& Julia @ Helsingin Kaupunginteatteri

mainos/kutsuvieraslippu saatu Helsingin Kaupunginteatterilta

Näin & Julian ensi-illassa 20.8.

William Shakespeare (Tuukka Leppänen) on jälleen kirjoittanut hitin, ja tämän kahdesta epäonnisesta rakastavaisesta kertovan näytelmän loppuratkaisukin on kynäsankarin mieleen juuri juolahtanut. Vaan sitten ilmestyy vaimo Anne (Maria Lund) vapaailtanaan katsomaan, mitä mies teatterissa puuhaa, ja tarina ottaa ihan uusia käänteitä. Mitäs jos he kirjoittaisivat näytelmän yhdessä loppuun? Annella olisi pari aika hyvää ideaa... Lähtien siitä, että ei kai Julian (Renée Böök) tarvitse vain siksi kuolla, että Romeokin (Mikko Peltomäki) kuolee? Eikö tarina itse asiassa voisi tästä vasta alkaa?

Rakastuin & Juliet-musikaaliin vuosia sitten Lontoossa, ja näin sen uudelleen toukokuussa Tukholmassa. Välissä ja sen jälkeenkin on sekä West Endin että Broadwayn levytyksiä luukutettu hyvin ahkerasti, ja kärsimättömästi olen odottanut, että tämä teos saadaan myös kotimaan kamaralle. Ja nyt vihdoin! Itse näin tämän HKT:n version ensi-illassa jo toista kertaa, kävin katsomassa myös ennakkonäytöksen ensi-iltaviikon maanantaina. Kuten päätellä saattaa, David West Readin kirjoittama musikaali perustuu William Shakespearen Romeoon ja Juliaan, ja tarinaa säestää Max Martinin ja ystävien tekemä musiikki. Suomennoksesta vastaa Paavo Leppäkoski, ja ohjauksesta Samuel Harjanne. Olen aina pitänyt jukebox-musikaaleja samalla tasolla alkuperäismusikaalien kanssa, noin niinkuin taiteellisella, draamallisella ja teatterillisella kulmalla siis, enkä lähtökohtaisesti ajattele, että valmiilla musiikilla tarinansa kertova musikaali olisi jotenkin vähemmän ainutlaatuinen tai hyvä. Toki on kömpelöitä jukebox-musikaaleja, ja kenties niitä on enemmän kuin kömpelöitä alkuperäismusikaaleja, mutta jukeboxien maailmasta löytyy myös aivan todella hienoja teoksia – kuten & Julia, jota pidän yhtenä parhaista näkemistäni valmista musiikkia käyttävistä musikaaleista. Tämä on kekseliäästi, raikkaasti ja tosi tarkasti kirjoitettu juttu, ja tunnistaa genrensä ja tyylilajinsa äärimmäisen hyvin. Sydämellinen ja monitasoinen komedia ja maailman isoimmat pop-kappaleet on yhdistelmä, joka voisi mennä hyvinkin moneen, eikä ehkä aivan niin toimivaan, suuntaan. & Juliassa tämä yhdistelmä kuitenkin onnistuu luomaan kokonaisuuden, joka on musikaalina valloittava, valoisa ja energinen, ja joka tuo uusia tasoja sekä Shakespearen että Max Martinin klassikoihin. & Julia on bileet ja nostalgiatrippi, kasvutarina ja tarina rakkaudesta, täynnä itsensä etsimistä ja löytämistä, suurta seikkailua ja suuria tunteita, taiteilijuuden ja teatterin tutkimista, herkkiä hetkiä ihmisten välillä, nuoruuden paloa ja räjähtävää energiaa, ystävyyttä ja ymmärrystä. Paavo Leppäkosken suomennos on sujuva ja hyvin onnistunut. Monessa kohtaa oikein mietin, että onpa hienosti käännetty juuri tuo ja tuo kohta! Kuukausilla nimeäminenkin onnistui! Teksti ja kieli elävät Shakespearen ajassa ja Bardin sitaateissa, pop-musiikin maailmassa ja eri sukupolvien välillä. Leppäkosken suomennos tarttuu näihin eri tasoihin onnistuneesti, ja välittää hienosti merkityksiä jopa yksittäisillä sanavalinnoilla. Suomi on kolmas kieli, jolla tämän musikaalin olen nähnyt, ja onhan siinä totta vie jotain erityistä, että saa katsoa yhtä suosikkijutuistaan äidinkielellään! Käännöksestä nostettakoon esiin juurikin kielen ja puheen eri tasoilla leikittely ja liikkuminen, sekä biiseistä etekin osittain suomennetut Show Me Love, I'm Not a Girl, Not Yet a Woman, Confident, Since You Been Gone, Whataya Want From Me, That's The Way It Is ja It's Gonna Be Me, sekä kokonaan käännetty (paitsi nimen osalta) One More Try, & Julian ainoa alkuperäiskappale. Leppäkosken tarkka suomennos tuo biiseihin paljon lisää, ja One More Tryn kohdalla rakastan tietynlaista naiivia tai "lapsellista" suorapuheisuutta, joka sanoissa on. Julia ja Romeo ovat nuoria ja vasta opettelevat puhumaan tunteistaan, rakkaudesta ja välisestään rakkaudesta, ja se kuuluu One More Tryssa erityisen hyvin juuri suomeksi. Myös Teenage Dream/Break Free on veikeästi käännetty! En tiedä onko tämä suomennoksen vai tekstin juttu, mutta se vähän jäi häiritsemään, että kaikista Romeon eksistä puhutaan naisina/mimmeinä, vaikka esimerkiksi Show Me The Meaning of Being Lonely-biisissä hautajaisiin saapuu myös mies-eksiä.

Samuel Harjanteen ohjaus antaa musikaalin valtavalle energialle paljon tilaa mutta myös raamit, ja Harjanne onnistuu pitämään kokonaisuuden kasassa rajoittamatta sitä tippaakaan. Kuten jo sanottu, & Julia tuntee ja ymmärtää tyylilajinsa erinomaisesti, ja niin ymmärtää myös ohjaus. Onhan tämä tarinana kevyehkö ja välillä suorastaan siirappinen, hyvin täynnä valoa, iloa ja hyvää fiilistä, komedia joka syleilee tätä genreä avoimin sydämin eikä pelkää olla riemukas ja hauska. Ja se toimii! Juuri siksi myös tarinan vakavemmat ja syvemmät sävyt ovat niin toimivia, ja liikutus iskee välillä ihan huomaamatta. Harjanteen ohjaus asettaa tarinan kaikki sävyt tasapainoon, ja on tarkka siinä, että myös herkemmille sävyille jää luontevasti tilaa. Muuten nämä hetket saattaisivat sortua päälleliimatun tuntuisiksi yrityksiksi laittaa nyt jotain syvempääkin sisältöä tähän voimaantumisbileiden keskelle, vaan eipä tunnu siltä, vaan tuntuu rehelliseltä, inhimilliseltä ja avoimelta. Tässä oma osansa on tosi onnistuneella henkilöohjauksella sekä sillä, miten vahvasti näyttelijät tulkitsevat hahmojensa tunteita ja persoonaa. Kokonaisuus tarjoilee sellaista hyvän mielen teatteria, että aika paatunut saa sydämeltään olla, jos tämä ei mitään positiivista tunnetta herätä missään kohtaa. Minähän en tunnetusti ole mikään kevyiden tai valoisten juttujen suurin ystävä, synkkää ja dramaattista sen olla pitää ja niin edelleen, mutta & Julia on sääntöön poikkeus, ja minulle hyvin rakas sellainen. Tämän jutun energia, lämpö, raikkaus, riemu ja suloisuus menevät aina suoraan sydämeen, niin myös tässä Harjanteen ohjauksessa. Joissain kohdissa ensi-iltainnostus vielä piti tahdin sen verran vauhdikkaana, että yleisölle ei aivan jäänyt aikaa reagoida tiettyihin repliikkeihin, jotka ovat tavalla tai toisella (dramaturgisesti, komediallisesti, kieli-ilottelullisesti tai muuten) merkittäviä. Pari tällaista tulee musiikin aikana, ja ne vähän hautautuvat bändin soiton alle. Kunhan esityskertoja kertyy, niin nämäkin luultavasti tarjoillaan yleisölle vielä tarkemmin. & Julialle ominainen preshow on tietenkin mukana myös HKT:llä, ja katsomoon on ihana astella, kun lavalta vilkutellaan ja hymyillään, ja yleisö saa äänestää, minkä biisin tahtiin esiintyjät lämppäävät. Ja lämpätä todellakin kannattaa, sillä Gunilla Olsson-Karlsson on tehnyt sellaisia koreografioita, että katsomossakin jo hengästyy! Energia tulvii lavalta yleisöön ja vauhdikkaat, riemukkaat ja tarkat koreografiat ihastuttavat. Erityisesti pidin Larger Than Life-, Blow-, I Kissed a Girl-, Love Me Like You Do-, Everybody-, Stronger- ja Roar-biisien koreoista, ja ihan jokaisessa koreografiassa siitä, miten hurjan taitavia tanssijoita koko joukko lavalla on. Tämä porukka säteilee, he hengittävät ja elävät musiikin rytmissä täysin vaivattomasti ja heillä on loistavaa asennetta. Since U Been Gone ja Problem/Can't Feel My Face olivat Lontoossa koreografioitu sen verran täydellisesti, että niihin taidan kaikissa muissa versioissa jäädä vielä jotain tasoa kaipaamaan, mutta tämä nyt on oma takertumisen aiheeni, eikä ole pois tämän version upeilta koreografioilta. Varsinaisten tanssikoreografioiden ohella liikekieli ja liikkuminen näyttämöllä on hyvin sujuvaa, ja etenkin herkemmissä hetkissä draamallisesti merkityksellistä.

Peter Ahlqvistin lavastus, Elina Kolehmaisen pukusuunnittelu, William Ilesin ja Toni Haarasen valot ja videot sekä Aino Hyttisen naamiointisuunnittelu tuovat kaikki onnistuneesti yhteen modernin ja renessanssin. Lavan lattia itsessään on jo ihailemisen arvoinen kaikkine yksityiskohtineen, ja lavastuksen kahteen kerrokseen nouseva Globe-henkinen kaareva rakennus on tosi hieno. Pidän myös ratkaisusta antaa teatteriseurueen istua kulisseissa lähes koko ajan, se vahvistaa esityksen metateatterillista ulottuvuutta ja toimii hyvin. Kaikki lavasteet sängyistä hautapaateen ja Julia- ja Romeo-kylteistä eri kulkupeleihin ovat yksityiskohtaisia ja näyttävät erinomaisilta. Ihastuin preshowssa sytyteltäviin kynttilöihin myös, ne ovat ihania! Kynttilät, lamput ja erilaiset projisoinnit ovat valo- ja videosuunnittelussa parhaimmillaan One More Try-biisissä, aivan upean kaunis näyttämökuva tässä. Projisoinneissa on muutenkin veikeä tunnelma, joka sopii tähän musikaaliin, ja etenkin kaikki paikasta toiseen siirtymiset on projoilla ratkaistu hauskasti. Valoissa on melkoista keikkafiilistä välillä, ja sehän asiaan kuuluu! Pukusuunnittelussa on todella upeita kokonaisuuksia, ja muutama täräyttävä pikavaihtokin nähdään, etenkin Julian kohdalla. Pidin sekä pääroolien puvustuksesta että ensemblen eri asuista, ja siitä, miten puvustusta muutetaan ja vaihdellaan esityksen aikana tosi sujuvasti. Renessanssiestetiikan ja nykyajan tyylien yhdistely on todella sujuvaa, ja synnyttää kauniita, hauskoja, tyylikkäitä ja näyttäviä asukokonaisuuksia. Varsinkin Julian, Mayn, Annen, Shakespearen ja Romeon asuista pidin kovasti, sekä Du Bois Bandin keikkalookeista – ja Lancen leopardikuvioisista kalsareista! François'n ylisuuret vaatteet sopivat hahmolle ja hänen luonteelleen ja kuoreensavetäytymiselleen, mutta tämä tyyli ei ihan yhtä lujaa iskenyt kuin muiden tyyppien. Naamiointisuunnittelu tarjoilee etenkin ensemblessä sellaisia lookkeja, etten meinannut osaa näyttelijöistä heti edes tunnistaa. Hiuksilla saa hämättyä melkoisesti, ja oli hauska sitten jossain vaiheessa tajuta, että ahaa, tuo on tuo ja tuo on tuo, ja heillä on tällainen tyyli tässä! Kampaukset ovat tosi kivoja, etenkin enemmän renessanssiin nojaavat, ja Mayn kukkapanta sekä Everybody-kampaus ovat ihania. Annella varsinkin kauniita kampauksia riittää, ja se pääkoriste joka hänellä on, on tosi hieno. Ensembleläisillä on ihania silmämeikkejä myös, ihan ne eivät aina katsomoon saakka näy, mutta kuvista olen senkin edestä näitä ihaillut. Kai Poutasen äänisuunnittelu takaa sen, että bileet paitsi kuulostavat hyvältä, myös tuntuvat penkissä istuessa. Melkoisen täräyttävää! Ja silti ääni ei ole liian kovalla, vaan juuri sopivalla volyymillä tykitellään niin energiset biisit kuin hiljaiset keskustelut. Kaikesta saa kirkkaasti selvän, paitsi niistä aiemmin mainitusta parista vuorosanasta, jotka lausutaan musiikin aikana ja ne vähän sitten hukkuvat.

Eeva Kontu johtaa älyttömän hyvin soittavaa bändiä varmoin ottein ja tykillä energialla, ja nämä hittibiisit herättävät yleisön suorastaan keikkafiilikseen moneen otteeseen. Mukaan mahtuu musiikkia laidasta laitaan, niin energisestä popista ja isoista balladeista herkkiin duettoihin ja räjähtäviin bilenumeroihin. Bill Sherman (orkesterointi ja sovitus) ja Dominic Fallacaro (lisäorkesterointi ja -sovitus) ovat kaivaneet popista esiin toimivia, musikaalimaisia ja yllättäviäkin sävyjä, ja soinnissa on täyteläisyyttä ja hienosti sekä teatterimusiikin että keikkameiningin kaikuja samaan aikaan. Näyttelijät ovat vahvoja laulajia ja taitavia laulullisia ilmaisijoita kaikki, ja se on jukebox-musikaalien kohdalla erityisen tärkeää. Teatterissa ei esitetä laulua vaan tarinaa ja vaikka nämä kappaleet onkin yhtä lukuunottamatta kirjoitettu keikoille ja radioon musiikkiartisteille, ovat ne musikaalissa hyvinkin vahvasti osa tapahtumia. Tämäkään ei aina jukeboxien kohdalla ihan onnistu, mutta & Juliassa tarinan, hahmojen ja biisien yhteys on suurimmassa osassa kappaleita kuin se olisi juuri näin tarkoitettu. Ja kun näyttelijät tosiaan vielä sekä laulavat että näyttelevät biisit vahvasti läpi, löytyy hittibiiseistä aivan uusia näkökulmia. & Juliassa kaikki suosikkikappaleeni tulevat peräkkäin, mikä on ihanaa, mutta tarkoittaa myös sitä, että odottelen niitä kakkospuoliskolle saakka. Nämähän ovat tietenkin Whataya Want from Me, One More Try ja Problem/Can't Feel My Face. Tässä versiossa iski syvälle myös vielä tähän perään tuleva That's the Way It Is ja villitsi Everybody. Ekan puoliskon biiseistä pidin eniten seuraavista: Show Me Love, Blow, I'm Not a Girl, Not Yet a Woman, I Kissed a Girl ja It's My Life. Eli kaikista melkein tuli suosikkeja, kun kakkospuoliskollakin jo lueteltujen lisäksi innostivat ja ihastuttivat erityisesti myös Since U Been Gone, It's Gonna Be Me ja Stronger. Ja vaikka biisi ei aivan suosikiksi olisi noussut, niin ihan jokaisesta pidin tosi paljon. Kaikki kappaleet olivat minulle, kuten varmasti valtaosalle katsojia, etukäteen tuttuja, mutta minä kyllä tunnistan näistä nimenomaan Lontoon cast recording-versiot kaikista parhaiten, en alkuperäisten esittäjien versioita. Sen siitä saa, kun kuuntelee lähes pelkkiä musikaalialbumeita – oppii ikonisimmatkin pop-biisit musikaaliversioina.

Lavalla nähdään isoissa rooleissa tuoreita kasvoja, ja tuntuu, että nuori energia tuo kokeneempienkin näyttelijöiden ilmaisuun ihan uutta puhtia. Julian roolin tekee ensimmäisessä musikaalipääosassaan Renée Böök, joka tulkitsee Julian kasvutarinaa kauniisti ja monitasoisesti. Böök on upea laulaja, ja hänellä on näyttelijäntyössään raikasta, läsnäolevaa ja tarkkanäköistä energiaa, joka sopii Julian hahmoon erinomaisesti. Böök kasvattaa hahmoaan esityksen ja tarinan edetessä, ja näyttelee hienosti etenkin sen, miten Julian itsevarmuus ja itsetuntemus kasvavat. Romeona nähdään myöskin ensimmäisessä musikaalipääroolissaan Mikko Peltomäki, jonka grand entrance on kyllä sellaista tykitystä että oksat pois. Jessus! Sieltä sitä vaan tullaan moottoripyörän selässä lieskat lyöden ja It's My Life soiden. Huh heijaa. Peltomäellä on loistava komediallinen rytmi ja heittäytymiskyky, ja hän onnistuu kaivamaan Romeostaan esille hurmurin lisäksi myös herkän puolen. Peltomäen fyysisyys ja liikkeellinen taitavuus tuovat Romeolle mainiota energiaa ja vallattomuutta, ja hän osaa ottaa lavan haltuun. Peltomäki ja Böök pelaavat myös hyvin yhteen, ja heidän yhteistyössään on monta tasoa.  Tuukka Leppäsen Shakespeare on rokkikukko ja neron asemaan kohonnut kynäniekka, joka tietää mitä tekee ja tietää että tekee sen itse toki parhaiten. Leppänen on rooliin nappivalinta, hänellä on Williamin luonteeseen ja persoonaan oivallinen ote, ja sähäkkää energiaa niin biiseissä kuin näyttelijäntyöllisesti. Maria Lund tekee Annena valtavan onnistuneen roolin, hän on taitava lukemaan kohtauksia ja niiden tunnelmaa, ja tulkitsemaan hahmonsa tunteita. Niin komediallinen läsnäolo kuin vakavampi draama taipuvat Lundin roolityössä iskeviksi ja onnistuneiksi, ja laulajana hän myös loistaa. Päässäni humahti kun tuli That's the Way It Is-biisin loppu, siis huomasin ihan että nyt tuntui fyysisesti jossain. Miten upea veto!

Niki Rauténin May on säteilevä, suloinen, sisukas ja sielukas. May, Julian ystävä, on aina ollut yksi suosikkityypeistäni tarinassa, ja Rautén tuo hänet lavalle kauniisti sydän auki ja pelottomasti tunteitaan eläen. Mayn kasvutarina on tosi hieno, siinä on paljon sävyjä ja rohkeutta joka puhuttelee, ja jonka Rautén roolityössään sävykkäästi ja aidosti tavoittaa. Hänen läsnäolonsa lavalla on varmaa ja valovoimaista, ja Mayn roolissa Rautén pääsee loistamaan niin biiseissä kuin näyttelijäntyöllisesti – etenkin Whataya Want From Me-kappaleessa myös samanaikaisesti. Ja huh sentään mikä tanssisoolo I Kissed a Girlissä! Bring the drama, queen! Martti Mannisen François ei ole pelokas vaan ujo, ja tähän voin sataprosenttisesti samaistua. Manninen tekee roolinsa suurella lämmöllä ja antaa François'n kokea ja tuntea asiat juuri omalla tavallaan. Ei ole helppoa yrittää elää omaa elämäänsä ja siinä sivussa pitää isää tyytyväisenä, mutta jompi kumpi täytyy jossain vaiheessa valita – ja sitten saattaa yllättyä. Mannisella on mainio komediantaju ja kaunis tapa kuvata se, miten François vähitellen löytää rohkeutta ja tulee ulos kuorestaan. Julian imettäjää Angéliqueta näyttelee Laura Alajääski, joka tykittelee hahmossaan niin riemukasta komediaa, tärkeitä neuvoja kuin suuria tunteitakin. Ja laulaa vielä upeasti! Alajääskellä on roolityöhönsä varma ote, ja näyttelijäntyössään hurmaavaa energiaa. François'n isää Lancea näyttelevä Risto Kaskilahti on komediallisissa kohtauksissa timanttinen, ja hienosti tuo näiden vastapainoksi tiukkaa ankaruutta ja myöhemmin myös lempeää isällisyyttä. Hän ja Alajääski tekevät saumatonta yhteistyötä, ja tarjoilevat esityksen aikana aivan loistavia hetkiä. Ensemble tykittelee valtavalla energialla niin koreografioita, biisejä kuin hahmojakin, ja koko porukka pelaa yhteen upeasti. Moni pikkurooli jäi myös mieleen, kuten Leo Ikhilorin teatterilainen, joka yrittää kehua Shakespearea, Pariisissa kolmikko joka tulee jakamaan fiiliksiään Romeon kuolemasta, Julius Suomisen hahmo, jolle Romeo ei anna läpyä, Matti Leinon vartija, sekä reteä Benvolio, jonka tulkitsijaa en tekoviiksien takaa kyllä tunnistanut. Ainoa kritiikkini musikaalissa on ehkä se, että minun rakas Benvolioni on koominen kevennys, mutta kyllä se tarinassa toimii, ja tosi hyvin. Eikä tämä nyt ehkä ole se musikaali, jossa Benvolion tarinaan kannattaisi sen enempää mennäkään – vaan koskas muuten sellainen saataisiin lavalle..?

Ihmiselle, joka rakastaa Romeota ja Juliaa ja musikaaleja, jota kiehtoo Shakespeare henkilönä ja näytelmäkirjailijana, ja joka erityisesti innostuu siitä, että lavalla käsitellään tarinan luomista ja mukana on vielä näytelmä näytelmässä-rakenne, on & Julia melkoinen täysosuma. Ja kyllä, minä olen se ihminen. Minulle tämä on täysosuma – niin teoksena kuin juuri tämä HKT:n versio. Oli ihanaa nähdä tämä uudelleen heti pari päivää ennakon jälkeen, ja tällä kertaa vain nauttia täysillä. Kun itselle tärkeästä jutusta tehdään uusi versio, sitä odottaa paitsi innolla, myös miljoona kysymystä mielessään: onnistuuko, toimiiko, iskeekö, miten tämä ja tämä on tehty ja miten tuo ja tuo tulkitaan? Niinpä ennakossa meni keskittymistä siihen, että yritin nähdä kaiken samaan aikaan ja vielä analysoida joka asiaa, ja siinä sivussa fiilistellä, että "täällä minä nyt oikeasti olen & Julian katsomossa"! Tällä toisella kertaa pystyin siis jo vähän paremmin antamaan esityksen viedä mukanaan, ja sehän vei! Välillä oikein havahduin siihen että olin niin musikaalin lumoissa, etten yhtään huomannut muuta yleisöä siinä ympärillä. Monesti kyllä huomasin myös – liekö ollut samanlaista energiaa HKT:n salissa ihan vähään aikaan. Ja mikä parasta, tästä tämä matka vasta alkaa!

Jälkikirjoituksena hieman kriittisempää pohdiskelua, ei esitykseen liittyen, vaan ohjelmistovalintoja miettien. Olen & Julian kohdalla aivan täysin puolueellinen, koska rakastan tätä musikaalia ja olen odottanut sitä Suomeen jo vuosia, enkä siis olisi mistään muusta teoksesta näin innoissani. Jos kuitenkin kauden ensi-iltana olisi jokin toinen jukebox-musikaali, olisin luultavasti vahvemmin esittämässä pohdintaa siitä, pitäisikö sen herättää jonkinlaista keskustelua. Siis sen, että Suomen suurimmalla musikaalinäyttämöllä esitetään peräkkäin kaksi jukebox-musikaalia, joissa valtaosa lauluista on englanniksi. Oma kielitaitoni mahdollistaa helposti sen, että pystyn analysoimaan kappaleita niiden hitteyden ja tuttuuden lisäksi myös siinä, miksi mikäkin biisi on valittu mihinkin kohtaan, mitä se tarinaan ja hahmoihin tuo, ja miten se musikaalin kontekstissa toimii. Biiseissä on käännetty sen verran lyriikoita, että niiden "pointti" tulee selväksi ja niiden merkityksen tajuaa, mutta pakosti kokonaisuudesta jotain dramaturgisesti ja tarinallisesti menettää, mikäli sanoja ei ymmärrä. Kieli tietysti muuttuu aina, ja anglismit ja englannin ja suomen sekoittaminen on monilla elämän osa-alueilla hyvin yleistä, ja sitä myös teatterikentän on hyvä heijastaa, etenkin jos ja kun nuorta yleisöä tahdotaan katsomoon. Jäi silti mieleen jokin postaus, jossa vinkattiin, että & Juliasta nauttiakseen ei tarvitse osata suomea, sillä siinä on paljon englantia (ja toki tekstitys myös, mikä on mahtavaa!). Mutta tarvitseeko osata englantia pystyäkseen täysillä nauttimaan suomalaisessa teatterissa esitettävästä musikaalista? Totta kai suomalaisten englanninkielen taito on korkealla tasolla, ja kenenkään kokemus tuskin kärsii siitä, ettei ihan kaikkea ymmärtäisi, sillä musiikki kommunikoi monella muullakin tasolla kuin sanoilla. Ei myöskään liene mielekästä kääntää jokaista hittibiisiä, joka tunnetaan nimenomaan englanniksi, mutta jos biisillä on dramaturginen merkitys (kuten & Julian biiseillä vahvasti erinomaisen musiikkidramaturgian kautta on), on niiden tarkoitus silloin toimia ensin tarinan kuljettajana ja/tai syventäjänä, ja vasta sitten tunnelmaa nostattavina nostalgiabileinä. Tämä pohdinta herännee ennen kaikkea kaunokirjallisuuskentän puolelta, jossa on paljon keskusteltu siitä, millä kielellä luetaan, viekö englanninkielinen kirjallisuus mahdollisuuksia suomenkieliseltä, vaihtuuko tunnekielemme pois äidinkielestämme jos emme sillä kuluta taidetta, heikkeneekö äidinkielen ymmärtäminen ja niin edelleen. Hieman eri keskustelu siis, mutta se nousi mieleen tätä miettiessäni. Edellinen jukebox-menestys Moulin Rouge osaltaan toki luultavasti "sotki" esityskalenteria, kun jatkui pidempään kuin yhden esityskauden, enkä osaa sanoa olisiko tässä välissä pitänyt olla jokin muu teos, vai miten ohjelmistokokonaisuudet on suunniteltu. Ja toki paitsi taiteelliset, myös tuotannolliset syyt ratkaisevat, eli myyntiennusteet, esitysoikeudet ja sen sellaiset. En nyt ehkä päädy tällä pohdinnalla mihinkään, mutta halusin sen silti tähän kirjoittaa, sillä omissa ajatuksissani nämä kysymykset nousivat esiin. Kenties hieman epäreilusti, sillä HKT tuo tänä syksynä ensi-iltaan vielä kaksi (!!) kotimaista musiikkiteatterikantaesitystä, jota ei ihan joka vuosi tapahdu. Vaan onpahan nyt pohdittu ihan ääneen!

Loppuvuosi 2026 – 20 + 1 teatteritärppiä

Keltaisia lehtiä on jo pihalla näkynyt, joten uskottava on: sieltä se syksy taas saapuu. Ja mikäs sen varmempi merkki syystuulien tuiverruksesta kuin se, että meikä listaa tärppejä tuleville teatterikuukausille! Tässä siis tulevat Teatterinnan vinkit teatterisyksyyn 2026, kaksikymmentä kappaletta erityisen houkuttelevia juttuja ja vielä yksi bonustärppi kirsikkana kakun päällä. Jos jonkinmoista juttua tarjoillaan suunnassa jos toisessa, ja monenlaista tarinaa, tunnetta ja tunnelmaa on näyttämöillä ympäri Suomen luvassa. Minä saan toteen (vähintään) pari suurta teatteriunelmaani, ja uskon myös, että monta uutta suosikkijuttuakin tuo syksy tullessaan. Pitemmittä puheitta, mennään asiaan!

kuva © Otto-Ville Väätäinen

 Tärppi #1: & Julia – Helsingin kaupunginteatteri

Olin lähes sataprosenttisen varma, että HKT:lle on tulossa & Julia, kun aikanaan Moulin Rouge-musikaaliin haettiin esiintyjiä. No, ei ollut, ja se oli haaveita elätelleelle meikäläiselle aikamoinen pettymys (vaikka MR:n lopulta kolmesti näinkin). Kun & Juliaan sitten haettiin esiintyjiä ja tuleva musikaali esiteltiin aukkarikutsussa lähes samoilla sanoilla (pop-musiikkiin perustuva musikaali), uskalsin päästää haaveet taas valloilleen. Vaan tulisiko kaksi jukebox-musikaalia peräkkäin? Joko taas haaveilen liian ajoissa ja saan pettyä? Mutta ei pettymystä tällä kertaa! Rakas & Julia ihan oikeasti saa Suomen kantaesityksensä aivan tuossa tuokiossa! Sain haaveilleni varmistuksen jo yli vuosi sitten, kuukausia ennen musikaalin julkaisua, ja siitä asti olen suurin piirtein laskenut päiviä tähän syksyyn. Mutta miksi? No siksi, että rakastuin & Juliet-musikaaliin aivan täysin nähtyäni sen Lontoossa 2022 (täällä lisää siitä). William Shakespearen Romeon ja Julian tarinaa veikeästi kääntelevä & Juliet sisältää ruotsalaisen Max Martinin käsialaa olevaa musiikkia – siis muun muassa sellaisten artistien tunnetuksi tekemiä biisejä kuin Backstreet Boys, Katy Perry, Britney Spears ja Adam Lambert. Minähän lähtökohtaisesti suhtaudun innolla ja ihastuksella kaikkeen Romeoon ja Juliaan liittyvään, ja & Julietin kohdalla heti ensihetkillä kaikki innostus ja ihastus sen kuin vahvistui. Musikaali on hauska, herkkä, yllättävä, nokkela, riemukas ja valloittava show, jossa on ihanat hahmot, tykkejä musanumeroita, hurmaavaa huumoria ja mainioita näkökulmia Romeoon ja Juliaan. Jos nimittäin lähdetään tekemään jotain klassikon pohjalta, täytyy siinä olla ajatusta taustalla, ja & Julietissa on. Lähtöteksti on ymmärretty, ja siitä inspiroituneena on syntynyt kokonainen, onnistunut uusi teos. Musikaalin on kirjoittanut David West Read. Kävin vielä kesän alussa Tukholmassa katsomassa & Juliaa ja kokeilemassa, iskeekö tämä yhä. Ja kyllä muuten iski, ihana ihana musikaali! Aloin toki myös heti unelmaroolittamaan tätä, kun sain varmuudella kuulla, että & Julia on HKT:lle tulossa. Osa päässäni tekemistä roolituksista osuikin oikeaan (us-roolien kohdalla sitten useampi), kuten Shakespearea näyttelevän Tuukka Leppäsen ja Mayn roolissa nähtävän Niki Rauténin kohdalla. Osaa taas en osannut arvata, kuten Martti Mannista Francois'n roolissa (veikkasin Mannista Romeoksi) tai sitten esimerkiksi itselleni aiemmin tuntemattomampia Renée Böökiä Julian ja Mikko Peltomäkeä Romeon rooleissa. Tosin omien arkistojen tutkiminen paljasti, että olenhan minä nähnyt Peltomäen ennenkin lavalla – ja vieläpä Romeossa ja Juliassa! Vuosi oli 2019 ja paikka Vaasa, ja samassa prokkiksessa oli mukana myös Niki Rautén. Myös ensemblessä ja us-Juliana nähtävän Edit Williamsin olen viimeksi nähnyt R&J:ssä (ÅST:llä keväällä), ja lieneepä & Julian rooleissa moni muukin, joka jossain vaiheessa uraansa on tätä klassikkoa päässyt tulkitsemaan. Ja nyt sitten saa jokainen tuoreella kulmalla kaikkien aikojen traagista rakkaustarinaa esittää. Ah, olisipa jo ensi-ilta! Mikähän lienee meikäläisen lopullinen näytössaldo tämän kohdalla, kun lippuja on jo muutamaankin Pariisin-vierailuun... Vaan ai että, mikä ilo saada pian tämä teatteriunelmani toteen!

& Julia ensi-illassa 20.8.

kuva © Tampereen Työväen Teatteri

Tärppi #2: Wicked – Tampereen Työväen Teatteri

Samuel Harjanne pääsee ohjaamaan nämä tärppilistan kaksi ekaa juttua, kun & Julian lisäksi hänen kädenjälkeään näkee TTT:n Wickedissä. Harjanteelle teos onkin samassa roolissa tuttu jo Göteborgista, jonne hän on sen myös ohjannut. Onpa kyllä todellakin aika saada uusi suomiprokkis tästä menestysmusikaalista, kun Helsingin kaupunginteatterin Wickedin ensi-illasta vuonna 2010 on kulunut siis jo kuusitoista vuotta. Ihan uusi teatterikatsojien sukupolvi pääsee vihdoin Wickedin katsomoon – miten upeaa! Heillä lienee luvassa melkoinen matka Oziin, ja varmasti myös meillä, joille tarina ja musikaali ovat jo tuttuja. Olen nähnyt Wickedin HKT:llä kerran ja Lontoossa kolmesti, ja toki myös molemmat leffat on katsottuna. Sen lisäksi pohjateos, Gregory Maquiren romaani Noita on luettuna, vaikka musikaalissa mennäänkin monessa kohtaa aivan eri suuntaan kuin kirjassa. Olen aina pitänyt Wickedistä kovasti, se on musikaalina erinomainen yhdistelmä hyvin käsiteltyjä teemoja, monenlaisia tunteita, tykkiä musaa ja mainioita hahmoja, ja fantasian tyylilajia rakastan. Tällaisia kunnon fantasiamusikaaleja noitineen, omine maailmoineen ja yliluonnollisine ilmiöineen pitäisi tehdä meillä enemmänkin, tajusin sen nyt. Teatterissa on aina taikaa, mutta olisihan se nyt siistiä, että taikaa olisi myös tarinassa ihan kirjaimellisesti! Erityisen innolla odotan sitä, millainen TTT:n versio on visuaaliselta maailmaltaan, tunnelmaltaan ja tyyliltään, sillä kuten HKT:llä aikoinaan, myös TTT:llä nähdään oma tulkinta, ei replikaversiota. Ja vaikka Lontoossa kuinka hieno ja sujuvasti rullaava Wicked pyöriikin, luulen, että tässä musikaalissa on vielä paljon lisää irti otettavaa ja monesta kulmasta tulkittavaa, jonka uudenlainen versio mahdollistaa. Odotan myös sitä, miten uusi suomennos toimii, sillä Suomen kantaesityksessä käytössä olleet dialogi ja laulutekstit olivat mielestäni erinomaisia (ja olivat käytössä leffoissakin, ainakin biisien osalta). Musiikkiteatterifestivaalilla Elphabaa näyttelevä Yasmine Yamajako laului upeasti kappaleen Kun velhon kohtaan ja paljasti, että musikaalissa tehdään ikoninen lennätyskohtaus tavalla, jota ei ole maailmassa koskaan ennen tehty... Jännittävää!

Wicked ensi-illassa 3.9.

Tärppi #3: Den lilla skräckaffären – Åbo Svenska Teater

Näin Little Shop of Horrorsin Lontoossa Regent's Park Open Air Theatressa vuonna 2018, ja ihastuin siihen heti (tästäkin näköjään fiilikset rustattu tänne). ÅST teatterina ihastutti sekin minut ensivierailulla viime syksynä, ja siitä tuli nopeasti itselleni tärkeä paikka. Pääsinpä keväällä selailemaan jopa arkistoista löytynyttä, edellisen ÅST:n Pienen kauhukaupan käsiohjelmaa vuodelta 1990! Jos on siis seuraavaa Wickediä odotettu Suomeen kuudentoista vuoden verran, niin ÅST:n näyttämö onkin sitten odottanut Seymourin, Audreyn ja kumppaneiden paluuta jo 36 vuotta! Lavastuksen pienoismallinkin olen päässyt näkemään, joten keväästä saakka on saanut innostustaan kasvattaa ihan konkreettisten suunnitelmienkin pohjalta. Ja ai että, kuinka tätä odotan! Kauhis on hurmaavan hirvittävä ja riemukkaan railakas musikaali, ja tässä on aivan loistava musa ja herkullisia henkilöhahmoja. Visuaalisuus tarjoaa vaikka ja mitä mahdollisuuksia, ja mielenkiinnolla tulen katsomoon astelemaan tätä katsomaan mennessä, kun tiedän että kohta pääsee kukkakauppaa kuikuilemaan. Olen nähnyt ÅST:llä toki vasta kolme juttua, mutta odotan kuitenkin innolla myös sitä, että pääsen näkemään siellä ekaa kertaa musikaalin. Eikä ehkä olisi mitään toista musikaalia, jonka mieluiten ÅST:llä juuri tässä hetkessä näkisin – Kauhis on ollut ihana juttu jota yhdessä ystävän kanssa fiilistellä jo kauan ennen ensi-iltaa, ja olen tietty aina sen ensimmäisen kerran nähtyäni odotellut, milloin pääsisin musikaalin Suomessa näkemään.

Den lilla skräckaffären ensi-illassa 10.9.

Tärppi #4: Tom of Finland – Hämeenlinnan Teatteri

Näin Tompan Turun kaupunginteatterin kantaesityksessä yhdeksän vuotta sitten, ja uskon että pidin siitä todella paljon, mutta olen jotenkin unohtanut musikaalista ihan kamalasti kaikkea. Nyt tosin on En ole niitä-kappale soinut Musiikkiteatterifestivaalin jälkeen päässä about koko ajan, joten en malta odottaa, että näen sekä Lauri Ketosen Markus Palinina että koko tämän musikaalin lavalla. Vaikka muistissa on kohtaukset ja kappaleet aika hatarasti, sen kuitenkin muistan, että tässä on aivan ihanaa riemua ja rohkeutta, paljon lämpöä, sujuvaa draamaa ja yhteiskunnallista otetta myös, ja ylipäätään hieno kirjo tunteita ja tunnelmia, jotka on tuotu lavalle elävästi. Tom of Finlandin uuteen tulemiseen on myös musikaalia paranneltu ja muokkailtu, ja uutta musiikkiakin on luvassa, joten kiinnostaa nähdä, millainen tämä Tomppa 2.0 on. Lavalla on huikea jengi ja Verkatehtaan iso sali esityspaikkana kiinnostaa sekin, sillä aiemmin olen Hämeenlinnassa nähnyt esityksiä vain teatterin suurella näyttämöllä.

Tom of Finland ensi-illassa 3.9.

kuva © Jani Enqvist, juliste © Oona Hynynen

Tärppi #5: Sankariainesta – Keltainen Teatteri

Ensimmäisellä produktiollaan Kärpästen herralla itsensä teatterikentälle täräyttänyt Keltainen Teatteri tarjoilee nyt Sankariainesta, joka on "maailman ehdottomasti paras lännenmusikaali". Esityspaikkana on Teatteri Vanha Juko. Vakuutuin ryhmän menosta ja meiningistä aivan täysin kahdella Kärpästen herran katselulla, enkä malta odottaa, että näen mitä he tällä kertaa lavalle tuodat. Ihan oman tarinan ainakin, itse kirjoitetun ja sävelletyn. Vau! Energia, into ja näkemys kovasti tätä porukkaa mielestäni kuvaavat, ja sitä he luultavasti nytkin näyttämölle läväyttävät. Lännenmusikaali konseptina kuulostaa varsin riemukkaalta ja mainiolta, sellaista en ole koskaan nähnyt, mutta eipä parempaa tapaa tätä genreä ole korkata kuin Sankariainesta kokemalla. Keltaisen Teatterin porukalla on sekä lavalla että somessa juuri sellaista oman jutun tekemisen riemua ja kunnianhimoa, joka sytyttää myös katsojan, ja onkin hienoa päästä pian näkemään, millaista tykittelyä tällä kertaa on luvassa.

Sankariainesta ensi-illassa 21.8.

kuva © Kaisa Tiri

Tärppi #6: Täällä Pohjantähden alla – Oulun teatteri

Oulun Täällä Pohjantähden alla kiinnostaa ennen kaikkea ohjaaja Esa-Matti Smolanderin kädenjäljen myötä. Hänen tapansa tehdä teatteria iskee omaan makuuni hyvinkin yks yhteen, ja Smolanderilla on vaikuttava taito käsitellä kokonaisuutta kaikkine yksityiskohtineen ja vivahteineen. Pohjantähti on myös aivan valtavan hieno ja komea tarina, se oli Kansallisteatterin tulkintana minulle varsin vahva kokemus, ja tulee läpikotaisin tutuksi myös seuraavien vuosien aikana, kun tätä Väinö Linnan romaanitrilogiaa väitöskirjaani varten analysoin hyvinkin läheisesti. Suomalaisuuden syvimmät sävyt ovat tarinassa vahvasti läsnä, ja sen läpileikkaus kansasta, maasta ja yhteiskunnasta on aina yhtä hieno. Oulun Teatterilla on ylipäätään valtavan kiinnostava ohjelmisto aina, nytkin pyörii vaikka ja mitä hienon kuuloista juttua, mutta kun se Oulu on niin kauhean kaukana. Juna toki kulkee, joten elättelen toiveita, että johonkin väliin saisi reissun Ouluun onnistumaan.

Täällä Pohjantähden alla ensi-illoissa 13. ja 14.11.

Tärppi #7: Pridgertön – Stella Polaris & Tanssiteatteri Tsuumi

Kyllä! Kuulostaa täydelliseltä! Tämä on "epävirallinen ja improvisoitu parodia suoratoistohitistä", ja minulle yhden kauden Bridgertonia katsoneelle varmasti juuri herkullinen juttu. Suoratoistohitti on suurin piirtein konseptiltaan tuttu, ja hahmoistakin osan muistan, mutta en ole kovinkaan perehtynyt siihen sen tarkemmin. Siispä kun tv-sarjasta ryhdytään improamaan koko illan esitystä, yhdistynevät siinä riemukkaasti yllättävät käänteet ja sellaiset sarjan seikkailut, joista parodiaa on viihdyttävää tehdä. Näyttämöllä on niin näyttelijöitä, tanssijoita kuin muusikoitakin, ja tämä jengi tuonee lavalle sellaiset seurapiiritanssiaiset, ettei hämmästykseltä, huvituksilta tai hurmiolta voi välttyä. Parodia on itselleni (vielä) genrenä vieras, mutta kuten Titanique-musikaaliparodia osoitti, sehän on parhaimmillaan aivan todella kekseliästä ja nautinnollista katsottavaa. Nyt otetaan samoja aineksia – tunnettu lähdeteos, näyttelemistä, musiikkia ja tanssia – ja lisätään soppaan vielä improvisaation ihmeellinen maailma. Mitä muuta siitä voisi tulla kuin aivan ihastuttavan hauska ja yllätyksellinen esitys?

Pridgerön ensi-illassa 11.9.

kuva © Otto-Ville Väätäinen

Tärppi #8: Fretti Mercury etsii onnea – Helsingin Kaupunginteatteri

Tätä kuvaillaan syvänmielenmusikaaliksi, ja se kuulostaa aivan ihanalta. Ihanalta kuulostaa myös tarina, jossa Fretti Mercury ja ystävänsä Jänis Virtanen lähtevät seikkailulle etsimään onnea – ja kohtaamaan riemastuttavalla tavalla nimettyjä tyyppejä, joita esittelytekstissä ovat muun muassa Kirva Babitzin, Pöllö Miljoona ja Seiti Etsivä. Menoa ja meininkiä lienee luvassa varsin riemukkaasti, ja kun musikaalissa lupaillaan olevan niin hillitöntä hauskuutta kuin riipivää haikeutta, niin mitä muuta sitä edes kaipaa? Onni tunteena, asiana, käsitteenä, tavoiteltavana, etsittävänä, löydettävänä ja omaksuttavana juttuna on koko perheen musikaalille suloinen, ja lienee monen ikäisiä eri tavoin puhutteleva aihe. Vaikka vauhtia ja veikeyttä varmasti riittää, niin eiköhän tässä päästä myös isojen kysymysten äärelle ja tärkeitä asioita pohtimaan, sellaisella kulmalla joka antaa ajateltavaa niin lapsiyleisölle kuin vähän vanhemmillekin.

Fretti Mercury etsii onnea ensi-illassa 23.9.

kuva © Emilia Kaupinmäki

Tärppi #9: Jääkärin morsian – Seinäjoen kaupunginteatteri

Jääkärin morsian on minulle suuri klassikko, siitäkin huolimatta, etten tiedä tästä Sam Sihvon jo vuonna 1921 ilmestyneestä laulunäytelmästä oikein mitään. Nyt klassikko nähdään Seinäjoella draamallisen rock-konsertin muodossa, ohjaaja Juha Luukkosen tulkintana. Luvassa on "livemusiikkia hevistä iskelmään, rintalastaan jysähtävää draamaa, groteskia komediaa ja viiltävää kauneutta", eli aikas hyvältä kuulostavia juttuja. Liikutaan myös useammalla aikatasolla ja katsotaan historiaa ja sen tapahtumia ja ihmisiä niitä ymmärtämään pyrkien, samalla kiinnostuneina ja kyseenalaistaen. Tämä versio kuulostaa siltä, että siinä on vanhaan klassikkoon toimiva tuore näkökulma, joka tuo kokonaisuuteen lisää ja antaa sille kosketuspintoja nykyaikaan ja nykyihmisiin. Kaiken toteuttaminen draamallisen rock-konsertin muodossa vaikuttaa erinomaiselta ratkaisulta, ja tämä teos on julkaisustaan saakka ollut minulle yksi syksyn kiinnostavimpia juttuja.

Jääkärin morsian ensi-illassa 12.9.

kuva © Valtteri Kantanen

Tärppi #10: Änglagård – Svenska Teatern

Ja niin on tämäkin, nimittäin yksi niitä julkaisustaan saakka kovasti kiinnostaneita syksyn juttuja. Katselin Tukholmassa joku aika sitten pyörinyttä Änglagårdin tuotantoa itselleni reissuohjelmaksi, mutta se ei sitten sopinut suunnitelmiin, mutta nimi jäi mieleen ja heti tunnistin että sama juttu on nyt Svenskanille tulossa. Suosittuun samannimiseen elokuvaan perustuu tämä, mutta se ei ole minulle tuttu, eikä musikaalikaan sen enempää, vain alkuasetelmaan olen tutustunut. Tukholman version traileri heti ihastutti minut siihen, millainen tämä vaikutti tunnelmaltaan ja fiilikseltään olevan. Etenkin sellainen rauhallisen ja sisäänpäinkääntyneen maaseudun ja värikkäiden, räiskyvien persoonien yhteentörmäys, joka tämän tarinasta löytyy, on teema joka meikään aina iskee. Ja kun sitten alkavat ennakko-oletukset murtua ja yrmeät ilmeet sulaa niin ai että, sepä vasta ihanaa on. Lämminhenkistä, yllättävää ja hyväntuulista menoa lienee luvassa.

Änglagård ensi-illassa 17.9.

kuva © TAVATON media

Tärppi #11: Housut pois – Kouvolan Teatteri

Kouvolassa suunnataan laman ja epätoivon keskelle yhden suosikkitarinoistani muodossa. Kun Housut pois tehtiin Lahdessa (miten siitäkin voi olla jo kymmenen vuotta, jestas sentään), kävin katsomassa sen muistaakseni kolmesti. Lisäksi tänä ja viime kesänä olen nauttinut tarinasta puhenäytelmämuodossa. Pidän tässä musikaalissa oikeastaan kaikesta, etenkin inhimillisyydestä ja siitä, miten hahmojen persoonia, tilannetta ja tekemisiä katsotaan. Housut pois on valtavan lämmin tarina, siinä kuvataan perhettä, ystävyyttä ja yhteisöä tosi kauniisti ja aidosti. Toki tämä on todella hauska myös, yllättävä, riemukas ja veikeä, ja juuri siksi niin toimiva. On viihdyttävää komediaa ja puhuttelevaa draamaa, naurua ja liikutusta, ihmisyyden iloja, suruja, pähkähulluja ideoita ja ihmisiä, jotka lähtevät niitä toteuttamaan.

Housut pois ensi-illassa 10.9.

kuva © Raana Lehtinen

Tärppi #12: Kolmen pennin ooppera – Lahden kaupunginteatteri

Bertolt Brechtin ja Kurt Weillin Mahagonnyn kaupungin nousu ja tuho tarjoili keväällä Turussa elämäni parhaan oopperakokemuksen, joten samojen herrojen käsialaa oleva Kolmen pennin ooppera toden totta kiinnostelee. Samoin dystooppinen meno iskee aina, ja sitä lienee tarjolla ihan lavan täydeltä. Kolmen pennin ooppera on ollut minulle nimenä tuttu jo vuosia, mutta tarinasta ei ole mitään hajua. Vaan eipä se haittaa, sillä usein on mahtavia juttuja saanut nähdä juuri silloin, kun katsomoon suuntaa täysin vailla tietoa siitä, mitä näyttämölle tärähtää. Minulla on yhä vähän jonkinmoinen siirtymäkausi menossa Lahden kaupunginteatterin kanssa, sillä teatterin meininki on Lauri Maijalan kaudella ottanut uusi askeleita ja uusia suuntia, enkä ehkä ole aivan vielä päässyt menoon mukaan. Vaan moni hieno juttu on jo tässä viime aikoina LKT:llä nähty, ja todellakin kiinnostaa vastakin katsoa mahdollisimman moni Lahessa tehtävä esitys – miksipä ei vaikka kaikki! Ja kun vuoden päästä lueskellaan meikän syksyn 2027 tärppejä, niin kuulkaas kuulkaas, sieltä tärähtänee Lahden kupunginteatteri ihan ykköseksi... Toivottavasti tämä jo kuulemani ohjelmistouutinen tulee julki pian, niin pääsee hehkuttamaan!

Kolmen pennin ooppera ensi-illassa 9.9.

Tärppi #13: Dracula - karmiva komedia – Linnateatteri

Tämä oli melkoinen yllätys, vaan melkoisen ilahduttava sellainen. Miten mahtavaa, että saadaan tämä riemukas juttu Suomeen! Olen katsonut hyvin moneen kertaan about kaikki netissä pyörivät videot alkuperäisestä Dracula-prokkiksesta (New World Stages, 2023) ja täysin hurmaantunut tämän klassikkoversioinnin meiningistä. Ei ole jäykkää ja jäyhää menoa tässä, vaan reipasta tykittelyä, terävää huumoria ja nerokkaita oivalluksia. Kyllä harmitti reilu vuosi sitten, kun tätä esitettiin Lontoossa, eikä minulla ollut mahdollisuutta mennä katsomaan. Olisi ollut vielä James Daly kreivin roolissa siellä, kuten tuossa alkuperäisessä tuotannossa... Mutta nytpä pääsee ihan kotimaan kamaralla nauttimaan vampyyrikomediasta! Ohjauksesta vastaa Chris Whittaker, ja lavalla vampyröivät ja vampyyrejä kauhistelevat ja ihastelevat Emil Kihlström, Lari Halme, Emmi Kangas, Elias Keränen ja Pihla Maalismaa. Vampyyrit nyt noin ylipäätään ovat best, mutta heitä näkee lavalla ihan liian vähän. Jos Wickedin kohdalla toivoin näyttämöille lisää fantasiaa, niin toivonpa tässä kohtaa myös paljon lisää vampyyreitä!

Dracula ensi-illassa 28.10.

kuva © Satu Kemppainen

Tärppi #14: Seili – Turun Kaupunginteatteri

Seilinkin olen nähnyt Logomon väistötiloissa silloin noin vuosikymmen sitten, kuten Tom of Finlandinkin. Kuten Tompan kohdalla, muistikuvat alkavat olla vähän hataria jo, ja tämän kohdalla enemmän on toki myös muuttunut, kun jukebox-muodosta on siirrytty musikaalille sävellettyyn ja kirjoitettuun musiikkiin. Tarina lienee aika samana säilynyt, ja siitä jotain kyllä muistankin. Parhaiten muistan kyllä valitettavasti sen, että sain tuolla teatterireissulla ruokamyrkytyksen – uusinta-Seilin suhteen tavoite on ainakin välttää sama kohtalo. Kaunista, haikeaa ja sydäntäsärkevää tunnelmaa ja teemaa on varmastikin luvassa, ja näkemieni treenikuvien perusteella myös aivan upeaa visuaalisuutta. Varsinkin juuri visuaalisuus sekä musiikillinen puoli kiinnostavat kovasti, ja odotan myös kokonaisuuden näkemistä innolla. Seilin tarinassa on väkevyyttä, herkkyyttä ja isoja tunteita, ja nehän iskevät tunnetusti syvälle. On hyvin kiinnostavaa nähdä musikaali myös siitä syystä, että loppuvuodesta Seiliin sijoittuvaa tarinaa pääsee katsomaan myös elokuvateatterissa, kun saaresta ja sen naisista kertova Kerro kaikille-elokuva saa ensi-iltansa.

Seili ensi-illassa 4.9.

kuva © Petri Teppo, Studio Artica

Tärppi #15: Amadeus – Rovaniemen Teatteri

Minulla on ollut hyvin ahkerassa kuuntelussa jo vuosia kaksi Mozart-musikaalia, itävaltalainen ja ranskalainen, ja molemmista on toki tallenteetkin katsottuna. Tämän säveltäjäihmeen tarina on siis kahdesta näkökulmasta tuttu, toisen musikaalin keskittyessä Mozartiin ja Salieriin (ranskalainen) kuten tämä näytelmäkin, itävaltalaismusikaali taas jättää Salierin sivummalle ja tarkastelee Mozartin ja tämän mesenaatti-työnantajan, prinssi Colloredon välisiä jännitteitä. W. A. Mozartin sävellyksiä en mitenkään kovin paljoa kuuntele, mutta ihmisenä, taiteilijana ja historiallisena hahmona pidän sekä häntä että Salieria tosi kiinnostavina. Amadeus-näytelmä on "tragikomedia neroudesta ja kateudesta", ja molemmat ovat kyllä aiheita, joista löytyy niin traagista kuin koomista sävyä. Olen tiennyt tämän näytelmän olemassaolosta muutaman vuoden, mutta katsomoon saakka en ole vielä päätynyt, vaikka kovasti juttu kiinnosteleekin. Rovaniemelle on sen verran matkaa, että valtavan todennäköisenä en pidä katsomoon päätymistä nytkään, mutta jos nyt reissu pohjoiseen sattuisi eteen, niin todellakin tiedän mitä siellä tekisin.

Amadeus ensi-illassa 19.9.

kuva © Janne Alhonpää

Tärppi #16: Sota ja rauha – Porin Teatteri

Porin Teatteriin Sodan ja Rauhan ohjaa Pasi Lampela, joka ohjasi Leo Tolstoin toisen klassikon, Anna Kareninan, viime kaudelle Kotkan kaupunginteatteriin. Lampelan tapa käsitellä tunnelmaa, tarinaa ja hahmoja vakuutti, ja tämä toinen suuri klassikko noussee näyttämölle yhtä onnistunein ja monisävyisin ottein. Olen vähän huono klassikkolukija, ja lähes kaikki mitä tiedän Sodasta ja rauhasta perustuukin musikaaliin Natasha, Pierre & the Great Comet of 1812, joka taas perustuu 70 sivun mittaiseen pätkään tästä tiiliskivestä. Jos ei muuta, niin ainakin hiukkasen monta kertaa kuunneltu prologi (ja muutkin kappaleet) lienee auttanut tutustumaan hahmoihin ja tarinan asetelmiin. Tätä musikaalia odottelen muuten kovasti kotimaan kamaralle, mutta ehkäpä odotusta vähän lieventäisi samojen hahmojen seuraaminen näytelmässä. Kuten kahdessa edellisessäkin lavalla näkemässäni versioinnissa venäläisistä romaaniklassikoista (Tohtori Zivago ja Anna Karenina), on Sodassa ja rauhassakin tarjolla kolmiodraamaa, suuria tunteita ja vaikeita valintoja. Poriinkin on jonnin verran matkaa, mutta koskaan ei tiedä, jos sattuisi sinne reissu suuntautumaan.

Sota ja rauha ensi-illassa 12.9.

Tärppi #17: Gutenberg – Musiikkiteatteri Kapsäkki, Linnateatteri & Riihimäen Teatteri

Kun Gutenbergiä viimeksi esitettiin New Yorkissa, oli someni sitä täynnä, sillä seuraan toista tuon production näyttelijöistä. Sitä kautta tuli teoskin tutummaksi, ja vaikka en esimerkiksi musiikkia ole koskaan kuullut, on tarinan alkuasetelma tiedossa, samoin produktion idea, eli pari näyttelijää ja vaihtuvat hatut. Lavalla ovat Juha Pulli ja Joel Mäkinen, kuten Murhalle kahdessakin, ja tältä parivaljakolta sujuu hahmonvaihto, timanttinen yhteistyö ja riemukas komedia kyllä kuin tanssi. Samuel Harjanteen lisäksi siis kaksi tärppilistapaikkaa myös Chris Whittakerille, joka ohjaa Guternbergin lisäksi jo mainitun Draculankin. Molemmat muuten pienen castin juttuja, joissa vaihdellaan hahmoja vauhdilla. Sellaisen ohjauksissa Whittaker on taitonsa jo osoittanutkin, kuten Murha kahdelle-musikaalin erinomaisuus ja suosio kertoo. Erityispisteitä yhteistuotannolle, joka tuo musikaalin kolmeen eri kaupunkiin.

Gutenberh ensi-illassa Kapsäkissä 17.9.

Tärppi #18: Suurenmoista – Hämeenlinnan Teatteri

Näin Suurenmoista-musiikkinäytelmän Keski-Uudenmaan Teatterin tuotantona Krapin kesäteatterissa vuosi sitten, ja vaikka olin aluksi tätä teosta kohtaan vähän skeptinen, se hurmasikin minut täysin! Tämä tositarinaan ja oikeaan ihmiseen, Florence Foster Jenkinsiin, pohjautuva näytelmä on valloittavan lämminhenkinen, hyvin hauska ja tavoittaa ystävyydestä, ihmisyydestä, intohimosta ja taiteesta paljon hienoja sävyjä. Kävin lopulta kolmesti Krapilla esityksen katsomassa, ja joka kerta sai sydämellisestä kokonaisuudesta nauttia. Pidän tässä kovasti hahmoista, ja myös siitä, miten tarina kerrotaan ja miten siinä on sekä hersyvää komediaa että tosi ihania aitoja hetkiä ihmisten välillä. On kiinnostavaa nähdä näytelmä sisätiloissa, sillä kesäteatteriympäristö ja sisänäyttämö tuovat samaan juttuun aina ihan omat tunnelmansa. Hämeenlinnan Teatterin näyttömöllä on monta mainiota musiikkinäytelmää vuosien varrella nähty, ja tämä lienee siihen joukkoon erinomainen lisäys.

Suurenmoista ensi-illassa 17.10.

Tärppi #19: Niskavuoren Heta – Lappeenrannan kaupunginteatteri

Niskavuori-näytelmät ovat kovaa vauhtia muodostumassa yksiksi suosikeistani, ja vaikka Heta on kolmesta näkemästäni (Heta, nuori emäntä, naiset) ehkä vähiten suosikkini, on se silti todella hieno. Hetan hahmo kaikessa jyrkkyydessään ja järkkymättömyydessään on tosi kiinnostava, ja tämän näytelmän ihmissuhteet ja henkilöiden dynamiikat myös kiehtovat. Isoja tunteita, paljon kipua, raastavaa ylpeyttä ja riittämätöntä rakkautta, herkkiä toiveita ja hellittämätöntä katkeruutta, näitä kaikkia tarjoaa Niskavuoren Heta, ja luultavimmin myös Lappeenrannassa. Hella Wuolijoen klassikko tavoittaa jotain hyvin perustavanlaatuista suomalaisuudesta, ihmisyydestä, maaseudusta ja ties mistä, ja on komea, syvälle iskevä näytelmä. Lappeenrannan kaupunginteatterissa en ole koskaan käynyt, mutta kesällä junailin kaupungista ohitse ja huomasin, että eihän tämä niin kaukana olekaan – kenties siis tie vie Muumäen mökkiin.

Niskavuoren Heta ensi-illassa 5.9.

Tärppi #20: Näytelmä joka menee pieleen – Vaasan kaupunginteatteri

Näytelmä joka menee pieleen on yksi suosikkiteoksiani, ja genrensä parhaimmistoa ehdottomasti. Tämä toimii minulle ihan joka kerta aivan älyttömän hyvin, ja useamman version useammallakin kielellä nähneenä huomaan yhä uusia juttuja – ja jokaisessa versiossa on tietty vielä omat kommervenkkinsä. Teoksen huumori on niin fyysisen, verbaalisen kuin lavasteellisenkin komedian osalta riemukasta ja veikeää, ja täysin iskulleen toteutettuna suorastaan vastustamatonta. Teos leikittelee nokkelasti brittiläisellä murhamysteerillä, farssin konventioilla, teatterimaailman tyypeillä ja tehtävillä, tavoilla tehdä komediaa ja sillä, miten nämä kaikki yhdistetään toimivaksi, yllättäväksi ja hykerryttäväksi kokonaisuudeksi. Ja vaikka olen nähnyt tämän pikaisten laskujeni mukaan ainakin viidesti, en ole kyllästynyt samoihin vitseihin yhtään!

Näytelmä joka menee pieleen ensi-illassa 8.10.

Bonustärppi: Romeo & Julia in Concert – Wiener Stadthalle

Vaikka minulla on ollut lippu tähän konserttiin jo monta kuukautta, en silti meinaa vieläkään uskoa todeksi, että Wien, Stadthalle ja Romeo und Julia kutsuvat marraskuussa. Byääh! Maailman parasta! Rakastan ranskalaista Roméo et Juliette-musikaalia palavasti ja täydestä sydämestäni, ja se on vuosia ollut se musikaali, jonka kaikista eniten haluaisin livenä nähdä. Ja nyt näen! Romeo & Julia nähdään wieniläistuotannon 20v-juhlavuoden kunniaksi konserttiversiona alkuperäisen vuosien 2005-2006 version Romeon ja Julian, Lukas Permanin ja Marjan Shakin toimiessa tuottajina. Ja minä menen katsomaan! Kuten jo sanottu, byääh! Lavalla ovat esimerkiksi sellaiset nimet kuin about kaikki isoimmat musikaaliroolit jossain vaiheessa uraansa tehnyt Mark Seibert, joka palaa tekemään Tybaltin roolin, Romeona nuori tähti Lukas Mayer, lady Capuletina Annemieke van Dam ja Juliana debyyttiroolinsa tekevä Amelie Sarich. Ja ai että ketä muitakin! Jos jollain muulla siis sattuu olemaan marraskuussa suunnitteilla reissu Wieniin, niin en voisi enempää suositella nappaamasta tähän lippua, vielä muutamia näytti jäljellä olevan. Samalla kerralla pääsee tutustumaan niin yhteen maailman menestyneimmistä musikaaleista, yhteen Euroopan musikaalipääkaupungeista, kuin useampaan saksankielisen musikaalimaailman supertähdistä. Elän todellakin unelmaani, kun pääsen keski-euroopan musikaalikentän ytimeen viikonlopuksi yhdessä ihanan ystävän kanssa. Luvassa on R&J:n lisäksi myös Maria Theresia-musikaali ja kulissikierros Raimund Theatressa.

Romeo & Julia-konsertit 13. ja 14.11.

Pikku naisia @ Järvenpään teatteri

 mainos/kutsuvieraslippu saatu Järvenpään Teatterilta

kuvat © Hanna Erämaja

Näin Pikku naisia-näytelmän 8.8.

Jo March (Aino Piela) tutustuu New Yorkissa samassa talossa asuvaan Friedrich Bhaeriin (Tito Martinez), ja alkaa kertoa tälle perheensä tarinaa. Hän kertoo siskoistaan, Megistä (nuorempi Aada Telkki/vanhempi Beata Telkki), Bethistä (Liina Koskinen/Tellervo Törmä) ja Amystä (Saaga Taipale/Helmi Oja), äidistään (Pauliina Lappi), rintamalla olevasta isästään (Markus Peltola), palvelijatar Hannasta (Anja Veck) ja tädistään (Terhi Paloheimo). Tarinoissa mukana ovat myös naapurin väki, Laurie (Elmo Ropponen) sekä tämän isoisä (Miikka Kovalainen) ja kotiopettaja John (Joonas Aaltio). Friedrichin mielestä Marchin siskosten seikkailuissa olisi ainesta kirjaksi, mutta Jo haluaa mieluummin kirjoittaa jännittäviä ja vauhdikkaita – ja fiktiivisiä – juttuja. Sellaisia hän naisena saa julkaistua ja siten rahaa perheelleen. Oman ja siskojen tarinalla tuskin keräisi suurta lukijakuntaa, jos kukaan suostuisi sellaista ihan tavallista kertomusta edes julkaisemaan. Mutta onko Friedrichin sanoissa sittenkin perää ja pikku naisten tarinassa aineksia romaaniksi.?

Vanhankylänniemessä tänä kesänä nähtävä, Louisa May Alcottin samannimiseen klassikkoromaaniin perustuva Pikku naisia on minulle tarinana melko vieras, olen nähnyt siitä viimeisimmän leffaversion ja lukenut pienen tiivistelmän, mutta vain pari juonikuviota oli enää tässä vaiheessa muistissa. Vaan mikäs sen mukavampi tapa muistutella mieleensä Marchin siskosten tarinaa kuin katsoa sitä lavalla! Tämän version on näyttämölle sovittanut Heini Vahtera ja ohjannut Sirpa Riuttala. Pidin etenkin siitä luontevuudesta ja uskottavuudesta, jolla kaikki tarinan ihmissuhteet, hahmojen väliset dynamiikat ja ihmisten väliset kohtaamiset on lavalle tuotu. Esityksessä on aitoutta niin kokemuksissa kuin tunteissa, ja se tuntuu katsomossa asti. Näyttämöllä tarjoillaan sopivassa suhteessa lämpöä, huumoria, draamaa, iloja ja suruja, ja aimo annos rohkeutta ja päättäväisyyttä. Ihastuin muun muassa lopun tanssibileisiin, lämpimään rakkauteen jota tarina tulvii, tyttöihin jotka tekevät mitä tahtovat ja puskevat rajojen ja ennakkoluulojen läpi, omaa tietänsä etsiviin ja kulkeviin ihmisiin, kirjoihin ja tarinoihin ja siihen, miten rohkeus ja sisaruus kantaa karikoissakin. Ajoittain kohtauksissa on turhan hidasta viipyilevyyttä ja tyhjäkäyntiä, mutta parhaimmillaan – ja suurimmaksi osaksi – tämä vei mukanaan ja oli täysin valloittava. Riuttala on ohjauksessaan tuonut kokonaisuuteen maanläheisyyttä ja juurtumista, joka esityksessä näkyy varmuutena ja vaivattomuutena. Näytelmä hengittää sujuvassa rytmissä, ja on kauniisti oma maailmansa.

Tuulia Hongiston koreografioissa on sekä kepeää seuratanssia että vahvaa tematiikkaa. Etenkin tanssiaiskoreografioista ja lopun tarinasta irrallisemmasta tanssista pidin kovasti. Myös tunteita ja teemoja välittävät koreografiat toimivat, mutta niitä olisi voinut olla mukana aavistuksen enemmän, jotta tämäntyyliset koreografiat olisivat vahvemmin löytäneet paikkansa kokonaisuudessa. Hanna Erämajan skenografia on aivan ihanaa, etenkin suloisen vaaleanpunainen lavastus kukkineen, kirjoineen ja pianoineen ihastutti heti. Tarinan eri tapahtumapaikoissa liikutaan ohjauksellisesti näppärästi, ja kahdessa tasossa oleva lavastus mahdollistaa mainioita dramaturgisiakin ratkaisuja. Iltapäivän auringossa näyttämökuvissa oli ihanaa pehmeyttä ja maalauksellisuutta. Puvustus tarjoilee upeita mekkoja, tyylikkäitä pukuja, ihanaa ajankuvaa ja hienosti hahmojen persoonia huomioon ottavia kokonaisuuksia.

Koko porukka lavalla tekee luontevaa yhteistyötä, ja kaikki roolityöt ovat tosi sujuvia ja monitasoisesti rakentuneita, rehellisiä, rosoisia ja rentoja. Sekä päärooleissa että sivurooleissa ollaan taitavasti läsnä, sekä omassa hahmossa että osana tarinaa. Ilmaisu on vahvaa ja luontevaa, ja porukalla on lavalla aidon oloista sisarus-, perhe- ja rakkausenergiaa. Etenkin Marchin sisarnelikko osuu erinomaisesti rooleihinsa, niin nuoremmat kuin vanhemmat versiot, ja heidän hahmojensa välistä dynamiikkaa on helppo uskoa. Jon roolissa Aino Piela tekee kauniin, varman ja kokonaisen roolityön, jossa on herkästi vivahteita ja juurevaa energiaa. Pielalla on hienosti hallussa sekä koko tarina monine sävyineen ja suuntineen, että Jon oma kasvutarina ja kaikki se, mitä tämä käy läpi, oppii, toivoo ja tuntee. Etenkin sävykäs tunneilmaisu ja varmuus roolityössä tekivät vaikutuksen. Beata Telkki tekee Meginä roolin, jossa on lämpöä ja viisautta, mainiosti pilkettäkin silmäkulmassa, ja loputtomasti tosi kaunista luottamusta siihen, että elämä kantaa. Toki Megillä on isoja ja dramaattisiakin tunteita, etenkin romanttisia sellaisia, ja nämä Telkki uskottavasti myös välittää. Tellervo Törmä tekee Bethinä ilmeikkään ja monisävyisen roolin, ja tuo hahmonsa tarinan lavalle kauniisti ja vahvasti. Törmällä on rooliinsa toimiva lähestymiskulma, ja hän antaa luontevasti tilaa Bethin tunteille ja luonteelle. Helmi Ojan tulkitsema Amy on temperamenttinen ja nopea käänteissään, ja Oja näyttelee vahvasti Amyn tunteet ja sen, miten tämä kasvaa ja löytää itseään. Ojalla on valloittavan valovoimainen tapa olla lavalla, ja hänen ilmaisussaan on energiaa ja tarkkuutta. Aada Telkki, Liina Koskinen ja Saaga Taipale Megin, Bethin ja Amyn lapsiversioina tekevät jokainen hienot roolit, ja erityisen onnistunutta sekä nuorempien että vanhempien siskosten näyttelijöiden tulkinnoissa on se, kuinka hyvin kahden näyttelijän näyttelemä hahmo vaikuttaa ihan samalta ihmiseltä sekä lapsena että vanhempana.

Elmo Ropposen valloittavan suloinen ja veikeä Laurie on mainio hahmo, jossa on sekä huoletonta leikkisyyttä että vakavaa, vahvaa tunnetta. Ropponen tekee roolinsa taitavalla läsnäololla, ja erityisesti Laurien rakkauselämän toiveet ja tunteet hän tulkitsee hyvin uskottavasti. Pauliina Lappi on siskosten viisaana äitinä lämmin ja turvallinen, hänellä riittää oikeita sanoja monenlaisiin tilanteisiin ja rakkautta kaikille elämänsä tärkeille ihmisille. Anja Veckin murretta haastava, lempeä ja huumorintajuinen palvelijatar Hanna on ihana hahmo, ja Veck näyttelee hänen roolinsa Marchin perheessä kauniisti. Tito Martinez tuo Friedrichin rooliin sopivasti kannustavuutta, uteliaisuutta ja ystävällisyyttä, ja tekee hahmostaan sellaisen ihmisen, johon on helppo uskoa Jon luottavan. Joonas Aaltio on kotiopettajatar John Brooken roolissa vastuuntuntoisen oloinen ihminen, mutta John on opettajanroolistaan huolimatta huumorintajuinenkin tyyppi, ja kiltti myös. Markus Peltola tekee isä-Marchina leppoisan ja lämpimän roolin, ja kustantaja Dashwoodina taas näyttelee hahmoaan sujuvalla otteella, sopivasti ylenkatseellisesti mutta lopulta sen myöntäen, että herra kustantajalla lienee paikka tarkastella mielipiteitään uudelleen. Terhi Paloheimon näyttelemä täti March on melkoisen topakka, hänellä on asemansa tuomia mahdollisuuksia olla vähän ikävä ihminen, ja niitä mahdollisuuksia täti välillä käytteleekin. Jossain tylyn kuoren alla on kuitenkin myös lämpöä. Lavalla nähdään myös Nella Skogberg, Oskari Junnila, Lotta Ruotanen, Iiris Niinimaa ja Noora Soininen.

Livenä esitetty musiikki on kaunista, niin soiton kuin laulun osalta. Moni pianokappale on Amy Beachin säveltämä – hän oli ensimmäinen amerikkalainen nainen, joka sai säveltämänsä sinfonian (Gaelic Symphony) kantaesitettäväksi Yhdysvalloissa. Musiikkimaailman pioneeri siis! Ja sehän sopii, kun lavalla tyttöjen ja naisten asemaa, oikeuksia, rooleja, paikkaa ja asemaa maailmassa perhetarinan ohella käsitellään. Nämä teemat ovat luontevasti, ja automaattisestikin toki, osa Pikku naisia, ja näyttämöllä ne ovat orgaanisesti yksi tarinan sävyistä. Kokonaisuus on tasapainoinen ja valloittavan aito ja itsessään varma. Kaikki osa-alueet toimivat hienosti sekä yhdessä että erikseen, ja etenkin uskottava, rento ja monitasoinen näyttelijäntyö teki minuun vaikutuksen. Aivan ihania, inhimillisiä ja väkevästi hahmojen puolella olevia roolitöitä tässä, niitä oli ilo katsoa. Tuulinen päivä sattui esityspäivälle, ja sehän sopi tähän taipumattomien tyttöjen tarinaan oivallisesti – tunteiden tuiverrusta ja tunkkaisten normien tuuletusta tykitellään lavan täydeltä!

Saha Saimaan rannalla @ Millilleen Events

kuvat © VMH Productions

Näin Saha Saimaan rannalla-musiikkinäytelmän 23.7.

Kalastamassa oleva Helmi (Sonja Pajunoja) ja sahalle työtä kyselemään menossa oleva Vikke (Martti Manninen) ensikohtaavat Saimaan aalloilla soudellessaan, ja myöhemmin törmäävät toisiinsa Honkalahden sahan maisemissa tämän tästä. Kipinäkin syttyy heidän välilleen, hymyjä ja sanoja vaihdetaan, ja virnuillaan itsekseen kun muut eivät näe. Sahan johtaja Serenius (Ilkka Hämäläinen) ja vaimonsa Olympiada (Niina Ahola) kovasti pohdiskelevat sahan merkitystä Joutsenolle, työntekijöiden asemaa, laitoksen tuottavuutta ja sen kehittämistä. Sahatyöläiset sen sijaan tavoittelevat kuka mitäkin, kuumaluontoinen Hurjansaari (Aapo Stavén) lähinnä puna-aatteen uutta tulemista ja sitä, että herrojen valta kaadetaan, Borovikoff (Juho Rantonen), Neuvosto-Venäjältä paennut, taas turvallista paikkaa olla ja elää vailla pelkoa palautuksesta kotimaahansa. Turvaa tuokin sahan rouvan sisäkkö Hilma (Sanni Kauppinen), joka opettaa niin suomea kuin luottamusta. Sulo (Sami Sivonen) salakuljettaa viinaa ja haaveilee uudesta emännästä veneelleen, Siippa (Teemu Simpanen) taas pohtii, kuinka mahtaa itään lähteeneellä pojallaan mennä, kun ei ole mitään kuulunut. Itse kullakin on vielä mielessä kahdeksan vuotta aiemmin taisteltu sisällissota, mutta yhä useampi kääntää katseensa tulevaan. Ja taustalla liplattaa Saimaa, muuttumaton ja siinä aina. Katsomassa meitä nyt, aivan kuin sata vuotta sittenkin, kauan ennen sitä ja vielä kauan tästä eteenpäin.

Ensimmäistä kertaa ikinä suuntautui teatterireissuni idän suuntaan ja Etelä-Karjalaan. Kyseessä ei ollutkaan mikä tahansa esitys, vaan Honkalahden Sahan laiturille vartavasten tälle jutulle rakennetussa ihanassa teatterimiljöössä esitetty musiikkinäytelmä, joka kuvaa sahan ja sen ihmisten sadan vuoden takaista elämää. Eikä ole Honkalahden Sahallakaan mikä tahansa vuosi nyt menossa, vaan 120v juhlan aika, joten mikäs sen spesiaalimpi hetki ottaa juna alle ja puksutella katsomaan. Vaikka esitys kovasti kiinnosti, vähän olin silti pohtinut että no haittaako se nyt, jos tämä jää välistä, kun vähän on hankalan matkan päässä (ei ollut) ja kaikkea ehtii kesän aikana kyllä näkemään, ja toisaalta kaikkea ei kuitenkaan ehdi koskaan näkemään. Vaan sitten selvisi, että nämäpä ihan oikeasti soutavat Saimaalla osana esitystä, ja meikä päätti että sitä en kyllä jätä välistä. Joten suunta Saimaan rannalle ja sadan vuoden taakse siis! Käsikirjoituksen ja laulujen sanat on kirjoittanut Petter Sairanen, ja sävellyksistä vastaa Sari Kaasinen. Ohjaus on Johanna Juslinin käsialaa, ja koreografiat (biiseissä 1, 2, 4, 5, 10) Anu Itkosen tekemiä. Tarina tarjoilee niin romantiikkaa, työntekoa, aatteen paloa, herrojen ja työväen kahnauksia, riemua ja murhetta, uusia alkuja ja vanhoja kaunoja. Kelpo malliin kirjoitettu sujuva juttu, jonka sydän ovat hurmaavat, hurjat, herkät ja hyväntuuliset hahmot. Ihan niin syvälle tai monitasoiseksi esitys ei mene kuin sillä ehkä olisi mahdollisuus, tämä on enemmänkin kokoelma erilaisia ihmiskohtaloita, jotka laitetaan samaan paikkaan ja joita kaikkia enemmän tai vähemmän sitten seurataan, kuin vahvasti yhteen tai pariin teemaan tai hahmoon keskittyvä juonivetoinen tarina. Kaikenlaista siis tapahtuu, ja moni juttu oivallisesti kerrottuna, mutta syventämiseen ja napakoittamiseen jäi vielä tilaa. Juslinin ohjauksessa vastakkainasettelut ja ihmisten väliset tunteet ovat vahvimmat osa-alueet, samoin hienon soljuvan rytmin tavoittaminen on ohjauksessa erinomaista. Minulle tietysti iskivät eniten juuri sisällissodan jättämät katkeruudet ja se, miten ennen eri puolilla olleet ihmiset nyt etsivät paikkaa ja tapaa olla yhdessä maailmassa ja yhteiskunnassa. Arvata saattaa siis, että kun Serenius kutsuu Hurjansaaren konttoriinsa juttusille ja muistuttaa, (spoileri!) miten sodan aikana on pelastanut tämän hengen, minä nautin kohtauksen jännitteisestä ja monikerroksisesta tunnelmasta täysin siemauksin.

Sairasen sanoittamat ja Kaasisen säveltämät kappaleet on sovittanut harmonikassa kuultava kapellimestari Virve Jääskeläinen, hänen lisäkseen muusikoina toimivat Ella Talka (kantele), Eelis Kurkela (rummut), Åke Forsell (kontrabasso). Lisäksi Hilmaa näyttelevä Sanni Kauppinen tarttuu muutamaan otteeseen viuluun, ja Vikkeä tulkitseva Martti Manninen yhdessä kappaleessa harmonikkaan. Kappaleita on kymmenen, viisi ekalla ja viisi tokalla puoliajalla, tunnelmasta toiseen meneviä ja poljennoltaan vuoroin reippaita, vuoroin haikeita. Bändin soitto kuulostaa ihanalta, ja etenkin harvemmin kuultavat kantele ja harmonikka ihastuttivat, ja viulu tietenkin, onhan se suosikkisoittimeni. Näyttelijät laulavat kaikki vahvasti ja välittävät laulullaan tunteita ja tunnelmia. Omia suosikkejani olivat kappaleet Kesken kaiken, Vielä vielä vielä ja Sinä olet minusta yhtä kaukana. Anu Itkosen upeassa koreografiassa on sellaista tanssiteatterimaisuutta, jota ei usein musiikkiteatterikoreoissa näe, ja tanssin ja liikkeen kautta tartutaan esityksen tematiikkaan tosi kauniisti ja väkevästi. Liikekielessä on jotain melkeinpä ylimaallista, arjen ja todellisuuden ylle kohoavaa, ja silti se on tiukasti sahassa, ihmisissä ja tunteissa kiinni. Myös Juho Rantosen suunnittelema "taapelitango" täytyy mainita, hänen tanssillinen ilmaisunsa kiinnitti katseen useaan otteeseen, ja tämä puupinon päällä tanssittu, vahva ja herkkä koreografia teki vaikutuksen. Taapeleita nimittäin nähdään lavalla, ja lautoja ladotaan pinoon varmoin ottein reippaassa rytmissä. Esityksen skenografia on Anu Pirilän käsialaa, tarpeisto Satu Kivistön, ja kauniiseen paikkaan on komeat puitteet tälle balladille työstä ja rakkaudesta luotu. Erityisesti se, miten esitys istuu esityspaikkaansa ja elää ja hengittää samassa rytmissä ympäröivän maiseman ja historian kanssa, on tässä uskomattoman hienoa. Laiturin vieressä on parkissa punavalkoinen alus nimeltä M/S Kymmenen, halkoja hakataan, tukkia sahataan, veden äärellä kohoaa pino puita, pölkkyjä, lastuja, klapeja ja lautoja on erinäisissä asetelmissa ympäri lavaa, ja tapahtumien taustalla kohoaa sahan päätyseinämäinen lavaste konttoreineen ja (oikeine!) saunoineen. Kuulin, että siellä on työryhmä ottanut löylyt jos toisetkin esityskauden aikana, ja sitten pulahtanut vieressä kimaltavaan Saimaaseen. Eihän tällaista ole missään! Saunaa siinä esityksen aikana ryhdyttiin lämmittämään, ja ai että kuinka se savun tuoksu upotti esityksen maailmaan... Puvustuksessa on ajanmukaista kuvastoa, herrat ja työläiset toisistaan eri tyyleillä erotettuna, ja ammattien mukaista asua jokaisella. Tämä 1920-luvun työläismuoti hattuineen, henkseleineen ja pellavapaitoineen on juuri makuuni, joten ihailtavaa riitti. Hurjansaaren olkapäälle asetettavaa nahkasuojaa kadehdin, sellaisen tarvitsisin itsekin kun lautoja tulee kanneltua.

Hurjansaaresta puheenollen, arvata saattaa senkin, että tämä osuvasti nimetty tulisieluinen aatteen mies oli suosikkihahmoni. Aapo Stavén tulkitsee hahmoaan vahvalla läsnäololla ja räjähtävällä, aavistuksen jopa pelottavalla energialla. Uhoa riittää ja sen kuulee, ja Stavén näyttelee taitavasti sen, miten yhteen asiaan keskittyminen ja valtava katkeruus syövät Hurjansaaren elämästä kaiken muun. Periksi ei voi enää antaa, ei ottaa askelta taakse ja vetää henkeä, vaan täytyy mennä täysillä sitä kohti mihin kaiken luottonsa laittaa. Murtunut mieshän siitä on tuloksena, mutta sentään hengissä oleva sellainen. Sonja Pajunoja ja Martti Manninen olivat minulle ainoat tutut kasvot lavalla, ja osasyy suunnata katsomoon. He näyttelevät hurmaavalla keveydellä ja aitoudella Helmin ja Viken välille syttyvän jaetun ihastumisen, ja sen kihisevän tunteen, jonka se saa aikaan. Pajunoja tekee Helmista järkevän ja taitavasti elämäänsä hallitsevan nuoren naisen, jolla leipä on tiukassa, mutta joka osaa, pärjää ja keksii keinot. Hänen näyttelijäntyössään on herkkyyttä ja paloa. Mannisen näyttelemä Vikke on hyväntuulinen ja veikeä kaveri, hän seurailee tarkkanäköisesti ulkopuolisena sahalle tullessaan sinne muodostuneen yhteisön elämää, ja löytää nopeasti paikkansa. Mannisen luonteva tunneilmaisu kasvattaa Viken hahmosta kokonaisen ihmisen, joka tarinan aikana ehtii kokea ja oppia monenlaista niin ihmissuhteista, elämästä kuin sahan maailmastakin.

Juho Rantonen jäi mieleen etenkin vangitsevan tanssillisen ilmaisun kautta, mutta myös hänen läsnäoleva ja tasapainoinen näyttelijäntyönsä Borovikoffina teki vaikutuksen. Sanni Kauppinen on Hilmana valloittava ja hänessä on sellaista valoisaa energiaa, joka lämmittää. Pidin Borovikoffin ja Hilman suhteen rakentumisesta ja välittömästä yhteydestä tosi paljon, ja Rantonen ja Kauppinen näyttelevät tämän kaksikon jakamat hetket avoimesti ja kauniisti. Ilkka Hämäläinen ja Niina Ahola tekevät Sereniuksena ja Olympiadana roolit, joissa tasapaino hyväntuulisen huumorin ja vakavan, draamallisen näyttelemisen välillä on oivallisesti löytynyt. Molemmat myös tavoittavat hyvin sen helpon olemisen, jonka korkeampi yhteiskuntaluokka heidän hahmoilleen takaa, vaikka totta kai myös sahan johtajalla vaimoineen on huolensa ja murheensa. Minna Mänttäri on Hurjansaaren vaimon Veeran roolissa sisällissodan kauhut sisälleen haudannut nainen, joka yrittää päästä eteenpäin, mutta jonka kokemukset nousevat pintaan kun tunne kasvaa liian suureksi. Konstaapeli Hirvosena Mänttärillä on mainio energia roolityössään. Sami Sivosen Sulo on melkoisen leppoisa mies, joka vaikuttaa aina löytävän keinon saada omat tavoitteensa onnistumaan, oli kyseessä sitten pirtukuljetuksen järjestäminen tai romanttisten kirjeiden lähettely. Pinnan alla on kuitenkin myös Sulolla vielä monta kipeää kokemusta sisällissodasta. Teemu Simpanen tekee Siipan roolin sujuvasti ja ilmentäen hyvin tämän persoonaa ja piiloteltua huolta pojasta. Näytelmän tuottaja Tommi Männistö nähdään myös lavalla, sahatyöläisen ja aika lailla suoraan asiaan menevän lääkäri Toivasen rooleissa. Koko porukka lavalla on hahmoissaan ja tarinassa sisällä ihanalla energialla, ja heiltä sujuu niin komediallinen meno kuin syvät ja rehelliset tunteet.

Tämä oli juuri hyvä ensimmäisen idän suuntaan suunnatun teatterireissun kohde, olihan tässä vaikka ja mitä ihanaa. Soutelua! Saimaa! Saha! Sauna! Noin esimerkiksi, ja mikä upea paikka kertoa juuri tämä tarina! Honkalahden sahalaituri on antanut teatterille valloittavan ja kauniin miljöön, ja katsomossa on hienoa istua esityksen aikana sadan vuoden taakse matkaten ja samalla viereisen, yhä täydessä työssä olevan sahalaitoksen arkisia ääniä kuunnellen. Näyttelijät ovat kaikki taitavia ja tuovat hahmonsa lavalle hyvin sydämellisesti, kaikkia heidän hyviä ja vähän ristiriitaisia puolia hengittäen. Musiikki vei mennessään, ja erityisesti upeat koreografiat nostivat musiikkikohtaukset vielä johonkin uusiin sfääreihin. Ja se murre! Ai että, olipa hurmaavaa kuunneltavaa kun murre oli täysin saumaton osa esityksen ja hahmojen sielua. Ei siihen ehkä niin kiinnitä huomiota, että hyvin usein teatterihahmot puhuvat melko yleiskieltä, mutta kun nyt puhuttiin murretta (tietenkin), se juurrutti tarinaa vielä esityspaikan lisäksikin juuri Joussenoon. Lisää murteita lavalle, sanon minä! Olipa kiva reissu tämä, onneksi en jättänyt välistä. Aurinkokin vielä kaiken kruunuksi helli suorastaan helteisenä, ja hyväntuulisena sai kotimatkalle lähteä tämän katsottuaan – ehkä vähän haikeana myös.