymbeline-, Othello-, Troilus and Cressida- ja The Merchant of Venice-produktionsa olivat aivan loistavia ja monesta katsoin suosikkikohtaukseni useampaan kertaan. Kunhan joskus taas voi matkustaa, aion ehdottomasti suunnata katsomaan jonkin RSC:n esityksen, jos jo ruudun välityksellä teatteri tekee näin ison vaikutuksen, ovat heidän teoksensa varmasti hurjan hienoja livenä. RSC:n esitykset ja monet muut tallenne-elämykset tarjosi Digital Theatre-niminen striimauspalvelu, josta löytyy monipuolisesti teatteria, tanssia, musiikkia ja oopperaa. Kuukausimaksulla toimii, tosi kiva systeemi. Otan tämän itselleni uudelleen jossakin vaiheessa, valikoimaan on nimittäin lisätty kiinnostavia produktioita sitten viimeisen tilauskuukauteni. Digital Theatresta bongasin myös jutun, josta tulikin samantien yksi suurimmista suosikeistani, eli Pieces of String-musikaalin. Niiiin ihana! Katsoin musikaalin ainakin kolmesti sinä aikana kun palvelua käytin, eikä sen viehätys kadonnut yhtään, päinvastoin ihastuin tarinaan, hahmoihin, musiikkiin ja kokonaisuuteen aina vain enemmän. Pieces of String on vasta pari vuotta vanha teos, ja toivon kovasti, että se saa vielä paljon esityksiä. Tämä Mercury Theatre Colchesterin produktio oli upea, ja roolitus ihan loistava. Suosikki-Shakespeareni eli Romeo ja Julia löytyi vaikka kuinka monena versiona internetin ihmeellisestä maailmasta, ja katsoinkin siitä sekä kaksi liveluettua versiota että neljä tallennetta. Näistä varsinkin RSC:n tallenne ja The Show Must Go Onlinen liveluku olivat tosi kivat, ja unkarilaisen (tai siis ranskamusikaalin unkarilaisversion) Rómeó és Júlia-musikaalin tallenne oli myös riemastuttava, just oikeaa asennetta ja vauhtia siinä.


syys-lokakuu

The Show Must Go Online oli yksi parhaista jutuista, joita koronatilanteesta syntyi. Projektissa näyttelijät ympäri maailman esittivät Zoomin välityksellä kaikki Shakespearen näytelmät, ja mukaan mahtuu myös muun muassa Shakespeare's Star Wars. Ja vaikka kaikki Shakespeare-näytelmät on nyt tehty, luvassa on ilmeisesti vielä lisää juttuja, joka on ihan mahtavaa, sillä nämä jokaviikkoiset live-esitykset ovat olleet ihan mahtavia. En ole vielä kaikkia ehtinyt kokonaan katsomaan, muutaman vasta, mutta suosikkejani tähän mennessä ovat olleet The Two Gentlemen of Verona, Romeo and Juliet ja Titus Andronicus. Kannattaa ehdottomasti tutustua, kaikki esitykset löytyvät ilmaiseksi YouTubesta. Otin muuten tallenteita katsoessani missioksi katsoa kaikki Shakespearen näytelmät vuonna 2020, mutta ihan en tavoitteeseen asti päässyt, vielä jäi 16 katsottavaksi tälle vuodelle. YouTubessa ilahdutti myös The Shows Must Go On!-kanava, joka tarjosi huippumusikaaleja katsottavaksi ja tarjoaa näitä elämyksiä edelleen. Tämä kanava sai minut tosi onnelliseksi näyttäessään From Here To Eternity-musikaalin, olen kuunnellut sen soundtrackiä ties kuinka monta kertaa ja nyt vihdoin sain nähdä myös esityksen, ai että kuinka kivaa se oli. Ja musikaalikin oli oikein hyvä, tykkäsin siitä kovasti. Muita juttuja, jotka oli kiva tältä kanavalta nähdä, olivat muun muassa Kinky Boots, Fame ja Jesus Christ Superstar, joka ei kyllä heti iskenyt mutta nykyään kuuntelen soundtrackiä usein.

Katsoin suurimman osan tallenteista/livestriimeistä joko Digital Theatresta, The Show Must Go Online- tai The Shows Must Go On!-YouTubesta, mutta yksittäisiä esityksiä katsoin monesta muustakin paikasta. Esimerkiksi Bristol Old Vic tarjosi katsottavaksi maailman parhaan The Grinning Man-musikaalin, jonka näin Lontoossa muutama vuosi sitten ja nyt tallenteena kahdesti. National Theatre laittoi myös tallenteita katsottavaksi, ja heidän A Midsummer Night's Dream-produktionsa oli huikea, uskomattoman onnistunut kokonaisuus jonka senkin katsoin kahdesti. Mitähän muita tosi hyviä oli... A Midsummer Night's Dream Globe-teatterin tallenteena oli sekin huiman kiva, ja Arts Theatressa esitetty Beautiful Thing (löytyy Digital Theatresta) oli aivan ihana. Kolmen näytelmän sarja eli The Nibroc Trilogy (sekin Digital Theatressa) oli aivan loistava, parasta puheteatteria mitä olen nähnyt, erityisesti eka osa eli Last Train To Nibroc. Vaasan kaupunginteatterin Laaki ja vainaa oli niitä harvoja kotimaisia tallenteita/striimejä joita katsoin, ja se oli tosi näppärä ja kiva, sujuva esitys, jossa ehti tapahtua tosi paljon vaikka esitys ei ollut kovin pitkä. Harmi kun en ehtinyt Laakia ja vainaata katsomaan kuin kerran, tykkäsin siitä paljon. Todella odotettu juttu oli Hamilton-musikaalin tallenne, jonka tietenkin heti katsoin kun Disney+ Suomeen saatiin, ja onhan se nyt komea. Minun piti nähdä Hamilton Lontoossa juhannuksena, mutta, no, eihän se toteutunut. Tämä tallenne kuitenkin vähän lohdutti. Disney plussasta löytyy myös suosikki-Disneymusikaalini eli Newsies, se on ihan paras! 


marras-joulukuu

Ja sitten katsaus vuoteen 2020 myös muun elämän osalta. Vuosi koostui etäopiskelusta, esitystallenteista, hevosista, kirjoista, elokuvista, vapaa-ajasta ja hyvästä fiiliksestä. Vaikka koronatilanne häilyi jatkuvasti mielessä, erityisesti keväällä ja loppuvuodesta, kesällä vähemmän, en ahdistunut siitä ja vuosi olikin tosi positiivinen. Toki maalla asuessa isot ihmisjoukot ja joukkoaltistumiset olivat kauempana, täällä on tilaa eikä elämä muuttunut kuitenkaan niin kovin paljoa. Suurin muutos oli se, ettei turhaan tullut liikuttua oikein mihinkään, mutta muuten arki oli ja on aika samanlaista kuin ennenkin koronaa. Varmasti jos asuisin jossakin kaupungissa, tilanne voisi olla toisenlainen ja stressaavampi.

Vuodesta 2020 jäi mieleen ainakin Mäntsälän uusi elokuvateatteri Cine Mäntsälä, jonka ensimmäinen asiakas sain kunnian olla ja näin varmistin itselleni myös vuoden ilmaiset elokuvakäynnit. Leffavierailut ovatkin olleet iloisia juttuja koronan keskellä, paljon hienoja elokuvia on ollut ohjelmistossa ja Cinessä turvallisuus on hyvin huolehdittu, joten mukavalla fiiliksellä on saanut leffoista nauttia. 2020 osallistuin myös Northern Script-käsikirjoituskilpailuun ja tällä kertaa pääsin myös finaaliin lyhytelokuvakässärilläni, ja vaikka ei voitto osunut kohdalle, oli finaalityöpaja tosi kiva ja inspiroiva. Olen siis kerran aiemminkin NoSi-kisaan osallistunut, mutta silloin aihe ei oikein herättänyt ideoita ja finaalipaikka jäi haaveeksi, nyt aihe inspiroi enemmän ja olikin mahtavaa päästä työstämään omaa käsikirjoitusta työpajassa annettujen kommenttien ja neuvojen pohjalta. Meille syntyi yksi suomenhevosvarsa, ihastuttava pikkumies Sulevi, hieman vanhemmat hevoslapset opettelivat ajoon ja ratsastukseen, innostuin sienestämisestä ja kerättiin viimeiset suppilovahverot pari päivää ennen joulua, kävin muutamissa tiedekuntatenteissä yliopistolla ja muuten nautin etäopetuksesta (josta tykkään vähän enemmän kuin lähiopetuksesta), kirjoittelin tarinanalkuja ja käsikirjoituspätkiä pöytälaatikkoon (tai no koneelle) ja vietin kaiken kaikkiaan oikein hyvän ja mukavan vuoden. Vuotta 2021 on nyt eletty jo hetkinen ja tähän asti parasta on ollut esimerkiksi se, että meille tuli kunnolla lunta ja talvi. Ihanaa! Rakastan lumista ja kylmää talvisäätä, ja viimeinkin sellainen vallitsee. Elokuviinkin olen kolmesti ehtinyt, vuoden eka leffa Palm Springs käynnisti elokuvavuoden positiivisella, riemastuttavalla yllätyksellä, se oli oikein mainio komedia, ja vuoden toinen elokuva Falling tarjosi sujuvaa, vahvaa draamaa, toimivan kokonaisuuden jota oli ilo katsoa. Once Upon A Time... In Hollywood sen sijaan ei kyllä lähtenyt. Parasta on myös se, että Aikuiset-sarjaan tuli kakkoskausi, ihanaa! Ja se, että pääsin ekaa kertaa ajamaan reellä meidän kolmivuotiaalla Komeljanttari-oripojalla.

Bloggaaminen kärsi viime vuonna selvästi, julkaisin puolet vähemmän postauksia kuin vuonna 2019 eikä tänne kirjoittaminen oikein inspiroinut, vaikka olisin voinut kirjoitella esimerkiksi kirja- tai leffa-arvosteluja. No, jospa se taas tästä lähtee kun innostus palailee. Bloggerin käyttöliittymän päivitys ei asiaan auttanut, tämä on kyllä paljon hankalampi ja ärsyttävämpi kuin aikaisemmin, mutta meneehän se näinkin. Laitoin myös Teatterinna-palkintohommat tauolle, vaikka vuonna 2020 tuli paljon upeita esityksiä, pitkän teatteritauon jälkeen ei oikein ollut intoa ruveta äänestystä väsäämään kun tuntui että ei ole käynyt teatterissakaan ikuisuuteen. Palataan siis palkintojen jakoon ehkä tämän vuoden lopussa, jos nyt teatteriin pääsee jossain vaiheessa palaamaan. Alkaa kyllä olla jo valtava ikävä ja surku teatteri-ihmisten ja tapahtuma-alan puolesta.

Vuodelle 2021 minulla ei ole sen suurempia odotuksia, mennään vähän kerrallaan ja katsotaan mitä tapahtuu. Teatteriin olisi toki kiva päästä, kesällä toivottavasti ainakin sillä silloin olisi luvassa maailman ihanin Äidinmaa, Salon Teatterissa. Tallenteita alan taas ahkerammin kuluttaa kunhan ehdin niitä myös katsomaan, Digital Theatre-palvelun siis ajattelin ottaa uudelleen kuukaudeksi ja nauttia valikoimiin lisätyistä esityksistä, lisäksi ainakin National Theatren suoratoistopalvelu houkuttelisi, samoin stream.theatre jossa on kiinnostavia esityksiä. Opiskelua on luvassa edelleen etänä, ja olikin tosi kivaa palata joululomalta, yliopisto-opiskelu pitää edelleen otteessaan ja on ihan parasta, että koulu on näin kivaa. Toki toivon, että koronatilanne saadaan kuriin ja jonkinlaiseen normaaliin olisi mahdollista palata, ja jossakin vaiheessa näin varmasti myös tapahtuu, toivon kovasti että pian mutta en tiedä kuinka luottavainen sen suhteen olen.

Voimaa ja tsemppiä kaikille vuodelle 2021. Kyllä tämä(kin) tästä.

sunnuntai 8. marraskuuta 2020

Björnstad / Beartown (HBO Nordic)

 Scroll down for the review in English.

kuvat/photos © HBO / Niklas Maupoix

HBO Nordicilla sai 18.10. ensi-iltansa Fredrik Backmanin Kiekkokaupunki-romaaniin perustuva viisiosainen ruotsalaissarja Björnstad, jonka viimeinen jakso ilmestyi tänään. Kirjoitin Kiekkokaupungista ja sarjan kakkososasta Me vastaan te blogiin (tästä siihen postaukseen) ja kuten tuosta tekstistä käy ilmi, Kiekkokaupunki oli melkoisen vahva ja vaikuttava lukukokemus. En olisi ikinä arvannut pitäväni romaanista näin paljon ja kirjan luettuani sarjan harteille rysähtivät valtavat odotukset. Olin samaan aikaan hyvin innoissani siitä, että romaani kääntyy tv-sarjaksi, ja huolissani siitä, kuinka tv-sovitus onnistuu tavoittamaan tarinan, maailman ja hahmot, jotka romaanissa ovat todella hienoja.

Björnstad sijoittuu pikkukaupunkiin, jossa jääkiekko on tärkeintä mitä on. Entinen NHL-kiekkoilija Peter Andersson (Ulf Stenberg) palaa vaimonsa Miran (Aliette Opheim) ja lastensa Mayan (Miriam Ingrid) ja Leon (Lukas Wetterberg) kanssa kotikaupunkiinsa ja suunnitelmissa on alkaa valmentamaan edustusjoukkuetta. Aikuiskiekkoilijat tosin ovat niin huonoja, että Peter päättää mieluummin keskittyä juniorijoukkueeseen. Hän saakin porukan valmennettavakseen ja kiinnittää huomionsa tähtipelaaja Keviniin (Oliver Dufåker). Anderssonin perheen elämä asettuu uomiinsa Björnstadissa ja arki rullaa, kunnes järkyttävä tapahtuma saa kaiken sekaisin ja kaupungin jakaantumaan kahtia.

Aluksi päätin, etten aiokaan yrittää katsoa sarjaa jotenkin erillään kirjasta, sillä tarina oli niin vahvasti muistissani, että olisin kuitenkin verrannut sarjaa kirjaan. Parin jakson jälkeen pieniä ja isompia muutoksia hahmoihin, tapahtumiin ja kerrontatapaan oli kuitenkin tullut lukuisia, ja ajattelin, että on kuitenkin parempi suhtautua sarjaan itsenäisenä teoksena, joka se tietenkin siis on. Tietenkään en kokonaan voinut olla ajattelematta romaania, Kiekkokaupunki on sen verran onnistunut kirja, että sallin itseni välillä harmitella sitä, että suosikkikohtauksiani ja -hahmojani oli jätetty pois sarjasovituksesta. Pääosin sain kuitenkin yllättyä iloisesti siitä, miten hyvin kirjan henki ja sävyt on sarjassa tavoitettu. Tv-sarjalta ei mielestäni voikaan odottaa samaa määrää vivahteita ja tasoja kuin kirjalta, jota lukiessa lukijalla on enemmän valtaa rakentaa maailmaa ja mielipiteitään kuin tv-sarjan parissa, joka valmiiksi määrää aika paljon juttuja. Kirjaan myös mahtuu paljon enemmän kuin viisiosaiseen sarjaan, joten hyviäkin asioita on tietenkin täytynyt karsia ja valita näkökulma, josta tarina kerrotaan, ja se, mikä kaikki on tärkeää ottaa mukaan, jotta tarina kantaa. Sovituksissa onkin aina haasteensa, mutta Björnstad väistelee suurimmat karikot ja välittää tarinansa oikein hyvin. Ajattelin sarjan alussa, tai siis siinä vaiheessa kun tiesin, että se on viiden jakson mittainen, että kiire tulee, jos kaikki kirjan hienoudet aiotaan ottaa mukaan. No, kaikkia kirjan juttuja ei sarjassa nähdä, mutta paljon nähdään ja hahmoja ja tapahtumia kyllä riittää. Lopputulos on yllättävänkin tasainen ja toimiva, Björnstad tavoittaa joka jaksossa ja kokonaisuutena hienon tunnelman ja etenee hyvässä rytmissä. Viimeisessä jaksossa on hätiköinnin tuntua, mutta kaiken kaikkiaan sarja on oikein onnistunut. Pidän Björnstadista tosi paljon, eikä siinä varsinaisesti ole muita vikoja kuin se, että sarja ei ole ihan niin uskollinen romaanille kuin toivoisin sen olevan. Tämä onkin sitten mielipidekysymys, jonkun muun mielestä Björnstad varmaankin toimii sarjana paremmin kuin kirjana. Olisin kaivannut sarjaan muutaman jakson lisää, jotta vielä pari hahmoa olisi voitu nostaa näkyvämmin esille, sivujuonille olisi ollut enemmän tilaa ja ehkäpä myös muutama loistava romaanin kohtaus olisi voitu tuoda sarjaankin. Björnstad toimii viisiosaisena sarjana hyvin, se pitää otteessaan, tarjoaa jännitystä, draamaa, jääkiekkoa, ihmissuhteita, koskettavia hetkiä, oikeaa ja väärää ja jos romaania ei ole lukenut, sarja voi luultavasti tehdä yhtä suuren vaikutuksen kuin mitä romaanin lukeminen teki minuun.

Björnstadin on ohjannut Peter Grönlund, joka pitää langat käsissään onnistuneesti ja käsittelee juonikuvioita sujuvalla tavalla. Grönlund on löytänyt oikeanlaisen tunnelman tapahtumien käsittelyyn, Björnstad on täynnä erilaisia ihmisiä, erilaisia tarinoita ja erilaisia tunteita, joita kaikkia lähestytään luontevalla tavalla. Grönlund on löytänyt hyvän suhteen siihen, millaisia asioita ohjauksessa painottaa, ja hänen henkilöohjauksensa ansaitsee erityiskehuja. Näyttelijät tekevät onnistunutta työtä monenlaisissa kohtauksissa ja intensiteetti säilyy kohtauksesta ja jaksosta toiseen, josta saa oivallisen näyttelijäntyön lisäksi kiittää Grönlundin tarkkaa ohjausta. Kuvaus ja leikkaus, joista harvoin sanon mitään kun en niistä varsinaisesti osaa mitään sanoa, ovat hienosti toteutettuja ja sarjaa on kiva katsoa myös teknisemmin. Björnstad sijoittuu talviaikaan, välillä kauniin, välillä synkän lumisiin maisemiin, ja sarjassa on paljon hienoja kuvia, niin maisemista kuin tapahtumista ja hahmoistakin. Yksi erinomainen juttu Björnstadissa on sarjan musiikki, joka on Johan Testadin käsialaa. Soundtrack soi kohtausten taustalla tyylillä ja osallistuu tunnelman luomiseen, juonen kuljetukseen ja hahmojen syventämiseen ihan huomaamatta. Musiikki on miellyttävää kuunneltavaa, soundtrack löytyy Spotifysta ja olen kuunnellut sitä jonkin verran, musiikki toimii siis ihan itsekseenkin ja tykkään siitä, miten painostava, intensiivinen ja sähköinen tunnelma musiikissa on, vaikka mukana on pari vähän kepeämpää biisiä, on yleinen fiilis sellainen pohjoismaisen melankolinen, ja sehän toimii minulle.

Björnstadissa ehkäpä kaikista onnistuneinta on roolitus, jokainen näyttelijä tekee loistavaa, uskottavaa ja vivahteikasta työtä ja astuu hahmonsa kenkiin taidolla. Erityisesti nuoret näyttelijät, joista moni tekee ensimmäisen tv- tai ylipäätään näyttelijäroolinsa, eläytyvät hienosti monitasoisten hahmojensa rooleihin. Miriam Ingrid tekee vahvan roolin Mayana, hän tavoittaa onnistuneesti erilaiset tunteet ja tunnelmat ja on roolissaan vakuuttava. Ingrid näyttelee vangitsevasti, hänellä on roolissaan paljon vaikeita elementtejä, mutta Ingrid käsittelee näitä elementtejä taidolla ja vaikuttavalla tavalla. Hän tuo sarjaan myös musikaalista lahjakkuutta kappaleellaan "Painted Lady", jonka Ingrid kirjoitti Mayan hahmoa varten. Oliver Dufåker tekee onnistuneen roolin Kevininä, pidän siitä, miten hän on lähestynyt hahmoaan ja millaiseksi Kevin sarjassa muodostuu. Dufåker pelaa hyvin yhteen muiden näyttelijöiden kanssa ja tuo Kevinin ruudulle sujuvasti. Ulf Stenberg näyttelee Peteriä, joka on ehkä eniten muuttunut siitä, millainen hahmo oli romaanissa. En oikein pitänyt tästä sarja-Peteristä, mutta Stenberg tekee varsin mainiota työtä. Hän näyttää hahmonsa kaikki puolet ja tekee roolinsa varmalla otteella, onnistuen kaikenlaisissa kohtauksissa hyvin. Tobias Zilliacus näyttelee Kevinin isää Matsia, tiukkaa ja jyrkkää miestä, joka vaatii pojaltaan aina parasta mutta ei oikein osoita olevansa ylpeä tämän onnistumisista. Zilliacus tekee roolinsa vakaalla otteella ja tuo hahmoonsa eri tasoja, vaikka Mats vähän näyttäytyykin vain ankaruutensa kautta, Zilliacus on löytänyt tavan tehdä hahmostaan moniulotteinen ja kiinnostava.

Roolisuoritus ja hahmo, jota odotin eniten, oli Otto Fahlgrenin Benji. Benji on suosikkihahmoni romaanissa (ja ylipäätään yksi suosikki-kirjallisuushahmojani) ja, kyllä vain, suosikkihahmoni myös sarjassa. Fahlgren tekee erinomaisen roolin, hän tuo Benjin sisäisen maailman hienosti näkyville ja tavoittaa hahmonsa nyanssit ja sävyt tarkasti. Fahlgrenilla on tosi hieno ote Benjin näyttelemiseen, hän tekee upean tarkkaa, hienovireistä ja yksityiskohtaista työtä ja onnistuu roolissaan erittäin hyvin. Aliette Opheim Mirana on oikein hyvä rooli, hän tekee luontevan roolin ja tuo Miraan kivasti tasoja. Opheim tavoittaa hyvin Miran persoonan, hänen käsissään hahmo näyttäytyy vivahteikkaana ja uskottavana. Yksi suosikkiruotsalaisnäyttelijöitäni eli Gustav Lindh oli myös kiva nähdä sarjassa mukana, hän näyttelee Benjin poikaystävää Lukasta ja tekee jälleen kerran oikein kivan roolin. Lindhillä on hahmoon kuin hahmoon juuri sellainen ote josta pidän, ja myös Lukasin roolissa hän on loistava. Lindh ja Benjiä näyttelevä Fahlgren myös pelaavat yhteen mainion onnistuneesti. Alfons Nordberg näyttelee William Lytiä ja eläytyy sujuvasti rooliinsa, Lytistä muodostuu juuri sellainen millaiseksi hänet kuvittelinkin. Samoin Sanna Niemi Anan roolissa ja Erik Lundqvist Bobona tekevät onnistunutta työtä ja tuovat hahmonsa ruudulle oikein hyvällä otteella. Najdat Rustom näyttelee Amatia ja tekee mainion roolin, Rustom tavoittaa hahmonsa tärkeimmät ominaisuudet ja tekee Amatista mukavan, kiinnostavan tyypin.

Meikähän ei ole mikään jääkiekkofani, mutta sujuva, fiktionaalinen jääkiekkopeli silloin tällöin sopii kyllä minullekin. Björnstadin jääkiekkokohtaukset ovat täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita sekä taitoa, tästä on kiittäminen näyttelijöiden jääkiekkokokemusta sekä onnistunutta pelien koreografiointia. Myös kiihkeä oman kaupungin joukkueen kannustaminen tuntuu hyvinkin realistiselta, ja kaipa alatyylinen huutelukin saattaa jääkiekkokatsomossa tuttua olla. Autenttinen jääkiekkofiilis sarjassa kyllä vallitsee, ja sehän on hyvä juttu. Uskottavuus jatkuu myös jääkiekon ulkopuolelle ja Björnstad onkin aidon ja realistisen tuntuinen alusta loppuun (okei, karhusta keskellä talvea vähän miinusta mutta muuten). Jo useaan otteeseen mainitsemani tunnelma on yksi osa aitoutta, sarja rakentaa hienosti jokaiseen kohtaukseen sopivan ilmapiirin, joka tukee tapahtumia ja hahmoja, vaikka päätunnelma onkin painostava ja jännitteinen, mukaan mahtuu keveyttä, riemua ja iloa, joka tasapainottaa synkempää fiilistä hyvin. Björnstadista tulee mieleen toinen ruotsalaissarja eli viime vuonna ensiesitetty Eagles, joka sekin sijoittuu jääkiekkomaailmaan ja nuorten elämään. Toki nämä kaksi ovat keskenään aika erilaisia niin tarinaltaan kuin tunnelmaltaankin, mutta vähän samanlaista henkeä on molemmissa. Ruotsissa siis osataan nämä jääkiekkosarjojen tekemiset, jos Björnstadista tykkää niin kannattaa tsekata myös Eagles.

Björnstadin käännekohta tapahtuu jääkiekkojoukkueen juhlissa, kun Kevin raiskaa Mayan. Tämä ajaa kaupungin sekaisin, osa uskoo Mayaa, suurin osa uskoo Keviniä tai ei ainakaan aio sekaantua asiaan, ja jääkiekkotähti ja teinityttö joutuvat vastakkain. Seksuaalinen väkivalta on noussut monessa katsomassani/lukemassani fiktiivisessä tarinassa esille viime vuosina, ja tärkeää aihetta on käsitelty monella tavalla, usein melko onnistuneesti. Myöskään Björnstad ei onneksi kiertele tai kaartele teemojaan, vaan pureutuu asioihin todenmukaisesti. Sarja käsittelee oikeita aiheita ja oikeita ongelmia, joita ei pidäkään mitenkään kaunistellen ottaa esille, ja oikean ja väärän sekä hyvän ja pahan mustavalkoisuus ja hankaluus tulevat Björnstadissa esille selvästi. Oikeudenmukaisuus ja oikeus tuntuvat välillä mahdottomilta konsepteilta, ja toivottomuus ja turhautuminen ovat vahvasti läsnä monessa hetkessä. Kuten Kiekkokaupungissa, myös Björnstadissa nostetaan esiin myös muita teemoja, kuten homoseksuaalisuus jääkiekkopiireissä, perheen ja työn yhteensovittaminen ja sen ongelmat, vanhemmuus, ystävyys, lojaalius ja niin edelleen. Näitä käsitellään aika hyvin, osa teemoista saa enemmän huomiota ja osa vähemmän, ja niitä katsotaan erilaisista näkökulmista onnistuneella otteella. Sarja herättää ajatuksia, kysymyksiä ja varmasti myös keskustelua, ja toivottavasti kannustaa tavoittelemaan turvallisempaa ja oikeudenmukaisempaa maailmaa. 

 Björnstad tarjosi siis oikein hyvän katselukokemuksen, vaikka romaani olikin parempi, katsoin tarinan sarjanakin mielelläni ja sovitus on suurimmaksi osaksi oikein mainio. Muutama tarinalinja jää harmittavasti vähän kesken, mutta ehkäpä jatkoa on luvassa ja näiden hahmojen ja tarinoiden pariin pääsee vielä palaamaan. Jäin kaipaamaan joitain romaanin juttuja, erityisesti Benjin siskoja jotka nyt jäivät tosi vähälle ruutuajalle, ja paria hyvää kohtausta, jotka sarjassa olivat kyllä mukana mutta uusiksi kirjoitettuina. Ja, vaikka Benji & Lukas-kuvio olikin onnistunut, romaanin alkuperäinen basisti-tarinalinja olisi ollut kiva nähdä sarjassakin. Noh, jälleen kerran mielipidekysymyksiä, ja kuten todettu, sarja yllätti minut positiivisesti ja pidin siitä kovasti. Suosittelen Björnstadia kyllä sekä romaanin lukeneille että lukemattomille, sarja käsittelee rankkoja aiheitaan hyvin, tarjoaa upeita näyttelijäsuorituksia, hienoa musiikkia ja tasapainoisen, vakuuttavan kokonaisuuden, joka ansaitsee katselun. Björnstad myös onnistuu vaikeassa tehtävässään tavoittaa Kiekkokaupungin hienovireinen, vaikuttava ja ihastuttava tunnelma, joka ilokseni väreilee sarjan jokaisessa jaksossa. 

Swedish drama series Beartown premiered on HBO Nordic October 18th.

Beartown is based on Fredrik Backman's novel of the same name and tells a story of a small town where the most important thing is ice hockey. I read Backman's novel and it's sequel Us Against You a few weeks before the first episode aired, and I absolutely loved both books. Beartown is an amazing novel, it's beautifully written and full of emotion, the story, the characters, the world Backman creates, everything about this book just worked for me and I never thought it would. I read Beartown because I knew it was adapted into a tv series and wanted to get to know the story a little, and obviously I ended up loving the novel, so when Beartown the tv series premiered it had a lot to live up to. I was at the same time very exited and a little worried to see how everything was going to work out, some of these characters and the story became important to me while reading the novel and I was very much looking forward to see the world of the novel coming to life on the small screen.

So, the most important thing in Björnstad is ice hockey. Peter Andersson (Ulf Stenberg), a former NHL player returns to his hometown with his wife Mira (Aliette Opheim) and children Maya (Miriam Ingrid) and Leo (Lukas Wetterberg). Peter starts coaching the town's junior hockey team, Maya and Leo start school and Mira stars in a new job as they begin their life in Björnstad as a family. When a violent act takes place in a party, the town goes into disorder and division.

At first I thought that I wouldn't even try to watch the series without comparing it to the novel because I had read Beartown so recently that I still remembered pretty much everything about it. After a couple of episodes when there had been several little and big changes to the characters and the way the story is told I decided to try and forget the book, at least as much as I could. Beartown is such an amazing book that I did let myself to feel a little disappointed when some of my favorite moments and characters from the book were left out from the series, but mostly I was surprised positively by how well the series captures the atmosphere and mood of the novel. I don't think it's even fair to expect a tv series to have all the same nuances and levels a novel has, there is much more space in a book to tell the story than in a series that has five episodes. A novel also gives the reader more freedom to build an opinion about the places, characters and things that happen while a tv series kind of determines many things, for example the way the characters look, talk and so on. Adaptations always have challenges, but Beartown tackles most of them and works pretty well delivering the story in a successful way. When I learnt that there are five episodes in Beartown I thought that the series has a lot of work ahead if everything great happening in the novel is going to be happening in the series as well. Well, not every great scene makes it into the series, but many things, characters, story lines and so on from the book of course are also in the series. Beartown is a balanced series, there is a wonderfully built atmosphere in every episode and the series proceeds in a good rhythm, only the last episode seems a little hurried but as a whole everything works well. I like Beartown a lot, and there isn't really any other problem with the series but the thing that it's not as similar compared to the novel as I would have wanted it to be. But that's a matter of opinion, I'm sure some think Beartown works better as a tv series. I wish there would have been a couple more episodes so there would have been space to bring one or two characters more into focus, some of the story lines could have had more screen time and a few very good scenes from the novel could have been included in the series. Beartown is very good as a tv series, it offers a great package of excitement, drama, ice hockey, relationships, emotional moments, right and wrong and for someone who hasn't read the novel the series might be as strong experience as reading the novel was for me.

Beartown is directed by Peter Grönlund who has done very good job. Grönlund has found a powerful way to capture everything happening in this story, his direction brings all the different story lines to focus in good balance and Grönlund wonderfully highlights the emotional aspects of the story. Especially the way Grönlund's direction deals with the characters deserves to be mentioned, the cast does great job trough the series and that has as much to do with Grönlund's way of directing as it does with the cast's talent. The cinematography and film editing (which I normally don't mention as I don't really know anything about them) need to be mentioned now, because Beartown looks really good. Beartown is set in a small town during winter, so there are many chances to enjoy beautiful shots of wintery landscape as well as well executed shots of the characters and action. One of my favorite things about Beartown is it's soundtrack by Johan Testad. The music is full of intensity, emotion and electricity and works beautifully with the other parts of the series. I've listened the soundtrack from Spotify a few times and it works perfectly as itself as well, I love how gloomy the music is, there are a few lighter songs but mostly there is a kind of Nordic melancholy present in the soundtrack and, well, that's my kind of music.

The best thing about Beartown is it's amazing cast, everyone fits their roles wonderfully and brings these characters to life with emotion and talent. Especially the young people in the cast (many of whom are making their tv and/or acting debuts) are fantastic, they are doing a great job playing their complex characters and telling the story. Miriam Ingrid as Maya does a very strong role, there is an amazing mixture of emotions and nuances in their performance, and Ingrid brings Maya to life beautifully, balancing everything there is in this character perfectly. There are hard elements in Maya's story but Ingrid deals with these elements with talent and sensitivity. Ingrid also brings musical talent to the series with "Painted Lady", a song they wrote for the character of Maya. Oliver Dufåker plays Kevin, the star player of the junior team. I really like the way Dufåker portrays his character, he does a great role and works well together with the rest of the cast. Even when Kevin isn't the nicest character, it is nice to watch Dufåker's performance. Ulf Stenberg plays Peter, a character who has probably changed the most compared to the novel. I don't like this series-Peter that much but I did like Stenberg's performance a lot, he does a very good role. Stenberg shows all the sides of his character and does a brilliant job in every scene. Tobias Zilliacus plays Mats, Kevin's strict and demanding father who always expects his son to take the win, in hockey and in life. Too bad Mats doesn't really show if he's proud of Kevin or not. Zilliacus does a good role, he manages to see behind Mats' strictness and brings nuances to the character.

There was one character I was in particular waiting to see come to life, and that was Benji, portrayed by Otto Fahlgren. Benji is one of my favorite literary characters ever, he's definitely my favorite character in Beartown the novel and, yes, he is my favorite character in the series as well. Fahlgren does an excellent role, he captures the best things about Benji with talent and shows Benji's feelings and thoughts in a superb way. There is a great amount of a kind of tenderness in Fahlgren's performance, I like the way he brings Benji to life as someone who has a lot of sides to him and all these sides are a part of who he is. It's a delight to see Aliette Opheim as Mira, Opheim brings her character to life in a genuine way and makes Mira a nuanced, interesting character. Opheim also captures Mira's personality very well. One of my favorite Swedish actors, Gustav Lindh, plays Lukas, Benji's boyfriend, and does a wonderful role. I've always liked the way Lindh brings the characters he plays to life and Lukas is no exception, Lindh's performance is a great one. Alfons Nordberg as William Lyt does a brilliant role, he brings his character to life just in the way I expected Lyt to be like. Sanna Niemi as Ana and Erik Lundqvist as Bobo both do very good roles, and so does Najdat Rustom as Amat. Rustom captures the most important things in his character and brings them to the screen in a great way.

I'm not a hockey fan, far from it, but I do enjoy a good fictional hockey game now and then. The hockey scenes in Beartown are full of speed, tension and skill and they look very real, thanks to the hockey experience of the actors and the choreography of the games. The cheering for Björnstad's team and it's players feels also real, and probably the shouting at the judges and opposing team is as well a part of the game, at least sometimes. All the hockey things in Beartown are very authentic (at least for me who doesn't know the game very well) and that's great as the game is a big part of the soul of the series. There is a lot of authenticity in the other themes the series handles as well, and Beartown feels very real from start to finish. I really love the way every episode, every scene actually, has an amazing atmosphere that strengthens everything that's happening. Although Beartown is pretty much full of tension and gloom, there are some lighter, happier moments that balance the emotions very nicely. Beartown actually reminds me of another Swedish hockey series, Eagles, which premiered last year. Even though these two are pretty different there is a same kind of feeling and atmosphere in both, and if you liked Beartown, maybe check out Eagles as well. 

The biggest turning point in Beartown happens in the junior team's party where Kevin rapes Maya. This divides the town in two, there are those who believe Maya, those who believe Kevin and then those who don't want to believe anyone and rather want to stay out of it. The violent event puts the star player and the teenage girl against each other and shows that the world is not fair, justice won't always win and the world is not black and white, good and bad, right and wrong might be complicated even when they shouldn't be. Sexual violence has been a popular topic in fictional stories the last couple of years and most of these stories have dealt with their important theme in a good way. Beartown, I think, does a good job dealing with it's big themes, the series has a pretty realistic approach to everything that happens and doesn't make the world a better or worse place that it is, Beartown only tells this story and raises questions, thoughts and conversations that hopefully are a step into making the world a safer and fairer place. Beartown, the series as well as the novel, deals with other themes as well, for example being gay in the hockey world, finding time for both work and family, parenthood, friendship and loyalty.

Even though I like the novel more, I'd say Beartown is an excellent adaptation and mostly the series works very well. A few story lines kind of end before there is a real conclusion to them but maybe there is a season two coming and we get to return to Björnstad to see more of these characters. I did miss some of the things from the novel, especially Benji's sisters who don't get that much screen time in the series, and some of the novel's scenes that were included in the series were rewritten kind of too much. And, as sweet and wonderful as the Benji & Lukas story line is, it would have been fun to see the original bass player character in the series. Well, these are, again, matters of opinion. I recommend Beartown to people who have or haven't read the novel, the series deals with it's important themes in a good way, has a brilliant cast, beautiful soundtrack and a strong story that deserves to be seen.