Kolmen pennin ooppera @ Lahden kaupunginteatteri

 mainos/kutsuvieraslippu saatu Lahden kaupunginteatterilta

kuvat © Janne Vasama

Näin Kolmen pennin oopperan 2.10.

Polly Peachum (Aurora Manninen) on rakastunut rikollispomo Macheathiin (Tomi Enbuska), ja naimisiinhan pariskunta heti tyhjän teollisuushallin romanttisessa kolkkoudessa menee. Äiskä ja iskä Peachum (Annukka Blomberg ja Mikko Jurkka) eivät tästä ilahdu ja ryhtyvät juonimaan, kuinka saisivat epämiellyttävän vävyn pois päiviltä. Tätä hankaloittaa Puukko-Mackien ystävyys lojaaliin entiseen armeijakaveriinsa Tiikeri-Browniin (Laura Huhtamaa), joka nykyään poliisipäällikkönä toimii. Yritä siinä sitten saada mies tekemisistään vastuuseen. Rikollinen, karukäytöksinen ja kaikin puolin ikävä ihminen Mac on sen verran vastustamaton, että toinenkin vaimo häneltä löytyy, nimittäin Lucy (Henna Wallin), ja hieman sammunut mutta yhä sinnittelevä rakkaussuhde on Mackiellä myös seksityötä tekevän Jennyn (Vilma Kinnunen) kanssa. Lapsensa huonoa aviomiesvalintaa selvitellessään ehtivät Peachumit myös pyörittää omaa liiketoimintaansa, eli huono-osaisten selkänahasta repiä näiden viimeisiä shillinkejä samalla kun puskevat nämä raukat ties mitä työtä tekemään. Osaton (Veeti Vekola) on pudonnut jo tämänkin työllistymismahdollisuuden ulkopuolelle, ja raahustaa Lontoon katuja tärpättiliinaa haistellen ja varjoista tapahtumia katsellen. Kun raha vie ja köyhät vikisevät, voiko maailmasta koskaan tulla parempi?

Lahessa tarjoillaan hurjaa teatteria, kun lähes satavuotias Kolmen pennin ooppera tärähtää lavalle Lauri Maijalan ohjauksena ja sovituksena. Tämä saksalaisen teatterin klassikko iskee nyt kapitalismikritiikkinsä modernin maailman menoon, ja onnettomien hahmojen kurjissa tarinoissa liikutaan ruokalähettien, marjanpoimijoiden ja lapsityövoiman joukossa. Suomentajaa ei ole mainittu käsiohjelmassa eikä esityksen nettisivulla (ainakaan tätä kirjoittaessani), mikä on aika harmi, mutta olettaisin että Maijala on tehnyt sovituksensa alkuperäisen suomennoksen pohjalta, eli Liisa Ryömän teksti- ja Elvi Sinervon ja Esko Elstelän laulukäännöksiin nojaten. Klassikkostatuksestaan huolimatta teos ei ollut minulle etukäteen tuttu, ja odotukseni Bertolt Brecht-Kurt Weill-Elisabeth Hauptmann kolmikon kädenjälkeä kohtaan pohjautuivatkin keväällä Turussa näkemääni, osittain samoissa teemoissa liikkuvaan Mahagonnyn kaupungin nousu ja tuho-oopperaan. Samoin Aurora Mannisen upeasti Musiikkiteatterifestivaalin ensi-iltagaalassa tulkitsema Barbara-laulu oli mielessä katsomoon suunnatessa. Täytyy sanoa, että minulla oli tätä esitystä kohtaan enemmän ennakkoluuloja tai -ajatuksia kuin noin yleensä teatteriin mennessä, sillä katsojafiiliksiä laidasta laitaan oli tullut jo vastaan. Mielipiteitä jakava esitys tämä todella lieneekin, sillä katsoja ei pääse helpolla sitten minkään suhteen. Inhorealistinen tai inhokarnevalistinen tulkinta läväyttää kurjuutta ja epäoikeudenmukaisuutta naamalle mitään peittelemättä, eikä yhteiskunnan iljettävän valtajärjestelmän hierarkiaa tuoda esille kovin hienovaraisesti. Rikkaat ja rikolliset elävät miten huvittaa, ja muut eivät näe muuta mahdollisuutta kuin myydä sielunsa niille, joilla valta on. Ei kovin mieltä ylentävää. Eikä mitään uutta auringon alla myöskään, sillä nyky-yhteiskunnan ja Kolmen pennin oopperan maailman välille ei ole vaikea löytää yhteneviä sävyjä. Tällainen yhteyksien vetäminen brechtiläiseen teatteriin ja sen yhteiskunnan tapahtumien ja asioiden näyttämöllisten keinojen kautta esittämiseen sopiikin, ja on Maijalalta oiva sovituksellinen oivallus ja mainiosti toteutettu visio. Poliittisessa satiirissaan ja yhteiskunnallisissa teemoissaan Maijalan ohjaus onkin parhaimmillaan kirkasta, ja terävä lähestymiskulma tarjoaa myös herkullisen koomisia hetkiä. Maijalan sovitus ja ohjaus ovat hyvin kärkkäitä osoittamaan, että nämä ovat nyt nämä teemat ja tällaista tämä ihmisten ja yhteiskunnan ikävyys on, ja kärkkäys onkin erinomainen sävy juuri tälle esitykselle. Välillä kokonaisuus kuitenkin kompastelee kärkkäyteensä, eikä pieni hienovaraisuuden lisääminen olisi pahitteeksi, vaan palvelisi esitystä ja jättäisi yleisölle mahdollisuuden itse pureskella näkemäänsä ilman, että se lavalla niin suoraan esitetään. Myös huutoilmaisua oli vähän turhan paljon, sen liiallinen käyttö oli välillä väärällä tavalla vieraannuttavaa, tai sitten toimi juuri kuten oli tarkoituskin, riippuen siitä mihin sillä pyrittiin. Huutamalla replikointi kuitenkin vaatii selkeää artikulaatiota, jotta siitä saisi tunteen ja äänenvoimakkuuden lisäksi myös sanallisesti kunnolla selvää, ja tämä ei ihan toteutunut.

Visuaalisesti pidin Kolmen pennin oopperasta tosi paljon, ja kolkkoa, kurjaa ja surkeaa eleganttiin, ylelliseen ja överiin yhdistävä ja näiden kahden välistä suhdetta ja voimaepätasapainoa korostava ja tutkiva näyttämökuva onnistuu sekä lumoamaan että inhottamaan, ja aika paljon muita tunteita siltä väliltä herättämään. Pidin siitä, miten kaikki on periaatteessa realistista, mutta kaikessa on jokin sellainen yksityiskohta, sävy tai kulma, joka luo lavalle katsomon todellisuudesta erillistä maailmaa. Visuaalisuudessa riittää yksityiskohtia ja onnistuneita ratkaisuja, ja monta yllättävää mutta kokonaisuuteen istuvaa toteutusta. Esimerkiksi työryhmän nimiä kantavat pahvilaatikot, hitaasti liikkuvat liukuhihnat, Pollyn otsakiehkura ja vaaleanpunainen muhkea takki, Puukko-Mackien rikollisjengin tyylit, valot miekkakoreografiassa, Tiikeri-Brownin hiukset, muoviin kiedottu Macheath ja deus ex machinana paikalle karauttava pehmoleluhenkinen heppa olivat minusta erityisen onnistuneita näyttämökuvallisia juttuja. Ilahduin siitä, että esityksessä nähtiin myös edellisestä musikaalista tuttu hahmo ja puku, kun Pegleg (Henna Wallin) pelaa Macin kanssa pingistä – liekö siinä piru, jolle Macheath on sielunsa myynyt..? Oikeassa ajassa oleva kello oli myös yksi suosikkijuttujani! Se saa heti alussa vahvaa dramaturgistakin merkitystä, ja siksi on osaksi näyttämökuvaa todennäköisesti otettukin. Lavastus on Minna Välimäen käsialaa, puvustus Joona Huotari-Andreoun suunnittelema, naamioinnin takana on Anu Reijonen, ja valosuunnittelun on tehnyt Kari Laukkanen.

Jos on tekstejäni ennen lukenut, niin tietää, että miinusta tulee siitä, ettei käsiohjelmassa ole luetteloa kappaleista. Ja niin tulee nytkin, sillä ei näy biisilistaa käsiohjelman sivuilla. Menkäämme siis alkuperäisillä nimillä tässä. Musiikillisesti Kolmen pennin ooppera vakuuttaa heti ensi sävelistä, ja Antti Vauramon johtama orkesteri kuulostaa tajuttoman hyvältä. Ai että kuinka täysi soundi on musiikissa, ja erinomaisen rouhea ja svengaava meininki! Kappaleista mieleen jäivät etenkin Die Moritat von Mackie Messer, Barbarasong, Kanonen-Song, Seeräuberjenny, Zuhälterballade, Eifersuchtsduett ja Ruf aus der Gruft. Lisäksi tykkäsin kovasti Pollyn miekkanumerosta, mutta en biisejä kuunnellessani tunnistanut, mikä se niistä oli, ehkä Polly's Lied. Erityisesti Aurora Manninen, Vilma Kinnunen ja Henna Wallin vakuuttivat laulullisella ilmaisullaan, ja Mannisen tulinta Barbarasongista on ehdottomasti paras jonka olen kuullut, kun nyt olen pariin levytykseen tutustunut esityksen näkemisen jälkeen. Myös koko ensemblen yhdessä kajauttamat numerot ovat komeita. Tommi Raitalan äänisuunnittelu on erinomaisen onnistunutta, sillä omalle paikalleni seiskarivin keskellä kuuluivat kaikki vuoro- ja laulunsanat selkeästi (paitsi ne huudetut). Jenni Nikolajeffin koreografioissa on iskevää energiaa ja monenlaista liikekieltä, ja osan takia voisin mennä katsomaan tämän vaikka uudelleen. Etenkin Kanonen-Songin koreografia taisi palaa verkkokalvoilleni lopullisesti, en tiedä onko tämä positiivista vai ei. Lisäksi miekkakoreografia, Osattoman liikekieli ja Lucyn vauhdikas meno jäivät mieleen.

Aurora Manninen näyttelee hienolla läsnäololla ja kipakkuudella Pollyn imeytymisen rikolliseen maailmaan. Mannisen roolityössä on naiivin mutta päättäväisen tytön uhmaa, valta-asemastaan päihtyvän naisen armottomuutta ja itsestään varman ihmisen charmia, joka kasvaa sitä mukaa, kun yhä useampi alkaa häntä kunnioittaa, tai ainakin pelätä. Tomi Enbuskan Macheath osaa sanoa juuri oikeat sanat jokaiselle, ja jos ei puhe tehoa, niin luoti kyllä toimii. Enbuska tasapainottelee kiinnostavalla tavalla säälimättömän rikollispomon ja vähän reppanan, romanttisten tunteidensa runteleman miekkosen monenlaisten fiilisten välillä, ja on uskottava niin kylmänä laskelmoijana kuin enemmän tai vähemmän todellista rakkautta tulkitessaan. Etenkin musikaalin lopussa Enbuska on erinomainen. Mikko Jurkka ja Annukka Blomberg tekevät herra ja rouva Peachumina mainiot roolit, he molemmat heittäytyvät hahmojensa hyväosaisuuteen sujuvasti ja tarjoilevat oivallista tulkintaa näiden mielenmaisemasta. Vilma Kinnunen on Kapakka-Jennyn roolissa samaan aikaan läsnä herkästi ja väkevästi, lannistuneella ja taistelunhaluisella energialla. Kinnusen roolityö on vahvasti latautunutta ja hän välittää hahmonsa tunteet ja ajatukset taitavasti. Laura Huhtamaa tekee Tiikeri-Brownina riemukkaan roolin, jossa tämä kahden voiman välissä vääntyilevä poliisipäällikkö ei pidä kiinni oikein mistään moraaleista. Veeti Vekola on Osattomana lavalla lähes koko ajan, mutta vuorosanoja hänellä on hyvin vähän. Silti Osaton jää ehkä vahviten mieleen, sillä hän kantaa mukanaan kokonaisen ihmisjoukon tarinaa. Nämä hiljaiset, sivuun työnnetyt, he joille käännetään selkä ja joita ei haluta nähdä, ei edes olemassaoleviksi tunnustaa. He ovat ihan siinä, Osaton on ihan siinä, kunhan vain avaa silmänsä ja näkee hänet ihmisenä. Vekolan fyysinen roolityö tavoittaa paljon tunnetta myös sanattomasti, ja hän kantaa hahmoonsa ladatun dramaturgisen teeman ihmisenkokoisesti, varmoin ottein. Koko ensemblessä on energiaa, joka osuu esityksen tyyliin ja tunnelmaan, ja joka kasvaa vakuuttavasti kohtaus kohtaukselta.

Vaikka tämän katsomossa olin aika kaukana omalta mukavuusalueeltani, on esityksellä erinomaiset hetkensä. Musiikki ja laulut ovat tosi vahvoja, ja visuaalisuudesta pidin kovasti. Myös moni koreo ilahdutti, ja vielä mainitsematon metateatterillinen taso toimi yllättävän hyvin. Bändi on erityisen huikea! Kolmen pennin ooppera ei ole mikään helppo esitys, vaikka se on teemoissaan hyvinkin suoraviivainen ja yhteiskunnallisessa kommentaarissaan kärkäs, niin kyllähän epäoikeudenmukaisuus, kurjien kärsimys ja rikkaiden sikailu katsomossa inhottaa. Siihen esitys toki varmasti myös pyrkii, ja siihen brechtiläinen teatterikin pohjimmiltaan taitaa tähdätä, siis yleisön herättelemiseen ja sitä kautta muuttamaan asioita. Minun on vähän vaikea päästä esitykseen mukaan, jos en pidä yhdestäkään hahmosta tai saa heihin tarttumapintaa, ja sen kanssa meikäkatsojalla aika pitkään olikin hankaluuksia. Moni hahmo on hyvin vastenmielinen tyyppi, mutta moni on myös paljon monitasoisempi eikä missään nimessä paha. En kuitenkaan päässyt lähelle näitä vähemmän mätiä hahmoja kovin helposti, ja se verotti katsomiskokemuksen sujuvuutta. Kyllä sieltä sitten yhä enemmän tuli esiin sellaista, josta saada ote ja jonka pohjalta uppoutua kokonaisuuteen, mutta helpolla ei esitys päästänyt. Eikä aina pidäkään, kyllä mukavuusalueen ulkopuolella on paljon tilaa, jossa käydä kokeilemassa ja katsomassa, mitä siellä on tarjolla. Mitään täysosumaa tai suosikkiteosta Kolmen pennin oopperasta ei minulle tullut, mutta siitä huolimatta se antoi paljon ajateltavaa ja kannatti nähdä. Myös hyvin sitkeä korvamato jäi, nimittäin Kanonen-Songin kertosäe.

Lopetus @ Kansallisteatteri

 mainos/kutsuvieraslippu saatu Kansallisteatterilta

kuvat © Mitro Härkönen

Näin Lopetus-näytelmän 29.9.

Kirjailija B on tehnyt itsemurhan, ja hänen ystävänsä/kustannustoimittajansa Keserű (Janne Reinikainen) uskoo, että tämä on kirjoittanut romaanin, joka selittäisi kaiken. B:n jäämistöstä romaania ei kuitenkaan löydy, mutta löytyy näytelmä nimeltään Lopetus. Suljettavassa valtion kirjankustantamossa työskentelevä Keserű, Sára (Annika Poijärvi), Kürti (Heikki Pitkänen) ja Obláth (Antti Pääkkönen) ovat kaikki tunteneet B:n, ja osan suhde tähän on ollut läheisempikin. Silti se on juuri Keserű, jolle asioiden selvittämisestä tulee lähes pakkomielle. Hän yrittää tulkita Lopetus-näytelmää, joka tuntuu ennustavan B:n kuoleman jälkeiset ajat tarkalleen, hän yrittää saada käsiinsä kadonneen romaanin, hän sotkee soppaan myös B:n entisen vaimon Juditin (Marketta Tikkanen). Mutta romaania ei löydy, eikä vastauksia.

"Kaikki on ristikkäin ja päällekkäin", kuuluu yksi Kansallisteatterin Lopetus-näytelmän repliikki, ja se kuvaa tätä esitystä erinomaisesti. Miten monta tasoa mahtuu yhteen näytelmään! On metateatterillinen taso, keskustelua näytelmän pohjalla olevan romaanin dramatisoimisesta, yhteyksien vetämistä historian ja nykypäivän välillä, sitten on Keserű, päähenkilö, kertojahahmo, monella tasolla läsnä, on se tarina joka kertoo miten Keserű selvittää kuolleen kirjailijan B jäämistöä ja etsii kadonnutta romaania, on B:n Lopetus-näytelmä, se mitä siinä näytelmässä tapahtuu, näennäinen todellisuus, vaihtuvat vuosikymmenet ja näkökulmat. Ydintä etsitään, ehkä, totuutta, identiteettiä, oikeaa kulmaa, myyttisen tuhon rehellisyyttä ja historiasta kertomisen mahdollisuutta. Miten puhua ja näyttää ja tehdä, miksi nyt, me, täällä, tällä tavalla? Hurjasti teemoja ja sävyjä, kysymyksiä, pohdintaa, haastetta. Ei mitään selkeää vastausta, kenellekään kai. Lopetus on näyttämöllinen kuvaelma, palapeli, pohdinta ja prosessikin, se selvittää ja siinä selvitetään isoja kysymyksiä, nostetaan esiin isoja aiheita, ja yritetään löytää vastauksia paljoon sellaiseen mihin yhtä vastausta ei edes taida olla. Katsoja ei pääse helpolla, tämä katsoja ainakaan, mutta jotenkin minä tähän uppouduin vaikka kokonaisuus ei tainnut täysin avautua. Se hämmensi ja veti puoleensa, puski kauemmas ja houkutteli taas etsimään omaa kulmaa lähestyä lavalla tapahtuvaa. Koko ajan sai olla hereillä ja tarkkana, jotta tasoissa ja sävyissä pysyi mukana, siksi varmaan tuntui että aika meni tosi nopeasti. En tiedä mitä mieltä olen, en ehkä edes sitä, pidinkö vai enkö vai onko tämä sellainen näytelmä, josta yksinkertaisesti pidetään tai ei pidetä. Katsomisen arvoinen ainakin ehdottomasti.

Nobel-palkitun unkarilaiskirjailijan Imre Kertészin romaaniin (2003, suomeksi 2006) perustuvan näytelmän on Kansiksen Pienelle näyttämölle dramatisoinut Katariina Numminen ja ohjannut Milja Sarkola. Nummisen lähestymiskulma romaaniin ja näytelmään tulee lavalla harvinaisesti esille, sillä Keserűn ja kumppaneiden tarinan lisäksi osaksi esitystä on dramatisoitu dramaturgi Katariinan (Heikki Pitkänen) keskusteluja muun muassa näyttelijä-näytelmäkirjailija Noora Dadun (Otto Rokka) ja toimittaja Ruben Stillerin (Antti Pääkkönen) kanssa. Näissä lienee jonkin verran käytetty näytelmänkirjoittamiskynää, mutta uskoisin keskustelujen pohjautuvan enemmän tai vähemmän ihan oikeasti käytyihin juttutuokioihin. Tämänkaltaista metateatterillista tasoa en varmasti ole koskaan missään nähnyt, ja kunhan pääsin siitä perille, näin näille kohtauksille paikan olennaisena osana kokonaisuutta. Niissä kuuluvat esityksen taustalla oleva pohdinta ja sellaisetkin ajatukset, äänet ja näkökulmat, joita lavalle ei ehkä muuten olisi päätynyt. Teatterin tekemisen prosessin ottaminen osaksi valmista esitystä on myös hyvin kiinnostava keskustellessaan sekä romaanidramatisoinnin että itse dramaturgisten valintojen kanssa. Kertészin romaani ei ole minulle tuttu, joten sen sovittamista näyttämölle en sen enempää pysty analysoimaan, mutta hyvin yksityiskohtainen, hienovarainen ja tekstipainotteinen on tämä sovitus, ja monitasoinen. Sekavaksi kokonaisuus ei mene, vaikka vaatiikin tarkkaavaisuutta ja välillä jää (minulle) avoimeksi. Milja Sarkolan ohjauksessa on kiehtova, jotenkin hermostuttava tunnelma, kuivan huumorin herkullista käsittelyä ja onnistunut ote esityksen moniin tasoihin. Näyttelijäntyö ja näyttelijöiden läsnäolo lavalla on todella vaikuttavaa, tässä on näyttämötyöskentelyllisesti paljon hienoja hetkiä ja isoja asioita, joita näyttelijät taitavasti ilmaisevat. Sarkola on ohjannut vahvan kokonaisuuden, joka luottaa näyttelijöiden energiaan ja karismaan, sellaiseen läsnäoloon, joka ei tarvitse taakseen mitään ylimääräistä. Vaikka puhetta on paljon ja tapahtumat kiertyvät auki ja esiin melko hitaasti ja ainakin vähän salaperäisesti, näyttelijöiden työ pitää fokuksen ja kiinnostuksen koko ajan lavalla.

Kati Lukan lavastus ja Tarja Simonen pukusuunnittelu ovat ruskeansävyisiä eivätkä tarjoile minkäänlaista pirskahtelevuutta, joka 1980- ja 90-lukujen unkarilaiseen maisemaan varmasti sopiikin. Tämän näytelmän tunnelmaan ainakin, sillä maanläheiset värit näyttämökuvissa luovat jollain tavalla samanlaista odottavaa painostavuutta mitä tarinakin henkii. Jotenkin on paikalleen pysähtynyt ja tähän nyt tyytynyt olo, synkeää ruskeaa mitäänsanomattomuutta, mutta se kuitenkin herättää tunnetta siitä, että kohta jotain tapahtuu. Pidin siitä, että näyttämökuvassa näkyy se, että tässä on nyt teatterin lavalle rakennettu tämä esitys, näkyy lamppuja, varoitusteippejä tolpissa, merkintöjä lavasteseinissä ja niin edelleen. Myös rosoisuus ja monimateriaaliset ratkaisut lavastuksessa ovat toimivia, ja puvustuksen ajankuvaan sopivuudesta tykkäsin kovasti. Puvustus ja lavastus ovat molemmat ruskeansävyisyydestään huolimatta yksityiskohtia täynnä, ja etenkin vaatteissa on paljon kivoja kuvioita ja printtejä. Monet pöksyt ovat varsin mainioita! Jari Kettusen tekemä naamiointisuunnittelu on arkista ja tarinaan sopivaa, ja siinä näkyy myös yhteiskuntaluokan tai ainakin hahmojen elämäntilanteen välinen ero, kun Juditin ja Adamin (Otto Rokka) punatut huulet ja sliipatut hiukset ovat kustantamon työntekijöihin verrattuna kuin toisesta maailmasta. Heikki Paasosen valosuunnittelu seuraa tarkasti esityksen eri tasoja ja auttaa katsomossakin hahmottamaan, missä mennään ja mihin keskittyä. Valojen sävyissä on esityksen tunnelmaan ja tyyliin todella sopivia valintoja, joihin kiinnitin monesti huomioita. Musiikista ja äänisuunnittelusta vastaava Aleksi Saura on loihtinut oivallisen äänimaailman, jossa etenkin musiikin jokin pieni vieraannuttavuus toimii osana kokonaisuutta erinomaisesti. Äänisuunnittelu tuo tunnelmaan syvyyttä ja sävyjä, ja saman tekee musa.

Kuusi näyttelijää tekee lavalla erinomaista työtä, ja tämän näytelmän näyttelijäntyöllinen energia on todella vakuuttavaa ja vaikuttavaa. Lopetuksessa on pitkiä dialogeja, puhetta monenlaisissa yhteyksissä, tunnelmissa ja sävyissä, ja tekstiä sen verran paljon, että välillä hämmentää miten nämä tämän kaiken oikein muistavat. Etenkin Janne Reinikainen Keserűn roolissa tulkitsee monesti hyvin runsaita monologeja, joita hän käsittelee hyvin taitavasti. Reinikaisen näyttelijäntyö on varmaa ja monitasoista, hän on taitavasti perillä esityksen tasojen vaihtelusta ja siitä, mitä se juuri hänen näyttelemälleen hahmolle ja tämän ilmaisulle tarkoittaa. Hän tavoittaa raastavasti Keserűn pakkomielteiseksi yltyvän ja keinoja kaihtamattoman tarpeen saada kadonnut romaani käsiinsä. Reinikaisen ote tekstin kuivahkoon huumoriin on myös hurmaava. Annika Poijärvi on Sáran roolissa herkästi läsnä ja näyttelee kauniisti tämän tunteet. Lyhyesti lavalla piipahtava kahvilan työntekijä on timanttinen tonnin setelinä tarjoillessaan, ja kahta eri dramaturgia näytellessään Poijärvi tuo lavalle pohdiskelevaa ja ajatuksia jäsentelevää energiaa. Heikki Pitkäsen näyttelijäntyöstä pidin tosi paljon, hänen kiivas Kürtinsa iski minuun heti ekasta kohtauksesta, ja myös dramaturgi Katariinaa näytellessään Pitkänen tekee oivaa työtä. Hänen roolitöissään on mainiosti nyansseja, ja läsnäolo lavalla on vaivatonta. Antti Pääkkönen tekee jokaisessa roolissaan hyvää työtä ja tavoittaa hahmojensa erilaiset persoonat. Etenkin Ruben Stillerinä hän jäi mieleen, samoin kustantamon johtajan roolista pidin. Marketta Tikkanen tekee Juditina hienon roolin, jossa on paljon yksityiskohtia ja näyttelijäntyöllisesti onnistunut tasapaino. Judit on kiinnostava hahmo, ja muuttaa yhä kiinnostavammaksi mitä enemmän hänestä paljastuu. Tikkanen ilmaisee hahmonsa tunteita ja ajatuksia tarkasti, ja varsinkin toisen puoliskon pidemmässä perinteisessä näytelmäkohtauksessa hänen roolityönsä on väkevää. Otto Rokka tuo Adamin roolissa hienosti esiin miehen käymän prosessin, kun hän oppii Juditista koko ajan lisää. Rokan näyttelijäntyön nyanssit ovat hienovaraisia ja ilmaisu uskottavaa, ja pidin siitä, miten hänen ja Tikkasen yhteistyö kohtauksessa rakentuu. Lopussa näytelmään tulee vielä yksi taso tai tyyli lisää, kun Rokan ja Tikkasen roolihahmot puhkeavat laulamaan, ja molemmat tulkitsevatkin kappaleen vahvasti.

Pidin näyttämötyöskentelyn sävyistä, visuaalisesta ilmeestä, musiikista joka jotenkin irrotti ja irtaannutti, ei antanut upota liikaa, lopun tavanomaisemmasta näytelmäkohtauksesta (no tämä ei ole ihme, se oli suoraviivaista ja siten "helppoa" katsottavaa), eri tasoilla liikkumisen sujuvuudesta ja siitä, että esitys seisoo omassa maailmassaan varmasti ja vakaasti. Kiinnostava esitys, joka puhutteli, hämmensi ja jätti paljon ajatuksia. Tämä ei ole teatteria jota käyn usein katsomassa, koska olen yleensä mukavuudenhaluinen katsoja ja haluan istua katsomossa ilman, että joudun koko ajan hämmentymään, ihmettelemään ja tulkitsemaan, vaikka pidänkin siitä, että esitys vähän kuitenkin haastaa. Lopetuksen useat tasot, sen varsinaisen tarinan lisäksi koko ajan läsnä olevat holokausti, kansanmurha, ne jotka eivät selviytyneet ja ne joita painaa selviytyneiden syyllisyys, nykyajan taso ja sen todellisuus tai näennäinen sellainen, historian ja tämän hetken yhteydet, pitkät monologi- ja dialogipätkät, erilaiset teatterin tekemisen tyylit, jo esityksen tunnelma jossa on kiihkeää, painavaa pakkoa saada vastauksia ja ymmärtää, nämä kaikki yhdessä ja moni muu yksityiskohta tekevät Lopetuksesta ajoittain raskaan seurata. En usko itse saaneeni ihan kaikista teemoista kiinni, tai ymmärtäneeni kaikkia viittauksia tai valintoja, mutta se ei silti tehnyt katsomiskokemuksesta lainkaan huonoa. Kuten jo sanottu, lähes kolmetuntinen esitys meni yllättävänkin nopeasti, ja piti hyvin otteessaan. Erityisesti se, että tämä ottaa toisella puoliskolla ihan uusia kierroksia ja siirtyy filosofoinnista enemmän toimintaan, sai katsomossa väliajan jälkeen oikein asettelemaan omaa katsomisfiilistään uuteen asentoon. Vielä löytyy uusia tasoja, vaikka niin moni ehtii ensimmäisellä puoliskolla lavalle tulla. Sekin on jo sanottu, etten osaa päättää, pidinkö tästä vai en, mutta näin parin päivän pohdinnan jälkeen kallistun siihen, että kyllähän minä tästä pidin. Vaikka Lopetus haastaa ja hämmentää, se myös antaa katsojalle paljon, ja aina minä nautin siitä, että aivot hyrräävät esityksen jälkeen. Ja tämän jälkeen ovat kyllä todella hyrränneet, sillä näytelmän isoa sisältömäärää ei mitenkään pelkästään katsomossa istuessaan ehdi käsitellä. Kiinnostava esitys, tosiaan, ja erityisesti näyttelijäntyöllisesti todella hienoa katsottavaa.

Fretti Mercury etsii onnea @ Helsingin Kaupunginteatteri

 mainos/pressilippu saatu Helsingin kaupunginteatterilta

kuvat © Julius Konttinen

Näin Fretti Mercury etsii onnea-musikaalin 26.9.

Fretti Mercury (Tuomas Korkia-Aho) menee kylään ystävänsä Jänis Virtasen (Inkeri Hyvönen) luokse tärkeä kysymys mielessään: tietääkö Jänis, mistä onni löytyy? Mutta hetkinen, Jänishän tajuaa myös olevansa aivan onneton! Ei löydy onnea keittiön kaapista tai sohvatyynyjen välistä, ei kirjahyllystä eikä uunista. Mitäs ihmettä? Missä se piileksii? Kaksi onnea vailla olevaa ystävystä päättää uskaltautua seikkailuun ja lähteä selvittämään, mistä onni syntyy, missä se piilottelee, kenellä se on, ja voiko jollakulla olla liikaakin onnea? Matkallaan he kohtaavat monenlaista kulkijaa, enemmän tai vähemmän onnellisia tyyppejä, joista jokaisella on omanlaisiaan neuvoja jaettavana. Mutta kun matkaan tulee mutkia, työntävät Fretti ja Jänis vahingossa toisensa kauemmas. Pystyvätkö he löytämään onnen ihan itse? Tarvitseeko siihen sitten kuitenkin myös toista? Ja miten onnenetsintäretkeen liittyvät Pöllö Miljoona (Juha Jokela), Hiiri Äitee Rantanen (Sari Haapamäki), Jon Bon Ovi (Kai Lähdesmäki), Karitsa Mattila (Tiina Peltonen), Naula Vesala (Inka Tiitinen) tai Kettu-Masa (Sofia Hilli)?

No nyt ilotellaan! Voi että mikä aivan ihana, leikkisä, päätön ja suloinen musikaali tämä, hurjasti tunteita ja tunnelmia, ja mitkä biisit. Pidän suuressa arvossa sitä, että koko perheelle tehdään tällaista teatteria, kymmenen hengen esiintyjäjoukolla, isolla luovuudella ja paljon panostaen, sillä myös ja etenkin nuorempi yleisö ansaitsee uusia tarinoita, joissa heidän katsojuutensa tunnistetaan ja sitä arvostetaan. Fretti Mercury ei aliarvioi lasten kykyä ymmärtää, pysyä perässä, luoda yhteyksiä, huomata sävyjä tai tehdä päätelmiä, vaan on monitasoinen ja ehjä tarina, jossa menoa ja meininkiä sekä teemoja ja syvempiä oivalluksia riittää. Ja että tällainen tehdään kantaesityksenä – hurraa HKT! Miika Nousiaisen teksti ja Mariskan sanoitukset puhuttelevat eri-ikäisiä katsojia eri tavoin, ja huumorissa, viittauksissa ja sanaleikeissä on jokaiselle jotakin. Siinä missä Tunneli Jäätteenmäen "pyytämättä ja yllättäen" tapahtuneet onnenlöytymiset tai -häviämiset eivät lapsille ehkä aukea, saa (minua vanhempi) aikuisyleisö nauraa poliittisille viittauksille. Lapset (ja aikuiset) taas huvittuvat pierujen ja onnellisuuden välisistä yhteyksistä, ja nerokkaat sanalliset kiemurat saavat viihtymään itse kunkin. Tekijäporukka on vapauttanut mielikuvituksensa ja se näkyy loistavalla tavalla. Turhia rajoja ei ole, vaan kaikki on mahdollista ja kaikkea myös tarjoillaan. Kaiken revittelyn, hassuttelun ja seikkailullisen säätämisen ytimessä säilyy ihanasti ystävyyden teemat, ja toisaalta niistäkin löytyy valloittavaa ja yllättävää komediaa. Nousiaisen teksti, Mariskan sanat ja Marzi Nymanin sävellykset ovat täynnä hurmaavaa leikkiä ja oivalluksia, kielellistä ja musiikillista nokkeluutta tykitellään siihen tahtiin että hengästyttää. Jukka Nylundin ohjaus on vauhdikas ja valloittava, pitää homman kasassa ja päästää sen villiintymään. Nylundin ohjauksille tuttu tarkka ja herkkä ote tunteisiin, hahmojen sisäiseen maailmaan ja tarinan eri sävyihin näkyy myös tällaisessa huomattavasti vauhdikkaammassa, komediallisemmassa ja pöhkömmässä musikaalissa kuin mitä aiemmat näkemäni hänen ohjauksensa ovat olleet. Ja se osoittaa erinomaista kykyä nähdä iso kuva ja kertoa tarinaa, sillä täysin pitelemättömän koomisen ilotulittelun pohja on vakaa, kun se rakentuu aidoista tunteista. Siitä on sitten hyvä ponnistaa mielikuvitukselliselle seikkailulle, kun kaiken sydämellisen pöljäilyn rinnalla kulkee suloisen uskottava tarina ystävyydestä ja liikuttavat kysymykset onnesta. Vaan pöljäilylle jää yllin kyllin tilaa, ja siitä otetaan kyllä kaikki irti!

Visuaalisuudeltaan Fretti Mercury on yhtä suloinen, mielikuvituksellinen, valloittava ja hauska kuin tarinaltaankin, ja sekä lavastus ja puvustus (Aili Ojalo) että naamiointi (Ronja Nylund) leikittelevät ja toteuttavat visioita mahtavalla tavalla. Rakastin Jäniksen kotia ja sitä, että siellä pursuilee heinää joka paikasta, karvaisia kummallisia puita, jättimäistä pakastinta, yhtä jättimäistä tuulikonetta, anarkistilintujen lookkia, itse asiassa kaikkien hahmojen lookkeja, sitä miten kaikki yksityiskohdat ovat juuri oikein ja tämän tarinan maailma on täysin kohdilleen loksahtanut ja ihan omalaatuinen. Mitä oivalluksia! Kaikki on vallatonta ja kuitenkin yhteisessä linjassa, värejä, materiaaleja, inspiraatioita ja erilaisia tyylejä riittää, ja kokonaisuus on kuin sekoitus karkkikauppaa, satumaailmaa, eri aikakausia, erilaisia tarinagenrejä ja yhteen risteäviä mielikuvituksen purskahduksia. Mainitaan nyt vielä ainakin Haitaksi, Fretin korvat, koko Seiti Etsivä-kohtauksen visuaalisuus, kahden miehen orkesterin upea tyyli, kahlitsemattomana loiskuva suuri vesistö, Karitsa Mattilan puku reveal, Tunneli Jäätteenmäen olkatoppaukset ja Jon Bon Ovin kutrit. Teppo Saarisen valosuunnittelu revittelee ja riemastuttaa ja on oivallisesti tunnelmissa ja huumorin tasoissa kiinni. Ei ole näin monipuolista valomaailmaa ihan joka esityksessä, vaan nytpä on, ja valoissa riittää värejä, sävyjä, eri voimakkuuksia, sykettä, vilkkumista, spotteja ja seurantaa ja erilaisia kuvioita. Savukoneille myös pisteet, sekä kannettaville että niille, jotka savua tuprauttelevat verhojen takaa. Muutamakin ihastunut henkäisy kuului katsomosta, kun valkoista usvaa alkoi lavalle ilmaantua.

Musikaalin kahden hengen orkesterissa musisoivat Ville Myllykoski ja Timo Jurvelin, jotka heittäytyvät säveltaidetta tulkitsemaan erinomaisella meiningillä. Ihan mahtavaa, että kaksikko pääsee myös revittelemään kunnolla lavalle Pöllö Miljoonan kanssa, varsinkin, kun istumapaikalleni oikeassa reunassa ei ihan bändin paikka ylätasanteella näkynyt. Melkoinen kitarasoolo esimerkiksi kuullaan juuri Pöllön biisin aikana, ja koko esityksen ajan jos jonkinmoisen tyylistä ja rytmistä biisiä ja soittoa. Tuttu miinus tulee tällekin esitykselle siitä, ettei kappaleita ole käsiohjelmaan listattu, ja ehkä vähän pitempikin miinus nyt kun käsiohjelma on sähköinen. Sinne biisilistan saisi aika helposti mukaan. Omia suosikkejani olivat Jon Bon Ovi-biisi ja Fretin ja Jäniksen onnenetsintäreissulle innostava kappale alussa, Tessu Redfordin tarttuva renkutus, Fretin ja Jäniksen riita- ja sovintobiisit, Naula Vesalan kappale, Karitsa Mattilan oopperatykittely ja vika biisi. Musiikillisesti Fretti Mercury tarjoaa varmasti jokaiselle jotakin, sen verran monipuolisia ovat musiikkimateriaali ja kappaleiden teemat ja tunnelmat. Katrin Vaskelaisen koreografioissa riemua riittää, ja monenlaista tyyliä ja tepsutusta. Mieleen jäivät ainakin Tessu Redford tanssijoineen, hiihtosteppihiiret, anarkistilinnut loistavine ruutuineen, Pakastekalamazovin veljekset osoittelemassa kaloillaan ja viimeisen biisin koreot. Ja siis – steppiä suksilla hei!

Näyttelijät heittäytyvät herkullisiin hahmoihinsa hurmaavasti, mitä tyyppejä ja mitä tulkintoja! Lavalla nähdään viisaita, velmuja ja veikeitä hahmoja. Riemukas hahmogalleria ilahdutti aina vain uudelleen, ja niin teki sekin, kuinka ihanalla energialla näyttelijät lavalla ovat. Tuomas Korkia-Aho on ilmeikkäänä ja eläväisenä Frettinä aivan elementissään. Energinen liikekieli ja loistava tilannetaju tekevät Fretistä vastustamattoman valloittavan tyypin, ja sydämellisesti kaikkiin tunteisiin sukeltava Korkia-Aho tavoittaa hahmostaan niin rempseimmät kuin pehmoisimmat puolet. Inkeri Hyvönen tekee Jäniksen roolin suloisella yhdistelmällä suurta seikkailijaa ja vaaroja varovaa kulkijaa, joka pohtii ja heittäytyy sen mukaan, mitä uskaltaa ja mitä ei. Hyvösen tunneilmaisussa on paljon tasoja ja hän tuo hahmonsa lavalle hurmaavalla läsnäololla ja avoimuudella. Muut kuusi näyttelijää ahkeroivat jokainen melkoisen määrän hahmoja, ja ai että mitä hahmoja! Tiina Peltonen tulkitsee muun muassa niin koti-ikäväistä Poni Mitchelliä, paljon lupailevaa Tunneli Jäätteenmäkeä kuin diivailevaa Karitsa Mattilaa, ja on näyttelijäntyössään hämmästyttävän muuntautumiskykyinen ja hahmoissaan erinomaisesti sisällä. Kai Lähdesmäki on esimerkiksi Jon Bon Ovi, Tessu Redford ja Haitaksi, ja tuo jokaiseen rooliinsa ihanaa energiaa ja mainiota asennetta. Inka Tiitisen hahmoihin kuuluvat muun muassa Naula Vesala ja Kettu-Masa, ja hänen käsissään lavalle nousee hurmaavia tyyppejä. Etenkin Naula Vesalan terävä popparipersoona ihastutti. Sofia Hillin tulkitsemiin tyyppeihin kuuluvat esimerkiksi Ehkä-Kettu ja Nuudeli, ja Hilli loihtii lavalle roolitöitä oivallisella otteella. Ehkä-Kettu oli riemastuttava! Sari Haapamäen roolitöitä ovat muun muassa reipas huh hah-asenteella eteenpäin sivakoiva Hiiri Äitee Rantanen ja kaiken löytävä ja osaava, jäätävän tarkkasilmäinen Seiti Etsivä. Haapamäki ottaa rooleistaan kaiken irti, ja tuo jokaiseen onnistuneita oivalluksia. Juha Jokelan Pöllö Miljoona ottaa lavan haltuun täysillä, ja Kettu-Gether on veikeä ja valloittava. Jokela on lavalla läsnä oivalla asenteella. Koko porukka pelaa yhteen saumattomasti, ja näyttämöllä vaikuttaa olevan tosi hauskaa.

Fretti ja Jänis etsivät onnea vaikka mistä, mutta yleisössä ollaan niin hyvässä asemassa, että onnellisuutta saa suoraan lavalta, ei siis tarvitse etsiskellä yhtään! Tämä jos mikä hymyilyttää ja hyrisyttää, aina sanaleikeistä kekseliäisiin hahmoihin, monipuolisesta musasta isoihin tunteisiin, ja onnen olemuksesta elämän pienten ja suurten ilojen oivaltamiseen. Sanaleikeistä on varmaan puolet jo unohtunut ja se on ihan kamalaa, näitä herkullisia juttuja haluaisin mehustella vaikka ja kuinka. No ainakin siellä oli ihan mahtavia solvauksia, kuten "strutsin näköinen mutsi" ja "makkaran muotoinen faija" ja sitten tietty kamala luonnehdinta frettiydestä, "hilleristä kesytetty näätäeläin". Ja diivatulehdukset ja ranDomi Metsäketo, kaikki hahmojen nimet tietysti, intertekstuaaliset ja muut viittaukset, "havuja perhonen" ja niin edelleen. Aivan ihania juttuja! Vauhdikas tarina piti otteessaan isommat ja pienemmät katsojat, ja lapsiyleisön pulinaa ennen ja jälkeen esityksen – ja vähän sen aikanakin – oli hauska kuunnella. Väliajalla väännettiin Virtasta ihan kuin Jänis! Virrr-tha-neeen. Miten ihanaa, että pikkuihmiset pääsevät kokemaan tällaista teatteria, kenties ekana teatterikokemuksenaan. Pienten ihmisten iso innostus ja ihmetys ainakin tarttui, ja lapsiyleisöstä sain minäkin katsojana erilaista energiaa kuin teatterin katsomossa yleensä. Jotenkin virittyi katsomaan juttuja toisenlaisesta kulmasta, kuvittelemaan, millainen on tämä hahmo tai kohtaus sellaiselle, joka on katsomossa ihan eri ikäisenä ja eri kokemuksella kuin itse olen, ja eri tavalla tarinalle ja teatterille auki luultavasti myös. Olipa ihanaa nähdä tämä.

Satuimme jälleen Teatterikärpäsen puraisuja-blogia kirjoittavan Tallen kanssa samaan aikaan katsomoon. Talle kirjoitti Fretistä täällä.

Änglagård @ Svenska Teater

 mainos/kutsuvieraslippu saatu Svenska Teaterilta

kuvat © Cata Portin

Näin Änglagård-musikaalin 24.9.

Pienen kylän iso tilanomistaja on kuollut, vaan eipä hätää – hänen taakseen jättämälleen Änglagårdille on jo selvät suunnitelmat. Paikallisella Axelilla (Tero Harjunniemi) on paksu lompakko ja sukutaustastakin tulevaa kiinnostusta komeaan tilaan, ja ilman perillisiä sellainen huutokaupataan hyvään hintaan... Mutta sitten Berliinistä pamahtaa paikalle Fanny (Sannah Nedergård), edesmenneen ukon tyttärentytär, josta (lähes) kukaan ei ole kuullut, kera ystävänsä Zacin (Mikko Kauppila). Arvatahan sen saattaa, että kaikki menee sekaisin. Sisäänpäinkääntyneen yhteisön on hankala hyväksyä vieraita, ja etunenässä heitä ovat tylysti kohtelemassa Axelin vaimo Rut (Marika Westerling) ja kyläkaupan myyjä Eva (Josefin Silén). Uudet tulokkaat kuitenkin vähän myös kiinnostavat osaa kyläläisistä, kuten iäkkäitä veljeksiä Gottfridiä (Riko Eklundh) ja Ivaria (Nicke Lignell), sekä Rutin ja Axelin poikaa Mårtenia (Jakob Norrgård). Kun jännitteet kasvavat ja ennakkoluulot nousevat peittelemättä ilmoille, eivät vieraatkaan kaikkea kestä. Onko jonkun pakko luovuttaa?

Rakastan tarinoita, joissa erilaiset ihmiset, elämänkokemukset, ajattelutavat, perinteet ja asiat kolahtavat toisiaan vasten ja saavat aikaan rosoa, järistyksiä ja muutoksia. Ei siis ihme, että Änglagård kiinnosti jo lyhyen juonikuvauksen perusteella, eikä siis ihme, että kokonaisuus toimi minulle erinomaisesti. Pienessä kylässä maalla kasvaneena ja asuvana maaseudun ja kaupungin vastakkainasettelu on minulle aihe, joka aina osuu, ja josta tuntuu riittävän ammennettavaa. Se ja maaseutu tarinan tapahtumapaikkana ovat itselleni totta eri tavalla kuin monet muut tarinat, sillä pystyn näkemään ja aistimaan tarinasta paljon sellaista, jonka tunnistan omasta elämästä. Ja se on aivan ihanaa! Katsomiskokemukseen tulee kuin huomaamatta yksi taso lisää, ja vaikka tarina ja hahmot itsessään olisivat aivan erilaisia kuin oma kokemukseni maalaisuudesta, niin jokin tunne, sävy, ominaisuus, mikä vaan, se on tuttu ja upottaa tarinaan vähän syvemmälle kuin ehkä muuten uppoaisin. Tätä "apua pienen kylämme elämä järkkyy"-tarinakonseptia on hyödyntänyt myös musikaali Så som i himmelen (Niin kuin taivaassa), jonka taustalta löytyy samoja nimiä kuin Änglagårdinkin, eli säveltäjä-sanoittaja Fredrik Kempe ja käsikirjoittaja Edvard af Sillén. Molemmat perustuvat menestyneisiin, samannimisiin ruotsalaiselokuviin (Änglagård 1992, Så som i himmelen 2004). Ja ruotsalaiset – tai Kempe-af Sillén-kaksikko yhdessä muiden tekijöiden kanssa – tosiaan osaavat tehdä erinomaisia musikaaleja leffojen pohjalta. Niin kuin taivaassa on minusta yksi kauneimpia musikaaleja ikinä, ja näinkin sen sekä Helsingissä että Seinäjoella. Änglagårdiin ehdin ihastua jo etukäteen kuunnellun musiikin perusteella, ja katsomossa vahvistui ennakkoaavistus siitä, että tämä on just eikä melkein minun makuuni. Kempen ja af Sillénin lisäksi tekijöihin kuuluvat käsikirjoittaja Daniel Réhn ja orkestraation tehnyt Karl-Johan Ankarblom. Svenska Teaternin Suomen kantaesitykseen musikaalin on ohjannut Maria Lundström, joka kuljettaa tarinaa hyvällä rytmillä alusta loppuun. Vaikka kestoa on väliajan kanssa kolme tuntia, olisin valehtelematta voinut istua katsomossa tuplasti pidempään. Pikkukylän elämä vei täysin mennessään, ja hahmojen ja tapahtumien kehittymistä seurasi oikein mielellään. Ajoittaisesta dramaturgisesta epämääräisyydestä (tästä lisää seuraavassa kappaleessa) huolimatta Änglagård on tarinallisesti ja tunnepuolella tosi hieno teos, ja parasta siinä on valtava inhimillisyys ja aitous, joka kaikesta säteilee. Musikaali on arkinen ja maanläheinen, tavallisten ihmisten tarina, jollaiset aina omaan sydämeeni käyvät. Ohjaus antaa tilaa tunteiden ja tilanteiden kehittymisille, ja siinä on nähty hienosti yksityiskohdat ja isommat kokonaisuudet. Etenkin hahmojen väliset kohtaamiset, suhteet, jännitteet ja lataukset ovat oivallisesti lavalle tuotuja. Vähän turhan "siisti" tämä joissain kohdissa on, hetkittäin olisin kaivannut pikkuisen lisää ja vahvemmin ilmaistuja säröjä tunnepuolelle, mutta väkevä, puhutteleva ja samaistuttava kokemus kyllä oli. Lundströmin ohjauksessa on lämpöä kaikessa, mitä lavalla tapahtuu, myös niissä hetkissä kun ihmiset toimivat väärin, ja se on tällaiselle tarinalle hyvin tärkeää. Vaikka ihmiset tekevät virheitä, he eivät ole pahoja tai kykenemättömiä muuttumaan, ja ohjauksen kyky nähdä heissä väärin tekemisestä huolimatta lämpöä tuo hahmoihin uskottavuutta ja sävyjä. Tarinan suuri salaisuus on pidetty vuosikymmeniä, ja sen ympärille rakentuvat juonikuviot Lundström on ohjannut myös oikein sujuvasti, samoin sen, miten salaisuus ihmisiin ympärillään vaikuttaa.

En ole nähnyt elokuvaa, johon Änglagård perustuu, mutta aion sen tässä hetimmiten katsoa. Saman tein Så som i himmelenin kanssa, kun ensin näin musikaalin ja sitten katsoin leffan. Näitä kahta musikaalia ei sinänsä kannata vertailla, kun ovat eri teoksia, mutta tekijäporukan samojen nimien ja niiden luomien odotusten takia huomioin nyt yhden asian. Dramaturgisesti Änglagård tuntuu nimittäin epätasaisemmalta kuin Niin kuin taivaassa, ja tarina repeilee hieman rajojensa yli tavalla, joka ei kokonaisuutta aivan palvele. En tiedä tuleeko tämä suoraan elokuvasta vai onko musikaalin kirjoittajien tekemisiä, ja kuinka paljon ohjauksellisetkin valinnat vielä lisäksi vaikuttavat. Joka tapauksessa huomio välillä kiinnittyi siihen, ettei tarina tunnu tietävän, mihin mennä. Suunnan etsimisen tunteeseen vaikuttaa se, että tarinalinjoista huolimatta ihan selkeää päähenkilöä ei ole, tai ainakaan musikaali ei tätä painotusta selkeästi tee, ja osa hahmoista taas jää harmittavan taustalle, vaikka heillä olisi tarinalle ja muille hahmoille enemmän annettavaa. Änglagårdin isossa tarinassa on paljon painavia asioita ja vuosikymmeniä pidettyjen salaisuuksien tuomaa raskautta, ja vakavaa draamaa tasapainottamaan on tuotu sydämellistä ja rehellistä huumoria, joka myös toimii. Tasapainoa eri kerronnallisten sävyjen välillä ei kuitenkaan ihan aina ole, joka myös tuo dramaturgiaan epämääräisyyttä. Mikä tässä hetkessä siis on nyt tärkeää, mihin tarina keskittyy, mitä katsojalle annetaan? Miksi painotetaan tätä tiettyä ja tuo jätetään sivummalle, miksei mennä syvemmälle tähän vaan käännytään toiseen suuntaan? Osittain tähän analyysiini vaikuttaa se, että odotin musikaalin näkemistä kovasti, ja myös se, mihin itse olisin halunnut tarinan menevän tai mitä painottavan. Änglagårdin hahmogalleria ja eri juonikuviot nimittäin tarjoavat monenlaisia mahdollisuuksia kuljettaa tarinaa, ja musikaaliin on valittu nyt tämä tapa kertoa tarina ja luoda kokonaisuus. Itselleni olisi riittänyt yksi huumorikappale, ja siltä toiselta vapautuneella ajalla olisin nostanut parin hahmon tarinaa vahvemmin keskiöön. Samoin tulipalolle olisin kaivannut vähän enemmän huomiota, se on kuitenkin aika iso juttu, joka nyt sivuutetaan hyvin nopeasti. Mutta vaikka tässä nyt dramaturgiaa hieman kritisoin, niin ei pidä luulla, ettenkö olisi rakastanut musikaalia – todellakin rakastin. Änglagård on raikas tuulahdus isojen, värikkäiden ja näyttävien musikaalien (joista osaa myös rakastan) keskellä, se ei yritä häikäistä ylenpalttisella ilotulituksella vaan ottaa musikaalinrakennuksen peruspalikat, pistää ne loistavasti kasaan, ja luottaa siihen, että muuta ei tarvita. Eikä muuta tarvita, ainakaan Svenskanissa. Tämä nimittäin toimii.

Lavastuksen on suunnitellut Erik Salvesen, puvustuksen Tiina Kaukanen, maskeerauksen Tiitta Stoor ja valot Julia Jäntti. Visuaalisuus on aivan ihanasti kiinni pienen kylän tunnelmassa jokaista yksityiskohtaa myöten, ja ai että kuinka siitä tulikin kotoisa olo. Koivumetsä, vanha talo, pieni kyläkauppa, kaikissa riittää paljon detaljeja, ja esimerkiksi Änglagård on sekä ulkoa että sisältä viimeisen päälle rakennettu kokonaisuus valokuvaseinineen, tapettivalintoineen ja isoine ikkunoineen. Sinne kun pääsisi itsekin kaikkia pikku juttuja ja esineitä ja asioita tutkimaan... Lavastus luo eri tapahtumapaikat lavalle tosi näppärästi, ja erityisesti ilahdutti siihen, kuinka paljon mitäkin tapahtumapaikkaa lavastetaan, löytynyt tasapaino. Puvustuksessa ollaan 1990-luvun tunnelmissa aivan täysin, ja Änglagård tarjoaa tässä suhteessa varmaan jokaiselle jotakin. On nahkaa, pitsiä, kimalletta ja näyttävää show-vaatetta, pastellinvärisiä mekkoja, ruutupaitoja ja työhanskoja, virallisempaa vaatetta hautajaisiin, ja monenlaista muuta tyyliä. Ja paljasta pintaakin on, jos mieluummin sitä kuin vaatteita katselee. Itse rakastin Fannyn, Zacin ja muiden kabaree-esiintyjien lookkeja, kylän miesten ruutupaitoja ja Evan tyyliä, Fannyn löytämää äitinsä kesämekkoa, sekä Gottfridin retroa Hankkija-lippistä. Samanlaisen haluaisin itse, mutta en ole vielä raaskinut ostaa. Maskeerauksessa näkyy myös suuren maailman meiningin ja pienen kylän perinteiden eri ääripäät, kun tyypeillä on syntisen punaisia huulia, vahvoja silmämeikkejä, kimalletta kasvoilla ja hiukset viimeisen päälle käherretyt ja sliipatut, ja toisilla taas vähemmän näyttävää tyyliä, luonnonläheisempää ja hillitympää. Maskeeraus tuo onnistuneesti hahmojen persoonaa esille, ja on oiva keino ilmaisemaan sitä, kuinka ihanan erilaisia kaikki ihmiset ovat. Valosuunnittelussa on mainiota luontevuutta ja luonnollisuutta, se vahvistaa pienen luonnonläheisen kylän tunnelmaa ja antaa pohjaa musikaalin arkisuudelle ja uskottavuudelle. Pelkästään luonnonvalomaista valosuunnittelua ei nähdä, vaan valoilla on myös paljon hetkiä, joissa ne vahvasti luovat erilaisia tunnelmia ja tilanteita, kuten Upp, superhieno Min plats i solenin loppu, Kött och blod ja tulipaloteemat.

Kuuntelin Änglagårdin levytyksen läpi muutamaankin kertaan ennen musikaalin näkemistä, sillä tarina ei ollut minulle aiemmin tuttu, ja halusin olla siinä jollain tapaa sisällä jo valmiiksi. Kielimuurin toki murtaa tekstitys, ja kielitaitokin riitti lopulta oikein hyvin perässä pysymiseen, mutta helpompi tarinaan on uppoutua ei-äidinkielellä silloin, kun se ei ole täysin vieras. Eikä kyllä ollut vieraudesta tietoakaan kun pisti biisit soimaan, sillä fredrikkempemäisyys on sen verran helposti tunnistettava musiikillinen ominaisuus. Ei siis ihme, että ajatukset menivät heti Så som i himmeleniin, sillä biiseissä, instrumenttien käytössä, melodioissa ja tunnelmissa on hyvin paljon samaa, eikä säveltäjän kädenjälkeä voi olla tunnistamatta. Ja sehän sopii, Kempe säveltää juuri sellaista musikaalimusiikkia, josta pidän. On pakahduttavan kauniita biisejä, kuten Barnet som försvann, vauhdikkaita kappaleita, kuten Upp, biisejä täynnä tunteita ja merkityksiä, kuten Kött och blod, hauskoja kappaleita, kuten En enkel gubbe, tietysti I want-song kuten musikaaliin kuuluu, eli Leva min dröm, ja monta biisiä jossa saa laulaa täysillä ja tykitellä, kuten Farfars händer, Minnet av dig, Jag är jag (tässä kuuluu kyllä Kempen Mello-säveltäjyys) ja Utan Änglagård. Rakastan sitä, että tässä musikaalissa hahmojen ratkaisu isoihin tunteisiin on usein mennä metsään belttaamaan. Kyllä! Oma suosikkibiisini oli etukäteen Poor Little Rich Girl, ja vaikka olin kappaleita kuunnellessani tulkinnut sen sävyn vähän väärin, niin sehän oli vielä hienompi livenä, ai että. Muiksi suosikeiksi muodostuivat Minnet av dig, Barnet som försvann, Min plats i solen, Kött och blod, Moln av vita lögner ja En del av något större. Bändi soittaa upeasti, ja kun nyt ehdin biiseihin itseni etukäteen tutustuttaa, niin olihan se maagista kuulla ne livenä. Kempen sävellyksissä on jotain sellaista hyvin juurevaa ja voimakasta tunnelmaa, joka heti iskee, ja katsomossa kuultuna sävelet menevät syvälle. Se täytyy erikseen sanoa, että Änglagård on, jos ei parhaiten, niin todellakin yksi parhaiten lauletuista musikaaleista, jonka olen koskaan nähnyt! Jestas sentään että tyypit lavalla laulavat hyvin, olin ihan tippa linssissä kun kuulosti niin hienolta. Lähetin jo väliajalla ystävälle ensimmäiset "mitä ihmettä miten nää laulaa näin hyvin?!"-viestit. Korviahivelevää laulullista ilmaisua ihan joka esiintyjältä. Lenka Vagnerován koreografioissa on samanlaista juurevuutta kuin musiikissa, ja ne sopivat pikkukylän tunnelmaan, ja toisaalta Berliinin hämyisään kabareehen, oivallisesti. Etenkin Upp-, Minnet av dig-, Sticka, sticka-, Kött och blod- ja Tropisk natt-kappaleiden koreografioista pidin, samoin siitä, että koreoissa yhdistyvät arkisuus ja vaikkapa kahvin sekoittaminen ja puupöllien kantaminen, sekä näyttävyys ja showmaisuus.

Paitsi että rakastan tarinoissa erilaisten ihmisten yhteentörmäyksiä, rakastan myös arkisia ja inhimillisiä tarinoita, ja sellaisen Änglagård hahmoineen kertoo. Jokainen lavalla nähtävä henkilö on kokonainen, ymmärrettävä, ärsyttävä, sydämellinen, hauska ja herkkä, ja tosi kauniisti näytelty. Sannah Nedergård on räiskyvä, vahva, haavoittuvainen Fanny, ja tekee roolityön täynnä sydäntä. Hän onnistuu tuomaan hahmoonsa ihan valtavasti sävyjä, ja tulkitsee Fannyn tunteet ja kokemukset vahvasti. On iso mullistus tulla pieneen kylään, omille juurilleen, vailla mitään tietoa siitä, miksei ole koskaan kuullut kaikesta siellä olevasta. Ja sitten vielä koko kylä kääntää kirjaimellisesti selkänsä, ei anna vastauksia vaan työntää pois. Ei ihme, että Fannyllä menee ns. tunteisiin. Nedergårdin näyttelijäntyöllinen ilmaisu on valloittavan helppoa ja uskottavaa, hienovireistä ja tarkkaa, hän kantaa ja kasvattaa rooliaan todella hienosti. Mikko Kauppilan Zac on kiehtova tyyppi, energinen ja hiljainen, itsevarma ja sovitteleva, Kauppilan käsissä valoisasti läsnä ja tilanteista tarkkanäköisesti perillä. Kauppilan roolityössä on teeskentelemätöntä itsetuntemusta, joka pitää Zacin kiinni itsessään myös pikkukylän sipinöiden ja supinoiden keskellä, ja tästä erityisesti pidin. Zacin ei tarvitse todistella mitään, ja jos joku ei hänestä pidä, niin sitten ei pidä. Ei se häneltä ole pois, eikä hänen vastuullaan ole muiden asenteita korjata. Silti Zac on kaikille ystävällinen ja avoin, ja minun sydämenihän tietty suli sitä katsellessa. Kauppila ja Nedergård tuovat Zacin ja Fannyn välille tosi hienosti sellaista yhdessä kuljetun matkan ja tiiviin, käytännössä sisaruussuhteen, mahdollistamaa yhteyttä, jossa toista tajuaa puolesta sanasta ja merkitsevästä katseesta. Marika Westerlingin understudy-veto Rutina oli todella hieno ja monitasoinen, hänen roolityössään on herkästi ja kärkkäästi paljon sävyjä. Rut on ristiriitainen hahmo, jonka tekoja toisaalta ymmärtää ja toisaalta ei sitten yhtään. Mutta Rut on yksi ihminen, joka toimii kuten parhaaksi näkee tai kuten pelot ja epävarmuudet ohjaavat toimimaan. Salaisuuden pitäminen on tapa pitää itsensä turvassa, mutta kun tämä tavoite ottaa kierroksia, lähtee Rutilla homma kyllä käsistä. Westerling näyttelee Rutin kaikki tunteet, pelot, toiveet, päättäväisyyden ja kynsin hampain omasta elämästä kiinni pitämisen vahvalla otteella ja suurella inhimillisyydellä, joka koskettaa, vaikka Rutin tekoset saavatkin suuttumaan. Riko Eklundh ja Nicke Lignell Pettersonin veljeksinä taisivat varastaa yleisön sydämet, ja omanikin saattoi mennä siinä mukana... Tämä kaksikko vastaa suurelta osin tarinan huumoripuolesta, mutta sydämellisen komedian rinnalla kulkevat molempien veljesten kaikki tunteet ja kokemukset. He tekevät veljeskaksikosta lämpimän ja hurmaavan parin, jonka lempeys lämmittää katsomossa saakka.

Tero Harjunniemi tekee Axelina mainiosti latautuneen roolityön, jossa paljon ilmaistaan rivien välistä ja näyttelijäntyöllisesti tarkasti. Etenkin lopussa Rutin ja Axelin puhuessa totuuksia Harjunniemen roolityö vakuuttaa. Hän myös vetäisi sellaisen Farfars händerin, että hetki meni toipuessa. Melkoisia vetoja tarjoilivat myös Jakob Norrgård Leva min drömin ja Josefin Silén Utan Änglagårdin tulkitessaan. Norrgårdilla on muuten jokaisessa häneltä näkemässäni musikaaliroolissa (tämä, Gambämark, Botnia Paradise) tällainen "olen pikkukylästä mutta minulla taitaa olla isompia unelmia"-biisi, ja komeasti ja tulevaisuudentoivoa ja -epävarmuutta säteillen hän tämäntyyliset biisit myös vetää. Norrgårdilla on Mårtenin rooliin mainion huoleton mutta harkittu ja monitasoinen ote, jossa tämän hyväntuulisen nuorukaisen suht helppo elämä kotikylässä ja samalla kaipuu jonnekin aivan muualle ja sen herättämät ristiriidat ovat liikuttavasti tasapainossa. Silén tekee Evastaan turhauttavan mutta tosi inhimillisen hahmon, jonka temperamenttinen luonne ja sanavalmius sekä (ainakin näennäinen) itsevarmuus toimivat hahmossa erinomaisesti. Silénin roolityössä on väkevyyttä ja hieno aito läsnäolo. Mårtenissa ja Evassa on myös molemmissa paljon sellaista, johon voin samaistua, ja jonka voin tunnistaa. Simon Häger kylän pastorina Henninginä tekee herkullisen roolityön, jossa on oivallista komiikkaa, mutta myös sydämellistä lämpöä ja pikkuhiljaa löytyvää itsevarmuutta. Häger on roolissaan aivan ihana! Koko ensemble pelaa yhteen hienolla jaetulla energialla, he luovat uskottavia kuvia kyläläisistä ja kabaree-jengistä, yhteisöistä, joissa jaetaan kaikki ja pidetään yhtä, joissa silti ollaan eri mieltä ja etsitään tapaa jakaa elämä muiden kanssa, ja jotka muotoutuvat ihmistensä mukaisesti juuri tietyiksi porukoiksi. Etenkin pikkukylän ihmisten käytös jaetuissa tilanteissa, kuten kirkossa, on näyttelijöiden lavalle tuomana hyvin aitoa ja luontevaa. Ja se jo mainittu laulu – kyllä sielussa jotain liikahti kun koko joukko samaan aikaan kajautti!

Olipas tämä ihana! Vahva tarina, loistavat näyttelijät, hienosti tavoitettu pienen kylän tunnelma ja se, miten erilaisten ihmisten on välillä aivan todella hankalaa tulla toimeen keskenään. Ja sitten kuitenkin joku yhteys löytyy, joku uskaltaa avata sydämensä, joku tajuaa että eihän meidän tarvitse näin olla, ollaan toisenlaisia, annetaan mahdollisuus. Pidin hahmojen tarinoista kaikkine sävyineen, musiikista väkevine, herkkine, hauskoine ja kylmiä väreitä aiheuttavine melodioineen, siitä tuttuuden tunteesta jonka maaseudulle sijoittuva tarina ihan eri lailla minulle antaa kuin mikään muu, lämpöisestä ja sydämellisestä katseesta kaikkeen tarinassa tapahtuvaan, inhimillisyydestä ja rehellisyydestä, isoista ristiriidoista, suurista salaisuuksista ja tunteista, jotka roihahtavat, puskevat pintaan eivätkä laannu noin vain. Kokonaisuudessaan erinomaisesti tehty musikaali, joka antaa katsojalle paljon, puhuttelee, liikuttaa, naurattaa ja itkettää. Ja pakko se laulamisen laatu nyt kerran vielä on nostaa esille – en malta odottaa että pääsen kuulemaan nämä vedot pian uudelleen! Ostinpa nimittäin samantien uuden lipun parin viikon päähän, kauempaa en malta Änglagårdista poissa pysyä.

Tom of Finland @ Hämeenlinnan Teatteri & Verkatehdas

 mainos/kutsuvieraslippu saatu Hämeenlinnan Teatterilta

kuvat © Tapio Aulu/Mainostoimisto Precis

Näin Tom of Finland-musikaalin 19.9.

Nuori Touko Laaksonen (Rasmus Koskinen) haluaisi vain piirtää, ja paperille syntyykin paitsi perhekuvia, myös sellaisia piirroksia, jotka poika pistää muilta piiloon. Piirroksia, joita inspiroivat rengin nahkasaappaat, kengittäjän essu ja linja-autokuskin koppalakki, miehekkäiden miesten voima ja vartalot. Kun sota syttyy ja Touko (Olli Rahkonen) joutuu rintamalle, kohtaa hän taistelujen kauhujen lisäksi myös elämänsä onnellisemmat ajat. Hetkessä elävässä maailmassa ei kukaan vahdi sitä, miten miehet toisiaan koskettavat tai missä tupakkansa tulipäätä pitävät. Sodan jälkeen asenteet koventuvat ja puiston varjoissa saattaa hellyyden sijasta kohdata virkavallan kylmyyttä. Touko löytää itsensä laittomuuksien parista – rakastamasta miehiä, piirtämästä paperille fantasioita ja tilanteita, jotka pahimmillaan voisivat viedä vankilaan. Mutta miksi maailmalta pitäisi kieltää kauneus ja rakkaus? Miksei niitä saisi kuvien muodossa jakaa jokaiselle, joka niistä iloa saa? Ja heitä kyllä riittää, sillä piirrokset leviävät ja Toukosta tulee pian Tom of Finland, taiteilija, joka tekee näkyväksi homomiesten halut ja haaveet. Nimi, joka tunnetaan, mies, joka muuttaa monen monta elämää.

Ilolla kohti vapautta, rakkautta ja totuutta! Tätä julistaa Tom of Finland-musikaali toisessa tulemisessaan Hämeenlinnassa, ja valloittavalla, riemukkaalla ja valoisalla tavalla teos sanomaansa kertookin – ja hurjan liikuttavasti. Näin musikaalin ensimmäisen kerran kantaesityksessään Turussa yhdeksän vuotta sitten, joten aivan tuoreita muistikuvia jutusta ei enää ollut. Vaan sitäkin suuremmalla innolla odotin, että pääsen uudelleen tämän tarinan pariin! Tuomas Parkkisen kirjoittama, sanoittama ja ohjaama, Jussi Vahvaselän ja Jori Roosbergin säveltämä musikaali nähdään nyt Hämeenlinnan Teatterin ja Verkatehtaan yhteistuotantona, Verkatehtaan Vanaja-salissa. Jotain on musikaalissa muuttunut, paljon pysynyt samana, ja yksityiskohtia on matkan varrella hiottu. Kuten sanottu, en muista Turun versiosta niin paljoa, että voisin osoittaa miten tämä Hämeenlinnan versio siihen vertautuu, mutta erinomaisesti kaikki ainakin toimii, ja tutulta tämä tuntui kun katsomossa istui. Pidin musikaalista kovasti Turussa, ja niin pidin myös nyt. Parkkisen teksti ja ohjaus kuljettavat Toukon tarinaa vuosikymmenten, nuoruuden ja aikuisuuden, yhteiskunnallisten muutosten ja yksityiselämän tapahtumien halki hyvällä rytmillä, ja kokonaisuus pysyy kasassa, vaikka paljon tapahtuu. Toki sen huomaa, että kun on paljon kerrottavaa ja käsiteltävää, kiire tulee välillä eikä kaikkeen mitenkään pysty käyttämään sitä aikaa, minkä jotkin yksityiskohdat tai teemat ansaitsisivat. Omaan musikaalimakuuni myös osuisi hieman rauhallisempi dramaturginen tahti ja pidemmät viivähtämiset merkityksellisissä hetkissä, mutta se ei musikaalilta ole pois, sillä teos on tasapainoinen ja onnistuneesti rakennettu. Parkkinen pitää isot linjat ja yksityiskohdat toisiinsa sidoksissa ja koko ajan liikkeessä, vaikka välillä pimeyden kautta tapahtuvat kohtausvaihdot rytmiä turhaan rikkovatkin. Niille ei tällaisella lavalla tosin mitään voi. Tunteiden käsittelyssä Parkkisen teksti ja ohjaus ovat erityisen onnistuneita, tunnekirjo välittyy helposti ja uskottavasti, siinä on herkkyyttä ja avoimmuutta, ja hienosti vaivaton tapa antaa kaikkien fiilisten näkyä. Myös eri sävyjen välinen suhde, se, miten rinnakkain kulkevat muun muassa vakava draama, rakkaustarina, komedia ja kasvutarina, on varmaotteista.

Visuaalisuudessa nähdään odotetusti nahkaan verhottuja miehiä ja Toukon piirroksia monenlaisissa yhteyksissä, mutta myös sota-ajan kuvaa, vuosikymmenten vaihtumista, ihan tavallista arkea ja arjen yläpuolelle nousevaa kuvitelmaa. Lavastus on Teemu Loikkaan käsialaa, videosuunnittelusta vastaa Alex Hautamäki. Puvustuksen on suunnitellut Tuomas Lampinen ja naamioinnin Petriina Suomela. Valosuunnittelun takana on Juha Rouhikoski. Verkatehdas ei ole teatteri, eikä lavalle ole lähdetty rakentamaan isoja lavasteita, vaan screenit ja niille heijastetut projisoinnit ja videot luovat suurimman osan näyttämökuvista. Lisäksi on kaksitasoinen työhuone-alakerta-rappuset, sänkyjä, tuoleja, tukkeja ja sen sellaista. Pidin projisointien maisemista esimerkiksi sota-ajan kaupunkikuvassa ja kaupoilla käydessä, sekä vellovasta merestä, mutta jäin silti kaipaamaan lisää kolmiulotteisia, "oikeita" lavasteita, tai vaihtoehtoisesti kevyempää lavastusta ilman jatkuvaa screenien läsnäoloa. Nyt ne tuntuvat välillä vähän jyräävän muuta visuaalisuutta, vaikka on videon, animaation ja nopeasti vaihdettavissa olevien kuvien käytöllä myös vahvuutensa ja ehdottomasti paikkansa osana kokonaisuutta. Puvustuksessa on onnistunutta ajankuvaa ja tietenkin mieskauneutta ja miehen vartaloa juhlivia asukokonaisuuksia vaikka ja kuinka. Vielä kiitoksiinkin vaihtuvat jokaisen esiintyjän asut, ja silloin vasta silmäkarkkia tarjoillaankin monenmoisten nahka-asujen muodossa. Naamioinnista etenkin eri vuosikymmenten tunnelman mukaiset kampaukset ja Tomin miesten monenlaiset tyylit jäivät mieleen, ja valosuunnittelu kiinnitti huomion varsinkin muuttuvilla tunnelmilla. Musikaalin tarina liikkuu toden ja fantasioiden, arjen ja haaveiden välillä, ja valosuunnittelulla on tässä tosi selvä ja tärkeä rooli.

Musiikillisesti Tom of Finland on hieno musikaali, sillä scoresta löytyy vahvasti sävellettyjä kappaleita monenlaisissa tyyleissä ja tunnelmissa. Moni jää päähän soimaan, ja moni muistui heti ensisäveliltä mieleen, kun ne oli kantaesityksessä kuullut. Sanoituksissa sekä iloitellaan että tavoitetaan isoja, aitoja tunteita. Repriisien ja musiikillisten teemojen käytöstä ja toistoista erityisplussaa! Aleksi Laukkosen johtama orkesteri soittaa täydellä soundilla ja hyvällä meiningillä, ja sointi täyttää ison salin vaivatta. Musikaalin äänisuunnittelu on Olli Lintuniemen tekemä, ja saliäänisuunnittelusta taas vastaa Sakari Kiiski. Istuin itse aika edessä, ja siihen kuuluivat niin dialogi kuin musiikki ja laulu oikein hyvin. Kappaleista mieleen jäivät etenkin Sieppaa noi sun saappaat, Pimennetyn kaupungin tango, En ole niitä, Elämänviiva, Panen paperilla, Ai jaa, Jumala loi miehen, Likaiset kuvat, Sisällään, Ei saa lannistua, Hyvää matkaa, kultapieni ja kiitosten Glad to be Gay. Eli lähes kaikki kappaleet, jotka ovatkin toinen toistaan mainiommin lavalle tuotuja. Niin lauluvoima, koreografia, tunnelma kuin ilmaisu ovat kunnossa sekä yksittäisten näyttelijöiden että koko ensemblen kohdalla, ja latausta ja energiaa riittää sekä sooloissa, duetoissa että joukkonumeroissa. Jukka Haapalaisen koreografiassa on paljon hienoja hetkiä, joista ainakin Pimennetyn kaupungin tangon tahdon nostaa esiin, samoin Sieppaa noin sun saappaat-kappaleen koreosta pidin kovin. Koreografioissa on iloa ja energiaa, leikkisää liikettä ja myös herkkyyttä ja latausta. Etenkin isoissa joukkonumeroissa ensemble säteilee, ja näissä hetkissä on mainio meininki.

Toukon rooliin palaava Olli Rahkonen on lavalla läsnä niin täysin ja vahvasti, että kaikki hänen sanomansa ja tekemänsä on helppo uskoa. Miten hienovireinen, kokonainen ja aito roolityö! Rahkosen näyttelemisessä on upea rauha, joka tuntuu yltävän katsomon jokaiseen nurkkaan saakka, ja joka tuo roolityöhön valtavasti syvyyttä. Rahkosella on taito lukea tilanteita, tunteita ja sävyjä tarkasti, ja hän herättää Toukon tarinan eloon niin, että jokainen yksityiskohta osuu kohdilleen. Nuorta Toukoa näyttelevä Rasmus Koskinen tulkitsee todella hienosti hahmonsa itsetuntemuksen, intohimojen ja unelmien kasvun. Koskisen roolityössä on samaa aitoutta ja läsnäoloa kuin Rahkosella hahmon vanhempaa versiota näytellessä, ja Koskisen tulkinta luo oivan pohjan Toukon tarinalle lähteä kasvamaan. Sivurooleissaan muun muassa sotamiehenä ja Heklana Koskisen lavaenergia pääsee myös loistamaan. Antti Langin Veli on lämmöllä ja tarkkuudella lavalle tuotu, ihana hahmo. Lang näyttelee roolinsa tasapainotellen monia tunnetiloja, ja tekee hahmostaan kokonaisen ihmisen, jonka tarina koskettaa. Natalil Lintala on Kaijan roolissa valloittavan inhimillinen ja säteilee hurmaavaa energiaa. Pidin kovasti siitä, miten Lintala tulkitsee Kaijan tunteita, rakkautta, katkeruutta, kaipuuta, lämpöä, kaikkea mitä hän läpi käy. Lauri Ketosen Markus Palinia ja En ole niitä-vetoa odotin innosta kihisten, enkä turhaan – Ketonen tekee roolinsa ja vetää biisinsä todellakin erinomaisesti. Luutnantti Palinin tarina kulkee Toukon tarinan rinnalla, ja vaikka Palin monesti asetetaan koomiseen valoon, näkyy hänen tarinassaan myös se surullinen ja raskas taakka, jota itsensä ja tunteensa kieltävä mies kantaa. Ketonen on roolityössään vahvasti sisällä, ja kasvattaa Palinista monitasoisen, puhuttelevan hahmon. Ketosen komediantaju on vertaansa vailla, ja sitäkin hän pääsee tässä roolissa väläyttelemään. Severi Saarinen on Toukon luomuksena Kakena samaan aikaan fantasia ja turva, saavuttamaton ja aina siinä. Sydän suli kohtauksessa, jossa Kake lohduttaa Osmoa (Pablo Ounaskari) tämän isän tylyn vihan jälkeen. Ei saa lannistua tosiaan, sillä koko maailma odottaa! Koko ensemble on loistava, ja tuo lavalle useita pienempiä rooleja, jotka jäävät mieleen. Porukka pelaa yhteen hienolla toisiaan lukevalla ja tukevalla sykkeellä, ja joukkokohtauksissa on aivan ihanaa energiaa.

Tuntuu valtavan tärkeältä, ettei Tom of Finland-musikaali ole jäänyt yhden kaupungin ihmeeksi, vaan on nyt saanut toisen, isosti ja kunnianhimoisesti tehdyn, uuteen versioon entisestään hiotun tuotannon. Se, että isolla näyttämöllä juhlitaan paitsi yhden suuren suomalaisen taiteilijan perintöä, myös seksuaalivähemmistöjen rakkauden ja olemassaolon riemua ja arvokkuutta, on aivan hurjan hieno asia. Ja että päällimmäisenä on ilo, että rakkaus on näin räiskyvää ja hyväntuulista ja helppoa, että se on itsevarmaa ja hellää ja lämmintä, herkkää ja riehakasta – miten pakahduttavaa! Ilo, se tuntuu olevan tämän musikaalin sielu ja sydän, ja sykkii taustalla myös silloin, kun tapahtuu synkkää, surullista, ennakkoluuloista tai toisten olemassaolon kieltävää. Iloa on kaikkialla – hahmojen välisissä kohtaamisissa ja suhteissa, sanoitusten leikkisyydessä, koreografioiden veikeydessä, puvustuksen pullistuksissa ja puristuksissa, projisointien liikkeessä, valojen väreissä ja musiikin melodioissa. Ja iloa ja rakkautta todellakin tarvitaan, tässä(kin) ajassa enemmän kuin mitään muuta. Kokonaisuus on tasapainoinen, kaunis ja riemukas, syvältä koskettava ja herkkä, rehellinen ja täynnä unelmia.

Myös Teatterikärpäsen puraisuja-blogin Talle on Tompan katsonut, täältä löytyy hänen ajatuksiaan.

Den lilla skräckaffären @ Åbo Svenska Teater

 mainos/kutsuvieraslippu saatu Åbo Svenska Teaterilta

kuvat © Pette Rissanen

Näin Den lilla skräckaffären-musikaalin 17.9.

Seymour (Samuel Karlsson) asustelee Skid Row'lla, nuhjuisessa ja hämärässä osassa kaupunkia, ja työskentelee herra Mushnikin (Jerry Wahlforss) kukkakaupassa. Siellä on töissä myös Audrey (Saga Sarkola), jota Seymour unohtuu tämän tästä katsomaan... Mutta Audreyllä on jo poikaystävä, hammaslääkäri Orin (Peter Kanerva), joka jättääkin jälkensä siihen mikä on hänen – kirjaimellisesti. Elämä on kituuttamista ja pärjäämistä, kunnes Seymour pistää kaupan näyteikkunaan puolellatoista dollarilla ostamansa kummallisen kasvin. Lihansyöjäpuska on ensin viaton ja pieni, mutta kun Seymour keksii, millaista ravinnetta sille tarjota, ryhtyy Audrey II (ääni Julia Korander, nuketus Kira-Emmi Pohtokari) kasvamaan kohisten. Sehän poikii jos jonkinlaista tarjousta ja haastattelupyyntöä, radiovierailuja ja ehtymättömän asiakasvirran. Mutta menestyksellä on melkoinen hinta. Kuinka kauan sellaista on kukaan valmis maksamaan?

Olen nähnyt Little Shop of Horrorsin ensimmäistä kertaa Lontoossa, Regent's Parkissa kahdeksan vuotta sitten. Tämä Howard Ashmanin kirjoittama ja sanoittama, Alan Menkenin säveltämä teos iski kerralla kovaa, ja musikaalin riemukas, makaaberi, kreisi, suloinen, hämmentävä ja hurmaava maailma hurmasi heti. Tarina tarjoaa mahdollisuuksia sekä täysillä revittelyyn että vakavampien teemojen käsittelyyn, ja ÅST:n versiossa Emilia Nymanin tasapainoinen, tarkka ja sekä komediassa että draamassa erinomaisesti kiinni oleva ohjaus tuo esiin musikaalin parhaat puolet. Esitys rullaa hienolla vaivattomuudella ja on kokonaisuutena hyvin onnistunut, otteessaan pitävä ja tyylilajiaan ja tunnelmaansa loistavasti lukeva. Olin suorastaan hämmästynyt, miten nopeasti aika katsomossa meni, ja miten sujuvasti musikaali tarinaansa kuljettaa. Nymanin ohjauksessa onkin siis todella onnistunut tahti, jossa lavalla ei ole hetkeäkään tyhjäkäyntiä, vaan sekä kohtaukset itsessään että siirtymät kohtauksesta toiseen ovat saumattomia. Komediallisessa rytmissä on iskevyyttä, ja herkemmissä hetkissä sellaista avoimuutta, joka tuo riemukkaan mustan huumorin rinnalle syvyyttä ja antaa teokselle ryhtiä. Jack Johanssonin koreografioissa on mainiota energiaa ja pilkettä silmäkulmassa, tyylilajiin sopivaa leikkisää yli menemistä ja kuitenkin hyvin tarkat ajoitukset ja napakat liikekielelliset ratkaisut. Pidin paljon monesta yksityiskohdasta ja siitä, miten koreografiat ja ei-tanssillinen liike sopivat yhteen ja tukevat toisiaan. Ruotsinnos on Ebbot Lundbergin (laulut) ja Joel Nordströmin (dialogi), ja teksti soljuu sekä puheessa että lauluissa oivallisella rytmityksellä ja flowlla. Kielellisesti en sen tarkemmin pysty ruotsia analysoimaan, mutta hyvin pysyin mukana silloin tällöin tekstitystä tsekkailemalla – ja senkin bongasin, että ruotsiksi ainakin laulettiin ihan muita sanoja kuin mitä suomitekstityksessä luki. Tekstitys on tarjolla suomeksi, englanniksi ja ruotsiksi, joten kielimuuri on helppo ylittää.

Visuaalisesti Den lilla skräckaffären liikkuu 1960-luvun tunnelmissa, ja niin Teemu Loikkaan lavastus-, Marjo Haapasalon puvustus- kuin Sabina Segerströmin maskeeraussuunnittelu ovat ajan-, paikan- ja tunnelmankuvauksellisesti osuvia. Lavastus saa ÅST:n lavan näyttämään yllättävän syvältä, ja kahdessa tasossa liikkumisen mahdollistavat rakenteet lisäävät kaupungin vilinän tuntua. Tärkein tapahtumapaikka, Mushnikin kukkakauppa, on mainioita yksityiskohtia täynnä ja tarjoilee jos jonkinlaisia kimppuja ja kukkasia. Skid Row'n vähän ränsistynyt meininki on tavoitettu onnistuneesti. Puvustuksessa on kaikkea kimalluksesta kurjuuteen, ja vaateparret sopivat hahmoille oivallisesti. Etenkin Audreyn, Orinin ja tarinaa kuljettavan tyttötrion asuista pidin kovasti. Maskeissa ja hiuksissa erityisesti korkeat kampaukset ihastuttivat, ja myös realistiset haavat tekivät vaikutuksen, tässä mittakaavassa en sellaisia olekaan tainnut teatterissa ennen nähdä. Heini Maarasen nukkesuunnittelu herättää Audrey II:n eloon monessa eri kasvuvaiheessa, joista jokainen on edellistä kauhistuttavampi ja samalla ihastuttavampi. Nukkeen on hienosti luotu luonnetta ja ilmeikkyyttä, mikä ei tuollaisen jättimäisen lihansyöjäkasvin kohdalla liene ihan helpoin tehtävä. Vaan onnistuttu on, sillä Tvådrey on varsin ilmaisuvoimainen puska, ja varastaa shown moneen otteeseen. Antti Niitemaan valosuunnittelu sekä revittelee että noudattelee realismin rajoja, ja yhdistelmässä on veikeää fiilistä. Valosuunnitteluun mahtuu riehakkaan komedian keskellä myös tosi kauniita hetkiä, joista mainittakoon erityisesti Nu har du Seymour-biisi.

Olipa ilo kuulla nämä biisit vihdoin uudelleen livenä! Useampaa levytystä olen tässä kahdeksan vuoden aikana ehtinyt kuunnella, mutta eihän mikään livemusiikkia voita. Kapellimestari Tony Sikströmin johtama bändi on oivassa vedossa, ja nautin etenkin Mushnik och Sonin tosi onnistuneesta sovituksesta. Biiseistä iskivät myös etenkin Hem till Skid Row, I vårt paradis, Tandkirurg (tsiisus sentään mikä veto!), Göd mig, Nu har du Seymour, Det lönar sig att va ödmjuk (suosikkibiisini) ja Final (vägra dom blod!). Musiikillisesti Den lilla skräckaffären tarjoilee monenlaista menoa menevistä biiseistä herkkiin balladeihin, ja aika lailla kaikkeen siltä väliltä ja ympäriltä. Bändin erinomainen yhteissoitanta ja tarkkuus sekä irrottelu yhdistettynä ensemblen onnistuneisiin tulkintoihin kappaleista tekevät jokaisesta musanumerosta varsin hienon. Jaakko Savelan äänisuunnittelu tuo taustalle herkullisia (kirjaimellisesti) efektejä rouskuttelusta ja maiskuttelusta mainioihin kauhutunnelmaa luoviin äänellisiin teemoihin. Biiseissä äänisuunnittelu on hyvin onnistunutta, sillä niin yksittäisten laulajien äänet kuin yhteisnumeroiden sanat erottuivat tosi selkeästi. Samoin se, että puhutaan hiljaa, kuului erinomaisesti, mikä ei aina teatterissa ihan toteudu. Nyt ei tarvinnut huutokuiskata, vaan hiljainen puhe kyllä kantautui katsojien korviin saakka.

Samuel Karlsson tekee Seymourin roolin tarkasti hahmoaan ja tämän persoonaa lukien, ja on roolissaan onnistuneesti läsnä. Karlssonin roolityössä on epävarmuutta ja haurautta, joka saa rinnalleen vähitellen kasvavaa itsevarmuutta ja sellaisia unelmia, johon Seymour itsekin uskaltaa uskoa. Samaan aikaan lisääntyvät moraaliset pohdinnat ja katumus asettavat Seymourin harteille vielä yhden tason lisää. Karlsson välittää näyttelijäntyöllään taitavasti kaikki ne ristiriitaiset tunteet, joita Seymour käy läpi, ja tuo hahmoonsa paljon hyviä yksityiskohtia ja piirteitä. Saga Sarkolan Audrey on aito ja valoisa nuori nainen, jonka elämä on kironnut asumaan juuri Skid Row'lla ja juuri tietynlaisessa maailmassa. Sarkola onnistuu tavoittamaan roolityössään samaan aikaan kaksi täysin päinvastaista asiaa, sen miten Audrey on täynnä toivoa ja kuitenkin uskoo, että hänen täytyy alistua siihen, miten asiat nyt sattuvat olemaan. Audreyllä on yksi repliikki, "Jos se tekee mulle näin kun pitää musta, mitä se tekee jos suuttuu?", joka tavoittaa niin paljon enemmän kuin yhden fiktiivisen musikaalihahmon tunnelmat. Kuinka silloin uskaltaa lähteä, jos tietää, mitä voi tapahtua? Kuinka silloin voisi edes toivoa uskaltavansa? Vaikka musikaali on komedia ja pimeä sellainen, on sen vakavia teemoja käsittelevissä hetkissä paljon puhuttelevuutta, ja erityisesti Audreyn hirveän parisuhdekuvion kohdalla tuo puhuttelevuus tuli itselleni teoksesta läpi. En muista, että olisin sitä samalla tavalla jäänyt pohtimaan Lontoon-versiossa, mutta nyt jäin esiin nostamaani repliikkiin tiukasti kiinni. Sarkolan roolityössä on hieno tasapaino siinä, miten näytellä tällaista naishahmoa komediassa ja komediallisesti, mutta hahmoa ja tämän tilannetta kunnioittaen. Karlsson ja Sarkola tuovat Seymourina ja Audreynä lavalle uskottavat, rehelliset ja monitasoiset tulkinnat, ja heidän välisensä yhteys kasvattaa molempia hahmoja hienosti. Etenkin hiljalleen kehittyvän suhteen pienet nyanssit ovat kauniisti lavalle tuotuja. 

Tätä osasin jo etukäteen epäillä, ja kyllähän niin sitten kävi, että meikälle shown varasti täysin Peter Kanervan Orin. Tämä hammaslääketieteen pelätty nero on sadistisessa hirveydessään superherkullinen hahmo, ja Kanerva ottaa roolistaan irti ihan kaiken. Apua! Upea! Orin on kamala ihminen, eikä tätä ole tarkoituskaan yrittää peitellä tai kieltää, vaan päinvastoin alleviivata oikein paksulla kynällä. Ja sen Kanerva tekee. Millaista revittelyä! Jerry Wahlforss Mushnikina on roolissaan täysosuma, ja ottaa lavan haltuun mainiolla sekoituksella epätoivoisen bisnesmiehen charmia ja koomisuutta. Wahlforssilla on erinomainen komediallinen ajoitus, ja se osuu tässä roolissa aina kohdilleen. Audrey II:n karmivan kiehtovan persoonan herättävät eloon ääninäyttelijä Julia Korander ja kasvin liikkeitä hallitseva nukettaja Kira-Emmi Pohtokari. Heidän yhteistyönsä on sujuvaa ja elää yhteisessä rytmissä, eikä Tvådreyn viettelevän vaarallinen viekkaus jää epäselväksi. Minut hurmasi heti alussa kolmikko Chiffon (Amanda Lindgren), Crystal (Johanna Kylberg) ja Ronnette (Mathilda Kruse), joiden valovoimainen energia säteili katsomoon koko esityksen ajan. Ensemblessä nähdään lisäksi Pontus Simm, Ingemar Raukola, Heidi Kiviharju ja Vera Lillqvist.

Olipas tämä erinomainen ilta! Kauhis-tykästymiseni kahdeksan vuotta sitten osoittautui erittäin paikkansapitäväksi, ja Åbo Svenska Teaterin versio tarjoili niin onnistuneesti rytmitetyn esityksen, että aika katsomossa meni hujauksessa. Lavalla nähdään taitavasti yhteen pelaava ensemble, hienoja, hirvittäviä, herkkiä ja hillittömiä roolitöitä, mainiota visuaalisuutta ja monta musiikkinumeroa, jotka kertakatsomisella taisivat jäädä muistiini ikuisesti (kyllä, puhun Tandkirurgista). Musikaalin tyylilaji on tunnistettu ja siihen heittäydytään riemukkaasti ja riehakkaasti kaikilla osa-alueilla, joka tarjoaa tälle kreisille ja mustalle komedialle oivan tilaisuuden puhjeta kukkaan. Tämän soisi tulla katsotuksi ihan kielirajojen yli, sillä Kauhista ei viimeiseen reiluun kymmeneen vuoteen ole ainakaan ammattinäyttämöillä nähty. Vaan nyt nähdään, ja mikäli itsensä tämän musikaalin faniksi tuntee, niin uskonpa että ÅST:n katsomossa saa juuri sitä mitä tilaa. Ja jos ei juttu ole etukäteen tuttu, niin tämä teos tarjoaa oivan mahdollisuuden avartaa omaa musikaalikäsitystään – nyt ei todellakaan liikuta ihan siellä perinteisimmissä musikaalitunnelmissa!

Pridgertön @ Aleksanterin teatteri / Stella Polaris & Tanssiteatteri Tsuumi

 mainos/pressilippu saatu

harjoituskuvat © Juho Uusitalo

Näin Pridgertönin ensi-illassa 11.9.

Peruukkimarkkinoilla vaurastunut Bloody Ironin perhe saapuu 1800-luvun Lontooseen juuri parahiksi seurapiirikauden alkaessa, ja se onkin hyvä, sillä ainoa (vai onko..?) tytär, kaljunsa peruukin alle piilottava Marley on avioliittoa vailla. Mitä nopeammin, sen parempi, niin unohtuu sitten se edellinen hunsvontti. Suureen maailmaan on pitkän matkan takaa pöllähtänyt myös Vesa Bridgerton, suvun Suomen Turusta löytynyt pakkasen purema lehtolapsi, jonka ottoäiti Marjatta on matkalleen lähettänyt taskut täynnä metallia. Nämä kaksi tuoretta lontoolaista kohtaavat, ja pian salaperäinen Lady Whistledownkin heistä jo kirjoittelee... Mutta molemmilla on omat rakkaansa, Marleyllä Oxfordissa Jack (joka tosin jo "pesee hampaita" toisten kanssa), ja Vesalla entinen au pairinsa Lidia, joka nykyään uima-allashuoltajana tunnetaan. Mutta jos viemärissä, rottien keskellä ja musikaalisävelin paljastaa tunteensa, voiko siinä vanha rakkaus lopulta uutta enää estää?

Tällaista menoa siis nähtiin, vaan turhapa sitä on kerrata, kun ei kukaan enää pääse samasta nauttimaan – vaan minäpä pääsin! Improvisoitu kokoillan komediaparodia on siis tämä Pridgertön, joten kaikki tapahtuu vain kerran. Voimansa ovat yhdistäneet Improvisaatioteatteri Stella Polaris ja Tanssiteatteri Tsuumi, ja herkullisesta konseptista ja ohjauksesta vastaa Mikko Penttilä. Näkemässäni esityksessä lavalla olivat näyttelijät Sari Siikander, Miiko Toiviainen, Ushma Olava ja Pihla Penttinen, tanssijat Salla Korja, Sampo Kerola ja Samuli Nordberg sekä muusikot Jouni Kannisto ja Jarno Tastula. Tämä esitys oli ensi-ilta, joten monenlaisia romansseja ja juoruja on siis vielä tästä eteenpäinkin luvassa, kun Stellan ja Tsuumin tyypit pistävät regency romancen kliseet ja suoratoistohitin innoittamat suhdekuviot koetukselle. Todistamani hetkessä syntynyt riemukas ja monisäikeinen tarina olisi ainakin voinut olla suoraan suoratoistohömpän sielusta sepitettyä, niin oli suuria tunteita, klassishenkisesti soitettua Mombasaa ja Sataa salamaa sekä pikkuisen tuhmuuksia ja melkoisesti sydämen asioita mukana tarinassa. Ja yllätyksiä! Esitykselle lienee harjoiteltu jonkinlaiset raamit, ja samoja elementtejä varmastikin toistuu joka vedossa, mutta improvisaatio on pääosassa ja paitsi yleisölle, myös esiintyjille taisi tulla illan aikana jos jonkinlaista yllätyksellistä käännettä vastaan. Yleisön ehdotukset kuunnellaan ja pistetään muistiin oivallisesti, ja tarinalla on tilaa kasvaa ja kasvattaa myös sivujuonia varsin vapaasti. Sekavaksi tai holtittomaksi homma ei kuitenkaan mene, vaan pakka pysyy kasassa ja hahmoille oikeasti muodostuu historiaa, persoonallisuutta, tarinakaaria ja kaikkea sitä, mitä käsikirjoitetussakin esityksessä tavallisesti näkee. Ajattelin silti moneen otteeseen, että miten ihmeessä nämä tyypit tekee tämän! Väliajalle mennessä nimittäin vaikutti siltä, ettei kukaan tiedä yhtään mihin tässä päädytään vai päädytäänkö minnekään, mutta niin vain kaikki langat vedettiin yhteen ja tarina sai eheän lopun ja sivujuonetkin päätöksensä. Ja millaisia hahmoja syntyikään!

Esiintyjät hyppäsivät kaikki sekä tekemään roolitöitä että tanssi-improamaan, ja heidän heittäytyessään lavalle ilmestyi monenlaisia kiinnostavia ihmisiä. Tarinan päähenkilöiksi muodostuivat Sari Siikanderin tulkitsema Marley ja Miiko Toiviaisen näyttelemä Vesa, ja monessa mukana olivat myös Ushma Olava Marleyn äitinä sekä Pihla Penttinen Bloody Ironin perheen sisäkkö-Shirleynä ja au pair-Lidiana. Jokaiselle esiintyjälle riitti monta roolihahmoa, ja välillä he taisivat olla monena samaan aikaankin, kun ei ollut sen enempää yleisölle kuin lavallaolijoillekaan ihan selvää, ketkä näyttämöllä nyt siis keskenään keskustelevatkaan. Myös nimien sekoittamista esiintyi, ja siitä muotoutui riemukkaasti osa tarinaa. Komediaimpro on usein varsin herkullista, ja tässä sen monipuolisuudesta ja viihdyttävyydestä sai nauttia täysin siemauksin. Parasta on myös se, jos lavallakin naurattaa, ja se herättikin yleisössä hilpeyttä useaan otteeseen. Koko näyttämöllä nähty porukka sukeltaa tyylilajiin ja sen kiemuroihin valloittavalla energialla ja sopivalla uteliaisuudella, ja jokainen oli hyvin valmis ottamaan koppia siitä, mitä yleisö, toiset esiintyjät tai lavalle syntyvät tilanteet ehdottivat. Yhteistyö sujuu mainiolla sykkeellä ja etenkin se teki vaikutuksen, että näyteltiin samaan aikaan kahta kohtausta, ja molempien näyttelijät osasivat aina oikealla hetkellä antaa tilaa toisille. Toisten kuunteleminen lieneekin impron tärkein taito, ja se on Pridgertönissä selvästi hiottu huippuunsa. Musikaalikohtauksen nyhjäiseminen tyhjästä on sekin aina yhtä vaikuttavaa, olipa kiva että sellainen oli mukana, vaikka tämä ei improvisoitu musikaali olekaan. Tyylilajista puheenollen, tämä on sataprosenttisen varmasti ensimmäinen näkemäni improvisoitu komediaparodia – mikä ihastuttava genre! Kuten esityksen nimestä voi päätellä, lavalla parodioidaan siis Netflix-hitti Brigertonia, ja sarjasta onkin mukana kuningattaren ja Lady Whistledownin hahmot ja muutama sille tyypillinen tarinallinen juttu. Mutta vaikka ei olisi koskaan jaksoakaan nähnyt, ei se vaikeuta katsomista tai vaikuta esityskokemukseen, sillä tarina syntyy "tyhjästä" joka tapauksessa. Toki Bridgertonin tai epookkiromanssin tyylilajin tunteminen saattaa antaa kokemukselle jotain lisää, mutta ilmankin siis pärjää mainiosti!

Muusikot soittavat niin sujuvasti ja luontevasti kaikenlaista taustamusiikkia tapahtumia säestämään, että oikein havahduin kun sieltä alkoi Sata salamaa tai Mombasa yllättäen herätellä tunnistushermoja. Niin ei tämä ollutkaan mikään "regency romance mood music 10 hour version", vaan ihan livenä täydellisesti kaikkiin käänteisiin sopivaa säveltaituruutta! Soittajat seurailevat näyttämölle syntyvää tarinaa siis erinomaisesti, ja musiikin tyyli ja tempo osuvat kohtauksiin oivallisesti. Myös se jo aiemmin mainittu musikaalikohtaus teki vaikutuksen myös musiikillisesti, hämmästyttävää miten muusikot luovat tietyn melodian ja näyttelijät improavat siihen tietyt sanat niin synkassa. Suuria lavasteita tai tarpeistoa ei ole, mutta kimaltavat nauhat, kulkusilta ja portaat tarjoavat tarinalle toimivat raamit, joihin syntyy niin ylellinen palatsi, tanssiaissali, Lontoon viemäriverkosto kuin vesijuoksijoiden kansoittama uima-allaskin. Kuningattarella on varsin komea peruukki, ja esiintyjien asuissa sopivasti ajankuvaan osuvia yksityiskohtia. Teatteri on pohjimmiltaan leikkiä, ja impro on teatterileikkiä parhaimmillaan. Ei tarvita suuria visuaalisia ihmeitä, kun on esiintyjien ja yleisön yhteinen sopimus siitä, että siinä kaikkien silmien edessä lavalle rakentuu kokonainen 1800-luvun maailma kaikkine detaljeineen. Ja niin myös tapahtuu! Loppusilauksen antavat valot, jotka tunnelmia tukevat ja eri sävyillä ja väreillä tapahtumia sävyttävät.

Vaikka jätän siihen heittäytymisen ehdottomasti mieluummin muille, improilu ei ole minulle ihan vierasta tekijänäkään. Vaikka teatteriryhmävuosistani pitkä aika jo onkin, ja satunnaisista improkerroista senkin jälkeen, oli hauska tunnistaa lavalta ainakin yksi sellainen improvisaatioharjoite, jonka parissa on itsekin saanut aivonsa laittaa raksuttamaan, eli kaikkien sanojen aloittaminen samalla kirjaimella, tai vaihtoehtoisesti puhuminen täysin ilman yhtä kirjainta. Tämä myös sopi tarinaan ja esitykseen oikein mainiosti. Kokonaisuus on muutenkin rakennettu näppärästi ja sillä tavalla selkeästi, että vaikka tarina voi ja saa kasvaa ihan mihin suuntaan tahansa, esitys noudattaa omia lainalaisuuksiaan ja rakennettaan. Sen näkee esiintyjien tekemisestä ja siitä, miten kokonaisuus ohjautuu kuin itsestään sitä kohti, että se lopussa antaa tarinalle jonkinlaisen päätöksen. Mutta vaikka raamit on, niin tämä tosiaan lähti melkoisen mielikuvituksellisille urille ennen sitä saavuttamaansa päätöstä, ja sitä oli riemukasta katsoa. Ihailin moneen otteeseen esiintyjien taitoa pitää kiinni siitä, mitä jo on tapahtunut, ja silti olla avoimia kaikille uusille käänteille ja jutuille, joiden sovittaminen tarinaan vaikutti vähintäänkin hankalalta. Vaan improälykkyyttä on koko porukalle sen verran avokätisesti suotu, että mikä tahansa asia tai oivallus heidän käsissään paitsi yhdistyi jo kerrottuun tarinaan, myös toi siihen odottamattomalla tavalla jotain lisää. Ja kaiken tämän päälle jokainen tarjoili tarkkaa ja vapautunutta komediallista tykitystä, joka ilahdutti ja sai pyrskähtämään nauruun tämän tästä.

Stellan ja Tsuumin yhteistyö tarjoilee syyskaudelle sellaisen piristyksen, että jos kaipaa elämäänsä esitystä, jossa ei etukäteen tiedä mitä tapahtuu, mutta jossa voi odottaa saavansa Bridgerton-henkisiä romanssikuvioita ja kunnon naurut, niin tämä osuu siihen täysin. Tarinan käänteisiin saattaa myös päästä vaikuttamaan, jos on innokas katsomosta huutelija ja keksii ehdotuksia esimerkiksi tapahtumapaikaksi tai musiikkikappaleeksi. Itselläni ei ollut tällä kertaa niin nopeat hoksottimet, että olisin ehtinyt keksiä mitään, mutta kanssakatsojilta sateli kyllä varsin veikeitä ehdotuksia siihe, mitä ja missä voisi tapahtua... Vaikka en Bridgertonia katsonut kuin yhden kauden, tätä seurapiirisekoilua ja -söpöilyä voisin katsoa kyllä ihan joka näytöksen. Miten riemukas, yllättävä ja suloisen sekopäinen tarina tämä olikaan, ja millaisia seikkailuja Aleksanterin teatterissa loppuvuoden aikana vielä nähdäänkään... Näkisinpä kaikki!