Kesä 2026 – 20 teatteritärppiä

 Kesäkuu kurkkii kulman takana, joten on aika perinteisten teatteritärppien! Kaikenlaista kivaa ja kiinnostavaa on tulossa ympäri Suomen, ja muutama vaikea valinta piti tehdä sen suhteen, mitä kaikkea otin listalle mukaan. Alunperin suunnittelin vain kymmenen kohdan tärppilistaa, sitten viidentoista, mutta tämä kaksikymmentä oli pienin määrä mihin pystyin, joten sillä mennään. Liikaa houkuttelevia juttuja kesäteatterit täynnä! Moni oma suosikkitarinani versioidaan tulevana kesänä lavalle, ja niitä erityisesti odotan, mutta uusia tuttavuuksia tietenkin myös.

Pitemmittä puheitta, asiaan!

Tärppi #1: Romeo ja Julia – Karkkilan Työväen Näyttämö

Ei ole varmempaa tapaa napata itselleen tärppilistani kärkipaikkaa kuin tekemällä R&J! Klassikkotarinaan tarttuu minulle uusi tuttavuus Karkkilan Työväen Näyttämö, ja luvassa on Shakespearen tragedia musikaalin muodossa. Ohjaus, musikaalidramaturgia ja sanoitus on Mika Nikanderin, kapellimestarina ja musiikin sovittajana toimii Anna Tallgren. Käännöksen ja sovituksen on tehnyt Markku Pölönen. Musiikin säveltäjää/säveltäjiä ei ole mainittu, mutta mainostekstissä kerrotaan Karkkilassa nähtävän maailmanmusiikkiin pohjautuva musikaalisovitus. En malta odottaa, yhdistyyhän tässä kaksi suurta rakkauttani – Romeo ja Julia + musikaalimuoto! Pieni hämmentävä hetki koettiin myös, kun luin sanat "Romeo ja Julia" sekä "musikaali" ja näin mainoskuvan sinisen ja punaisen värimaailman. Olin nimittäin hetken kummallisen varma siitä, että tässä tulee nyt SEN Romeo ja Julia-musikaalin Suomen ensi-ilta. No, ei sentään nähdä suosikkiranskamusikaaliani Karkkilassa – mutta Romeo ja Julia-musikaali nähdään! Parasta!

Romeo ja Julia ensi-illassa 7.7.

© Otto-Ville Väätäinen / kuvankäsittely Hermanni Suppala

Tärppi #2: Notre Damen kellonsoittaja – Samppalinnan Kesäteatteri

Eeppistä menoa mäellä! Samppis on viime vuosina vedellyt hittejä kesä toisensa perään, ja huh sentään mitä nyt on tulossa. Mikään tuskin ikinä voittaa rakasta Bonnieta & Clydea, vaan voipi olla että Notre Dame hyppää kaikkien aikojen Samppis-suosikkieni listalla aikamoisen korkealle. En ole koskaan nähnyt Disneyn leffaversiota tai kuunnellut tämän musikaaliversion biisejä (paitsi Hellfiren), ja jäi viikosta kiinni että olisin aikoinaan nähnyt Tampereen Teatterin version. Koronasulku kuitenkin tuli ja se meni sitten siinä. Tarina toki on tuttu, ranskalaismusikaalista Notre-Dame de Paris, jonka olen tallenteena katsonut ja jonka biisejä olen hyvin ahkerasti kuunnellut. Harmi ettei näitä kuulla Samppiksessa... Olen tosi innoissani siitä, että juuri tämä on se produktio, joka juuri tämän version tästä tarinasta minulle esittelee. Työryhmähän on aivan täyttä timanttia, ja kylmät väreet menee jo kun ajatteleekin, miten Pariisin kadut, katedraalit ja kellojen kumina heräävät Turussa eloon.

Notre Damen kellonsoittaja ensi-illassa 17.6.

Tärppi #3: Niskavuoren naiset – Paimion Teatteri

Suosikki-Niskavuoreni! Ainakin näkemistäni. Olen nähnyt Niskavuoren naiset vuosia sitten, silloinkin kesäteatterissa (melkoisen helteisenä päivänä), ja tykästyin tarinaan heti. Tässäkin on kolmiodraamaa kuten Hetassa ja nuoressa emännässä, mutta Niskavuoren naiset ei muistaakseni ole ihan niin synkeä kuin nuo kaksi muuta niskavuorelaisten tarinaa, jotka olen lavalla nähnyt, vaan peräti hauska. Odotan innolla erityisesti sitä, että näen näytelmän pitkästä aikaa, ja voin katsoa pitävätkö muistikuvani paikkansa. Paimion Teatterissa tarinaan tulee mukaan Samuli Turusen säveltämä musiikki, ja sitäkin odotan. Tässä kesäteatterissa vierailin ensimmäistä kertaa viime kesänä, ja täytyypä sanoa, että Paimiossa on tarinoiden kertomiselle kyllä todella upeat puitteet.

Niskavuoren naiset ensi-illassa 26.6.

Tärppi #4: Missä kuljimme kerran – Ryhmäteatteri

Suomenlinnan kesäteatteri on yksi suosikkikesäteattereitani, onhan vanhassa linnakkeessa todella siistiä katsoa kuinka tarinat heräävät eloon. Ja tämä Kjell Westön romaanista dramatisoitu näytelmä sopinee Suokkiin aika tosi hyvin. En ole Westön romaania lukenut eikä tarina ole minulle kovin tuttu, mutta yhteiskuntaluokkien erilaiset arjet ja arvet, turbulenssi politiikassa ja maailmassa, ja itsenäistyvän Suomen kasvukivut kyllä kiinnostavat. Riikka Oksanen ohjaa tämän, ja sehän on myös aina syy kiinnostua. Oksanen on viime vuosina näitä 1900-luvun alkuvuosikymmenille sijoittuvia tarinoita ohjannut (ainakin) parin prokkiksen verran, ja Minna Craucher ja Muistopäivä (näissä molemmissa ja Suokissa näyttämöllä muuten myös Miiko Toiviainen) olivat molemmat aivan upeita. Poliittisia ja yhteiskunnallisia teemoja käsittelee siis myös Missä kuljimme kerran, ja Oksasen ohjauksissa nämä sekä yksilöiden ja yhteisöjen tarinat tuppaavat limittymään koskettavalla, puhuttelevalla ja oivaltavalla tavalla. Ja sehän on katsojalle varsin hieno kokemus.

Missä kuljimme kerran ensi-illassa 6.6.

Tärppi #5: Musiikkiteatterifestivaali

Yksi kesän ehdottomia kohokohtia! Viisi vuotta täyttävä Musiikkiteatterifestivaali tarjoilee jälleen tänä kesänä kolme päivää täynnä musateatteria, ja ohjelmistossa lienee taas vaikka ja mitä kiinnostavaa. Tähän mennessä on julkaistu neljä workshop-esitystä (Ruuhkavuosi, Kenen maailma muuttuu tänään, Miina Sillanpää-musikaali ja Broken Madonna) ja Musikaaliensi-illat Suomessa 2026-2027 Gaala. Näiden lisäksi ohjelmasta ei vielä ole hiiskuttu mitään, mutta aiempina vuosina festareilla on ollut mm. konsertteja, esityksiä, klubeja, kursseja ja keskustelupaneeleja. Eiköhän siis ainakin osa näistä ole myös tällä kertaa ohjelmistossa, ja oli mitä oli, niin katsomisen ja kokemisen arvoista varmasti. Eniten odotan workshoppeja ja musikaaligaalaa, jotka ovat joka vuosi tarjonneet ihania kokemuksia ja yllätyksiä.

Musiikkiteatterifestivaali 30.7.–1.8.

Tärppi #6: For the gaze-sateenkaarimusikaalikonsertti – Näästi Teatteri

Tässäpä herkku kaikille musikaalien ystäville! Rakastan musikaalikonsertteja, ja sateenkaareva sellainen erityisesti innostaa. Lavalla nähdään solisteina teatterikentän tähtiä (mm. Niki Rautén, Lauri Ketonen, Pia Piltz, Anna-Sofia Tuominen ja Jaakko Wuolijoki), ja luvassa on biisejä esimerkiksi sellaisista teoksista kuin Kinky Boots, Death Becomes Her ja Everybody's Talking About Jamie. Etenkin ETAJ ihastuttaa, sillä tämä brittimusikaali on minulle tuttu parista katsomiskerrasta Lontoossa. Harmikseni en ehdi konserttia katsomaan, mutta iloitsen silti siitä että tällainen järjestetään. Ehkä pieniä makupaloja tarjoillaan somessa, fingers crossed...

For the gaze-konsertti 11.6.

Tärppi #7: The Full Monty - tappiin asti – Miinan monttu

Viime vuonna Orimattilassa Suomen kantaesityksensä saanut näytelmäsovitus saa uuden version, kun rouheaa menoa ja rohkeita miehiä nousee lavalle nyt Miinan montun kesäteatterissa. Housut pois on yksi suosikkitarinoitani, pidän siinä erityisesti rehellisyydestä ja aitoudesta sekä siitä, miten hyvin huumori ja vakavuus ovat tasapainossa. Ja hahmot ovat ihania myös! Tämä sopii erinomaisesti kesäteatteriin, toki vähissä vaatteissa ei viileällä kelillä ehkä ole kaikista kivointa kirmailla lavalla, mutta tunnelmaltaan ja tyyliltään Housut pois istuu kesäteatterikentälle kuin strippaus duunarimiehen taitolistalle. Lämminhenkinen, hauska ja suora tarina, liikuttava ja viihdyttävä – kenties jopa villitsevä.

The Full Monty ensi-illassa 13.6.

Tärppi #8: Rock of Ages – Raseborgs Sommarteater

Kävin aikoinaan katsomassa Rock of Ages-musikaalin Turussa viisi tai kuusi kertaa, ja vaikka tämän reissaamisen taustalla vaikutti erityisesti pari näyttelijää, niin kyllä tämä musikaalikin on minun makuuni. Erityisesti pidän siitä, miten biisit on sidottu osaksi tarinaa, hahmoista noin yleisesti, sekä musikaalin tunnelmasta. Rokkia, romantiikkaa, menoa ja meininkiä! Pari vuotta sitten kävin ensimmäisen ja tähän mennessä ainoan kerran Raaseporin kesäteatterissa, ja paikka ja teatteri ovat aivan ihania. Oli todella tervetullut olo, ja tokihan reissun kruunasi kierros Raaseporin linnassa. Suosittelen siis ehdottomasti Rock of Agesin pariin suuntaavia käpsyttelemään myös linnan luokse, se on tosi mielenkiintoinen paikka tutustua.

Rock of Ages ensi-illassa 25.6.

Tärppi #9: Prinsessa – Ohkolan teatteri

Anna Lappalaisen tarina palaa "kotiin", kun Öljymäen kesäteatterissa nähdään tämän näytelmän puheteatterikantaesitys. Ohkolassa sijaitsevassa Kellokosken sairaalassa yli viisikymmentä vuotta asunut Anna Lappalainen kertoi itse olevansa Buckinghamin palatsissa syntynyt prinsessa, ja prinsessana hänet tunnettiin kellokoskelaisten kesken. Näin tämän tarinan teatterissa ensimmäistä kertaa Salossa, ja nyt onkin spesiaali juttu nähdä Prinsessa paikassa, jossa tarina on osa paikallishistoriaa. Omassa lähipiirissäni on ihmisiä, joille Lappalainen ja/tai joku muu näytelmän hahmoista oli/on tuttu, ja tämä tuo vielä yhden tason lisää esityksen kokemiseen. Ohkolassa tehdään vuosi toisensa perään hienoa kesäteatteria, ja onpa hienoa että tänä kesänä tartutaan lähihistoriaan ja oman kunnan tapahtumiin.

Prinsessa ensi-illassa 17.7.

Tärppi #10: Egyptin prinssi – Salon Teatteri

Jos on Samppiksessa luvassa eeppistä menoa, niin melkoisen eeppiseen tarinaan tarttuu myös Salon Teatteri, kun Vuohensaaressa Suomen ensi-iltansa saa musikaali Egyptin prinssi – että sellaista sitten! DreamWorksin elokuvaan perustuvan musikaalin ohjaa ja suomentaa Peter Nyberg, jonka taidoista onkin Salon Teatterissa nautittu jo niin näyttelijän kuin ohjaajan rooleissa. Kuten Notre Damen kohdalla, en ole tätäkään tarinaa sen enempää leffana nähnyt kuin musiikkina kuullut. Raamattuun pohjautuva kertomus toki on joiltain osin tuttu, mutta aika puhtaalta pöydältä saa Salon Teatteri minut tähän juttuun tutustuttaa. Innolla odotan, miten kesäteatterin maisemat muuttuvat Egyprin prinssin tarinan tapahtumapaikoiksi.

Egyptin prinssi ensi-illassa 4.7.

© Matleena Takkinen

Tärppi #11: Anastasia – Teatteriyhdistys Kulissi

Kulissi jatkaa ohjelmistovalinnoissaan kunnianhimoista linjaa, ja tuo Laajavuoreen Anastasia-musikaalin ensimmäisen kesäteatterituotannon. Venäjän vallankumouksen jälkeisten vuosikymmenten aikaan sukeltava tarina seuraa Anjaa, joka yrittää selvittää sekalaista menneisyyttään, sekä huhuja siitä, että Romanovien keisariperheen surmaamisesta olisi selvinnyt suurruhtinatar Anastasia. Tässäkin pohjalla iso elokuva, kuten Egyptin prinssissä ja Notre Damessa, enkä ole sitäkään nähnyt. Vaan musikaalin olen! Tampereella kävin tämän kerran katsomassa, ja pidin kyllä. Musiikkiakin olen useamman kerran kuunnellut. Anastasiassa on kaikenlaista kivaa, on mysteeriä, romanssia, upeaa musaa, huumoria ja historian havinaa, ja taianomainen tunnelma. Odotan innolla, miten tämä toimii ulkoilmassa.

Anastasia ensi-illassa 17.7.

© Hanna Erämaja

Tärppi #12: Pikku naisia – Järvenpään teatteri

Vanhankylänniemessä pääsee tänä kesänä tutustumaan Marchin perheen tarinaan, kun Louisa May Alcottin klassikko nähdään Järvenpään kesäteatterissa. Pikku naisia on minulle aika vieras tarina, vaikka pääpiirteittäin onkin tuttu, ja yhden elokuvaversionkin olen nähnyt. Kuvittelisin muistavani ainakin siskosten persoonista ja unelmista jotain, sekä jonkinlaisia rakkauskuvioita, mutta hyvin on juoni haihtunut päästäni. Yhteisöllisyys, toivo ja sisaruuden voima nousevat Järvenpään teatterin versiossa isoiksi teemoiksi, ja luvassa on lämminhenkinen ja eloisa esitys.

Pikku naisia ensi-illassa 13.6.

Tärppi #13: Saha Saimaan rannalla – Millilleen Events

Joutsenossa, Honkalahden Sahalla kurkistetaan sahatalouden historiaan, kun sadan vuoden takaisen tarinan keskiössä on sahayhteisö 1920-luvulla, juuri itsenäistyneen Suomen myllerryksen keskellä. Käsikirjoituksesta vastaa Petter Sairanen, musiikin sävellyksestä Sari Kaasinen ja ohjauksesta Johanna Juslin. Näyttämö ja katsomo rakentuvat Honkalahden Sahan rantalaiturille, joka osaltaan herättää tarinan varmasti uudella tavalla eloon. Työtä, rakkautta ja muuttuvaa yhteiskuntaa käsittelevää esitystä tähdittävät muun muassa Martti Manninen ja Sonja Pajunoja.

Saha Saimaan rannalla ensi-illassa 8.7.

Tärppi #14: Perhe edellä puuhun – Teatteri Eurooppa 4

Mökille mennään ja mökillä viihdytään, vaikka pakotettuna. Riihivuoren kesäteatterissa kohdataan mökkielämän kauheudet ja kauneudet raikkaan musiikkinäytelmän muodossa. Tiina Iisala ja Antti Tuomas Heikkinen ovat käsikirjoittaneet tämän, Iisala vastaa myös ohjauksesta. Luvassa on perheen mökkeilyä, puutarhalehden toimittajan vierailu ja tavoite tehdä mökkinaapurit kateelliseksi – mutta kaikki ei mene ihan suunnitelmien mukaan. Olen nähnyt hämmentävän vähän mökille sijoittuvia tai mökkeilyä käsitteleviä esityksiä – onkohan niitä edes kovin montaa? – vaikka tämä suomalaisten vakiotapa viettää vapaa-aikaa on aikamoisen monelle tunnistettava juttu. Sittemmin lopettanut Laukes teki vuonna 2016 Mökkinaapurit-nimisen komedian, mutta enpä ole tuon jälkeen tainnut katsomomatkailla mökille kertaakaan. Jo olisi siis aikakin!

Perhe edellä puuhun ensi-illassa 17.6.

Tärppi #15: Ronja Ryövärintytär – Taaborin kesäteatteri

Mitä olisi minun tärppipostaukseni ilman Ronjaa? No ei mitään! Tämä Astrid Lindgrenin satuklassikko on yksi suosikkitarinoitani ikinä, ja olenkin nähnyt Ronjasta monen monta erilaista versiota. Seikkailunhaluisen, oikeudentajuisen ja rohkean Ronjan kasvukertomus toimii teatterissa älyttömän hyvin, ja onhan Ronjan ja Birkin kielletyssä ystävyydessä ja kahden ryövärijengin välisessä vihanpidossa jotain samaa kuin eräässä klassikkotragediassa... Ei siis ihme että uppoaa minuun. Taaborin kesäteatteri tuli viime vuonna tutuksi Peter Panista, jossa oli hyvä ja energinen meno, ja työryhmässä on paljon samoja tyyppejä mukana myös nyt.

Ronja Ryövärintytär ensi-illassa 10.7.

© Marko Nurmi

Tärppi #16: Nummisuutarit – Kivi-juhlat

Samoissa maisemissa pysytään tässäkin tärpissä, sillä Taaborinvuoren tantereita tallaavat tänä kesänä ryöväreiden lisäksi myös Nummisuutarien Esko ja kumppanit. Tämä kosioretkien klassikko tarjoilee niin huumoria kuin hurjia hetkiä, ja kenties oivalluksia uskalluksesta ja rakastumisesta myös. Kivi-juhlille näytelmän ohjaa Kalle Tahkolahti, jonka ohjauksellisesta otteesta olen aina pitänyt. Kiinnostavaa nähdä, millaisia kulmia hän tästä Aleksis Kiven tekstistä esiin nostaa ja näyttämölle marssittaa.

Nummisuutarit ensi-illassa 26.6.

Tärppi #17: Nummisuutarit - joka menee pieleen – Tahkon kesäteatteri

Ja jos eivät Nummisuutarit noin perinteisesti nappaa, niin voihan aina katsoa, kuinka tämä klassikko menee pieleen! Antti Heikkisen sovittamassa musiikkikomediassa lähestytään kosioretkien klassikkoa raikkaalla otteella, eikä pelätä sitä että jokin menisi pieleen – päinvastoin! Neljän näyttelijän voimin esitettävä näytelmä tarjoillee monenlaista odottamatonta hetkeä, ja riemukkaita oivalluksia ja näkökulmia yhteen suomalaisen (näytelmä)kirjallisuuden kulmakiveen.

Nummisuutarit - joka menee pieleen ensi-illassa 25.6.

Tärppi #18: Sitä saa mitä tilaa – Hämeenlinnan Uusi Kesäteatteri

HUKissa nähdään tänä kesänä Sitä saa mitä tilaa, joka siirtyy sinne Rauman kesäteatterista viime kesältä. Yölinnun musiikkia sisältävä, JP Koskisen ja Otto Kanervan kirjoittamassa musiikkikomediassa seurataan verkkokaupan varastomiestä Elmeriä, joka iltaisin hyppää Rytmipojat-bändin solistiksi. Katselin viime kesänä esityskuvia Raumalta, ja Sitä saa mitä tilaa näytti niiden perusteella oikein kiinnostavalta jutulta. Tarinasta tai juonesta ei kauheasti löytynyt esittelytekstistä tietoa, mutta eipä sitä kai etukäteen niin paljoa tarvitsekaan tietää, jos esitys houkuttelee.

Sitä saa mitä tilaa ensi-illassa 24.6.

Tärppi #19: Nelinpeli – Kangasalan kesäteatteri

Kangasalan kesäteatterissa jatketaan toimivalla kaavalla, kun sama tekijäporukka tarjoilee järvimaisemissa farssia. Luvassa on hätävalheita, vauhtia ja vaarallisia tilanteita, kuten farsseihin kuuluu, ja tietenkin myös parisuhteita ja niiden eri puolia. Sydämellisyyttä ja teräväsanaisuutta lupaillaan esittelyssä, ja jos nämä kaksi osuvat kohdilleen, niin silloin komedia on minusta juuri parhaimmillaan. Kangasalalla on ollut näyttämöllä mainio meno ja vastustamaton energia viime vuosina, ja Nelinpelin parissa jatkunee tämä iloinen fiilis.

Nelinpeli ensi-illassa 12.6.

© Justus Mättö

Tärppi #20: Myrskyluodon Maija – Kivinokan kesäteatteri

Myrskyluodon Maija on omasta mielestäni yksi kauneimpia suomalaisia musikaaleja, ja pidän tämän tarinan teemoista ja tunnelmista kovasti. Matti Puurtisen säveltämät kappaleet ovat aivan ihania, ja kuuntelenkin niitä aika usein. Kivinokalla on meri lähellä (vaikka ei ihan katsomoon näykään), ja sehän tähän tarinaan sopii. Maijan, Jannen ja muun Myrskyluodon väen tarinassa on vahvaa luonnonvoimaa, elämänvoimaa, rakkauden voimaa ja itseensä luottamisen voimaa, ja nämä teemat ovat sekä puhuttelevia että monitasoisia.

Myrskyluodon Maija ensi-illassa 25.6

Aurinkokuninkaani @ Musiikkiteatteri Kapsäkki (vierailu)

 mainos/kutsuvieraslippu saatu työryhmältä

kuvat © Mika Tervaskangas

Näin Aurinkokuninkaani-esityksen 20.5.

Aikuinen tytär, Kertoja, (Emmi Nieminen) hakee isälleen Aurinkokuninkaalle (Emma-Sofia Hautala) lähestymiskieltoa. Hovioikeudessa tökitään, kysellään ja kyseenalaistetaan, ja tyttären tarve perustella se, että hän tarvitsee tätä, vie hänet sukellukselle peiliin, alitajuntaan, muistoihin, kaikkeen siihen mikä on ollut läsnä lapsuudesta saakka. Isän kaikkivoipaisuus, keskipisteisyys ja äkkipikaisuus, rakkauden, manipulaation ja pois työntämisen ristiriita, aikuiseksi kasvaminen keskellä perhettä, jossa on jatkuvasti varuillaan. Isä, joka piinaa ja pehmittelee, ei jätä rauhaan eikä halua olla missään tekemisissä. Sen on loputtava, tytär ajattelee. Eihän kaikki voi olla vain hänen kuvitelmaansa?

Olen seurannut Sofia Lumen (oik. Hautala) ja Liila Jokelinin kirjoittamaa Aurinkokuninkaani-esitystä sosiaalisessa mediassa aika alusta asti, ja nyt vihdoin pääsin sen myös näkemään, kun koitti ensimmäinen Helsingin vierailu. Ainakin toinen on myös tulossa, marraskuussa Teatteri Avoimissa Ovissa. Esitys käsittelee vaikeita aiheita, kuten narsismia, henkistä (ja hengellistä) väkivaltaa ja perhesuhteiden rikkoutumista, sadun- ja unenomaisen kerronnan, Eerokoalan ja Hautalan säveltämän musiikin ja Annuska Hannulan ohjauksen kautta. Minulta kesti melko kauan totutella esityksen muotoon, jossa hypitään nykyhetken ja muistojen välillä, johon osaltaan vaikutti juuri kerronnan "irrallisuus" tosimaailmasta ja tarinan nykyhetkestä. Unenomaisen, muistoihin ja niiden subjektiivisuuteen ja henkilökohtaisuuteen nojaavan tekstin ja esityksen rakenne on samaan aikaan selkeä ja katsojaa haastava, ja jotenkin se ei heti päästänyt minua sisälle kokemukseen. Joko ehdin väliajalla prosessoida näkemääni tai sitten laitettiin ns. uusi vaihde silmään, sillä kakkospuoliskoon oli huomattavasti helpompi upottautua ja kiinnittyä. Tämä juttu ehkä myös vaatii sen, että luottaa esityksen kerrontatyyliin ja katsoo sen rauhassa loppuun saakka, jolloin kokonaisuus kyllä avautuu vahvasti ja monitasoisesti. Koko ajan tämä antoi enemmän, ja lopussa ajateltavaa ja sisäistettyä oli jo roppakaupalla. Tekstissä, hahmoissa, teemoissa ja tunnelmissa on myös vertauskuvallisuutta ja läpi esityksen hienosti toisiinsa kytkeytyviä yksityiskohtia, joiden kautta kokonaisuus kasvaa ja syventyy. Suoraan Kertojalle jutteleva jumalallinen ääni jäi kuitenkin turhan irralliseksi, vaikka henkisen väkivallan ja paineen teema esityksessä läsnä onkin. 

Esittelytekstissä tämän kuvaillaan olevan groteski näyttämösatu, ja satumainen kerronta, estetiikka, sävyt ja hahmot ovat toimiva tapa tuoda käsiteltävät aiheet ja teemat lavalle. Mira Roivaisen lavastus- ja pukusuunnittelussa yhdistyy näppärästi Aurinkokuninkaan hovi ja ylellisyys, kultaiset yksityiskohdat ja näyttävät elementit, ja sitten ihan tavallisen perheen ja ihan tavallisten ihmisten koti ja arki, josya ei kuninkaallista tunnelmaa löydy etsimälläkään. Visuaalisuudessa toistuu todella hyvin tarinan teema siitä, miten yhden ihmisen vaikutus voi tuntua samalla ylivoimaiselta ja kaiken keskipisteeltä, mutta ympärillä on kuitenkin maailma, jossa mikään ei pyöri tuon yhden ihmisen ympärillä. Pukusuunnittelussa ihastelin etenkin myllynkivikauluksia, maalaustaiteellisia yksityiskohtia ja sitä, miten sujuvasti puvustuksen yksityiskohdat liittyvät kerrontaan ja tarinaan. Olli Haakanan valosuunnittelussa liikutaan onnistuneesti tarinan kerrosten välillä, ja valosuunnittelun kyky painottaa, nostaa esiin ja tehdä tarkennuksia näkyy tässä esityksessä oivallisesti. Eerokoalan ja Hautalan säveltämä musiikki tuo esitykseen väkevästi tunteita, rosoja ja tasoja, ja musiikissa on kiehtovaa sävy- ja tyylivaihtelua. Lauluja on vain muutama, mutta riittävän monta jotta niiden kautta rakentuu onnistunut musiikillinen dramaturgia ja yhteys teoksen muihin osa-alueisiin. Musiikkia taas on mukana sitten enemmän, ja sillä on vahvaa kerronnallista läsnäoloa. Erityisesti voimakkaimmat ja pauhaavimmat musiikilliset hetket jäivät mieleen. Niklas Nybom on sovittanut musiikin ja tehnyt äänisuunnittelun, ja käsitellyt sekä musiikkia että niin puhe- ja lauluääntä kuin taustaääniä taitavalla otteella.

Kahden näyttelijän teoksessa lavalla ovat Emmi Nieminen Kertojan roolissa ja Emma-Sofia Hautala useassa roolissa, mm. Aurinkokuninkaana, hovioikeuden työntekijänä ja Kertojan peilikuvana. He ovat molemmat taitavasti läsnä hahmo(i)ssaan ja esityksen tyylilajissa ja tunnelmissa, ja tuovat lavalle energiaa, joka osuu niin herkkiin kuin hurjiin kohtauksiin. Näyttelemisessä on hienosti laajalla skaalalla isoa ja korostettua ilmaisua, tarkkaa ja herkkää tekemistä, ja monipuolisuutta ja nopeaa vaihtelua hahmon, tarinan kerrosten ja tunnelman välillä. Sekä Hautalan että Niemisen roolitöissä on monitasoista, puhuttelevaa tulkinnallista syvyyttä, ja he tutkivat, rakentavat ja avaavat hahmoja mainiolla otteella. Nieminen kuljettaa roolihahmonsa lapsuudesta aikuisuuteen ja tosimaailmasta muistojen maille herkällä ja väkevällä tavalla. Hänen roolityössään lapsen tasapainottelu perheensä dynamiikan, konfliktien ja hyvien hetkien aallokossa näkyy koskettavasti, ja kaikuja siitä yltää myös aikuiseksi kasvaneen kertojan hahmoon. Myös toivon ja muutoksen mahdollisuuden Nieminen tavoittaa kauniisti. Hautala hyppää roolista toiseen taitavasti, ja hänen näyttelijäntyössään on vakuuttavaa muuntautumiskykyisyyttä. Erityisesti Aurinkokuninkaan roolissa läsnä oleva manipuloinnin ja itsekeskeisyyden taso, sekä veljen ja peilikuvan rooleissa näkyvä herkkyys tekivät Hautalan roolitöissä vaikutuksen.

Olipa kiva nähdä tämä! Esityksen aiheet tai teemat eivät ehkä kokemuksesta tee kivaa, mutta iloinen olen että sain tämän katsoa. Aurinkokuninkaani on hieno esitys, joka katsoo teemojaan kiehtovasta ja mielenkiintoisesta kulmasta, tyylilajiin ja kerronnan tapoihin luottaen ja niitä oivallisesti hyödyntäen. Kahden näyttelijän yhteistyö ja läsnäolo lavalla on luontevaa ja monikerroksista, ja esityksen tapa luoda tunnelmia ja tilanteita tekee katsomiskokemuksesta vahvan. Näytelmän eri osa-alueet musiikista visuaalisuuteen ja tekstistä ohjaukseen ovat tasapainossa, ja vaikka minulla kestikin jonkin aikaa saada tästä kiinni, oli Aurinkokuninkaani varsin puhutteleva ja ajatuksia herättävä esitys. Erityisesti tapa, jolla narsismia, perhettä, itsenäistymistä ja muistoja käsitellään, toimii tässä erinomaisesti.

Antigone @ Helsingin Kaupunginteatteri

 mainos/medialippu saatu Helsingin Kaupunginteatterilta

kuvat © Vilma Sappinen

Näin Antigonen 18.4.

Sota on loppunut, ja Theba voi taas keskittyä tavalliseen elämään. Mutta taisteluiden varjo ei jätä ketään rauhaan, sillä vaikka voittajat ja häviäjät on julistettu, ei kiistoja ole ratkaistu. Kaksi veljestä makaa henkensä menettäneinä, toisensa surmanneina, ja vain toinen saa asiaankuuluvat hautajaismenot. Eteokles on ollut kuninkaalle uskollinen, Polyneikes ei, ja siksi häntä kuolemankin jälkeen rangaistaan. Antigone (Miriam Shange ja Elisa Mattila) ei aio antaa veljensä maata taistelutantereella koirien ja petolintujen revittävänä, vaan aikoo haudata tämän enonsa kuningas Kreonin (Olavi Angervo ja Pyry Räty) käskyistä ja sisarensa Ismenen (Clara Kinnunen ja Annika Junno) varoituksista huolimatta. Eihän hän voi toimia omaatuntoaan vastaan, tai olla välittämättä jumalten laeista. Kuolemanrangaistuksenkin uhalla Antigone huolehtii veljensä hautaan, ja ottaa seuraukset vastaan pää pystyssä. Jos toimii oikein, ei tarvitse pelätä mitään – kaikista vähiten jumalallista kostoa.

Minna Harjuniemen ohjaama Antigone jatkaa Helsingin Kaupunginteatterin ja Teatterikorkeakoulun yhteistyötä, jossa näyttelijäopiskelijat kolmantena opiskeluvuotenaan tekevät ison ammattiteatterin puitteissa esityksen. Tällä kertaa lavalle siis tuodaan Sofokleen klassikko, jota katsoessa pohdin moneen otteeseen, että voiko tämä teos tosiaan olla peräisin 2400 vuoden takaa? Miten ihmeessä tuhansia vuosia vanha teksti, yksi ensimmäisiä säilyneitä näytelmiä, voi osua tähän meidän aikaamme näin tarkasti? Kirsti Simonsuuren suomennoksessa Antigone puhuu tutulla äänellä kaikessa vallanpitäjien kritiikissään, epätasa-arvossaan, moraalisissa kysymyksissään, yhteiskunnallisissa teemoissaan, herättämissään ajatuksissa... Eikö mikään koskaan muutu, tekisi mieli tämän nähtyään kysyä. Ja silti, niin antiikissa kuin nykyajassa, näkyy muutoksen mahdollisuus. On heitä, jotka eivät hyväksy vääryyttä, heitä, jotka uskaltavat kohottaa äänensä vallanpitäjien yli ja saada muutkin katsomaan maailmaa sellaisena kuin se voisi olla. Aina on toivoa, niin synkältä ja pimeältä kuin kaikki joskus vaikuttaakin. Sillä aina on joku, joka ei hyväksy pahaa. Harjuniemen ohjauksessa tarinaa tulkitsevat vimmalla, herkkyydellä ja intensiteetillä neljätoista tulevaisuuden tekijää, jotka Harjuniemi on virittänyt toisiaan tukevaksi, saumatonta yhteistyötä tekeväksi joukoksi. Tuplaroolitus antaa paitsi useammalle näyttelijälle tilaa olla pääosissa, myös hahmoille kaikupintaa ja enemmän tasoja. Ratkaisu on perusteltu ja toimii, se vahvistaa esityksen teemoja ja sitä, että Antigone ei ole vain yksi ihminen, Kreon ei ole vain yksi hallitsija, Ismene ei ole vain yksi ristiriitojen repimä nuori nainen. Tarina on Antigonen, Kreonin, Ismenen, mutta samalla se on monen muun tarina. Harjuniemi antaa ohjauksessaan paljon tilaa näyttelijöiden ilmaisulle, joka avoimella lavalla väkevästi tapahtumia kuljettaa. Ote tragedian teemoihin ja tapahtumiin on tarkka, ja tekstin käsittelyn tapa tuntuu ajankohtaiselta ja puhuttelee. Ohjaajan esityksen alkuun kirjoittama prologi on kokonaisuuteen oivallinen lisä, joka virittää katsojat ja esiintyjät kreikkalaisten myyttien maailmaan ja tarinan alkulähteille.

Emma Raunion säveltämä musiikki on hypnoottisen hienoa, sekoitus ikiaikaista ja modernia, ja monessa kohtaa suorastaan hivelee sielua. Esityksessä kuullaan upeaa, kylmiä väreitä nostattavaa kuorolaulua, kirkkaita, syvälle meneviä sooloja sekä kauniita, vahvoja duettoja. Musiikki ja laulu tuovat näytelmään uuden tason, ja ainakin minulle moni tunne ja tapahtuma välittyy huomattavasti vahvemmin laulun kuin puheen kautta. Huomasinkin liikuttuvani heti ensi sävelissä, ja tippa linssissä ja sydän syrjällään kuuntelin monet musiikkikohdat. Miten voikaan taide liikuttaa! Erityisesti esityksen päättävä kuoro-osuus jätti jäljen. Samoin laulu Antigonen epätoivoisesta ja riipaisevasta mutta päättäväisestä surusta veljensä haudalla jää pitkäksi aikaa mieleen. Vähemmän koskettava mutta erinomaisen tykki on Kreonin sisääntulobiisi, jossa kuningas latelee ajatuksiaan siitä, kuinka kaupunkia oikein hallitaan. Kun ohjaus, musiikki ja näyttelijäntyö ovat näin voimakkaita, ei lavalle paljon muuta tarvita. Katariina Kirjavaisen lavastus antaakin punaruskealla näyttämöllä tilaa tarinalle painavine teemoineen. Portaikko, ylväinä kohoavat pylväät, kuninkaan mersu ja erinäiset pienemmät tavarat riittävät hyvin rajaamaan tapahtumia, ja niihin latautuu kerronnallista merkitystä. Myös näyttämön laskevaa osaa käytetään sujuvasti osana esitystä. Ihailin etenkin valkoisia pylväitä, mutta onhan se nyt sanottava, että lavalla oli oikea auto. Parasta! En ehkä olettanut sellaista antiikin tragediassa näkeväni, mutta sinne kulkupeli sujahti kuningasta kantamaan erinomaisesti. Rakastan autoja näyttämöllä ja olen niitä siellä ihan liian harvoin nähnyt, niin tämä kyllä onnistui ilahduttamaan muuten niin synkän tarinan keskellä. Puvustuksen on toteuttanut työryhmä, ja yhtenäinen musta vaateparsi sopii esityksen tyyliin todella hyvin. Pienillä muutoksilla, kuten kuninkaan puvuntakeilla, saadaan tehtyä paljon. Kari Leppälän valosuunnittelu on dramaattista ja pehmeää, kirkasta ja hämärää, ja hengittää tekstin ja tarinan mukana. Henri Karjalaisen naamiointisuunnittelussa on luonnollinen ja herkkä ote.

Lavalla nähdään Teakin kolmas vuosikurssi, eli Olavi Angervo, Abdirahman Bile, Annika Junno, Eeli Jurvelin, Clara Kinnunen, Elisa Mattila, Adela Ogunbor, Venla Pulkkinen, Mawlawi Rahem, Alberto Rama, Pyry Rautiainen, Pyry Räty, Miriam Shange ja Freddie Sukura. Heistä jokainen on lavalla osa kuoroa ja tekee yhden tai useamman roolin. Nuorten näyttelijöiden energia, herkkyys ja vahva läsnäolo tuntuvat sopivan tämän tarinan kertomiseen täydellisesti, ja ohjaajan tekemä teosvalinta ansaitsee kyllä monet kiitokset. Antigone oli minulle hämärästi tuttu, en ole sitä koskaan lavalla nähnyt, mutta tekstissä oli paljon sellaista, minkä uskoin tunnistavana. Olen äärimmäisen iloinen siitä, että se oli juuri tämä versio, jonka tästä klassikosta ensimmäisenä koin, koska näyttelijäntyöllisesti tämä Antigone tarjoaa todella hienoa tulkintaa ja tekemistä. Näyttelijät ovat erinomaisesti sisällä tekstissä, teemoissa ja hahmoissa, ja heidän työssään on vakuuttavalla tavalla tasapaino antiikin ja nykyajan välillä. Teksti on yli 2000 vuoden takaa, myytti sitäkin kauempaa, mutta sitä näytellään nyt, 2020-luvulla, meidän ajassamme ja yhteiskunnassamme. Ja tämän yhteyden, lomittumisen, heijastumisen, peilaamisen, miksi sitä haluaakaan kutsua, näyttelijäntyö ja muut teoksen osa-alueet taitavasti ja vaivattomasti tavoittavat. Näyttelijöiden läsnäolossa ja yhteydessä toisiinsa, tarinaan ja yleisöön säilyy hämmästyttävän vahva intensiteetti ja jännite, joka halkoo koko esitystä. Vaikka tarinassa itsessään on myös suvantokohtia, ei sähköinen, odottava ja latautunut tunnelma kertaakaan lässähdä.

Roolityöt ovat jokainen onnistuneita, ja pidin siitä, miten parina tai kolmikkona samaa roolia näytellessä on näyttelijöillä kuitenkin tilaa omalle ilmaisulle. Muutamia roolitöitä erikseen mainitakseni nostan ensin Kreonin ja prologissa Kronoksen roolin tekevän Olavi Angervon, jonka näyttelijäntyössä ja läsnäolossa on ajoittain melkoisen kylmäävä sävy. Angervo tavoittaa vallastaan kynsin hampain kiinni pitävän ja sokeasti käskyissään pysyvän hallitsijan mielenmaiseman erinomaisesti, hänessä on karismaa ja auktoriteettia, joka hätkähdyttää. Myös Kreonin roolin tekevä Pyry Räty on hänkin väkevästi  tavoittanut hahmosta tämän jääräpäisyyden ja sen, miten kuningas valtansa ja sen tuomat edut ja mahdollisuudet kantaa. Prologissa Rhean roolissa nähtävän Venla Pulkkisen ilmaisusta ja näyttelemisen sävyistä pidin kovasti, hän on lavalla vahva ja valovoimainen. Annika Junno ja Clara Kinnunen, jotka näyttelevät Ismeneä, tekivät molemmat vaikutuksen sekä tunneilmaisullaan että laulullaan. Miriam Shangen ja Elisa Mattilan roolityöt Antigonena ovat herkkiä ja voimakkaita, molemmat lataavat tulkintaansa paljon tunnetta ja käsittelevät sitä sekä näytelmän teemoja monitasoisesti ja kauniisti. Adela Ogunbor ja Eeli Jurvelin tietäjä Teiresiaan roolissa tuovat lavalle ennustuksen täynnä vimmaa ja viisautta, tämä hetki on kiihkeä ja lumoava. Erityiskiitoksen annan sille, miten neljäntoista näyttelijän joukko kuorona kuljettaa tarinaa ja tunnelmaa, sillä näissä hetkissä on läsnä jotain erityistä taikaa.

Huh sentään! Olipa tämä upea. Intensiivinen, vangitseva, koskettava, julma, herkkä, väkevä ja kaunis toteutus tarinasta, joka tulee antiikista mutta tavoittaa niin paljon meidän ajastamme. Antigone oli myyteissä ja tarinoissa tuhansia vuosia sitten, ja nyt hän on tässä, näyttää meille, miten maailma yhäkin pyörii ja miten sitä aina voi rohkeudella ja oikeudenmukaisuudella muuttaa. Tämä on tragedia sen klassisessa mielessä, kulkee kohti väistämätöntä tuhoa ja viljelee matkalla surun siemeniä, mutta toteutuksessa on sellaista vimmaa ja paloa, että epätoivoon ei katsomossa vaivu. Synkkyyden alla väreilee nimittäin koko ajan toivon kipinä, välillä piilossa, välillä pinnalla. Toki melkoinen tunteiden vuoristorata on tarjolla, kirkkaasti ja varmasti tulkittuna, ja sehän minulle iskee. Jonnekin syvälle tämä heti ensisävelistä meni, yllätyin jopa siitä, miten moni hetki herkisti. Vaikuttava kokemus. Ja mitä herkkyydessään hurjaa ja hienovaraista näyttelemistä! Heti esitystä seuraavana päivänä ostin itselleni lipun tätä uudelleen katsomaan, sillä sen verran väkevä on koko juttu, että haluan sen toisen kerran vielä päästä kokemaan.

Mahagonnyn kaupungin nousu ja tuho @ Turun Kaupunginteatteri, Saaristo-ooppera & Turun filharmoninen orkesteri

 mainos/kriitikkolippu saatu Turun Kaupunginteatterilta

kuvat © Otto-Ville Väätäinen

Näin Mahagonnyn kaupungin nousu ja tuho-oopperan ensi-illassa 9.4.

Kolme poliiseja pakoilevaa hämärähemmoa joutuu pulaan, kun heidän autonsa hajoaa aavikolle. Leskirouva Begbick (Päivi Nisula) saa kuitenkin erinomaisen idean – jäädään tähän ja perustetaan kaupunki! Eikä mikä tahansa kaupunki, vaan sellainen, joka on täynnä houkutuksia, iloja ja rientoja, joilla kutsua ohikulkijoita ja nyhtää heiltä viimeisetkin dollarit. Sitä sitten ryhtyy kolmikko yksissä tuumin puuhaamaan, Begbick sekä hänen kumppaninsa Fatty (Petri Bäckström) ja Kolminaisuus-Mooses (Waltteri Torikka). Syntyy Mahagonny, verkkokaupunki, jossa lemmitään, ryypätään, syödään ja turpaan lyödään. Vähitellen porukka löytääkin tiensä autiomaan halki neonvaloissa loistavalle rikkaiden ja remuavien keitaalle, vaan kuinka käy, kun paikalle saapuu myös metsuri Jim Mahoney (Jasper Leppänen) ystävineen? Taitaa mennä koko kaupunki hyrskyn myrskyn...

Jaa siis tällaistakin voi olla ooppera! Siinä missä moni muu teatterin genre alkaa olla minulle jo hyvinkin tuttua ja uskallan sanoa tietäväni niistä aika paljon, suhteeni tähän taiteenlajiin ottaa sen sijaan yhä haparoivia ensiaskeliaan. Mahagonny taitaa olla seitsemäs näkemäni ooppera, vaan nytpä tärähti sen mallin juttu että jotain kirkastui ihan uudella tavalla. Minähän tajuan tätä, pääsen tähän sisälle, tykkään tästä, innostun ja inspiroidun, saan tästä paljon irti, viihdyn ja vaikutun! En tiedä oliko se tämä teos, saksalaisuus, juuri tämä versio, nämä teemat, suomen kieli vai mikä, mutta enpä ole oopperalta saanut samanlaista kokemusta vielä ehkä koskaan. Herkullinen ja karmiva juttu, riemukas ja raju samaan aikaan. Kuvailisin Mahagonnya aika musikaalimaiseksi oopperaksi, joka toki helpotti osaltaan sen maailmaan ja tarinaan upottautumista, mutta kyllä tämä on myös ihan todella tykki teos ja erinomaisesti toteutettu produktio. Ensiesityksensä vuonna 1930 saanut ooppera on Kurt Weillin säveltämä, libretto on Bertolt Brechtin kirjoittama (käsittääkseni osittain myös Elisabeth Hauptmannin, vaikka häntä ei ole virallisesti kreditoitu – kreditoidaan nyt tässä ainakin), ja suomennos on Pentti Saaritsan käsialaa. Turkuun Mahagonnyn on ohjannut Mikko Kouki, joka tuo esitykseen hienoa kiihkeää energiaa. Rytmitys on onnistunut, ja selkeä tarinan kuljetus sekä taito syventää teemoja ja kohtauksia ansaitsevat nekin kiitosta. Muutama hieman hidas hetki kokonaisuuteen mahtuu, mutta ne eivät katsomiskokemusta häiritse. Mahagonnyn teema kaikessa yksinkertaisuudessaan on, että rahalla saa mitä vaan ja ilman rahaa kaiken menettää. Vaan monitasoisesti ja puhuttelevasti on tämä teema esitykseen kiedottu, ja siitä löytyy useita eri kulmia ja nyansseja. Yhteiskunnallisissa teemoissaan ja ihmisyyden jokaisen sävyn hyvyydestä hirveyteen näyttäessään teos on samaan aikaan kauhistuttava mutta inhimillinen ja tunnistettava. Koukin ohjauksessa on tehty toimivia ratkaisuja, jotka tukevat kerrontaa tosi hyvin, ja tuovat näyttämölle liikettä, elämää, jännitteitä ja sähköisyyttä. Tässä osansa on Jouni Prittisen erinomaisella koreografialla, jonka liikekieli tarttuu mainiosti Mahagonnyn kaupungin tarjoamiin sävyihin ja sykkeeseen.

Jani Uljas on tehnyt lavastussuunnittelun, joka on pelkistetty mutta hyödyntää teoksen, lavan ja tarinan mahdollisuuksia silti monipuolisesti ja näppärästi. Metallikehikot taipuvat moneen, ja lavan nostimia käytetään mainiosti osana näyttämökuvien luomista. Janne Teivaisen valo- ja Sanna Malkavaaran projisointisuunnittelu on saumattomasti osa lavastusta, ja valoilla ja projisoinneilla luodaan paljon tilan- ja paikantuntua. Heti kun näin siirreltävät valoseinät, aloin odottamaan ja toivomaan, että ne täräytetään oikein kunnon loistoon. Ja kannatti odottaa, juuri sitä oli tarjolla! Tunnetusti rakastan myös valaistuja kylttejä lavalla, ja niitä olikin monenlaisia, kyllä silmä lepäsi. Kaiken visuaalisuuden kannalta erityisen onnistunut ja upean näköinen on viimeisen näytöksen oikeussalikohtaus, ai että kuinka erinomaisesti on koko näyttämökuva rakennettu! Pidin myös hurrikaanikohtauksissa siitä, kun Jimmy kekseliäästi pistettiin keskelle tuulta ja tuiskua savukoneen, tuulettimen ja siirrettävän spottivalon avulla – mahtava oivallus. Ja Jimmyn seuraaminen spottivalon kanssa yleisesti on sekin todella toimiva yksityiskohta ja ratkaisu. Tuomas Lampisen pukusuunnittelussa on tyylikkyyttä, rosoa ja rappiota, juuri sellaista lookkia kuin Mahagonnyn porukoille sopii siis. Asukokonaisuuksissa on paljon tosi hyvin valittuja ja hahmoille sopivia yksityiskohtia, ja puvustus toimii myös kerronnallisesti oivaltavasti. Jessica Rosenbergin kampaus- ja maskeeraussuunnittelu on oivallista ja puvustuksen tapaan sekä hahmoille että tarinaan sopivaa. Pidin etenkin pitkistä kiharretuista hiuksista, sekä kaikista sliipatuista lookeista. Maskeerauksessa on mainiosti vähän sotkuisuutta ja rähjäisyyttä mitä pidemmälle tarina etenee, ja sehän yhä villimmäksi menevään menoon sopii. Iiro Laakson äänisuunnittelu nostaa kuuluville lähes jokaikisen sanan (ainoastaan yhdessä kappaleessa laulu välillä vähän hukkui) ja on kaiken kanssa tasapainossa aivan loistavasti. Äänisuunnittelussa on tarkan musiikillisen kokonaisuuden lisäksi vahvaa tunnelman luomista ja kokonaisvaltaista tarinaan ja sen sävyihin osallistumista.

Turun filharmonista orkesteria kapellimestaroi Kalle Kuusava, ja komeaa on soitto läpi esityksen. Mahagonnyn musiikki on mahtipontista ja täyttä, sellaista muhkeaa ja sopivasti veikeää, mutta kirkasta ja kauniisti soivaa myös. Jostain syystä kuvailisin musiikkia kansanlaulumaiseksi, mutta en osaa sanoa mihin tämä intuitiivinen kuvailu perustuu. Saattaa olla myös oopperan ja säveltäjän saksalaisuus siinä taustalla, vaikka aikakauden saksalainen ooppera tai musiikki sen enempää ei olekaan minulle yhtään tuttua. Joka tapauksessa toimi, pidin Mahagonnysta musiikillisesti oikein paljon, ja erityisesti kappaleet Moon of Alabama, Among the Crowd There Came, But Something is Missing, Seven Years!, In This Night of Terror, So, Just Do What You Like, From Then on the Motto Was... ja When the Sky is Bright jäivät mieleen. Suomenkielinen lista lauluista olisi käsiohjelmaan voitu painaa, mutta mennään näillä englanninkielisillä nimillä. Osa jäi vähän päähän soimaankin, ei ole oopperan kohdalla tätä ennen tapahtunut. Laulajat ovat kaikki taitavia ja sekä väkeviä että herkkiä esiintyjiä ja eläytyjiä, he tuovat vetoihin niin voimaa kuin tulkinnallista vahvuutta. Solistien ohella Turun konservatorion ilmeikäs kamarikuoro tuo esitykseen sekä lauluvoimaa että sivurooleja, ja on läsnäololtaan tärkeä ja iso osa teosta. Etenkin Secondly Comes Being in Love ja Look at Those Cranes sekä kohtaukset, joissa väkijoukossa kulkee vahvoja tunteita, ovat kuorolta täysosumia.

Solistirooleissa nähdään siis erinomaista eläytymistä ja laulullista tulkintaa, ja roolitöitä on ilo katsoa. Jasper Leppänen tekee Jim Mahoneyn roolissa sujuvaa ja monitasoista työtä, jossa jännitteet, tunnetilat ja tulkinnallinen tarkkuus ovat kohdillaan. Pidin erityisesti siitä, miten Leppänen kasvattaa Jimmyn sisäisiä ristiriitoja ja turhautumisen, uhittelun ja hätääntymisen kokemuksia tarinan edetessä. Hän taitaa niin herkän ja vähäeläisen ilmaisun kuin kunnon revittelynkin, ja roolityö pysyy hienosti kasassa myös silloin, kun mennään nopeasti nollasta sataan. Päivi Nisulan leskirouva Begbick on melkoisen tomera ja täräyttävä tyyppi, vahvatahtoinen ja ovela nainen, joka selviytyy mistä vain. Nisula tekee roolinsa taitavasti ja tuo hahmoon vaarallisuutta ja charmia, joka hänen tulkinnassaan on varsin vakuuttava yhdistelmä. Sonja Pajunoja tuo Jennyn rooliin monia sävyjä, ja erityisesti se, millaisissa tilanteissa Jenny on ja millaisia ratkaisuja hän niissä tekee, on Pajunojan roolityössä erinomaisesti näyteltyä ja perusteltua. Hänen näyttelijäntyössään on valovoimaista vangitsevuutta, joka toimii Jennyn hahmolle tosi hyvin, ja lisäksi herkkyyttä, joka tuo hahmoon inhimillisyyttä ja kiinnostavuutta. Waltteri Torikka Kolminaisuus-Mooseksen roolissa on omaksunut loistavasti hahmonsa persoonan, ja tämä lipevä ja sanavalmis miekkonen hurmaavine hymyineen ja häikäilemättömine luonteineen astelee Torikan tulkitsemana lavalle tosi luontevasti. Petri Bäckström on Fattyn roolissa yhtä lailla häikäilemätön, mutta enemmän sellaisella hiljaisella ja tarkkailevalla tavalla, jossa silti on yhtä paljon valmiutta tehdä itselle parhaita valintoja silmää räpäyttämättä. Jere Hölttä on Jack O'Brienin roolissa hyväntuulinen ja leppoisa nuorimies, joka nauttii Mahagonnysta täysillä ahmien, mutta joka ehtii kuitenkin vähän huolestua myös Jimmyn mielenliikkeistä. Jussi Merikanto tekee Billin roolissa sujuvaa työtä, ja erityisesti esityksen loppupuolella pidin siitä, miten Merikanto tulkitsee Billin tunnontuskia ja ratkaisuja. Siinä on miehellä miettimistä, kun käsissä on enemmän tai vähemmän ystävän elämä... Nicholas Söderlund tuo Joen hahmoon lämpöä ja rentoutta, kuten itse kukin, myös Joe joutuu Mahagonnyn lumouksen valtaan, ja antautuu kaupungille uteliaasti.

Mahagonnyn kaupungin nousu ja tuho on komea ja puhutteleva esitys, teemallisesti, tarinallisesti ja musiikillisesti melkoista tykittelyä, ja tulkinnallisesti onnistunut, selkeä ja energinen. Tätä on helppo suositella ihan yleisestikin, ja etenkin sellaisille katsojille, joilla oma oopperasuhde on vielä vähän hakusessa (kuten minulla). Teemoiltaan Mahagonny tuskin menee pois muodista koskaan, sillä se tavoittaa ihmisyyden karummat puolet tunnistettavasti ja inhimillisesti – ahne otus, sellainen on ihminen, eikä muuksi muutu. Vaan on meissä paljon hyvää ja kaunista, usein varmasti tosi paljon enemmän kuin huonoja puolia, ja senkin Mahagonny omalla tavallaan, pienissä häivähdyksissä, tavoittaa. Mahdollisuuden toisenlaiseen elämään, toisenlaiseen yhteiseloon, toisenlaisiin kaupunkeihin. Toivoa on, mutta miten siihen tarttuisi, jos ympärillä kaikki muut menevät toiseen suuntaan? Lopuksi vielä käsiohjelmalle erityispisteet! Yksi suurimpia suosikkejani ikinä, ja se on paljon se – johan noita on viitisensataa omissa arkistoissa säilössä. Mahagonnyn Sanomia selailee ilolla vielä monet kerrat.

I LOVE NELLY! @ Teatteri Vanha Juko

 mainos/kutsuvieraslippu saatu Jukolta

kuvat © Iina Lallo

Näin I LOVE NELLY!-esityksen 29.3.

Teatteri Vanha Jukoon muuttanut taiteilijapari Suvi ja Ola alkavat tehdä esitystä Olan isotädistä Nelly Lovénista, lahtelaistaustaisesta naisesta, joka ehti tehdä monenlaista työtä niin näyttelijänä, meikkitaiteilijana, televisiokuuluttajana, kemikalioyrittäjänä kuin monena muuna, joka oli räiskyvä persoona ja lehtien sivuilla moneen kertaan, joka eli värikkään elämän ja jonka tarinaa kohti nyt kurkotetaan. Ja ensi-illan deadline, se häämöttää kirkkaana edessä, kas kun kulttuurivihamielisen hallituksen toimien vuoksi ei teatteritaiteella hyvin mene, ja teatteritilakin on jo muuttumassa tosi-tv-tähden luotsaamaksi kuntosaliksi. Ehtiikö skandaalityttö siis lavalle vielä kerran, ennen kuin koko näyttämö pyyhkiytyy pois?

Ah miten ihana tämä oli! En yhtään tiennyt mitä odottaa, jonkinlaista elämäkertaa aika todennäköisesti, vaan millaisella kulmalla toteutettuna ja millaisten teemojen kautta? No, elämäkerran(kin) sain, mutta valtavasti muuta myös, ja ihan erilaisen esityksen kuin mitä osasin odottaa. Hurjan ja herkän, riemukkaan ja haikean, terävän ja lempeän, mielikuvituksellisen ja rehellisen, menneeseen ja nykyisyyteen osuvan. Niin täynnä teatteria parhaimmillaan, visiossaan ja tyylissään kirkas, pienen teatterin lavalle kahden näyttelijän tulkitsemana tuotu isosti tuntuva ja suuresti vaikuttava juttu. Suvi Blickin kirjoittama, Ola Blickin lavastama, ja heidän molempien näyttelemä esitys käsittelee monenlaisia teemoja muun muassa taiteilijuuteen, teatteriin, esiintyjän ammatin epävarmuuksiin, yhteiskunnan ja kulttuurin suhteeseen, oman tien kulkemiseen ja unelmiin liittyen. Ja siis melkoisella skaalalla vakavasta draamasta dokumentaarisiin hetkiin ja riemukkaaseen komediaan! Nelly Lovén (1936-2003) oli minulle ihan vieras nimi ennen kuin kuulin hänestä tämän esityksen myötä, vaikka hän on esiintynyt useammassa elokuvassa, aiheuttanut kohua ulkomaita myöten, ja ehtinyt elämässään vaikka ja mitä. Mutta niin vain joskus jää historian hämärään moni elämä, tapahtumarikas ja lehdissä asti juoruiltukin. Mutta ei Nellyn! Miten mahtavaa, että tämä tätitarina, skandaalitytön tarina, rohkean ja räväkän naisen tarina on nyt lavalla, elävänä, riemukkaana, rouheana ja kiehtovana. Ja siinä rinnalla taiteilijuus ja teatterintekeminen nyt, kaikkine suurine haaveineen, taiteen arvostuksineen ja tekemisen riemuineen, ja sitten se toinenkin puoli, yhteiskunnan tyly jäykkyys ja kysymys siitä, mihin teatteri kaiken muun keskellä asettuu. Tästä vaikkapa puhelinkeskustelu tekoälyavustajan kanssa on aivan loistava esimerkki!

Jukon lava ja lavastusmahdollisuudet yllättävät minut yhä edelleenkin, tälle pienen teatterin lavalle on vuosien aikana loihdittu kaikenlaista, mitä en ole pitänyt kovin mahdollisena. Vaan aina onnistuu! Ola Blickin suunnittelemassa ja hänen ja Matti Pajulahden toteuttamassa lavastuksessa on monenlaista mainiota juttua, ja punainen värimaailma on erinomainen. Lavalle on tehty muun muassa keskiosaa hallitseva pyörö, kahdessa tasossa liikkumisen mahdollistava leveä "seinä", ja siihen vielä muutama salaluukku. Taisi olla myös ensimmäinen kerta kun olen Jukossa nähnyt esiripun, jos en aivan erehdy. Aikamoisen varmasti oli myös ensimmäinen kerta kun näin lavalla ruuanlaittoa, on nimittäin toimiva kaasuliesikin, jolla kelpaa munakasta paistaa! Pidin varsinkin pyörivästä lavastuselementistä tosi paljon, se tuo kerrontaan tasoja ja mahdollistaa monia kivoja siirtymiä ja kohtauksia. Samoin lavastukseen upotetut screenit sekä valonauhat ovat oivallisia, ja Antti Haikon valo- ja videosuunnittelu valjastaa ne toimivasti osaksi esitystä. Valosuunnittelu muutenkin on onnistunutta, se taipuu monenlaiseen tunnelmaan aina lähes pilkkopimeästä hyvinkin valoisaan. Videoissa nähdään sekä Nellyn omia kaitafilmejä että pätkiä elokuvista, joissa hän näytteli. Nämä ovat hyvin merkityksellinen osa esitystä, ihan kuin niissä jollain tapaa tuntuisi Nellyn läsnäolo, tai vahvasti ainakin hänen olemassaolonsa ja muistonsa.

Suvi ja Ola Blick tulkitsevat kaikki näytelmän roolit, niin omat hahmokaimansa kuin Nellyn, tämän tarinaan mahtuvat tyypit, ja vielä tarinan nykyajassa paikalle ilmaantuvat heput. Ja onpas melkoista porukkaa tässä, aina ihailua ja ihmetystä herättävistä hersyvän hauskoihin, lievästi kauhistuttaviin ja lämpimän sydämellisiin ihmisiin. Suvi Blickin suunnitteleman puvustuksen (todella hieno muuten!) sekä peruukkien ynnä muun oheistarpeiston avulla näyttelijät muuntuvat välillä hämmästyttävän nopeastikin hahmosta toiseksi, ja esiintyjäkaksikko taipuu tulkitsemaan milloin mitäkin hahmoa varsin luontevasti ja vaivattomasti. Näyttelijäntyö – ja yhteistyö – on saumatonta, varmaa, herkkää ja tarkkaa, täysin sisällä tarinassa, tunnelmissa ja tunteissa, avointa ja läsnäolevaa, ja ihanasti sekä energiaa että rauhaa huokuvaa. Pidin kaikista esityksen tasoista tosi paljon, ne lomittuvat ja keskustelevat toistensa kanssa hyvin orgaanisesti ja onnistuneesti. Tässä iso osansa on näyttelijäntyöllä, joka sekin liikkuu eri tasojen välillä helposti ja hyvällä sykkeellä. Tarinan nykyaika, taiteilijapari viimeisiä henkäyksiään vetävässä Teatteri Vanha Jukossa ja kirjoittamistaan odottava Nelly-esitys, tarjoaa sekä ihanan arkista deadline-stressiä ja yhteiselon lämpöä ja inspiraatiota että teatterimaailmaan ei-niin-suotuisasti suhtautuvia tyyppejä, jotka varmasti kummittelevat meikällä vielä jossain painajaisissa. Ainakin hyttysheppu ilmestynee uniini heti sillä hetkellä, kun seuraavan kerran joku inisevä ötökkä jää vahingossa sisälle jumiin... Sekä kuntosaliyrittäjä (niin tunnistan tämän ihmistyypin telkkarista) että teatteritarkastaja Aila Raippa ovat erinomaisia hahmoja, reippaasti koomisia mutta vähän kylmääviäkin. Nellyn tarinassa on tietysti Nelly itse, ja hänen lisäkseen liuta muita ihmisiä, puolisosta asiakkaisiin. Nelly on luonnonvoima suorastaan, rohkea ja utelias, itsensä suurin tsemppari ja vahva persoona ja ihminen, ja hänen elämänsä varrella kohtaamansa ihmiset häntä ihailevat, rakastavat, kenties välillä hieman ihmettelevät.

I LOVE NELLY! on teatteria juuri siten kuin sitä kannattaakin tehdä, sellaista, että esityksestä paistaa intohimo teosta kohtaan, ja se näkyy myös esityksen taiteellisessa laadussa ja taitavasti toteutetussa kokonaisuudessa. On maaginen tunne, kun näkee teatteria, joka merkitsee tekijöilleen jotain erityistä, ja sellaiselta tämä Nelly todella vahvasti tuntuu. Sydän on tekemisessä mukana, niin sanoisin. Tämä on sekä hurmaavan hauska ja hyväntuulinen että lämmin ja vilpitön esitys, ja mahtuupa mukaan vauhtia ja vaarallisia tilanteitakin. Huomasin koko ajan nojautuvani penkissä eteenpäin, lähemmäs tapahtumia, lähemmäs lavan tunnelmaa. Piti otteessaan varsin tiukasti! Ai että, tämä pyörii mielessä vielä pitkään, varsinainen runsaudensarvi. Miten paras juttu, että Nelly astelee näyttämölle! Ja Suvi ja Ola myös! Kiitos!

Status quo @ Lilla Teatern

 mainos/lippu saatu Lilla Teaternilta

kuvat © Kasper Dalkarl

Näin Status quon 27.3.

Kolme Mikael Malmberg-nimistä miestä (Alexander Wendelin) hakee töitä: kiinteistönvälittäjänä, apteekkariharjoittelijana ja näyttelijänä. Joka paikassa naispomot (välitysfirmassa Alexandra Gustafsson, apteekissa Pia Runnakko, teatterissa Vuokko Hovatta) ja muutkin työntekijät pistävät uuden nuoren miehen merkille, siis ihan hyväntahtoisesti ja kannustavasti. Tietenkin. Ei siinä mitään ylimääräistä ole, mitäs se Micke nyt. Ai et tykkää että sanotaan Micke? Mikset? Höpö höpö. Huumoria kehiin hei. Hyvällähän me tässä. Ottaisit kohteliaisuutena.

Jakob Höglundin pesti Lillanin taiteellisena johtajana tulee nyt keväällä päätökseen, ja jäähyväisohjaukseksi on valikoitunut tämä sukupuoliroolit ympäri kääntävä, yhteiskunnan rakenteita, normeja, tapoja ja epäkohtia katsova näytelmä, jonka on kirjoittanut saksalainen Maja Zade. Ja hyvin onkin kirjoitettu tämä teksti, ja hyvin ohjattu sekä näytelty ja muilta osin lavalle tuotu. Hienovaraisesti, terävästi ja tarkasti, ei yhtään alleviivaavasti tai osoittelevasti. Yllätyin jopa, miten nerokkaasti tämä asetelma toimii. Ajattelin nimittäin etukäteen, että "pakkohan" tällaisia teemoja käsittelevän näytelmän on jollain tavalla korostaa tai ylipainottaa kerronnan asetelmaa ja sen suhteita yhteiskuntaan. Vaan ei! Zaden teksti (ruotsinkielinen käännös Gunilla Hemming) on tarkkanäköistä ja luontevaa, nokkelasti teemoja ja kerrontaa kuljettavaa, ja paljon ajatuksia herättävää. Jäin pohtimaan muun muassa sitä, että jos naiset käyttäisivät valtaa, asemaa, mahdollisuuksia ja verkostoja, menisikö se näin? Kääntyisikö yhteiskunta oikeasti vain toisenlaiseksi mutta kuitenkin samanlaiseksi normaaliksi, vai voisiko se olla erilainen? Höglundin ohjaus on liikkeessä ja hengittää, ja kulkee sujuvasti kolmen eri tarinan välillä. Ilmaisu, näkemyksellisyys ja omaleimaisuus ovat hänen tyylilleen tutusti vahvoja, ja erittäin toimivia myös. Status quo on käsittelemiensä teemojen ja niiden epäkohtien painavuudesta huolimatta todella miellyttävä katsomiskokemus. Toki tässä on paljon huumoria myös, ja huvittavaa katsetta siihen, miten maailma toimii ja miten sille ei välillä voi kuin nauraa, vaikka enemmän ehkä itkettäisi. Mutta myös juuri tämä Lillanin versiointi näytelmästä on kaikin puolin tosi onnistunutta teatteria, ja siksi niin erinomainen katsomiskokemus.

Heini Maaranen on tehnyt lavastus- ja pukusuunnittelun sekä suunnitellut esityksen nuket. Tummasävyinen visuaalinen ilme on ehkä aavistuksen turhankin tumma, mutta toimii kuitenkin hyvin. Erityisesti pidin siitä, miten nukkeja ja pieniä lavaste-/tarpeistojuttuja käytetään tarinasta ja paikasta toiseen liikuttaessa, mainio ratkaisu. Lavastuksessa on myös hyvin huomioitu se, mitä jokaisessa tarinassa "pitää" olla, että tapahtumapaikka rakentuu selkeästi, ja mikä kaikki on sellaista, että sen voi surutta jättää pois. Tyylikäs ja nykyaikainen on koko visuaalisuus, puvustuksen ja lavasteiden yksityiskohtia myöten. Missään näkemässäni esityksessä ei ole ollut lavalla nukkeja turhaan, mutta harvoin on kyllä näin merkityksellistä ja kerrontaan saumattomasti sopivaa nukkejen läsnäolo kuin tässä. Se, miten nukeilla kerrotaan ja esitetään, millaisissa kohtauksissa ja yhteyksissä, miksi ja mitä, on erinomaisesti harkittu ja toteutettu. Aina siitä lähtien, miten nuket on puettu (tai ei ole), miten nukeilla esitettävät kohtaukset vertautuvat ihmisnäyttelijöiden lavallaoloon ja miten tämä ilmentää näytelmän teemoja, ja millainen tunnetila kohtauksissa on, kun nuket ovat lavalla, on Status quossa varsin onnistuneesti tuotu nukketeatteri osaksi lavan kieltä. Teki vaikutuksen! Jaana Nykäsen maskeeraussuunnittelussa on esityksen muuhun ilmeeseen osuva nykyaikainen ja realistinen tyyli, joka tukee näyttelijäntyöllistä liikettä hahmosta ja tarinasta toiseen. Ainu Palmun valo- ja Katinka Ebben videosuunnittelu tuovat lavalle monenlaista tunnelmaa ja fiilistä, ja sekä valon että videon mahdollisuudet ohjata fokusta ja liikuttaa kokonaisuuksia on tässä hienosti valjastettu. Tony Sikströmin sävellys ja äänisuunnittelu kaikuvat hyvin tunnelmaa ja lavan tapahtumia heijastavaa äänimaailmaa, ja äänisuunnittelussa on mainiota tarkkuutta ja herkkyyttä. Meikäläiselle yllätyksen tarjosi yhtäkkiä tärähtävä musiikinpätkä, jonka olen aika monta kertaa aiemminkin kuullut, tosin ihan toisessa esityksessä... Saatoin hieman siis hypätä penkissä, kun Åbo Svenska Teaterin Romeo och Julia-näytelmässä aiemmin soitettu mahtipontinen musa nyt kajahtikin Status quon teatteritreenikohtauksessa.

Lavalla nähtävä kuusikko näyttelee hurjan hienosti, pidin Status quon näyttelijäntyöstä tosi paljon, ja oivallisten roolitöiden nyansseja, yksityiskohtia ja painotuksia katsoessani uppouduin hahmoihin ja tarinaan ihan huomaamattani. Alexander Wendelin tekee kaikkien kolmen Mikaelin rooleissa herkkävireistä ja oivallista roolityötä, hän on taitavasti kiinni Mikaelin tunteissa ja ajatuksissa, ja tulkitsee niitä uskottavalla tavalla. Wendelinin näyttelijäntyössä on erityisen hienoa se, miten läsnä ja sisällä roolihahmossaan hän on, ja miten vaivattomasti tämän tarina kaikkine sävyineen lavalla välittyy. Myös se, että roolityössä onnistuu esittää tunnelmaa kuin tunnelmaa ja tunnetta kuin tunnetta, on vakuuttavaa. Alexandra Gustafsson tekee useita rooleja, muun muassa välittäjätoimiston pomona Tinana, asunnonostaja Evana ja Mikaelin naisystävänä Antoniana. Hän liikuu rooliensa välillä sujuvasti ja tuo jokaiseen omanlaistaan persoonaa ja energiaa. Mainiosti onnistuu niin itsevarman ja huolettoman pomon kuin lämminhenkisen deittikumppanin näytteleminen, ja kaikenlaisten muiden hahmojen rakentaminen myös. Gustafssonin roolityössä pidinkin ehkä eniten siitä, kuinka helposti hän hyppää hahmosta toiseen ja tekee jokaisesta kokonaisen ihmisen.

Vuokko Hovatta näyttelee muiden muassa Mikaelin puolisoa Juliaa ja teatteriohjaaja Bettinaa. Hän on kaikissa rooleissaan tosi hyvä, ja etenkin valta-asemassa olevan Bettinan charmi ja terävyys ovat roolityössä erinomaisesti läsnä. Julian roolissa Hovatta tavoittaa hahmonsa persoonan ja parisuhteen tavat onnistuneesti. Pia Runnakko tekee esimerkiksi apteekin pomon Danielan ja näyttelijä Marien roolit. Hän on lavalla luonteva ja uskottava, ja tulkitsee erityisesti epämiellyttävät tilanteet tosi taitavasti. Varsinkin Mikaelia ahdistelevan Danielan roolissa Runnakko näyttelee taitavasti sen, miten pomo käyttää asemaansa hyväksi, ja miten se näkyy ihan kaikessa "viattomasta" puheesta fyysisen koskemattomuuden rikkomiseen. Peter Kanerva näyttelee muun muassa sihteeri Oskua ja näyttelijä Kristofferia. Hän on rooleissaan valloittavan inhimillinen ja sopivasti dramaattinen, ja tarkka tulkitsemaan jokaisen roolihahmonsa mielenliikkeitä. Joachim Wigelius tekee monta roolia, esimerkiksi apteekin Danielan miehenä Alexina ja toimittajana. Hänen roolitöissään on lämpöä ja huumorintajua, sekä tarkkanäköistä tilanteiden ja tapahtumien lukemista. Koko näyttelijäjoukko pelaa yhteen harvinaisen saumattomasti, jolloin näytelmän teemat ja hahmojen väliset suhteet ja tilanteet ovat lavalla aidon ja monikerroksisen oloisia. Kuten jo todettu, erinomaista näyttelemistä.

Status quo on mainio ja terävä näytelmä yhteiskunnasta, sen rakenteista, normeista ja kaavoista, jotka eivät ole reiluja tai oikein, mutta joihin on totuttu ja joiden läpi luovii jokainen parhaan kykynsä mukaan. Näytelmä käsittelee monenlaisia aiheitaan ja teemojaan sekä huumorin että taitavan herkkyyden ja epämiellyttävyyden kautta, ja onnistuu nostamaan katsojassa (ainakin minussa) pinnalle paljon ajatuksia ja pohdintaa. Pidin erityisesti läsnäolevasta ja vahvasta näyttelijäntyöstä, siitä miten erinomaisesti nuket on tuotu osaksi kerrontaa, ja sen näkemisestä, kuinka kaikki valitut esittämisen ja kertomisen tavat loksahtavat kohdalleen, jolloin kokonaisuudesta kasvaa hengittävä, vaikuttava ja monitasoinen teatterielämys.

Zombeja! @ TAMK Musiikki

 mainos/kutsuvieraslippu saatu TAMK Musiikilta

kuvat © Mikko Vattulainen

Näin Zombeja!-musikaalin 26.3.

Milla (ensimmäisellä puoliskolla Saana Heino, toisella puoliskolla Jemina Vallius, kertoja-Milla Roosa Kari) aloittaa harjoittelijana Lidlissä – ja se on hänen elämänsä paras päivä! Tai pitäisi olla, mutta sitten pomo (Toni Kerttula) muuttuu zombiksi, muita epäkuolleita lappaa parkkipaikalle sankoin joukoin, ja Milla sekä muutama asiakas jäävät halpakaupan uumeniin jumiin. Mitä ihmettä oikein on meneillään? Ja miten Milla, äti-tytär-kaksikko Janna (Veera Lapila/Sara Pitkänen) ja Jadette (Lotta Suominen), aviopari Kari (Antti Heinonen/Elina Lehtisalo) ja Stiina (Jessica Gutierrez/Suvituuli Lehtovirta) koirineen, pullonainen (Nora Mutanen/Beatrice Oesch) ja paikalle yllättäen pölähtävä Rafael (Eero Ketonen/Nicolas Gosalvez) selviytyvät zombiakopalypsistä?

Näin Kirsti Riekkolan ja Aino Putaalan kirjoittaman ja Putaalan säveltämän Zombeja!-musikaalin ensimmäistä kertaa viime kesänä Musiikkiteatterifestivaalilla, jossa siitä esitettiin workshop-versio. Innostuin teoksesta kovasti, ja odotin innolla että pääsen nyt näkemään tämän TTT-klubilla esitetyn TAMK Musiikin demoversion ja sen, millaiselta teos tässä muodossaan näyttää. Sivumennen sanoen, onpa mahtavaa että TAMK on jatkanut tätä musikaaliworkshoppausta, ja käsittääkseni jatkaa tästä eteenpäinkin. Aivan paras juttu! Ohjaaja Inna Tähkäsen johdolla tamkkilaiset ovat työskennelleet Zombien kanssa viisi viikkoa, ja muovanneet musikaalista tämän nyt nähdyn version. Aivan täysin en kaikkea viime kesänä näkemääni muistanut, mutta tarinan perusasetelmat ja juonenkäänteet kyllä. Ja olipa juuri niin vihdyttävä ja kreisi juttu tämä kuin muistin! Tämä on herkullisen riemukas ja anteeksipyytelemätön musikaali, verinen, roisi ja groteski, hauska kuin mikä, ja siihen päälle vielä koskettava, lämmin ja inhimillinen. Miten tämä yhdistelmä on edes mahdollinen? Suolenpätkät lentelee, maailmanloppu lähenee, valkoinen heterosetämies kipuilee, ja sitten ollaan äkkiä jo kiihkon kourissa ja/tai syvällisten elämän ja kuoleman kysymysten äärellä. Niinku mitä? Aivan omaa luokkaansa tämä tarina ja sen toteutus mielikuvituksellisuudessaan ja siinä, miten kokonaisuus on kirjoitettu ja sävelletty juuri musikaalimuotoon. TAMKin demoversioinnissa tavoitetaan oivallisesti kauhukomedian tyylilaji, esityksen tulkinta on sopivasti vähän yli vedettyä, ja alusta loppuun tarkalla otteella ja erinomaisella energialla esitettyä. Tähkäsen ohjauksessa on energiaa, taitavaa komediallista ajoitusta, ja hyvää fiilistä, mutta myös oivallisesti nähty ne hetket, joissa mennä syvemmälle ja vähän rauhoittaa kauhukomedian rytmiä.

Jos oli hauskaa nähdä tämä uudelleen, niin olipa hauskaa myös vihdoin kuulla nämä biisit toista kertaa! Päässä on monesti viime kesän jälkeen soinut sanat "tervetuloa Lidliin" ja "zombeja", eli ei kovin paljon, mutta sitäkin varmemmin. Tutulta kuulostivat kyllä enemmän tai vähemmän kaikki sävelet, eli vaikutus oli pysyvä heti ensimmäisestä kuuntelukerrasta. Kuuden hengen bändi kapellimestarinaan Valtteri Gutev soittaa mainiolla meiningillä ja taidolla, koko porukka rokkasi ja tarjoili svengaavaa soitantaa. Käsiohjelmassa ei harmikseni ollut biisien nimiä (tuttuun tapaan pieni miinus siis jakoon), mutta tässä itsenimeämäni suosikit kappaleiden joukosta: Tervetuloa Lidliin, Zombeja, Maito tappaa ihmisiä, Rafaelin ihailu-/ihmettelybiisi, Rakastan sua huomenna (ja tässä etenkin Zombeja-repriisi lopussa toimii äärimmäisen hyvin), Karin biisi, Kiimabiisi, Koirantapporäp ja Tervemenoa helvettiin. Siinäpä taisivatkin sitten olla melkein kaikki biisit. No, sen verran mainiota musaa, että jäi päähän soimaan taas, ja ihastutti kovin. Makeeta meininkiä, loistavasti kauhukomedian tyylilajiin ja hahmojen persooniin sopivat sanoitukset, ja erinomaisella energialla esitetty.

Roolien jakaminen eri näyttelijöille ensimmäisellä ja toisella puoliskolla toimii oikein hyvin, ja näin kaikki esiintyjät pääsevät myös tekemään roolia, ja yleisö saa useimpien hahmojen kohdalla nauttia yhdessä esityksessä kahdesta roolitulkinnasta. Millan roolissa nähtävät Saana Heino ja Jemina Vallius tavoittavat molemmat epätoivoiseen tilanteeseen joutuneen nuoren hermostuneisuuden, kun tämä ei ehtinyt opetella edes hyllyjärjestystä, ja nyt pitäisi navigoida kokonaista kauppaa keskellä zombihyökkäystä. Heinon roolityössä on valloittavaa aurinkoisuutta ja energiaa, joka sopii unelmatyötään aloittelevalle tyypille, mutta jota eivät myöskään saa karisemaan edes näyteikkunoita raapivat epäkuolleet. Valliuksen roolityössä on varmuutta ja asennetta, jota pari päivää jumissa Lidlissä ovat Millaan valaneet, ja melkoisesti taistelutahtoa. Roosa Karin kertoja-Millalla on kaikkiin tapahtumiin jo jälkiviisas tai milloin minkäkin jälkitunteen sävyttämä katse, ja Kari näyttelee roolinsa mainiolla kulmalla ja hyvällä huumorilla. Veera Lapila ja Sara Pitkänen Jannan roolissa tuovat hahmoon leijonaemon kaltaista energiaa ja hienosti myös herkkyyttä. Lapilalla on tosi tarkka katse hahmoon, ja erinomaisesti asennetta kaikessa tekemisessä. Pitkänen heittäytyy rooliin tasapainottaen vakuuttavasti haikeutta ja hurmiota, ja hänen roolityötään on ilo katsoa. Jadettena Lotta Suominen tuo onnistuneesti näyttämölle fiksun ja sanavalmiin lapsen, joka huomaa kaikenlaista ympärillään ja on monesta asiasta perillä, mutta joka kuitenkin katsoo maailmaa eri tavalla kuin aikuiset ympärillään.

Antti Heinosella ja Elina Lehtisalolla on Karin hahmoon aivan loistava ote, ah mitä tykittelyä! Heinonen pitää vielä kulissia yllä ja näyttelee herkullisesti muita nenänvarttaan katselevan Karin ärsyttävyyden ja pöyhkeilyn. Lehtisalon roolitulkinnassa Karilla ei enää ole kovin montaa kulissia kannateltavana, mutta sen sijaan että ryhtyisi nöyristelemään, iskee herra isoherraan uhriutumisvimma. Ja sitähän Lehtisalo sitten revittelee, jestas! Jessica Gutierrez ja Suvituuli Lehtovirta tekevät Stiinan roolin herkällä otteella, oman voiman löytämistä unohtamatta. Gutierrez tuo rooliin avioliittonsa aikana alas painetun ja väheksytyn naisen epävarmuutta ja turhautuneisuutta, joka on hänen roolityössään tosi hyvin näyteltyä. Lehtovirta antaa tilaa Stiinan uusille tunteille ja vapautuneisuudelle, ja tuo hahmosta lavalle ihan uusia puolia mainiolla tulkinnallaan. Nora Mutasen ja Beatrice Oeschin näyttelemä pullonainen on järjen ääni, jota ei pieni zombiapokalypsi sen enempää hetkauta. Mutanen tekee roolin jämäkällä lämmöllä ja iskevällä huumorilla. Oesch tuo omaan tulkintaansa lempeyttä ja vähän sellaista "mitäs minä sanoin"-energiaa, joka sopii hahmolle. Toni Kerttula näyttelee pomoa ja Pasia, ja etenkin Pasin roolissa hänen ilmeikkyytensä ja fyysinen tulkintansa on oivallista ja veikeää. Eero Ketosen ja Nicolas Goselvezin tulkitsema Rafael on salskea ja taisteluvalmis sekä lempeä ja ystävällinen – ei siis ihme, että yksi jos toinenkin vähän hätkähtää, kun hän ilmestyy Lidlin ovelle koputtelemaan. Ketonen ottaa kaiken irti Rafaelin sisääntulosta ja sen vaikutuksista, ja tuo rooliinsa myös vilpitöntä lömpöä ja myötätuntoa. Goselvez näyttelee hahmoa erinomaisella komediantajulla ja riemukkaalla läsnäololla. Siiri Penttilä tuo tarinaan ulkopuolista näkökulmaa radioäänen muodossa. Tämä juontaja ei tosiaan jää pelkiksi ääniaalloiksi, vaan ottaa hiukset hulmahtaen lavan haltuun joka kerta zombiepidemian uusia käänteitä kertoessaan.

Zombeja! on riemukkaan omantyylisensä musikaali, jossa riittää vaikka ja mitä hienoa juttua. Tarina on mainiosti punottu ja viihdyttävä, hahmoilla riittää persoonaa ja tasoja, ja musiikki on pääosin oikein tykkiä kamaa. Joissain kohtauksissa pieni fokusointi ja hiominen lienee vielä hyödyllistä, mutta tällaisenaankin tämä kelpaisi vaikka mille lavalle, sillä juttu on upeasti kasassa. Toivottavasti epäkuolleet ja maailmanloppua pakoileva Lidl-jengi vielä nousevat lavalle tulevaisuudessa, sillä tällaista hyväntuulista ja raikkaalla otteella tehtyä kauhukomediamusikaalia ei Suomessa yhtään liikaa näe. Ja se on harmi se! Suotuisia tuulia teokselle tästäkin eteenpäin siis, jään mielenkiinnolla odottamaan mihin Zombien tie vie.