Taisto @ Valtimonteatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Valtimonteatteri!

kuva: Heidi Bergström

Minähän en ole ikinä ennen nähnyt monologia. Muutama esitys on kiinnostanut mutta kun en ole kuitenkaan sitten mennyt. Nyt kuitenkin istuttiin äidin kanssa Valtimonteatterin katsomoon Taistoa katsomaan.

Taistoa kuvaillaan niin, että se on "indie-hengessä toteutettu kulttiesitys teatterin tekemisestä Suomessa vuonna 2016." Ja näinhän se on. Lavalla on Karlo Haapiainen joka oli minulle uusi mutta mieluinen tuttavuus. Alussa hän kiertää lavaa hiljaa eikä puhu mitään, eikä puhu yleisökään. Sitten esitys lähtee kunnolla käyntiin ja yleisö on ihan mukana, nauraa ja hymähtelee myöntelevästi.

Lavalla tulee esiin teatterijuttuja ja -kliseitä, niille haistatellaan ja naureskellaan hyväntuulisena ja välillä tuohtuneena. Esitys pitää tiukasti otteessaan ja silmät seuraavat esiintyjän tekemisiä herkeämättä. Yleisölle kerrotaan juttuja joihin pitää reagoida, yleisöltä kysellään ja yleisöä ihmetellään. Mekö tulimme tätä katsomaan vapaaehtoisesti? Teatteriin? Kamalaa.

Lavalla nähdään myös esitystreenejä ja tarkkaa golfia, perunateatterin jäsenet lentelevät ja tehdään monologi, se on kuningaslaji. Niin tuntuu olevan, sanoisin minäkin ensimmäisen monologikokemukseni jälkeen. Olen iloinen että se oli tämä esitys. 

Karlo Haapiainen on lavalla tosi hyvä. Ilmeikäs, pitää yleisön otteessaan ja saa yleisöstä esiin reaktioita. Hän pitää esityksen kasassa ja vie tarinaa luontevasti eteenpäin. Hyvä että uskalsin hengittää kun lavalla oli hiljaista, koska hiljaisuus kuului siihen hetkeen kuten nauru johonkin toiseen hetkeen.

Kun esitys alkoi lähestyä loppua, olisin voinut katsoa sitä vielä kauemminkin. Loppu sai hymyilemään, loppuuko tämä nyt, kumartaako se vai ei? Hymy huulilla istuin muutenkin melkein koko ajan, hyväntuulinen vaikkakin kriittinen monologi tämä oli.

Kyllä siis. Tykkäsin tästä oikein paljon, kiitos onnistuneesta esityksestä Taiston porukalle!

Teit meistä kauniin

kuvat © Lars Johnson

Käytiin eilen katsomassa koko perheen kanssa Teit meistä kauniin-elokuva, joka kertoo Apulanta-yhtyeen syntytarinasta. Vaikka bändi ei ole minulle kovin tuttu muutamaa biisiä lukuunottamatta, oli elokuva silti kiinnostava ja viihdyttävä.

Toni (Tatu Sinisalo) muuttaa äitinsä kanssa Heinolaan ja törmää vähän ajan kuluttua Anttiin (Roope Salminen) ja tämän kaveriin Sipeen (Teppo Manner) joiden kanssa perustaa bändin. Bändin nimeksi tulee Apulanta. Basistiksi saadaan vaihto-oppilasvuottaan Suomessa viettävä Mandy (Mimosa Willamo), johon Sipe iskee silmänsä. Mandyn lähdettyä takaisin kotiin basson varteen otetaan Tuukka (Iiro Panula). Tarinaan punoutuu mukaan niin bändin alkuhetket kuin poikien kasvutarina.

Kokonaisuudessaan leffa oli oikein toimiva, vähän hidastempoinen mutta viihdyttävä ja sopivan mittainen. Se onnistui herättämään tunteita, tuli niin naurettua kuin vähän liikututtua myös. Elokuvan musiikki (ja nimenomaan siis taustamusiikki, ei nämä Apulannan biisit) toimi tosi hyvin ja sopi kohtauksiin. Myös Apiksen biisit istuivat leffaan (tottakai) ja kyllähän sieltä tutun kuuloista musaa tuli.

Eniten tykkäsin Teppo Mannerin roolisuorituksesta Sipenä, hän oli ilmeikäs ja herkän oloinen nuori mies ja tekee kyllä hyvän roolin. Myös Iiro Panula onnistuu hyvin ja hänen Tuukkansa on hyvin kiinnostava hahmo. Roope Salmisen Antti on kiihkeästi punk-aatteen takana ja hänellä on pari tosi hyvää kohtausta joita olisin katsonut kauemminkin, hyvä hahmo oli tämäkin. Leffan hienoimman kohtauksen sai näytellä Tatu Sinisalo, se Tonin sillan alla riehuminen oli vaikuttava, vielä kun niin voimakas musiikki soi taustalla ja kohtaus oli kuvattu hyvin niin meikäläinen ei voinut silmää räpäyttää ettei hetki mennyt ohi. Vau. Tonin hahmo oli myös siltakohtauksen ulkopuolella hyvin toteutettu.

Tämähän toki perustuu tositapahtumiin, mutta koska hahmot tai bändin historia ei ollut minulle tuttu, pystyin katsomaan tarinaa puhtaalta pöydältä. Tämä oli mukava leffakokemus, muutkin perheenjäsenet tykkäsivät ja kehuivat näyttelijöitä. Minusta kuvauspaikat oli valittu oikein hyvin ja kuvaus itsessään oli toimiva. Myös näyttelijät onnistuivat hyvin ja leffa tavoittaa vrmasti Apulannan alkuhetkien tunnelmia ja nuorten miesten tunteita hyvin.

Sirkus Finlandia 40 vuotta

Minulla ja isälläni on lähes jokavuotinen perinne käydä katsomassa Sirkus Finlandian show kun se tapansa mukaan Mäntsälässä vierailee, ja tänävuonna se olikin sirkuksen 40-vuotis juhlanäytös.

kaikki kuvat © Susanna Salmi

Calle Jr., Ignat, Maria, Sofia ja ihastuttavat hevoset.

Sandor Donnert 

Donnert's Family

Catwall - tämä oli hurjan hauskan näköistä! 

Liina Aunola

Tänä vuonna ohjelma oli oikein onnistunut, kaikki esiintyjät taitavia ja show vyöryi eteenpäin sopivaa vauhtia, ei tullut hetkeksikään tylsää. Parhaimpia esityksiä tällä kertaa olivat kanadalainen Catwall, Sandor Donnertin hevosen selässä jongleeraus ja suomalainen Marko Karvo. 

Hieno oli myös suomalaisen Liina Aunolan ilma-akrobatia, kyllä näytti upealta kun hän hiukset hulmuten keinui teltan katonrajassa. Kokonaisuudessaan siis kiva show ja tykkäsin paljon, aloin jo suunnittelemaan josko sitä menisi vielä kerran katsomaan tämänvuoden ohjelman, niin monia huipputyyppejä oli mukana!

Rich Metiku

Dianan suloinen mäyris, valloittava pikkukaveri

Rob Torres

Aleksi Martin

Justin Case

Marko Karvo

Housut pois @ Lahden kaupunginteatteri

Näin esityksen kriitikkolipulla, kiitos  LKT!

kuvat Tarmo Valmela

Eilen oli Housut pois-musikaalin ensi-ilta Lahden kaupunginteatterissa ja sinnehän meikäläinen suuntasi.

Housut pois kertoo porukasta entisiä tehdastyöläisiä, jotka tarvitsevat rahaa mutta joilla ei ole töitä. Jerry (Tuukka Leppänen) saa idean alkaa kavereineen strippareiksi nähtyään, miten naiset villiintyivät kun sellainen paikkakunnalla vieraili. Kaverit eivät heti ole mukana, mutta Jerry alkaa sinnikkäästi vakuutella, ettei heillä ole muuta menetettävää kuin housunsa. Jerry on eronnut ja jos ei elatusmaksuja pian ala ilmestyä, ei hän saa kohta nähdä poikaansa Nathania (Danil Schröder/Christian Ruotanen). Siksipä olisi pian saatava rahaa ja kaverit mukaan tanssiryhmään.

En oikeastaan tiennyt musikaalista tai tarinasta kovin paljon mitään, mutta se ei haitannyt yhtään. Juoneen pääsi heti sisään ja tarina kulki selkeästi. Tykkäsin heti lavastuksesta, lavaa oli käytetty hyvin kokonaisuutena ja siellä liikuttiin eri tasoissa. Puvustus oli monipuolinen ja toimiva sopien myös musikaalin ajan henkeen.

Jerryn kokoama tanssiporukka eli Jerry itse, Dave (Mikko Jurkka), Malcolm (Panu Kangas), Noah "Härkä" (Henry Hanikka), Ethan (Timo Välisaari) ja Harold (Mikko Pörhölä) tekee hyvää työtä. Porukka pelaa hyvin yhteen ja heidän keskinäiset suhteensa kehittyvät musikaalin edetessä. Tanssikin alkaa kankean alun jälkeen sujumaan ja miehet vapautumaan. 

Tuukka Leppänen on hieno Jerry, laulaa ja tanssii upeasti ja näytteleekin niin hyvin, että häntä katsoisi vaikka koko päivän. Kaikki tunteet tulevat selkeästi esille ja Jerrystä muodostuu mukava tyyppi. Mikko Jurkka on tosi hyvä Jerryn parhaana kaverina Davena, hänkin esittää tunteensa selkeästi ja on monivivahteinen tyyppi. Kaikki nämä tanssimiesten näyttelijät tekevät hyvät roolit ja hahmot ovat todellisia ja kiinnostavia.

Ensi-illassa nähty Danil Schröder on oikein mainio Nathan ja isä ja poika-kohtaukset toimivat tosi hyvin. Mainittakoon vielä "Kone" (Jarkko Miettinen), joka siis oli tämä strippari, joka innosti nämä muut miehet kokeilemaan samaa. Hyvä rooli ja hyviä kohtauksia tällä tyypillä. Myös Satu Säävälä on railakas ja hauska Jeanette-pianisti, joka kannustaa tanssiryhmän harjoittelemaan kovemmin. Loppu porukka tekee myös hienoa työtä, tanssii ja laulaa taitavasti ja pitää yleisön hallussaan.

Odotin tämän olevan kevyempi, mutta tässähän olikin hyvä tarina ja hienot hahmot, todellisia tilanteita ja myös huumoria. Musiikki oli monipuolista ja kivaa kuunneltavaa, suomennokset toimivat ja biisit sopivat tarinaan hyvin.  Paljasta pintaakin toki näkyi mutta en nyt paljasta kaikkea (eri asia paljastetaanko lavalla sitten?).

Tässä on paljon hyviä kohtauksia, oikeastaan sellaisia "turhia" kohtia ei ole ollenkaan. Hauskoja juttuja on paljon, mutta myös niitä vakaviakin kohtauksia joista minä niin tykkään. Ilmeet ja eleet merkitsevät tässä tarinassa paljon ja myös liikkeet. Tässä näyttelijät onnistuvat hienosti ja heitä on ilo katsoa lavalla.

Vähän ensi-ilta jäykkyyttä oli kai ilmassa, mutta kyllä toimi ainakin minulle tämä juttu. Seuralaiseni nauttivat myös musikaalista ja tullaan jollain porukalla uudelleenkin katsastamaan. Kiinnostavaa nähdä miten hahmot ja tarina tästä kasvavat, lupaavalta näytti ainakin ensi-illassa. Onnistunut musikaali ja onnistuneet näyttelijävalinnat myös, oikein hyvä!

Kiviä taskussa @ Helsingin kaupunginteatteri

kuvat Tapio Vanhatalo

Eilen näin Kiviä taskussa-esityksen toiseen kertaan mukanani kolme jotka eivät vielä olleet esitystä nähneet.

Kiviä taskussahan on saanut ensi-iltansa jo 24.10.2002 ja siitä lähtien parivaljakko Martti Suosalo ja Mika Nuojua on saanut esittää tarinaa loppuunmyydylle salille. Rooleja on 15 ja näyttelijöitä kaksi, eli tekemistä herroilla riittää.

Charlie (Suosalo) ja Jake (Nuojua) menevät avustajiksi amerikkalaisen elokuvan kuvauksiin ja tapaavat kuvauksissa monenlaisia ihmisiä, esimerkiksi innokkaan ohjausassistentin Erinin (Nuojua), ihastuttavan filmitähden Caroline Giovannin (Suosalo) ja tämän henkivartijan Jockin (Suosalo).

Ovat nämä herrat kyllä taitavia, esitystä on nautinto katsoa eikä malttaisi lähteä väliajalle saati sitten kotiin. Nauraa saa ja kunnolla, sekä nauttia tarinasta ja varsin värikkäistä hahmoista. Esityksessä ei oikeastaan ole mitään huonoa ja se on hioutunut vuosien varrella teräväksi ja sujuvaksi, huumori toimii ja kaikki onnistuu. Ehdottomasti yksi parhaista jutuista mitä olen nähnyt ja toivottavasti ehdin näkemään vielä uudestaan, tästä ei saa tarpeekseen. 

Sekä Suosalo että Nuojua saavat muutettua itsensä hahmosta toiseen sujuvasti ja nopeasti, pienillä eleillä lavalle ilmestyy milloin kukakin. Taitavaa työskentelyä ja yleisö pysyy näyttelijöiden ja tarinan otteessa tiukasti. Muutama vakavakin kohtaus mahtuu mukaan, mutta pääosin aina joku katsomossa hekotteli ja yleensä koko yleisö samaan aikaan. Tyylikäs tanssikohtaus sai ansaitsemansa aplodit ja myös loppukiitokset raikuivat pitkään. 

Kiviä taskussa on mahtava, hauska ja kertakaikkiaan onnistunut esitys.

Komisario Palmun erehdys @ Helsingin kaupunginteatteri

Näin esityksen medialipulla, kiitos HKT!

kuvat © Henrik Schütt

Pakattiin eilen eli maanantaina koko perhe autoon ja lähdettiin Arena-näyttämölle selvittelemään rikoksia Komisario Palmun erehdys-näytelmän tahdissa.

Vaikka ehkä olenkin nähnyt tämän Palmu-elokuvan, voin kyllä sanoa että en muista siitä mitään. Näinpä minulla ei ollut mitään vertailukohtaa eikä hajuakaan murhaajasta. Siinäpä sitten aloin arvailemaan alusta asti kuka se on - ja tiesin oikein!

Bruno Rygseck (Jari Pehkonen) on hukkunut kylpyammeeseensa ja tämä vaikuttaa tapaturmalta. Komisaario Palmu (Mikko Kivinen) kutsutaan kuitenkin Brunon talolle selvittämään tapausta mukanaan apulaisensa Kokki (Risto Kaskilahti) ja Virta (Iikka Forss). Paikalla onkin sitten runsaasti porukkaa, Brunon kohta entinen vaimo Alli Rygseck (Aino Seppo), Brunon täti Amalia Rygseck (Leena Uotila), Brunon serkut Airi (Vappu Nalbantoglu) ja Aimo Rykämö (Antti Peltola), insinööri Erik Vaara (Pekka Huotari), Brunon palvelija Batler (Eero Saarinen) sekä kirjailija Laihonen (Kalle Pylvänäinen) ja Irma Vanne (Vuokko Hovatta). Siinäpä Palmulla on sitten tutkimista, perheenjäsenten jutut ovat välillä keskenään ristiriidassa ja välillä taas aivan päättömiä. Oliko Brunon kuolema siis onnettomuus, murha, tappo vai mikä? 

Ensimmäiseksi täytyy sanoa, että varsin värikäs ja hieno hahmogalleria tässä! Erityisesti tykkäsin Brunosta, nuoriherra Aimo Rykämöstä, Virta ja Kokki-parivaljakosta sekä Amalia Rygseckistä. Ja olihan Palmu tietysti hyvä tyyppi. Myös lavastus oli mieleeni, näyttämö muuttui näppärästi ja huomaamatta milloin miksikin. Valoilla saatiin muutettua tunnelmaa helposti ja tyylikkäästi. 

Nyt vähän lisää hahmoista. Mikko Kivinen on varsin rauhallinen, kiireetön ja älykäs Palmu. Hänestä huokuu tietty arvokkuus ja se, että Palmu on esimerkiksi apulaistensa yläpuolella. Hieno suoritus ja tykkäsin kovin. Iikka Forss ja Risto Kaskilahti ovat molemmat sopivasti Palmun varjossa, erottuvat kuitenkin omina persooninaan ja Kokki sekä Virta saivat välillä huomioni pois muista tapahtumista. Ja hienosti kajahtaa Silmät tummat kuin syksyinen yö! Virta on hyvin ilmeikäs tyyppi ja sellainen kärsimätön vielä, haluaisi selvittää rikoksia eikä odotella. Kokki taas hymähtelee Virran innokkuudelle ja tuntuu olevan perillä asioista.

Pekka Huotari on suorapuheinen mutta vähän hätäinen insinööri Vaara. Hän tekee hyvän roolin, Erikistä tulee esiin monia puolia esityksen aikana. Antti Peltolan Aimo on minusta oikein mainio hahmo, koko ajan ottamassa vähän ryyppyä ja hyvin hermostuneen oloinen. Mielenkiintoinen hahmo, paljon eleitä ja ilmeitä ja huomasin kiinnittäväni huomiota siihen, miten juuri nuoriherra Rykämö reagoi tilanteisiin. Aimon sisko Airi vaikutti varovaiselta tyypiltä ja siltä, että hän salaa jotain. Vappu Nalbantoglu tekee hyvän roolin. Leena Uotila on totutusti oikein hyvä ja Amalia Rygseck on topakka täti, joka (ainakin yrittää) pitää muun porukan kurissa.

Bruno Rygseck taitaa olla suosikkihahmoni näistä, ulkonäöltään Bruno on varsin mielenkiintoinen ja herätti heti huomioni sarvet päässä ja naama maalattuna. Hyvin viekas ja railakas tyyppi sekä hyvin tehty rooli Jari Pehkoselta. Kaikki muutkin näyttelijät ovat saaneet hahmoistaan samaistuttavia ja monipuolisia, voisin tulla katsomaan tämän uudestaan ihan vaan siksi, että ehtisin tutustua hahmoihin lisää.

Tarina on itsessäänkin kiinnostava, rikosten selvittely on aina mielenkiintoista eikä tässä ole tehty yleisölle liian helpoksi murhaajan arvaamista. Vaikka tietäisi jo valmiiksi mitä tapahtuu, esitys viihdyttää ja pitää otteessaan, ainakin näitä seurueeni Palmu-elokuvat nähneitä. Minäkin taidan katsoa ne, ainakin tämän Komisario Palmun erehdyksen, josko se olisi yhtä hyvä kuin esityskin.

Komisario Palmun erehdys tarjoilee otteessaan pitävää poliisintyötä herkullisen hahmoporukan ja tyylikkään toteutuksen voimin.

Shrek @ Helsingin kaupunginteatteri

Näin toisen ensi-illan bloggaajalipulla, kiitos HKT!

Anna-Maija Tuokko, Matti Leino & Jon-Jon Geitel / kuvat © Tapio Vanhatalo

Shrek-musikaalia ihastelin ahkerasti tällä viikolla elikkä kaksi kertaa, molemmat ensi-illat 25.8 ja 27.8.

Shrek ei ole animaationa niin vakuuttanut minua, olen nähnyt sen pari kertaa mutta kauheasti en edes muista koko leffasta vaikka katsoinkin sen silloin kun tieto musikaalista kantautui korviini. Tarina kuitenkin oli siis pääpiirteissään tuttu ja odotin innolla millaiselta juttu näyttää lavalla.

Shrek (Petrus Kähkönen/Jon-Jon Geitel) elelee yksinään suolla, kunnes sinne pelmahtaa sekalainen joukko satuhahmoja. Heidät on pakottanut sinne ilkeä pieni mies, lordi Farquaad (Antti Timonen/Kari Arffman). Shrek lähtee etsiskelemään tätä hallitsijaa ja törmää matkalla mainioon karvanavigaattoriin, Aasiin (Matti Leino), joka lupautuu ohjaamaan jätin perille. Farquaad määrää kaksikon prinsessan pelastushommiin saadakseen itselle morsion ja niinpä tie käy kohti Fionan (Anna-Maija Tuokko/Laura Alajääski) tornia jota vartioi lohikäärme (äänenä Raili Raitala). Siinä sitten pelastellaan neitoa pulasta, paistellaan tuffeleita, jaetaan kurjia lapsuusmuistoja, piereskellään ja lauleskellaan.

Melkein heti käy selväksi että tämähän on hyvin värikäs juttu ja lava pursuilee erilaisia hahmoja. Ja nyt siis Erilaisia isolla Eellä. Dulocin valtakunnasta pihalle potkitut satuhahmot eivät ole niitä tavallisimpia kansalaisia, kuten eivät vihreä jätti tai puhuva aasikaan. Shrekin tärkeä ja ajankohtainen teema onkin erilaisuuden (ja myös itsensä) hyväksyminen. Tämä tulee selvästi esille, mutta hyvällä tavalla. Erilaisuus on voimavara ja se myös kerrotaan musikaalin edetessä.

Musiikki on minun makuuni, vaikka en olekaan ennen Shrekin biiseihin törmännyt. Kuuntelin musikaalin läpi englanniksi vähän aikaa sitten ja tykkäsin sanoituksista, onneksi suomennos on onnistunut hyvin ja laulut toimivat. Musikaalin on suomentanut (ja myös ohjannut) Kari Arffman, joka vuorottelee lordi Farquaadin roolissa.

Huumori tuntui toimivat niin lapsiin kuin aikuisiinkin sekä kaikkiin siltä väliltä, vaikka eri ikäiset hekottelevatkin eri jutuille. Pieruhuumori tuntuu kuitenkin purevan ikää katsomatta. Varsinkin Aasi saa välillä nauramaan, lavalla tulee esiin niin Matti ja Teppo, Pokemon Go, Jorma Uotinen kuin munkit, diabetes ja vaikka mitkä muut.

Shrekinä vuorottelevat Kähkönen ja Geitel tekevät molemmat hyvää työtä ja laulavat hienosti. Kähkösen Shrek vaikuttaa vähän herkemmältä ja pohdiskelevammalta, Geitel on äkkipikaisempi, mutta myös herkkä ja hauska. Molemmat Shrekit kasvavat tarinan edetessä ja heistä näkyy hyvin, miltä erilaiset tilanteet tuntuvat. Fionat ovat molemmat mahtavia laulajia, kyllä kelpaa kuunnella. Steppaus ja tanssahtelu sujuu myös ja Fiona on ihana, kipakka prinsessa. Alajääsken Fiona oli ilmeikäs ja vauhdikas, Tuokon myös.

Aasin roolissa ei ole kaksoismiehitystä, vaan Matti Leino vetäisee karvakaverin roolin joka näytöksessä. Mahtava juttu ja upea Aasi hän onkin. Mainio pitkäkorva taipuu moneen ja vauhtia on vaikka muille jakaa. Laulukin sujuu ja huumori kukkii. Lordi Farquaadina näin vain Antti Timosen, eli Kari Arffmanin tulkintaa tästä on vielä mentävä katsomaan. Timonen on loistava pikku (melkein) kuningas, varsinkin tanssiminen sujuu hienosti polvillaan. Farquaad ei kuitenkaan ole pelkästään ilkeä vaan hänkin on vähän erilainen vaikkei sitä myönnäkään. Hienot ovat myös hallitsijan tanssijoukot, Dulocin porukka tekee hyvää työtä.

Muista hahmoista mainittakoon Pinokkio (Kai Lähdesmäki), Susi (Unto Nuora), Noita (Tiina Peltonen) ja Piparkakkupoika (Emilia Nyman). Satuhahmot olivat kyllä niin värikästä porukkaa, että millään ei ehtinyt kaikkia nähdä vaikka kuinka yritti. Tämä porukka myös tanssii, laulaa ja näyttelee niin hienosti, että täytyy ihastella useampi hetkinen.

Nauratti myös Aasin "Mitä vi...hreää?" sekä moni muu juttu. Tässä oli myös tasainen ensimmäinen ja toinen puoliaika, yleensä väliajan jälkeen meno paranee mutta nyt oli hyvät tunnelmat alusta loppuun saakka.

Lavastus on onnistunut ja toimii mainiosti. Muutaman jutun olisi voinut tehdä toisin, mutta lava on niin värikäs ja täynnä kivoja juttuja, että sitä katsoo hymyillen. Värikäs on koko esityskin, syksyn muuttuessa synkemmäksi tietää että täältä saa sitä väriterapiaa ja onnellisia fiiliksiä. Esitys on onnistunut ja viihdyttää pieniä ja isoja katsojia, ja mikä tärkeintä, se laittaa hyvälle tuulelle sisältän silti opetuksen.

Laura Alajääski, Matti Leino & Petrus Kähkönen

Onnellisesti naimisissa!
Laura Alajääski, Mikko Vihma & Antti Timonen