Minulla on ollut keväästä saakka jonkinmoinen lukujumi päällä, eka vuosi kirjallisuuden opiskelua piti sisällään ison määrän luettua kirjallisuutta ja kaipa siitä sitten ähky tuli, vaikka lukemista rakastankin. Kesän aikana olen lukenut itseasiassa todella vähän, lähinnä Shakespearen näytelmiä, enkä ole oikein kaivannutkaan kirjojen pariin pöydällä odottavista lukemattomista pinoista huolimatta. Parisen viikkoa sitten nappasin (vihdoin) käsiini Siiri Enorannan Tuhatkuolevan kirouksen ja luin sitä aika hitaasti mutta innolla kuitenkin, ja huomasin, että hei, lukeminenhan on taas ihan tosi kivaa! Tuhatkuolevan kirous oli muuten todella hieno, ihanaa kieltä ja taitavaa tarinankerrontaa, suosittelen! Uskalsin sitten varata kirjastosta kasan muutakin kirjallisuutta kuin näytelmiä, ja niiden joukossa oli myös tämän postauksen aiheena oleva teos, Elina Pitkäkankaan Hukan perimät, joka onkin ollut lukulistallani jo tovin. Nyt kun lukuinnostuskin on palannut, päätin juhlistaa sitä sukeltamalla hukkien, jääkäreiden, aktivistien ja muiden tyyppien pariin.
Hukan perimät sijoittuu samaan tarinamaailmaan kuin Pitkäkankaan Kuura-trilogia (Kuura, Kajo & Ruska). Suomessa, kuten koko maailmassa, on ihmissusia, joita vältellään ja pelätään viimeiseen saakka. Kaupunkeja ympäröivät muurit, joiden sisälle ihmiset pakkautuvat täydenkuun aikana ja luottavat Jahti-järjestön suojeluun. Jahdin jääkärit pitävät hukat loitolla, turvaavat tavallisten ihmisten elämän ja nauttivat mainetta ja kunniaa näin tehdessään. Hukan perimät aloittaa tarinansa vuodesta 2005, jolloin nuori Alexander Berg suuntaa äitinsä ja legendaarisen kapteenin Väinö Ollikaisen kanssa täydenkuun komennukselle. Kaikki ei, kuten odottaa saattaa, suju suunnitellusti, ja Alex ja Väinö heräävät hukkina, oman onnensa nojassa. Tarina levittäytyy aina vuoteen 2014 asti, ja sen varrelle mahtuu valtavasti kaikkea, niin iloja, suruja, vaikeuksia, riemua, ongelmia ja niiden ratkaisuja sekä paljon muuta.
Olen lukenut Kuura-trilogian pari vuotta sitten, silloin, kun sarjan viimeinen kirja eli Ruska ilmestyi. Muista pitäneeni siitä kovasti, vaikka ihan kaikkia yksityiskohtia tai tapahtumia en enää muistakaan. Suurimmat juonenkäänteet ja suosikkihahmoni sentään muistin kirkkaasti myös Hukan perimiä aloittaessani, ja ihan tutulta teoksen maailma ja hahmot tuntuivat, eli kyllä tuttuja juttuja tuli mieleen tarinan edetessä. Hukan perimät kuitenkin sijoittuu aikaan ennen Kuuraa ja sitä seuranneita teoksia, eli tämä toimii ihan itsekseenkin, ja ehkäpä paremminkin ennen trilogiaa, jos siis haluaa ajallisesti olla tapahtumien kululle uskollinen. Minä aloitin tämän luettuani Kuura-trilogian uudelleen, on kiva saada siihen uusia näkökulmia ja ulottuvuuksia Hukan perimien jäljiltä. Pidän Pitkäkankaan kirjoitustyylistä paljon, se on lukijaystävällistä, sujuvaa ja miellyttävää lukea, tarina soljuu eteenpäin niin, että ei oikeastaan edes huomaa lukevansa sanoja paperilta. Lauseet ja kappaleet loihtivat hahmot, maisemat ja tapahtumat silmien eteen ja imaisevat mukaan tarinaan, ja lukukokemus on enemmän kuin "vain" lukukokemus, enemmän Hukan perimät on ihan kokonaisvaltainen tunnekokemus.
Pitkäkangas luo taidokkaasti sekä kirjansa hahmot että juonenkäänteet, ja teoksen kertoma tarina on kokonaisuudessaan niin mielenkiintoinen ja uskottava, että huomaamattaan alkaa enemmän tai vähemmän eläytymään siihen, mitä hahmot kokevat. Varsinkin tunteet, niin iloiset, surulliset, pelokkaat, kiihkeät, innokkaat, avuttomat, riemukkaat ja vihaiset, säkenöivät sivuilta niin vahvasti, että ne ovat käsinkosketeltavia. Tässä yhteydessä täytyy mainita varsinkin kolme kohtausta, vaikka vahva tunne onkin läsnä joka sivulla, näissä kolmessa kohdassa tunnekuohu on suorastaan hämmästyttävän voimakas. Ensimmäinen kohta on se hetki, kun Väinö löytää Alexin heidän ensimmäistä täysikuutaan seuraavana päivänä, näkee tämän puuttuvan käden ja raastavan epätoivon eikä pysty toimimaan kuten Jahdin sotilaan odotettaisiin toimivan. Toinen kohta on Alexin ja Samsonin välinen, kahdenkeskeinen hetki ladossa. Alexin hätä ja epätoivo, avuttomuus ja viha ovat tässä kohtauksessa niin vahvasti kirjoitettuja, että ne täyttävät sivut äärimmilleen ja valuvat reunoilta yli, eikä voi muuta kuin ihailla ja kauhistella sitä painostavaa ja jännittynyttä, pahaenteistä tunnelmaa, jonka Pitkäkangas on kohtaukseen luonut. Kolmas vahva tunnehetki on aika pian tämän kakkoskohdan jälkeen, silloin, kun Alex pääsee pakoon Lupercaliasta, saa kätensä vapaaksi ja syöksyy Ronjan syliin. Muutamaan lauseeseen mahtuu suuria tunteita ja niiden purkautumista, joka sanoista hienosti välittyy.
Tämä vahvasti kirjoitettu tunne näkyy myös siinä, miten Hukan perimien henkilöt tarinan edetessä kasvavat ja syventyvät. Koska tarina ulottuu yhdeksän vuoden ajalle, mukaan mahtuu paljon porukkaa ja uusia hahmoja ilmestyy pitkin kirjaa. Vaikka kaikkien hahmojen esittelyyn ei käytetä paljon tilaa, sekä henkilöt että heidän suhteensa tulevat yllättävän selväksi rivien välistä ja muutaman harkitun tapahtuman maininnalla. Eräs näistä suhteista on Alexin ja Einon mutkikas ystävyys, joka rakentuu ikäänkuin taustalla, ilman, että sitä mainittaisiin Hukan perimissä kovinkaan montaa kertaa. Silti tämä kaksikko on helppo kuvitella vuosien varrelle ystävystymään, tutustumaan ja jakamaan kokemuksiaan. Sama vaivaton ystävyyksien, rakkauksien, vihaisuuden ja muiden suhteiden rakentuminen näkyy myös muiden hahmojen välillä, ja näin luontevia henkilökuvia on aina kiva lukea. Alex on ilman muuta suosikkihahmoni, mutta aikalailla kaikissa päähenkilöissä on piirteitä, joista pidän. Pitkäkankaan luoma henkilögalleria on täynnä mielenkiintoisia, monitasoisia tyyppejä, jotka ovat kaikki erilaisia ja omia persooniaan, ja sellaisia, joiden tarina kiinnostaa. Ja vielä kun tarina itsessään on tarkka ja yksityiskohtainen ja täynnä kiehtovia käänteitä, on mahtavaa saada seurata, miten tämä porukka luovii eteenpäin ihmissusien, Jahdin, tavallisten ihmisten, rakkaidensa, vihollistensa ja toistensa joukossa. Pidän siitä, että tarina etenee monen eri henkilön näkökulmasta, se tuo lukemiseenkin kivaa fiilistä ja tarjoaa otteita erilaisten ihmisten mietteisiin ja ajatuksiin. Vaikka Pitkäkankaan kirjoitustyyli pysyy aika samanlaisena riippumatta siitä, kenen näkökulma tarinaan on kyseessä, tuo hän sujuvasti ripauksen kertojahahmon luonnetta mukaan kaikkeen siihen, mitä tapahtuu.
Hukan perimät tarjoaa hienon lukukokemuksen ja on oikein onnistunut lisä Pitkäkankaan luomaan maailmaan. Tarina kulkee vauhdilla ja vaikeuksitta, vaikka kirjassa sattuu ja tapahtuu monenlaista, se kerrotaan näppärästi ja kaunistelematta, niin, että lukiessa saa iloita ja kauhistella sopivasti vuorotellen ja joskus samaankin aikaan. En keksi tästä mitään moitittavaa, paitsi ehkä sen, että olisin voinut lukea kaikesta vielä enemmän ja pidempään, joitakin rivien välissä tapahtuvia juttuja olisi siis voinut kirjoittaa tarinaan mukaan, mutta kyllä ne tulivat taustalla tapahtuessaankin selväksi. Näin kivassa kirjassa olisi vain ollut kiva pysytellä kauemminkin, nyt tarina piti otteessaan niin, että jäljellä oleva sivumäärä väheni huimaavaa vauhtia, ja sitten olinkin jo kiitoksissa ja lukenut koko tarinan. Sehän se on kaikkien hyvien kirjojen ongelma, ne kun aina tuppaavat loppumaan ennen kuin siihen olisi valmis. Nyt sentään on sellainen ihana tilanne, että Kuura-trilogia odottaa ja pääsen takaisin tähän hukkien maailmaan. Jee!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti