Niskavuoren naiset @ Paimion Teatteri

 mainos/vapaalippu saatu Paimion Teatterilta

kuvat © Jan Sundman

Näin Niskavuoren naiset-musiikkinäytelmän 12.7.

Niskavuorella on eletty sukupolvien ajan nöyrästi ja ahkerasti, oma vastuu tuntien ja sitä selkä vääränä kantaen. Likapyykit pestään neljän seinän sisällä, kylille ei asioita levitellä, eikä omia unelmia seurata jos se tarkoittaa kodin ja suvun jättämistä. Mutta kun Aarne (Lassi Turve) kohtaa kylän uuden opettajattaren Ilonan (Anni Salomaa) ja he rakastuvat, eivät asiat ole niskavuorelaisten – tai kyläläistenkään – kesken enää ennallaan. Taloon rahojensa vuoksi naitu Martta (Jannu Hytönen) pitää kiinni miehestään ja vaatii vastauksia, sillä kyllähän hän näkee, että Aarne katoaa tämän tästä omiin seikkailuihinsa. Aarnen sisko Anna-Liisa (Alina Kilpinen) yrittää pysyä kaikkien puolella, mutta kun kaikki toimivat oman mielensä mukaisesti, on se hankalaa. Aikanaan ulkopuolisena Niskavuorelle tullut mutta talon ja suvun haltuunsa ottanut vanha emäntä Loviisa (Anne Sarlin-Rauhala) pitää kattonsa alla kaikkia lujassa järjestyksessä, eikä taivu, tuli eteen mitä tahansa. Vaan kuinka kauan pystyy roihuavia tunteita rajoittamaan?

Olen nähnyt tämän Hella Wuolijoen kirjoittaman Niskavuoren naiset-näytelmän kerran aiemmin, vuonna 2019 Teatteri Päivölän versiona. Silloin tykästyin suuresti niin tarinaan, hahmoihin kuin huumoriin, ja olenkin kolmesta näkemästäni Niskavuoresta (Heta, naiset ja nuori emäntä) pitänyt juuri tätä Aarnen ja Ilonan tarinan kertovaa näytelmää suosikkinani. Siispä odotin innolla, että pääsin sen uudelleen vuosien jälkeen näkemään ja kokemaan, tällä kertaa Paimioon ja Marja Vuoren ohjauksena. Muistelin tosin tässä olleen rutkasti enemmän huumoria ja hiukkasen vähemmän synkkyyttä, mutta se taisi olla edellisen näkemäni version tyyli eikä itse näytelmän oletusasetus. Vaan eipä mitään – tämä oli kaikessa surumielisyydessään hieno! Niskavuorelaisten rankka elämä, rakkaushuolet ja kohtaloihinsa kahlitut ihmiset ovat syvälle suomalaiseen kulttuuriin juurtuneita, ja näiden hämäläisten pariin päästessään tuntuu kuin näkisi jonkinlaisen palan omaakin historiaansa lavalla. Maatalousyhteiskunnan menneet vuosikymmenet koskettavat, ja sitäkin enemmän näiden tyyppien tarinat. Vuoren ohjauksessa näkyvät vahvasti juuri Niskavuoren naisten tarinat, aina tiukasta ja katseensa kaikkialle ylettävästä Loviisasta surunsa ja päättäväisyytensä välillä hapuilevaan Marttaan sekä perheensä kiemuroissa tiensä tuntevasta Anna-Liisasta raikkaan tuulahduksen tuovaan, itsenäiseen Ilonaan. Vuori tuo näytelmän hahmojen väliset ihmissuhteet, dynamiikat, ristiriidat ja tunteet lavalle taitavasti ja aidolla otteella. Myös vastuun ja velvollisuuksien teemat ovat ohjauksessa hienosti ja painavasti läsnä. Kolmen tunnin kesto tuntuu joissain hetkissä, ja esityksen rytmi hyötyisi pienestä tiivistyksestä. Nyt kohtauksissa on välillä hidastempoisuutta, joka laskee intensiteettiä. Tarina pitää siitä huolimatta otteessaan, ja ohjauksen vahva painotus naisten tarinoihin, ihmissuhteiden monimutkaisuuteen, ja yksilön ja yhteisön ristiriitoihin tuo tähän Niskavuori-versiointiin onnistunutta latausta.

Näytelmässä kuullaan Samuli Turusen säveltämää musiikkia, joka on kaunista, vahvaa ja haikeaa. Musiikki toimii osana kokonaisuutta oikein hyvin, mutta jäin silti miettimään, olisiko sitä pitänyt olla enemmän, jotta esityksen eri osaset olisivat paremmin tasapainossa. Hienolta joka tapauksessa kuulostaa, ja lauluvalmentaja Saana Murtojärvi on virittänyt koko porukan ja etenkin solistit säteileviksi tulkitsijoiksi. Äänisuunnittelun tehnyt Pasi Ketola tuo maaseudulle sijoittuvaan tarinaan luonnon läheisyyttä tavalla, josta ei ihan edes osaa sanoa, tulevatko äänet nauhalta vai laulaako metsässä sitten kuitenkin lintu juuri oikealla hetkellä. Replikointi ja laulu kuuluvat molemmat tosi hyvin. Viime kesänä kävin Paimiossa kesäteatterissa ensimmäistä kertaa, ja ihailin suurta näyttämötilaa ja upeita puitteita, joissa siellä saa esityksiä pystyyn pistää. Jälleen ihastutti lava-alueen laajuus sekä se, miten tilaa myös käytetään. Etenkin pyöräily ihastutti! Lavastevastaava Lassi Turve on tiiminsä kanssa loihtinut näyttämölle niin Niskavuoren salin kaikessa arvokkuudessaan kuin kyläkoulun Ilonan huoneineen, sekä kylän tapahtuvia seuraileville Sandralle (Maritta Hytönen) ja Serafiinalle (Marjut Ruusumo) oivan tähystelypaikan. Näyttämö asettuu luonnon ja historian rajaamalle alueelle kauniisti, ja lavasteet sopivat ympäröivään maisemaan erinomaisesti. Mari Mäntylän puvustus heijastelee niin ajankuvaa kuin hahmojen yhteiskunnallista asemaa ja sitä, mistä he ovat kotoisin ja millaista elämää eläneet. Erityisesti Ilonan upea housupuku jäi mieleen, hieno asu! Maskeeraus on Jannu Hytösen käsialaa, ja etenkin naisväen kampaukset jäivät minulle mieleen, monenlaista tyyliä ja tyylikkäästi suittua kuontaloa nähdään lavalla. Näyttämökuvassa on paljon yksityiskohtia, jotka tuovat tarinaan aitoutta ja syventävät niin hahmoja kuin tapahtumia.

Lassi Turve tekee Aarnena hienosti rakennetun ja vahvaa tunnelatausta kantavan roolin, ja tulkitsee niin Aarnen vastuiden painon kuin tunteiden palon väkevästi. Turve on roolityössään hyvin aito, ja avaa Aarnen sisäistä maailmaa ja ajatuksia oivallisesti ilmeiden, eleiden, pienten yksityiskohtien ja kohtauksiin tuomansa energian kautta. Hänen näyttelijäntyössään on inhimillisyyttä ja ihmisyyttä, vahvasti läsnä se, miten Aarne on sekä ristiriitainen tyyppi että joutuu ristiriitaiseen tilanteeseen, kun toisaalla repivät edelliset sukupolvet, vaimo ja lapset, se miten on aina oltu ja eletty, ja toisaalla aito rakkaus ja sen mukanaan nostamat ajatukset haudatuista unelmista, siitä kaikesta mikä voisi olla mahdollista. Monessa kohtauksessa Aarnen oma taistelu on suorastaan sydäntäraastavaa. Anni Salomaa on Ilonan roolissa itsessään varma ja osaa katsoa asioita paitsi sydämellä, myös järjellä. Salomaan roolityössä on herkkyyttä ja voimaa, Ilona on hankalassa tilanteessa ja ulkopuolinen kylässä, jossa kaikki tuntevat toisensa ja toisten asiat. Silti hän ei anna periksi, vaan elää omaa elämäänsä ja pysyy lujana ja lempeänä kaiken kokemansa keskellä, myös silloin kun syytökset ja uteliaisuus ovat kohtuuttomia. Salomaan näyttelijäntyö on eloisaa ja luontevaa, hän tuo hahmoonsa sisäistä voimaa ja energiaa, jossa on iloa ja isoa tunnetta. Anne Sarlin-Rauhala on Loviisan roolissa järkähtämätön voima, joka pitää kurissa niin perheensä kuin piikansa, ja nauttii arvostusta koko kylässä. Sarlin-Rauhalan roolityössä on varmuutta ja sellaista auktoriteettia, joka ei tarvitse tuekseen huutoa tai uhkailua, vaan joka syntyy helposti ja on vastaansanomatonta. Lujan ulkokuoren ja jämäkän luonteen lisäksi Sarlin-Rauhala tuo roolityöhönsä hieman pehmeyttä ja ymmärrystä, jolla on tarinassa tärkeät hetkensä. Jannu Hytösen roolityössä Marttana on yhtä lailla sydäntäraastavaa surua kuin Aarnen hahmossa on, ja näiden kahden toistensa luo päätyneen ihmisen epätoivoisessa yhteiselossa riittää tasoja. Hytönen ja Turve kuvaavat molemmat uskottavasti Martan ja Aarnen avioliiton ja ihmissuhteen dynamiikkaa ja sitä, miten tällainen suhden molempiin vaikuttaa. Hytönen tekee roolinsa kauniisti, hän antaa Martalleen tilaa tuntea ja kokea, ja tuo lavalle vahvasti sen, miten tilanne lipsuu Martan käsistä koko ajan kauemmas.

Alina Kilpinen on Anna-Liisan roolissa valoisa ja valloittava, Anna-Liisan asema perheessään on toisaalta hankala, kun hän yrittää olla kaikkien puolella samaan aikaan, mutta toisaalta helpompi, sillä hänestä ei ole tulossa talon emäntää ja elämä on siten vapaampaa. Kilpinen tekee roolityönsä mainiolla eneregialla, jossa on varmuutta ja herkkyyttä. Harri Vuorela on Simolan isännän roolissa luotettavan ja hauskan oloinen tyyppi, Simolalla on hyvä sydän ja hän toimii vaikeissakin tilanteissa oikein, eikä tahdo muille pahaa. Valpuri Seikkula on opettajatar Vainion roolissa järkevä ja päättäväinen, tämä nainen on valmis puolustamaan sitä mihin uskoo, eikä ota miesten vastalauseita kuuleviin korviinsa, on kyse sitten uudesta opettajattaresta tai siitä, mitä koulussa opiskellaan. Maritta Hytönen ja Marjut Ruusumo Sandran ja Serafiinan rooleissa tekevät hyväntuuliset roolityöt, ja pelaavat kaksikkona erinomaisesti yhteen. Arto Salon näyttelemä rovasti on kirkollisia arvoja kovasti puolustava mies, joka kuitenkin saattaa aivan hyvin hieman herrojen kanssa hurvitella, jos sellainen tilaisuus sattuu... Päivi Laakso ruustinnana ja Maija Rintola Nikulan emäntänä ovat mainio kaksikko hekin, ja tuovat tarinaan luontevasti huumoria. Enni Vuorela tekee Salli-piikana oivallisen roolin, jossa vastuuntunto ja työn vakavasti ottaminen näkyvät. Sami Olanderin näyttelemä Martelan isäntä on melkoisen harvasanainen, mutta tekee mielipiteensä siitä huolimatta hyvin selväksi. Lavalla nähdään myös Arto Pasio (pehtori), Eliel Lehtinen (tohtori), Sulav Muhammed (Tiltu), Esteri Seikkula (Saana), Nelli Kalve (Adalmina), Ilona Kanervo (Alisa), Tinya Granlund (Emmi) ja Linnea Kärkäinen (Emma).

Kolme tuntia Niskavuorella teki vaikutuksen, tähän maailmaan on aina hienoa palata. Paimiossa musiikillinen näytelmä on täynnä vahvoja roolitöitä, isoja tunteita, suuria päätöksiä ja haikeaa muutosta. Kuten sanottu, hieman hidastempoinen kokonaisuus on, mutta tapahtumat pääosin pitävät otteessaan. Tarinassa riittää väkevyyttä ja sellaista aitoa, konstailematonta draamaa, joka tuntuu uskottavalta ja puhuttelevalta. Visuaalisuus ja tapahtumat henkivät vanhan ajan tunnelmaa ja tarinaa, mutta tunteet ja tilanteet ovat aivan tuttuja yhä edelleen. Ei se ihminen niin paljoa muutu, eikä se, mitä ihminen tuntee. Niskavuoren tarinoista tai ihmisistä yksikään ei ole helposti selitettävä, vaan ristiriitoja, tasoja ja sävyjä riittää. Jokainen yrittää parhaansa mukaan toimia kuten sydän, järki, omatunto tai velvollisuuksien paino sanoo, mutta kun se on niin kovin vaikeaa. Silti joku aina löytää onnen, tai ainakin rauhan, edes hetkeksi. Ja se tässä Paimion Teatterin versiossa kenties eniten sykähdyttää. Esitys on inhimillinen, herkkä ja voimakas, se elää ja hengittää niskavuorelaista energiaa. Tämä oli toinen reissuni Paimion Teatteriin kesän esityksestä nauttimaan, eikä varmastikaan tule kahta ilman kolmatta – eiköhän Museomäestä tule tästä eteenpäin yksi joka kesän vakiokohteista!

Kotivävy @ Lahden Kansanopiston Teatterikoulutus

 mainos/kutsuvieraslippu saatu Kotivävy-työryhmältä

kuvat © Pauliina Tasala

Näin Kotivävy-musikaalin 11.7.

Aatoksen (Pieta Kiviranta) tyttöystävä Meri (Essi Karjalainen) saa hienon työmahdollisuuden Helsingistä, ja Aatos jää pikkupaikkakunnalle Merin lapsuudenkotiin tämän sairaan äidin Rauhan (Kati Rättö) kanssa, ikään kuin kotivävyksi. Välillä paikalle piipahtaa myös kotipalvelussa kesätöitä tekevä lääkisopiskelija Onni (Teemu Kalliokoski). Helsingissä Meri tuottaa muotitapahtumaa ja tutustuu Utuun (Fiia Nurmi), joka on kiehtova ja ihmeellinen, ihan erilainen kuin kotipuolen tyypit. Aatos taas huomaa, että Onnin läsnäolossa on jotain, joka herättää kummia ajatuksia...

Lahden Kansanopiston Teatterikoulutuksen tilassa nähdään tänä kesänä Kotivävy-niminen uusi musikaali, jonka käsikirjoitus ja sävellys on Eppu Meriön käsialaa, ja ohjauksesta vastaa Maija Antikainen, joka on toiminut myös käsikirjoittajana yhdessä Meriön kanssa. Tekstidramaturgiaa on tehnyt Roope Tervonen. Teos käsittelee sukupuolta ja siihen liittyviä odotuksia ja malleja, seksuaalisuutta, pari- ja perhesuhteita, itsekseen kasvamista ja omana itsenään olemisen ja elämisen mahdollisuuksia ja mahdottomuuksia. Kun luin sanat uusi kotimainen queer-musikaali, ei minua paljon tarvinnut houkutella katsomoon. Uudet kotimaiset musikaalit ovat aina hurraamisen paikka, ja uudet queer-musikaalit varsinkin. Ja tämähän on varsin mainio lisäys niin sateenkaarevalle kuin kotimaiselle musikaalikentälle. Kotivävy yllättää ja ilahduttaa, hämmentää ja pistää palan kurkkuun, tarjoaa samaistumispintaa ja avaa uusia ajatuksia. En tiennyt mitä odottaa, ja se oli ihana lähtökohta tälle. Pidin etenkin hahmoista ja heidän pyörittelemistään kysymyksistä, monesta biisistä ja koreografiasta, tarinan yksityiskohdista sekä siitä, miten esiintyjien välinen yhteistyö on valtavan luontevaa ja yhteen hioutunutta. Lavalla on taitavaa porukkaa joka pelaa hienosti yhteen, ja heidän käsissään myös tarina herää eloon monitasoisena ja uskottavana. Musikaalin rouheus, rehellisyys, riemukkuus ja omaan visioon uskominen on raikasta, ja tuo kokonaisuuteen hienosti asennetta. Usealla aikatasolla ja vähän kai useammassa todellisuudessakin hyppivä tarina oli tosin ajoittain hieman hankala seurattava, ja äänissä oli harmittavasti pikkuisen volyymiongelmia. Pääosin kaikki kyllä kuului alkuvaikeuksien jälkeen. Tarinassakin pysyin alusta loppuun perässä, mutta dramaturgista hiottavaa kokonaisuudessa vielä on, sillä siirtymät kohtauksesta toiseen ovat nopeita ja etenkin eri aikatasoilla operointi ei ihan heti aukea. Myös tarinassa on myös syventämisen varaa, ja se toisikin tähän varmasti vielä ihan uuden tason. Musikaali käsittelee teemojaan tosi taitavasti ja tarkkanäköisesti, ja se on yksi sen suurimmista vahvuuksista. Hahmot, tarinan eri kaaret ja musiikki toimivat kaikki, jäin vain kaikkia kaipaamaan vähän lisää. Jo nyt esitys koskettaa, viihdyttää ja pohdituttaakin, mutta itse hakisin juttuun vielä yhden kerroksen lisää ja katsoisin, mitä se tuo tullessaan.

Meriön ja Antikaisen käsikirjoitus on ajassa ja ajankohtaisuuksissa kiinni, mutta ei tunnu osoittelevalta tai yhtään sellaiselta "nyt kommentoidaan tätä aihetta"-tekstiltä, vaan on aitoa, luontevaa ja tasapainoista. 2020-luvulla kirjoitettu ja 2020-luvulle sijoittuva musikaali heijastelee omaa aikaansa tietysti ihan yhtä paljon kuin kasarimusikaali tai historiallinen tarina, ja moderni musikaali on musikaalikentällä melkoinen ilo. Toki näitä nykyaikaan sijoittuvia tarinoita on roppakaupalla, mutta ei koskaan liikaa, sillä jokainen tuo tarinoiden maailmaan palasen sitä aikaa, yhteiskuntaa, arkea ja juhlaa, jossa elämme. Queer-kulmasta myös tehdään meillä melko vähän musikaaleja, joten alkuperäisidealtaan uuden musikaalin säveltäminen ja kirjoittaminen näitä teemoja käsitellen on merkittävä juttu. Kotivävyn hahmot ja tarina ovat perunanviljelyssään, pääkaupungin muotitapahtumissaan ja maaseudun autioitumisissaan arkipäiväisiä ja ihan tavallisia tyyppejä, ja heidän kokemuksensa, ajatuksensa ja toiveensa hyvin yleismaailmallisia ja samaistuttavia. Musikaalissa on huumoria ja sydäntä, romantiikkaa ja surullisia asioita, ja sopivasti toivoa ja toteutuvia unelmia. Jos tätä yhdellä sanalla pitäisi kuvailla, se olisi varmaankin raikas, sillä Kotivävyssä näkyy se, että musikaali on syntynyt intohimosta, näkemyksestä, rakkaudesta lajiin ja sellaisista aiheista ja ajatuksista, joiden takana työryhmä seisoo ilolla ja vakaasti. Se on jollain tapaa leikkisämpi, vapaampi ja avoimempi kuin isommat ja isommilla lavoilla esitettävät musikaalit, ja tämähän sitä raikkautta vasta kokonaisuuteen tuo. Raikkaan ja rajoittamattoman lisäksi fiilis on myös ammattimainen ja hiottu, ja kun kokonaisuudessa on sekä vapautta että varmuutta, niin se pystyy rönsyilemään ja seisomaan vankasti omilla jaloillaan.

Lavastus ja puvustus ovat Outi Wrightin käsialaa, ja molemmat ovat tosi onnistuneita. Lavastus liikkuu sujuvasti vanhan maalaistalon ja helsinkiläisen tapahtumatoimiston välillä, ja jättipuhelin on mainio keksintö. Puvustus on monipuolinen, hahmoille sopiva ja myös dramaturgisesti tärkeässä osassa. Erityisesti pidin ladyjen/keijujen asuista, Fiian lookeista ja Aatoksen puvusta. Valosuunnittelun on tehnyt Peppi Sorsa, ja se on hienosti kohtausten tunnelmassa ja tyylissä mukana. Monet valokuviot ovat tosi mainioita. Musikaalissa kuullaan monipuolisesti musiikkia isommista numeroista sooloihin ja duettoihin. Kuten dialogi, myös biisit ovat suorapuheisia ja nykyaikaan osuvan musikaalin ajassa kiinni. Äänissä oli tosiaan harmittavasti hieman kuuluvuusongelmia ja bändi hukutti välillä laulun alleen, mutta ekaa biisiä lukuunottamatta sanat kuuluivat suurimmaksi osaksi selvästi. Omia kappalesuosikkejani olivat Tiskilaulu, Sä olet gay, Sitä ei voi vastustaa, Sä petit mua, Minä olen mies ja Mun vuoro romahtaa. Meriön sävellyksissä on herkkyyttä ja hykerryttäviä hetkiä, samoin sanoituksissa. Osa biiseistä on melko lyhyitä, mutta välittää siitä huolimatta paljon. Repriisien ja instrumentaalien käytöstä pidin paljon, ne osuvat tunnelmaan ja tilanteisiin erinomaisesti. Koreografia on Meeri Karrin käsialaa, ja varsin onnistunutta. Etenkin "machommat" koreot kappaleissa Sä olet gay ja Minä olen mies iskivät, samoin tykkäsin tosi paljon siitä, miten peilaavaa liikettä ja koreografian mahdollisuuksia ylipäätään käytetään Sitä ei voi vastustaa-biisissä. Myös Sä petit mua-tangossa on vahva liikkeellinen toteutus. Bändin muodostaa osa esiintyjistä, ja soitto kuulostaa mainiolta.

Pieta Kiviranta tekee Aatoksen roolin tosi kivalla energialla, hän tuntuu tavoittavan hahmonsa ytimen luontevasti ja on lavalla vahvasti ja herkästi läsnä. Aatoksessa on paljon sävyjä, hän tuntee ja ajattelee paljon, ja myös ilmaisee sen. Tämän Kivirannan roolityö välittää erinomaisesti. Essi Karjalainen näyttelee Meriä hienolla tunteiden tuiverruksella, hän tuo roolityöhönsä sisäistä rauhaa mutta paljon myös ristiriitoja. Karjalaisen näyttelijäntyö on uskottavaa ja siinä näkyy hienosti se, millaisia fiiliksiä eri tilanteet Merissä herättävät. Kati Rättö on Rauhan roolissa hauras ja päättäväinen, hän tulkitsee sairastuneen naisen eri kerroksia kauniilla tavalla. Rätöllä on myös huumoriin hieno ote, ja hän taitaa komediallisen ja koskettavan yhdistämisen. Fiia Nurmi tuo Utun hahmoon itsevarmuutta ja lempeyttä, sellaista helposti coolia asennetta joka on hurmaavaa eikä aja pois vaan kutsuu luokseen. Nurmen läsnäolossa lavalla on jotain valovoimaista ja vangitsevaa, jota hän vaivatta tuo myös osaksi hahmoaan. Teemu Kalliokosken roolityö Onnina on monikerroksinen ja kiinnostava, Kalliokoski näyttelee Onnin epävarmuudet, halut ja hämmennyksen varmaotteisesti ja avoimesti. Hahmona Onni on monta asiaa samaan aikaan, eikä mene lokeroon vaan on inhimillisesti sekä suloinen, surullinen, ärsyttävä että hurmaava. Tässä myös Kalliokosken näyttelijäntyöllä on iso osa, hän ei tee Onnista pelkästään yhdenlaista ihmistä vaan antaa tilaa tämän kaikille puolille. Lavalla nähdään eri rooleissa myös Eppu Meriö, Meeri Karri, Owen Emmons, Anna Koukku ja Päivi Nikkanen. Koko porukka pelaa yhteen ihanalla lämmöllä ja energialla, ja esiintyjien meininki rentoudessaan ja tarkkuudessaan hurmasi minut heti alkumetreillä.

Onnea uudelle hienolle musikaalille ja kiitos esityksestä koko loistava työryhmä! Tämä oli ilo nähdä, pidin esityksen tunnelmasta, tarinasta ja hahmoista kovasti, samoin moni biisi iski. Kotivävy on parhaimmillaan hurmaava, herkullinen ja haikea musikaali, tarkkanäköisesti toteutettu teos joka käsittelee teemojaan rouheasti ja rehellisesti. Vaikka jäin kaipaamaan vahvempaa dramaturgista otetta ja aavistuksen lisää syvennystä tarinaan, viihdyin katsomossa oikein hyvin ja tykästyin musikaalissa moneen asiaan. Toivottavasti Kotivävy jatkaa elämäänsä vielä tämän ensimmäisen esityskauden jälkeen muodossa tai toisessa – jään mielenkiinnolla seuraamaan mitä tuleman pitää!

Romeo ja Julia @ Karkkilan Työväen Näyttämö

mainos/vapaalippu saatu Karkkilan Työväen Näyttämöltä

kuvat © Antti Lehtonen

Näin Romeon ja Julian ensi-illassa 7.7.

Veronassa vallitsee viha, josta osa saa voimaa riehua ja rettelöidä, ja johon osa on jo lopen kyllästyneitä. Sukupolvia jatkuneen riidan keskellä elävät myös Romeo Montague (Taavi Lehtonen) ja Julia Capulet (Minttu Hopeavirta), kaksi nuorta, jotka sattuman oikusta tai yli-innokkaiden ystävien painostuksesta kohtaavat toisensa juhlissa ja rakastuvat. Salamarakastuminen johtaa melkoiseen epäonnisten sattumusten sarjaan, ja pian nuoruuden huuma jättää jälkeensä joukon ruumiita. Kun on jo liian myöhäistä, kaksi sukua pysähtyy lopulta yhteisen kysymyksen äärelle – tuoko tragedia vihdoinkin kaivatun rauhan?

Kuten aina, tämän jutun kohdalla pohjustus alkuun lienee paikallaan. William Shakespearen tragedia on nimittäin paitsi suurin suosikkini Bardin näytelmistä, myös yksi suosikkinäytelmiäni ylipäätään – hifistelevää analyysia siis luvassa! Kertoo ehkä jotain, että tämä oli kolmas eri versio, jonka olen pelkästään tänä vuonna tästä tarinasta nähnyt. Muutenkin olen nähnyt Romeosta ja Juliasta puhenäytelmänä monenlaisia versioita (viisi livenä ja viisi tallenteena), useamman toteutuksen myös näytelmän pohjalta tehdystä ranskalaismusikaalista, ja yhden Romeo ja Julia-baletinkin. Ja nyt sitten toisen musikaaliversion! Romeo ja Julia lienee myös useimmin lukemani näytelmä, joten sanoisin tuntevani tuhoon tuomitun rakkaustarinan läpikotaisin. Rakastan tätä tarinaa nuorista, jotka sukujensa vanhan vihan ja oman vimmansa ajamina riehuvat ja röyhkeilevät, jotka rakastavat täysillä ja intohimoisesti, jotka elävät kuin viimeistä päivää ja joutuvat kohtalon tempomiksi vaikka kuinka yrittäisivät sitä väistää. Ja siis – vaikka rakastan Romeota ja Juliaa, lähestyn näytelmää myös ajatuksella: muuttakaa kaikki! Tähän liittyy se, että uudelleen ja uudelleen esitettyä klassikkoa saa ja pitääkin mielestäni uudistaa, tutkailla, ihmetellä, väännellä ja käännellä aina kussakin ajassa, porukassa ja kontekstissa. Toki alkuperäisteksti on klassikko, ja syystä, mutta ei se tarkoita etteikö siihen voisi koskea. Karkkilan Työväen Näyttämön tuotantona musikaalin ohjaus, dramaturgia ja laulujen sanoitus on Mika Nikanderin käsialaa (tekstin käännös ja sovitus Markku Pölönen). Pohjoismaisen ja slaavilaisen kansanmusiikin sävelmiä on esityksen tarpeisiin sovittanut kapellimestari Anna Tallgren, ja näyttelijäntyön ja puhetekniikan harjoituttajana on toiminut Kirsi Kahela.

Musikaaliversioinnissa ei täysin noudateta pohjatekstin käänteitä ja tapahtumia, vaan Nikander on dramatisoinut Karkkilaan itsenäisen teoksen, joka kertoo Romeon ja Julian tarinan mutta jossa on myös sellaisia juttuja, jotka eivät ole näytelmästä (ainakaan suoraan) peräisin. Tämä sijoittuu epämääräiseen nykyaikamaiseen menneisyyteen, jossa kaipaillaan vanhoja hyviä aikoja, ruoditaan nykynuorison slangia, käytetään kaunista vanhaa kieltä ja kilistellään kaljapulloilla autonromun päällä istuksien. Ohjaaja Nikander on suunnitellut myös lavastuksen ja puvustuksen, joka punaisella (Montague) ja sinisellä (Capulet) värimaailmalla tekee eron sukujen välille ja rajaa näyttämön kahteen puoleen. Kyllä muuten hämmensi, että värit ovat "väärin" päin! Rakkaassa ranskamusikaalissa Roméo et Juliette ja sen useissa versioissa kun ne ovat juuri päinvastoin, niin hetken sai ravistaa itseään yhdistämään väripaletit toisin päin. Lavastus ja puvustus ovat todella hienot, yksityiskohtia täynnä ja ihanan rouheat ja rosoiset. En varmasti ehtinyt hahmottaa, mitä kaikkea tavaraa löytyy kummankin suvun seiniltä, ainakin pientä polkupyörää, irtopäitä ja monenlaisia pikkuesineitä on sinne nostettu. Näyttämökuva on upea, ja näyttämötilaa käytetään tosi laajasti ja onnistuneesti. Varsinkin alkukuva ja ihan loppu jäivät mieleen, hienoa tunnetta ja puhuttelevuutta molemmissa. Puvustuksessa ihmettelin sitä, että Lorenzo (Kari Mäkilä) pukeutuu punaiseen, sillä hän ei ole Montague eikä ole millään tavalla puolueellinen sukujen välisessä riidassa. Montague ei toki ole Mercutiokaan (Kalle Kotilainen), mutta sitäkin enemmän on tämä kuumakalle puolensa valinnut ja siksi punaiseen pukeutunut. Ruhtinaan (Kari Rautiainen) liilalle huivityyppiselle asusteelle pisteet, liila on kahden suvun välistä napattu väri ja oikein passeli valinta siis. Visuaalisista ja värillisistä yksityiskohdista nostettakoon esiin myös se, että kovan onnen rakastavaiset juovat toistensa sukujen värein koodattuja rohtoja – ai että, mikä viittaus kohtaloon!

Tämä oli varmasti viihdyttävin Romeo ja Julia, jonka olen koskaan nähnyt, ja isoksi osaksi siksi, että tulkinta kaikkien tuntemasta tarinasta tuntuu raikkaalta, siinä on näkemystä, ja kokonaisuus antaa tilaa sille välillä terävällekin huumorille, jota Shakespeare on näytelmään alunperinkin kirjoittanut. Tämä on tragedia, mutta varsinkin ekalla puoliskolla lähennellään monesti komediallista sävyä. Nikanderin ohjauksessa ja dramatisoinnissa myös nähdään taitavasti mahdollisuudet revitellä, jota ei aina Romeon ja Julian kanssa uskalleta tai haluta tehdä, mutta joka tuo tarinaan ja esitykseen paljon mainiota energiaa. Markku Pölösen käännös ja sovitus sekä Nikanderin tekemät dramaturgiset valinnat käsittelevät tekstiä ja kieltä tosi näppärästi, ja kaikki selvästi uutena mukaan lisätty löytää paikkansa yllättävän hyvin. Erityisesti kolmikko Romeo-Mercutio-Benvolio (Aimi Iivari) on yhdessä ja erikseen saanut vuorosanoihinsa riemukkaita lisäyksiä. Käytössä oleva suomennos ei ole minulle tuttu, joka ehkä osaltaan teki musikaalin puhekieltä, nykyslangia ja klassisempaa tekstiä yhdistelevästä kielellisyydestä meikällekin toimivan. Löysin nimittäin viime vuonna itsestäni puolen, joka ei puhekieltä osannut R&J:ssa kuulla, mutta tällä kertaa se toimii loistavasti ja on joissain hetkissä suorastaan kirsikka kohtauskakun päälle. Oikeastaan ainoa lisäys/tulkinta, jota en ihan allekirjoita, on Benvolion synkkä menneisyys riitaisana tappelijana, sillä minulle Benvolio on aina ja ikuisesti täydellisen hyväsydäminen ja kiltti tyyppi, joka ei koskaan halua tai ole halunnut kenellekään mitään pahaa. Vaan toimii tämä hahmopiirre kyllä, ja olen sen puolella, että jokaisessa versiossa pitää tehdä juuri ne tulkinnat, joita tekstistä irtoaa. Muuten sukuvihan syntysyyt, molempien perheiden asema ja arvot, eri hahmojen tarinat, ja laajemmin tarinan tapahtumat toimivat minulle oikein hyvin ja pidänkin kovasti siitä, että tarinaa ja hahmoja on lähdetty miettimään ja syventämään kulmalla, joka ei ainakaan suoraan Shakespearen tekstistä aina aukea. Joissain kohtauksissa on tehty tiivistämistä tavalla, joka tuntui turhan kiireiseltä, sillä (ainakin minulle) ikonisimpia R&J-juttuja hypitään yli tai kelataan ohi ilman, että niiden äärelle pysähdytään. Tämä on toki painottamiskysymys, eikä kaikkea näytelmässä olevaa voi mitenkään ottaa mukaan, kun reiluun parituntiseen pitää saada musiikkikin mahtumaan. Kokonaisuus onkin varsin tasapainoinen ja painotuksissaan onnistunut, sillä esitys pitää koko ajan otteessaan ja jättää loputtuaan katsojan tyytyväiseksi.

Kuten aina, meikäläinen antaa miinuspisteitä jos käsiohjelmassa ei ole biisilistaa, joten miinuspisteitä ropisee myös nyt. Varsinkin silloin, kun kyseessä on uusi musikaali, on hirmu hankala alkaa kappaleita mainitsemaan kun niiden nimiä ei tiedä. Olisi ollut myös kiva yhdistää käytetyt kansansävelmät musakohtauksiin, sillä moni kuulosti tutulta ja jäi päähänkin vähän soimaan. Anna Tallgrenin tekemät sovitukset ja Mika Nikanderin kirjoittamat sanat toimivat oikein onnistuneesti, ja musiikki ja laulut tuovat tarinaan lisää ja antavat sille uusia tasoja, kuten näytelmästä musikaaliversiota tehdessä kuuluukin tapahtua. Musiikkikohtaukset ovat valtaosin perusteltuja, vievät tarinaa eteenpäin ja paljastavat tapahtumista, tarinasta ja/tai hahmoista uutta, ja tarinasta on sujuvasti nähty paikkoja biiseille. Muutama kappale on hieman yllättävässä kohdassa tai muuten vain yllättävä, hyvällä tavalla yleensä. Romeon, Mercution ja Benvolio Katujen kuninkaat on kolmikolle kyllä erinomainen kappale, mutta etenkin tämä biisi on laitettu vähän kummalliseen kohtaan tarinaa. Osa biiseistä sortuu enemmän täytekappaleiksi kuin varsinaisiksi musikaalikappaleiksi, mutta hienosti on kokonaisuuteen luotu toimiva musiikillinen dramaturgia ja tehty iso työ siinä, että sävelet ja sanoitukset ovat kuhunkin kohtaukseen, hahmoon ja tunnelmaan sopivia. Pidin erityisesti riemastuttavasta kosiskelulaulusta, jota lauleskellaan Romeolle tämän rakastuttua Juliaan – jo on menoa! Myös herra Capuletin (Mika Nikander) kappale surumielisissä tunnelmissa on tosi hyvä, samoin Romeolla ja Julialla on suloisia duettoja. Bändissä soittavat Anna Tallgren/Tomi Kostian, Elisa Virva-Auvinen, Tero Vepsäläinen ja Leevi Salo. Koreografioissa on väkevää energiaa ja tekemisen meininkiä, niihin on saatu sukuriidan sykettä oivallisesti mukaan. Tykkäsin liikekielessä varsinkin siitä rentoudesta ja vallattomuudesta, mitä monessa kohtauksessa on, sekä siitä, miten kekseliäästi ja monella tapaa tanssia, liikettä ja fyysisyyttä käytetään. Fyysisyys, ja sekä kaverillinen ja romanttinen läheisyys että vihasta ja ärsytyksestä kumpuava iholle meneminen, ovat minulle Romeossa ja Juliassa tärkeä ulottuvuus, ja tässä versiossa näitä molempia lavalla myös toimitellaan. Etenkin Montacrewn välinen kaveripaini ja jatkuva tuuppiminen ja toisiinsa osuminen on valloittavaa, tämä kolmikko on toistensa parhaat kaverit ja Karkkilassa Romeon, Mercution ja Benvolion välinen ystävyys todella myös näkyy. Suloista on myös se, miten Romeo ja Julia etsivät ja löytävät yhteyttään niin sanoin kuin kosketuksin, ja kömpelö nuori rakkaus löytää itsestään varmuutta. Kaksintaistelu-puristi minussa ei ihan saanut työnnettyä pois ajatusta siitä, että jumppapallot olisi voinut heivata sivuun ja käydä niiden sijaan miekat tanassa taisteluun, mutta täytyy myöntää, että jumppapalloilu sekä isomman porukan kahnauksissa että kaksintaistelussa toimii! Jäin kyllä kaipaamaan ihan perinteistä käsiksi käymistä varsinkin Mercution ja Tybaltin (Johanna Velin) yhteenottoon, mutta kyllä silti sykähdytti, kun kohtalonisku jaetaan päähän pamahtavan jumppapallon muodossa. Myös yhdessä ei-taistelukoreografiassa kakkospuoliskolla jumppapalloja käytetään tosi onnistuneesti!

Taavi Lehtonen on Romeon roolissa erinomainen. Hän tuo hahmoonsa valtavasti energiaa ja liikettä, ja ilmaisee taitavasti Romeon tunteita. Ilmeikkäässä roolityössä on monitasoisuutta ja läsnäoloa, ja Lehtosella on luonteva tapa olla lavalla. Näyttelijäntyössä on rentoutta ja uskottavuutta, sellaista vilpitöntä pilke silmäkulmassa tekemistä, joka tekee Romeosta hurmaavan ja veikeän tyypin. Myös alun suuret epätoivoisen rakkauden tuskat osuvat napakymppiin. Minttu Hopeavirran Juliassa on itsevarmuutta ja päättäväisyyttä, mutta herkkyyttä ja lempeyttä myös. Hopeavirta näyttelee hienosti Julian tunteet niin Romeota kohtaan kuin ne ristiriitaiset ajatukset ja fiilikset, jotka häntä rakastumisen ja kaiken siitä seuraavan keskellä repivät. Näyttelijäntyöhön tuli ensi-illan edetessä hetki hetkeltä lisää varmuutta, ja esityskertojen myötä Hopeavirran tulkinta kasvanee varsin väkeväksi ja vakuuttavaksi – sitä se oli jo nyt. Lehtonen ja Hopeavirta pelaavat yhteen oikein hyvin, heidän näyttelemään nuori rakkaus on hapuilevaa ja hermostunuttta, ja pian jo uskaliasta ja uteliasta, sitten luottavaista ja uhkarohkeaakin. Kalle Kotilainen vetäisee Mercutiona sellaisen roolin, että enpä tiedä mitä sanoisin. Tsiissus! Nyt on kyllä hahmon ydin löytynyt sen verran kirkkaasti, että on kuin olisi suoraan Shakespearen aivoista karkkilalaiselle kesäteatterinäyttämölle pulpahtanut tämä rauhaton sielu täynnä riidanhalua ja epämääräistä sekoilua. On sen verran levotonta energiaa, ärsyttävää häröilyä, riemukasta sanailua, täysin leikiksi laitettua vakavaa asiaa ja aivan pitelemätöntä läsnäoloa, että vähemmästäkin häikäistyy. Tämä Mercutio ei kumartele ketään, ei suodata sanomisiaan, eikä jarruttele yhtään. Ja siis minä rakastin joka sekuntia! Näin sitä Mercutiota tulkitaan, täysillä ja täräyttävästi! Näin reilu kuukausi sitten Romeon ja Julian Lontoossa, ja siellä Kasper Hilton-Hille näytteli Mercution roolin aika lailla samanlaisella aavistuksen riivatulla ja räyhähenkimäisellä energialla – nämä kaksi (hahmot, näyttelijät, sekä että, en tiedä) taitaisivat tulla hyvin toimeen keskenään. Aimi Iivarilla on Benvolioonsa hyvä ote, ja roolityössään mainiota energiaa ja lähestymiskulmia hahmoon. Johanna Velin tekee Tybaltin roolin arvokkaasti ja pää pystyssä, hänellä on tosi kiva tapa näyttää Tybaltin fiilikset ja etenkin se, kun tätä alkaa ärsyttää.

Mika Nikander ja Meri-Anna Misukka herra ja rouva Capuletin sekä Juha Pellinen ja Satu Ahjoniemi herra ja rouva Montaguena tekevät kaikki varmaotteiset ja onnistuneet roolit. Nikander näyttelee erityisen hyvin sen, miten Capulet suhtautuu tyttäreensä ja tämän tekemisiin, niin hyvässä kuin pahassa. Isä on ankara ja jakelee käskyjä, mutta kuoren läpi näkyy silti rakkaus tyttäreen ja toive siitä, että osaisi olla paremmin läsnä tälle. Misukan roolityössä moista ei näy eikä kuulu, onpas harvinaisen ei-lämmin ja ei-lempeä äitihahmo tämä rouva C! Misukka ottaa hahmostaan kaiken irti, ja näyttelee tätä oivalla kulmalla ja sävyillä. Pellinen tekee roolinsa maanläheisellä läsnäololla ja sellaisella rauhallisella energialla, joka herra Montaguelle sopii. Ahjoniemi taas tuo rouva Montaguen rooliin haikeutta ja voimaa, menneitä loiston vuosiaan muisteleva nainen kääntyy useammin pullon kuin puolisonsa tai poikansa puoleen, mutta taistelee pysyäkseen maailmassa kiinni, vaikka tuo maailma on sukuriidan ja vihaisen kaupungin mädättämä. Pietran roolin tekevä Susanna Siivonen revittelee teippaalla meiningillä, ja hänen komediallinen ajoituksensa on erinomainen. Imettäjää näyttelee Tuija Hyvärinen, jonka roolityössä on sekä huumoria että hellyyttä. Julialle läheisin aikuinen on nähnyt tytön kasvavan, ja toivoo tälle pelkkää hyvää. Sen Hyvärinen hienosti tuo lavalle, samoin sen, että Imettäjä kyllä kertoo mielipiteensä kysyttäessä tai ihan ilman kysymystäkin, jos hänellä sanottavaa on. Kari Mäkilä tekee Lorenzostaan hyvin lorenzomaisen tulkinnan. Pappismies on lempeä ja luotettava, suhtautuu nuoreen rakkauteen lämmöllä eikä yhtään huomaa, miten suunnitelmat alkavat mennä vikaan. Mäkilä tekee varmaa roolityötä ja sopii rooliinsa mainiosti. Matias Heikkisen Paris on sellainen tyyppi, josta en oikein tiedä mitä mieltä olen – nuorukainen on hyväntuulinen ja yhteiskunnassa ilmeisen hyvässä asemassa, ja sen myös tietää. Heikkinen tuo rooliinsa juuri sopivassa määrin pöyhkeyttä ja koomisuutta, ja on lavalla luonteva. Näyttämöllä nähdään myös Kari Rautiainen (ruhtinas), Liisa Nikander (rohtomestari) sekä ensemblessä Hertta Lehtonen, Aliina Lindroth, Elli Nousiainen, Leo Puustinen, Alina Sundström, Anne-Mari Velin ja Katariina Vuori. Näyttelijäjoukko tekee sujuvaa yhteistyötä, ja lavalla tarjoillaan hienoja kohtauksia niin koko porukan, pienempien kokoonpanojen kuin yksittäisten näyttelijöiden tulkitsemina.

Musikaali on monitasoinen ja laajenee nimihahmojensa tarinan lisäksi käsittelemään monenlaisia teemoja. Ihan jokaisesta en saanut kiinni, erityisesti kapitalismin tai rahanhimon kritiikki jäi etäiseksi. Vahvimmin iskivät perheen ja kunnian teemat, kaikki se mitä sukuriitaan kietoutuu ja miten vuosikymmenten vihanpito peilautuu ihan arkisiinkin asioihin. Myös eri ihmissuhteiden dynamiikat ovat hienosti lavalle tuotuja ja pidän siitä, kun näihin tuodaan ristiriitoja ja rosoja, vaikka kyseessä olisi ystävyys-, perhe- tai romanttinenkin suhde. Vaikka pääparin suhde ei ole koskaan ollut minulle Romeossa ja Juliassa "se juttu", tässä versiossa kahden nuoren rakkaus ja heidän tarinansa yhdessä ja erikseen nousee hyvin sävykkääksi ja kiinnostavaksi osaksi kokonaisuutta. Toki nämä kaksi ovat lavalla kaikista eniten ja heistä tarina eniten kertoo, mutta minulle he ovat silti jääneet usein enemmän taustalle kuin moni muu hahmo. Tämäkin on tietysti painotuskysymys, sillä siinä vaaditaan jo ohjauksellisia ja dramaturgisia päätöksiä, jotka nostavat muita hahmoja vahvemmin esiin, jotta heihin voi sitten pääparin ohi keskittyä. Tätä sivuhahmojen nostamista on viimeisimmissä näkemissäni Romeoissa ja Julioissa jonkun verran tehtykin, ja siitä täysillä nautin. Karkkilassa musikaali on kuitenkin vahviten juuri kahden nuoren rakastavaisen tarina, ja yksi onnistuneimpia näkemiäni siinä suhteessa. Tässä versiossa Romeon ja Julian nuoruus, ja nuoruuden tuoma putkinäköisyys, uhma, uhkarohkeus ja sokeus kaikelle muulle kuin juuri syttyneelle rakkaudelle ovat kaikki lavalla kirkkaita ja uskottavia. Tarinan kaari kasvaa ja löytää syvyyttä sujuvasti, ja etenkin Romeon ja Julian väliset duetot tuovat näiden kahden suhteeseen hienosti sävyjä. Vaikka tarinassa ja muissa hahmoissa on enemmän sisältöä kuin alkuperäisessä näytelmässä, ja vaikka musiikkinumerot tuovat oman lisänsä kokonaisuuteen ja laajentavat sekä teemoja että tarinan maailmaa, säilyy fokus päähenkilöiden rakkaustarinassa ja tragediassa. Musikaali kommenttina siihen, miten vihanpito ja taipumattomuus tuhoavat kaiken tielleen osuvan, välittyy väkevästi. Mainitaan uudelleen vielä se jo kerran kehuttu loppu – esityksen loppukuva ja sitä edeltävä kohtaus ovat vahvasti latautuneita ja tavoittavat kauniisti ja surumielisestikin sen, mistä Romeo ja Julia kertoo. Rakkaus ja viha, viha ja rakkaus – voivatko nämä kaksi olla olemassa samaan aikaan, vai jyrääkö toinen aina toisen yli? Ja miksi se usein on viha, joka rakkauden murskaa?

Tämä oli minulle kesän odotetuin juttu, ja kannatti kyllä odottaa. Minulle tässä iskivät eniten ensemblen energia, upea visuaalisuus yksityiskohtineen, kieli, teksti ja tarinan maailman tajuaminen, useat musiikkinumerot ja moni loistava roolityö. Vaikka jotkin ratkaisut hieman hämmensivät eikä kaikkiin meikäläisen Romeo ja Julia-tottumuksiin tai -toiveisiin ihan osuttu/vastattu, oli tämä näkemisen arvoinen, ja vielä paljon enemmän. Karkkilassa tuodaan lavalle esitys, jossa palo ja näkemys prokkista kohtaan ovat vahvasti läsnä, ja jossa eri osa-alueet asettuvat lavalle saumattomasti ja toisiaan täydentäen. Musikaalina tämä toimii myös oikein mainiosti, ja musiikillinen dramaturgia raikastaa klassikkotarinan kertomista kivasti. Katsomossa oli hauskaa ja paljon hymyilytti ja nauratti etenkin ensimmäisellä puoliajalla, kun tehdyt ratkaisut pääsivät sekä ilahduttamaan että yllättämään. Mukana ovat tietysti myös tarinan traagiset ainekset, ja tämä vakavampi ja koskettavampikin puoli tästä rakkaustarinasta tulkitaan toimivasti. Erityisesti Mercution kuollessa sekä esityksen viimeisissä kohtauksissa suru, painavuus ja riipaisevaisuus ovat vahvasti läsnä. Karkkilan Työväen Näyttämö on mainio uusi tuttavuus, eikä ensimmäinen vierailu varmasti jää viimeiseksi – johan tässä on paluumatka Veronaankin jo suunnitteilla... Miksipä en palaisi, kun tämä Romeo ja Julia meikäläistä viihdytti, vakuutti ja vei mukanaan? Olisi myös tosi kiinnostavaa nähdä, kuinka esitys kehittyy näytöskauden aikana ja millaisia sävyjä siihen kenties tulee lisää. Ensi-illassa meno oli jo varmaa ja rentoakin, mutta esityskertojen myötä sekä varmuutta että rentoutta tullee molempia lisää, ja muutenkin jokainen juttu aina kasvaa sen myötä, että pääsee säännöllisesti yleisön eteen. Toivottavasti siis kalenteriin mahtuu toinenkin reissu sukuriitoja selvittelemään!

Uskottu mies – Viktor Kärppä @ Pesäteatteri

 mainos/kutsuvieraslippu saatu Pesäteatterilta

kuvat © Silja Satulamäki

Näin Uskottu mies-musiikkinäytelmän 5.7.

Viktor Kärppä (Stefan Andersén) saa toimeksiannon selvitellä edesmenneen ystävänsä perintöä, ja erityisesti etsiskellä tietoja, joiden perässä vaikuttaa olevan milloin kukakin niin Suomen kuin Venäjän puolelta. Rajan yli edestakaisin suhaava Kärppä saa seuraajakseen ja seurakseen nuoren poliisin Max Paapan (Mikko Laine), joka uhkuu virkaintoa ja viljelee nuorisoslangia. Kotona Marja-puoliso (Anna Pukkila) soittelee turhautuneena perään ja kasaa listaa tekemättömistä asioista, mutta leppyy kuitenkin aina kun Viktor lopulta palaa reissuiltaan. Tukaliakin tilanteita tulee vastaan tietoja etsiessä, ja esiin on kaivettava niin ase, nyrkit kuin golfmailakin. Mitä tietoja kaikki niin kuumeisesti hakevat? Ja miksi juuri Kärppä on se, joka ne voi löytää?

Matti Röngän kirjoittama dekkarisarja Viktor Kärpästä ei ole minulle ennestään tuttu, mutta tässähän sitä niin Kärpän hahmoon kuin tämän toimiin ja tempauksiin tutustui. Uskottu mies-romaaniin (ja ehkä joihinkin muihin Kärppä-kirjoihinkin) pohjautuvan näytelmän ovat dramatisoineet Tapio Aarre-Ahtio ja Kalle Sulalampi, joista jälkimmäinen vastaa myös ohjauksesta. Röngän ääntä kuullaan kertojana, ja sujuvia sutkautuksia siltä suunnalta saadaankin. Tuttuun tapaan mukana on myös musiikkia, kun Pesiksellä kerran ollaan. Vaikka en siis tuntenut Viktor Kärppää tai tätä Kärppä-tarinaa etukäteen, Aarre-Ahtio ja Sulalampi ovat sovittaneet tarinan näyttämölle tavalla, joka avaa Kärppä-kirjojen maailmaa sopivissa määrin, ja myös luottaa siihen, että näytelmää katsoessa yleisö pääsee kokonaisuuteen mukaan. Kaikkea dekkarisarjassa aiemmin tapahtunutta tai edes kaikkea Uskottu mies-romaanissa tapahtuvaa ei ole mahdollista sisällyttää yhteen näytelmään, ja rajaaminen ja karsominen on onnistunut sujuvasti. Alkupuolella olin vähän pihalla siitä, missä mennään, kuka on kukin ja kummalla puolella rajaa nyt ollaan, mutta nopeasti tapahtumat selkenivät ja Kärpän seikkailuista sai kiinni. Esitys on tyylilajiltaan veijarimainen dekkarikomedia, ja sellaisena varsin mainio. Hyväntuulista huumoria ja lämmintä leikinlaskua riittää, ei yli vedetysti vaan juuri sopivan rempsakalla otteella. Maltetaan esityksessä välillä myös vähän pysähtyä herkistymään ja hempeilemään, ja vakaviakin kohtauksia on muutama. Nämä tuovat kivasti syvempää tasoa ja ristiriitaakin sekä koko tarinaan että Kärpän hahmoon. Kalle Sulalammen ohjauksessa napataan varmoin ottein kiinni niin huumorista kuin vakavuudesta, ja kokonaisuus on oivasti rytmitetty. Viihdyttävä ja vauhdikas juttu, tämä ei ota itseään vakavasti mutta juuri sellaisella parhaalla tavalla – vaikka esitys onkin veijarikomediaa ja humoristista dekkarimeininkiä, se tehdään tosissaan ja senkin päälle vielä lämmöllä. Eihän sellaista katsoessa voi kuin viihtyä!

Musiikkia siis myös kuullaan, enemmän ja vähemmän tarinaa eteenpäin kuljettavaa mutta joka tapauksessa siihen mainiosti sopivaa. Bändi (Ilmari Myllynen, Astrid Blomqvist, Einari Toiviainen, Pekka Airos ja Julius Jansson) soittaa mainiolla meiningillä, ja koko esiintyjäjoukko kuulostaa laulaessaan oikein hyvältä. Kappaleista mieleen jäivät erityisesti Seksipommi, Tervetuloa länteen Andrej, Kurjet ja Kivi jota vierittää I, joista etenkin viimeisenä mainittu sopii tarinaan erinomaisesti. Koreografiat ovat Mikko Laineen ja työryhmän käsialaa. Lavalla pyörähdellään niin tulisen tangon kuin vauhdikkaan ammuskelukoreografian merkeissä, ja kaikenlaista tanssia ja tappelua nähdään moneen otteeseen. Viime kesänä korkatulle suppanäyttämölle on lavastuksen loihtinut Minna Lavaste ja puvustuksesta vastaa Auli Kokkonen, joiden kädenjälkenä on syntynyt visuaalisesti eheä ja tyylilajiin sopiva näyttämökuva. Erityisesti sinisten seinien maalauksiin sekä koristeellisiin oviin ihastuin, samoin hauskoihin pieniin luukkuihin ja siihen, miten lavasteissa liikutaan ympäriinsä, myös katolla ja ympäröivässä metsämaisemassa. Puvustuksessa on tunnelmia niin virkavallan edustajien kuin hämärähemmojen habituksesta, ja kaikkien sille välille asettuvien tyyppien asukokonaisuuksista myös. Erityisesti kaikki univormut ja hatut olivat mieleeni, samoin se, miten vaatteilla luodaan hahmoa ja eri hahmojen välistä eroa sukupolvessa, elämäntyylissä ja/tai siinä, kuinka rennosti tai vakavasti maailmaan tai elämään suhtautuu. Tässä on kyllä aivan loistavia vaateparsia koottu monelle hahmolle, ai että mitä tyyppejä ja millaisia tyylejä! Useamman näyttelijän tehdessä montaa roolia ovat myöskin vaihdot tarkasti suunniteltuja eikä niille ole paljoa aikaa. Sujuvasti menevät kaikki, ja ne vaihdot, jotka tapahtuvat lavalla, ovat näppärästi näyttämön tapahtumien lomaan saatu sopimaan.

Stefan Andersén tekee Viktor Kärppänä onnistuneen roolin, jossa on huumoria, herkkyyttä, ristiriitoja, menneisyyden painolastia ja hyväsydämisen miehen tuskaa tämän joutuessa jatkuvasti hämärien tilanteiden keskelle. Andersén on lavalla lämpimästi ja inhimillisesti läsnä, hän tavoittaa sen sulkeutuneisuuden ja surumielisyyden joka aikamoisen monessa dekkaritarinan päähenkilössä yleensä tuppaa olemaan, mutta ei tee Kärpästään mitään menneisyyden varjojen ja nykyisyyden onnen ja vaikeuksien välillä hankalasti tasapainottelevan asioidenselvittelijän arkkityyppiä, vaan onnistuu nämä kaikki hahmokonventioihin kuuluvat ominaisuudet välittämään luontevasti ja raikkaastikin. Roolityössä on sydäntä ja synkkyyttä, ja Andersén on taitava tunteiden tulkitsija, joka tuo hahmoon hienosti syvyyttä. Anna Pukkila tekee Viktorin puolisona Marjana kauniin ja varman roolityön, joka on uskottava ja hyvin rakennettu. Pukkilan näyttelijäntyössä on lempeyttä ja jämäkkyyttä sopivassa suhteessa, ja hän ja Andersén pelaavat luontevasti yhteen. Shownkin Pukkila varastaa vauhdikkaalla tulkinnallaan Teppo Korhosesta, jestas sentään! Siinä se on sellainen vanhan liiton poliisinketku että oksat pois, ja Pukkila heittäytyy kohtaukseen täysillä. Mirva Myllynen on molemmissa rooleissaan Oksanana ja Valentina-mummona valloittava, eri tavoilla mutta valloittava yhtä kaikki. Myllynen heittäytyy roolitöihinsä erinomaisella energialla, ja ottaa lavan haltuun. Hän on erityisesti komedillisissa hetkissä hurjan hyvä, ja lukee huumoria tarkasti. Mikko Laine tekee monta roolia, joista isoimpana poliisi Max Paapan osan. Olen vähän heikkona tällaisiin vanhempihahmo-tyyppisiin asetelmiin, joten kun Kärppä vastahakoisesti nappaa Paapan siipiensä suojaan, meikähän heti oli ihan messissä. Laine ja Andersén myös näyttelevät hahmojensa välisen, koko ajan muotoaan etsivän ja kerrostuvan dynamiikan tosi kivasti, ja pidinkin tämän kaksikon seikkailuista kovasti. Laine tuo Maxin rooliin hyvää energiaa ja innokkuutta sekä tarkkasilmäisyyttä, joka sopii hahmolle oivallisesti. Pidin etenkin siitä, miten Laine näyttelee Maxin huolettomuuden ja rennon otteen poliisihommiin, mutta säilyttää mukana kuitenkin myös ajatuksen siitä, mikä on tavoite ja mitä kohti pyritään. Karate 2:n rooli on myös mainittava, melkoista menoa! Ja suksiminen reippahasti pitkin lavaa ja vielä supanreunaa ylös ja alas. Vauhtia ei puutu, eikä vaarallisia tilanteita!

Ilmari Myllynen tekee kolme mainiota roolia Telepnevinä, Genjana ja Karamazovina. Erityisesti Genja koko persoonassaan, pilkettä silmäkulmassa ja kuitenkin epäilystä mielessä teki vaikutuksen. Minuun iski totta kai kohtaus, jossa Genjan petos paljastuu Kärpälle, tässä on hienosti tasoja, vakava tunnelma ja ah niin ihanaa draamaa ystävien välillä. Ranssi Toiviainen ja Astrid Blomqvist toimivat tarinan jonkinlaisina kuljettajina Rumpan ja Maikan rooleissa, tämä kaksikko työskentelee Kärppä-yhtiöissä ja samaan aikaan osallistuu tapahtumiin ja seuraa niitä sivusta. Molemmat tekevät useampia roolitöitä ja vaihtavat hahmosta toiseen sujuvasto. Toiviainen jäi mieleen etenkin isä Hristoforoksen arvokkaasta olemuksesta, Blomqvist kauniista lauluäänestään, napakasti näyttelemästään Maikasta ja jämäkästä roolista kapteenina. Pekka Airos tekee Aleksein roolin valloittavalla yhdistelmällä pikkupoikamaista intoa ja aikuisen miehen vakavuutta. Roolityössä on rentoutta ja sujuvaa otetta siihen, mitä lavalla tapahtuu ja miten Aleksei siihen reagoi. Julius Jansson nähdään Sergein ja Niilon rooleissa, ja hän on molemmissa oikein hyvä. Etenkin Sergeinä Jansson on päässyt hyvin perille siitä, millainen tyyppi hänen hahmonsa on ja miten tämä maailmasta ajattelee. Einari Toiviainen tekee kolme roolia epämääräisestä bisnesmiehestä Karate I:seen, ja taitaa niin vakavahenkiset hämärähköt hommat kuin heittäytymisen vauhdikkaaseen lähitaisteluun.

Uskottu mies on leppoisa ja otteessaan pitävä dekkarinäytelmä musiikilla höystettynä. Aluksi kesti jonkun hetken päästä perille tarinasta, hahmoista ja siitä, mikä on homman nimi, mutta näppärä näyttämösovitus pistää tarinan lavalle sopivaan, selkeään pakettiin, joka onnistuu pitämään ainakin meikäläisen suurin piirtein koko ajan tapahtumissa mukana. Kärppä-kirjojen ja -hahmon tuntemus avaisi esitystä varmasti paljon syvemmin ja katsomiskokemus antaisi enemmän, mutta myös tällaiselle noviisille juttu tarjoili varsin mukavan parituntisen. Näyttelijät ja bändi heittäytyvät tarinaan ja hahmoihinsa hyvällä meiningillä, ja kevyen ja veijarimaisen fiiliksen lisäksi mukaan mahtuu myös herkkiä ja hempeitä hetkiä. Musiikki sopii tarinaan vaikka ei sitä aina varsinaisesti edistäkään, ja porukka vetelee lavalla ihanalla energialla. Sateinen keli pelotteli yleisöä, joten pienehköllä mutta sitäkin iloisemmalla katsojajoukolla nautimme esityksestä – ja sadekin taukosi näytöksen ajaksi! Vain viimeiset viisi minuuttia tihutteli, ja sehän ei ketään haitannut. Erityiskiitos esiintyjille, jotka pistivät pystyyn hienon vedon myös harvemmalle katsojakunnalle!

Missä kuljimme kerran @ Ryhmäteatteri

mainos/kutsuvieraslippu saatu Ryhmäteatterilta

kuvat © Janne Vasama

Näin Missä kuljimme kerran-näytelmän 23.6.

Helsingissä kasvaa sukupolvi, joka tulee kohtaamaan nuoren Suomen 1900-luvun alkuvuosikymmenten kuohunnan. Mutta vielä eivät Cedi (Miiko Toiviainen), Eccu (Santtu Karvonen), Lucie (Satu Tuuli Karhu) tai Allu (Ville Hilska) sitä tiedä, he viettävät lapsuuttaan ja nuoruuttaan ja kasvavat kukin oman yhteiskuntaluokkansa mukaan. Kun maan yleinen ilmapiiri sitten alkaa painostamaan valitsemaan puolensa, työläisperheiden lapset asettuvat herraskaisten perheiden lapsia vastaan kuin itsestään. Kummalla puolella oletkin, tulee eteesi tragedia jos toinenkin. Kukaan ei säästy lakoilta, sodalta, vihalta joka repii kansakunnan kahtia. Ja kun kaikki on hetkeksi ohi, pinnan alla kihisevät läpi eletyt kokemukset. Katkeruus, kauna ja kostonhalu nostavat rumaa päätään, ja kierre on valmis. Vaikka jazz soi ja kesäjuhlissa kimaltaa, uusi myrsky odottaa puhkeamistaan.

Riikka Oksanen ja nuoren Suomen kuohunta ne yhteen sopii, ainakin sen perusteella mitä tämän yhdistelmän kautta teatterilavalle tulee. Minna Craucher-musikaali ja Muistopäivä-näytelmä ovat saaneet joukon jatkoksi Kjell Westön romaanista Suomenlinnan kesäteatteriin dramatisoidun näytelmän Missä kuljimme kerran. Katkeroitumista, kostoa, rikki menevää ihmistä ja omien tekojen painolastia, sekä isommassa mittakaavassa kokonaisen kansan ja maan muuttuvia asenteita, ajatuksia ja asetelmia katsova esitys istuu Hyvän Omantunnon linnakkeeseen vakuuttavasti, ja sen kuvaamat ihmiskohtalot pitävät otteessaan. Erityisen hienosti esitys kuvaa sitä, miten tietyt tapahtumat, kokemukset ja koettelemukset saattavat vaikuttaa koko elämään siitä eteenpäin. Oksanen on sekä dramatisoinut että ohjannut näytelmän, ja hänen hieno, herkkä mutta tarkkanäköinen tapansa katsoa tarinoita osuu tämänkin esityksen kohdalla täysin maaliin. Ajoittain kolmen tunnin mittainen esitys tuntuu hieman turhan pitkältä, mutta tähän vaikuttanevat osaltaan myös teatterin vähän epämukavat penkit. Pehmeä istuinalusta kannattaa ehdottomasti ottaa mukaan! Westön romaani ei ole minulle ennalta tuttu, mutta tämän jälkeen siihen tekee mieli tutustua. Pidin hahmoista ja erityisesti heidän muutoksistaan ja tarinakaaristaan kovasti, ja vaikka heidän tarinansa hyvin tulevat lavalla kokonaisiksi, lienee romaanissa vielä syvemmin sukellettu tyyppien sielunelämään. Esityksen rakenne on vähän haastava, se seuraa useaa hahmoa pitkän ajanjakson ajan ja hyppii paikasta, ajasta ja tunnelmasta toiseen turhia selittämättä. Episodimaisuuden ja kronologisuuden sekoitus kuitenkin pääosin toimii, kokonaisuus maalautuu vähitellen ja asioiden yhteydet toisiinsa vahvistuvat. Mikään mieltäylentävä juttu tämä ei ole, ja raskastunnelmainen esitys kantaa painavat teemansa oivallisella otteella. Synkkyys ja kipu – fyysinen, henkinen, jatkuvasti kalvava ja yhtäkkiä iskevä – ovat alati läsnä, ja se, miten esitys niitä käsittelee, on hyvin inhimillistä. Oksasen ohjauksessa näkyy ymmärrys tarinan hahmoja ja heidän tekojaan kohtaan, ei aina hyväksyntä mutta kuitenkin se, että motiivit on löydetty ja niitä ei jätetä piiloon. Hahmoista, tapahtumista, yhteiskunnasta kokonaisuutena, kaikesta saa monikerroksisen kuvan joka ei päästä helpolla mutta johon pakkautuu paljon historiaa, ihmisyyttä ja muutosta.

Antti Aution sanoittama ja säveltämä musiikki on äärimmäisen hyvin esityksen tyyliin ja tunnelmaan osuvaa ja sitä osaltaan luovaa – ei ole ihan joka näytelmässä näin täysin tarinan sävyjä tavoittavia sävellyksiä! Musiikki rytmittää kokonaisuutta hyvin, ja antaa kokonaisuuteen lisää sävyjä. Erityiskiitos siitä, että käsiohjelmasta löytyvät laulujen sanoitukset, kauniita tekstejä on kiva lueskella vielä uudelleenkin. Ja sillekin kiitokset, että moni näyttelijöistä tarttuu yhteen tai useampaan instrumenttiin! Lasse Lipposen koreografiassa on hienosti sellaista odottavaa, energistä ja vähän jopa uhkaavaa tunnelmaa, joka kertoo että vaikka tanssittaisiin juhlissa, ei ilonpito kestä ikuisesti. Muutama selvästi kepeämpi koreografia mukaan mahtuu myös, ja kun näitä hyväntuulisia hetkiä ei tarinasta liikaa löydy, tuovat lennokkaat ja hurmaavat koreot tasapainoa synkkyyteen. Janne Vasaman suunnittelema lavastus ilmapalloineen, kimaltavine nauhoineen, tilaa hallitsevine hitaasti käsivoimin liikkuvine pyöröineen, linnakkeen kiviseinien sisään saumattomasti istuvine ratkaisuineen ja moneen tapahtumapaikkaan sujuvasti taipuvine tunnelmineen on tosi toimiva. Lavastusta ja sen tarjoamia mahdollisuuksia myös käytetään oivaltavasti ja tarinan sävyjä syventäen, ja kaikki esityksen osa-alueet visuaalisista tarinallisiin ja musiikillisiin pelaavatkin yhteen erinomaisesti. Visuaaliselta puolelta onnistuneita ovat myös niin Ville Mäkelän valosuunnittelu, Sari Suomisen pukusuunnittelu kuin Tiina Winterin maskeeraussuunnittelu, samoin Vasaman suunnittelema tarpeisto. Valosuunnittelussa erityisesti vahvat valotilanteet ja eri väriset valot jäivät mieleen, puvustuksessa taas etenkin tyylikkäät juhla-asut sekä sisällissodan aikaiset vaateparret. Myös nahkatakit ja niistä huokuva hermostuttavuus on mainittava. Winterin maskeeraussuunnittelussa näkyy hyvin muuttuva aika ja maailma, sekä se, millaisiin tilanteisiin hahmot joutuvat tai pääsevät. Jussi Kärkkäisen äänisuunnittelu on tasapainoista ja selkeää.

Tässä on todella hienoja roolitöitä ihan jokaiselta, kahdeksan näyttelijän joukko tuo lavalle kouriintuntuvia ja vavahduttavia tulkintoja hahmoistaan. Lähellä lavaa istuessa näkyi jokainen ilme, ele, tunne ja sävymuutos, ja moni pieni hetki jää varmasti mieleen. Näiden hahmojen kautta näytelmän vuosikymmenet poliittisine aatteineen sekä voittajineen ja häviäjineen tulevat lavalle väkevästi. Roolitöissä on latausta ja raastavaa ristiriitaisuutta, kepeyttä jota etsitään mistä tahansa ja lempeitä hetkiä, harvassa mutta kuitenkin läsnä. Santtu Karvonen tekee Eccuna aivan upean roolin, jossa ystäviensä mukana moneen päätyvä mies joutuu kohtaamaan omantuntonsa äänen rajulla tavalla. Karvosen näyttelijäntyö on täynnä nyansseja, ja hän tuo hahmoonsa hienosti sen sisäisen ristiriidan, jota Eccu tuntee. Hän haluaa kuulua joukkoon, mutta tämä joukko ei ole se, mikä tuntuu omalta tai oikealta. Mutta jos se on ainoa, onko hänellä vaihtoehtoja? Satu Tuuli Karhu näyttelee Lucieta herkästi ja kauniilla energialla, yläluokkaisen nuoren naisen suojakuoren takaa mutta täysin maailmaa ymmärtämään oppivan ihmisen ottein. Lucie on kiehtova hahmo, vahvatunteinen ja -tahtoinenkin, eloisa ja lempeä. Karhu tavoittaa hänen monet puolensa ja tunteensa oivasti, mainiolla kulmalla ja vahvalla läsnäololla. Miiko Toiviainen tekee Cedinä kylmäävän roolin, jossa on inhimillistä katkeroitumista ja vihaa, ja ymmärrettävää pelkoa ja hyökkäävyyttä. Cedi on valtavan mielenkiintoinen hahmo, kunnianhimoinen, utelias ja kekseliäs nuori mies, joka uhkuu itseluottamusta ja yhteiskunnallisen asemansa turvaamaa valta-aseman tiedostamista. Mutta kun voimasuhteet kääntyvät eikä omalla asemalla enää saavuta mitään, ja vastaan sanominen aiheuttaakin sen, että joutuu vaaraan, menee Cedissä jotain rikki. Toiviainen näyttelee tämän hetken, ja laajemmin koko Cedin kehityskaaren, upealla yksityiskohtaisuudella ja vahvalla intensiteetillä. Aivan todella hieno rooli, joka koskettaa, kauhistuttaa ja kiehtoo.

Ville Hilska on Allun roolissa täynnä energiaa ja liikettä, nuorukainen pinkoo näyttämön halki suurten unelmien saattelemana ja tempautuu mukaan niin vallankumoukseen, rakkauteen kuin urheiluun ja työhönkin. Hilska näyttelee Allua avoimesti ja rehellisesti, hän tuo rooliinsa niin pikkupojan sinisilmäistä uteliaisuutta kuin varttuneemman nuoren miehen ymmärrystä siitä, millainen maailma on ja mikä oma on paikka sen keskellä. Juha Kukkonen tekee kaksi roolia, Allun isän Enokin ja yhteiskunnan kuohuissa neutraalina pysyttelemään pyrkivän Ivarin. Kukkonen tekee molemmat roolinsa tosi hyvällä otteella, luontevasti ja taitavasti yksityiskohtia esiin nostaen. Hän tuo näyttämölle auktoriteettia, epävarmuutta, rakkautta, haikeutta ja hyvää sydäntä, ja tulkitsee nämä kaikki varmoin ottein. Robert Kock on useassa roolissaan oikein hyvä, erityisesti mieleen jäivät Henning, Wiherkaisla ja Zviga. Kock on rooleissaan hahmosta riippuen hauska, pelottava, kiinnostava ja liikuttava, hänellä on taito tulkita monelaisia ihmisiä ja herättää heidän tarinansa ja tunteensa eloon monitasoisesti. Iina Nyländen tekee hänkin monta roolia, joista nostettakoon Emmi, Henriette ja Micki. Nyländenillä on hieno läsnäolo lavalla, valloittava ja vahvasti hahmoa tunteva. Hän myös onnistuu näyttelemään tosi erityyppisiä hahmoja samalla latauksella, joka sitten näyttää erilaisella energialla kohtauksessa olevissa hahmoissa aina omanlaiseltaan. Erityisesti ero Emmin ja Henrieten välillä on hämmästyttävä – toinen keskittyy pelkoon, toinen lempeyteen. Annika Hartikka on hänkin lavalla useammassa roolissa, ja näistä etenkin tenniskentällä kevyesti hypähtelevä Siggan sekä Nita jäivät mieleen – hyvin eri syistä. Hartikka tekee jokaisen roolinsa oivallisella otteella, ja löytää hahmoistaan paitsi vakavia sävyjä, myös huumoria. Nitan roolissa hän tulkitsee yhden esityksen varmasti väkevimmistä hetkistä, ja taitavasti ohjattu ja avoimuudella näytelty monologi riipaisee syvältä. Tiiu Poikonen ja Verne Viitala pyörittävät pyöröä ja ovat lavalla avustavissa rooleissa niin sotilaina kuin palvelusväkenä.

Missä kuljimme kerran tarjoaa teatteria, joka ei päästä katsojaansa helpolla, mutta joka antaa paljon. Tämä on synkkä, surullinen, ahdistava ja raastava, hyvin inhimillinen ja tarkasti jokaista sävyään ja teemaansa katsova näytelmä, joka ei kaunistele, mutta ei oikeastaan kauhistelekaan. Tapahtumat ovat, ne tulevat todeksi ja eletään yleisön silmien edessä, mutta sillä tavalla "neutraalisti", että vahvoja syytöksiä tai sankarinviittoja ei työnnetä sisällissodan kummankaan puolen ylle, tai siitä eteenpäinkään erilaisia aatteita kannattavien ylle. Näytelmä herättää moraalista pohdintaa ja kysymyksiä siitä, miksi, miten ja millaisten ihmisten kautta tietyt yhteiskunnalliset asiat lähtevät liikkeelle, kasvattavat merkitystään ja sitten jäävät taas taustalle, hetkeksi tai kauemmaksikin aikaa. Suuremman yhden maan ja kansan muutosten vuosikymmenten heijastamisen lisäksi Missä kuljimme kerran on tarina yksittäisistä ihmisistä, heidän iloistaan ja suruistaan, unelmistaan ja painajaisistaan. Näitä ihmiskohtaloita esitys katsoo herkästi, lempeydellä ja suoraan, kauhuja, katkeruutta tai kauniita hetkiä peittämättä. Minuun näytelmässä puri juurikin se tunnistettava, ristiriitainen, hermostuttava inhimillisyys ja ymmärrettävyys, joka ihan jokaisessa hahmossa on. Kuka tahansa pystyy mihin tahansa, ja kuka tahansa voi lähteä mille tielle tahansa, jos olosuhteet, kokemukset ja ajatukset osuvat juuri tiettyyn suuntaan. Ja jos pystyy mihin tahansa, pystyy myös väärään, pahaan ja satuttavaan. Mutta senkin jälkeen on toivoa.

Notre Damen kellonsoittaja @ Samppalinnan Kesäteatteri

 mainos/kutsuvieraslippu saatu Samppalinnan Kesäteatterilta

kuvat © Otto-Ville Väätäinen

Näin Notre Damen kellonsoittajan ensi-illassa 17.6.

Pariisin jylhänkaunis katedraali Notre Dame ottaa suojiinsa, opettaa ja johdattaa – jos kuulut siihen ihmisjoukkoon, joka seinien sisälle hyväksytään. Jos taas kuulut niihin toisiin, irtolaisiin, kiertolaisiin, kummajaisiin, on Notre Dame ja Pariisi vaarallinen paikka. Katedraalin tornissa asustelee ja kelloja soittelee Quasimodo (Karlo Haapiainen), jonka on vauvana hoiviinsa ottanut arkkidiakoni Claude Frollo (Aaro Wichmann). Frollo piilottelee fyysisesti erilaista poikaa muulta maailmalta, suojellakseen tai ulkopuolelle sulkeakseen, hän ei taida itsekään olla siitä varma. Sinä päivänä kun Quasimodo vihdoin uskaltautuu uhmaamaan isäntänsä käskyjä ja lähtee ulos tornistaan, kaupunkiin pelmahtaa samalla kertaa niin kiertävän romanijoukon mukana lumoava Esmeralda (Mitra Matouf) kuin katedraalin kaartin kapteenina aloittava Phoebus de Martinkin (Tuomas Korkia-Aho). Esmeralda kiinnittää sekä Phoebuksen, Quasimodon että Frollon huomion, eikä mikään enää ole ennallaan. Alkaa rakkaustarina, varovainen ystävyys, kamppailu himoa vastaan, vihan ja ennakkoluulojen kyllästämä ajojahti, kasvutarina, selviytymistaistelu ja seikkailu pitkin Pariisin kujia ja katedraalin varjoja.

Samppalinnan Kesäteatteri ei haasteita pelkää, ja miksi pelkäisi – Samppis pystyy mihin vaan! Vaikka sitten tuomaan lavalle tämän Victor Hugon (disneymankelin läpi menneen) ison klassikon. Alan Menkenin säveltämä, Stephen Schwartzin sanoittama ja Peter Parnellin käsikirjoittama musikaali nähdään Samppalinnassa Mikko Koivusalon suomennoksena. Ohjauksesta vastaa teatterin taiteellinen johtaja Jukka Nylund. Notre Damen kellonsoittaja kuvaa valtaa, ihmisyyttä, moraalia ja rakkautta tarkkanäköisesti ja disneymusikaaliksi yllättävän synkästi. En ole lukenut Hugon romaania tai nähnyt Disney-leffaa, ja tämän musikaalin suomalainen kantaesitys Tampereen Teatterissa meni sekin koronasulun vuoksi sivu suun. Tarina kuitenkin on tuttu, ranskalaismusikaalista Notre-Dame de Paris. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun olen nähnyt samasta lähdeteoksesta kaksi eri musiikkiteatteriadaptaatiota, mutta harvinaista kuitenkin. Yksi vain taitaa olla nähtynä aiemmin, Ronja Ryövärintytär. Eikä kahta ilman kolmatta, sillä pian joukkoon liittyy Romeo ja Julia, josta olen yhden musikaaliversion nähnyt, ja toisen näen muutaman viikon kuluttua. Mielenkiintoista! Katsoinkin tätä Notre Damea myös sillä silmällä, miten musikaalisovitus on tehty, mitä on otettu mukaan ja mitä jätetty pois, millaiset teemat korostuvat ja millaisia eroja näissä kahdessa musikaalissa on. No, se ainakin, että suosikkihahmoani Gringoirea ei Disney ole ottanut lainkaan mukaan, ja myös Phoebuksen kihlattu Fleur-de-Lys puuttuu. Perustarina on tietysti sama, ja oli hauska bongailla täysin samoja kohtauksia ja vuorosanoja. Yksi samanniminen biisikin näissä on, disneymusikaalissa Ihmeiden aukio (The Court of Miracles) ja ranskamusikaalissa La cour des miracles. Koska tarina oli tuttu jo yhdestä musikaalista, jonkinlaiselta vertailulta en voinut välttyä, mutta se oli ainoastaan kiinnostavaa, ei kumpaakaan teosta sinänsä arvostelevaa. Nämä ovat lopulta keskenään niin erilaiset, ettei missään "tämä oli tässä paremmin" ja "miksei tässä tehty samalla tavalla" vertailemisessa olisi mitään mieltä, emkä eri adaptaatioita näin ehkä vertailisikaan. Jos pohjateksti olisi tuttu, siihen vertaillessa suhtautuisin musikaaliinkin eri tavalla. Kokonaisten hahmojen pois jättäminen toki väistämättä muuttaa tarinaa ja jäljelle jääneitä hahmoja, mutta että tästä romaanitiiliskivestä on saatu disneyleffaksi sopiva kokonaisuus, ovat tiivistämiset ja rajaamiset todellakin olleet tarpeen, ja ne vaikuttavat sujuvasti tehdyiltä. Disneykäsittely on kyllä pehmentänyt varsinkin osaa hahmoista (erityisesti Phoebusta) ja tarinaakin jonkin verran, mutta kertomuksen pimeät puolet ovat yhä vahvasti ja karusti läsnä. Ja niin sen kuuluukin olla – tämä ei ole iloinen tarina eikä tässä ole onnellista loppua, eikä tätä sellaiseksi pidä vääntää. Ilmeisesti leffaversiossa on vähän vähemmän karu lopputulema, mutta musikaalissa ei.

Nylundin ohjauksessa musikaali levittäytyy Samppalinnanmäen maisemiin sujuvasti ja varmaotteisesti. Jonkinlaista pientä ensi-iltahaparointia oli alkuvaiheessa ehkä vähän ilmassa, ja tähän saattoivat myös vaikuttaa esityksen alussa pienen keskeytyksen vaatineet tekniikkaongelmat sekä roolipaikkaustilanne tai -tilanteet. Nopeasti jännitykset tai muut kyllä sulivat pois, ja tiiviissä treeniaikataulussa kokoon laitettu paketti toimii erinomaisen hyvin. Esitys kuulostaa, näyttää ja tuntuu hienolta, sen työryhmä on kaikilla osa-alueilla tehnyt työtä jonka hedelmät tulevat lavalla yhteen parhaalla mahdollisella tavalla. Nylundin ohjaus tunnistaa tarinan monet teemat ja tasot, ja on tarkkaa ja onnistunutta kaikkien juonenkäänteiden ja tarinan tapahtumien kohdalla. Niin isommat juonikuviot kuin tärkeät silmänräpäyksessä ohi menevät hetket ovat vahvasti rakennettuja, ja kokonaisuudessa toimii kaikki. En tiedä mikä Notre Damessa on, liittyykö se tarinaan, sen muotoon, hahmoihin vai mihin, mutta en ainakaan vielä näin kahden musikaalin kokemuksella ole ihan saanut tästä "kiinni". Dramaattinen tarina, moraalikysymykset, rakkaus, viha, mahdollisuus toimia väärin ja rohkeus toimia oikein ovat nimittäin kaikki aiheita, joiden pitäisi olla ihan minun juttuni, mutta jotenkin ne eivät tässä iske niin syvälle kuin voisivat. Ehkä se vaatii vain aikaa ja uusia katsomiskertoja. Tästä huolimatta istuin katsomossa lumoutuneena ja kylmät väreet menivät useaan otteeseen. Tarinassa, hahmoissa ja tapahtumissa on monta sellaista yksityiskohtaa, pientä hetkeä ja tärkeää sävyä, joista pidän todella paljon, ja nämä ovat Nylundin ohjauksessa hienosti esiin poimittuja ja tarkkanäköisesti toteutettuja. Esimerkkinä mainittakoon vaikka Phoebuksen tärisevät kädet, Frollo kalliolla pienokainen sylissään, ja Fredrick (Pablo Ounaskari) tyrmässä valitsemassa, miten toimii. Iso tarina on sovitettu Samppalinnan näyttämölle niin, että se istuu sekä Mika Haarasen suunnittelemiin lavasteisiin että luonnon tarjoamiin mahdollisuuksiin. Vaikka katedraalin sisätiloja lasimaalauksineen ja synkkine nurkkineen ei auringonvalossa kylpevään ulkoilmateatteriin ole mahdollista loihtia, tarina herää kesänäyttämöllä eloon hengästyttävän hyvin. Haarasen lavastus on valtavan yksityiskohtaista ja samalla massiivista, joka tähän tarinaan sopii. Lavastusta tekisi mieli päästä tutkimaan ihan läheltä, niin aidon näköisiä ovat kivipaadet, katedraalin kellot (samat kuin Tampereen Teatterissa muuten!), hirviö- ja pyhimyspatsaat ja suuret ovet. Emilia Erikssonin pukusuunnittelu on pääosin tosi onnistunutta, mutta pikavaihtoja vaativa esitys verottaa joidenkin hahmojen asukokonaisuuksia ja niiden näyttävyyttä. Tämä näkyy erityisesti gargoilien kohdalla, heille ei kovin suurta omaa pukua ole tehty. Sotilaiden viitat tietysti ihastuttivat suuresti, samoin pidin etenkin Frollon ja Clopinin (Ville Saarenketo) lookeista sekä kyläläisten asuista. Myös Aki-Matti Kallion naamioinnissa ihastuttivat eniten ritarien komeat pitkät hiukset, kyllä on jylhä näky kun tuulessa liehuvat niin kutrit kuin viitat. Naamioinnissa onnistuu erinomaisesti se, että maski muuttuu esityksen aikana, tulee tahroja, haavoja ja sen sellaista. Tähän, kuten pukuvaihtoihinkaan, ei varmasti ole liikaa aikaa, mutta sujuvasti menee kaikki.

Chris Whittakerin koreografiat ovat vauhdikkaita ja valloittavia, näyttämöllä on hienoa liikettä niin tanssien kuin ympäriinsä tepastellen. Tarinan eri tunnelmat välittyvät tanssin ja liikekielen kautta kauniisti, ja erityisesti riemukkaimmat ja isoimmat koreografiat tuovat synkkään tarinaan sopivasti kepeämpää fiilistä. Tanssikoreoiden lisäksi rakastin Esmeraldan ja Phoebuksen veitsikikkailua katedraalissa, miten veikeä hetki! Musiikillisesti näyttelijät, orkesteri ja kuoro ottavat katsojilta luulot pois heti ekan biisin aikana – nyt todella mennään eikä meinata. Koko ensemblen ja kuoron yhteiset lauluosuudet erityisesti saivat ihon kananlihalle, mikä tarkkuus, kauneus ja pauhu! Harmoniat ja yhteissointi ovat maagisen hienoa kuultavaa, ja parasta koko musikaalissa minulle taisivatkin olla musikaalisesti isot ja voimakkaat hetket. Ville Myllykosken johtama orkesteri soittaa taidolla ja tarkkuudella, ja musiikki kuulostaa tosi hyvältä. En ollut etukäteen kuullut kuin kolme biisiä, niistä Hornan tulta alkuperäiseltä levytykseltä muutama vuosi sitten, Huipulla (mahdollisesti, tai sitten se oli Joukkoon) yhdessä musikaalikonsertissa viime vuonna, ja Auta mun kansaa toisessa musikaalikonsertissa muutama viikko sitten. Koska en tähän mennessä ollut nähnyt elokuvaa, en halunnut spoilata tätä versiota itseltäni, enkä tahtonut sitten biisejäkään kuunnella. Koko homma puhtaalta pöydältä, niin tämä oli hyvä kokea! Yksikään kappale ei jäänyt ensikuulemalta päähän soimaan, mutta kun olen alkuperäislevytystä nyt pari kertaa luukuttanut, on sieltä erottunut muutama biisi, jotka ovatkin sitten korvamadoiksi jääneet. Onneksi näen tämän esityksen jo viikon kuluttua uudelleen, niin pääsen kuuntelemaan biisitkin uudelleen! Samppiksessa suosikkikappaleikseni muodostuivat ensimmäisellä kerralla Notre Damen kellot, osat 1-6, Tamburiini, Ihmeiden aukio, Ihmeiden paikka, Kivikuori ja Finale Ultimo. Ja Hornan tulen kuoro-osuudet, mitä iloa korville! Kuorossa esiintyy vuorotellen kaksitoista jäsentä, yhteensä kuorolaisia on lähes neljänkymmenen hengen porukka, pääosin harrastajia ja muutama ammattilaisvahvistus. Ensi-illassa bongasin joukosta Jasper Leppäsen ja Anna-Maija Ihanderin. Äänisuunnittelija Eero Auvinen saa täydet pisteet työstään, aivan todella hyvin ja tasapainoisesti kuuluu kaikki vuorosanoista soolo-, duetto- ja koko porukan lauluun. Edes puuskainen tuuli ei aiheuttanut mitään ongelmia!

Pidän Notre Damen hahmoissa kovasti siitä, että heissä on paljon tasoja ja sisältöä, eikä heitä ole helppoa purkaa tietynlaisiksi tai selittää tietyllä tavalla. Tämä tuo heihin inhimillisyyttä ja tunnistettavuutta, kiinnostavuutta ja ärsyttäviä sekä ihania ja sydäntälämmittäviä piirteitä. Karlo Haapiaisen näyttelemä Quasimodo on utelias, rohkea ja sydämellinen nuori mies, joka on saanut elämälleen julman alun. Siitä huolimatta hän uskaltaa luottaa, uskaltaa nähdä ihmisissä hyvää, uskaltaa antaa maailmalle mahdollisuuden. Erilaisuutensa vuoksi rajoitettu, kummasteltu ja väheksytty Quasimodo kasvaa Haapiaisen roolityössä sekä hyvin viisaaksi ja tarkkanäköiseksi tyypiksi että sydäntäsärkevän hyväuskoiseksi ja helposti johdateltavaksi nuorukaiseksi. Haapiainen on hahmossaan täysin läsnä, hän tuo tämän tarinan lavalle täynnä nyansseja, ja kiipeilee pitkin katedraalilavasteita kuin olisi kelloja soitellen tornin kätkössä kulkenut kauemminkin. Ensimmäisessä musikaaliroolissaan Esmeraldaa tulkitseva Mitra Matouf tuo roolihahmoonsa niin väkevää asennetta kuin kaunista herkkyyttä ja valoa. Esmeralda on itsevarma, fiksu ja nokkela, kiltti ja ystävällinen, ja täynnä elämää. Matouf näyttelee häntä valloittavalla tavalla, räiskyvästi ja hellästi, antaen onnistuneesti tilaa roolihahmonsa eri puolille. Matoufin näyttelijäntyössä on energiaa, joka vangitsee, ja herkkyyttä, joka puhuttelee. Erityisesti se, miten luonteva ja helposti soljuva roolityö on, tekee vaikutuksen. Aaro Wichmann tuo Frollon rooliin hienosti tämän ristiriitaisen miehen sisäistä kamppailua, vallanhimoista ja valta-aseman mahdollistamaa toisten alaspainamista, ja ison menetyksen kokeneen ihmisen katkeruutta ja rikkinäisyyttä. Frollo ei ole paha, kokonaan ainakaan, hän on ihminen. Ja kun ihmiselle tapahtuu tarpeeksi juuri oikeassa hetkessä elämää, hänen tiensä siitä eteenpäin saattaa kääntyä ihan väärään suuntaan. Wichmann näyttelee tämän tosi hyvin, hänen roolityönsä on inhimillinen ja ymmärrettävä, vaikka Frollon teot vääriä ja tuomittavia ovatkin. Taitavasti näyttelee Wichmann myös sen, miten itsessään roihahtavia tunteita säikähtävä Frollo syyttää himoistaan niiden kohdetta Esmeraldaa eikä itseään. Onhan hän vain viaton ja tunteilleen mitään mahtamaton hurskas mies, jonka paha nainen viettelee. Ei kai siinä pappismies muuta voi kuin käydä kaikin voimin tuota naista vastaan. Tuomas Korkia-Ahon hurmaavasti näyttelevä Phoebus on pöyhkeä ja sulava tyyppi, omatuntoaan kuunteleva hyväsydäminen sotilas ja painajaisiaan peittelevä säröille mennyt mies. Korkia-Aho taitaa kevyemmän ja vakavemman yhdistämisen älyttömän hyvin, ja hänen mainiosti tasapainottelemansa huumori ja vilpittömyys tuovat Phoebuksen hahmoon paljon syvyyttä ja ihmisyyttä. Tässä versiossa Phoebus on kyllä kunnon hurmuri, mutta ei kuitenkaan ole kihloissa ja nauti Esmeraldan kanssa vain hetken huumaa, vaan rakastuu oikeasti. Hahmossa on siis vähemmän tarinallisia ristiriitoja kuin alunperin, mutta monitasoinen tyyppi Phoebus tästä huolimatta on. Korkia-Aho myös lataa moneen hetkeen paljon merkityksiä, ja antaa roolityössään Phoebukselle tilaa kasvaa ihmiseksi, jolla on kannettavanaan menneisyyden painolastia, uratavoitteita, omantunnonkysymyksiä, uusia tunteita ja moraalisia päätöksiä. Yksi suosikkikohtauksistani on jo kerran mainittu Phoebuksen ja Esmeraldan nokittelu katedraalissa, tämä on aivan ihana hetki!

Ville Saarenketo on Clopinin roolissa aivan loistava! Hän ottaa tilan haltuun ja tuo roolityöhönsä erinomaisesti oveluutta ja kaduilla opittua viisautta ja vikkelyyttä. Herkullinen hahmo, joka välillä seikkailee vähän harmaalla alueella, mutta jolta löytyy myös suloinen sydän. Pablo Ounaskari näyttelee oivallisesti hankalaan tilanteeseen joutuvan, virkaansa vakavasti suhtautuvan mutta käskyjä silti kyseenalaistavan Fredrickin roolin. Sotilaalla on sotilaan työ, ja kaartissa pitää toimia käskyjen mukaan, mutta jos käskyt tuntuvat vääriltä, mitä sitten pitäisi tehdä? Tätä Fredrick pohtii, ja vähitellen löytää itselleen sopivia vastauksia. Ounaskarin roolityö on tasapainoinen ja todella onnistunut, siinä on sekä pilkettä silmäkulmassa että hienoa inhimillisyyttä. Samuli Pajusen Jehan ei ole lavalla kovin kauaa, mutta tykästyin tähän roolityöhön tosi paljon. Pajunen tekee varsin onnistuneita ratkaisuja hahmoaan rakentaessaan, ja onnistuu välittämään tästä kokonaisen, monisävyisen kuvan lyhyessä ajassa. Saman tekee Samuli Kakko kuningas Louis XI:n roolissa, kuninkaan kierros katedraalissa kestää pari minuuttia, mutta jää varmasti mieleen. Erinomaiseen ensembleen kuuluvat myös Marissa Lattu, Eleonoora Martikainen, Mikko Nuopponen, Dora Seitovirta sekä TAMKin musiikkiteatteriopiskelijat Nicolas Gosalvez, Eero Ketonen, Veera Lapila, Suvituuli Lehtovirta ja Elli Pasonen.

Sellainen spektaakkeli sitten! Oikein sydän pakahtuu ja tekee mieli hurrata, kun tällainen riski ohjelmistovalinnan suhteen on uskallettu ottaa, ja esityksen toteutus on viety maaliin äärimmäisen ammattitaitoisesti ja taiteellisella huipputasolla. Samppalinna nostaa tasoaan ja rimaa kesä toisensa jälkeen, ja siitä on tullut yksi kiinnostavimmista teattereista tässä maassa. Ulkoilmateatterin puitteet ovat upeat, pyörivä katsomo tarjoaa mahtavia mahdollisuuksia, ja työryhmät niin kulissien takana kuin lavalla heittäytyvät vuodesta toiseen täysillä toteuttamaan valittua teosta. Kyllä sitä huomaa nykyään kihisevänsä jännityksestä aina kun tietää, että Samppiksen ohjelmistopaljastus lähestyy – sieltä kun saattaa tulla mitä vaan! Tänä kesänä Notre Damen tarinaa seuratessa meno on vakuuttavaa ja tekeminen energistä, herkkää, taitavaa ja teoksen teemat ja tunnelmat tunnistavaa. Minuun tämä iski etenkin isoissa musakohtauksissa, vahvojen tunteiden ja suurten kysymysten äärellä, ja sekä moraalisessa että inhimillisessä pohdinnassaan. Olipa ihanaa, että sain tutustua tähän versioon Notre Damesta ekaa kertaa Samppiksen pyörivästä katsomosta käsin!

The Full Monty - Tappiin asti @ Miinan Monttu

 mainos/kutsuvieraslippu saatu Miinan Montulta

kuvat © Samu Luokkala

Näin The Full Montyn ensi-illassa 13.6.

Laman keskellä Sheffieldissä työttömiä on enemmän kuin työpaikkoja, ja moni hankalassa tilanteessa. Niin myös Gaz (Henkka Västilä), ja hänen kohdallaan rahapula tarkoittaa sitä, että jos ei kukkaro ala täyttymään ja elatusmaksut hoitumaan, hän menettää tapaamisoikeiden poikaansa Nathaniin (Hugo Esselström). Onneksi inspiraatio iskee! Kaupungin naiset nimittäin kantavat kahisevaa klubilla vieraileville miesstrippareille, joten miksi eivät Gaz ja kumppanit kokeilisi samaa...

Simon Beaufoyn kirjoittama (suomennos Juha Siltanen) The Full Monty on yksi suosikkijuttujani, ihanan lämminhenkinen, rouhea, aito ja hauska draamakomedia, jossa tavoitetaan isoja juttuja ja annetaan tilaa ihan tavallisten tyyppien ihan tavallisille haasteille – ja epätavallisille keinoille ratkaista ne. Olen nähnyt tämän tarinan niin elokuvana, musikaalina kuin viime kesänä näytelmäversiona  Suomen ensi-illassa Orimattilan Teatterin tekemänä. Nyt heti seuraavana kesänä uutta tuotantoa pukkaa siis jo Miinan Montussa, ja sehän on parasta – arvelenpa, että tämä tarina nousee vielä kesäteattereiden vakionäytelmäksi, jos lavalle sattuu löytymään kuusi heittäytymään valmista miestä. Ja nyt on löytynyt! Sanna Saarelan kymmenennessä ohjauksessa Miinan Monttuun tarjoillaan niin huumoria kuin herkkyyttä, molempia hyvällä meiningillä. Lavalla on mainio porukka, joka puhaltaa yhteen hiileen ja lukee toisiaan sujuvasti. Esityksessä huomasi ajoittain vielä ensi-iltajännitystä ja rytmityksellistä hitautta, mutta esityskertojen karttuessa nämäkin jäänevät varmasti pois. Heittäytyminen tarinaan ja hahmoihin on nimittäin jo hyvin hallussa, ja esitys piti otteessaan ja viihdytti oivallisesti. Erityisesti huumori ja sen sävyt on tavoitettu näppärästi. Tarinan vakavemmat tasot hyötyisivät pienestä syventämisestä ja maltista pysähtyä niiden äärelle, mutta tämäkin voi olla esityskauden alun pientä epätasaisuutta. Näytelmän ydin ohjauksessa näkyy, se riemukkuus, rehellisyys ja sydämellisyys joka tässä minuun niin iskee. Hahmojen väliset dynamiikat ja heidän välistensä suhteiden kehittyminen on myös tosi hyvin tuotu lavalle.

Kun ryhdytään strippaamaan, niin tarvitaan tietenkin myös koreografiaa. Siitä vastaa Nelli Ojapalo, joka on luonut tavan duunareille oivasti sopivia tanssikohtauksia. Herrat eivät ehkä ole parkettien partaveitsiä (mutta konservatiiviklubilaiset ovat!), mutta taipuvat vakuuttavasti monenlaisiin tanssiaskeliin ja saavat yleisön reippaasti mukaansa niin treenikohtauksissa kuin h-hetken koittaessa. Tutun näköisissä lavasteissa mennään, sillä lavastuksen on suunnitellut Amadeu Vives, kuten viime kesänä Orimattilaankin. Mutta vaikka raamit ovat suurin piirtein samanlaiset, on Miinan Montun näyttämökuvassa oma tunnelmansa ja tyylinsä. Tehdaskaupungin maisemat ovat sopivan rapistuneet, ja lavastus tarjoaa oivallisen ympäristön herättää tämä tarina eloon. Charlotta Torttilan ja Anuliisa Salovaaran puvustuksessa on samaa hieman nuhjuista ja parhaat päivänsä nähnyttä fiilistä kuin lavastuksessakin, erityisesti työttömien miesten vaateparsissa. Yhteiskunnallinen ja henkilökohtainen tilanne ja se, kenellä on työtä ja millaista tuo työ on, näkyy puvustuksessa oikein hyvin. Hanne Rintasen onnistunut maskeeraussuunnittelu seuraa samaa linjaa.

Henkka Västilä tekee Gazin roolin rempseällä asenteella, johon löytyy hyvin myös herkkyyttä. Västilän roolityössä on luontevuutta ja sopivasti huolettomuutta, ja hän tavoittaa Gazin kasvutarinan ja hahmokaaren käännekohdat tarkasti. Hugo Esselström näyttelee Gazin poikaa Nathania varmalla otteella, ja on rakentanut roolinsa mainiosti. Erityisesti Nathanin suhtautuminen isänsä ei-niin-laillisiin ja välillä yliampuviin ideoihin, ja toisaalta isän tärkeys pojalle on Esselströmin roolityössä hyvin läsnä. Jyrki Ylätalo on Gazin parhaan kaverin Daven roolissa oivallinen, hän tulkitsee sekä roolihahmonsa koomiset että vakavemmat nyanssit sujuvasti. Ylätalolla on hieno taito olla lavalla läsnä ja mennä vaivattomasti sisälle kohtaukseen, ja se näkyy hänen tavassaan näytellä Davea. Kari Tuominen tuo Geraldin rooliin niin herkullista komediaa kuin puhuttelevaa hahmon tulkintaa. Geraldin asema entisenä esimiehenä ja nyt työnsä menettäneenä muiden miesten joukossa on tarinallisesti kiinnostava, ja hyvin kirjoitettu. Tuominen välittää hienosti sen, millainen työttömyyden kokemus Geraldille on, ja miten tämä alkaa tarinan edetessä muuttua ihmisenä. Veli Peurala näyttelee Lomperia ja on roolissaan oikein hyvä. Hänen näyttelijäntyönsä on sujuvaa ja hahmon tarina ja luonne on sisäistetty onnistuneesti, roolityössä oli jo ensi-illassa paljon yksityiskohtia ja nyansseja. Mimo Pajunen-Noroila ottaa Orin roolin omakseen reippaalla meiningillä ja erinomaisella komediallisella ajoituksella. Hänen roolityössään on elämänkokemuksen tuntua, joka vanhemmalle herrasmiehelle toki sopii, ja myös pilkettä silmäkulmassa. Aleksi Mertanen on Guyn roolissa valloittavan itsevarma ja positiivinen tyyppi, jota ei stressaa sen enempää työttömyys kuin strippauskaan. Mertanen tavoittaa erityisen onnistuneesti sen, miten Guy tietää kuka on, ja on oma itsensä helposti ja itseään pienentämättä.

Päivi Tuomenpuro tekee muun muassa Gazin ex-vaimon Mandyn roolin, ja tuo hahmoonsa sujuvasti sen turhautumisen, joka Mandyllä entistä miestään kohtaan on. Roolityössä on jyrkkyyttä ja jämäkkyyttä, mutta taitavasti myös pieniä pehmeyden pilkahduksia, jotka tasapainottavat Mandyn hahmoa. Oona Otsamo näyttelee useamman roolin, ja jää mieleen etenkin Daven puolison Jeanin sekä tanssiryhmään pyrkivän Annien rooleista. Otsamo on roolitöissään luonteva ja muuntautumiskykyinen, hän tuo näyttämölle neljä erilaista hahmoa ja jokaisen onnistunein ottein. Helena Hajanti tuo lavalle muun muassa Geraldin vaimon Lindan, ja on roolissaan mainio. Hajanti näyttelee hyvin sekä Lindan onnellisen tietämättömän ja huolettoman elon siinä vaiheessa, kun tämä ei tiedä miehensä työttömyydestä mitään, ja sitten sen pettymyksen ja suuttumuksen, joka naisen valtaa kun totuus paljastuu. Been roolissa Hajanti on riemukas. Oskari Ikonen tulkitsee esimerkiksi Mandyn nykyisen puolison Barryn roolia, ja tekee roolinsa tosi hyvällä kulmalla. Barry ei ehkä ole lavalla kovin paljoa, mutta Ikonen on löytänyt tavan sisällyttää kohtauksiin paljon. Juha Salminen tekee monta roolia, ja mieleen jäivät etenkin Alan ja murtovaras. Hän on lavalla varmaotteinen ja tekee sujuvaa työtä. Sanni Toivonen tuo lavalle monta hahmoa, muun muassa Sharonin ja Michellen. Hänen roolitöissään on energiaa ja säteilevyyttä. Eero Elo tekee esimerkiksi Alfin ja Regin roolit, ja on etenkin komediallisesti aina oikeassa paikassa.

Tällä oli hyvä startata kesäteatterikausi. The Full Monty antaa katsojalle sydämellisen tarinan, hyvää fiilistä ja aitoja tunnekokemuksia. Riemukasta ja riehakasta totta kai oli tunnelma esityksen lopuksi, kun Teräspyllyt nousevat klubilavalle ja pistävät parastaan, ja sitä ennen sai nauraa, viihtyä ja liikuttuakin. Tarinan vakavimmat sävyt vielä hieman saisivat syventyä ja rytmiin voisi löytyä lisää flowta, ja näin esityskauden edetessä tapahtuneekin. Huumori taas on jo erinomaisesti tavoitettu, samoin se, mistä tässä tarinassa ja näissä hahmoissa on kyse. Kokonaisuutena oikein mainio. Pisteet myös oheistuotteiden kehittelijöille – tarjolla on kalenteri vuodelle 2027 täynnä sheffieldiläistä mieskauneutta!