Mies, joka ei osannut sanoa ei @ Ohkolan kesäteatteri

 Näin esityksen vapaalipulla kenraalissa, kiitos Ohkolan nuorisoseura!

kuvat © Susanna Salmi

Kävin katsomassa ensi-iltansa 16.7. Öljymäen kesäteatterissa saaneen Mies, joka ei osannut sanoa ei-esityksen kenraaliharjoituksessa ensi-iltaa edeltäneenä päivänä.

Kivimäen kaupunginosassa ollaan jakauduttu kahteen leiriin, kun kaupunki haluaa jyrätä vanhat rakennukset ja tuoda tilalle supermarketin, parkkipaikan ja kerrostaloja. Osa asukkaista haluaa säilyttää asuinpaikkansa ennallaan, muiden muassa Milla (Johanna Kuittinen), osa taas on kaupungin suunnitelmien puolella, kuten Kake (Vesa Saralehto). Kun Aimo Niemi (Jaakko Latva-Pukkila), entinen kivimäkeläinen, palaa Amerikasta takaisin kotimaisemiinsa, vastassa on paitsi nuoruuden ihastus, tutut paikat ja ihmiset, myös vaatimuksia kaapata hänet molempiin leireihin, Kivimäkeä puolustamaan ja jyräämään. Aimo on pappi ja kirkossa ei ole vapaana kuin parisuhdeneuvojan paikka, joten kivimäkeläisille koittavat monenlaisten rakkausneuvojen ajat Aimon huomassa, ja sekaisin menee monen ihmisen pää.

Olen nähnyt Mies, joka ei osannut sanoa ei-näytelmän kesäteatterissa kerran aiemminkin, Pesäkallion kesäteatterissa 2016, mutta en muistanut tarinaa enää kovinkaan hyvin, ja Pesiksen esityksestä kirkkaimmin sen, että siinä oli mukana Tuure Kilpeläinen & Kaihon karavaani-yhtyeen musiikkia. Jotkin jutut palailivat mieleen esitystä katsoessa, mutta ihan tuntui kuin olisi uuden tarinan nähnyt. Ja sehän on hyvä, samasta tarinasta voi hyvinkin saada monia erilaisia versioita ja ohjaaja Kalle Tahkolahti on sovittanut Miehen, joka ei osannut sanoa ei Ohkolaan toimivalla otteella, esityksessä riittää varsinkin toisella puoliajalla vauhtia ja väärinkäsityksiä, ja kokonaisuus on hyvin kasassa. Kenraalissa saatiin nauttia helteisestä auringonpaisteesta, ukkosen jyrinästä ja sateesta, mutta vallitsevat sääolot eivät aiheuttaneet hätkähdyksiä ja porukalla pysyi homma kasassa. Yleisö taas sai istua Öljymäen uudistetussa, komeassa katsomossa, joka varjosti mukavasti ja piti suojassaan sateen sattuessa.

Kalle Tahkolahti on ohjannut jo monta sellaista juttua, josta olen pitänyt, eikä tämä ole poikkeus. Tahkolahti on sujuvasti tuonut Jussi Kylätaskun tekstistä löytyvän huumorin ja koomisuuden pinnalle, ja meno huvittaakin alusta loppuun. Tunnelma on keveä ja hyväntuulinen, vaikka toki esityksessä on painavampiakin teemoja, kuten kaupunginosan säilyttämiseen liittyvät mielipiteet ja toimet. Ja rakkaushan on varsin vakava asia, joskus ainakin, tässä esityksessä kaikenlaisia ihmissuhteita ja romanssineuvoja riittää ja ne on tuotu lavalle näppärästi. Tahkolahti on ohjannut näyttelihät onnistuneisiin suorituksiin, ja lavalla riittää elämää ja liikettä eikä tylsää tule hetkeksikään. Ensimmäisellä puoliajalla rytmiä olisi ehkä voinut aavistuksen nopeuttaa, toisella puoliskolla meno olikin jo vauhdikasta ja tahti sopi esityksen tunnelmaan erinomaisesti. Tahkolahden ja Aatu Johanssonin suunnittelema lavastus on varsin mainio, vaikka pidänkin Öljymäen vanhoista rakennuksista tosi paljon, niiden eteen tulevat lavarakennelmat sopivat tähän esitykseen oikein hyvin ja lavastus herättää jouhevasti eloon niin asuntoja, lihakaupan, kirkon, saunan kuin hevosaitauksenkin. Maarit Ruohosen puvustus on todella onnistunut, kaikki on kohdallaan aina hattuja ja kenkiä myöten ja sopii esityksen ajankuvaan. Iivo Johanssonin musiikki säestää tapahtumia tunnelmallisesti.

Jaakko Latva-Pukkila näyttelee luontevasti melkoiseen pyöritykseen päätyvää Aimoa. Mies palaa kotikonnuilleen ja saa vastaansa paitsi vastuun kivimäkeläisten parisuhdeasioista, myös omat heräävät tunteensa. Latva-Pukkilan käsissä Aimosta muodostuu mukavan oloinen tyyppi, joka on vähän hukassa suhdeneuvoja jaellessaan, samalla kun pitäisi tutustua uudelleen paikkaan ja ihmisiin, jotka on viimeksi nähnyt 15 vuotta sitten, ja vielä selvitellä ihastusta Millaan. Ja kun väärinkäsityksiä tuntuu syntyvän vaikka kuinka yrittäisi toimia oikein, ja juorut leviävät ennen kuin mitään ehtii tekemään, niin yritä siinä sitten olla uskottava parisuhdeneuvoja ja hyvä naapuri. Oikein hyvä rooli Latva-Pukkilalta. Johanna Kuittinen tekee loistavan roolin Millana, Kuittinen näyttelee hienosti sen, miten päättäväinen ja avoin Milla on, ja löytää roolista paljon toimivia yksityiskohtia. Pidin Millasta tosi paljon, Kuittinen rakentaa hänestä kokonaisen hahmon, jonka tekemisiä seuraa mielenkiinnolla. Vesa Saralehto revittelee onnistuneesti kauppias Kaken roolissa, mies pyörittää kahta naista samaan aikaan ja pääsee pälkähästä melko helposti, vaikka onkin vähän väliä jäädä kiinni. Saralehdolla on rooliinsa toimiva ote ja hän tuo Kaken lavalle varsin mainiosti. Kaken vaimoa Annaa näyttelee Anna Tapper, joka tekee energisen ja monitasoisen roolin, Tapper tavoittaa näppärästi hahmonsa piirteet ja tuo ne lavalle luontevasti.

Lilja Omenainen tekee kaksi onnistunutta roolia kauppiasperheen tyttärenä Petrana ja Aimolle suhdesekamelskaansa selittävänä tyttönä, sopivaa teinimeininkiä molemmissa rooleissa. Ari Lehto Renlundina tuo viinaanmenevän hahmonsa esittämiseen myös muita ominaisuuksia, vaikka huvittaakin eniten juuri Renlundin alkoholinkäytöllä ja sen seurauksilla. Renlundskaa näyttelee tomerasti Manti Koli, hyvä rooli häneltä. Kirsi Jokela onnistuu sekä Aunen että Nummiskan rooleissa, erilaiset hahmot nämä kaksi ja Jokela on lähestynyt molempia roolejaan näppärällä otteella. Markus Peltolalla on kolme roolia, jotka hän tekee vakaalla tyylillä ja onnistuu erityisesti Huhtamona. Eero Salminen tekee hupaisan roolin pappa Salosena, ja Helena Partanen näyttelee sujuvasti hänen ihastuksenkohdettaan Maijaa. Antti Ruotoistenmäellä on kolme roolia, jotka hän tuo lavalle onnistuneesti, ja Tanja Lundstenin sokea Vilén on tärkeä osa kylän asukkaita, ja toki Vilén mahdollistaa myös klassisen "katsokaas/näettekö"-vitsin (en muista ihan miten se meni, mutta jotenkin sokeuteen ja näkemiseen liittyen tekstissä sanailtiin). Esityksen kertojana toimii Tuohivirsu-hevonen äänenään Aatu Johansson, ja sopivan osuvasti ja seesteisesti hevonen ja tulkitsijansa laukovat viisaita kommenttejaan. Tuohivirsu on työhevosena tottunut hälinään ja liikkeeseen, ja näyttää seisoskelevan aitauksessaan rauhallisesti, katsellen esiintyjien menoa ja yleisöä.

Mies, joka ei osannut sanoa ei on Öljymäellä "rehellinen kotimainen komedia", kuten ohjaaja käsiohjelmassa sanailee, ja oikein hyväntuulinen, hauska ja rento esitys lavalla nähdäänkin. Näyttelijät ovat iskussa ja tuovat lavalle mainiosti rakennettuja hahmoja, esitys etenee sujuvasti ja tekstin huumori on viritetty huippunsa, yleisö viihtyy ja kesäilta menee hujauksessa tämän tarinan parissa. Vaikka eka puolisko onkin hiukkasen verkkainen, kakkospuolen vauhdikas meno tasapainottaa sitä hyvin, ja kesäteatterielämys on oikein mukava.

Ps. Huomiona vielä, että kirjoitin näytelmästä kenraaliharjoituksen perusteella, eli arvioin keskeneräistä esitystä siinä mielessä, ettei se ollut vielä saanut ensi-iltaansa. Varsin hyvällä mallilla kaikki jo kenraalissa, ja esityskauden edetessä meno paranee entisestään, luulisin.

Äidinmaa @ Salon Teatteri

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Salon Teatteri!

kuvat © Timo Huttu

Äidinmaa-musikaali sai ensi-iltansa Vuohensaaren kesäteatterissa 10.7.

Eilen koitti vihdoin ja viimein, ikuisuuden (tai yhdeksän kuukauden ja kolmen viikon) jälkeen aika katkaista pisin teatteritaukoni ikinä, sillä suunnaksi otettiin Salo ja ohjelmaksi Äidinmaan ensi-ilta Vuohensaaren kesäteatterissa. Olisin ehkä ehtinyt aikaisemminkin johonkin teatteriin, mutta kun teatteritauko venähti näin valtavaksi, halusin katkaista sen nimenomaan Äidinmaalla, sillä musikaali on minulle hyvin rakas. Ajattelin, että mikäs sen parempaa kuin maksimoida teatteriin palaamisen tunnevaikutus tekemällä se tämän tarinan ja hahmojen parissa, ja eipä kyllä pysyneet silmät kuivina katsomossa. Tosin minua alkoi itkettää jo matkalla Saloon, kun kävimme Lohjan torilla ja siellä esiintyi bändi. Olin ikävöinyt live-esiintymisen katsomista kovasti ja sekä tämä nuorten bändi Safetybox että Äidinmaa-musikaali tekivät minut valtavan iloisiksi. Miten olenkaan kaivannut kesäteatterireissuja, elävää musiikkia ja paikan päällä koettavaa kulttuuria!

Äidinmaa kertoo tarinan elämästä ja ihmisistä, vaikeista valinnoista, onnesta, surusta, rakkaudesta ja kivusta kahdella aikatasolla, 1930- ja 1980-luvuilla. Nuori Anni (Vilma Koskela) rakastuu maalle kesätöihin saapuneeseen Olaviin (Peter Nyberg), mutta kaikki ei mene kuin ihanissa Suomi-filmeissä ja esteitä nuoren parin tielle asettavat Annin äiti Vieno (Sari Koskela), yhteiskunnan normit ja syttyvä sota. Vuosikymmeniä myöhemmin vanha Anni (Ami Aspelund) saapuu äitinsä kuoltua sekatavarakaupalle perunkirjoitukseen tyttärentyttärensä Lauran (Anni Salomaa) kanssa.

Äidinmaahan on suosikkini kaikista suomalaisista musikaaleista, ja aika korkealla myös kaikkien suosikkimusikaalieni listalla. Olen nähnyt sen aikaisemmin Espoossa ja Kuopiossa, jotka ovatkin musikaalin kaksi aikaisempaa versiota, ja tämä Salon Teatterin Äidinmaa on kolmas versio joka musikaalista on koskaan tehty. Kolme versiota muutaman vuoden sisään on aika hyvin kotimaiselta musikaalilta, ja tämä tarina, musiikki ja hahmot toivottavasti pääsevät lavalle vielä monen muunkin version muodossa. Rakastan Äidinmaassa eniten sen sävellystä ja sanoitusta sekä hahmoja, musikaali on valtavan koskettava mutta siitä löytyy myös kevyempiä hetkiä ja huumoria, ja aika paljon tarinan synkkyys riippuu myös ohjauksesta ja produktion yleisestä fiiliksestä. Surullinen musikaali tämä kuitenkin on, osittain, mutta täynnä myös onnea, iloa, nuoruuden huumaa ja kauniita hetkiä. Eli juuri sellainen, joka saa minut ryntäämään katsomoon.

Äidinmaan on Vuohensaareen ohjannut esikoisohjauksensa tekevä Toni Ikola, jonka käsissä musikaali on löytänyt paljon kerroksia ja vastakohtaisuuksia, erityisesti tunnepuolella. Yleisössä mennään naurusta kyyneliin useamman kerran, vaikkapa kun yhdessä hetkessä lavalla veistellään vitsejä ja seuraavana lähetetään lapsi Ruotsiin sotaa pakoon. Joissain kohdissa tekstin huumoria on korostettu melko paljon, kuten tehtailija Aarniheimon (Esa Lehtinen) juopotteluhetkissä ja Ossi Helmisen (Roope Pelo) saapuessa perunkirjoitukseen, mutta toisaalta nämä hetket antavat yleisölle mahdollisuuden karistaa edellisten kohtausten synkkiä tunteita kunnon naurulla. Ikolalla on varma ote tarinan kerrontaan ja rakentamiseen, ja esitys on voimakas kokemus. Tarina pääsee oikeuksiinsa, eikä musikaalista puutu mitään (paitsi Nyt menee lujaa-biisi, joka on napsaistu tästä versiosta pois). Sekä valoisat ja kevyet että synkeät ja murheelliset tunteet on tuotu lavalle tarkkanäköisesti ja uskottavasti, esityksessä onkin todella hienoa se, miten aidosti se tunteita tutkii ja käsittelee. Niin nuoren rakkauden kasvu, perheen sisäinen häpeä ja pelko, ihmisten väliset jännitteet, vanhemmuus, ystävyys kuin rakkauskin on lavalla täynnä vivahteita, ja sitä on hieno katsoa. Ikolan ohjauksessa työryhmä on tunteiden kirjon lisäksi löytänyt esitykseen mainion rytmin ja tunnelman, musikaali etenee varmasti, se kuljettaa historiaan ja pitää tiukasti otteessaan.

Venla Viisasen  koreografia on ilmavaa, jäntevää ja herkkää, ja rakastuin siihen, miten Täytyykö sen tuntua tältä-biisi on koreografioitu. Vuohensaaren helteisissä maisemissa Äidinmaan maailma levittyy lavalle sujuvasti. Lavastus (Timo A. Aalto) on kekseliäästi toteutettu, minimalistinen mutta oikein toimivia ratkaisuja ja hyviä ideoita. Tuttuun tapaan esitys levittäytyy myös lavan ympäristöön ja luonnon tarjoamia mahdollisuuksia hyödynnetään toimivalla tavalla. Puvustuksen on suunnitellut Jenny Sainio, ja vaatetus on ajankuvaan sopivaa ja kaunista. Ja varmasti lämmintä, kun talvitakeissa ja sotapuvuissa välillä kuljetaan. Mukaan mahtuu myös hurmaavia kesämekkoja, varsinkin nuorella Annilla ja Sofialla (Helena Boberg) on ihanat mekot. Mia Czakan on suunnitellut kampaukset ja Anni Salomaa maskeerauksen, ja molemmissa on onnistuttu, näyttelijät näyttävät hyviltä. 

 Musiikillisesti on kaikki erinomaisesti, sävelet soivat vahvasti, kauniisti ja tuttuina, ja koko porukka laulaa hienosti. Erityisesti Ami Aspelundin ääni ihastuttaa, tosi vahvaa laulua. Musiikin ovat sovittaneet Pasi Ketola ja Outi Ollila, ja Ketola on tehnyt myös orkesteroinnin ja äänisuunnittelun ja Ollila laulujen sovituksen. Pidin kaikista biiseistä, Sotaanlähtö on varsin komea ja Täytyykö sen tuntua tältä herkkä ja kaunis. Suojaton on varsinainen itketysbiisi, ja minulla alkoi silmäkulma kostumaan jo ennen kuin koko biisi edes alkoi, koska tiesin että se tulee seuraavaksi. Ja sitten vasta koskettikin kun Vilma Koskela alkoi laulaa, tunnetta ja kipua on tähän kappaleeseen ladattu niin että koko katsomo nyyhkii. Suosikkini Äidinmaan biiseistä on aina ollut Kuume, ja odotinkin innolla että pääsen kuulemaan sen. Peter Nyberg vetäisee kappaleen juuri kuten pitää, oikea määrä raastavuutta, pelkoa ja katkeruutta sekä lopulta kaiken hyväksymistä mukana. Mahtavaa. Mainitsin jo puuttuvan/pois jätetyn Nyt menee lujaa-biisin, mutta sen katoaminen ei häirinnyt katselukokemusta yhtään. Tokihan Nyt menee lujaa on hauska ja vauhdikas biisi ja pidän siitä, mutta se on tuntunut vähän irralliselta musikaalin muiden kappaleiden ja tarinan seassa, eli oli ihan hyvä päätös jättää se pois.

Vilma Koskela tekee voimakkaan roolin nuorena Annina, miten kaunista ja avointa näyttelijäntyötä. Anni on loistava hahmo, hänessä on paljon hienoja piirteitä ja Koskela tuo niistä jokaisen lavalle. Pidin erityisesti siitä, miten hän tasapainottaa Annin itsevarmuuden ja päättäväisyyden sekä epävarmuuden ja häpeän. Annilla ei ole elämässään ihan helppoa, sillä hän joutuu ikäviin tilanteisiin äitinsä hämäräpuuhien takia eikä saa tältä arvostusta tai lohdutusta, lähinnä haukkuja tai naureskelua. Koskela näyttelee taitavasti sen, millainen Anni on eri ihmisten kanssa, joissain tilanteissa hänellä on vapaus olla haaveileva ja rakastunut, joissain tilanteissa taas vaaditaan asiallisuutta ja kylmyyttä, jos haluaa välttyä haukuilta. Todella hyvä rooli, nappisuoritus. Ami Aspelund tekee hyvin onnistuneen roolin vanhempana Annina, hän tuo rooliin sujuvasti Annin elämänkokemukset ja -koettelemukset ja tekee tarkkaa työtä joka kohtauksessa. Aspelund loistaa erityisesti musiikillisesti, hän pakkaa lauluihin monenlaisia tunteita ja varsinkin Rihkamaa on upea. Aspelundilla on hyvä ote hahmoonsa, hän tuo vanhemman Annin lavalle uskottavasti ja vaivatta. Aspelundin ja Koskelan roolisuoritukset myös sopivat hyvin yhteen, Aspelundin Annista on helppo uskoa, että hän on sama nainen kuin Koskelan Anni. Anni Salomaa tekee herkän roolin Laurana, hän lukee hahmoaan fiksusti ja tekee hänestä monikerroksisen, kiinnostavan naisen. Salomaan Laura on ehdottomasti suosikkitulkintani tästä hahmosta, roolityö tuntui alusta asti juuri siltä, että näyttelijä ja hahmo sopivat toisilleen. Salomaa tuo rooliin hienosti varovaisuutta, lempeyttä ja lujuutta, ja hänen näyttelijäntyöstään ei voi olla pitämättä. Sari Koskelan Vieno on hyvin päättäväinen ja jyrkkä nainen, joka mukautuu tilanteisiin ja on selvästi oppinut selviytymään. Hän ei todellakaan ole mikään lämmin äitihahmo, enkä ole koskaan tykännyt Vienon hahmosta, hän kun tekee niin monia valintoja ja sanoo asioita, joita en voi hyväksyä. Koskela tekee kuitenkin varsin mainion roolin, hänen Vienolleen ei ryppyillä, oli kyseessä sitten nimismies, tehtailija tai oma tytär. Koskela eläytyy hyvin Vienon mielenmaisemaan ja siihen, miksi Vieno toimii miten toimii. Vaikka en olekaan samaa mieltä lähes mistään Vienon ajatuksista tai teoista, Koskelan käsissä hahmosta muodostuu sellainen, että häntä voi ymmärtää ja hänen kohtalonsa myös koskettaa.

Peter Nyberg oli mukana myös Äidinmaan kantaesityksessä Espoon kaupunginteatterissa 2017, silloin Reijon/Anteron rooleissa, joten oli hauskaa nähdä hänet nyt Olavina. Nyberg tekee hurmaavan roolin, hänen Olavinsa on hauska, ystävällinen ja lämmin nuori mies, joka saa ensin kokea rakkauden ja seuraavaksi sodan. Nyberg on tuonut roolityöhönsä paljon onnistuneita yksityiskohtia, eleitä, katseita ja liikkeitä, jotka kuvaavat Olavin ajatuksia ja tunteita selvästi. Pidin siitä, miten Olavi vaikuttaa tietävän kuka on, hänessä on sellaista huoletonta itsevarmuutta ja rentoutta, jota Nyberg tuo lavalle luontevasti. Hänen Olavinsa on oikeudenmukainen ja hyvä ihminen, jossa riittää myös hilpeyttä ja epävarmuutta. Monipuolinen roolityö ja oivallinen tulkinta suosikkihahmostani. Reijoa ja Anteroa näyttelee Salossa Jerry Sarlin, jolla on mainio ote molempiin hahmoihin. Hän tekee Reijosta suloisen ja fiksun nuoren miehen, Sarlin on löytänyt Reijosta sellaisia piirteitä, joita en ollut tässä hahmossa nähnyt ja hänen roolityönsä on hyvin sujuvaa ja uskottavaa. Toisessa roolissaan Sarlin onnistuu myös, pidin hänen Anterostaan kovasti. Nuorukainen on hyväntahtoinen tyyppi, ja Sarlinilla on roolissa mukana sopivasti hermostuneisuutta, kärsimättömyyttä ja ymmärrystä.

Mikko Alm näyttelee Veikko Aarniheimoa ja on ihan loistava, hänen Veikkonsa on juuri sellainen jollaiseksi olen aina tämän hahmon kuvitellut. Isänsä vallan alla oleva, fiksu ja tavoitteellinen nuori mies, joka saa kuulla olevansa turha ja mitätön ja typerä, ja joka kantaa tätä kaikkea sisällään. Alm ottaa roolin haltuun vakaasti, hän tuo Veikon lavalle vivahteikkaana hahmona, joka herättää monenlaisia tunteita mutta jolle toivoisi vain hyvää. Esa Lehtisen Erkki Aarniheimo on kyllä sellainen alkoholistinen, pahansisuinen ja kiusaajaluonteinen tyyppi että oksat pois. Alkoholista hilpeyttä saava ja selvänä julma tehtailija on ikävä hahmo, mutta Lehtinen ottaa roolistaan kaiken irti ja revittelee lavalla taitavasti. Helena Boberg näyttelee Sofia Aarniheimoa, Annin parasta ystävää ja Veikon sisarta, ja tekee rehellisen ja aidon roolin. Aarniheimon perheen dynamiikka on tuotu lavalle vaikuttavasti, perheenjäsenten väliset jännitteet ja epävakaus ovat käsinkosketeltavia. Roope Pelo näyttelee nimismiestä ja Ossi Helmistä, ja hänen hahmonsa ovat kyllä niin kaukana toisistaan kuin mahdollista. Pelon nimismies on ärsyttävä ja omahyväinen tyyppi, joka asemansa turvin toimii inhottavasti. Ossi Helminen sen sijaan on sympaattinen heppu, mukavan ja puheliaan oloinen mies. Pelo laulaa komeasti ja pääsee rooleissaan hyödyntämään sekä draamaa että komiikkaa, ja molemmat sujuvat mainiosti.

Äidinmaa Vuohensaaren kesäteatterissa on vaikuttava kokemus, kaunis, vahva ja koskettava musikaali, joka on toteutettu taidolla ja tunteella. Musiikki soi sujuvasti, näyttelijät tuovat lavalle valmiita ja yksityiskohtaisia hahmoja, tarinasta otetaan kaikki irti niin synkän ja surullisen kuin onnellisen ja hauskan kohdalla, eikä katsomossa säästy sen paremmin naurun kuin liikutuksen kyyneliltä. Hieno musikaali, hieno toteutus ja hieno ensi-ilta. Tämä teki minut onnelliseksi.

Young Royals (Netflix)

 In English after the 2nd picture

Ivar Forsling as Erik, Edvin Ryding as Wilhelm & Malte Gårdinger as August in Young Royals
© Netflix

Netflixin uusin ruotsalaissarja Young Royals julkaistiin viime torstaina, ja meikähän katsoi sen heti, olin nimittäin tästä jo innoissani teaserin ja varsinkin trailerin katsomisen jälkeen. En joutunut pettymään, sarja oli aika lailla sellainen kuin odotinkin, oikeastaan vielä parempi. Tokihan tämä on hiukkasen ennalta-arvattava ja sisältää teinikliseitä ja -stereotyyppejä, mutta ne toimivat. Vaikka samoja juttuja onkin siis käytetty jo parissa teinisarjassa ennen Young Royalsia, ei se estä hyödyntämästä niitä myös tässä tarinassa, vaikkakin tietynlaiset juonikuviot ja hahmojen luonteenpiirteet alkavatkin tuntua jo aika tutuilta. Mutta kun nuorisoelämä, nuoret ja maailma nyt ylipäätään on tunnistettavissa niistä piirteistä, jotka tv-sarjoissa, leffoissa, kirjoissa ja muussa fiktiossa toistuvat, niin ei kai sille mitään voi, että samanlaisiin juttuihin törmää monenlaisissa tarinoissa. Mutta siis, pointti lienee, että ennalta-arvattavuus ei ole pahasta, vaan osoitus siitä, että tiedetään miten maailma toimii ja osataan kuvata se. Ei tietenkään aina, joskus se, että tietää mitä tulee tapahtumaan, on käsikirjoituksen laiskuutta tai tarinan kömpelyyttä, mutta tämä sarjan kohdalla ennalta-arvattavuutta ja yllättävyyttä on sopivassa suhteessa, eikä kaikkea osaa tietää ennalta, vaan odottamattomiakin juttuja mahtuu mukaan. Ja se, minkä voi arvata ennalta, on aika ymmärrettävästi silti tehtykin niin eikä ole ruvettu keksimään jotakin uudenlaista käännettä.

Young Royals kertoo prinssi Wilhelmistä (Edvin Ryding), joka joutuu tappeluun ja lähetetään sitten Hillerskan sisäoppilaitokseen suuremman skandaalin välttämiseksi. Prinssi ei kuitenkaan oikein sopeudu kouluun, ei, vaikka pikkuserkku August (Malte Gårdinger) on valmiina tutustuttamaan Wilhelmin koulun tavoille ja veli, kruununprinssi Erik (Ivar Forsling) muistelee omaa, mahtavaa aikaansa Hillerskassa. Mutta sitten Wilhelm näkee Simonin (Omar Rudberg) eikä koulunkäynti Hillerskassa sittenkään vaikuta ihan niin kamalalta. Velvollisuudet kuitenkin painavat, kulisseja pitää pitää yllä, aina pitää muistaa kuninkaallisen perheen maine, käyttäytyä kuin prinssin kuuluu ja siinä sivussa pitäisi sitten vielä selvittää, kuka on, mitä haluaa ja mitä tuntee. Ei ihan helppoa.

Young Royals sijoittuu varsin hienostuneeseen miljööseen, arvokkaan sisäoppilaitoksen maisemiin, jossa rikkaiden perheiden, aatelissukujen ja kuninkaallisten vesat saavat oppia, urheilla ja luoda suhteita. Ja bilettää. Ja hiipiä ulos huoneistaan. Ja ihastua, rakastua ja erota. Ja kaikenlaista muuta, josta vanhemmille ei kerrota ja jota valvojilta piilotellaan. Young Royalsissa käsitellään aika monia teemoja, on rakkautta, vapautta olla oma itsensä, velvollisuuksien painavuutta, maineen tärkeyttä, rahan arvoa, kateutta, ystävyyttä, totuutta ja valhetta, surua, iloa, menetystä, uskollisuutta ja petoksia näin esimerkiksi. Aika hyvin on kuuden jakson mittaiseen sarjaan saatu mahtumaan monia juonikuvioita ja monien hahmojen taustatarinoita, Young Royals ei tunnu kiirehdityltä ja sitä on mukava katsoa, sillä tapahtumat rullaavat mainiossa rytmissä. Teemoja myös ehditään käsittelemään hyvin, osaa enemmän, osaa vähemmän, mutta kaikkia kuitenkin niin, että ne tuntuvat harkituilta ja tulevat esiin muutenkin kuin päälleliimattuina huomioina. Kuninkaallinen maailma ja yksityiskoulun suljettu miljöö ovat mielenkiintoisia ympäristöjä, ja varsinkin kuninkaallisuus-aihetta olisi sarjassa voitu vielä enemmän tutkiskella. Käsikirjoitus on kuitenkin sen verran näppärä, että isojakin teemoja tuodaan esiin myös rivien välistä, jolloin sarja on ilmavampi ja antaa tai vaatii katsojaa paikkailemaan joitakin aukkoja ja huomaamaan taustalle jätettyjä, mutta melko tärkeitä yksityiskohtia. Joitakin sellaisia kaavoja sarjassa on, jotka ennalta-arvattavuutensa ja tuttuutensa takia tuntuivat puisevilta, mutta ne eivät katsomiskokemusta sen enempää haittaa, ja vaikka tarina vähän saattaakin sortua tuttuihin konventioihin, ei se paljoa häiritse, sillä näyttelijäntyön erinomaisuus vetää huomion itseensä.

Ilahduin siitä, miten luonnollista, uskottavaa ja aidon tuntuista näyttelijöiden roolityö on, erityisesti sarjan nuorison keskuudessa. Young Royals jatkaa samalla linjalla kuin muutkin katsomani ruotsalaiset/pohjoismaiset nuortensarjat, nuoret todella ovat nuoria, eli sarjan teini-ikäisten hahmojen rooleissa nähdään oikeasti teinejä. Mahtavaa! Ja taitava cast sarjaan onkin löytynyt, kaikki tekevät mainiot roolit ja yksi sarjan vahvuuksia onkin ehdottomasti se, miten onnistunut roolitus on ja miten hyvin näyttelijät pelaavat yhteen, kaikki perhe-, ystävyys- ja rakkaussuhteet tuntuvat luontevilta ja hahmojen välinen dynamiikka toimii oikein hyvin.

Edvin Ryding on loistava prinssi Wilhelmin roolissa, juuri sopivan hermostunut, hämmentynyt ja epävarma kaikkien odotusten, tunteiden ja asemansa puristuksessa kuin voisi odottaakin. Mutta myös tietoinen siitä, että hän on prinssi ja se tarkoittaa, että hänellä on velvollisuuksien lisäksi valtaa, vaikka sarjassa enemmän keskitytäänkin niihin velvollisuuksiin, ei valtaan. Ryding tekee tarkkaa ja sujuvaa roolityötä, hänellä on rooliinsa hieno ote ja Wilhelm on kokonaiseksi rakennettu hahmo, jossa riittää kerroksia, tunnetta ja nyansseja. On tosi hienoa, miten Ryding tuo pelkillä ilmeillä ja eleillä, ihan pienillä jutuilla, esiin sen, mitä Wilhelm tuntee ja ajattelee, niin riemua ja iloa, jännitystä ja kihelmöivää innostusta kuin surua ja levottomuuttakin. Ja miten hienosti hän näyttelee sen, kuinka paineet ja odotukset puristavat nuorta prinssiä jatkuvasti joka suunnasta. Superhyvä rooli, taitavaa hahmon lukemista ja monta todella hyvää kohtausta. Olin nähnytkin Rydingin aikaisemmin Rakasta mua-sarjassa (joka on muuten tosi hyvä) ja hän teki siinäkin tosi onnistuneen roolin, joten oli kiva nähdä hänet nyt isommassa roolissa. Omar Rudberg on mainio Simon, ymmärtäväinen ja ystävällinen tyyppi, joka kuitenkin osaa pitää puolensa. Simon on ulkopuolinen, eri maailmasta kuin Hillerskan muut oppilaat, ja erilaisuus myös valitettavasti näkyy siinä, miten muut häntä koulussa kohtelevat. Rudberg on löytänyt onnistuneen tavan tuoda hahmonsa ruudulle, hän tekee Simonista moniulotteisen nuoren miehen, jolla on elämässään paljon käynnissä mutta joka yrittää parhaansa mukaan toimia siten, mikä tuntuu oikealta tai ainakin tarpeelliselta. Tykkäsin Simonista tosi paljon, hän on mahtava hahmo ja Rudberg tekee erinomaista roolityötä, herkkää ja päättäväistä. Ja laulaa kuin enkeli, kuten yksi sarjan hahmoistakin toteaa. Ryding ja Rudberg sarjan pääparina kantavat hienosti hahmojensa yhteistä tarinalinjaa, heidän yhteistyönsä on luontevaa ja molemminpuolisen ihastuksen tutkiminen, jännittävyys ja ihanuus käsitellään tarkkanäköisesti.

Malte Gårdingerin August on, myönnettäköön, aika ärsyttävä hahmo, tarinan pahis sanoisin. Gårdinger tekee kuitenkin tosi hyvää työtä, August on monitasoinen tyyppi ja luulisin, että hänellä on ainakin omasta mielestään ihan hyvät aikeetkin, vaikka muille olisikin selvää, että nyt on kyllä vähän tyhmiä ratkaisuja. Gårdingerilla on mainio ote hahmoonsa, ja Augustin tarinaa on kiinnostavaa seurata, eikä hän nyt sentään pelkästään ärsyttävä ole, vaan Augustilla on elämässään omat salaisuutensa ja haasteensa, jotka osittain johtavat hänet tekemään huonoja valintoja. Gårdinger näyttelee tämän sujuvasti, Augustin sisäiset ristiriidat, tavoitteet ja epävarmuudet siis. Nikita Uggla näyttelee Feliceä, joka on tosi kiva hahmo. Uggla tuo Felicen ruudulle onnistuneesti, myös Felice on monitasoinen hahmoja pääsee oikeuksiinsa Ugglan käsissä, hän tekee Felicestä mukavan oloisen ja fiksun tyypin, josta on helppo tykätä. Frida Argento näyttelee Simonin siskoa Saraa, ja tekee oikein hyvän roolin. Argento tuo hienosti esiin sen, miten Sara tietää vähän eroavansa muista, sillä hänellä on Asperger ja ADHD, ja myös sen, miten Sara on tarkka ja oikeudenmukainen, mutta samalla haluaa kuulua joukkoon. Oikein onnistunut rooli Argentolta, hieno ote hahmoon ja monia hyviä kohtauksia, Sara on kiintoisa hahmo ja Argento näyttelee häntä oivaltavasti. Tykkäsin myös Ivar Forslingin Erikistä, heti hänen ensimmäisestä kohtauksestaan lähtien. Sujuvaa ja rentoa roolityötä ja semmoinen mainio "ihana ja cool isoveli"-fiilis, Forsling tekee tosi kivan roolin. Mainitaan vielä pari oikein onnistunutta roolityötä, kuten Nathalie Varli Felicen huonekaverin Madisonin roolissa, Inti Zamora Sobrano ja Beri Gerwise Simonin kavereiden Ayubin ja Roshin rooleissa, Carmen Gloria Pérez Simonin ja Saran äitinä ja Livia Millhagen Felicen äitinä.

Young Royals on ehdottomasti katsomisen arvoinen, ja toivon kovasti, että sarja jatkuisi myös toiselle kaudelle. Ensimmäinen kausi loppuu toiseen niistä kahdesta vaihtoehdosta, jota sen lopettamiseen periaatteessa on, enkä oikein osaa sanoa, olisinko ollut enemmän yllättynyt siitä, että Wilhelm ja Simon päätyvät yhteen vai siihen, että he eivät ole yhdessä. En vieläkään ihan tiedä, pidinkö lopusta vai en, mutta sarjan ihan ekoista kuvista pidin todella paljon, onpa hieno alku, juuri oikein luo tunnelmaa ja kertoo paljon asioita yksityiskohtien ja fiiliksen avulla. Kokonaisuutena Young Royals on oikein toimia ja onnistunut nuorten draamasarja, se etenee sujuvassa rytmissä, onnistuu tuomaan ruudulle aitoja tunteita ja uskottavia tunteita, ajatuksia, huolia ja iloja, ja siinä on ihan loistavat näyttelijät, he ovat sarjan sydän ja selvästikin kohtelevat ja lukevat hahmojaan tarkkanäköisesti ja hienovaraisesti, parasta Young Royalsissa nimittäin on juuri näyttelijäntyön aitous ja lämpö. Mainitaas vielä tähän loppuun se, että ymmärtääkseni lähes kaikki näyttelijät ovat itse dubanneet omien hahmojensa repliikit sarjan englanninkieliseen versioon, en ole koskaan ennen törmännyt samaan, mutta aika hieno juttu minusta.

Suosittelen siis tutustumaan, tämä oli oikein ihana!

Edvin Ryding as Wilhelm & Omar Rudberg as Simon in Young Royals

© Netflix

Netflix's newest Swedish series, Young Royals, was released last Thursday and I of course watched it right away. I have been excited to see this show since I saw it's teaser, and I wasn't disappointed. Young Royals was pretty much what I was expecting and even better than I thought it was going to be.

Young Royals is about Prince Wilhelm (Edvin Ryding) who gets into a fight and is sent to Hillerska boarding school to avoid further scandals. The Prince does not feel like home at his new school, not even when his relative August (Malte Gårdinger) is happy to tell him how things work at Hillerska, and Wilhelm's brother Erik (Ivar Forsling) is remembering how great time he had at the school. But then Wilhelm sees Simon (Omar Rudberg) and it isn't that bad to be studying at Hillerska after all. There is a lot of pressure and expectations on Wilhelm's shoulders, he has to think his family's reputation, how a prince should behave and what he can and can not do as a part of the royal family. Oh, and all that while also trying to figure out who he is, what he wants and how he feels. Easy, right?

Young Royals is set in a fancy boarding school where children of rich, noble and royal families are studying, playing sports and creating connections. And partying, sneaking out of their rooms, falling in love, breaking up and being young. And all kinds of other stuff that parents and supervisors are not going to hear about. To balance all that is the less fancy neighborhood where life is different but being young is kind of similar. Young Royals is dealing with a lot of themes, like love, friendship, the freedom to be yourself, responsibilities, reputation, money, envy, truth and lies, sadness, happiness, loss, loyalty and betrayal for example. That's a lot of stuff, but all themes fit into the show's six episodes pretty well and Young Royals doesn't feel rushed. Some of the themes get more attention than others, but all feel like they have a place in the show and I'm glad to see the series handling many different kind of things in the way it does. The royal world and the kind of closed setting of a boarding school are interesting environments, and I would have liked to see especially the royal stuff a bit more in focus. Some of the plot twists, characters' personality traits and the way things go are predictable and even feel pretty familiar, but I don't think it's a bad thing. Teen shows usually have some clichés in them and for me that is more of an indication of the shows knowing how being a teen works than using the same kind of plot patterns over and over again just because they are nice. Well, some things in Young Royals are so familiar that they feel pretty used, but it doesn't harm the viewing experience too much.

I was very happy to see how real, natural and believable the acting is throughout the series, especially among the young people in the cast. Young Royals continues on the same road as other Swedish/Nordic ya/teen shows I've watched, meaning that the teenage characters are actually portrayed by teenagers or people in their early twenties, and that is amazing. And what a great cast this show has! One of Young Royals' biggest strengths is it's whole (very talented) cast. All actors do an amazing job with their characters and work very well together, all friendships, romantic relationships and family relations feel genuine and wonderfully nuanced. The dynamic between the characters is also an important thing in any tv series, or actually in any kind of fiction, and that is also working in a great way in Young Royals.

Edvin Ryding is a perfect fit for Wilhelm's role. He brings the prince's nervousness, bewilderment and insecurity to life in a great way, and does an excellent job showing how the expectations and pressure from everything and everyone is almost too much at times. But there are also many other sides to Wilhelm, like the fact that he knows he is a prince and that brings him authority, not only obligations. Ryding portrays Wilhelm in a wonderfully delicate and subtle way, he builds the character to be nuanced and multilayered young man and does that with so much emotion that it's amazing to watch. I really like the way Ryding is showing Wilhelm's feelings, both joyful and happy and sad and distant, he has a talent to read the character and bring just the right details to life. I had seen Ryding before in Love Me (which is an amazing series by the way) and he did a really good role in that show too, so it was nice to see him in a bigger role. Omar Rudberg is brilliant as Simon, understanding and kind person who knows how to stand his ground. Simon is an outsider, he comes from a different world than other students at Hillerska, and the others know this and unfortunately act like it as well. Rudberg has found a superb way to bring Simon to life, he makes his character a nuanced guy who has a lot going on in his life but who is still trying to do the right thing or at least what is necessary. I really liked Simon, he is an awesome character and Rudberg's portrayal of Simon is great, he brings just the right amount of vulnerability and determination to the role. Beautiful and strong musical performances by Rudberg as well, he does have the voice of an angel as one of the characters says in the series. Ryding and Rudberg work very well together, as the series' main couple they are beautifully carrying their characters' storyline and showing what it's like to explore the excitement and happiness of teenage romance.

Malte Gårdinger as August does a great role, even when I have to admit that August is pretty annoying at times. August is an interesting character and I do believe that he thinks he is doing the right things for good reasons. Gårdinger portrays August in a very good way, he brings out different sides of the character and makes him more than just the story's "bad guy". August has secrets and difficulties, and Gårdinger does a brilliant job bringing this to life, August's thoughts and struggles I mean. Nikita Uggla plays Felice, who is a really great character and beautifully portrayed by Uggla. She makes Felice someone who seems like a nice and friendly, smart person who you just like from the moment you meet her. Frida Argento portrays Simon's sister Sara and does an excellent role. I really like the way Argento brings Sara's Asperger and ADHD to life, and how she portrays Sara's characteristics, like how she is sharp and fair, and how she really wants to be part of a friend group. Great role! Ivar Forsling's Erik is delightful, a character I liked from the very first scene he was in. Forsling does a nice role and his Erik is this cool and lovely big brother everyone would like to have. I'll mention a few more roles I think are really good, like Nathalie Varli as Madison, Inti Zamora Sobrano and Beri Gerwise as Simon's friends Ayud and Rosh, Carmen Gloria Pérez as Simon and Sara's mother and Livia Millhagen as Felice's mother.

Young Royals is definitely worth watching, and I really hope it gets a second season. I think there were only two ways to end this first season, and I'm not sure if I would have been more surprised if Wilhelm and Simon had ended up together or not. I'm also not sure if I liked the ending, but I loved the very first shots of the whole show, what a cool start, just the right atmosphere to begin this story. Young Royals is a great drama series, it goes forward in a good rhythm, brings genuine feelings, problems, thoughts, joys and happiness to screen and has an amazing cast. The whole cast is like the heart of the series and the best thing about Young Royals is it's people, the way they bring their characters to life and make them real, with all the good and bad and unfinished parts. And what I think is super cool is that (as I've understood) almost all the actors dubbed their own characters for the show's English version. How awesome!

So, watch Young Royals, it's sweet and beautiful and powerful. Tack alla.

Magnus Roosmann as Ludvig, Pernilla August as Kristina and Edvin Ryding as Wilhelm in Young Royals

© Netflix

Toksinen kabaree @ Q-teatteri (striimi)

kuvat © Pate Pesonius

Eilen 29.3. oli Q-teatterin Toksisen kabareen toinen livestriimi, jonka ilokseni ehdin katsomaan, ensimmäisen nimittäin missasin. Kolmaskin striimi on luvassa, huhtikuussa, silloin viimeistään kannattaa tämä huippujuttu laittaa katseluun.

Vuonna 2031 maapallolla menee huonosti ja suunta onkin otettu kohti uutta kotiplaneettaa. SS Tähtihiisi-niminen alus kuljettaa avaruuden halki porukkaa kohti mahdollisia asuinpaikkoja, mutta vaikka maailma on tuhoutumassa ja matka on jännittävä, meno aluksella ei ole ahdistunutta vaan päinvastoin. Aulabaarissa nautitaan viihteestä, kotikatsomoihin lähetellään terveisiä ja maisemakannella vilkutellaan improkilpailusta pudonneille kilpailijoille. Mutta onko ihmiskunnan mahdollista paeta vanhoja virheitään, voiko alusta aloittaa? Miksi pahuus ei seuraisi uudelle planeetalle? Onko uusi aika edes mahdollinen?

Esityksen käsikirjoitus ja ohjaus ovat Juho Mantereen käsialaa, lavalla ihastuttavat näyttelijät Miiko Toiviainen, Anna-Sofia Tuominen, Olli Riipinen, Miro Lopperi ja muusikko Henri Lyysaari, joka on myös säveltänyt esityksen musiikin. Lavastus ja puvut ovat Riina Leea Niemisen, William Iles on tehnyt valosuunnittelun ja Pekka Kiiliäinen äänisuunnittelun. Livestriimin on Mantereen lisäksi ohjannut Ville Seppänen. 

Odotin tätä todella paljon, ensimmäisen striimin jälkeen luin somesta kymmeniä kehuvia kommentteja ja ajattelin että nyt minulta jäi kyllä näkemättä jotain tosi hienoa. Onneksi tämä toinen striimi toteutettiin, minäkin pääsin sitten katsomaan mistä on kyse ja mistä puhutaan. Tekijäporukkahan tässä on huiman hyvä, jo sen puolesta odotukset olivat korkealla, ja kuvien ja videoiden perusteella esitys näytti katsomisen arvoiselta. Toksinen kabaree on sovitettu striimimuotoon todella toimivasti, välillä olisin kaivannut vähän laajempaa kuvaa, mutta 95% ajasta striimimuoto toi tapahtumat ruudulle täydellisesti. Totta kai haluaisin nähdä tämän teatterissa, se olisi ihanaa (voi kunpa pääsisi pian katsomoon!), mutta striimi mahdollistaa lähikuvat, "henkilökohtaisemman" kokemuksen ja tapahtumien viemisen myös takahuoneeseen ja lavan sivuille, paikkoihin, jonne yleisö ei teatterissa yleensä voi seurata. En ole katsonut montaa livestriimiä, enemmän tallenteita, joita ei siis ole suunniteltu kameralle vaan paikan päälle, mutta Toksinen kabaree on etäteatteria parhaasta päästä. Esitys elää ruudun kautta näppärästi, monikamerakuvaus, äänestykset, kotiyleisön puhuttelu, visailu- ja keskusteluohjelma-tyyli ja lukuisat tarkasti harkitut yksityiskohdat tekevät esityskokemuksesta nautittavan ja toimivan, tästä ei jää sellaista tunnetta että jotain puuttuu. Vaikka pystyn kuvittelemaan esityksen teatterin lavalle (tai siis siellähän se tapahtui, mutta siis niin että katsoisin sen katsomossa, en kotona), en esityksen aikana kaivannut katsomoon vaan tuntui siltä, että näin tämä on tarkoitettu katsottavaksi, kotisohvalta samalla koiran kanssa leikkien ja vesisadetta kuunnellen. Mutta jos maailma tästä normalisoituu, kyllä tämä olisi mahtavaa nähdä ihan teatterissakin.

Juho Mantereen kynästä ja käsistä lähtöisin oleva esitys on alusta loppuun nokkela, fiksu, tarkka ja hauska, tässä ei hidastella eikä kaunistella, asioihin pureudutaan sillä intensiteetillä mitä ne vaativat ja tämä kannattaa. Yleisö saa nauttia upeasta esityksestä, joka ei päästä helpolla mutta joka viihdyttää ja ilahduttaa valtavasti. Mantereen ohjaus on hienovireistä, hän on rakentanut kaiken taidokkaasti eikä Toksinen kabaree horju hetkeäkään, esitys on häikäisevä ja onnistuneella otteella toteutettu, josta on kiittäminen koko timanttista työryhmää. Visuaalisesti Toksinen kabaree iski minuun vahvasti, lava näyttää superhienolta ilmalukkoineen, studiovaloineen, estradeineen, portaikkoineen ja sivuverhoineen. Valaistus sopii eri tunnelmiin mainiolla tavalla, valot tukevat tapahtumia ja tarjoavat mahdollisuuksia muun muassa päiväkirjahuoneen toteutukseen. Esityksen puvustus on upea, pidin oikeastaan kaikesta siinä. Erityisesti SS Tähtihiiden miehistön univormut miellyttävät silmää, mutta tyylikkäitä, hauskoja ja ylipäätään juuri hahmoille sopivia vaatteita nähdään joka kohtauksessa.

Toksisessa kabareessa on mukana melko paljon improvisaatiota, joka minua ilahduttaa koska improhan on parasta. Katsojilla on tietenkin mahdollisuus vaikuttaa tapahtumiin, niin ennen esitystä täytettävän kyselyn kuin tekstiviestienkin kautta, ja onnekas paikalle päässyt muutaman hengen yleisö saa myös huudella toiveitaan lavalle. Kuulin oman tapahtumapaikkaehdotukseni listalla, mutta ei improkohtaus sitten kuitenkaan sijoittunut metsälammelle vaan muualle. No, aina ei voi voittaa mutta silti sai nauttia hienoa improa, nimittäin tähän esitykseen se sopii kuin Mars avaruuteen ja viihdyttää superpaljon. Improon kuuluva jännitys, mahdollisuuksien määrä ja kekseliäistä roolisuorituksista nauttiminen on koko ajan läsnä, samoin sattuma, välillä mahtavan sattuman pyörän muodossa. Äh, olisipa pyörä pysähtynyt Hamletiin... Mutta varsin mainiosti Tuntematon sotilaskin vyöryi näyttämölle vastaamaan polttavaan kysymykseen. Klassikot saavat siis kyytiä, samoin viihteen konventiot, ja sehän on hauskaa ja terävästi toteutettua.

Esiintyjäkaarti tekee erinomaista työtä, tässä esityksessä näyttelijäntyö on jotenkin enemmän fokuksessa kuin yleensä teatterissa, koska se välittyy ruudun kautta, mutta kuitenkin vaaditaan vähän "pienempää" näyttelemistä, tai siis tekemisen ei tarvitse näkyä takariville vaan kameralle, joka on muutaman kymmenen sentin päässä. Eli näyttelijäntyössä korostuvat ehkä osittain eri asiat kuin jos tätä katsoisi teatterissa eikä ruudulta, näin luulen ja koin. Mutta siis, joka tapauksessa, porukka on varsin mainiossa vedossa ja esityksen hahmot ovat hyvissä käsissä. Olli Riipinen, Anna-Sofia Tuominen ja Miro Lopperi ovat SS Tähtihiiden kapteeni, tiedeinsinööri ja navigaattori, sekä "Thalian mestari"-kilpailun improkisaajat. Henri Lyysaari musisoi loistavaa sävellettyä ja improttua musiikkia Seppo Huvin roolissa, ja Miiko Toiviainen on "Thalian mestari"-kisan juontaja Huikka Alakuikka sekä avaruusaluksen mekaanikko. Nämä hahmot tarjoilevat kolmisen tuntia kestävän avaruusmatkan aikana tunteita ja tapahtumia laidasta laitaan, vauhdikkaasta improsta ja viihteellisestä meiningistä syvällisiin ihmisyyden, hyvyyden ja pahuuden pohdintoihin. Kaikista hahmoista paljastuu esityksessä pikku hiljaa enemmän ja enemmän, ja tykkäsin tästä tosi paljon. Jokainen hahmo on rakennettu tosi onnistuneesti, heidän kerroksensa tulevat näkyviin vähitellen ja tällä tavalla hahmoihin on mukavaa tutustua.

Olli Riipinen on varsinkin SS Tähtihiiden kapteenin roolissa todella hyvä, hän tekee vahvan roolin ja tavoittaa sujuvasti hahmonsa yksityiskohdat. Riipisen näyttelijäntyö on luontevaa, hänellä on hieno ote kaikkeen tekemiseen ja hahmojen tunne ja toiminta välittyy ruudun läpi kirkkaasti. Pidin siitä, millainen persoona kapteeni on, Riipinen tuo hahmonsa lavalle tyylillä, joka tarjoaa katsojalle mainion tilaisuuden tarkastella tätä. Myös "Thalian mestari"-kisassa Riipinen improaa näppärästi, hän tarttuu aiheisiin, tunnelmaan ja tilanteeseen sujuvalla tavalla ja tarjoaa monia huikeita hetkiä. Anna-Sofia Tuominen ihastuttaa laulullaan, erityisesti Boulevard of Broken Dreams on hieno. Tuominen tekee onnistuneet roolit, improkisaajana hän on suosikkini ja Annu ansaitsi voittonsa, hyvä kanssaäänestäjät! Tuomisella on hyvä ote esityshetkeen ja nopeat refleksit, hän on ketterästi tilanteen tasalla ja improssa tämä näkyy loistavasti. Myös tiedeinsinöörinä Tuominen tekee mainion roolin, hahmo on vakavan oloinen ja Tuominen marssittaa tämän lavalle hyvin rakennettuna tyyppinä. Mielenkiintoinen hahmo, Tuomisella on sujuvasti langat käsissään. Miro Lopperilla on myös mielenkiintoinen hahmo esitettävänä, navigaattorista paljastuu varsin merkittävä juttu esityksen aikana, ja tähän juttuun johtaneita asioita käsitellään jonkin verran. Navigaattorin sisäiset mietteet tulevat esiin sujuvasti, ja Lopperi tuo ne näyttelemisessään lähelle katsojaa. Tykkäsin tosi paljon siitä, millä tavalla Lopperi hahmoa käsittelee, hienoa roolityötä! Improkisassa on meno vauhdikasta ja kekseliästä, varsin mainioita hetkiä. Henri Lyysaari säestää esitystä taitavasti ja on tärkeässä roolissa myös musiikin lisäksi, hänen hahmonsa Seppo Huvi edustaa juontaja Alakuikan kanssa sekä SS Tähtihiiden että esityksen "kovan viihteen" osastoa, ja viihdekritiikki, viihteen eettisyys, viihteen merkitys ja niin edelleen tulevat erityisesti näiden kahden hahmon kautta esiin.

Vaikka koko jengi on ihan mahtava, on minun pakko yhden kappaleen verran hehkuttaa erityisesti Miiko Toiviaisen suoritusta. Olen nähnyt hänet lavalla monesti, mutta edellisestä kerrasta on hetki aikaa (tai no tietysti, mutta jo ennen koronaa oli hetki kulunut) ja kylläpä oli taas sellaista tykitystä että oksat pois. Toiviainen loistaa lavalla, hän tekee tarkkanäköistä ja läsnäolevaa roolityötä, poimii nyansseja paikalla olevan muutaman hengen yleisön fiiliksestä, esityksen maailmasta, improhetkistä ja, vähän tuntuu siltä, kotikatsomoistakin jollain maagisella tavalla. Huikka Alakuikka on minusta ihan mahtava hahmo, sellainen tv/viihdejuontajan malliesimerkki joka hauskuuttaa, laukoo nokkelia kommentteja ja hurmaa katsojat, mutta jossa on paljon muutakin kuin vain tv-kasvot. Toiviainen on löytänyt hahmosta syvyyttä, joka näkyy hänen roolityössään selvästi mutta lomittuu hienolla tavalla juontajan persoonaan, Huikasta on lavalla ikään kuin työ- ja siviiliversiot. Mahtirooli! Ja varsin onnistunutta työtä Toiviaiselta myös mekaanikkona, hyvin erilaisessa roolissa kuin Alakuikka. Taitavan näyttelemisen lisäksi Toiviainen laulaa komeasti, se tangomestari Sven-biisi jäi päähän soimaan (vau mitä improa, kaikki riimitkin kohdallaan) ja esityksen loppupuolella kuultu biisi oli ihan huikea.

Vaikka päällimmäinen fiilis joka esityksestä jäi on erittäin positiivinen, iloinen ja piristynyt, ei tämä mitään kevyttä menoa ollut vaan valtavasti ajatuksia heräsi vaikka mistä. Nauroin ja nautin monessa kohdassa, ja ihastelenkin sitä miten Toksiseen kabareehen on punottu nerokkaalla tavalla sekä puhdas, viihdyttämään pyrkivä viihde että todella syviä ja tiukkoja pohdintoja pahuudesta, sen ilmenemisestä, ihmisluonteesta ja ihmisen toiminnan syistä ja seurauksistakin. Esityksen aikana mietin paljon varsinkin tosi-tv:tä ja sen tirkistelykulttuuria, vaikka siihen ei esityksessä oikein viitannutkaan kuin päiväkirjahuone-tyyppinen pohdinta. SS Tähtihiiden koko missio ja sen matkustajat tuntuivat vähän ihmiskokeelta, jossa tutkitaan paitsi sitä, voiko ihmiskunta aloittaa alusta, myös sitä, millaisia ihmiset ylipäätään ovat, mitä motiiveja heillä on, millaisia syitä toimia, millaisia tunteita, ajatuksia, toiveita? Ja tietysti sitä, mikä merkitys viihteellä on. Mielenkiintoinen, mietteitä aiheuttava esitys, ja samalla hurjan hauska ja hilpeä. Loistavasti onnistunut kokonaisuus.

Iso kiitos Q-teatteri, tämä oli huikeaa nähdä! Piristi kummasti maanantai-iltaa, ja oli melkein kuin olisi ollut teatterissa, lähes samanlainen tunnelma ja ilo valtasi mielen ja tarina vei mukanaan. Jos tämä on näkemättä, suosittelen suuresti astumaan avaruusalukseen seuraavan striimauksen koittaessa!

NSFW @ KokoTeatteri (striimi)

 Sain kutsun katsoa esitys striiminä, kiitos KokoTeatteri!

kuvat © Heidi Bergström

Eilen 23.2. oli KokoTeatterissa Lucy Kirkwoodin näytelmän NSFW suomenkielinen kantaesitys, jota paikan päällä todisti kuuden hengen yleisö ja striimin ääressä sitten enemmän porukkaa, minä mukaan lukien. Esityksen on ohjannut Anna Veijalainen ja suomennoksesta vastaa Aleksi Milonoff.

NSFW kertoo kahdesta toimituksesta, miestenlehti Doghousen ja naistenlehti Electran. Ensimmäisen päätoimittajana toimii Aidan (Sami Saikkonen) ja jälkimmäistä johtaa Miranda (Anna Veijalainen). Lehtien työntekijöinä nähdään Charlotten roolissa Katimari Niskala, Samina Elias Salonen ja Rupertin roolissa Sesa Lehto, joka näyttelee myös Bradshawta. Lehdissä on kaikki keinot käytössä ja lukijoista pidetään kiinni, vaikka sitten likaisella pelillä. Kun Doghousen toimituksessa paljastuu virhe, jota ei saa tekemättömäksi, vaikuttaa siltä että raja on tullut vastaan. Vai onko sittenkään? Kaikki on mahdollista eikä häikäilemättömyys suinkaan ole huono juttu, vaan mitä hävyttömämmät keinot, sitä parempi menestys.

Odotin tämän katsomista mielenkiinnolla, lehden toimitus kuulosti erinomaiselta tapahtumapaikalta näytelmälle, ja esittelytekstin lupailema nokkeluus sekä valtapelien, kiristyksen, skandaalijournalismin ja yksityisyyden teemat herättivät kiinnostusta. Huomaan itsekin lukevani joskus juttuja klikkotsikoiden houkuttelemana, mutta varsinaisia skandaalijuttuja tai muita juorulehtiä en koskaan lue, sillä ne eivät minusta ole mikään positiivinen journalismin muoto ja retostelevat usein epäonnella. Yksityisyyttä mediassa sen sijaan olen pohtinut jonkin verran, varsinkin kun somessa tulee jatkuvasti mainoksia lehtijutuista, joihin on poimittu aihe jonkun Instagram-postauksesta. Näitä juttuja kun sitten kritisoidaan siitä, että "onko tämä nyt sitten uutinen", ihmettelen kritiikkiä, sillä tuskin kukaan niitä ig-kuviaan lehtiin tyrkyttää, eiköhän ne poimita sinne muuten vaan. Tämä nyt ei liity varsinaisesti NSFW-näytelmän toimituksiin ja lehtiin, mutta lehtiin noin yleensä.

Erityisen mainiota esityksessä ovat hahmot. He ovat vähän kuin karikatyyrejä erilaisista tyypeistä, joita toimituksissa työskentelee, mutta monitasoisia ihmisiä kyllä ja herättävät esityksen edetessä pohtimaan paljon muun muassa moraalin- ja oikeudentajua, stereotyyppejä ja odotuksia sekä vallankäyttöä. Näytelmä asettaa hahmonsa sellaiseen ympäristöön ja tilanteisiin, että katsoja saa paljon irti esityksen teemoista ja tapahtumista. Hahmot ovat sekä toistensa vastakohtia että aika samanlaisia, ihminen on ihminen ja paheet pääsevät pinnalle monessa tyypissä. Eivät kaikissa, ainakaan heti eivätkä välttämättä ollenkaan, mutta melko häpeämättömiä ovat lähes kaikki näytelmän hahmot, ja hämmästyttävällä tavalla raha ja lipevät puheet sekä taitava uhkailu, kiristys ja lahjonta toimivat silloinkin, kun näyttää että tilanne olisi jo ajautunut umpikujaan.

Sami Saikkosen näyttelemä Aidan on bisnesmies henkeen ja vereen, heppu, joka hoitaa lehteään vahvalla otteella ja keksii kyllä keinot, jos jokin uhkaa horjuttaa hänen tai Doghousen asemaa. Saikkosella on erinomainen ote rooliinsa, hänen Aidaninsa vaikuttaa ihan mukavalta, hetken, kunnes miehen työmoraali tai sen puute paljastuu ja hänen toimintansa ottaa lisää kierroksia. Saikkonen onnistuu tuomaan hahmoonsa paljon kerroksia ja tekee vakuuttavaa työtä, Aidan on epämiellyttävä tyyppi mutta varsin onnistunut hahmo, tosi hyvä rooli. Katimari Niskalan Charlotte on naisena töissä miestenlehdessä, ja tytöttelyä tulee oikealta ja vasemmalta vaikka sitä joskus pahoitellaankin. Aluksi Charlotte vaikuttaa kärsivälliseltä ja fiksulta, mutta hänen kuorensa vähän rakoilee ja sisäiset ristiriidat pääsevät esille. Fiksu hän on koko ajan, mutta kärsiivällisyys on koetuksella kun toimituksessa ei suhtauduta asioihin niiden vaatimalla vakavuudella. Niskala on roolissaan oivallinen, hän tekee Charlottesta kiinnostavan hahmon ja tuo tämän tunteet ja ajatukset hyvin esiin. Elias Salonen Samina tekee melkoisen roolin, epätoivoon virheensä jälkeen vajoava Sam on loistava hahmo ja suosikkini ihan vaan siksi, että hänellä vaikuttaisi olevan vielä jonkinlainen järki päässä ja käsitys siitä, että ihan mitä vaan ei ehkä voi tehdä. Kirjoitin muistiinpanoihini että Sam on naiivi, sinisilmäinen ja idealistinen, ja piristys kyynistyneiden tyyppien keskellä. Hän uskoo vielä rakkauteen ja onnellisuuteen samalla kun muut hänen ympärillään haluavat jo kääntää Samin yksityiselämän lehtijutuksi. Salonen lukee hahmoaan taitavasti, ja heti alussa vetäisee sellaisen monologin että hermostuneisuus, ahdistuneisuus ja virheen tekemisen aiheuttama epätoivo vain sinkoilevat pitkin lavaa. Sujuvaa työtä alusta loppuun, Salonen on roolissaan erinomainen.

Sesa Lehto näyttelee Rupertia, joka alussa on hyvinkin ärsyttävä miekkonen, röyhkeä ja muka hauska tyyppi, mutta näytelmän loppupuolella sitten hyvinkin erilaisessa asemassa. Lehto tekee mainion roolin, myös tyttärensä kunniaa puolustavana Bradshawna, ja tuo lavalle kaksi valmista, monikerroksista hahmoa. Erityisesti Rupert on mielenkiintoinen tapaus, alussa huoleton ja ylimielinenkin tyyppi ja lopussa melkeinpä alistetun oloinen. Lehto tekee luontevaa työtä ja onnistuu molemmissa rooleissaan. Anna Veijalainen Mirandana on sellainen ohjat käsissä-tyyppi, päättäväinen ja luja nainen, joka hoitaa lehteään ihan yhtä kovilla keinoilla kuin Aidankin. Veijalaisella on langat käsissään sekä vahvassa ohjauksessa että Mirandan roolissa, hän tekee tarkan roolin ja tuo hahmonsa lavalle itsevarmana, älykkäänä päätoimittajana, joka saa mitä haluaa. Hieno rooli, ja ylipäätään koko näyttelijäviisikko tekee hienot roolit, yhteistyö pelaa ja teksti ja hahmot pääsevät oikeuksiinsa ja tekevät vaikutuksen.

Esitys on nokkela kuten sitä kuvailtiinkin, se on aika kylmäävä katsaus siihen miten miesten- ja naistenlehtien maailma toimii tai saattaa toimia, vaikka tämä olisikin ja varmaan myös on kärjistettyä, en epäile etteikö likaisia keinoja käytettäisi myös oikeassa maailmassa. NSFW on musta komedia, ja huumori on muutamaan otteeseen minulle jo vähän liian synkkää. Tarkkanäköisiä huomioita tekstissä kyllä on, ja ne naurattavat ja kauhistuttavat samaan aikaan. Moraalittomuus ja se, että kaikki keinot ovat sallittuja ja virheetkin selitetään onnistumisiksi tai ainakin merkityksettömiksi, on jotenkin ymmärrettävää vaikka ei olekaan hyväksyttävää. Teksti on nopeaa ja rytmikästä, dialogissa riittää käänteitä jotka tuovat tapahtumiin paljon nyansseja. Vähän särähti se, että tämä tapahtui Briteissä, kulttuuri on siellä ehkä vähän erilainen, ei niinkään lehtityössä mutta arkielämässä, joten samastumispintaa oli vaikea löytää. Siksi, tai sitten siksi, että en itse kyllä pystyisi asettumaan yhdenkään hahmon kenkiin. Näytelmän lehtien toimitukset, sekä Doghousen että Electran, ovat armottomia ja säälimättömiä työntekijöiden sekä asiakkaidensa suhteen, mutta samalla molempien päätoimittajien häikäilemättömyys hämmästyttää ja herättää jonkinlaista kunnioitustakin. Millainen ihminen on valmis myymään lehteään millä hinnalla hyvänsä, keinoista välittämättä ja ilman tunnontuskia? Ja millainen ihminen työskentelee tällaisen lehden juttujen parissa? Näytelmässä kehnokin työpaikka vaikuttaa olevan parempi juttu kuin ei työpaikkaa ollenkaan, mutta ainakin Charlotte valehtelee siitä, missä on töissä, eli ei miestenlehti, ainakaan Doghouse, mikään unelmapaikka ole työskennellä. Se tosin tulee vähemmästäkin selväksi. Muutenkin on niin, ettei kummassakaan lehdessä vaikuta olevan mitään hyvää - kummassakaan ei välitetä oikein muusta kuin lukijamäärästä, menestyksestä ja onnistumisesta, eikä koviakaan keinoja kaihdeta. Jos tavoite olisi eri (haluaisin sanoa jalompi), silloin periksiantamattomuus voisi olla positiivinen ominaisuus, mutta tässä tapauksessa se ei sitä ole.

Lavastus sekä valo- ja äänisuunnittelu ovat Topias Toppisen vastuulla, ja työ on onnistunutta. Pelkistetty lavastus tarjoaa sopivat puitteet tapahtumille, ja valot tuovat paljon lisää siihen painostavaan, piinalliseen tunnelmaan, joka näytelmässä melkoisen vahvasti vallitsee lähes koko ajan. Musiikki (Timo Hirvonen, Jussi Lehtonen, Severi Pyysalo) on loistavaa, se sopii täydellisesti yhteen erilaisten tunnelmien kanssa ja vihjailee ja viestii monessa kohtauksessa näppärällä tavalla. Puvustus on Virve Balkin ja sopii hahmoille ja miljööseen hyvin, vaatteet kuvaavat hahmojen persoonaa ja asemaa onnistuneesti. Vaikka teksti ja dialogi ovatkin tässä näytelmässä ehkä ne kaikista tärkeimmät elementit, saavat ne KokoTeatterissa ympärilleen mainion kentän jolla temmeltää.

Mutta mites se striimi? Olen katsellut valtavasti esitystallenteita tässä pandemia-aikana, joten ruudun kautta koettuun teatteriin olen jo tottunut enkä ole tuntenut missaavani liikaa elämyksestä tai teatterin taiasta. Yhtäkään lavalta livestriimattua juttua en kuitenkaan ennen tätä ole katsonut, eli NSFW sai kunnian olla ensimmäinen näytelmä tällä saralla. Striimi toimii sujuvasti, kamerat kuvaavat hyvästä kulmasta ja sopivalta etäisyydeltä, ääni kuuluu selkeästi, kuvassa ei ole esteitä eikä lähetys katkeile tai kuvanlaatu huonone missään vaiheessa. Varsin onnistunut kokemus siis, ja sanoisin jopa, että pidin tämän katsomisesta enemmän ruudun kautta kuin paikan päällä, kun huumori on juuri siinä rajalla että se menee liikaa yli ja teemat ovat niin teräviä kuin ovat, olisi katsomossa kiemurtelu ehkä ollut kiusallista. Nyt sain reagoida tapahtumiin näytön edessä ilman "paineita" siitä, että nauraisin tai kauhistelisin esitystä samalla tavalla kuin muut katsojat. Oikein positiivinen striimitoteutus siis, onnistunutta työtä.

NSFW striimit vielä pe 26.2. ja la 27.2., klo 19 molemmat.

Musikaalimatkassa-podcastin musikaalikysymykset

 Musikaalimatkassa-podcast julkaisi vähän aikaa sitten Twitterissä 31 kohdan Musikaalikysymykset, ja innostuin näistä niin, että päätin vastata myös täällä blogissa. Meikän teatteribloggaaminen on viime aikoina ollut sen verran hidasta ja väkinäistä, että on tosi kivaa nyt vähän palata tähän teatteriin liittyvään bloggaamiseen kun se taas inspiroi. Siispä pitemmittä puheitta, tässä tulee vastaukset seuraaviin kysymyksiin! Kiitos paljon näistä Musikaalimatkassa-tyypeille, hyviä ja vaikeita kysymyksiä.

1. Lempimusikaalini on joko Aspects of Love tai Pieces of String. Kaikista rakkain musikaali minulle on kuitenkin Tohtori Zivago.

2. En (vielä) inhoa yhtäkään musikaalia, mutta ehkä sellainenkin tulee jossakin vaiheessa vastaan.

3. Ensimmäinen musikaali, jonka muistan nähneeni, on Oliver! Lahden kaupunginteatterissa. Sitä ennen olen kuitenkin saattanut nähdä jonkun lastenmusikaalin tai musiikkinäytelmän.

4. Viimeisin livenä näkemäni musikaali on Skene-musatetteriopiskelijoiden Hair Aleksanterin teatterissa elokuussa 2020, viimeisin tallenne taas on Hamilton.

5. Viimeisin musikaali, jota kuuntelin, on Bright Star.

6. Vaikka Waitress-musikaali ei muuten oikein iskenyt, pidän tosi paljon She Used To Be Mine-biisin sanoista ja erityisesti tästä kohdasta:
She's imperfect, but she tries
She is good, but she lies
She is hard on herself
She is broken and won't ask for help
She is messy, but she's kind
She is lonely most of the time
She is all of this mixed up
And baked in a beautiful pie

She is gone, but she used to be mine

7. Suosikkimusikaalihahmoni... Vaikea valinta! Ainakin Äidinmaan Olavi, Pieces of Stringin Tom ja Roméo et Juliette: de la Haine à l'Amour-musikaalin Mercutio tulevat heti mieleen. Ai niin, ja Grinpayne The Grinning Man-musikaalista. Ja Falsettosin Whizzer. No, tästä tuli nyt Top 5.

8. Luulisin että eka musikaalihahmoihastukseni on Aladdin, ainakin jos lasketaan elokuvat mukaan. Jos ei, niin olisikohan sitten Rum Tum Tugger Catsistä.

9. Tuorein musikaalihahmoihastukseni on William Shakespeare Something Rotten-musikaalista. Ja Mercutio Roméo et Juliette-musikaalista on aika tuore ihastus myös. Mikä on aika jännä, sillä näytelmäversion Mercutiosta en oikein pidä mutta musikaalissa hän hurmasi heti.

10. Minkä musikaalin haluaisin nähdä Suomessa... Mitäpä en. Tästä ja tästä linkistä pääsee lukemaan enemmänkin esityshaaveitani, mutta juuri nyt haluaisin kaikista eniten nähdä suomalaisen Falsettos-tuotannon. Ja olisipa upeaa nähdä Suomessa jonkin ranskamusikaalin kiertue-esitys. Tai ylipäätään joku ulkomaan kiertue-esitys. Mutta mieluiten ranskamusikaalin, joista moni on käynyt pyörähtämässä Venäjällä eli ihan naapurissa. Tervetuloa tännekin!

11. Suosikkialkusoittoni on (tietenkin) Oopperan kummituksen Overture. Komein musikaalibiisi ikinä.

12. Paras ykkösnäytöksen viimeinen biisi taas on hankalampaa nimetä... Ei kun eipäs ole! Tietysti Bat Out of Hell samannimisestä musikaalista.

13. Paras finaalibiisi on Megasix eli Six-musikaalin finaali/encore.

Linkki videoon

14. Musikaalibiisi, jonka voisin kuunnella miljoona kertaa on varmaankin Les Rois du monde Roméo et Juliette-musikaalista, ainakin jos mukaan lasketaan myös biisin unkarilaisversio. Tätä on kyllä jo melko monta kertaa veivattukin, mutta ei ihme kyllä tule vielä korvista ulos.

15. Musikaalibiisi, jota en voi sietää on Hey, Little Songbird Hadestownista. Muuten rakastan tätä musikaalia mutta skippaan aina tuon biisin :D

16. Suosikkimusikaalielokuvani on Aladdin, siis se piirretty (oikea) versio, ei live action. Tai Spirit - villi ja vapaa.

17. Musikaalinäyttelijä, joka viimeksi teki minuun vaikutuksen on Aaron Tveit. Olen aina kyllä tykännyt hänen roolitöistään ja laulustaan vaikka en ole Tveitiä monessa roolissa nähnyt, mutta kun törmäsin YouTubessa pätkään jossa Tveit ja Gavin Creel laulavat Take Me Or Leave Me-biisin Rent-musikaalista, tajusin kunnolla Tveitin lahjakkuuden ja taitavuuden. Ja sen jälkeen onkin kulutettu Tveit-videoita urakalla...

Linkki videoon

18. Missä roolissa haluaisin Aaron Tveitin nähdä... Nyt on vähän villi ehdotus mutta eiköhän lähtisi Mercution rooli Roméo et Juliette-musikaalissa. Vaikka musikaali ei vielä englanniksi olekaan maailmalla oikein innostanut, niin ehkäpä oikeanlaisella roolituksella...

19. Musikaaliohjaaja, jonka tyylistä tykkään on Jakob Höglund.

20. Koreografi, jonka tyylistä tykkään on myös Jakob Höglund ja hänen lisäkseen Reija Wäre ja Sam Spencer-Lane.

21. Tohtori Zivago ja Tarzan ovat ne kaksi musikaalia, jotka olen nähnyt useammin kuin minkään muun, molemmat 11 kertaa. Zivagosta olen nähnyt kaksi produktiota, toisen kymmenesti ja toisen kerran, ja Tarzanista yhden produktion sitten yksitoista kertaa.

22. Musikaali, jonka haluaisin nähdä uudelleen, on Aspects of Love.

23. Musikaali, josta halusin lähteä kesken pois on varmaankin Kolme iloista rosvoa, joka meni Helsingin kaupunginteatterissa kymmenen vuotta sitten. Lapsiminä ei ollut vakuuttunut teoksesta :D

24. Olen sen verran kovakuorinen etten vuodattele katsomossa kyyneleitä kovinkaan usein, mutta Äidinmaa ja Falsettos ovat sellaisia musikaaleja jotka itkettävät minua.

25. Minua naurattavia musikaaleja taas ovat erityisesti Spamalot, Urinetown ja Company.

Spamalot-musikaalin tunnelmissa Seinäjoella
© Susanna Salmi

26. Musikaalisuomennos, josta pidän, on Tohtori Zivagon suomennos joka on Sami Parkkisen käsialaa. Toimii paremmin kuin alkuperäiskielellä eli englanniksi, ainakin minusta.

27. Suosikkini suomalaisista musikaaleista on ehdottomasti Äidinmaa. Parasta ikinä.

28. Musikaali, jonka suosiota en ymmärrä, on Waitress.

29. Oudoin musikaali josta tykkään lienee Urinetown.

30. Jos piikki olisi auki ja saisin tilata mitä vaan väliaikatarjoiluksi, ottaisin teetä tai appelsiinimehua ja joko fetapiirakkaa tai sitruunamarenkipiirakkaa. Tai vaikka molempia kun piikki kerran on auki.

31. Parasta musikaalimatkaani on hankala valita, niitä kun on aika paljon ollut sekä kotimaassa että Lontoossa. Sanotaan nyt vaikka Lontoonreissu syyskuussa 2018, matkustin ekaa kertaa itsekseni ja sain nauttia yksin matkustamisen vapaudesta, hienoista esityksistä ja hauskoista stage door-hengailuista. Matkan musikaalit olivat Eugenius!, Bat Out of Hell, Little Shop of Horrors ja Heathers, lisäksi näin The Lieutenant of Inishmore-näytelmän.

Little Shop of Horrors-musikaalin loppukiitoksissa, paikkana Regent's Park Open Air Theatre
© Susanna Salmi

AIKUISET, kausi 2

Spoilereita luvassa, vähän ainakin.
Oona (Anna Airola) ja Arttu (Elias Salonen)
© Jaakko Kahilaniemi

Jee! Parasta! Yle Areenaan pamahti viikko sitten kerralla koko AIKUISET-sarjan kakkoskausi ja meikähän katsoikin sen sitten melkein kerralla. Ensimmäisen kauden (josta löytyy postaus täältä) jälkeen Areenaan on ilmestynyt Aikuisten spesiaalijaksoja neljä kappaletta, ja niitä katsellessa on ollut hyvä odotella tätä toista tuotantokautta, joka heti näin alussa sanottuna on kaiken odotuksen arvoinen. Ja koska kaikki jaksot katsoi niin nopeasti, toivon tosi kovasti että tätä iloa olisi luvassa vielä lisää ja kolmaskin kausi olisi tulossa. Aikuiset on mainion raikas, hyväntuulinen, nokkela, hauska, tarkka ja lämmin sarja, tykkään siitä hurjasti, ja taitavasti toteutettu sarjatimantti piristi onnistuneesti tämän toisen koronakevään tunnelmia. Ja kuten ensimmäinen kausi, myös kakkoskausi ilmestyi sopivaan aikaan tuomaan hurmaavia kesätunnelmia.

Aikuiset kertoo Oonasta (Anna Airola) ja hänen parhaasta kaveristaan Artusta (Elias Salonen), noin parinkympin puolivälissä olevista helsinkiläisistä, jotka luovivat rakkauden, ystävyyden, työ-elämän, ihmissuhteiden, ilojen ja pettymysten keskellä. Mukana menossa ovat muun muassa Oonan isä Markku (Ville Myllyrinne), Oonan kahvilan vakiasiakkaat (Linnea Leino, Biniyam Schelling & Joonas Nordman), Oonan poikaystävä Kuisma (Mikko Kauppila) ja kahvilan naapuriin pyöräkorjaamonsa perustava Pesso (Miro Lopperi) sekä Tuukka (Pyry Äikää), johon Arttu iskee silmänsä.

Suurin osa sarjoista, joita katson, on draamoja ja kaikissa jaksoissa käydään läpi vaikka ja mitä painavia ja synkkiä aiheita, eli komediat jäävät marginaaliin. Tämä sama pätee leffoihin, kirjoihin ja teatteriin, olen mieltymyksiltäni eniten tragediaihminen ja tämä onkin jo joissain blogipostauksissa mainitsemani juttu. Valitsen siis katsomani komediat satunnaisesti mutta huolella, jos huumori ei kolahda niin sitten ei kyllä lähde. Mutta Aikuisten kohdalla lähtee ja kolahtaa ja kaikkea, sarjan huumori on riemastuttavaa ja fiksua, monelle kohdalle ei voinut olla virnistelemättä. Käsikirjoituksen huomiot ja oivallukset ovat tarkkanäköisiä, huumori on inhimillistä eikä mitään pakkohauskaa, sellainen aitouden ja rentouden tunne paistaa paitsi huumorista myös kaikesta muusta, mitä kohtauksissa tapahtuu. Tämä aitous ja uskottavuus onkin yksi parhaita juttuja Aikuisissa, vaikka hahmojen tekemät päätökset ja heidän kohtaamansa tapahtumat vaikuttaisivat joskus kummilta tai epäloogisilta, ne eivät vaikuta siltä etteivätkö voisi ihan hyvin tapahtua. Vähän ristiriitaisia fiiliksiä herätti se, että koronatilanne oli sarjassa mainittu ja mukana esimerkiksi maskien ja kyynerpäätervehdysten kautta, mutta yökerhoissa, bileissä ja baby showereissa silti käytiin ja porukkaa oli paljon. Tai niinhän se taitaa olla ihan oikeastikin, ovathan kahvilat ja muut auki. Hyvä kuitenkin, että ajankuva ulottui myös koronaan.

Aikuisten käsikirjoitus on Anna Brotkinin käsialaa ja ohjauksesta vastaa Anna Dahlman. Käsikirjoitus on toisen kauden kohdalla vain kehittynyt, sarjan jaksot ovat hyvin tasapainossa keskenään ja punainen lanka kulkee ekasta jaksosta viimeiseen. Kerronta on syventynyt ja terävöitynyt, se löytää yksityiskohtia, ajatuksia ja tapahtumia yllättävistä ja tavallisista paikoista ja tarinassa on paljon kerroksia ja sisältöä, ei liikaa vaan sopivasti. Dialogi on arkista, toimivaa ja todellista, nuorison ja vanhempien ihmisten puhe eroaa toisistaan kuten oikeastikin tekee, ja keskustelut soljuvat sujuvasti kaikissa kohtauksissa. Kuten aiemmin mainittu, huumori on tarkkanäköistä ja niin on draamakin, käsikirjoituksessa on taitavasti rakennettu myös vakavampia, syvällisempiä juttuja, jotka ovat toimiva vastavoima humoristisille ja hauskoille kohtauksille, jolloin sarjakin on kiinnostavampi. On myös hienoa, miten hauskuus ja vakavuus vaihtelevat saman kohtauksen sisällä, ja se tuo jo ihastelemaani aitouden tunnetta. Kyllähän oikeassakin elämässä samat asiat saattavat naurattaa ja itkettää, ja samoista aiheista voidaan kurvata huumorin tai synkkyyden suuntaan. Ja meikä tietysti arvostaa vakavampia kohtauksia, vaikka Aikuisten huumori minua kovasti naurattaakin. Käsikirjoitukselle täytyy antaa kehuja myös siitä, että vaikka sarjan jaksot ovatkin melko lyhyitä (n. 20 minuuttia/jakso), niissä tapahtuu koko ajan mutta kiire ei tule eikä tunnu että tapahtumat jäävät kesken, vaan jaksoihin on sovitettu juuri oikea määrä juttuja jotta ne toimivat mutta eivät pursua yli.

Ohjaus on yksityiskohtaista ja näppärää, Aikuiset on eloisa ja vauhdikas sarja ja ohjaus tuo siitä esiin kaikki parhaat jutut. Ohjauksessa korostuvat rento ja nuorekas tunnelma, sellainen huolettomuus joka kesäisin ehkä enemmän vallitsee kuin muina vuodenaikoina ja joka enemmän on läsnä nuorena kuin vanhempana (tai mistäs vielä tiedän kuinka huoletonta vanhempana on). Ohjauksen vahvuus on se, että sekä henkilöohjaus että sarja kokonaisuutena ovat tosi onnistuneita, ja kun osa-alueet ovat kohdillaan, niin aikamoisen mainio lopputuloshan siitä syntyy. Sekä käsikirjoitus että ohjaus tavoittavat hienosti sen, että joskus pieneltä ja lapselliselta tuntuvat jutut voivat olla iso kriisi ja isommat ongelmat hoituvatkin helposti kun on oikea asenne. Tässä on myös ehkä "kulttuurieroja", sarjan (kaupunkilaisilla) tyypeillä ongelmat ovat erilaisia kuin minulla ja siksi vähän huvittaviakin, vaikkeivät omalle kohdalle sattuessa ehkä enää niin hauskoja olisikaan. Samoin Aikuisten helsinkiläiskuplassa meno on aika erilaista kuin täällä maalla, eli myös arkisissa keskusteluissa, paikoissa ja tapahtumissa on sekä paljon samaa että paljon erilaista, ja sehän on vain totta. Vaikka siis hetkisen ehdinkin jo Helsingissä vuokrata kämppää ennen kuin etäopiskeluun siirryttäessä luovuin siitä, en tähän stadilaiseen eloon oikein osannut samastua.

Pesso (Miro Lopperi) ja Oona (Anna Airola)
© Jaakko Kahilaniemi

Siinä missä tarina on syventynyt, ovat syventyneet myös hahmot, ja sarjan tyyppien elämää oli kiva päästä seuraamaan uuden kauden merkeissä. Tuntuu kuin hahmot olisivat saaneet valtavasti lihaa luidensa ympärille, heissä vaikuttaa olevan paljon enemmän nyansseja ja kerroksia kuin edellisellä kaudella, vaikka jo silloin kaikki toimi tosi hyvin, hahmogalleria oli mielenkiintoinen ja sarja hyvä kokonaisuus. Tosi hyvää on kuitenkin näköjään mahdollista edelleen parantaa, ja Aikuisten kakkoskausi onkin hämmästyttävästi vielä parempi kuin loistava ykköskausi. Kakkoskauden tarina ja käänteet ovat enemmän mieleeni kuin ensimmäisellä kaudella, ja varmasti myös se, että hahmot, tapahtumapaikka ja alkuasetelma olivat edelliseltä kaudelta tuttuja, teki toisen kauden katsomisesta hauskempaa, nyt uusia ja tuttuja juttuja tuli sopivassa suhteessa. Uusia juttuja ovat muun muassa uudet tuttavuudet Pesso (Miro Lopperi), joka perustaa pyöräkorjaamon Oonan kahvilan naapuriin, ja ravintoloitsija Tuukka (Pyry Äikää), johon Arttu ihastuu ensisilmäyksellä. Nämä hahmot nousevat tärkeään osaan sarjassa, ja ovat molemmat erinomaisia.

Näyttelijäntyötä oli jo ensimmäisellä kaudella ilo katsoa ja niin on edelleen, näyttelijät tulkitsevat hahmojaan taidolla ja mukavan rennolla, lempeällä otteella. Ja on ihan mahtavaa, että kaikki tehdään täysillä, joka kohtauksessa - oli se sitten millainen tahansa - tuntuu olevan onnistunut tunnelma ja meininki, juuri oikeanlaista eläytymistä ja heittäytymistä joka ei kaikissa sarjoissa todellakaan toteudu. Pääosissa nähtävät Anna Airola Oonana ja Elias Salonen Arttuna tuovat jälleen ruudulle niin ihanaa ystävyyskuvaa että sydäntä lämmittää, nämä bestikset ovat ihastuttavia ja ystävyyden ilo, lämpö ja rakkaus säteilevät ruudulta kirkkaasti. Myös erimielisyyksiä on vähän mukana, tietysti, mutta suurimmaksi osaksi Oona ja Arttu vaikuttavat olevan samalla aaltopituudella ja tukevat toisiaan kaikessa. Airola tekee roolissaan loistavaa työtä, Oonan hahmo on tosi kivasti rakennettu ja on hienoa, millä tavalla Airola hahmoaan aistii ja toteuttaa. Hänellä on juuri oikea ote kaikenlaisiin kohtauksiin, tarkka hahmonlukukyky ja taituruus olla hurjan hauska ilman, että huumori tai näytteleminen vedetään yli. Airola pääsee tällä kaudella näyttelemään monenlaisia tilanteita ja tunteita, ja hänen työnsä on sujuvaa joka hetkessä ja tunnelmassa. Salosen Arttu on valloittava hahmo, mainion monikerroksinen ja kiinnostava tyyppi jonka Salonen tuo ruudulle luontevalla otteella. Pidän kovasti siitä, millainen juonenkulku Artulle on tälle kaudelle luotu, ja Salosen käsissä Artun tarina rakentuu onnistuneesti. Salonen tekee roolinsa mainiolla asenteella, hänen näyttelemistään on mukava katsoa ja erityisen kivaa on se, miten Salonen tuo esiin Artun ajatuksia ja tunteita.

Mikko Kauppilan Kuisma on yhtä valloittava kuin ensimmäiselläkin kaudella, ja Kauppila tekee sujuvaa roolityötä. Hänellä on onnistunut tyyli tulkita hahmoaan, Kuisma on mielenkiintoinen hahmo ja Kauppila tuo hänet ruudulle tarkasti ja taidolla. Uutena hahmona sarjaan ilmestyvää Pessoa näyttelevä Miro Lopperi on minulle tuttu teatterin lavalta, ja Lopperi jatkaa vakuuttavia otteitaan myös television puolella. Pesso on ihan mahtava tyyppi, pidin hänestä heti ekasta kohtauksesta lähtien ja siitä eteenpäin hahmo vain paranee. Lopperi tekee mainiota työtä, hän lukee hahmoaan sujuvasti ja tekee Pessosta monipuolisen ihmisen, josta ei voi olla tykkäämättä. Pidän siitä miten mukavan, hyväntuulisen ja hyvän tyypin oloisena Lopperi Pesson ruudulle marssittaa, varsin hyvä rooli. Ja minulle samastuttava tyyppi myös. Uutena sarjaan ilmestyy myös Tuukka, jota näyttelevä Pyry Äikää on hänkin teatterilavalta minulle tuttu, ja niin on moni muukin sarjassa esiintyvä kun tarkemmin ajattelen. Onpas muuten mahtava Tuukan ensiesiintyminen, siinä on kaikki kohdillaan, musiikki, kuvaus, höyhenet ja kaikki muu. Mahtavaa. Äikää tekee onnistuneen roolin, hänellä on oikein hyvä ote hahmoonsa ja Tuukka kehittyy hahmona kauden aikana, Äikään roolityöskentely on tarkkanäköistä ja luontevaa. Ville Myllyrinteen Markku on yksi suosikkihahmoistani, ja myös ehkä se hahmo johon eniten samastun Aikuisissa. Myllyrinne tekee mainiota työtä, hän tuo hahmonsa ruudulle hauskalla ja leppoisalla tavalla. Muista hahmoista nostetaan vielä ainakin Linnea Leino Pilluminatin roolissa, Joonas Nordman Pukumiehenä ja Biniyam Schelling Graafikkona, nämä Oonan kahvilan vakiasiakkaat ovat olennainen osa sarjaa ja näyttelijät ovat rooleissaan erinomaisia. Myös Oonan kahvilan tet-harjoittelija Lumiana nähtävä Sara Pehrsson on tosi hyvä, samoin Pablo Ounaskari Pininä.

Sen lisäksi että Aikuiset on hyvä sarja, se myös näyttää hyvältä. Kuvaus on toimivaa ja sopii sarjan tyyliin, puvustus on tosi onnistunut ja kuvauspaikat valittu hyvin. Erityisesti pidin Blue Space-taideteoksesta joka viimeisessä jaksossa nähdään, neljännen jakson yökerho/bilekohtauksesta, Oonan kahvilasta ja kutosjakson lopputekstikohtauksesta ampumaradalla. Ja viimeisen jakson viimeisestä kuvasta (ennen lopputekstikohtausta siis), onpa hieno! Ja täydellinen musavalinta myös taustalla. Musiikki on muutenkin iso osa Aikuisia ja monipuolisia, raikkaita ja tunnelmaan sopivia biisejä on laitettu kohtauksiin soimaan, niillä on tärkeä osa kokonaisuudessa. Mainio osa kokonaisuutta ovat myös välikuvat kaupungilta, kohtausten välisiin aukkoihin ripotellut hetket jotka tuovat kerrontaan avaruutta ja samalla syventävät sarjan miljöökuvaa ja henkeä plus ovat usein hauskoja ja nokkelia.

Meinasin ensin että listaan tähän suosikkikohtauksiani, mutta niitä uhkasi tulla aika pitkä lista joten rajasin vain pari kaikista suurinta suosikkihetkeäni. Yksi on ehdottomasti jo hehkuttamani Tuukan ensiesiintyminen, ihan superhyvä kohta. Sitten Oonan ja Pesson juttelu mattolaiturilla on todella hyvä kohtaus, samoin Artun ja Tuukan riita kasijaksossa (ai miten niin tykkään näistä vakavemmista kohtauksista...). Pidin siis Blue Space-taideteoksesta ja yksi suosikkikohtiani on kun Arttu esittelee Blue Spacea Oonalle. Ylipäätään suurin osa Oonan ja Artun välisistä kohtauksista on tosi kivoja, heidän ystävyytensä kuvaaminen on sarjan parhaita juttuja ja sille on onneksi annettu paljon tilaa. Ja, no, tämä ei nyt ole yksi kohtaus, mutta suosikkijuttujani sarjassa on myös se, miten hyväntuulinen ja sydämellinen se on, tätä katsoessa tulee kyllä niin hyvälle mielelle.

Oikein ihana katselukokemus oli siis tämä Aikuisten kakkoskausi, pidin paljon ja oli hurjan kivaa palata tämän sarjan pariin. Suosittelen kaikille jotka eivät vielä jostain syystä ole Aikuisia katselleet, tämä piristää, ilahduttaa ja hauskuuttaa eli on takuulla katsomisen arvoinen.

Arttu (Elias Salonen,), Oona (Anna Airola) ja Markku (Ville Myllyrinne)
© Jaakko Kahilaniemi