Saha Saimaan rannalla @ Millilleen Events

kuvat © VMH Productions

Näin Saha Saimaan rannalla-musiikkinäytelmän 23.7.

Kalastamassa oleva Helmi (Sonja Pajunoja) ja sahalle työtä kyselemään menossa oleva Vikke (Martti Manninen) ensikohtaavat Saimaan aalloilla soudellessaan, ja myöhemmin törmäävät toisiinsa Honkalahden sahan maisemissa tämän tästä. Kipinäkin syttyy heidän välilleen, hymyjä ja sanoja vaihdetaan, ja virnuillaan itsekseen kun muut eivät näe. Sahan johtaja Serenius (Ilkka Hämäläinen) ja vaimonsa Olympiada (Niina Ahola) kovasti pohdiskelevat sahan merkitystä Joutsenolle, työntekijöiden asemaa, laitoksen tuottavuutta ja sen kehittämistä. Sahatyöläiset sen sijaan tavoittelevat kuka mitäkin, kuumaluontoinen Hurjansaari (Aapo Stavén) lähinnä puna-aatteen uutta tulemista ja sitä, että herrojen valta kaadetaan, Borovikoff (Juho Rantonen), Neuvosto-Venäjältä paennut, taas turvallista paikkaa olla ja elää vailla pelkoa palautuksesta kotimaahansa. Turvaa tuokin sahan rouvan sisäkkö Hilma (Sanni Kauppinen), joka opettaa niin suomea kuin luottamusta. Sulo (Sami Sivonen) salakuljettaa viinaa ja haaveilee uudesta emännästä veneelleen, Siippa (Teemu Simpanen) taas pohtii, kuinka mahtaa itään lähteeneellä pojallaan mennä, kun ei ole mitään kuulunut. Itse kullakin on vielä mielessä kahdeksan vuotta aiemmin taisteltu sisällissota, mutta yhä useampi kääntää katseensa tulevaan. Ja taustalla liplattaa Saimaa, muuttumaton ja siinä aina. Katsomassa meitä nyt, aivan kuin sata vuotta sittenkin, kauan ennen sitä ja vielä kauan tästä eteenpäin.

Ensimmäistä kertaa ikinä suuntautui teatterireissuni idän suuntaan ja Etelä-Karjalaan. Kyseessä ei ollutkaan mikä tahansa esitys, vaan Honkalahden Sahan laiturille vartavasten tälle jutulle rakennetussa ihanassa teatterimiljöössä esitetty musiikkinäytelmä, joka kuvaa sahan ja sen ihmisten sadan vuoden takaista elämää. Eikä ole Honkalahden Sahallakaan mikä tahansa vuosi nyt menossa, vaan 120v juhlan aika, joten mikäs sen spesiaalimpi hetki ottaa juna alle ja puksutella katsomaan. Vaikka esitys kovasti kiinnosti, vähän olin silti pohtinut että no haittaako se nyt, jos tämä jää välistä, kun vähän on hankalan matkan päässä (ei ollut) ja kaikkea ehtii kesän aikana kyllä näkemään, ja toisaalta kaikkea ei kuitenkaan ehdi koskaan näkemään. Vaan sitten selvisi, että nämäpä ihan oikeasti soutavat Saimaalla osana esitystä, ja meikä päätti että sitä en kyllä jätä välistä. Joten suunta Saimaan rannalle ja sadan vuoden taakse siis! Käsikirjoituksen ja laulujen sanat on kirjoittanut Petter Sairanen, ja sävellyksistä vastaa Sari Kaasinen. Ohjaus on Johanna Juslinin käsialaa, ja koreografiat (biiseissä 1, 2, 4, 5, 10) Anu Itkosen tekemiä. Tarina tarjoilee niin romantiikkaa, työntekoa, aatteen paloa, herrojen ja työväen kahnauksia, riemua ja murhetta, uusia alkuja ja vanhoja kaunoja. Kelpo malliin kirjoitettu sujuva juttu, jonka sydän ovat hurmaavat, hurjat, herkät ja hyväntuuliset hahmot. Ihan niin syvälle tai monitasoiseksi esitys ei mene kuin sillä ehkä olisi mahdollisuus, tämä on enemmänkin kokoelma erilaisia ihmiskohtaloita, jotka laitetaan samaan paikkaan ja joita kaikkia enemmän tai vähemmän sitten seurataan, kuin vahvasti yhteen tai pariin teemaan tai hahmoon keskittyvä juonivetoinen tarina. Kaikenlaista siis tapahtuu, ja moni juttu oivallisesti kerrottuna, mutta syventämiseen ja napakoittamiseen jäi vielä tilaa. Juslinin ohjauksessa vastakkainasettelut ja ihmisten väliset tunteet ovat vahvimmat osa-alueet, samoin hienon soljuvan rytmin tavoittaminen on ohjauksessa erinomaista. Minulle tietysti iskivät eniten juuri sisällissodan jättämät katkeruudet ja se, miten ennen eri puolilla olleet ihmiset nyt etsivät paikkaa ja tapaa olla yhdessä maailmassa ja yhteiskunnassa. Arvata saattaa siis, että kun Serenius kutsuu Hurjansaaren konttoriinsa juttusille ja muistuttaa, (spoileri!) miten sodan aikana on pelastanut tämän hengen, minä nautin kohtauksen jännitteisestä ja monikerroksisesta tunnelmasta täysin siemauksin.

Sairasen sanoittamat ja Kaasisen säveltämät kappaleet on sovittanut harmonikassa kuultava kapellimestari Virve Jääskeläinen, hänen lisäkseen muusikoina toimivat Ella Talka (kantele), Eelis kurkela (rummut), Åke Forsell (kontrabasso). Lisäksi Hilmaa näyttelevä Sanni Kauppinen tarttuu muutamaan otteeseen viuluun, ja Vikkeä tulkitseva Martti Manninen yhdessä kappaleessa harmonikkaan. Kappaleita on kymmenen, viisi ekalla ja viisi tokalla puoliajalla, tunnelmasta toiseen meneviä ja poljennoltaan vuoroin reippaita, vuoroin haikeita. Bändin soitto kuulostaa ihanalta, ja etenkin harvemmin kuultavat kantele ja harmonikka ihastuttivat, ja viulu tietenkin, onhan se suosikkisoittimeni. Näyttelijät laulavat kaikki vahvasti ja välittävät laulullaan tunteita ja tunnelmia. Omia suosikkejani olivat kappaleet Kesken kaiken, Vielä vielä vielä ja Sinä olet minusta yhtä kaukana. Anu Itkosen upeassa koreografiassa on sellaista tanssiteatterimaisuutta, jota ei usein musiikkiteatterikoreoissa näe, ja tanssin ja liikkeen kautta tartutaan esityksen tematiikkaan tosi kauniisti ja väkevästi. Liikekielessä on jotain melkeinpä ylimaallista, arjen ja todellisuuden ylle kohoavaa, ja silti se on tiukasti sahassa, ihmisissä ja tunteissa kiinni. Myös Juho Rantosen suunnittelema "taapelitango" täytyy mainita, hänen tanssillinen ilmaisunsa kiinnitti katseen useaan otteeseen, ja tämä puupinon päällä tanssittu, vahva ja herkkä koreografia teki vaikutuksen. Taapeleita nimittäin nähdään lavalla, ja lautoja ladotaan pinoon varmoin ottein reippaassa rytmissä. Esityksen skenografia on Anu Pirilän käsialaa, tarpeisto Satu Kivistön, ja kauniiseen paikkaan on komeat puitteet tälle balladille työstä ja rakkaudesta luotu. Erityisesti se, miten esitys istuu esityspaikkaansa ja elää ja hengittää samassa rytmissä ympäröivän maiseman ja historian kanssa, on tässä uskomattoman hienoa. Laiturin vieressä on parkissa punavalkoinen alus nimeltä M/S Kymmenen, halkoja hakataan, tukkia sahataan, veden äärellä kohoaa pino puita, pölkkyjä, lastuja, klapeja ja lautoja on erinäisissä asetelmissa ympäri lavaa, ja tapahtumien taustalla kohoaa sahan päätyseinämäinen lavaste konttoreineen ja (oikeine!) saunoineen. Kuulin, että siellä on työryhmä ottanut löylyt jos toisetkin esityskauden aikana, ja sitten pulahtanut vieressä kimaltavaan Saimaaseen. Eihän tällaista ole missään! Saunaa siinä esityksen aikana ryhdyttiin lämmittämään, ja ai että kuinka se savun tuoksu upotti esityksen maailmaan... Puvustuksessa on ajanmukaista kuvastoa, herrat ja työläiset toisistaan eri tyyleillä erotettuna, ja ammattien mukaista asua jokaisella. Tämä 1920-luvun työläismuoti hattuineen, henkseleineen ja pellavapaitoineen on juuri makuuni, joten ihailtavaa riitti. Hurjansaaren olkapäälle asetettavaa nahkasuojaa kadehdin, sellaisen tarvitsisin itsekin kun lautoja tulee kanneltua.

Hurjansaaresta puheenollen, arvata saattaa senkin, että tämä osuvasti nimetty tulisieluinen aatteen mies oli suosikkihahmoni. Aapo Stavén tulkitsee hahmoaan vahvalla läsnäololla ja räjähtävällä, aavistuksen jopa pelottavalla energialla. Uhoa riittää ja sen kuulee, ja Stavén näyttelee taitavasti sen, miten yhteen asiaan keskittyminen ja valtava katkeruus syövät Hurjansaaren elämästä kaiken muun. Periksi ei voi enää antaa, ei ottaa askelta taakse ja vetää henkeä, vaan täytyy mennä täysillä sitä kohti mihin kaiken luottonsa laittaa. Murtunut mieshän siitä on tuloksena, mutta sentään hengissä oleva sellainen. Sonja Pajunoja ja Martti Manninen olivat minulle ainoat tutut kasvot lavalla, ja osasyy suunnata katsomoon. He näyttelevät hurmaavalla keveydellä ja aitoudella Helmin ja Viken välille syttyvän jaetun ihastumisen, ja sen kihisevän tunteen, jonka se saa aikaan. Pajunoja tekee Hilmasta järkevän ja taitavasti elämäänsä hallitsevan nuoren naisen, jolla leipä on tiukassa, mutta joka osaa, pärjää ja keksii keinot. Hänen näyttelijäntyössään on herkkyyttä ja paloa. Mannisen näyttelemä Vikke on hyväntuulinen ja veikeä kaveri, hän seurailee tarkkanäköisesti ulkopuolisena sahalle tullessaan sinne muodostuneen yhteisön elämää, ja löytää nopeasti paikkansa. Mannisen luonteva tunneilmaisu kasvattaa Viken hahmosta kokonaisen ihmisen, joka tarinan aikana ehtii kokea ja oppia monenlaista niin ihmissuhteista, elämästä kuin sahan maailmastakin.

Juho Rantonen jäi mieleen etenkin vangitsevan tanssillisen ilmaisun kautta, mutta myös hänen läsnäoleva ja tasapainoinen näyttelijäntyönsä Borovikoffina teki vaikutuksen. Sanni Kauppinen on Hilmana valloittava ja hänessä on sellaista valoisaa energiaa, joka lämmittää. Pidin Borovikoffin ja Hilman suhteen rakentumisesta ja välittömästä yhteydestä tosi paljon, ja Rantonen ja Kauppinen näyttelevät tämän kaksikon jakamat hetket avoimesti ja kauniisti. Ilkka Hämäläinen ja Niina Ahola tekevät Sereniuksena ja Olympiadana roolit, joissa tasapaino hyväntuulisen huumorin ja vakavan, draamallisen näyttelemisen välillä on oivallisesti löytynyt. Molemmat myös tavoittavat hyvin sen helpon olemisen, jonka korkeampi yhteiskuntaluokka heidän hahmoilleen takaa, vaikka totta kai myös sahan johtajalla vaimoineen on huolensa ja murheensa. Minna Mänttäri on Hurjansaaren vaimon Veeran roolissa sisällissodan kauhut sisälleen haudannut nainen, joka yrittää päästä eteenpäin, mutta jonka kokemukset nousevat pintaan kun tunne kasvaa liian suureksi. Konstaapeli Hirvosena Mänttärillä on mainio energia roolityössään. Sami Sivosen Sulo on melkoisen leppoisa mies, joka vaikuttaa aina löytävän keinon saada omat tavoitteensa onnistumaan, oli kyseessä sitten pirtukuljetuksen järjestäminen tai romanttisten kirjeiden lähettely. Pinnan alla on kuitenkin myös Sulolla vielä monta kipeää kokemusta sisällissodasta. Teemu Simpanen tekee Siipan roolin sujuvasti ja ilmentäen hyvin tämän persoonaa ja piiloteltua huolta pojasta. Näytelmän tuottaja Tommi Männistö nähdään myös lavalla, sahatyöläisen ja aika lailla suoraan asiaan menevän lääkäri Toivasen rooleissa. Koko porukka lavalla on hahmoissaan ja tarinassa sisällä ihanalla energialla, ja heiltä sujuu niin komediallinen meno kuin syvät ja rehelliset tunteet.

Tämä oli juuri hyvä ensimmäisen idän suuntaan suunnatun teatterireissun kohde, olihan tässä vaikka ja mitä ihanaa. Soutelua! Saimaa! Saha! Sauna! Noin esimerkiksi, ja mikä upea paikka kertoa juuri tämä tarina! Honkalahden sahalaituri on antanut teatterille valloittavan ja kauniin miljöön, ja katsomossa on hienoa istua esityksen aikana sadan vuoden taakse matkaten ja samalla viereisen, yhä täydessä työssä olevan sahalaitoksen arkisia ääniä kuunnellen. Näyttelijät ovat kaikki taitavia ja tuovat hahmonsa lavalle hyvin sydämellisesti, kaikkia heidän hyviä ja vähän ristiriitaisia puolia hengittäen. Musiikki vei mennessään, ja erityisesti upeat koreografiat nostivat musiikkikohtaukset vielä johonkin uusiin sfääreihin. Ja se murre! Ai että, olipa hurmaavaa kuunneltavaa kun murre oli täysin saumaton osa esityksen ja hahmojen sielua. Ei siihen ehkä niin kiinnitä huomiota, että hyvin usein teatterihahmot puhuvat melko yleiskieltä, mutta kun nyt puhuttiin murrertta (tietenkin), se juurrutti tarinaa vielä esityspaikan lisäksikin juuri Joussenoon. Lisää murteita lavalle, sanon minä! Olipa kiva reissu tämä, onneksi en jättänyt välistä. Aurinkokin vielä kaiken kruunuksi helli suorastaan helteisenä, ja hyväntuulisena sai kotimatkalle lähteä tämän katsottuaan – ehkä vähän haikeana myös.

Ronja Ryövärintytär @ Taaborin kesäteatteri

 mainos/vapaalippu saatu Taaborin kesäteatterilta

kuvat © Elsa Wellamo

Näin Ronja Ryövärintyttären 18.7.

Ukkonen räsähtää ja syvällä metsän suojissa sijaitseva ryövärilinna halkeaa kahtia. Se ei suinkaan ole tuon yön suurin tapahtuma, vaan ryöväripäällikkö Matias (Timo Lavikainen) ja puolisonsa Loviisa (Kirsi Mäkelä) saavat lapsen, pienen tyttären. Tuo lapsi saa nimekseen Ronja (Iida Kukkonen), ja pian hän jo seikkailee pitkin Matiaksenmetsää. Utelias tyttö törmää seikkailuillaan paitsi männiäisiin, ajattaroihin ja muihin metsän mönkiäisiin, myös linnan halkaisseen Helvetinkuilun yli hyppiessään Birkiin (Samuli Ainasvuori). Vaan kumma juttu on tuo kyllä, sillä ei kilpailevalla ryöväripäälliköllä Borkalla (Taavi Vartia) ja Undiksella (Sofia Parkkola) poikaa pitäisi olla..? Mutta on kuin onkin, ja nyt tämä perheineen ja porukoineen on muuttanut linnan pohjoispuolelle! Siitäkös matiasryövärit kiivastuvat, mutta yllätyksekseen Ronja huomaa, ettei uusi tuttavuus olekaan joku, jota ajaa pois ja härnäillä, vaan joku, jonka voi päästää lähelle ja ottaa veljekseen. Vaan kuinkahan mahtaa isä-Matias tällaiseen vihollisen kanssa veljeilyyn suhtautua?

Kyllä kesään aina (vähintään) yksi Ronja kuuluu! Tälle kesälle matka Matiaksenmetsään suuntautui Taaborinvuorelle, jossa Ronjan tarina nähdään valloittavalla energialla ja mainiolla huumorilla tulkittuna. Käytössä on (muistaakseni) minulle uusi sovitus, Akse Pettersonin käsialaa, ja ohjauksesta vastaa Taavi Vartia. Kuten moni tietää ja loput arvaavat, Ronja Ryövärintytär on yksi suosikkitarinoitani. Onhan tässä kahden toisiaan vihaavan suvun vesojen ystävystymisessä jotain samaa kuin eräässä shakespearelaisessa tragediassa, joten ei ihme, että ihastuin Ronjaan heti ensinäkemältä vuosia sitten. Ja niin ihastuin myös nyt! Näyttämöllä on juuri sellainen leikkisä, riehakas, villi fiilis, joka Ronjaan kuuluu, ja samalla nousevat esiin oikeudenmukaisuuden, ystävyyden, vihapidon, uteliaisuuden ja luonnon teemat. Vartian ohjauksessa on vauhdikkuutta ja huumoria, ja myös hyvin tunnistettu ne hetket, joissa on mahdollisuus rauhoittaa menoa ja katsoa haikeita ja vaikeitakin tunteita. Ronjassa minua viehättää luonnonläheisyyden, rohkeuden ja maailmaa avoimella sydämellä lähestyvien hahmojen lisäksi se, millaista perhe-, ystävyys- ja vihollisuusdynamiikkaa tarinassa on, ja miten yhteisö ryöväreiden maailmassa rakentuu. Erityisesti ne hetket, joissa kaksi ryövärisukua on vastakkain enemmän tai vähemmän vihamielisissä tunnelmissa, ovat minulle tärkeitä. Samoin Birkin hahmon kautta esille tuodut vihanpidon vaikutukset tämän ensin joutuessa Matiaksen vangiksi, ja myöhemmin hänen kyräillessään ja katkerasti katsellessaan Karhuluolalla ramppaavia Ronjan vierailijoita. Ilahdutti kovasti vahvasti latautunut kohtaus, jossa Matias seuraa Birkiä, vaikka varsinaista birknappingia ei nähtykään. Pidin kovasti siitä energisestä ja valoisasta otteesta, jolla koko esitys tuodaan lavalle. Meininki on alusta loppuun mainio, siinä on veikeitä sävyjä ja leikkisyyttä, joka hurmaa. Välillä lava tosin jää tyhjäksi hieman turhaan venyviksi hetkiksi, kun näyttämölle tullaan katsomon läpi ja edellinen kohtaus on jo loppunut, mutta kokonaisuuden tunnelmaa eivät nämä hetket eivät kuitenkaan häiritse. Koko tilan käyttö itsessään toimii mainiosti, ja metsämaiseman reunustamalla lava-alueella kelpaa Ronjan, Birkin ja kumppaneiden seikkailla. En siis ole juuri tätä sovitusta Astrid Lindgrenin teoksesta ennen nähnyt, mutta ihanalla tavalla tulee tarina lavalle. Ainoastaan kakkiaisia jäin kaipaamaan, ja ehkä villihevosia pyrähtämään lavalle myös muuten kuin ääniefektinä.

Taavi Lehtosen taustamusiikki rytmittää kohtauksia sujuvasti, ja monessa hetkessä tuo tunnelmaan lisää sävyjä. Välillä musiikki tuntui vähän ylimääräiseltä herkimmissä hetkissä, vaan erityisen hyvin se sopi jännittäviin ja vauhdikkaisiin hetkiin. Lauluja kuullaan yksi, Susilaulu tietenkin, mutta sen kohdalla muuten erinomaisesti pelittänyt äänentoisto ja -voimakkuus vähän jokaisessa laulukohtauksessa petti ja jätti sanat melko hiljaisiksi. Puhe sen sijaan on oikein hyvin miksattua ja selvää. Lavalle on luotu metsäiseen satumaailmaan oivallisesti istuva linna, ja lavan ympäristöä koristeltu kivin, kukkasin ja sammalmättäin. Kukkaisköynnöksiä kulkee myös linnan seinillä. Helvetinkuilun halkeaminenkin on tuotu lavalle näppärästi! Lavastuksen takana ovat Joonas Vartia (suunnittelu) ja Jyrki Riikinsaari (toteutus). Puvustuksesta vastaa Elsa Wellamo, joka on loihtinut ryöväriporukalle oikein onnistuneita asukokonaisuuksia. On maanläheistä värimaailmaa, metsän läheisyyttä henkiviä materiaaleja ja satuun sopivia oivalluksia. Ajattarojen tummanpuhuva ulkomuoto etenkin jäi mieleen, samoin Kertojan (Amelie Blauberg) upea punainen asu.

Iida Kukkonen hyppää Ronjan rooliin valoisuudella ja veikeällä energialla, hahmonsa loputtoman uteliaisuuden, luontaisen oikeudenmukaisuuden ja hämmästyttävän viisauden tavoittaen. Hänellä on roolityössään tosi kaunista läsnäoloa, sellaista, jossa on lämpöä, ilkikurisuutta ja aidolta vaikuttavaa syvällisyyttä. Samuli Ainasvuoren Birk on valloittava tyyppi, nokkela, sydämellinen ja tarkkanäköinen. Ainasvuori tuo rooliinsa luontevaa kuvausta siitä, miten Birk maailman kokee ja mitä siitä ajattelee, ja tulkitsee Birkin hahmoa hienosti tämän persoonan ymmärtäen. Kaksikko näyttelee hahmojensa ystävystymisen ja ystävyyden herkästi ja vauhdilla, rajoja kokeillen ja toisiinsa luottaen. Mikä lämpö ja ilo heidän roolitöissään, kaksikon välinen suhde on minulle yksi tarinan tärkeimpiä juttuja, ja Kukkonen ja Ainasvuori tulkitsevat sitä aidosti. Timo Lavikainen tavoittaa Matiaksen roolissa niin isällisen rennon läsnäolon kuin nollasta sataan kiihtyvän ryöväripäällikön raivon, ja antaa palaa molemmilla saroilla. Hän tuo hahmoonsa hyvin eri sävyjä, ja osuu niin huumoriin kuin herkkiin hetkiin. Kirsi Mäkelän näyttelemä Loviisa on järjen ääni remuavan ryövärijoukon keskellä, ja ehtii jopa hetken miettimään asioita eikä ole suin päin ryntäämässä ties minne. Mäkelä tuo hahmoonsa varmuutta ja jämäkkyyttä, Loviisa ei turhia vastaväitteitä tai valituksia kuuntele, mutta on sydänjuuriaan myöten ymmärtäväinen ja lämmin tyyppi.

Kalju-Pietua, matiasryöväreiden vanhinta, näyttelee Jonttu Vartia, joka on roolissaan mainion vekkuli. Kalju-Pietu on nähnyt sen verran elämää, että osaa siitä kertoa ja pistää sen myös vitsiksi, ja Vartia tavoittaakin roolityössään niin hahmonsa elämänviisauden kuin verrattoman vitsiniskennän. Amelie Blauberg näyttelee Kertojaa ja Lärviä. Etukäteen mietiskelin, että kuinkahan sopii kertojahahmo tähän tarinaan, niin eipä huolta, sopii erinomaisesti. Kertojan osa on tainnut enemmän tai vähemmän olla aiemmin näkemissäni versioissa Kalju-Pietulla, mutta tällainen tarinasta erillinen kertojaratkaisu oli siis tosi toimiva. Ja hauskakin, kun Blauberg milloin Lärvinä, milloin ajattarana äkkiä vaihtoi kertojaääneen ja -ilmeeseen, ja sitten taas takaisin sillä hetkellä tulkitsemaansa hahmoon. Lärvinä Blaubergilla on aivan loistava komediallinen ajoitus! Taavi Vartian tulkitsema Borka on kova uhoamaan ja vähän sellainen itsestään jo liian varma, vaikka tilanne ei sitä ehkä tue. Vartia on roolissaan hyvin sisällä, ja näyttelee Borkaa juuri sopivan vakavasti. Sofia Parkkola näyttelee Undista, ryöväriä, ajattaraa ja männiäistä, ja tekee kaikki roolinsa sujuvasti. Isoin niistä on Undiksen osa, jonka Parkkola tuo lavalle itsevarmalla hiljaisuudella, joka pukee Undista. Tämä ei lähde ryöväripäälliköiden huutomatseihin mukaan, mutta on valmis sanomaan mielipiteensä juuri silloin, kun sille on sopiva hetki.

Tosiaan – kyllä kesään aina yksi Ronja Ryövärintytär kuuluu! Ja juuri tämä Ronja tälle kesälle oli ihana juttu, sai nauttia vauhdikkaasta menosta ja lämpimästä energiasta, taitavasti tavoitetusta syvyydestä ja riemukkaasta humoristisuudesta. Koko näyttelijäjoukko tekee oivallista työtä, ja tuo näyttämölle sekä komediallista ilottelua että hellyyttä ja herkkyyttä. Ja jännitystä tietty, ei sovi sitä unohtaa! Matiaksenmetsästä poistuessani oli minulla jälleen leveä hymy naamalla, ja sellainen olotila Ronja Ryövärintyttären pitäisi katsojalle jättääkin. Onnelliseksi tästä Taaborin versiosta tosiaan tuli – itselle rakasta tarinaa katsoessa on helppo tuntea lämmintä iloa silloin, kun toteutus tällä tavalla tavoittaa tarinan sydämen ja ytimen.

Prinsessa @ Ohkolan Teatteri

 mainos/kutsuvieraslippu saatu Ohkolan Teatterilta

kuvat © Kimmo Virtanen

Näin Prinsessan ensi-illassa 17.7.

On vuosi 1933, ja Kellokosken sairaalaan tuodaan potilas nimeltä Anna Lappalainen (Anna-Sofia Luoma). Nainen ei ensin puhu tai pukahda, mutta kertoo sitten olevansa Buckinghamin palatsissa syntynyt prinsessa, jonka aarnikotka on kuljettanut Suomen Lappiin. Sairaalassa, joka on suomalaisen mielenterveyshoidon kärkijoukoissa, erityisesti lääkäri Johan Grotenfelt (Juha Kalliolahti) kannattaa kaikkien uusien hoitomuotojen kokeilemista. Ylilääkäri Aarne Soininen (Jaakko Latva-Pukkila) taas on harkitsevaisempi. Millään hoidolla ei kuitenkaan ole vaikutusta Prinsessan tilaan, ainakaan siinä mielessä, että hän ei lakkaa olemasta Prinsessa. Olisiko parempi vain antaa hänen siis uskoa niin, eikä yrittää väkisin kitkeä harhoja pois? Tähän on hoitohenkilökunnalla monta mielipidettä, mutta lopulta Prinsessa saa elää elämäänsä kuten siihen itse uskoo.

Anna Lappalaisen syntymästä tuli tänä vuonna kuluneeksi 130 vuotta, ja Öljymäen kesäteatterissa juhlitaan 70 vuoden taivalta. Molempien merkkivuosien kunniaksi nähdään kesän 2026 näytelmänä Prinsessa – Anna Lappalaisen aika Kellokoskella, joka tarttuu paikallishistoriaan ja yhden tunnetun kellokoskelaisen elämään. Lyhyen ajomatkan päässä Öljymäeltä sijaitsee nimittäin Kellokosken sairaala, jonne tarina sijoittuu, ja jossa Anna Lappalainen vietti yli viisikymmentä vuotta elämästään. Arto Halosen ja Pirjo Toikan tekstiin perustuvan näytelmän on sovittanut ja ohjannut Heini Tola, ja tämä onkin tarinan puhenäytelmäversion kantaesitys. Itse olen nähnyt Prinsessan tarinan aiemmin Salon Teatterin tekemänä Vuohensaaren kesäteatterissa pari kesää sitten musiikkinäytelmän muodossa (käsikirjoitus ja ohjaus Alina Kilpeläinen, sävellys Antti Ainola). Lappalaisen tarina oli siis jo tuttu, ja oli toki jonkin verran tuttu myös aikaisemmin, sillä omassa lähipiirissäni moni muistaa Prinsessan ja osa on hänet tavannutkin. Öljymäellä Prinsessa on hyvin vahvatunnelmainen esitys, jossa on suorastaan maagisen hyvin luotu koko näyttämön ja katsomon sisälleen sulkeva, herkkävirisesti latautunut ilmapiiri. Esityksessä on jotain todella kauniisti esiin nostettua ja eloon herätettyä, jota en ihan osaa kuvailla mutta jonka katsomossa tuntee syvällä. Ehkä se on haurautta tai jotain särkyvää, tai sittenkin juuri sitkeää ja taipumatonta ihmisyyttä, joka koskettaa ja kolahtaa. Dramaturgisesti esitys tuntuu ajoittain vähän hajanaiselta, jäin kaipaamaan tarkempaa fokusta ja selkeämpää punaista lankaa, joka toimisi tapahtumien ja kohtausten moottorina. Odotin esityksen tarkentavan katseensa vahvemmin juuri Lappalaiseen, mutta se katsookin laajemmin paitsi Kellokesken sairaalan ihmisiä, niin potilaita kuin henkilökuntaa, myös mielenterveyshoidon historiaa. Tämä on oiva lähestymistapa, ja kaikki teemat ovat hyvin mukana, ja niiden käsittelyssä on toimivasti rakennettu, kaunis ja inhimillinen ote. Teemojen kietominen yhdeksi näyttämöllä kerrottavaksi tarinaksi jää kuitenkin hieman epätasaiseksi. Näytelmässä kokonaisuutena on herkkää ja puhuttelevaa läsnäoloa, ja etenkin näyttelijäntyössä on sellaista varmuutta ja monitasoisuutta, jota ei ihan aina näin aikaisessa vaiheessa esityskautta näe. Henkilöohjaus onkin yksi esityksen suurimpia vahvuuksia, hahmojen tarinoissa ja hahmoissa ihmisinä on valtavasti tasoja ja sävyjä.

Esityksessä kuullaan viulumusiikkia, jonka on säveltänyt ja sovittanut lavalla nähtävä Niina Meriläinen. Yhden naisen orkesteri loihtii kohtauksiin tunnelmia laidasta laitaan, ja viulu soi kauniina, vahvana, herkkänä, jännitystä, iloa ja haikeutta huokuen. Muutaman kerran myös laulaa luikautetaan, ja hienosti soivat kappaleet myös näissä hetkissä. Lavastusosasto sekä puvustus- ja tarpeisto-osasto ovat tehneet oivallista työtä esityksen visuaalisuuden suhteen. Lavalla on yksi muuttumaton näyttämökuva, joka toimii sujuvasti kaikkien kohtausten taustalla, ja henkii sekä sairaalamaailmaa että Prinsessan ajatuksissa palatsin arvokkuutta ja avaruutta. Harmoninen sininen väri sopii lavalle hyvin. En löytänyt Kellokesken sairaalasta kunnon sisäkuvia, mutta voisin kuvitella, että ainakin jotain tosielämän heijastuksia lavastuksessa nähdään. Puvustus vie lääkäreiden, hoitajien ja potilaiden asujen kautta myös vahvasti sairaalaympäristöön, mutta antaa potilaiden omien persoonien näkyä. Asukokonaisuudet sopivat itse kullekin oikein hyvin, ja etenkin Prinsessan punainen mekko ja moni pehmeän näköinen villapaita ihastutti. Tarpeiston kautta katsojien eteen tuodaan niin ajan mukaisia sairaanhoitovälineitä kuin Prinsessan kruunut ja käädytkin.

Anna-Sofia Luoma tekee Annana upean roolin, jossa on vahva lataus ja kaunis herkkyys. Luoman näyttelijäntyö on ilmeikästä ja läsnäolevaa, ja hän on hyvin taitava välittämään hahmonsa tunteita. Luoma kantaa luontevasti kaiken sen myllerryksen, jota Anna kokee, ja kaiken sen arvokkuuden ja itsevarmuuden, jolla Prinsessa maailmassa kulkee.  Prinsessan "hovineitoa", sairaalan potilasta Christina von Heyrothia näyttelee Nita Laine, joka tekee sydäntäraastavan mutta samalla valoisan roolityön. Laine antaa hienosti tilaa Christinaa syövälle pelolle ja ahdistukselle, ja heittäytyy tämän hyviin hetkiin täydellä sydämellä. Jaakko Latva-Pukkila on kahdessa lääkäriroolissaan kuin yö ja päivä, ja tulkitsee sekä ylilääkäri Soinista että lobotomialääkäri Mäkelää varmoin ottein. Etenkin Soinisen roolissa Latva-Pukkilan roolityö särkyneenä mutta läpeensä hyväsydämisenä miehenä menee syvälle. Juha Kalliolahti on lääkäri Grotenfeltin roolissa mainion ristiriitainen, kunnianhimoinen mies ottaa itsensä ehkä vähän turhan vakavasti, mutta hänestä löytyy myös erilainen puoli, kenties hyvin lämminkin sellainen. Riikka Holm tekee lääkäri Marita Longan roolin taitavasti, nainen puolustaa potilaita ja osaa ajatella sekä järjellä että tunteella. Holmilla on roolityöhönsä luja ja lempeä, juurtunut ote. Manti Koli tekee ylihoitaja Pakalénin roolin topakasti mutta humaanisti, hän tuo lavalle hyvin Pakalénin ammattiylpeyden ja sen, miten tämä osaa myös kuunnella ja toimia uusillakin tavoilla. Heikki Simolin tulkitsee rovasti Kurosen roolia erinomaisella energialla ja läsnäololla, ja tekee yhden näytelmän koskettavimmista rooleista. Saastamoista näyttelevä Kimmo Virtanen tulkitsee onnistuneesti sodassa rikki menneen miehen toivetta löytää rauha, ja tekee sydämellisen roolityön. Annan toista minää sekä muutamaa muuta roolia näyttelevä Tiina Alapaattikoski tuo Luoman näyttelemälle Annalle onnistuneesti vastavoimaa ja peilin, johon Prinsessa-Annan tarinaa heijastaa. Annan äidin roolissa Stella Wnuk tekee vahvan roolityön, joka puhuttelee. Lavalla nähdään myös sairaanhoitajina Tuulianna Tola ja Minna Perovuo, apuhoitajina Tea Geitel, Liisa Katva ja Anna Havukainen, sekä Aino Kivikkola (Iso-Iita), Emma Catani (Alina), Valtteri Spring (Oiva), Alina Nevalainen (Jenny) ja useampia rooleja tekevät Tarja Jokinen, Marjo Brandes ja Ari Lehto.

Ihmisyys ja inhimillisyys ovat tämän tarinan ytimessä, ja se lavalta katsomoon myös huokuu. Pidän näytelmässä ehkä eniten juuri siitä, miten se katsoo, käsittelee ja korostaa jokaisen ihmisen ihmeellisyyttä ja arvokkuutta, sitä, että me olemme kaikki täällä omia itsejämme emmekä sen vuoksi toisia vähäisempiä tai suurempia. Vaikka ajankuvan mukainen sairaanhoito on nykynäkökulmasta suorastaan julmaa ja kauhistuttavaa, kuvataan etenkin hoitohenkilökunnan moraalipohdinta ja rohkeus puolustaa potilaita esityksessä väkevästi. En ollut osannut odottaa tätä sairaanhoidon historian ja kunnianhimoisen hoidon tarinalinjaa lavalle ainakaan näin isona osana kokonaisuutta, mutta se on hyvin mielenkiintoinen ja yllättävän täynnä jännitteitä. Ihmisten välisten dynamiikkojen sekä eri ammattikuntien, ja myös potilaiden, kautta näyttämölle muodostuu varsin toimivasti piirretty kuva sairaalan ja sairaanhoidon käytänteistä. Näytelmän ihmiskuvaus on hyvin aitoa ja avointa, joka ei suinkaan ole oletusasetus edes tositarinaan pohjautuvien juttujen kohdalla. Prinsessa – sen enempää hahmo kuin näytelmäkään – ei peittele isoja tunteita tai hankalia pohdintoja, vaan menee suoraan päin iloja ja suruja, riehakasta ja hiljaista, sitä mikä innostaa ja sitä mikä pelottaa. Ja se jos mikä avaa teatterille mahdollisuuden osua juuri niihin asioihin, jotka eniten puhuttelevat, saavat ajattelemaan, tuntemaan ja tarinaan uppoutumaan. Tähän mahdollisuuteen Öljymäellä myös tartutaan, ja esitys etsii ja löytää taitavasti tapoja välittää katsojalle kokonainen kokemus, joka haastaa ja palkitsee.

Retki Öljymäelle on aina yksi kesän kohokohdista, onhan tämä oman kotikuntani ainoa kesäteatteri, ja yksi minulle rakkaimpia ja tutuimpia teatteripaikkoja, lapsuudesta saakka jokakesäinen vierailukohde. Aiheensa puolesta tämä kesä herätti vielä erityiskiinnostusta. Ja kannatti kiinnostua! Ohkolassa kerrotaan Prinsessan tarina vahvalla ja koskettavalla tavalla, elämän ilot, surut, vaikeudet ja haikeudet avoimesti kohdaten ja yleisölle välittäen. Niin lavalla kuin kulissien takana tehty ja tehtävä työ tuo yleisön eteen esityksen, jossa on alusta loppuun vahva oma energia ja tapa kertoa tarinaa. Vaikka tarinan kuljetus jäi itselleni hieman epätasaiseksi, näytelmä tuntuu, monella tasolla ja tavalla, ja sehän on hyvän teatterin merkki. Tunteiltaan ja tunnelmiltaan tämä ei ole aivan kevyt tai helppo, mutta lämmin, inhimillinen ja herkkä todellakin on. Kaunis, mieleen jäävä esitys, ja tositarina, joka ansaitsee tulla kerrotuksi juuri Ohkolassa.

Egyptin prinssi @ Salon Teatteri

 mainos/kutsuvieraslippu saatu Salon Teatterilta

kuvat © Frans Rinne

Näin Egyptin prinssin 15.7.

Egyptin faarao Seti (Kari Rantanen) on huolissaan heprealaisten kasvavasta määrästä, ja käskee joukkosurmata heidän lapsiaan. Jokebed (Vilma Itäsalmi) päättää pelastaa pienen poikansa, ja laittaa tämän kaislakorissa matkaan pitkin Niiliä. Kori päätyy kuningattaren tielle, ja tämä ottaa vauvan hoiviinsa. Pian Mooses (Jerry Sarlin) varttuukin palatsissa Ramseksen (Maunu Toivari) pikkuveljenä, hallitsijaperheen täysivertaisena jäsenenä. Kun sotavangiksi otettu Sippora (Maria Ahmed) karkaa palatsista ja johdattaa Mooseksen torille, törmää hän heprealaisorjien joukossa sisaruksiinsa Mirjamiin (Taru Siljander) ja Aaroniin (Riku Ekman). Vaikka ei heitä tunnistakaan, vähitellen Moosekselle alkaa selvitä se, mistä hän on tullut, kuka hän on, ja millainen asema hänellä maailmassa on. Ja miten väärin on, että toiset ihmiset alistavat toisia, asettavat itsensä käskijäksi ja ottavat toiset orjaksi. Kohtaloonsa astuva Mooses lähtee suuntaan, jota ohjaa jokin suurempi voima. Mutta pystyykö yksi ihminen, vaikka sitten jumalallisen johdatuksen avulla, muuttamaan satoja vuosia vanhaa järjestystä ja kokonaisen kansakunnan suuntaa?

DreamWorksin samannimiseen elokuvaan vuodelta 1998 pohjautuvan Egyptin prinssi-musikaalin on sanoittanut ja säveltänyt Stephen Schwartz ja käsikirjoittanut Philip LaZebnik. Musikaaliversiota elokuvasta odotettiin aika kauan, ensimmäiset workshopit olivat 2015, ja kokonainen produktio sai ensi-iltansa 2017. Ensimmäinen pohjoismainen versio nähtiin Kööpenhaminassa 2018, ja nyt siis myös Suomi on saanut tämän tarinan kamaralleen. Vuohensaaren kesäteatterissa nähdään nimittäin Suomen kantaesitys, joka on aina hieno juttu, ja jonka toteuttaminen etenkin tämän musikaalin kohdalla on (varsinkin harrastajateatterille) taiteellisesti ja tuotannollisesti melkoisen kunnianhimoinen projekti. Raamattuni suhteellisen huonosti tuntien piti itseään hetki muistutella siitä, kuka se Mooses olikaan ja mistä hänet muistetaan. Pian sieltä aivojen syövereistä nousivat kaislakori, palava pensas, meren halkaisu ja kymmenen käskyä, mutta niiden lisäksi tarina oli aika heikosti mielessä. Myöskään elokuva ei ole minulle tuttu, eikä sen tulkinta tarinasta. Vaan nytpä siihen pääsi musikaalimuodossa tutustumaan, ja millä tyylillä! Salon Teatterin korkea taso ja sen luotettavuus ovat minulle jo tuttu juttu, ja teatteri osoittaakin jälleen, että Vuohensaareen matkatessa voi valmistautua näkemään äärimmäisen hienoa teatteria. Iso tarina, iso musiikki, isot teemat, kaikki nämä ovat varmaotteisesti ja palavasti hallussa, ja kokonaisuus nousee lavalle vaikuttavana ja hämmästyttävänä. On tunnetta, latausta, suuria kaaria ja tarkkoja yksityiskohtia, näyttäviä koreoita ja näyttelijäntyöllisesti monitasoista tekemistä. Teatteria parhaimmillaan siis! Musikaalin on ohjannut ja suomentanut Peter Nyberg, joka kertoo käsiohjelmassa haaveilleensa Egyptin prinssin tekemisestä jo vuosikaudet. Rakastan sitä, että ihmiset pääsevät toteuttamaan unelmiaan, ja olen suuresti iloinen siitä, että Nybergin haaveesta tuoda Egyptin prinssi lavalle on syntynyt kymmenien ihmisten yhteistyönä esitys, jonka voisi viedä mille tahansa näyttämölle. Mutta parhaiten ja tietysti juuri Vuohensaareen, joka ottaa tarinan syliinsä avoimin sydämin. Nybergin ohjauksessa nähdään ja hallitaan niin tarinan isot kaaret kuin kaikki ne pienet hetket, tärkeät sävymuutokset ja maailmaa mullistavat mietteet, jotka tapahtuvat nopeasti ja melkein huomaamatta. Egyptin prinssi on tarinana tietysti raamatullinen ja sitä kautta melkoinen klassikko, sillä Raamattu nyt on Raamattu, mutta Vuohensaaressa nähdään ennen kaikkea tarina ihmisistä, jotka joutuvat ristiriitaisiin, hankaliin ja monenlaisia uhrauksia ja urheutta vaativiin tilanteisiin, ja koettavat niistä selvitä parhaiden kykyjensä mukaan. Kysymykset, tunteet ja tavoitteet ovat inhimillisiä ja tunnistettavia, ja ne menevät syvälle. Nybergin ohjaus antaa tilaa ihmisten keskeneräisyydelle ja sille, että oman tien löytäminen ja seuraaminen saattaa vaatia paljon myös silloin, kun sen tietää oikeaksi. Myös vallan, vallankäytön ja ihmisyyden teemojen käsittely tuntuu uskottavalta. On varsin vaikuttavaa, että näin eeppisiä mittasuhteita saavan tarinan pystyy tuomaan lavalle tavalla, joka tavoittaa eeppisen joka tasossaan, ja siitä huolimatta näyttää jokaisen tarinan hahmon ennen kaikkea ihmisenä.

Timo A. Aallon suunnittelema lavastus levittäytyy Vuohensaaren maisemiin aavikkona, joka yltää lavan joka reunalle ja pöllyää hiekkana niin ylhäisten kuin alhaisten jaloissa. Kaikki faaraon loisteliaasta palatsista rutikuivan maiseman keskelle nousevaan kaivoon ja punaiseksi muuttuvalla joella seilaavasta kuninkaallisesta jahdista luvattuun maahan matkaavien edessä kahtia menevään mereen on toteutettu näyttävästi, kekseliäästi ja yksityiskohtia säästelemättä. Marjo Haapasalon pukusuunnittelussa näkyy selvästi kaksi maailmaa: ne, jotka hallitsevat, ja ne, jotka siitä voivat vain haaveilla. Harmaan sävyihin puettujen orjien ja yksityiskohtaisia, häikäiseviä koristeluja kantavien hallitsijoiden asuissa näkyy yhteiskunnallinen asema. Erityisesti faaraoiden, Mooseksen, Nefertarin (Manna Kabanova), Jokebedin ja Sipporan puvut ihastuttivat kovasti, samoin pidin siitä, kuinka pienillä yksityiskohdilla erotetaan esimerkiksi Mirjam ja Aaron heprealaisten joukosta. Alisa Oksasen kampaus- ja maskeeraussuunnittelussa on myös selvä ero yhteiskunnan hyvä- ja huono-osaisten välillä. Monella hahmolla on hieno maskeeraus, esimerkiksi ylipappi Hotepin (Pasi Nikula) maski on hahmon asemalle juuri sopiva. Hiuksista jäivät mieleen Ramseksen sivutupsu, joka etenkin nukke-Ramseksen päästä sojottaessaan valloitti, sekä muun muassa Nefertarin letit ja Mooseksen vaihtuvat tukkatyylit. Tarpeistoa ja naamioita ovat valmistaneet ohjaaja Nyberg sekä ohjaajan assistentti Kris Mäki, ja viimeisen päälle ovat kaikki pienimmätkin jutut kohdillaan, niin ikoninen paimensauva kuin orjien työvälineet ja faaraon määräyksiä sisältävät kääröt. Naamiot ovat huikean hienoja, ja niitä käytetään kekseliäästi osana esitystä esimerkiksi hevosvaljakoiden rynnistäessä kaupungin halki. Esityksen näyttämökuvat vievät suoraan tapahtuma-aikaan ja -paikkaan, ja kerta toisensa jälkeen sai ihastella, miten upeasti asiat on tehty. Huh sentään! Äänisuunnittelun tehnyt Jouni Lehtonen tuo esitykseen niin dramaattisiin hetkiin sopivaa taustaääntä kuin aivan tavallista, arkista tunnelmaa, kuten lampaiden määkimistä ja torin hälinää. Äänentoistossa oli harmittavasti hieman ongelmia, sillä laulu tuppasi heti puuroutumaan, kun useampi kuin yksi ihminen lauloi. Siksi monen isomman biisin sanoituksista meni paljon ohitse, ja vaikka se ei juonen seuraamiseen vaikuttanut, niin häiritsi toki vähän. Tähän saattaa vaikuttaa oma istumapaikka, minulla oli viidennen rivin keskellä.

En ollut koskaan kuullut yhtäkään musikaalin kappaletta, ja odotin niitä innolla. En tiedä miksi – onhan tämä sentään Wicked-säveltäjä Schwartzin käsialaa – mutta en osannut odottaa näin mahtipontista, vaikuttavaa ja hienoa musiikkia. Nyt onkin Lontoon cast recording soinut ahkerasti Egyptin prinssin näkemisen jälkeen, ja moni biisi tullut suosikiksi. Vuohensaaressa ihastuin etenkin kappaleisiin Vauhtiin, Jäljet hiekkaan jää, Korjata tän voin, Mooses aavikolla, Koskaan vuosiin miljooniin, Puolellain, Simcha, Tunteet ja II näytöksen finaali. Nauhalta tulevan musiikin on toimittanut Music Theatre International, ja hyvältä kuulostavat kaikki kappaleet, musiikki on täyteläistä ja siinä soivat kaikki tarinan sävyt. Laulullisesti sekä solistit että koko ensemblen on harjoituttanut Roope Pelo. Näyttelijöistä löytyykin lauluvoimaa suorastaan häikäisevästi, ja kaikki laulunumerot sooloista koko joukon biiseihin saivat aikaan kylmiä väreitä, siitäkin huolimatta, että isommissa biiseissä ei joka sanasta selvää saanutkaan. Nybergin suomennokset ovat erinomaisia niin dialogin kuin sanoitusten kohdalla, ja tavoittavat onnistuneesti sekä alkuperäistekstin tunnelman että hahmojen mielenliikkeet ja tilanteiden latauksen. Koreografiat on tehnyt Venla Viisanen (kauhuliikekielen koordinaattorina on toiminut Helmi Oja), jonka työn hedelminä on lavalle syntynyt huikeaa liikekieltä, ihanaa energiaa ja vahvaa tunteiden tulkintaa tanssin kautta. Erityisesti isommat tanssinumerot, kuten Johdata ja Simcha, tekivät ison vaikutuksen. Koreografioissa luodaan myös monelle hahmolle omaa tyyliä ja syvennetään roolihahmon tulkintaa, kuten Tanssi vapaudelle tekee Sipporan kohdalla. Viisanen käyttää liikettä ja tanssia monipuolisesti ja osaa liikekielen kautta välittää monenlaisia tunteita ja sävyjä, joka tuo esitykseen monia hienoja hetkiä.

Jerry Sarlin tekee Mooseksena hienosti kasvavan roolin, jossa näkyy Moosekselle vähitellen selviävän vastuun paino ja toisaalta se, miten nuori mies saa kohtalostaan myös voimaa. Sarlinilla on onnistunut ote hahmoonsa, hän tavoittaa hienosti tämän tunteet ja ajatukset, sen miten Moosesta repii eri suuntiin moni asia, ja miten tämä joutuu kamppailemaan itsensä kanssa ja etsimään tietään. Roolityössä on myös ihanaa pilkettä silmäkulmassa, varsinkin alussa, ja sellaista energiaa, jota ei voi vastustaa. Maunu Toivari on Ramseksen roolissa sujuvasti niin huoleton nuorukainen, asemaansa vastuuntunnolla asettuva faarao kuin isoveli, jonka suhde pikkuveljeen kokee paljon muutoksia. Toivarin roolityöhön tulee esityksen edetessä aina vain enemmän sävyjä, ja hän tulkitsee hahmoaan taitavasti, tunteet vahvasti välittäen. Lienee myös yksi hyvin harvoista kerroista, että näen saman esiintyjän kahdessa tuotannossa saman kesän aikana – Toivarin olen nimittäin nähnyt Ramseksen roolin lisäksi Notre Damen kellonsoittajan kuorossa Samppalinnassa! Maria Ahmed on Sipporan roolissa täynnä varmuutta ja voimaa. Sipporassa on samaan aikaan ylpeyttä ja hellyyttä, joita molempia Ahmed hahmossaan herättää eloon luontevin ottein. Hän tekee roolityön, joka valoisuudessaan ja viisaudessaan koskettaa ja puhuttelee. Kari Rantanen on Setinä hallitseva ja arvokas faarao, mutta samaan aikaan myös isä kahdelle vallattomalle pojalle. Rantanen näyttelee hahmonsa eri asemat sujuvasti, ja kantaa vanhan faaraon roolin varmuudella, jossa sekä auktoriteetti että isällisyys ovat aidon tuntuisia. Pasi Nikula tekee Hotepina erinomaisen roolin, hän tuo hahmoonsa paitsi pientä koomisuutta ylipapin joutuessa jatkuvasti kuninkaallisten pojanviikareiden jekkujen kohteeksi, myös sellaista pelottavuutta, että katsomossakin jo kylmää. Manna Kabanova on Nefertarin roolissa pidättyväinen ja velvollisuudentuntoinen nuori nainen, joka ajattelee aina askeleen edelle. Kabanova kasvattaa rooliaan kauniisti, ja erityisesti Tunteet-kappaleessa hänen näyttelijäntyönsä on hienoa. Taru Siljander tekee Mirjamin roolin onnistuneella energialla ja palolla, jossa näkyy tämän jatkuva usko siihen, että kohtalo vielä vie sinne, minne on luvattu. Esa Lehtinen tulkitsee Jetron roolin rennolla ja lämpimällä energialla, valloittavasti ja viisaasti. Suorastaan harmittaa että tämä hahmo on lavalla vain lyhyen aikaa, niin paljon häneen heti tykästyin. Koko iso ensemble pelaa yhteen todella hyvin, ja joukkokohtauksissa on väkevää tunnetta ja energiaa, sekä upeasti luotua jännitettä ja läsnäoloa. Hahmojen välinen dynamiikka, niin päähenkilöiden välillä kuin esimerkiksi orjien ja vartijoiden sekä hallitsijoiden ja alamaisten välillä, ansaitsee myös kiitosta, se tulee lavalla vahvasti näkyviin ja on todella luontevaa ja monitasoisesti tulkittua.

Egyptin prinssi on Vuohensaaren kesäteatterissa valtavan hieno musikaali, jossa näkyy se, miten kunnianhimoisiin ja suuriin projekteihin harrastajateatteri pystyy. Esitys on paitsi visuaalisesti vaikuttava, myös näyttelijäntyöllisesti, ohjauksellisesti, musiikillisesti, ja oikeastaan ihan joka tasolla täysosuma, pieniä ääniongelmia lukuunottamatta. Lähes kolmen tunnin kesto tuntui ainoastaan takaliston pienoisena puutumisena, eikä sitäkään ehtinyt huomata, sillä tarina vei täysin mukanaan. Teoksen inhimillisyys ja eeppiset mittasuhteet kulkevat käsi kädessä, ja ovat molemmat lavalla läsnä uskottavasti ja sujuvasti. Vahvoja tunteita ja suuria kohtaloita katsojien eteen tuova musikaali kasvaa kokonaisuudeksi, jonka kruunasi viimeisten kohtausten aikana täydellisesti näyttämölle säteilevä laskeva aurinko. Meinasi siinä tulla tippa jos toinenkin linssiin, kun Mooses kansansa johdattaa halki Punaisen meren ja jättää hyvästit veljelleen, joka on myös isojen muutosten edessä. Vaikuttavaa, vaikuttavaa, vaikuttavaa, sitä voisi tämän kohdalla kyllästymiseen saakka toistella. Yhtään en ihmettele, jos tämä jäisi suomalaiseen teatterihistoriaan – pikemmikin suorastaan hämmästyn, jos ei jää. Onnea siis Salon Teatteri, ja hurraa rohkeudesta. Miten upeaa, että tämä hurjan iso ja ihmeellinen prokkis on toteutunut näin hurjan hienosti!

Niskavuoren naiset @ Paimion Teatteri

 mainos/vapaalippu saatu Paimion Teatterilta

kuvat © Jan Sundman

Näin Niskavuoren naiset-musiikkinäytelmän 12.7.

Niskavuorella on eletty sukupolvien ajan nöyrästi ja ahkerasti, oma vastuu tuntien ja sitä selkä vääränä kantaen. Likapyykit pestään neljän seinän sisällä, kylille ei asioita levitellä, eikä omia unelmia seurata jos se tarkoittaa kodin ja suvun jättämistä. Mutta kun Aarne (Lassi Turve) kohtaa kylän uuden opettajattaren Ilonan (Anni Salomaa) ja he rakastuvat, eivät asiat ole niskavuorelaisten – tai kyläläistenkään – kesken enää ennallaan. Taloon rahojensa vuoksi naitu Martta (Jannu Hytönen) pitää kiinni miehestään ja vaatii vastauksia, sillä kyllähän hän näkee, että Aarne katoaa tämän tästä omiin seikkailuihinsa. Aarnen sisko Anna-Liisa (Alina Kilpinen) yrittää pysyä kaikkien puolella, mutta kun kaikki toimivat oman mielensä mukaisesti, on se hankalaa. Aikanaan ulkopuolisena Niskavuorelle tullut mutta talon ja suvun haltuunsa ottanut vanha emäntä Loviisa (Anne Sarlin-Rauhala) pitää kattonsa alla kaikkia lujassa järjestyksessä, eikä taivu, tuli eteen mitä tahansa. Vaan kuinka kauan pystyy roihuavia tunteita rajoittamaan?

Olen nähnyt tämän Hella Wuolijoen kirjoittaman Niskavuoren naiset-näytelmän kerran aiemmin, vuonna 2019 Teatteri Päivölän versiona. Silloin tykästyin suuresti niin tarinaan, hahmoihin kuin huumoriin, ja olenkin kolmesta näkemästäni Niskavuoresta (Heta, naiset ja nuori emäntä) pitänyt juuri tätä Aarnen ja Ilonan tarinan kertovaa näytelmää suosikkinani. Siispä odotin innolla, että pääsin sen uudelleen vuosien jälkeen näkemään ja kokemaan, tällä kertaa Paimioon ja Marja Vuoren ohjauksena. Muistelin tosin tässä olleen rutkasti enemmän huumoria ja hiukkasen vähemmän synkkyyttä, mutta se taisi olla edellisen näkemäni version tyyli eikä itse näytelmän oletusasetus. Vaan eipä mitään – tämä oli kaikessa surumielisyydessään hieno! Niskavuorelaisten rankka elämä, rakkaushuolet ja kohtaloihinsa kahlitut ihmiset ovat syvälle suomalaiseen kulttuuriin juurtuneita, ja näiden hämäläisten pariin päästessään tuntuu kuin näkisi jonkinlaisen palan omaakin historiaansa lavalla. Maatalousyhteiskunnan menneet vuosikymmenet koskettavat, ja sitäkin enemmän näiden tyyppien tarinat. Vuoren ohjauksessa näkyvät vahvasti juuri Niskavuoren naisten tarinat, aina tiukasta ja katseensa kaikkialle ylettävästä Loviisasta surunsa ja päättäväisyytensä välillä hapuilevaan Marttaan sekä perheensä kiemuroissa tiensä tuntevasta Anna-Liisasta raikkaan tuulahduksen tuovaan, itsenäiseen Ilonaan. Vuori tuo näytelmän hahmojen väliset ihmissuhteet, dynamiikat, ristiriidat ja tunteet lavalle taitavasti ja aidolla otteella. Myös vastuun ja velvollisuuksien teemat ovat ohjauksessa hienosti ja painavasti läsnä. Kolmen tunnin kesto tuntuu joissain hetkissä, ja esityksen rytmi hyötyisi pienestä tiivistyksestä. Nyt kohtauksissa on välillä hidastempoisuutta, joka laskee intensiteettiä. Tarina pitää siitä huolimatta otteessaan, ja ohjauksen vahva painotus naisten tarinoihin, ihmissuhteiden monimutkaisuuteen, ja yksilön ja yhteisön ristiriitoihin tuo tähän Niskavuori-versiointiin onnistunutta latausta.

Näytelmässä kuullaan Samuli Turusen säveltämää musiikkia, joka on kaunista, vahvaa ja haikeaa. Musiikki toimii osana kokonaisuutta oikein hyvin, mutta jäin silti miettimään, olisiko sitä pitänyt olla enemmän, jotta esityksen eri osaset olisivat paremmin tasapainossa. Hienolta joka tapauksessa kuulostaa, ja lauluvalmentaja Saana Murtojärvi on virittänyt koko porukan ja etenkin solistit säteileviksi tulkitsijoiksi. Äänisuunnittelun tehnyt Pasi Ketola tuo maaseudulle sijoittuvaan tarinaan luonnon läheisyyttä tavalla, josta ei ihan edes osaa sanoa, tulevatko äänet nauhalta vai laulaako metsässä sitten kuitenkin lintu juuri oikealla hetkellä. Replikointi ja laulu kuuluvat molemmat tosi hyvin. Viime kesänä kävin Paimiossa kesäteatterissa ensimmäistä kertaa, ja ihailin suurta näyttämötilaa ja upeita puitteita, joissa siellä saa esityksiä pystyyn pistää. Jälleen ihastutti lava-alueen laajuus sekä se, miten tilaa myös käytetään. Etenkin pyöräily ihastutti! Lavastevastaava Lassi Turve on tiiminsä kanssa loihtinut näyttämölle niin Niskavuoren salin kaikessa arvokkuudessaan kuin kyläkoulun Ilonan huoneineen, sekä kylän tapahtuvia seuraileville Sandralle (Maritta Hytönen) ja Serafiinalle (Marjut Ruusumo) oivan tähystelypaikan. Näyttämö asettuu luonnon ja historian rajaamalle alueelle kauniisti, ja lavasteet sopivat ympäröivään maisemaan erinomaisesti. Mari Mäntylän puvustus heijastelee niin ajankuvaa kuin hahmojen yhteiskunnallista asemaa ja sitä, mistä he ovat kotoisin ja millaista elämää eläneet. Erityisesti Ilonan upea housupuku jäi mieleen, hieno asu! Maskeeraus on Jannu Hytösen käsialaa, ja etenkin naisväen kampaukset jäivät minulle mieleen, monenlaista tyyliä ja tyylikkäästi suittua kuontaloa nähdään lavalla. Näyttämökuvassa on paljon yksityiskohtia, jotka tuovat tarinaan aitoutta ja syventävät niin hahmoja kuin tapahtumia.

Lassi Turve tekee Aarnena hienosti rakennetun ja vahvaa tunnelatausta kantavan roolin, ja tulkitsee niin Aarnen vastuiden painon kuin tunteiden palon väkevästi. Turve on roolityössään hyvin aito, ja avaa Aarnen sisäistä maailmaa ja ajatuksia oivallisesti ilmeiden, eleiden, pienten yksityiskohtien ja kohtauksiin tuomansa energian kautta. Hänen näyttelijäntyössään on inhimillisyyttä ja ihmisyyttä, vahvasti läsnä se, miten Aarne on sekä ristiriitainen tyyppi että joutuu ristiriitaiseen tilanteeseen, kun toisaalla repivät edelliset sukupolvet, vaimo ja lapset, se miten on aina oltu ja eletty, ja toisaalla aito rakkaus ja sen mukanaan nostamat ajatukset haudatuista unelmista, siitä kaikesta mikä voisi olla mahdollista. Monessa kohtauksessa Aarnen oma taistelu on suorastaan sydäntäraastavaa. Anni Salomaa on Ilonan roolissa itsessään varma ja osaa katsoa asioita paitsi sydämellä, myös järjellä. Salomaan roolityössä on herkkyyttä ja voimaa, Ilona on hankalassa tilanteessa ja ulkopuolinen kylässä, jossa kaikki tuntevat toisensa ja toisten asiat. Silti hän ei anna periksi, vaan elää omaa elämäänsä ja pysyy lujana ja lempeänä kaiken kokemansa keskellä, myös silloin kun syytökset ja uteliaisuus ovat kohtuuttomia. Salomaan näyttelijäntyö on eloisaa ja luontevaa, hän tuo hahmoonsa sisäistä voimaa ja energiaa, jossa on iloa ja isoa tunnetta. Anne Sarlin-Rauhala on Loviisan roolissa järkähtämätön voima, joka pitää kurissa niin perheensä kuin piikansa, ja nauttii arvostusta koko kylässä. Sarlin-Rauhalan roolityössä on varmuutta ja sellaista auktoriteettia, joka ei tarvitse tuekseen huutoa tai uhkailua, vaan joka syntyy helposti ja on vastaansanomatonta. Lujan ulkokuoren ja jämäkän luonteen lisäksi Sarlin-Rauhala tuo roolityöhönsä hieman pehmeyttä ja ymmärrystä, jolla on tarinassa tärkeät hetkensä. Jannu Hytösen roolityössä Marttana on yhtä lailla sydäntäraastavaa surua kuin Aarnen hahmossa on, ja näiden kahden toistensa luo päätyneen ihmisen epätoivoisessa yhteiselossa riittää tasoja. Hytönen ja Turve kuvaavat molemmat uskottavasti Martan ja Aarnen avioliiton ja ihmissuhteen dynamiikkaa ja sitä, miten tällainen suhden molempiin vaikuttaa. Hytönen tekee roolinsa kauniisti, hän antaa Martalleen tilaa tuntea ja kokea, ja tuo lavalle vahvasti sen, miten tilanne lipsuu Martan käsistä koko ajan kauemmas.

Alina Kilpinen on Anna-Liisan roolissa valoisa ja valloittava, Anna-Liisan asema perheessään on toisaalta hankala, kun hän yrittää olla kaikkien puolella samaan aikaan, mutta toisaalta helpompi, sillä hänestä ei ole tulossa talon emäntää ja elämä on siten vapaampaa. Kilpinen tekee roolityönsä mainiolla eneregialla, jossa on varmuutta ja herkkyyttä. Harri Vuorela on Simolan isännän roolissa luotettavan ja hauskan oloinen tyyppi, Simolalla on hyvä sydän ja hän toimii vaikeissakin tilanteissa oikein, eikä tahdo muille pahaa. Valpuri Seikkula on opettajatar Vainion roolissa järkevä ja päättäväinen, tämä nainen on valmis puolustamaan sitä mihin uskoo, eikä ota miesten vastalauseita kuuleviin korviinsa, on kyse sitten uudesta opettajattaresta tai siitä, mitä koulussa opiskellaan. Maritta Hytönen ja Marjut Ruusumo Sandran ja Serafiinan rooleissa tekevät hyväntuuliset roolityöt, ja pelaavat kaksikkona erinomaisesti yhteen. Arto Salon näyttelemä rovasti on kirkollisia arvoja kovasti puolustava mies, joka kuitenkin saattaa aivan hyvin hieman herrojen kanssa hurvitella, jos sellainen tilaisuus sattuu... Päivi Laakso ruustinnana ja Maija Rintola Nikulan emäntänä ovat mainio kaksikko hekin, ja tuovat tarinaan luontevasti huumoria. Enni Vuorela tekee Salli-piikana oivallisen roolin, jossa vastuuntunto ja työn vakavasti ottaminen näkyvät. Sami Olanderin näyttelemä Martelan isäntä on melkoisen harvasanainen, mutta tekee mielipiteensä siitä huolimatta hyvin selväksi. Lavalla nähdään myös Arto Pasio (pehtori), Eliel Lehtinen (tohtori), Sulav Muhammed (Tiltu), Esteri Seikkula (Saana), Nelli Kalve (Adalmina), Ilona Kanervo (Alisa), Tinya Granlund (Emmi) ja Linnea Kärkäinen (Emma).

Kolme tuntia Niskavuorella teki vaikutuksen, tähän maailmaan on aina hienoa palata. Paimiossa musiikillinen näytelmä on täynnä vahvoja roolitöitä, isoja tunteita, suuria päätöksiä ja haikeaa muutosta. Kuten sanottu, hieman hidastempoinen kokonaisuus on, mutta tapahtumat pääosin pitävät otteessaan. Tarinassa riittää väkevyyttä ja sellaista aitoa, konstailematonta draamaa, joka tuntuu uskottavalta ja puhuttelevalta. Visuaalisuus ja tapahtumat henkivät vanhan ajan tunnelmaa ja tarinaa, mutta tunteet ja tilanteet ovat aivan tuttuja yhä edelleen. Ei se ihminen niin paljoa muutu, eikä se, mitä ihminen tuntee. Niskavuoren tarinoista tai ihmisistä yksikään ei ole helposti selitettävä, vaan ristiriitoja, tasoja ja sävyjä riittää. Jokainen yrittää parhaansa mukaan toimia kuten sydän, järki, omatunto tai velvollisuuksien paino sanoo, mutta kun se on niin kovin vaikeaa. Silti joku aina löytää onnen, tai ainakin rauhan, edes hetkeksi. Ja se tässä Paimion Teatterin versiossa kenties eniten sykähdyttää. Esitys on inhimillinen, herkkä ja voimakas, se elää ja hengittää niskavuorelaista energiaa. Tämä oli toinen reissuni Paimion Teatteriin kesän esityksestä nauttimaan, eikä varmastikaan tule kahta ilman kolmatta – eiköhän Museomäestä tule tästä eteenpäin yksi joka kesän vakiokohteista!

Kotivävy @ Lahden Kansanopiston Teatterikoulutus

 mainos/kutsuvieraslippu saatu Kotivävy-työryhmältä

kuvat © Pauliina Tasala

Näin Kotivävy-musikaalin 11.7.

Aatoksen (Pieta Kiviranta) tyttöystävä Meri (Essi Karjalainen) saa hienon työmahdollisuuden Helsingistä, ja Aatos jää pikkupaikkakunnalle Merin lapsuudenkotiin tämän sairaan äidin Rauhan (Kati Rättö) kanssa, ikään kuin kotivävyksi. Välillä paikalle piipahtaa myös kotipalvelussa kesätöitä tekevä lääkisopiskelija Onni (Teemu Kalliokoski). Helsingissä Meri tuottaa muotitapahtumaa ja tutustuu Utuun (Fiia Nurmi), joka on kiehtova ja ihmeellinen, ihan erilainen kuin kotipuolen tyypit. Aatos taas huomaa, että Onnin läsnäolossa on jotain, joka herättää kummia ajatuksia...

Lahden Kansanopiston Teatterikoulutuksen tilassa nähdään tänä kesänä Kotivävy-niminen uusi musikaali, jonka käsikirjoitus ja sävellys on Eppu Meriön käsialaa, ja ohjauksesta vastaa Maija Antikainen, joka on toiminut myös käsikirjoittajana yhdessä Meriön kanssa. Tekstidramaturgiaa on tehnyt Roope Tervonen. Teos käsittelee sukupuolta ja siihen liittyviä odotuksia ja malleja, seksuaalisuutta, pari- ja perhesuhteita, itsekseen kasvamista ja omana itsenään olemisen ja elämisen mahdollisuuksia ja mahdottomuuksia. Kun luin sanat uusi kotimainen queer-musikaali, ei minua paljon tarvinnut houkutella katsomoon. Uudet kotimaiset musikaalit ovat aina hurraamisen paikka, ja uudet queer-musikaalit varsinkin. Ja tämähän on varsin mainio lisäys niin sateenkaarevalle kuin kotimaiselle musikaalikentälle. Kotivävy yllättää ja ilahduttaa, hämmentää ja pistää palan kurkkuun, tarjoaa samaistumispintaa ja avaa uusia ajatuksia. En tiennyt mitä odottaa, ja se oli ihana lähtökohta tälle. Pidin etenkin hahmoista ja heidän pyörittelemistään kysymyksistä, monesta biisistä ja koreografiasta, tarinan yksityiskohdista sekä siitä, miten esiintyjien välinen yhteistyö on valtavan luontevaa ja yhteen hioutunutta. Lavalla on taitavaa porukkaa joka pelaa hienosti yhteen, ja heidän käsissään myös tarina herää eloon monitasoisena ja uskottavana. Musikaalin rouheus, rehellisyys, riemukkuus ja omaan visioon uskominen on raikasta, ja tuo kokonaisuuteen hienosti asennetta. Usealla aikatasolla ja vähän kai useammassa todellisuudessakin hyppivä tarina oli tosin ajoittain hieman hankala seurattava, ja äänissä oli harmittavasti pikkuisen volyymiongelmia. Pääosin kaikki kyllä kuului alkuvaikeuksien jälkeen. Tarinassakin pysyin alusta loppuun perässä, mutta dramaturgista hiottavaa kokonaisuudessa vielä on, sillä siirtymät kohtauksesta toiseen ovat nopeita ja etenkin eri aikatasoilla operointi ei ihan heti aukea. Myös tarinassa on myös syventämisen varaa, ja se toisikin tähän varmasti vielä ihan uuden tason. Musikaali käsittelee teemojaan tosi taitavasti ja tarkkanäköisesti, ja se on yksi sen suurimmista vahvuuksista. Hahmot, tarinan eri kaaret ja musiikki toimivat kaikki, jäin vain kaikkia kaipaamaan vähän lisää. Jo nyt esitys koskettaa, viihdyttää ja pohdituttaakin, mutta itse hakisin juttuun vielä yhden kerroksen lisää ja katsoisin, mitä se tuo tullessaan.

Meriön ja Antikaisen käsikirjoitus on ajassa ja ajankohtaisuuksissa kiinni, mutta ei tunnu osoittelevalta tai yhtään sellaiselta "nyt kommentoidaan tätä aihetta"-tekstiltä, vaan on aitoa, luontevaa ja tasapainoista. 2020-luvulla kirjoitettu ja 2020-luvulle sijoittuva musikaali heijastelee omaa aikaansa tietysti ihan yhtä paljon kuin kasarimusikaali tai historiallinen tarina, ja moderni musikaali on musikaalikentällä melkoinen ilo. Toki näitä nykyaikaan sijoittuvia tarinoita on roppakaupalla, mutta ei koskaan liikaa, sillä jokainen tuo tarinoiden maailmaan palasen sitä aikaa, yhteiskuntaa, arkea ja juhlaa, jossa elämme. Queer-kulmasta myös tehdään meillä melko vähän musikaaleja, joten alkuperäisidealtaan uuden musikaalin säveltäminen ja kirjoittaminen näitä teemoja käsitellen on merkittävä juttu. Kotivävyn hahmot ja tarina ovat perunanviljelyssään, pääkaupungin muotitapahtumissaan ja maaseudun autioitumisissaan arkipäiväisiä ja ihan tavallisia tyyppejä, ja heidän kokemuksensa, ajatuksensa ja toiveensa hyvin yleismaailmallisia ja samaistuttavia. Musikaalissa on huumoria ja sydäntä, romantiikkaa ja surullisia asioita, ja sopivasti toivoa ja toteutuvia unelmia. Jos tätä yhdellä sanalla pitäisi kuvailla, se olisi varmaankin raikas, sillä Kotivävyssä näkyy se, että musikaali on syntynyt intohimosta, näkemyksestä, rakkaudesta lajiin ja sellaisista aiheista ja ajatuksista, joiden takana työryhmä seisoo ilolla ja vakaasti. Se on jollain tapaa leikkisämpi, vapaampi ja avoimempi kuin isommat ja isommilla lavoilla esitettävät musikaalit, ja tämähän sitä raikkautta vasta kokonaisuuteen tuo. Raikkaan ja rajoittamattoman lisäksi fiilis on myös ammattimainen ja hiottu, ja kun kokonaisuudessa on sekä vapautta että varmuutta, niin se pystyy rönsyilemään ja seisomaan vankasti omilla jaloillaan.

Lavastus ja puvustus ovat Outi Wrightin käsialaa, ja molemmat ovat tosi onnistuneita. Lavastus liikkuu sujuvasti vanhan maalaistalon ja helsinkiläisen tapahtumatoimiston välillä, ja jättipuhelin on mainio keksintö. Puvustus on monipuolinen, hahmoille sopiva ja myös dramaturgisesti tärkeässä osassa. Erityisesti pidin ladyjen/keijujen asuista, Fiian lookeista ja Aatoksen puvusta. Valosuunnittelun on tehnyt Peppi Sorsa, ja se on hienosti kohtausten tunnelmassa ja tyylissä mukana. Monet valokuviot ovat tosi mainioita. Musikaalissa kuullaan monipuolisesti musiikkia isommista numeroista sooloihin ja duettoihin. Kuten dialogi, myös biisit ovat suorapuheisia ja nykyaikaan osuvan musikaalin ajassa kiinni. Äänissä oli tosiaan harmittavasti hieman kuuluvuusongelmia ja bändi hukutti välillä laulun alleen, mutta ekaa biisiä lukuunottamatta sanat kuuluivat suurimmaksi osaksi selvästi. Omia kappalesuosikkejani olivat Tiskilaulu, Sä olet gay, Sitä ei voi vastustaa, Sä petit mua, Minä olen mies ja Mun vuoro romahtaa. Meriön sävellyksissä on herkkyyttä ja hykerryttäviä hetkiä, samoin sanoituksissa. Osa biiseistä on melko lyhyitä, mutta välittää siitä huolimatta paljon. Repriisien ja instrumentaalien käytöstä pidin paljon, ne osuvat tunnelmaan ja tilanteisiin erinomaisesti. Koreografia on Meeri Karrin käsialaa, ja varsin onnistunutta. Etenkin "machommat" koreot kappaleissa Sä olet gay ja Minä olen mies iskivät, samoin tykkäsin tosi paljon siitä, miten peilaavaa liikettä ja koreografian mahdollisuuksia ylipäätään käytetään Sitä ei voi vastustaa-biisissä. Myös Sä petit mua-tangossa on vahva liikkeellinen toteutus. Bändin muodostaa osa esiintyjistä, ja soitto kuulostaa mainiolta.

Pieta Kiviranta tekee Aatoksen roolin tosi kivalla energialla, hän tuntuu tavoittavan hahmonsa ytimen luontevasti ja on lavalla vahvasti ja herkästi läsnä. Aatoksessa on paljon sävyjä, hän tuntee ja ajattelee paljon, ja myös ilmaisee sen. Tämän Kivirannan roolityö välittää erinomaisesti. Essi Karjalainen näyttelee Meriä hienolla tunteiden tuiverruksella, hän tuo roolityöhönsä sisäistä rauhaa mutta paljon myös ristiriitoja. Karjalaisen näyttelijäntyö on uskottavaa ja siinä näkyy hienosti se, millaisia fiiliksiä eri tilanteet Merissä herättävät. Kati Rättö on Rauhan roolissa hauras ja päättäväinen, hän tulkitsee sairastuneen naisen eri kerroksia kauniilla tavalla. Rätöllä on myös huumoriin hieno ote, ja hän taitaa komediallisen ja koskettavan yhdistämisen. Fiia Nurmi tuo Utun hahmoon itsevarmuutta ja lempeyttä, sellaista helposti coolia asennetta joka on hurmaavaa eikä aja pois vaan kutsuu luokseen. Nurmen läsnäolossa lavalla on jotain valovoimaista ja vangitsevaa, jota hän vaivatta tuo myös osaksi hahmoaan. Teemu Kalliokosken roolityö Onnina on monikerroksinen ja kiinnostava, Kalliokoski näyttelee Onnin epävarmuudet, halut ja hämmennyksen varmaotteisesti ja avoimesti. Hahmona Onni on monta asiaa samaan aikaan, eikä mene lokeroon vaan on inhimillisesti sekä suloinen, surullinen, ärsyttävä että hurmaava. Tässä myös Kalliokosken näyttelijäntyöllä on iso osa, hän ei tee Onnista pelkästään yhdenlaista ihmistä vaan antaa tilaa tämän kaikille puolille. Lavalla nähdään eri rooleissa myös Eppu Meriö, Meeri Karri, Owen Emmons, Anna Koukku ja Päivi Nikkanen. Koko porukka pelaa yhteen ihanalla lämmöllä ja energialla, ja esiintyjien meininki rentoudessaan ja tarkkuudessaan hurmasi minut heti alkumetreillä.

Onnea uudelle hienolle musikaalille ja kiitos esityksestä koko loistava työryhmä! Tämä oli ilo nähdä, pidin esityksen tunnelmasta, tarinasta ja hahmoista kovasti, samoin moni biisi iski. Kotivävy on parhaimmillaan hurmaava, herkullinen ja haikea musikaali, tarkkanäköisesti toteutettu teos joka käsittelee teemojaan rouheasti ja rehellisesti. Vaikka jäin kaipaamaan vahvempaa dramaturgista otetta ja aavistuksen lisää syvennystä tarinaan, viihdyin katsomossa oikein hyvin ja tykästyin musikaalissa moneen asiaan. Toivottavasti Kotivävy jatkaa elämäänsä vielä tämän ensimmäisen esityskauden jälkeen muodossa tai toisessa – jään mielenkiinnolla seuraamaan mitä tuleman pitää!

Romeo ja Julia @ Karkkilan Työväen Näyttämö

mainos/vapaalippu saatu Karkkilan Työväen Näyttämöltä

kuvat © Antti Lehtonen

Näin Romeon ja Julian ensi-illassa 7.7.

Veronassa vallitsee viha, josta osa saa voimaa riehua ja rettelöidä, ja johon osa on jo lopen kyllästyneitä. Sukupolvia jatkuneen riidan keskellä elävät myös Romeo Montague (Taavi Lehtonen) ja Julia Capulet (Minttu Hopeavirta), kaksi nuorta, jotka sattuman oikusta tai yli-innokkaiden ystävien painostuksesta kohtaavat toisensa juhlissa ja rakastuvat. Salamarakastuminen johtaa melkoiseen epäonnisten sattumusten sarjaan, ja pian nuoruuden huuma jättää jälkeensä joukon ruumiita. Kun on jo liian myöhäistä, kaksi sukua pysähtyy lopulta yhteisen kysymyksen äärelle – tuoko tragedia vihdoinkin kaivatun rauhan?

Kuten aina, tämän jutun kohdalla pohjustus alkuun lienee paikallaan. William Shakespearen tragedia on nimittäin paitsi suurin suosikkini Bardin näytelmistä, myös yksi suosikkinäytelmiäni ylipäätään – hifistelevää analyysia siis luvassa! Kertoo ehkä jotain, että tämä oli kolmas eri versio, jonka olen pelkästään tänä vuonna tästä tarinasta nähnyt. Muutenkin olen nähnyt Romeosta ja Juliasta puhenäytelmänä monenlaisia versioita (viisi livenä ja viisi tallenteena), useamman toteutuksen myös näytelmän pohjalta tehdystä ranskalaismusikaalista, ja yhden Romeo ja Julia-baletinkin. Ja nyt sitten toisen musikaaliversion! Romeo ja Julia lienee myös useimmin lukemani näytelmä, joten sanoisin tuntevani tuhoon tuomitun rakkaustarinan läpikotaisin. Rakastan tätä tarinaa nuorista, jotka sukujensa vanhan vihan ja oman vimmansa ajamina riehuvat ja röyhkeilevät, jotka rakastavat täysillä ja intohimoisesti, jotka elävät kuin viimeistä päivää ja joutuvat kohtalon tempomiksi vaikka kuinka yrittäisivät sitä väistää. Ja siis – vaikka rakastan Romeota ja Juliaa, lähestyn näytelmää myös ajatuksella: muuttakaa kaikki! Tähän liittyy se, että uudelleen ja uudelleen esitettyä klassikkoa saa ja pitääkin mielestäni uudistaa, tutkailla, ihmetellä, väännellä ja käännellä aina kussakin ajassa, porukassa ja kontekstissa. Toki alkuperäisteksti on klassikko, ja syystä, mutta ei se tarkoita etteikö siihen voisi koskea. Karkkilan Työväen Näyttämön tuotantona musikaalin ohjaus, dramaturgia ja laulujen sanoitus on Mika Nikanderin käsialaa (tekstin käännös ja sovitus Markku Pölönen). Pohjoismaisen ja slaavilaisen kansanmusiikin sävelmiä on esityksen tarpeisiin sovittanut kapellimestari Anna Tallgren, ja näyttelijäntyön ja puhetekniikan harjoituttajana on toiminut Kirsi Kahela.

Musikaaliversioinnissa ei täysin noudateta pohjatekstin käänteitä ja tapahtumia, vaan Nikander on dramatisoinut Karkkilaan itsenäisen teoksen, joka kertoo Romeon ja Julian tarinan mutta jossa on myös sellaisia juttuja, jotka eivät ole näytelmästä (ainakaan suoraan) peräisin. Tämä sijoittuu epämääräiseen nykyaikamaiseen menneisyyteen, jossa kaipaillaan vanhoja hyviä aikoja, ruoditaan nykynuorison slangia, käytetään kaunista vanhaa kieltä ja kilistellään kaljapulloilla autonromun päällä istuksien. Ohjaaja Nikander on suunnitellut myös lavastuksen ja puvustuksen, joka punaisella (Montague) ja sinisellä (Capulet) värimaailmalla tekee eron sukujen välille ja rajaa näyttämön kahteen puoleen. Kyllä muuten hämmensi, että värit ovat "väärin" päin! Rakkaassa ranskamusikaalissa Roméo et Juliette ja sen useissa versioissa kun ne ovat juuri päinvastoin, niin hetken sai ravistaa itseään yhdistämään väripaletit toisin päin. Lavastus ja puvustus ovat todella hienot, yksityiskohtia täynnä ja ihanan rouheat ja rosoiset. En varmasti ehtinyt hahmottaa, mitä kaikkea tavaraa löytyy kummankin suvun seiniltä, ainakin pientä polkupyörää, irtopäitä ja monenlaisia pikkuesineitä on sinne nostettu. Näyttämökuva on upea, ja näyttämötilaa käytetään tosi laajasti ja onnistuneesti. Varsinkin alkukuva ja ihan loppu jäivät mieleen, hienoa tunnetta ja puhuttelevuutta molemmissa. Puvustuksessa ihmettelin sitä, että Lorenzo (Kari Mäkilä) pukeutuu punaiseen, sillä hän ei ole Montague eikä ole millään tavalla puolueellinen sukujen välisessä riidassa. Montague ei toki ole Mercutiokaan (Kalle Kotilainen), mutta sitäkin enemmän on tämä kuumakalle puolensa valinnut ja siksi punaiseen pukeutunut. Ruhtinaan (Kari Rautiainen) liilalle huivityyppiselle asusteelle pisteet, liila on kahden suvun välistä napattu väri ja oikein passeli valinta siis. Visuaalisista ja värillisistä yksityiskohdista nostettakoon esiin myös se, että kovan onnen rakastavaiset juovat toistensa sukujen värein koodattuja rohtoja – ai että, mikä viittaus kohtaloon!

Tämä oli varmasti viihdyttävin Romeo ja Julia, jonka olen koskaan nähnyt, ja isoksi osaksi siksi, että tulkinta kaikkien tuntemasta tarinasta tuntuu raikkaalta, siinä on näkemystä, ja kokonaisuus antaa tilaa sille välillä terävällekin huumorille, jota Shakespeare on näytelmään alunperinkin kirjoittanut. Tämä on tragedia, mutta varsinkin ekalla puoliskolla lähennellään monesti komediallista sävyä. Nikanderin ohjauksessa ja dramatisoinnissa myös nähdään taitavasti mahdollisuudet revitellä, jota ei aina Romeon ja Julian kanssa uskalleta tai haluta tehdä, mutta joka tuo tarinaan ja esitykseen paljon mainiota energiaa. Markku Pölösen käännös ja sovitus sekä Nikanderin tekemät dramaturgiset valinnat käsittelevät tekstiä ja kieltä tosi näppärästi, ja kaikki selvästi uutena mukaan lisätty löytää paikkansa yllättävän hyvin. Erityisesti kolmikko Romeo-Mercutio-Benvolio (Aimi Iivari) on yhdessä ja erikseen saanut vuorosanoihinsa riemukkaita lisäyksiä. Käytössä oleva suomennos ei ole minulle tuttu, joka ehkä osaltaan teki musikaalin puhekieltä, nykyslangia ja klassisempaa tekstiä yhdistelevästä kielellisyydestä meikällekin toimivan. Löysin nimittäin viime vuonna itsestäni puolen, joka ei puhekieltä osannut R&J:ssa kuulla, mutta tällä kertaa se toimii loistavasti ja on joissain hetkissä suorastaan kirsikka kohtauskakun päälle. Oikeastaan ainoa lisäys/tulkinta, jota en ihan allekirjoita, on Benvolion synkkä menneisyys riitaisana tappelijana, sillä minulle Benvolio on aina ja ikuisesti täydellisen hyväsydäminen ja kiltti tyyppi, joka ei koskaan halua tai ole halunnut kenellekään mitään pahaa. Vaan toimii tämä hahmopiirre kyllä, ja olen sen puolella, että jokaisessa versiossa pitää tehdä juuri ne tulkinnat, joita tekstistä irtoaa. Muuten sukuvihan syntysyyt, molempien perheiden asema ja arvot, eri hahmojen tarinat, ja laajemmin tarinan tapahtumat toimivat minulle oikein hyvin ja pidänkin kovasti siitä, että tarinaa ja hahmoja on lähdetty miettimään ja syventämään kulmalla, joka ei ainakaan suoraan Shakespearen tekstistä aina aukea. Joissain kohtauksissa on tehty tiivistämistä tavalla, joka tuntui turhan kiireiseltä, sillä (ainakin minulle) ikonisimpia R&J-juttuja hypitään yli tai kelataan ohi ilman, että niiden äärelle pysähdytään. Tämä on toki painottamiskysymys, eikä kaikkea näytelmässä olevaa voi mitenkään ottaa mukaan, kun reiluun parituntiseen pitää saada musiikkikin mahtumaan. Kokonaisuus onkin varsin tasapainoinen ja painotuksissaan onnistunut, sillä esitys pitää koko ajan otteessaan ja jättää loputtuaan katsojan tyytyväiseksi.

Kuten aina, meikäläinen antaa miinuspisteitä jos käsiohjelmassa ei ole biisilistaa, joten miinuspisteitä ropisee myös nyt. Varsinkin silloin, kun kyseessä on uusi musikaali, on hirmu hankala alkaa kappaleita mainitsemaan kun niiden nimiä ei tiedä. Olisi ollut myös kiva yhdistää käytetyt kansansävelmät musakohtauksiin, sillä moni kuulosti tutulta ja jäi päähänkin vähän soimaan. Anna Tallgrenin tekemät sovitukset ja Mika Nikanderin kirjoittamat sanat toimivat oikein onnistuneesti, ja musiikki ja laulut tuovat tarinaan lisää ja antavat sille uusia tasoja, kuten näytelmästä musikaaliversiota tehdessä kuuluukin tapahtua. Musiikkikohtaukset ovat valtaosin perusteltuja, vievät tarinaa eteenpäin ja paljastavat tapahtumista, tarinasta ja/tai hahmoista uutta, ja tarinasta on sujuvasti nähty paikkoja biiseille. Muutama kappale on hieman yllättävässä kohdassa tai muuten vain yllättävä, hyvällä tavalla yleensä. Romeon, Mercution ja Benvolio Katujen kuninkaat on kolmikolle kyllä erinomainen kappale, mutta etenkin tämä biisi on laitettu vähän kummalliseen kohtaan tarinaa. Osa biiseistä sortuu enemmän täytekappaleiksi kuin varsinaisiksi musikaalikappaleiksi, mutta hienosti on kokonaisuuteen luotu toimiva musiikillinen dramaturgia ja tehty iso työ siinä, että sävelet ja sanoitukset ovat kuhunkin kohtaukseen, hahmoon ja tunnelmaan sopivia. Pidin erityisesti riemastuttavasta kosiskelulaulusta, jota lauleskellaan Romeolle tämän rakastuttua Juliaan – jo on menoa! Myös herra Capuletin (Mika Nikander) kappale surumielisissä tunnelmissa on tosi hyvä, samoin Romeolla ja Julialla on suloisia duettoja. Bändissä soittavat Anna Tallgren/Tomi Kostian, Elisa Virva-Auvinen, Tero Vepsäläinen ja Leevi Salo. Koreografioissa on väkevää energiaa ja tekemisen meininkiä, niihin on saatu sukuriidan sykettä oivallisesti mukaan. Tykkäsin liikekielessä varsinkin siitä rentoudesta ja vallattomuudesta, mitä monessa kohtauksessa on, sekä siitä, miten kekseliäästi ja monella tapaa tanssia, liikettä ja fyysisyyttä käytetään. Fyysisyys, ja sekä kaverillinen ja romanttinen läheisyys että vihasta ja ärsytyksestä kumpuava iholle meneminen, ovat minulle Romeossa ja Juliassa tärkeä ulottuvuus, ja tässä versiossa näitä molempia lavalla myös toimitellaan. Etenkin Montacrewn välinen kaveripaini ja jatkuva tuuppiminen ja toisiinsa osuminen on valloittavaa, tämä kolmikko on toistensa parhaat kaverit ja Karkkilassa Romeon, Mercution ja Benvolion välinen ystävyys todella myös näkyy. Suloista on myös se, miten Romeo ja Julia etsivät ja löytävät yhteyttään niin sanoin kuin kosketuksin, ja kömpelö nuori rakkaus löytää itsestään varmuutta. Kaksintaistelu-puristi minussa ei ihan saanut työnnettyä pois ajatusta siitä, että jumppapallot olisi voinut heivata sivuun ja käydä niiden sijaan miekat tanassa taisteluun, mutta täytyy myöntää, että jumppapalloilu sekä isomman porukan kahnauksissa että kaksintaistelussa toimii! Jäin kyllä kaipaamaan ihan perinteistä käsiksi käymistä varsinkin Mercution ja Tybaltin (Johanna Velin) yhteenottoon, mutta kyllä silti sykähdytti, kun kohtalonisku jaetaan päähän pamahtavan jumppapallon muodossa. Myös yhdessä ei-taistelukoreografiassa kakkospuoliskolla jumppapalloja käytetään tosi onnistuneesti!

Taavi Lehtonen on Romeon roolissa erinomainen. Hän tuo hahmoonsa valtavasti energiaa ja liikettä, ja ilmaisee taitavasti Romeon tunteita. Ilmeikkäässä roolityössä on monitasoisuutta ja läsnäoloa, ja Lehtosella on luonteva tapa olla lavalla. Näyttelijäntyössä on rentoutta ja uskottavuutta, sellaista vilpitöntä pilke silmäkulmassa tekemistä, joka tekee Romeosta hurmaavan ja veikeän tyypin. Myös alun suuret epätoivoisen rakkauden tuskat osuvat napakymppiin. Minttu Hopeavirran Juliassa on itsevarmuutta ja päättäväisyyttä, mutta herkkyyttä ja lempeyttä myös. Hopeavirta näyttelee hienosti Julian tunteet niin Romeota kohtaan kuin ne ristiriitaiset ajatukset ja fiilikset, jotka häntä rakastumisen ja kaiken siitä seuraavan keskellä repivät. Näyttelijäntyöhön tuli ensi-illan edetessä hetki hetkeltä lisää varmuutta, ja esityskertojen myötä Hopeavirran tulkinta kasvanee varsin väkeväksi ja vakuuttavaksi – sitä se oli jo nyt. Lehtonen ja Hopeavirta pelaavat yhteen oikein hyvin, heidän näyttelemään nuori rakkaus on hapuilevaa ja hermostunuttta, ja pian jo uskaliasta ja uteliasta, sitten luottavaista ja uhkarohkeaakin. Kalle Kotilainen vetäisee Mercutiona sellaisen roolin, että enpä tiedä mitä sanoisin. Tsiissus! Nyt on kyllä hahmon ydin löytynyt sen verran kirkkaasti, että on kuin olisi suoraan Shakespearen aivoista karkkilalaiselle kesäteatterinäyttämölle pulpahtanut tämä rauhaton sielu täynnä riidanhalua ja epämääräistä sekoilua. On sen verran levotonta energiaa, ärsyttävää häröilyä, riemukasta sanailua, täysin leikiksi laitettua vakavaa asiaa ja aivan pitelemätöntä läsnäoloa, että vähemmästäkin häikäistyy. Tämä Mercutio ei kumartele ketään, ei suodata sanomisiaan, eikä jarruttele yhtään. Ja siis minä rakastin joka sekuntia! Näin sitä Mercutiota tulkitaan, täysillä ja täräyttävästi! Näin reilu kuukausi sitten Romeon ja Julian Lontoossa, ja siellä Kasper Hilton-Hille näytteli Mercution roolin aika lailla samanlaisella aavistuksen riivatulla ja räyhähenkimäisellä energialla – nämä kaksi (hahmot, näyttelijät, sekä että, en tiedä) taitaisivat tulla hyvin toimeen keskenään. Aimi Iivarilla on Benvolioonsa hyvä ote, ja roolityössään mainiota energiaa ja lähestymiskulmia hahmoon. Johanna Velin tekee Tybaltin roolin arvokkaasti ja pää pystyssä, hänellä on tosi kiva tapa näyttää Tybaltin fiilikset ja etenkin se, kun tätä alkaa ärsyttää.

Mika Nikander ja Meri-Anna Misukka herra ja rouva Capuletin sekä Juha Pellinen ja Satu Ahjoniemi herra ja rouva Montaguena tekevät kaikki varmaotteiset ja onnistuneet roolit. Nikander näyttelee erityisen hyvin sen, miten Capulet suhtautuu tyttäreensä ja tämän tekemisiin, niin hyvässä kuin pahassa. Isä on ankara ja jakelee käskyjä, mutta kuoren läpi näkyy silti rakkaus tyttäreen ja toive siitä, että osaisi olla paremmin läsnä tälle. Misukan roolityössä moista ei näy eikä kuulu, onpas harvinaisen ei-lämmin ja ei-lempeä äitihahmo tämä rouva C! Misukka ottaa hahmostaan kaiken irti, ja näyttelee tätä oivalla kulmalla ja sävyillä. Pellinen tekee roolinsa maanläheisellä läsnäololla ja sellaisella rauhallisella energialla, joka herra Montaguelle sopii. Ahjoniemi taas tuo rouva Montaguen rooliin haikeutta ja voimaa, menneitä loiston vuosiaan muisteleva nainen kääntyy useammin pullon kuin puolisonsa tai poikansa puoleen, mutta taistelee pysyäkseen maailmassa kiinni, vaikka tuo maailma on sukuriidan ja vihaisen kaupungin mädättämä. Pietran roolin tekevä Susanna Siivonen revittelee teippaalla meiningillä, ja hänen komediallinen ajoituksensa on erinomainen. Imettäjää näyttelee Tuija Hyvärinen, jonka roolityössä on sekä huumoria että hellyyttä. Julialle läheisin aikuinen on nähnyt tytön kasvavan, ja toivoo tälle pelkkää hyvää. Sen Hyvärinen hienosti tuo lavalle, samoin sen, että Imettäjä kyllä kertoo mielipiteensä kysyttäessä tai ihan ilman kysymystäkin, jos hänellä sanottavaa on. Kari Mäkilä tekee Lorenzostaan hyvin lorenzomaisen tulkinnan. Pappismies on lempeä ja luotettava, suhtautuu nuoreen rakkauteen lämmöllä eikä yhtään huomaa, miten suunnitelmat alkavat mennä vikaan. Mäkilä tekee varmaa roolityötä ja sopii rooliinsa mainiosti. Matias Heikkisen Paris on sellainen tyyppi, josta en oikein tiedä mitä mieltä olen – nuorukainen on hyväntuulinen ja yhteiskunnassa ilmeisen hyvässä asemassa, ja sen myös tietää. Heikkinen tuo rooliinsa juuri sopivassa määrin pöyhkeyttä ja koomisuutta, ja on lavalla luonteva. Näyttämöllä nähdään myös Kari Rautiainen (ruhtinas), Liisa Nikander (rohtomestari) sekä ensemblessä Hertta Lehtonen, Aliina Lindroth, Elli Nousiainen, Leo Puustinen, Alina Sundström, Anne-Mari Velin ja Katariina Vuori. Näyttelijäjoukko tekee sujuvaa yhteistyötä, ja lavalla tarjoillaan hienoja kohtauksia niin koko porukan, pienempien kokoonpanojen kuin yksittäisten näyttelijöiden tulkitsemina.

Musikaali on monitasoinen ja laajenee nimihahmojensa tarinan lisäksi käsittelemään monenlaisia teemoja. Ihan jokaisesta en saanut kiinni, erityisesti kapitalismin tai rahanhimon kritiikki jäi etäiseksi. Vahvimmin iskivät perheen ja kunnian teemat, kaikki se mitä sukuriitaan kietoutuu ja miten vuosikymmenten vihanpito peilautuu ihan arkisiinkin asioihin. Myös eri ihmissuhteiden dynamiikat ovat hienosti lavalle tuotuja ja pidän siitä, kun näihin tuodaan ristiriitoja ja rosoja, vaikka kyseessä olisi ystävyys-, perhe- tai romanttinenkin suhde. Vaikka pääparin suhde ei ole koskaan ollut minulle Romeossa ja Juliassa "se juttu", tässä versiossa kahden nuoren rakkaus ja heidän tarinansa yhdessä ja erikseen nousee hyvin sävykkääksi ja kiinnostavaksi osaksi kokonaisuutta. Toki nämä kaksi ovat lavalla kaikista eniten ja heistä tarina eniten kertoo, mutta minulle he ovat silti jääneet usein enemmän taustalle kuin moni muu hahmo. Tämäkin on tietysti painotuskysymys, sillä siinä vaaditaan jo ohjauksellisia ja dramaturgisia päätöksiä, jotka nostavat muita hahmoja vahvemmin esiin, jotta heihin voi sitten pääparin ohi keskittyä. Tätä sivuhahmojen nostamista on viimeisimmissä näkemissäni Romeoissa ja Julioissa jonkun verran tehtykin, ja siitä täysillä nautin. Karkkilassa musikaali on kuitenkin vahviten juuri kahden nuoren rakastavaisen tarina, ja yksi onnistuneimpia näkemiäni siinä suhteessa. Tässä versiossa Romeon ja Julian nuoruus, ja nuoruuden tuoma putkinäköisyys, uhma, uhkarohkeus ja sokeus kaikelle muulle kuin juuri syttyneelle rakkaudelle ovat kaikki lavalla kirkkaita ja uskottavia. Tarinan kaari kasvaa ja löytää syvyyttä sujuvasti, ja etenkin Romeon ja Julian väliset duetot tuovat näiden kahden suhteeseen hienosti sävyjä. Vaikka tarinassa ja muissa hahmoissa on enemmän sisältöä kuin alkuperäisessä näytelmässä, ja vaikka musiikkinumerot tuovat oman lisänsä kokonaisuuteen ja laajentavat sekä teemoja että tarinan maailmaa, säilyy fokus päähenkilöiden rakkaustarinassa ja tragediassa. Musikaali kommenttina siihen, miten vihanpito ja taipumattomuus tuhoavat kaiken tielleen osuvan, välittyy väkevästi. Mainitaan uudelleen vielä se jo kerran kehuttu loppu – esityksen loppukuva ja sitä edeltävä kohtaus ovat vahvasti latautuneita ja tavoittavat kauniisti ja surumielisestikin sen, mistä Romeo ja Julia kertoo. Rakkaus ja viha, viha ja rakkaus – voivatko nämä kaksi olla olemassa samaan aikaan, vai jyrääkö toinen aina toisen yli? Ja miksi se usein on viha, joka rakkauden murskaa?

Tämä oli minulle kesän odotetuin juttu, ja kannatti kyllä odottaa. Minulle tässä iskivät eniten ensemblen energia, upea visuaalisuus yksityiskohtineen, kieli, teksti ja tarinan maailman tajuaminen, useat musiikkinumerot ja moni loistava roolityö. Vaikka jotkin ratkaisut hieman hämmensivät eikä kaikkiin meikäläisen Romeo ja Julia-tottumuksiin tai -toiveisiin ihan osuttu/vastattu, oli tämä näkemisen arvoinen, ja vielä paljon enemmän. Karkkilassa tuodaan lavalle esitys, jossa palo ja näkemys prokkista kohtaan ovat vahvasti läsnä, ja jossa eri osa-alueet asettuvat lavalle saumattomasti ja toisiaan täydentäen. Musikaalina tämä toimii myös oikein mainiosti, ja musiikillinen dramaturgia raikastaa klassikkotarinan kertomista kivasti. Katsomossa oli hauskaa ja paljon hymyilytti ja nauratti etenkin ensimmäisellä puoliajalla, kun tehdyt ratkaisut pääsivät sekä ilahduttamaan että yllättämään. Mukana ovat tietysti myös tarinan traagiset ainekset, ja tämä vakavampi ja koskettavampikin puoli tästä rakkaustarinasta tulkitaan toimivasti. Erityisesti Mercution kuollessa sekä esityksen viimeisissä kohtauksissa suru, painavuus ja riipaisevaisuus ovat vahvasti läsnä. Karkkilan Työväen Näyttämö on mainio uusi tuttavuus, eikä ensimmäinen vierailu varmasti jää viimeiseksi – johan tässä on paluumatka Veronaankin jo suunnitteilla... Miksipä en palaisi, kun tämä Romeo ja Julia meikäläistä viihdytti, vakuutti ja vei mukanaan? Olisi myös tosi kiinnostavaa nähdä, kuinka esitys kehittyy näytöskauden aikana ja millaisia sävyjä siihen kenties tulee lisää. Ensi-illassa meno oli jo varmaa ja rentoakin, mutta esityskertojen myötä sekä varmuutta että rentoutta tullee molempia lisää, ja muutenkin jokainen juttu aina kasvaa sen myötä, että pääsee säännöllisesti yleisön eteen. Toivottavasti siis kalenteriin mahtuu toinenkin reissu sukuriitoja selvittelemään!