Mahagonnyn kaupungin nousu ja tuho @ Turun Kaupunginteatteri, Saaristo-ooppera & Turun filharmoninen orkesteri

 mainos/kriitikkolippu saatu Turun Kaupunginteatterilta

kuvat © Otto-Ville Väätäinen

Näin Mahagonnyn kaupungin nousu ja tuho-oopperan ensi-illassa 9.4.

Kolme poliiseja pakoilevaa hämärähemmoa joutuu pulaan, kun heidän autonsa hajoaa aavikolle. Leskirouva Begbick (Päivi Nisula) saa kuitenkin erinomaisen idean – jäädään tähän ja perustetaan kaupunki! Eikä mikä tahansa kaupunki, vaan sellainen, joka on täynnä houkutuksia, iloja ja rientoja, joilla kutsua ohikulkijoita ja nyhtää heiltä viimeisetkin dollarit. Sitä sitten ryhtyy kolmikko yksissä tuumin puuhaamaan, Begbick sekä hänen kumppaninsa Fatty (Petri Bäckström) ja Kolminaisuus-Mooses (Waltteri Torikka). Syntyy Mahagonny, verkkokaupunki, jossa lemmitään, ryypätään, syödään ja turpaan lyödään. Vähitellen porukka löytääkin tiensä autiomaan halki neonvaloissa loistavalle rikkaiden ja remuavien keitaalle, vaan kuinka käy, kun paikalle saapuu myös metsuri Jim Mahoney (Jasper Leppänen) ystävineen? Taitaa mennä koko kaupunki hyrskyn myrskyn...

Jaa siis tällaistakin voi olla ooppera! Siinä missä moni muu teatterin genre alkaa olla minulle jo hyvinkin tuttua ja uskallan sanoa tietäväni niistä aika paljon, suhteeni tähän taiteenlajiin ottaa sen sijaan yhä haparoivia ensiaskeliaan. Mahagonny taitaa olla seitsemäs näkemäni ooppera, vaan nytpä tärähti sen mallin juttu että jotain kirkastui ihan uudella tavalla. Minähän tajuan tätä, pääsen tähän sisälle, tykkään tästä, innostun ja inspiroidun, saan tästä paljon irti, viihdyn ja vaikutun! En tiedä oliko se tämä teos, saksalaisuus, juuri tämä versio, nämä teemat, suomen kieli vai mikä, mutta enpä ole oopperalta saanut samanlaista kokemusta vielä ehkä koskaan. Herkullinen ja karmiva juttu, riemukas ja raju samaan aikaan. Kuvailisin Mahagonnya aika musikaalimaiseksi oopperaksi, joka toki helpotti osaltaan sen maailmaan ja tarinaan upottautumista, mutta kyllä tämä on myös ihan todella tykki teos ja erinomaisesti toteutettu produktio. Ensiesityksensä vuonna 1930 saanut ooppera on Kurt Weillin säveltämä, libretto on Bertolt Brechtin kirjoittama (käsittääkseni osittain myös Elisabeth Hauptmannin, vaikka häntä ei ole virallisesti kreditoitu – kreditoidaan nyt tässä ainakin), ja suomennos on Pentti Saaritsan käsialaa. Turkuun Mahagonnyn on ohjannut Mikko Kouki, joka tuo esitykseen hienoa kiihkeää energiaa. Rytmitys on onnistunut, ja selkeä tarinan kuljetus sekä taito syventää teemoja ja kohtauksia ansaitsevat nekin kiitosta. Muutama hieman hidas hetki kokonaisuuteen mahtuu, mutta ne eivät katsomiskokemusta häiritse. Mahagonnyn teema kaikessa yksinkertaisuudessaan on, että rahalla saa mitä vaan ja ilman rahaa kaiken menettää. Vaan monitasoisesti ja puhuttelevasti on tämä teema esitykseen kiedottu, ja siitä löytyy useita eri kulmia ja nyansseja. Yhteiskunnallisissa teemoissaan ja ihmisyyden jokaisen sävyn hyvyydestä hirveyteen näyttäessään teos on samaan aikaan kauhistuttava mutta inhimillinen ja tunnistettava. Koukin ohjauksessa on tehty toimivia ratkaisuja, jotka tukevat kerrontaa tosi hyvin, ja tuovat näyttämölle liikettä, elämää, jännitteitä ja sähköisyyttä. Tässä osansa on Jouni Prittisen erinomaisella koreografialla, jonka liikekieli tarttuu mainiosti Mahagonnyn kaupungin tarjoamiin sävyihin ja sykkeeseen.

Jani Uljas on tehnyt lavastussuunnittelun, joka on pelkistetty mutta hyödyntää teoksen, lavan ja tarinan mahdollisuuksia silti monipuolisesti ja näppärästi. Metallikehikot taipuvat moneen, ja lavan nostimia käytetään mainiosti osana näyttämökuvien luomista. Janne Teivaisen valo- ja Sanna Malkavaaran projisointisuunnittelu on saumattomasti osa lavastusta, ja valoilla ja projisoinneilla luodaan paljon tilan- ja paikantuntua. Heti kun näin siirreltävät valoseinät, aloin odottamaan ja toivomaan, että ne täräytetään oikein kunnon loistoon. Ja kannatti odottaa, juuri sitä oli tarjolla! Tunnetusti rakastan myös valaistuja kylttejä lavalla, ja niitä olikin monenlaisia, kyllä silmä lepäsi. Kaiken visuaalisuuden kannalta erityisen onnistunut ja upean näköinen on viimeisen näytöksen oikeussalikohtaus, ai että kuinka erinomaisesti on koko näyttämökuva rakennettu! Pidin myös hurrikaanikohtauksissa siitä, kun Jimmy kekseliäästi pistettiin keskelle tuulta ja tuiskua savukoneen, tuulettimen ja siirrettävän spottivalon avulla – mahtava oivallus. Ja Jimmyn seuraaminen spottivalon kanssa yleisesti on sekin todella toimiva yksityiskohta ja ratkaisu. Tuomas Lampisen pukusuunnittelussa on tyylikkyyttä, rosoa ja rappiota, juuri sellaista lookkia kuin Mahagonnyn porukoille sopii siis. Asukokonaisuuksissa on paljon tosi hyvin valittuja ja hahmoille sopivia yksityiskohtia, ja puvustus toimii myös kerronnallisesti oivaltavasti. Jessica Rosenbergin kampaus- ja maskeeraussuunnittelu on oivallista ja puvustuksen tapaan sekä hahmoille että tarinaan sopivaa. Pidin etenkin pitkistä kiharretuista hiuksista, sekä kaikista sliipatuista lookeista. Maskeerauksessa on mainiosti vähän sotkuisuutta ja rähjäisyyttä mitä pidemmälle tarina etenee, ja sehän yhä villimmäksi menevään menoon sopii. Iiro Laakson äänisuunnittelu nostaa kuuluville lähes jokaikisen sanan (ainoastaan yhdessä kappaleessa laulu välillä vähän hukkui) ja on kaiken kanssa tasapainossa aivan loistavasti. Äänisuunnittelussa on tarkan musiikillisen kokonaisuuden lisäksi vahvaa tunnelman luomista ja kokonaisvaltaista tarinaan ja sen sävyihin osallistumista.

Turun filharmonista orkesteria kapellimestaroi Kalle Kuusava, ja komeaa on soitto läpi esityksen. Mahagonnyn musiikki on mahtipontista ja täyttä, sellaista muhkeaa ja sopivasti veikeää, mutta kirkasta ja kauniisti soivaa myös. Jostain syystä kuvailisin musiikkia kansanlaulumaiseksi, mutta en osaa sanoa mihin tämä intuitiivinen kuvailu perustuu. Saattaa olla myös oopperan ja säveltäjän saksalaisuus siinä taustalla, vaikka aikakauden saksalainen ooppera tai musiikki sen enempää ei olekaan minulle yhtään tuttua. Joka tapauksessa toimi, pidin Mahagonnysta musiikillisesti oikein paljon, ja erityisesti kappaleet Moon of Alabama, Among the Crowd There Came, But Something is Missing, Seven Years!, In This Night of Terror, So, Just Do What You Like, From Then on the Motto Was... ja When the Sky is Bright jäivät mieleen. Suomenkielinen lista lauluista olisi käsiohjelmaan voitu painaa, mutta mennään näillä englanninkielisillä nimillä. Osa jäi vähän päähän soimaankin, ei ole oopperan kohdalla tätä ennen tapahtunut. Laulajat ovat kaikki taitavia ja sekä väkeviä että herkkiä esiintyjiä ja eläytyjiä, he tuovat vetoihin niin voimaa kuin tulkinnallista vahvuutta. Solistien ohella Turun konservatorion ilmeikäs kamarikuoro tuo esitykseen sekä lauluvoimaa että sivurooleja, ja on läsnäololtaan tärkeä ja iso osa teosta. Etenkin Secondly Comes Being in Love ja Look at Those Cranes sekä kohtaukset, joissa väkijoukossa kulkee vahvoja tunteita, ovat kuorolta täysosumia.

Solistirooleissa nähdään siis erinomaista eläytymistä ja laulullista tulkintaa, ja roolitöitä on ilo katsoa. Jasper Leppänen tekee Jim Mahoneyn roolissa sujuvaa ja monitasoista työtä, jossa jännitteet, tunnetilat ja tulkinnallinen tarkkuus ovat kohdillaan. Pidin erityisesti siitä, miten Leppänen kasvattaa Jimmyn sisäisiä ristiriitoja ja turhautumisen, uhittelun ja hätääntymisen kokemuksia tarinan edetessä. Hän taitaa niin herkän ja vähäeläisen ilmaisun kuin kunnon revittelynkin, ja roolityö pysyy hienosti kasassa myös silloin, kun mennään nopeasti nollasta sataan. Päivi Nisulan leskirouva Begbick on melkoisen tomera ja täräyttävä tyyppi, vahvatahtoinen ja ovela nainen, joka selviytyy mistä vain. Nisula tekee roolinsa taitavasti ja tuo hahmoon vaarallisuutta ja charmia, joka hänen tulkinnassaan on varsin vakuuttava yhdistelmä. Sonja Pajunoja tuo Jennyn rooliin monia sävyjä, ja erityisesti se, millaisissa tilanteissa Jenny on ja millaisia ratkaisuja hän niissä tekee, on Pajunojan roolityössä erinomaisesti näyteltyä ja perusteltua. Hänen näyttelijäntyössään on valovoimaista vangitsevuutta, joka toimii Jennyn hahmolle tosi hyvin, ja lisäksi herkkyyttä, joka tuo hahmoon inhimillisyyttä ja kiinnostavuutta. Waltteri Torikka Kolminaisuus-Mooseksen roolissa on omaksunut loistavasti hahmonsa persoonan, ja tämä lipevä ja sanavalmis miekkonen hurmaavine hymyineen ja häikäilemättömine luonteineen astelee Torikan tulkitsemana lavalle tosi luontevasti. Petri Bäckström on Fattyn roolissa yhtä lailla häikäilemätön, mutta enemmän sellaisella hiljaisella ja tarkkailevalla tavalla, jossa silti on yhtä paljon valmiutta tehdä itselle parhaita valintoja silmää räpäyttämättä. Jere Hölttä on Jack O'Brienin roolissa hyväntuulinen ja leppoisa nuorimies, joka nauttii Mahagonnysta täysillä ahmien, mutta joka ehtii kuitenkin vähän huolestua myös Jimmyn mielenliikkeistä. Jussi Merikanto tekee Billin roolissa sujuvaa työtä, ja erityisesti esityksen loppupuolella pidin siitä, miten Merikanto tulkitsee Billin tunnontuskia ja ratkaisuja. Siinä on miehellä miettimistä, kun käsissä on enemmän tai vähemmän ystävän elämä... Nicholas Söderlund tuo Joen hahmoon lämpöä ja rentoutta, kuten itse kukin, myös Joe joutuu Mahagonnyn lumouksen valtaan, ja antautuu kaupungille uteliaasti.

Mahagonnyn kaupungin nousu ja tuho on komea ja puhutteleva esitys, teemallisesti, tarinallisesti ja musiikillisesti melkoista tykittelyä, ja tulkinnallisesti onnistunut, selkeä ja energinen. Tätä on helppo suositella ihan yleisestikin, ja etenkin sellaisille katsojille, joilla oma oopperasuhde on vielä vähän hakusessa (kuten minulla). Teemoiltaan Mahagonny tuskin menee pois muodista koskaan, sillä se tavoittaa ihmisyyden karummat puolet tunnistettavasti ja inhimillisesti – ahne otus, sellainen on ihminen, eikä muuksi muutu. Vaan on meissä paljon hyvää ja kaunista, usein varmasti tosi paljon enemmän kuin huonoja puolia, ja senkin Mahagonny omalla tavallaan, pienissä häivähdyksissä, tavoittaa. Mahdollisuuden toisenlaiseen elämään, toisenlaiseen yhteiseloon, toisenlaisiin kaupunkeihin. Toivoa on, mutta miten siihen tarttuisi, jos ympärillä kaikki muut menevät toiseen suuntaan? Lopuksi vielä käsiohjelmalle erityispisteet! Yksi suurimpia suosikkejani ikinä, ja se on paljon se – johan noita on viitisensataa omissa arkistoissa säilössä. Mahagonnyn Sanomia selailee ilolla vielä monet kerrat.

I LOVE NELLY! @ Teatteri Vanha Juko

 mainos/kutsuvieraslippu saatu Jukolta

kuvat © Iina Lallo

Näin I LOVE NELLY!-esityksen 29.3.

Teatteri Vanha Jukoon muuttanut taiteilijapari Suvi ja Ola alkavat tehdä esitystä Olan isotädistä Nelly Lovénista, lahtelaistaustaisesta naisesta, joka ehti tehdä monenlaista työtä niin näyttelijänä, meikkitaiteilijana, televisiokuuluttajana, kemikalioyrittäjänä kuin monena muuna, joka oli räiskyvä persoona ja lehtien sivuilla moneen kertaan, joka eli värikkään elämän ja jonka tarinaa kohti nyt kurkotetaan. Ja ensi-illan deadline, se häämöttää kirkkaana edessä, kas kun kulttuurivihamielisen hallituksen toimien vuoksi ei teatteritaiteella hyvin mene, ja teatteritilakin on jo muuttumassa tosi-tv-tähden luotsaamaksi kuntosaliksi. Ehtiikö skandaalityttö siis lavalle vielä kerran, ennen kuin koko näyttämö pyyhkiytyy pois?

Ah miten ihana tämä oli! En yhtään tiennyt mitä odottaa, jonkinlaista elämäkertaa aika todennäköisesti, vaan millaisella kulmalla toteutettuna ja millaisten teemojen kautta? No, elämäkerran(kin) sain, mutta valtavasti muuta myös, ja ihan erilaisen esityksen kuin mitä osasin odottaa. Hurjan ja herkän, riemukkaan ja haikean, terävän ja lempeän, mielikuvituksellisen ja rehellisen, menneeseen ja nykyisyyteen osuvan. Niin täynnä teatteria parhaimmillaan, visiossaan ja tyylissään kirkas, pienen teatterin lavalle kahden näyttelijän tulkitsemana tuotu isosti tuntuva ja suuresti vaikuttava juttu. Suvi Blickin kirjoittama, Ola Blickin lavastama, ja heidän molempien näyttelemä esitys käsittelee monenlaisia teemoja muun muassa taiteilijuuteen, teatteriin, esiintyjän ammatin epävarmuuksiin, yhteiskunnan ja kulttuurin suhteeseen, oman tien kulkemiseen ja unelmiin liittyen. Ja siis melkoisella skaalalla vakavasta draamasta dokumentaarisiin hetkiin ja riemukkaaseen komediaan! Nelly Lovén (1936-2003) oli minulle ihan vieras nimi ennen kuin kuulin hänestä tämän esityksen myötä, vaikka hän on esiintynyt useammassa elokuvassa, aiheuttanut kohua ulkomaita myöten, ja ehtinyt elämässään vaikka ja mitä. Mutta niin vain joskus jää historian hämärään moni elämä, tapahtumarikas ja lehdissä asti juoruiltukin. Mutta ei Nellyn! Miten mahtavaa, että tämä tätitarina, skandaalitytön tarina, rohkean ja räväkän naisen tarina on nyt lavalla, elävänä, riemukkaana, rouheana ja kiehtovana. Ja siinä rinnalla taiteilijuus ja teatterintekeminen nyt, kaikkine suurine haaveineen, taiteen arvostuksineen ja tekemisen riemuineen, ja sitten se toinenkin puoli, yhteiskunnan tyly jäykkyys ja kysymys siitä, mihin teatteri kaiken muun keskellä asettuu. Tästä vaikkapa puhelinkeskustelu tekoälyavustajan kanssa on aivan loistava esimerkki!

Jukon lava ja lavastusmahdollisuudet yllättävät minut yhä edelleenkin, tälle pienen teatterin lavalle on vuosien aikana loihdittu kaikenlaista, mitä en ole pitänyt kovin mahdollisena. Vaan aina onnistuu! Ola Blickin suunnittelemassa ja hänen ja Matti Pajulahden toteuttamassa lavastuksessa on monenlaista mainiota juttua, ja punainen värimaailma on erinomainen. Lavalle on tehty muun muassa keskiosaa hallitseva pyörö, kahdessa tasossa liikkumisen mahdollistava leveä "seinä", ja siihen vielä muutama salaluukku. Taisi olla myös ensimmäinen kerta kun olen Jukossa nähnyt esiripun, jos en aivan erehdy. Aikamoisen varmasti oli myös ensimmäinen kerta kun näin lavalla ruuanlaittoa, on nimittäin toimiva kaasuliesikin, jolla kelpaa munakasta paistaa! Pidin varsinkin pyörivästä lavastuselementistä tosi paljon, se tuo kerrontaan tasoja ja mahdollistaa monia kivoja siirtymiä ja kohtauksia. Samoin lavastukseen upotetut screenit sekä valonauhat ovat oivallisia, ja Antti Haikon valo- ja videosuunnittelu valjastaa ne toimivasti osaksi esitystä. Valosuunnittelu muutenkin on onnistunutta, se taipuu monenlaiseen tunnelmaan aina lähes pilkkopimeästä hyvinkin valoisaan. Videoissa nähdään sekä Nellyn omia kaitafilmejä että pätkiä elokuvista, joissa hän näytteli. Nämä ovat hyvin merkityksellinen osa esitystä, ihan kuin niissä jollain tapaa tuntuisi Nellyn läsnäolo, tai vahvasti ainakin hänen olemassaolonsa ja muistonsa.

Suvi ja Ola Blick tulkitsevat kaikki näytelmän roolit, niin omat hahmokaimansa kuin Nellyn, tämän tarinaan mahtuvat tyypit, ja vielä tarinan nykyajassa paikalle ilmaantuvat heput. Ja onpas melkoista porukkaa tässä, aina ihailua ja ihmetystä herättävistä hersyvän hauskoihin, lievästi kauhistuttaviin ja lämpimän sydämellisiin ihmisiin. Suvi Blickin suunnitteleman puvustuksen (todella hieno muuten!) sekä peruukkien ynnä muun oheistarpeiston avulla näyttelijät muuntuvat välillä hämmästyttävän nopeastikin hahmosta toiseksi, ja esiintyjäkaksikko taipuu tulkitsemaan milloin mitäkin hahmoa varsin luontevasti ja vaivattomasti. Näyttelijäntyö – ja yhteistyö – on saumatonta, varmaa, herkkää ja tarkkaa, täysin sisällä tarinassa, tunnelmissa ja tunteissa, avointa ja läsnäolevaa, ja ihanasti sekä energiaa että rauhaa huokuvaa. Pidin kaikista esityksen tasoista tosi paljon, ne lomittuvat ja keskustelevat toistensa kanssa hyvin orgaanisesti ja onnistuneesti. Tässä iso osansa on näyttelijäntyöllä, joka sekin liikkuu eri tasojen välillä helposti ja hyvällä sykkeellä. Tarinan nykyaika, taiteilijapari viimeisiä henkäyksiään vetävässä Teatteri Vanha Jukossa ja kirjoittamistaan odottava Nelly-esitys, tarjoaa sekä ihanan arkista deadline-stressiä ja yhteiselon lämpöä ja inspiraatiota että teatterimaailmaan ei-niin-suotuisasti suhtautuvia tyyppejä, jotka varmasti kummittelevat meikällä vielä jossain painajaisissa. Ainakin hyttysheppu ilmestynee uniini heti sillä hetkellä, kun seuraavan kerran joku inisevä ötökkä jää vahingossa sisälle jumiin... Sekä kuntosaliyrittäjä (niin tunnistan tämän ihmistyypin telkkarista) että teatteritarkastaja Aila Raippa ovat erinomaisia hahmoja, reippaasti koomisia mutta vähän kylmääviäkin. Nellyn tarinassa on tietysti Nelly itse, ja hänen lisäkseen liuta muita ihmisiä, puolisosta asiakkaisiin. Nelly on luonnonvoima suorastaan, rohkea ja utelias, itsensä suurin tsemppari ja vahva persoona ja ihminen, ja hänen elämänsä varrella kohtaamansa ihmiset häntä ihailevat, rakastavat, kenties välillä hieman ihmettelevät.

I LOVE NELLY! on teatteria juuri siten kuin sitä kannattaakin tehdä, sellaista, että esityksestä paistaa intohimo teosta kohtaan, ja se näkyy myös esityksen taiteellisessa laadussa ja taitavasti toteutetussa kokonaisuudessa. On maaginen tunne, kun näkee teatteria, joka merkitsee tekijöilleen jotain erityistä, ja sellaiselta tämä Nelly todella vahvasti tuntuu. Sydän on tekemisessä mukana, niin sanoisin. Tämä on sekä hurmaavan hauska ja hyväntuulinen että lämmin ja vilpitön esitys, ja mahtuupa mukaan vauhtia ja vaarallisia tilanteitakin. Huomasin koko ajan nojautuvani penkissä eteenpäin, lähemmäs tapahtumia, lähemmäs lavan tunnelmaa. Piti otteessaan varsin tiukasti! Ai että, tämä pyörii mielessä vielä pitkään, varsinainen runsaudensarvi. Miten paras juttu, että Nelly astelee näyttämölle! Ja Suvi ja Ola myös! Kiitos!

Status quo @ Lilla Teatern

 mainos/lippu saatu Lilla Teaternilta

kuvat © Kasper Dalkarl

Näin Status quon 27.3.

Kolme Mikael Malmberg-nimistä miestä (Alexander Wendelin) hakee töitä: kiinteistönvälittäjänä, apteekkariharjoittelijana ja näyttelijänä. Joka paikassa naispomot (välitysfirmassa Alexandra Gustafsson, apteekissa Pia Runnakko, teatterissa Vuokko Hovatta) ja muutkin työntekijät pistävät uuden nuoren miehen merkille, siis ihan hyväntahtoisesti ja kannustavasti. Tietenkin. Ei siinä mitään ylimääräistä ole, mitäs se Micke nyt. Ai et tykkää että sanotaan Micke? Mikset? Höpö höpö. Huumoria kehiin hei. Hyvällähän me tässä. Ottaisit kohteliaisuutena.

Jakob Höglundin pesti Lillanin taiteellisena johtajana tulee nyt keväällä päätökseen, ja jäähyväisohjaukseksi on valikoitunut tämä sukupuoliroolit ympäri kääntävä, yhteiskunnan rakenteita, normeja, tapoja ja epäkohtia katsova näytelmä, jonka on kirjoittanut saksalainen Maja Zade. Ja hyvin onkin kirjoitettu tämä teksti, ja hyvin ohjattu sekä näytelty ja muilta osin lavalle tuotu. Hienovaraisesti, terävästi ja tarkasti, ei yhtään alleviivaavasti tai osoittelevasti. Yllätyin jopa, miten nerokkaasti tämä asetelma toimii. Ajattelin nimittäin etukäteen, että "pakkohan" tällaisia teemoja käsittelevän näytelmän on jollain tavalla korostaa tai ylipainottaa kerronnan asetelmaa ja sen suhteita yhteiskuntaan. Vaan ei! Zaden teksti (ruotsinkielinen käännös Gunilla Hemming) on tarkkanäköistä ja luontevaa, nokkelasti teemoja ja kerrontaa kuljettavaa, ja paljon ajatuksia herättävää. Jäin pohtimaan muun muassa sitä, että jos naiset käyttäisivät valtaa, asemaa, mahdollisuuksia ja verkostoja, menisikö se näin? Kääntyisikö yhteiskunta oikeasti vain toisenlaiseksi mutta kuitenkin samanlaiseksi normaaliksi, vai voisiko se olla erilainen? Höglundin ohjaus on liikkeessä ja hengittää, ja kulkee sujuvasti kolmen eri tarinan välillä. Ilmaisu, näkemyksellisyys ja omaleimaisuus ovat hänen tyylilleen tutusti vahvoja, ja erittäin toimivia myös. Status quo on käsittelemiensä teemojen ja niiden epäkohtien painavuudesta huolimatta todella miellyttävä katsomiskokemus. Toki tässä on paljon huumoria myös, ja huvittavaa katsetta siihen, miten maailma toimii ja miten sille ei välillä voi kuin nauraa, vaikka enemmän ehkä itkettäisi. Mutta myös juuri tämä Lillanin versiointi näytelmästä on kaikin puolin tosi onnistunutta teatteria, ja siksi niin erinomainen katsomiskokemus.

Heini Maaranen on tehnyt lavastus- ja pukusuunnittelun sekä suunnitellut esityksen nuket. Tummasävyinen visuaalinen ilme on ehkä aavistuksen turhankin tumma, mutta toimii kuitenkin hyvin. Erityisesti pidin siitä, miten nukkeja ja pieniä lavaste-/tarpeistojuttuja käytetään tarinasta ja paikasta toiseen liikuttaessa, mainio ratkaisu. Lavastuksessa on myös hyvin huomioitu se, mitä jokaisessa tarinassa "pitää" olla, että tapahtumapaikka rakentuu selkeästi, ja mikä kaikki on sellaista, että sen voi surutta jättää pois. Tyylikäs ja nykyaikainen on koko visuaalisuus, puvustuksen ja lavasteiden yksityiskohtia myöten. Missään näkemässäni esityksessä ei ole ollut lavalla nukkeja turhaan, mutta harvoin on kyllä näin merkityksellistä ja kerrontaan saumattomasti sopivaa nukkejen läsnäolo kuin tässä. Se, miten nukeilla kerrotaan ja esitetään, millaisissa kohtauksissa ja yhteyksissä, miksi ja mitä, on erinomaisesti harkittu ja toteutettu. Aina siitä lähtien, miten nuket on puettu (tai ei ole), miten nukeilla esitettävät kohtaukset vertautuvat ihmisnäyttelijöiden lavallaoloon ja miten tämä ilmentää näytelmän teemoja, ja millainen tunnetila kohtauksissa on, kun nuket ovat lavalla, on Status quossa varsin onnistuneesti tuotu nukketeatteri osaksi lavan kieltä. Teki vaikutuksen! Jaana Nykäsen maskeeraussuunnittelussa on esityksen muuhun ilmeeseen osuva nykyaikainen ja realistinen tyyli, joka tukee näyttelijäntyöllistä liikettä hahmosta ja tarinasta toiseen. Ainu Palmun valo- ja Katinka Ebben videosuunnittelu tuovat lavalle monenlaista tunnelmaa ja fiilistä, ja sekä valon että videon mahdollisuudet ohjata fokusta ja liikuttaa kokonaisuuksia on tässä hienosti valjastettu. Tony Sikströmin sävellys ja äänisuunnittelu kaikuvat hyvin tunnelmaa ja lavan tapahtumia heijastavaa äänimaailmaa, ja äänisuunnittelussa on mainiota tarkkuutta ja herkkyyttä. Meikäläiselle yllätyksen tarjosi yhtäkkiä tärähtävä musiikinpätkä, jonka olen aika monta kertaa aiemminkin kuullut, tosin ihan toisessa esityksessä... Saatoin hieman siis hypätä penkissä, kun Åbo Svenska Teaterin Romeo och Julia-näytelmässä aiemmin soitettu mahtipontinen musa nyt kajahtikin Status quon teatteritreenikohtauksessa.

Lavalla nähtävä kuusikko näyttelee hurjan hienosti, pidin Status quon näyttelijäntyöstä tosi paljon, ja oivallisten roolitöiden nyansseja, yksityiskohtia ja painotuksia katsoessani uppouduin hahmoihin ja tarinaan ihan huomaamattani. Alexander Wendelin tekee kaikkien kolmen Mikaelin rooleissa herkkävireistä ja oivallista roolityötä, hän on taitavasti kiinni Mikaelin tunteissa ja ajatuksissa, ja tulkitsee niitä uskottavalla tavalla. Wendelinin näyttelijäntyössä on erityisen hienoa se, miten läsnä ja sisällä roolihahmossaan hän on, ja miten vaivattomasti tämän tarina kaikkine sävyineen lavalla välittyy. Myös se, että roolityössä onnistuu esittää tunnelmaa kuin tunnelmaa ja tunnetta kuin tunnetta, on vakuuttavaa. Alexandra Gustafsson tekee useita rooleja, muun muassa välittäjätoimiston pomona Tinana, asunnonostaja Evana ja Mikaelin naisystävänä Antoniana. Hän liikuu rooliensa välillä sujuvasti ja tuo jokaiseen omanlaistaan persoonaa ja energiaa. Mainiosti onnistuu niin itsevarman ja huolettoman pomon kuin lämminhenkisen deittikumppanin näytteleminen, ja kaikenlaisten muiden hahmojen rakentaminen myös. Gustafssonin roolityössä pidinkin ehkä eniten siitä, kuinka helposti hän hyppää hahmosta toiseen ja tekee jokaisesta kokonaisen ihmisen.

Vuokko Hovatta näyttelee muiden muassa Mikaelin puolisoa Juliaa ja teatteriohjaaja Bettinaa. Hän on kaikissa rooleissaan tosi hyvä, ja etenkin valta-asemassa olevan Bettinan charmi ja terävyys ovat roolityössä erinomaisesti läsnä. Julian roolissa Hovatta tavoittaa hahmonsa persoonan ja parisuhteen tavat onnistuneesti. Pia Runnakko tekee esimerkiksi apteekin pomon Danielan ja näyttelijä Marien roolit. Hän on lavalla luonteva ja uskottava, ja tulkitsee erityisesti epämiellyttävät tilanteet tosi taitavasti. Varsinkin Mikaelia ahdistelevan Danielan roolissa Runnakko näyttelee taitavasti sen, miten pomo käyttää asemaansa hyväksi, ja miten se näkyy ihan kaikessa "viattomasta" puheesta fyysisen koskemattomuuden rikkomiseen. Peter Kanerva näyttelee muun muassa sihteeri Oskua ja näyttelijä Kristofferia. Hän on rooleissaan valloittavan inhimillinen ja sopivasti dramaattinen, ja tarkka tulkitsemaan jokaisen roolihahmonsa mielenliikkeitä. Joachim Wigelius tekee monta roolia, esimerkiksi apteekin Danielan miehenä Alexina ja toimittajana. Hänen roolitöissään on lämpöä ja huumorintajua, sekä tarkkanäköistä tilanteiden ja tapahtumien lukemista. Koko näyttelijäjoukko pelaa yhteen harvinaisen saumattomasti, jolloin näytelmän teemat ja hahmojen väliset suhteet ja tilanteet ovat lavalla aidon ja monikerroksisen oloisia. Kuten jo todettu, erinomaista näyttelemistä.

Status quo on mainio ja terävä näytelmä yhteiskunnasta, sen rakenteista, normeista ja kaavoista, jotka eivät ole reiluja tai oikein, mutta joihin on totuttu ja joiden läpi luovii jokainen parhaan kykynsä mukaan. Näytelmä käsittelee monenlaisia aiheitaan ja teemojaan sekä huumorin että taitavan herkkyyden ja epämiellyttävyyden kautta, ja onnistuu nostamaan katsojassa (ainakin minussa) pinnalle paljon ajatuksia ja pohdintaa. Pidin erityisesti läsnäolevasta ja vahvasta näyttelijäntyöstä, siitä miten erinomaisesti nuket on tuotu osaksi kerrontaa, ja sen näkemisestä, kuinka kaikki valitut esittämisen ja kertomisen tavat loksahtavat kohdalleen, jolloin kokonaisuudesta kasvaa hengittävä, vaikuttava ja monitasoinen teatterielämys.

Zombeja! @ TAMK Musiikki

 mainos/kutsuvieraslippu saatu TAMK Musiikilta

kuvat © Mikko Vattulainen

Näin Zombeja!-musikaalin 26.3.

Milla (ensimmäisellä puoliskolla Saana Heino, toisella puoliskolla Jemina Vallius, kertoja-Milla Roosa Kari) aloittaa harjoittelijana Lidlissä – ja se on hänen elämänsä paras päivä! Tai pitäisi olla, mutta sitten pomo (Toni Kerttula) muuttuu zombiksi, muita epäkuolleita lappaa parkkipaikalle sankoin joukoin, ja Milla sekä muutama asiakas jäävät halpakaupan uumeniin jumiin. Mitä ihmettä oikein on meneillään? Ja miten Milla, äti-tytär-kaksikko Janna (Veera Lapila/Sara Pitkänen) ja Jadette (Lotta Suominen), aviopari Kari (Antti Heinonen/Elina Lehtisalo) ja Stiina (Jessica Gutierrez/Suvituuli Lehtovirta) koirineen, pullonainen (Nora Mutanen/Beatrice Oesch) ja paikalle yllättäen pölähtävä Rafael (Eero Ketonen/Nicolas Gosalvez) selviytyvät zombiakopalypsistä?

Näin Kirsti Riekkolan ja Aino Putaalan kirjoittaman ja Putaalan säveltämän Zombeja!-musikaalin ensimmäistä kertaa viime kesänä Musiikkiteatterifestivaalilla, jossa siitä esitettiin workshop-versio. Innostuin teoksesta kovasti, ja odotin innolla että pääsen nyt näkemään tämän TTT-klubilla esitetyn TAMK Musiikin demoversion ja sen, millaiselta teos tässä muodossaan näyttää. Sivumennen sanoen, onpa mahtavaa että TAMK on jatkanut tätä musikaaliworkshoppausta, ja käsittääkseni jatkaa tästä eteenpäinkin. Aivan paras juttu! Ohjaaja Inna Tähkäsen johdolla tamkkilaiset ovat työskennelleet Zombien kanssa viisi viikkoa, ja muovanneet musikaalista tämän nyt nähdyn version. Aivan täysin en kaikkea viime kesänä näkemääni muistanut, mutta tarinan perusasetelmat ja juonenkäänteet kyllä. Ja olipa juuri niin vihdyttävä ja kreisi juttu tämä kuin muistin! Tämä on herkullisen riemukas ja anteeksipyytelemätön musikaali, verinen, roisi ja groteski, hauska kuin mikä, ja siihen päälle vielä koskettava, lämmin ja inhimillinen. Miten tämä yhdistelmä on edes mahdollinen? Suolenpätkät lentelee, maailmanloppu lähenee, valkoinen heterosetämies kipuilee, ja sitten ollaan äkkiä jo kiihkon kourissa ja/tai syvällisten elämän ja kuoleman kysymysten äärellä. Niinku mitä? Aivan omaa luokkaansa tämä tarina ja sen toteutus mielikuvituksellisuudessaan ja siinä, miten kokonaisuus on kirjoitettu ja sävelletty juuri musikaalimuotoon. TAMKin demoversioinnissa tavoitetaan oivallisesti kauhukomedian tyylilaji, esityksen tulkinta on sopivasti vähän yli vedettyä, ja alusta loppuun tarkalla otteella ja erinomaisella energialla esitettyä. Tähkäsen ohjauksessa on energiaa, taitavaa komediallista ajoitusta, ja hyvää fiilistä, mutta myös oivallisesti nähty ne hetket, joissa mennä syvemmälle ja vähän rauhoittaa kauhukomedian rytmiä.

Jos oli hauskaa nähdä tämä uudelleen, niin olipa hauskaa myös vihdoin kuulla nämä biisit toista kertaa! Päässä on monesti viime kesän jälkeen soinut sanat "tervetuloa Lidliin" ja "zombeja", eli ei kovin paljon, mutta sitäkin varmemmin. Tutulta kuulostivat kyllä enemmän tai vähemmän kaikki sävelet, eli vaikutus oli pysyvä heti ensimmäisestä kuuntelukerrasta. Kuuden hengen bändi kapellimestarinaan Valtteri Gutev soittaa mainiolla meiningillä ja taidolla, koko porukka rokkasi ja tarjoili svengaavaa soitantaa. Käsiohjelmassa ei harmikseni ollut biisien nimiä (tuttuun tapaan pieni miinus siis jakoon), mutta tässä itsenimeämäni suosikit kappaleiden joukosta: Tervetuloa Lidliin, Zombeja, Maito tappaa ihmisiä, Rafaelin ihailu-/ihmettelybiisi, Rakastan sua huomenna (ja tässä etenkin Zombeja-repriisi lopussa toimii äärimmäisen hyvin), Karin biisi, Kiimabiisi, Koirantapporäp ja Tervemenoa helvettiin. Siinäpä taisivatkin sitten olla melkein kaikki biisit. No, sen verran mainiota musaa, että jäi päähän soimaan taas, ja ihastutti kovin. Makeeta meininkiä, loistavasti kauhukomedian tyylilajiin ja hahmojen persooniin sopivat sanoitukset, ja erinomaisella energialla esitetty.

Roolien jakaminen eri näyttelijöille ensimmäisellä ja toisella puoliskolla toimii oikein hyvin, ja näin kaikki esiintyjät pääsevät myös tekemään roolia, ja yleisö saa useimpien hahmojen kohdalla nauttia yhdessä esityksessä kahdesta roolitulkinnasta. Millan roolissa nähtävät Saana Heino ja Jemina Vallius tavoittavat molemmat epätoivoiseen tilanteeseen joutuneen nuoren hermostuneisuuden, kun tämä ei ehtinyt opetella edes hyllyjärjestystä, ja nyt pitäisi navigoida kokonaista kauppaa keskellä zombihyökkäystä. Heinon roolityössä on valloittavaa aurinkoisuutta ja energiaa, joka sopii unelmatyötään aloittelevalle tyypille, mutta jota eivät myöskään saa karisemaan edes näyteikkunoita raapivat epäkuolleet. Valliuksen roolityössä on varmuutta ja asennetta, jota pari päivää jumissa Lidlissä ovat Millaan valaneet, ja melkoisesti taistelutahtoa. Roosa Karin kertoja-Millalla on kaikkiin tapahtumiin jo jälkiviisas tai milloin minkäkin jälkitunteen sävyttämä katse, ja Kari näyttelee roolinsa mainiolla kulmalla ja hyvällä huumorilla. Veera Lapila ja Sara Pitkänen Jannan roolissa tuovat hahmoon leijonaemon kaltaista energiaa ja hienosti myös herkkyyttä. Lapilalla on tosi tarkka katse hahmoon, ja erinomaisesti asennetta kaikessa tekemisessä. Pitkänen heittäytyy rooliin tasapainottaen vakuuttavasti haikeutta ja hurmiota, ja hänen roolityötään on ilo katsoa. Jadettena Lotta Suominen tuo onnistuneesti näyttämölle fiksun ja sanavalmiin lapsen, joka huomaa kaikenlaista ympärillään ja on monesta asiasta perillä, mutta joka kuitenkin katsoo maailmaa eri tavalla kuin aikuiset ympärillään.

Antti Heinosella ja Elina Lehtisalolla on Karin hahmoon aivan loistava ote, ah mitä tykittelyä! Heinonen pitää vielä kulissia yllä ja näyttelee herkullisesti muita nenänvarttaan katselevan Karin ärsyttävyyden ja pöyhkeilyn. Lehtisalon roolitulkinnassa Karilla ei enää ole kovin montaa kulissia kannateltavana, mutta sen sijaan että ryhtyisi nöyristelemään, iskee herra isoherraan uhriutumisvimma. Ja sitähän Lehtisalo sitten revittelee, jestas! Jessica Gutierrez ja Suvituuli Lehtovirta tekevät Stiinan roolin herkällä otteella, oman voiman löytämistä unohtamatta. Gutierrez tuo rooliin avioliittonsa aikana alas painetun ja väheksytyn naisen epävarmuutta ja turhautuneisuutta, joka on hänen roolityössään tosi hyvin näyteltyä. Lehtovirta antaa tilaa Stiinan uusille tunteille ja vapautuneisuudelle, ja tuo hahmosta lavalle ihan uusia puolia mainiolla tulkinnallaan. Nora Mutasen ja Beatrice Oeschin näyttelemä pullonainen on järjen ääni, jota ei pieni zombiapokalypsi sen enempää hetkauta. Mutanen tekee roolin jämäkällä lämmöllä ja iskevällä huumorilla. Oesch tuo omaan tulkintaansa lempeyttä ja vähän sellaista "mitäs minä sanoin"-energiaa, joka sopii hahmolle. Toni Kerttula näyttelee pomoa ja Pasia, ja etenkin Pasin roolissa hänen ilmeikkyytensä ja fyysinen tulkintansa on oivallista ja veikeää. Eero Ketosen ja Nicolas Goselvezin tulkitsema Rafael on salskea ja taisteluvalmis sekä lempeä ja ystävällinen – ei siis ihme, että yksi jos toinenkin vähän hätkähtää, kun hän ilmestyy Lidlin ovelle koputtelemaan. Ketonen ottaa kaiken irti Rafaelin sisääntulosta ja sen vaikutuksista, ja tuo rooliinsa myös vilpitöntä lömpöä ja myötätuntoa. Goselvez näyttelee hahmoa erinomaisella komediantajulla ja riemukkaalla läsnäololla. Siiri Penttilä tuo tarinaan ulkopuolista näkökulmaa radioäänen muodossa. Tämä juontaja ei tosiaan jää pelkiksi ääniaalloiksi, vaan ottaa hiukset hulmahtaen lavan haltuun joka kerta zombiepidemian uusia käänteitä kertoessaan.

Zombeja! on riemukkaan omantyylisensä musikaali, jossa riittää vaikka ja mitä hienoa juttua. Tarina on mainiosti punottu ja viihdyttävä, hahmoilla riittää persoonaa ja tasoja, ja musiikki on pääosin oikein tykkiä kamaa. Joissain kohtauksissa pieni fokusointi ja hiominen lienee vielä hyödyllistä, mutta tällaisenaankin tämä kelpaisi vaikka mille lavalle, sillä juttu on upeasti kasassa. Toivottavasti epäkuolleet ja maailmanloppua pakoileva Lidl-jengi vielä nousevat lavalle tulevaisuudessa, sillä tällaista hyväntuulista ja raikkaalla otteella tehtyä kauhukomediamusikaalia ei Suomessa yhtään liikaa näe. Ja se on harmi se! Suotuisia tuulia teokselle tästäkin eteenpäin siis, jään mielenkiinnolla odottamaan mihin Zombien tie vie.

Komedia pankkiryöstöstä @ Helsingin kaupunginteatteri

 mainos/medialippu saatu Helsingin kaupunginteatterilta

kuvat © Otto-Ville Väätäinen

Näin Komedian pankkiryöstöstä 25.3.

Hakaniemen Osakepankkiin on tulossa säilöön Unkarin prinssin mittaamattoman arvokas timantti. Paitsi että tämä on pankinjohtaja Jorma Kuusikon (Risto Kaskilahti) mahdollisuus näyttää, mihin hänen pankkinsa pystyy, kiinnittää ainutlaatuinen tilaisuus myös lain ulkopuolella kulkevien tyyppien huomion... Vankilasta vauhdikkain ottein ja suurin suunnitelmin karkaava Roger Rahikainen (Sauli Suonpää) on keksinyt keinot kähveltää timantti, hänen apunaan häärii vanginvartija Tauno Kyykkä (Martti Manninen). Juoneen sotkeutuvat myös pankissa työskentelevän Hellän (Merja Larivaara) poika, pikkurikollinen Veikka (Samuel Kujala) ja tämän tuore ihastus Aino (Linnea Leino), joka sattuu olemaan niin pankinjohtajan tytär kuin Rogerin entinen heila. Yhdessä tuumin pankkia suuntaavat he ryöstämään, vaan kuinkahan mahtaa pankkiryöstö onnistua joukolta ihmisiä, joista jokaisella on vähän omat suunnitelmansa?

Komedia pankkiryöstöstä on kolmikon Henry Lewis, Jonathan Sayer ja Henry Shields kirjoittama, samojen tyyppien siis kuin Näytelmä joka menee pieleen. Pankkiryöstökomediaa on aiemmin esitetty suomessa nimellä Tämä on ryöstö, mutta tähän HKT:n versioon on päivitetty niin nimi kuin suomennos. Erinomaisen kekseliään, leikittelevän, yllättävän ja viihdyttävän käännöksen takana on Paavo Leppäkoski, joka on ujuttanut näytelmän täyteen melkoista kieli-ilottelua. Ensimmäisen puhenäytelmäohjauksensa tekee Samuel Harjanne, joka onnistuu debyytissään varsin mallikkaasti. Fokus säilyy, farssi rullaa reippaalla tahdilla ja oivalla energialla, ja mikä tärkeintä, naurattaa, yllättää ja tarjoilee komediallista riemua alusta loppuun. Hieman sellaista päämäärätöntä sähellystä on joissain hetkissä, jota tämän tyylilajin juttuihin usein syntyy, mutta ei mitenkään liiallisesti. Se täytyy kuitenkin sanoa, että huumori itsessään on välillä turhan ja hämmentävänkin auki selitettyä. Osa jutuista vähän lässähtää antamatta yleisölle mahdollisuutta saada kunnon nauruja, kun vitsin/huumorin juju väännetään tekstissä rautalangasta. Monenlaista koomista helmeä kuitenkin mahtuu onneksi runsaasti mukaan, välillä hyvin oivaltavasti ja nokkelasti, ja raikkaasti komediakliseiden tuulettamistakin. Tästä kiitos kuulunee etenkin ohjaukselle, jossa on tarkka katse siihen, mille lavalla nauretaan ja miten tilanteet näyttämölle luodaan. Eeva Kontu on sekä säveltänyt että sovittanut näytelmään musiikkia, ja montaa timantteihin enemmän tai vähemmän liittyää kappaletta lavalla versioidaankin. Tilanteeseen kuin tilanteeseen ja tunnelmaan kuin tunnelmaan sopivia säveliä esityksessä kuullaan, ja kuten pankkiryöstöön sopii, on musiikissa myös kaikuja toimintaelokuvien taustamusasta. Aluksi pidin lyhyitä laulukohtauksia aavistuksen turhina tai kokonaisuuteen istumattomina, mutta vähitellen nekin löysivät paikkansa lavan tapahtumien joukosta onnistuneesti.

Jani Uljas on suunnitellut hienon ja näyttävän lavastuksen, jossa liikutaan välillä painovoimaa uhmaten ja monenlaisia näyttämön tarjoamia mahdollisuuksia hyödyntäen. Kirjoittajakolmikon näytelmille tyypillisesti komedia liittyy vahvasti tekstin ja näyttelijäntyön lisäksi lavastukseen ja muuhun visuaalisuuteen. Ja oivallisesti on lavastuksellisia koomisia ja herkullisia hetkiä tässä luotu, sekä yksinkertaisia että teknisesti vaativampia. Lavastuksessa on monia mielikuvituksellisia ja hauskoja juttuja, jotka ovat kivaa vastapainoa arkiselle pankkimiljöölle. Myös perspektiivillä ja asioiden kokoluokalla pelaaminen on mainiota, kuten vankilapaon ja takaa-ajon kohdalla. Elina Vätön pukusuunnittelu ja Milja Mensosen naamiointisuunnittelu loihtivat jokaiselle hahmolle 50-luvun Helsinkiin sopivan lookin. Erityisen vaikuttavaa on se, miten nopealla tahdilla ja kekseliäästi puku- ja naamiointisuunnittelu mahdollistaa hahmosta toiseen hyppäämisen, valepukujen pukemisen silmänräpäyksessä, ja muutenkin kaiken vauhdikkaasti tapahtuvan hahmoihin liittyvän visuaalisen muutoksen. William Ilesin ja Toni Haarasen valo- ja videosuunnittelussa on kaikkea sateisesta illasta kaupungilla lasereiden täyttämään pankkiholviin ja vedenalaiseen maailmaan. Koko esityksen visuaalinen puoli on erinomaisesti toteutettu, ja suuren näyttämön tekniikka tarjoaa myös monenlaisia mahdollisuuksia, joihin tässä tartutaan. Myös nopeatempoisen farssin kuljetus onnistuu kiitettävästi ja kiireettömästi, vaikka lavalla on kokoa, korkeutta, syvyyttä ja leveyttä.

Ja onpas tässä notkeaa näyttelemistä! Ja siis ihan kaikilla tasoilla, fyysisesti, verbaalisesti, tunnelmien välillä siirtyessä, painovoimaa uhmatessa ja hahmosta toiseen hypätessä. Mitä energiaa, tyylilajin omaksumista ja huumorin iloa! Erityisen riemukkaina näyttelijäntyöllisinä hetkinä mieleen jäivät Lasse Lipposen yksin esittämä tappelukohtaus, jossa on läsnä kolme henkilöä, sekä Lipposen tulkitsema melkoinen määrä hahmoja noin muutenkin, Linnea Leinon, Sauli Suonpään ja Samuel Kujalan pantomiimaa ja arvaa isä-Kuusikon elämäntarina-hetki (tämä oli luultavasti suosikkihetkeni koko esityksessä), Martti Mannisen hurmaava ja vaivattomasti vedetty verbaaliakrobatiikka pitkin esitystä, sekä Jouko Klemettilän rooli Arvona ihan kokonaisuudessaan. Farssi on tyylilajinakin sellainen, että suorastaan vaatii heittäytymistä, ja siitä malliesimerkin tarjoaa ihan jokainen näyttelijä. Millaisia tyyppejä he lavalle tuovatkaan! Sauli Suonpää on Rogerin roolissa juuri niin rouhea ja itsevarma kovanaama kuin suuren ryöstösuunnitelman takana olevan vankilakundin kuvittelisi olevan. Vaan huumoria ja hurmaavuuttakin Rahikaiselta löytyy, ja Suonpään taito tasapainotella toisaalta uskottavan rikollisen ja toisaalta kaikenlaisten kommellusten keskellä koomisen nuoren miehen välillä vakuuttaa. Samuel Kujala tekee Veikan roolin näppärästi ja hyvällä rytmillä, hänen näyttelijäntyössään on ovelan ja fiksun pitkäkyntisen sulavuutta, mutta myös vakuuttavaa viattomuutta ja suloisuutta. Komedian ja huumorin tulkinta ja välittäminen on Kujalan roolityössä erityisen vaivatonta. Linnea Leino tekee valoisan ja raikkaan roolin Ainona, hänen komediallinen ajoituksensa on erinomainen ja läsnäolonsa lavalla hurmaava. Hän tuo roolityöhönsä myös oivallisesti asennetta.

Risto Kaskilahti heittäytyy pankinjohtaja Kuusikon rooliin täysillä, ja hänen komedianäyttelemisensä on timanttista (heh) läpi esityksen. Kaskilahti taitaa niin verbaalisen kuin fyysisen huumorin, ja osaa lukea tilannetta ja tunnelmaa tarkasti. Jouko Klemettilä on Arvona valloittava, hän eläytyy rooliinsa loistavasti ja ottaa siitä irti ihan kaiken. Miten monta mahtavaa hetkeä hän lavalle tuokaan, hihityttää vieläkin! Merja Larivaara ja Rauno Ahonen hurmasivat minut täysin Hellän ja Supon tarkastaja Reino Perän rooleissa, he pelaavat yhteen saumattomasti, ja ovat tyylilajissa kuin kotonaan. Larivaaran roolityössä on keveyttä ja lämmintä itsevarmuutta, joka sopii hahmolle tosi hyvin. Ahonen tavoittaa sujuvin ottein kaikki Reinon eri puolet, aina tiukasta poliisista täysin rakkauden hullaannuttamaan mieheen. Martti Manninen tekee Kyykän roolin sydämellisellä innolla ja hyvällä meiningillä, ja on yksinkertaisesti täysin valloittava. Hän on tehnyt hahmosta omansa, ja se näkyy. Lasse Lipponen näyttelee kaikkia muita, eli yhteensä neljäätoista roolia – joskus useampaa samaan aikaan näyttämöllä ollessaan. Ja siis millä energialla ja eläytymisellä! Jokainen tyyppi on ihan oma persoonansa, vaikka olisi lavalla vain pienen hetken. Erityisesti mieleen jäivät Varma, päätoimittaja, Elmeri-Ilmari-Günther-kolmikko, talonmies ja lokki. Ensemblessä roolin kuin roolin ja laulun kuin laulun vetävät sujuvin ottein Kai Lähdesmäki, Samuli Pajunen, Kaisa Torkkel ja Raili Raitala.

Komedia pankkiryöstöstä tarjoaa farssia, jossa riittää vauhtia, vaarallisia tilanteita, ja paljon viihdyttäviä hetkiä. Vaikka saman kirjoittajakolmikon Näytelmä joka menee pieleen vetääkin pidemmän korren, niin kyllä tämä todellakin ilahdutti ja ihastutti monessa! Varsinkin erinomainen suomennos, energinen näyttelijäntyö kautta linjan, visuaalisuus kaikessa herkullisuudessaan, sekä reipas, vauhdikas ja hyväntuulinen komediatykittely toimivat minulle erityisen hyvin. Häpeilemätön kaksimielisyys ja roisi huumori ehkä pääsivät vähän yllättämään, vaan huvittivat sitäkin enemmän. Hauskaa oli!

Medeltiden @ Åbo Svenska Teater

 mainos/pressilippu saatu Åbo Svenska Teaterilta

kuvat © Pette Rissanen

Näin Medeltidenin 17.3.

Keski-ikäistymisestä, kasvamisesta, miehuudesta, vanhemmuudesta, oluenmaistelusta ja ritarimetaforista ammentava Medeltiden on ensimmäinen monologi, jonka olen nähnyt ruotsiksi, ja tällähän uusi kokemus oli itselleen varsin mukavaa napata. Tekstin on kirjoittanut ja esittää Samuel Karlsson, konsepti on hänen ja Lidia Bäckin käsialaa, ja Bäck vastaa myös ohjauksesta. Valosuunnittelu on Juho Golnickin, äänisuunnittelu Axel Ridbergin, ja maskeeraussuunnittelu Sarianna Sormusen. Reilun tunnin mittainen esitys ehtii käsitellä aiheitaan hauskasti ja syvällisesti, ja pureutua tarkkanäköisesti monenlaisiin teemoihin. Kokonaisuus säilyy kevyehkönä, ja Karlssonin toisaalta stand up-henkinen, toisaalta hyvin rehellinen ja vilpitön läsnäolo tasapainottavat ja tukevat toisiaan onnistuneesti. Ohjaaja Bäck lienee varmistanut sen, että Karlssonin omaelämäkerrallisen (tai vähintäänkin omista kokemuksista kumpuavan) tekstin esittäminen pysyy sujuvana ja hyvin rytmitettynä, eikä tekstin eri osissa sen enempää kiirehditä kuin jäädä junnaamaankaan. Kokonaisuus on tasapainossa, ja kasvaa hienosti yhä monitasoisemmaksi, mitä pidemmälle esitys etenee, ja mitä syvemmälle Karlssonin näyttelijäntyö katsojat päästää. Golnickin valosuunnittelu tarjoaa niin arkisia yhdessäolen hetkiä kuin "teatterimaisempia" valotilanteita, kuten spottivaloa ja aivan upeita lavan takaa tulevia valoja. Erityismaininta sille, miten korokkeen verkon läpi siivilöityvä valo muodostaa lattiaan lasi-ikkunan heijastusta muistuttavan kuvion. Ridbergin äänisuunnittelussa seurataan tarkasti monologin teemoja ja tunnelmia, ja etenkin mahtipontiset musiikit ritariposeerausten taustalla ovat erinomaisia.

Haarniskalla minut on helppo hurmata, ja oivallisesti on haarniska, ritarius ja pala kerrallaan suojaavan kerroksen pois ottaminen sidottu myös osaksi kerrontaa. Ja jälleen – sekä komediallisesti että tosi aidosti ja avoimesti. Haarniskan ja sen riisumisen sekä elämänkokemusten avaamisen ja purkamisen välille vedetty yhteys on ilmeinen ja helposti ymmärrettävä metafora, mutta ei kuitenkaan menetä tehoaan tai tunnu päälleliimatulta. Päinvastoin – on todella hienoa nähdä esitys, jossa puretaan ritarimyyttiä ja maskuliinisuutta, pohditaan miehuutta ja isyyttä, ja suorastaan syleillään pehmeyttä ja lempeyttä. Tarvitseeko ritarin haarniska kalisten ja miekka terävänä syöksyä suoraan keskelle verilöylyä kuin mikäkin barbaari? Voisiko tämä sittenkin riisua suojakerroksen, laskea miekan ja rakentaa rikkomisen sijaan? Näissä pohdinnoissaan esitys on kenties koskettavimmillaan, silloin kun se tarjoaa katsauksia sellaiseen ihmisyyteen, jossa kädet ovat lempeät ja turvalliset, tukevat ja pitävät hellästi kiinni, silittävät ja kannustavat. Samoin humoristinen pohdinta keski-ikäisyydestä, omasta vartalosta ja siitä, miten lapsuudesta ja nuoruudesta kuljetaan aikuisuuden kautta yllättävän nopeasti oman elämän keskiaikaan, on Medeltidenissä sekä viihdyttävää että puhuttelevaa. Mikä keski-ikä se sellainen on, kun tuntuu että edessä on vielä vaikka ja mitä, että tässähän vasta aloitellaan?

Olen ennenkin sanonut monologia teatterin kuninkuuslajiksi, ja sellainen se aina vain enemmän mielestäni on. Monologissa esiintyjän taito olla lavalla, välittää tekstiä, aistia yleisön energiaa, ja elää tapahtumissa ja tunnelmissa on kenties esityksen tärkein osanen, sillä näyttelijä on se, joka monologin vahvimmin todeksi tekee. Medeltidenin kohdalla teksti on näyttelijän itse kirjoittama, jolloin se lienee vahvasti sisäistetty kirjoitusvaiheessa, tai ennenkin sitä, jo silloin, kun ensimmäisiä ideoita vasta itsekseen pallottelee. Omasta elämästä teemojen ammentaminen toimii Medeltidenin ja Samuel Karlssonin tapauksessa varsin onnistuneesti, ja tätä lämminhenkistä, hauskaa ja luokseenkutsuvaa monologia olisikin vaikea kuvitella muiden tulkitsemana. Karlsson on lavalla läsnä hyvin luontevasti, hänen tyylinsä ottaa kontaktia yleisöön, kertoilla juttuja ja välittää tekstiä on rento ja sellainen, että tuntuu kuin yleisön sijaan paikalla olisi joukko kavereita. Heille voi jutella elämän ylä- ja alamäistä, muistoista, arkisista sattumuksista, epävarmuuksista ja huvittavista tapauksista. Karlsson tavoittaa taitavasti niin kevyen ja humoristisen tyylin kuin avoimen, vilpittömän tavan olla lavalla. Hänen näyttelijäntyönsä on pienelle ja intiimille Studionäyttämölle juuri sopivaa, neljännen seinän rikkominen ja yhdessä yleisön kanssa tilassa oleminen on tosi vaivatonta ja rehellistä. Tämä helppous, avoimuus ja luontevuus, jolla monologi herää lavalla eloon, teki vaikutuksen.

On näissä monologeissa aina ihan omanlaistaan taikaa! Medeltiden on oivallisesti rakennettu ja hurmaavasti esitetty juttu, ja käsittelee teemojaan hienosti huumoria ja koskettavuutta tasapainotellen ja rinnastaen. Alussa oli pieniä käynnistysvaikeuksia, ehkä minulla kun viritin aivojani ruotsinkielisyyteen ja tekstitykseen, tai sitten itse esityksen muodossa ja rytmissä, mutta hyvin nopeasti tämä vei täysin mukanaan. Nämä käynnistysvaikeudet liittyivät ehkä siihen, että esityksen alussa kestää hetki, ennen kuin teemoissa mennään kunnolla syvemmälle, ja minä jo kärsimättömästi odotin että "joko, joko nyt". Kun nimittäin ekoja haarniskanpaloja riisutaan ja kuorta raotetaan, niin siinä vaiheessa upposin minäkin aivan kokonaan Medeltidenin maailmaan. Eniten pidin ehkä vegaaniprovokaattorin jutuista sekä lopusta kokonaisuudessaan siitä eteenpäin, kun lapselle selitetään sitä, ettei vihaisenakaan voi riehua miten sattuu. Vakuuttelu siitä, ettei tässä mitään väkivaltaisia ihmisiä olla, on loistava hetki! Myös ulkonäön, oman markkina-arvon ja ulkopuolisen katseen pohdinta jäi mieleen ja puhutteli. Monologissa säilyy mainiosti sekä fokus että läsnäolo alusta loppuun, ja tätä oli mukavaa, viihdyttävää ja koskettavaa katsoa. Parasta minulle oli se, kuinka avoimelta koko juttu tuntuu, niin teksti ja näyttelijäntyö kuin teemat ja niiden käsittelykin. Paljon tarkkoja ja tunnistettavia havaintoja elämästä, ja samaistumispintaa myös minulle, jolla keski-iän kriisiin ja sen aiheuttamiin pohdintoihin on vielä reilusti aikaa.

Den lille prinsen @ Åbo Svenska Teater

 mainos/kutsuvieraslippu saatu Åbo Svenska Teaterilta

kuvat © Pette Rissanen

Näin Den lille prinsen-esityksen 14.3.

Lentäjän (Dick Holmström) koneeseen tulee vika, ja se putoaa keskelle hiekkaista autiomaata. Aurinko porottaa, juomavesi vähenee, kone yskii päivästä toiseen, muttei koskaan käynnisty. Sitten esiin astuu salaperäinen Pikku prinssi (Oksana Lommi), joka pyytää Lentäjältä piirrosta lampaasta. Tämä kruunupäinen planeettojenvälinen matkaaja kertoilee kohtaamisistaan isojen ihmisten kanssa, utelee monenlaista, ja lausuu viisaita sanoja. Ja mikä tärkeintä – osoittaa Lentäjälle, miten ystävyyttä löytyy odottamattomistakin paikoista ja tilanteista.

Antoine de Saint-Exupéryn klassikko on yksi suosikkitarinoitani, ja useasti luetun kirjan lisäksi olen nautiskellut siitä aiemmin elokuvana. Ja nyt ensimmäistä kertaa lavalla! Janne Pellisen ÅST:lle tekemässä ohjauksessa ja sovituksessa ollaan hienosti kiinni siinä, minkätyylinen ja -tunnelmainen tarina Pikku prinssi on. Se on suuri seikkailu ja mielikuvituksellinen satu, värikäs ja ajatuksiaherättävä kertomus, filosofisesti pohtiva ja terävästi maailmaa havainnoiva tarina, ja yksinäisyyden, ystävyyden ja uteliaisuuden teemoja kauniisti tarkasteleva juttu. Rauhallisesti, viipyilevästi, oivaltavasti ja nokkelasti aikoinaan kirjoitettu ja kuvitettu, ja samalla tavalla nyt lavalle tuotu. Pellinen on dramatisoinut lavalle eheän kokonaisuuden, jossa uskalletaan ottaa kunnolla aikaa tunnelman luomiseen ja rauhallisesti eteneviin kohtauksiin. Pikku prinssi ei ehkä ole tavanomaisin lastennäytelmä siinä mielessä, että se katsoo vahvasti aikuisten maailmaan ja yhteiskunnallisiin teemoihin, eikä ole kovinkaan vauhdikas tai sillä tavalla mukaansatempaava, että koko ajan tapahtuisi kauheasti jotain jännää ja ihmeellistä. Oivallisesti tuntui tämä kuitenkin pitävän otteessaan niin lapsi- kuin aikuisyleisön, ja innokkaita aplodeja jaeltiin katsomosta sekä kesken esityksen että varsinkin lopussa. Eikä ihme, sillä Pellisen ohjaus luottaa kaikenikäisten katsojien kykyyn ottaa näytelmä ja sen teemat vastaan ja upota tarinaan. Osaltaan siihen uppoamaan houkuttelevat vastustamattomasti Annukka Pykäläisen lavastus- ja Amita Kilumangan pukusuunnittelu, Sarianna Sormusen maskeeraus sekä Antti Niitemaan valo- ja Jani Orbinskin äänisuunnittelu sekä sävellys.

Visuaalisuus on nimittäin aivan hurmaavaa! Yhdessä erinomaisen äänisuunnittelun ja sävellysten kanssa sadunomaiset näyttämökuvat luovat mielikuvituksellista ja kiehtovaa maailmaa, jossa seikkailevien hahmojen seuraaminen valloittaa. Lavastuksessa ja puvustuksessa näkyvät mainiosti viittaukset ja vaikutteet tutun tarinan kuvituksista, ja samalla omat visiot ja juuri tähän versioon sopivat ratkaisut. Niin pienet yksityiskohdat kuin isot kokonaisuudet ovat onnistuneita, ja erityisesti siitä pidin, miten lavastus jättää näyttämön melko avaraksi. Planeetalta toiselle liikutaan nopeilla siirtymillä, ja tämän lavastus mahdollistaa ja tekee näkyväksi oivallisilla valinnoilla. Pikku prinssin puku on jokaista yksityiskohtaa myöten aivan ihana, ja juuri sellainen jollaista hänelle kuvittelinkin. Lentäjällä ja lentäjäkuorolla on hienot lentäjänasut, jotka heijastelevat ajankuvan tyyliä. Pikku prinssi kun on inspiroitunut Saint-Exupéryn omista kokemuksista, eli lentokoneen putoamisesta Saharan aavikolle vuonna 1935, niin nämä 30-luvun ilmailuhaalarit ja -hatut ovat oiva tapa sitoa visuaalisuutta siihen suuntaan. Sivuhahmojen puvustus on nokkelaa, sopivasti räväkkää ja hahmoille sopivaa, ja siinä näkyvät hienosti eri hahmojen edustamat teemat ja tyypit. Samoin maskeeraus on onnistunutta hahmon kuin hahmon kohdalla, ja ilahduttavan irrottelevaa Pikku prinssin tapaamien erilaisten tyyppien kohdalla. Valosuunnittelussa rakastuin etenkin isoon palloon, josta heijastuva valo värjää koko salin useaan otteeseen. Myös spottivaloilla operoidaan todella onnistuneesti, ja kun Pikku prinssi valuttaa hiekkaa sormiensa välistä ja hiekanjyväset hohtavat valossa, se tuntui jossain syvällä sielussa asti. Olisin melkein voinut koko parituntisen katsella pelkästään tätä hypnoottista hiekanvaluttamista, miten lumoavaa!

Oksana Lommi on Pikku prinssin roolissa hurmaavan vilpitön ja viisas. Hän tavoittaa lapsen tavan kokea ja ajatella, ja tuo rooliinsa luontevasti myös Pikku prinssin salaperäisyyttä ja jonkinlaista ulkopuolisuutta tai saavuttamattomuutta. Tämä tulee toiselta planeetalta, katsoo kaikkea omasta näkökulmastaan, omaa maailmasta samaan aikaan kaikenkattavan ja rajautuneen kuvan, ja osaa kenties siksi nähdä kummallisuuden siinä kaikessa, mihin ihmiset – tai aikuiset – ovat niin kovin tottuneita. Lommin roolityössä on valloittavaa energiaa ja pohdiskelua, hän on lavalla vaivattomasti läsnä ja tekee roolinsa jokaista yksityiskohtaa myöten onnistuneesti. Erityisesti Pikku prinssin persoona ja tapa kulkea tarinassaan on Lommin näyttelijäntyössä hienosti mukana. Dick Holmström tekee Lentäjänä varman ja lämpimän roolin, jossa on sopivasti aikuisen ihmisen kaavoihinsa kangistumista ja kuitenkin pikkupoikamaista intoa ja uteliaisuutta. Hänen roolityössään tuntuu ikään kuin turva, sekä siinä, että Lentäjä suhtautuu Pikku prinssiin ystävyydellä ja lempeydellä, että siinä, miten tämä uskaltaa heittäytyä mukaan Pikku prinssin kertomuksiin matkoistaan ja kohtaamisistaan. Lentäjä edustaa sellaista aikuisten maailmaa, jossa silmät, korvat ja sydän avataan kuuntelemaan lapsia, ja jossa ihmeelliseen ja uskomattomaan vielä uskotaan. Tämä näkyy Holmströmin roolityössä hienosti, ei korostetusti vaan ennen kaikkea pienissä eleissä ja reaktioissa, siinä miten Lentäjä vähitellen vapautuu ja miten hänen energiansa muuttuu. Holmströn ja Lommi näyttelevät koskettavasti sen, miten Lentäjälle ja Pikku prinssille on merkityksellistä tavata toisensa, saada toisistaan ystävät, ja oppia näkemään maailmaa toistensa silmin.

Julia Korander, Ingemar Raukola ja Jerry Wahlforss tekevät jokainen useamman roolin, ja varsin monenlaisia tyyppejä pääsee kolmikko tulkitsemaan. He näyttelevät jokainen myös lentäjäkuoroa, tähtitieteilijöitä ja aavikkokukkia. Varsin herkullisia hahmoja ovatkin kaikki Pikku prinssin eri planeetoilla kohtaamat tyypit, joita nämä kolme näyttelijää lavalle marssittavat. Koranderin rooleihin kuuluvat Ruusu, Juoppo ja Käärme, ja hän tekee jokaisen roolinsa sujuvin ottein. Ruusuna Koranderin roolityö on valloittavan dramaattista, Juoppona sopivasti häpeän lamauttamaa, ja Käärmeenä jännitteistä ja samaan aikaan hyvin itsevarmaa. Etenkin Käärme jäi näistä mieleen, tähän rooliin Korander tuo hiljaista voimaa ja kenties vaaran tuntua, mutta myös sitä, ettei Käärme tee mitään pahaa. Tähän vain heijastuu odotuksia siitä, että myrkyllinen eläin haluaisi satuttaa, kun tosiasiassa Käärme onkin se, joka Pikku prinssiä auttaa. Raukola näyttelee Turhamaista, Lyhdynsytyttäjää ja Kettua. Jokaisen roolihahmon ydin on Raukolan tulkinnoissa löytynyt, hän tuo näppärästi ja aidosti näkyviin ne teemat ja ajatukset, jotka hahmot välittävät. Erityisesti Ketun roolissa Raukolan työ on monitasoista ja siitä välittyvät hienosti ystävyyden, villeyden ja luottamuksen sävyt. Myös Turhamainen on pakko mainita, mikä persoona! Wahlforss tekee Kuninkaan, Liikemiehen ja Maantieteilijän roolit, ja on jokaisessa oivallinen. Hänen roolitöissään on sellaista aikuista ja auktoriteettista ylemmyyttä, joka sopii hahmoille erinomaisesti. Maantieteilijänä Wahlforss tuo roolityöhönsä myös onnistuneesti mukaan sitä, että jos ei uskalla mennä ja tehdä jotain joka vähän jännittää, sitä saattaa jumiutua paikoilleen koko elämäkseen.

Olipas ihanaa nähdä tämä suloinen, haikea, viisas ja valloittava tarina ekaa kertaa lavalla! Erityisesti esitykseen luotu kiireetön, välillä suorastaan maaginen tunnelma, kekseliäs, veikeä ja sadunomainen visuaalisuus, sekä näyttelijöiden heittäytyminen omaan hahmoon/hahmoihin ihastutti kovasti. Pikku prinssin tarinassa ehkä parasta on se, ettei se tarjoa mitään valmiita vastauksia tai suoria väitteitä, vaan antaa sysäyksiä kohti pohdintaa ja hämmästelyä. Kun katsoo maailmaa samasta kulmasta kuin Pikku prinssi, näkee ihmiset turhamaisuuksineen, sääntöineen, ylpeyksineen, epävarmuuksineen ja ahneuksineen, ja toisaalta unelmineen, seikkailunhaluineen ja sydämellisyyksineen, ja siinä voi planeetalta toiselle hypellessä tunnistaa yllättävän paljon myös itsestään. Lempeä, filosofinen ja hurmaava teatterikokemus oli tämä, ja vei mukanaan hienosti luotuun tarinamaailmaan.