Kerrosten välissä @ Musiikkiteatteri NYT

kuvat © Tiina Hauta-aho

Näin Musiikkiteatteri NYTin Kerrosten välissä-musikaalin kantaesityksessä 15.2.

Kolmenkympin kriisissä tuskailevat Ulriikka (Taru Still), Saara (Sini Koivuniemi) ja Niko (Pyry Smolander) ovat kaikki elämässään eri vaiheessa, mutta jokainen isojen kysymysten äärellä. Yhteinen hissimatka tarjoaa pysähtyneen hetken, jonka aikana pohtia odotuksiaan, velvollisuuksiaan ja paineitaan.

Kerrosten välissä on Musiikkiteatteri NYTin neljäs kokoillan musiikkiteatteriesitys, ja myöskin neljäs näkemäni NYT-show. Ryhmän omaleimainen, energinen, taiteellisesti korkeatasoinen ja raikas tekeminen hurmaa jälleen, ja Kerrosten välissä on sekä vaivattoman hauska että tarkasti syvällinen esitys. Vaikka sen päähenkilöt kolmenkympin kriisistä kärsivätkin, on samaistumispintaa tarjolla myös meille ei-kolmikymppisille. Kerrosten välissä laajenee ikäkriisin käsittelystä koskettamaan myös kysymyksiä ystävyydestä, aikuisuudesta, rakkaudesta, toiveista, unelmista ja omasta itsestä, ja näidenhän parissa voikin sitten kriiseillä aivan minkä ikäisenä vain. Mukana on paljon huumoria ja tunnistettavia tilanteita, jotka ovat samaan aikaan huvittavia ja koskettavia. Esityksessä yhdistyy arkisuus, tavallisuus ja tuttuus sekä absurdius, hätkähdyttävyys ja jonkinlainen fantasiamaisuus. Työryhmän tekemä käsikirjoitus tarttuu riemukkaasti ja tarkasti lavalle laitettaviin teemoihin, ja lopputuloksessa riittää nyansseja. Hissimatka jää alkupuolella aika ajatuksen tasolle, mutta loppupuolella tämäkin elementti saadaan vetämään tarina kasaan. Ensi-illassa paketti oli jo mainiosti kasassa, ja esityksessä hyvä meininki. Ohjaus ja koreografia on Kaisa Leppäsen käsialaa, ja Leppäsen ote pitää moneen suuntaan lähtevän tarinan koko ajan hallinnassa. Koska Kerrosten välissä ei etene selkeän kronologisesti tai kerro tarinaa suoraan, on ohjauksen oltava tarpeeksi jämäkkää mutta silti annettava musikaalin muodolle vapautta. Tämä onnistuu pääosin mainiosti, esitys saa tilaa kasvaa kiinnostavaksi, hengittäväksi ja laajaksi kokonaisuudeksi. Välillä tarinassa on kohtauksia, joihin olisin kaivannut pari repliikkiä tai tapahtumaa lisää, jotta niistä olisi tullut kunnolla kokonaisia, mutta toisaalta katsojalle jää tällä tavalla aukkoja, joita täyttää.

Kerrosten välissä-esityksen musiikin sävellyksestä vastaa Musiikkiteatteri NYT ja sovituksesta kapellimestari Ville Myllykoski ja äänisuunnittelija Tony Sikström. Musiikillisesti NYTillä on ollut aina tunnistettava soundi, eikä Kerrosten välissä ole poikkeus. Tuntuu, että nämä biisit olisi tunnistanut NYTin biiseiksi missä vain, mikä on minusta hienoa. Mahtavaa, että ryhmällä on sekä alusta asti ollut oma tyylinsä musikaalimusan luomisessa, että tämän neljännen jutun kohdalla oma tyyli on jo näin hioutunutta. NYTin jäsenten säveltämät biisit ovat monipuolisia ja uudistavat rohkeasti (ainakin kotimaisissa) musikaaleissa kuultavaksi totuttua tyyliä. Musiikissa on kyllä perinteisen musikaalimaisia piirteitä, mutta myös ihan uudenlaista menoa, joka sopii tarinaan ja sen kertomiseen erinomaisesti. Suosikkejani kappaleista ovat Yhtä hukassa, Antakaa, Juuso, Mikä se sellainen äiti on ja Finaali/Mä jään. Bändi, eli kapellimestari Myllykoski, basisti Maria Lamminen ja rumpali Aleksi Ylimäki soittavat hyvällä energialla ja komean kuuloisesti, ja pääsevät muskariakin vetämään. Se "jepjep kiva mm-mm" jäi mieleen riemastuttamaan, ja ne pupunkorvat myös!

Kolmen päähenkilön arkiset huolet, murheet ja kamppailut tulevat esityksessä lähelle, ja niiden käsittely sekä riemastuttaa että liikuttaa. Viiden näyttelijän joukko solahtaa esityksen maailmaan sujuvasti ja pelaa saumattomasti yhteen. Taru Still näyttelee taitavasti Ulriikan tuskailun uudessa roolissaan äitinä. Still tekee roolinsa herkästi ja hyvällä tunnelatauksella, ja tavoittaa roolinsa eri tasot onnistuneesti. Pyry Smolander tekee uskottavan ja monitasoisen roolin tositv-fani Nikona, jonka elämä menee sekaisin kun paras kaveri Katja (Anni Kajos) kertoo mullistavan uutisen. Smolander näyttelee roolinsa niin sujuvalla ja aidolla tavalla, että Nikon tarina tuntui päähenkilöiden tarinoista voimakkaimmalta. Kaikki repliikit, äänenpainot, tunnetilat ja pienetkin yksityiskohdat ovat kohdillaan, ja lopputuloksena Nikosta muodostuu kiinnostava, samaistuttava, ärsyttävä, mukava ja kokonainen tyyppi. Sini Koivuniemen tekeminen Saaran roolissa hengästyttää, sellaisella tahdilla tulee tekstiä, liikettä ja laulua. Työpaineiden ja täydellisyydentavoittelun keskellä hyörivä Saara ei haluakaan pysähtyä pohtimaan elämäänsä liian tarkasti, mutta ainainen kaahaaminenkaan ei taida tulla kyseeseen. Koivuniemen roolityössä on jatkuvasti läsnä sellainen pakotettu pirteys ja vahvuus, joka on Saaran rooliin juuri hyvä ote. Ja kun tämä kulissi sitten alkaa murtua, näyttelee Koivuniemi sen loistavasti. Anni Kajos ja Väinö Riihimäki tekevät useita rooleja, ja tuovat lavalle monia tärkeitä sivuhahmoja. He pääsevät tekemään monipuolisesti erilaisia hahmoja, ja tuovat jokaiseen jotain mieleenpainuvaa tai kiinnostavaa. Kajos jäi mieleen erityisesti Katjan roolista, Riihimäki Ulriikan miehen roolista (oli hänellä kai nimi, mutta en millään muista mikä).

Kerrosten välissä on kiinnostavaa, raikasta ja taitavasti toteutettua uutta musiikkiteatteria. Esityksessä on monta tosi toimivaa elementtiä, ja kokonaisuus onnistuu olemaan sekä hyväntuulinen, ilahduttava ja hauska, että syvälle menevä, koskettava, terävä ja tunnistettava. Muodoltaan tämä ei ole ihan perinteistä musikaalia, vaan modernimpaa, tuoreempaa ja omaleimaisempaa. Välillä tarinaa olisi voinut sitoa tiukemmin kokoon, sillä ihan kaikkea ei ehdi hahmoista tai tilanteista oppimaan, ja osa kohtauksista tuntuu hieman irrallisilta. Kaikki päähenkilöt ovat kuitenkin hurmaavan kokonaisia ihmisiä erheineen ja unelmineen, odotuksineen ja kriiseineen, ja jokainen kasvaa jollain tavalla. Musiikillisesti Kerrosten välissä on täyttä tykitystä ja ihan huikea, Musiikkiteatteri NYTin tyyli on just eikä melkein sellaista, mitä tykkään teatterissa kuulla. Voi kunpa nämäkin saisi levylle kuten Photo Sapiensin biisit! Näppärästi puolitoista tuntia ilman väliaikaa kestävä esitys pitää otteessaan koko kestonsa ajan, ja olisi pitänyt pidempäänkin. Kerrosten välissä rakentuu esitykseksi, joka tarjoaa samaistumispintaa monenlaisessa elämäntilanteessa oleville ja monenlaisille ihmisille. Samaan aikaan se on taiteellisesti vaikuttava, omasta tyylistään tinkimätön ja kokonaisuudessaan tasapainoinen musiikkiteatteriesitys, joka on ehdottomasti katsomisen arvoinen.

Vielä ehtii! Viimeiset esitykset 22.2. ja 23.2. Lahden kaupunginteatterissa!

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos NYT!