ihanin näkemäni elokuva

facebook

Viime maanantaina käytiin äitin kanssa katsomassa Oscar- voittajaleffa Kaiken teoria. Ja onneksi käytiin. Ihanin elokuva ikinä ♥

"Kaiken teoria kertoo yhdestä maailman merkittävimmistä elossa olevista ajattelijoista, astrofyysikko Stephen Hawkingista. se on myös tarina kahdesta ihmisestä, joiden rakkaus oli kyllin väkevää uhmaamaan kovintakin kohtaloa." - finnkino

Kaiken teoriassa parasta oli elokuvan kiireettömyys. Kahden tunnin kesto oli juuri sopiva, ja sen aikana ehti nauraa, liikuttua ja nauttia. Elokuvan pääparia, Stepheniä ja Janea, näyttelivät Oscarin roolista voittanut Eddie Redmayne ja Oscar-ehdokkuuden ja Golden Globe- palkinnon roolista saanut Felicity Jones. Redmaynen suoritus oli todellakin Oscarin arvoinen, aivan upeaa roolityötä! Varmasti vaikeaa ollut näytellä Stepheniä tämän motoneuronitaudin edetessä ja normaalien taitojen kadotessa. Felicity Jones on herkkä ja voimakas, vakuuttava Jane Hawking.

Lavastus ja puvustus olivat sopivan hempeitä tai tietyllä tavalla ainakin, vähän mahtipontisia ja hieno ilotulituskin nähtiin. Ainakin elokuva vaikutti aika todenmukaiselta, juoni oli ymmärrettävä ja siinä pysyi hyvin mukana. Heti kun tämä DVD:lle tulee niin ryntään ostamaan ja katson uudelleen. Todella kaunis elokuva ja koskettava myös. Hahmot olivat mieleenpainuvia ja osaan pystyin samaistumaan. En tiedä oliko elokuvan esikuvien luonteet tavoitettu, mutta hyvin ainakin oli näytelty.

Oli tämä kyllä lumoava. Mahtava. Upea. Ainutlaatuinen. Koskettava. Täydellinen. Kaunis.

Sanoinkuvaamaton.

Big Game

Big Game- facebooksivut

Perjantaina suunnattiin jälleen elokuviin, tällä kertaa vuorossa oli Jalmari Helanderin (mm. Rare Exports) ohjaama Big Game. 

Elokuvassa Air Force One on kuljettamassa Amerikan presidenttiä (Samuel L. Jackson) Helsinkiin valtiovierailulle, mutta se ammutaan alas terroristien hyökkäyksessä. Presidentin ainoa toivo on hänet pelastava suomalaispoika Oskari (Onni Tommila). Alkaa vauhdikas seikkailu terroristien ja luonnon armoilla Pohjois-Suomen karuissa maisemissa.

En tiennyt paljoa, mitä odottaa Big Gamelta koska olin nähnyt vain trailerin enkä tiennyt juonesta paljoa mitään. Ehkä siksi, tai sitten muutenkin, elokuva yllätti positiivisesti. Juoni ja kohtaukset olivat sopivan tiiviitä eikä katsomiseen kyllästynyt. Maisemat olivat hienoja vaikka ne eivät tietenkään olleet Suomessa vaan Saksassa ja Norjassa kuvattuja. Toimintakohtaukset olivat hienoja, ja myös Air Force One:in putoaminen oli upeasti toteutettu. 

Onni Tommila on todella lahjakas, ja näytteli uskottavasti. Yllätti kyllä, trailerin perusteella en näin hyvää roolisuoritusta osannut odottaa. Samuel L. Jackson oli mahtava, kuten yleensä aina. Oskarin ja presidentin välillä oli paljon hauskoja kohtauksia. Mahtavaa myös kuulla suomenkieltä leffassa jossa on paljon ulkomaalaisia, kuuluisia ja taitavia näyttelijöitä. Tietysti se että elokuva on suomalainen vaikuttaa siihen, mutta tuntuu se silti aina ylpeydenaiheelta. Enemmänkin suomea olisi tietysti voinut iskeä johonkin väliin, mutta hyvä näin.

Big Game on hauska, koskettava, yllättävä, jännittävä ja vauhdikas elokuva, joka pitää otteessaan loppuun asti. Ihmettelen kyllä, että missä niin kestäviä pakastimia kuin leffassa nähty oikein tehdään. Hyviä roolisuorituksia elokuva täynnä, kukaan ei mitenkään yllättänyt paitsi Onni Tommila joka yllätti oikein iloisesti, vanhemmat näyttelijät olivat tasaisen varmoja ja hyviä niin.

Kannattaa käydä tämä katsomassa ja nauttimassa suomalaiseta elokuvasta.

Cinderella

kuvat Cinderellan facebook-sivuilta

Hauskaa aprillipäivää kaikille!

Mäntsälässä alkoi muutaman päivän mittainen leffaputki, kun Story Hill Cinema alkoi näyttää kunnantalon valtuustosalissa elokuvia! Avausohjelmistoon kuuluu mm. Fast and Furious 7, Kaiken teoria sekä Cinderella - Tuhkimon tarina, jonka kävimme tänään katsomassa. Kiitokset Story Hillille, valtuustosali sopi hyvin myös leffasaliksi, vaikka kattoikkunoista tulvikin hieman valoa eivätkä penkit olleet elokuvateatteritasoa. Äänentoisto oli todella hyvää ja valkokangaskin hyvän kokoinen.

Cinderellan juoni on siis sama kuin Tuhkimossa, tämähän on näytelty, vähän nykyaikaisempi versio Disneyn piirretystä. Disneyn tuottama siis myös Cinderella. Ohjaajana toimi Kenneth Branagh ja käsikirjoituksen kirjoitti Chris Weitz. 

Ennen kaikkea Cinderella on todella kaunis elokuva. Piirrosversio ei ikinä ole iskenyt kovin paljoa, mutta toisin kävi tässä versiossa. Kaikki puvut, maisemat, kohtaukset ja yleisilme olivat elokuvan ajan upeita ja lähinnä jäi sellainen ihasteleva fiilis. Muutama puku tosin näytti vähän liiankin nykyaikaiselta, mutta suurin osa puvuista oli juuri sellaisia ihania prinsessamekkoja ja komeita prinssinpukuja. 

Pääosaa Ellana näytteli ihastuttava Lily James joka sopi kyllä rooliin täydellisesti. Alussa hän ei ihan vakuuttanut minua, sillä en ollut oikein kuullutkaan koko tyypistä eikä hän näyttänytkään kovin ihmeelliseltä. Leffan edetessä vakuutuin Jamesin näyttelijäntaidoista ja hän hurmasi minut kertaheitolla. Aika huikea tyyppi kyllä! Ja miten hienosti näytelty kaikki pienetkin eleet ja tunteet. Pahaa äitipuolta näytteli loistava Cate Blanchett jonka tiesinkin olevan hyvä näyttelijä. Hän tekikin hienon, eleettömän ja tyylikkään roolityön. Äitipuolen tyttäret jäivät vähän varjoon, mutta olivat tietysti mukana ja toivat lisänsä elokuvaan (heitä näyttelivät Sophie McShera ja Holliday Grainger). Prinssin roolissa nähtiin Richard Madden joka oli kyllä todella suloinen ja ihana ja näytteli hurmaavasti. Loistava kyllä, todella hyvä roolityö. Mahtava Helena Bonham Carter oli upea Haltijatarkummi, hän on aina ihastuttava ja hauska. Muitakin näyttelijöitä oli roppakaupalla, tasaisen hyvää, mahtavaa ja upeaa näyttelemistä ja jokunen loistavakin roolisuoritus mahtui mukaan.

Elokuvan puvustus ja lavastus saavat kyllä täyden kympin, oli värikästä, kaunista, herkkää ja nättiä. Kuvakulmat olivat kohtauksiin sopivia ja jäi kyllä jotenkin lempeä ja ihana ja rauhallinen tunne leffan jälkeen, ai että! Ihana! 

Oli kyllä mahtavaa katsoa Cinderellaa, kun tiesi että loppu tulee olemaan onnellinen, ei tarvinnut huolehtia siitä mitä tapahtuu. Muutaman kohtauksen toteutusta odottelin, ja hyvinhän ne oli toteutettu. Keskiyön tanssiaisista pako oli hieno, sitä odotin eniten enkä pettynyt. Myös lasikengän sovitus tanssiaisten jälkeen oli kiva kohtaus. Ainut vähän tyhmä oli siinä vaiheessa kun kurpitsaa alettiin muuttaa vaunuiksi.

Prinsessaleffoissa on aina niin, että prinsessa vaan hyppää hepan selkään ihan ilman suitsia ja satulaa ja laukkailee pitkin maita ja mantuja, ja se jos jokin on rasittavaa! Tuhkimon vielä ymmärtää, koska hän tulee muutenkin eläinten kanssa juttuun, mutta muita ei. Hei, ei se ole niin helppoa :D

Kannattaa käydä katsomassa, varsinkin jos on kauniiden pukujen ja lavastuksen ystävä, hienosti toteutettu Cinderellan kohdalla! Myöskin Disney- fanit tai prinsessa- fanit varmasti pitävät.

Improa koulupäivän loppuun

Improryhmä Kolina »klick niin pääset sivuille«

koulussa keikan vetivät Suvimarja Halmetoja, Jon-Jon Geitel & Jere Kolehmainen

Meillä kävi tiistaina koulussa improteatteriryhmä Kolina vetämässä kaksi improesitystä. Itse olin katsomassa molemmat ja otin myös vähän kuvia. Esityksistä en sen enempää kerro eikä varmaan kannatakkaan, sillä improhan on aina erilaista! Kerran aikaisemmin olen improteatteria nähnyt ja sieltä muistin muutamat improt joita tiistainakin nähtiin.

Kolinalle kyllä isot kiitokset, oli mahtavan hauskaa! Suosittelen kyllä hurjan paljon jos on mahdollisuus käydä katsomassa tämän ryhmän esityksiä, varmasti saa nauraa ja nauttia. Kehuisin kyllä Kolinan maasta taivaisin ja teenkin sen, mutta jos ei jaksa lukea pelkkiä kehuja, niin sanon vain nyt että menkää katsomaan Kolinaa. Ette kadu.

Kolina oli siis oikein hyvä ja varmasti kaikilla keikkakokoonpanoilla impro on hauskaa ja sujuvaa. Nauroin paljon ja sain ison annoksen liveteatterin ihmetystä ja iloa, nyt jaksaa taas hetken! Ihan parasta improa ja aivan mahtavasti yleisökin otettiin haltuun, ei varmasti millään tunneilla istuta vielä viimeisellä koulupäivän minuutilla niin iloisen ja kiireettömän näköisenä kuin nyt. Kolinan facebook-sivuilla on uusimmat infot seuraavista keikoista, kannattaa siis seurailla sitäkin. 

En osaa nyt muuta sanoa kuin että tämä on yksi parhaista jutuista ja hauskimmista ja ihanimmista mitä olen nähnyt. Ihan mielettömän hauskaa ja mahtavaa ja kivaa! 

Pitäkää hauskaa, käykää teatterissa ja nauttikaa improsta!

jee!

Sarjahurmausta perjantai-iltana

Rauno Ahonen, Sauli Suonpää, Mikko Kivinen, Risto Kaskilahti ja Asko Sarkola.
kuvat © Tapio Vanhatalo

Lähdettiin eilen isin ja mummin kanssa kohti Helsingin kaupunginteatteria ja Ladykiller- Sarjahurmaajat esitystä. Aikeissa olikin tätä mennä katsomaan, mutta lopulta se jäi kolmanneksi viimeiselle näytökselle. Saavuttiin teatterille hyvissä ajoin, tilailtiin väliajalle vähän herkkuja ja käytiin parvekekerroksen lämpiössä katsomassa Katariina kirjavaisen suunnittelemia lavastepienoismalleja, esimerkiksi Tarzanin, Kolmen iloisen rosvon ja Katto Kassisen pienoismalleja on siellä esillä, käykäähän katsomassa!

Ladykillers kertoo viiden hengen rikollisporukasta, joka asettuu asumaan hieman hömpän vanhan rouvan vuokralaisiksi. Rouva ja hänen papukaijansa ovat täydellisen ryöstösuunnitelman tiellä, mutta peitetarinat musiikin avulla, hurmaavat kohteliaisuudet ja tiukka suunnitelma saavat ryöstön etenemään.

Asko Sarkola, Risto Kaskilahti, Pirkko Mannola, Sauli Suonpää ja Mikko Kivinen.

Lavalla nähtiin paljon vähemmän porukkaa kuin mihin olen musikaalien maailmassa tottunut, silloin kun on tanssijoita ja näyttelijöitä ja vaikka ketä lavalla. Nyt tarinan keskiössä pyöri kuusi ihmistä. Rikolliskoplan johtaja, kiistaton nero, oli Asko Sarkolan näyttelemä professori Marcus. Sarkolan roolityö oli tasaisen varmaa, ja pienillä eleillä hahmosta tuli uskottava ja hauska, sekä tietysti sarjahurmaajamainen. Muita rikollisia olivat mahtava Rauno Ahonen (Louis Harvey) jota en olekaan pitkään aikaan lavalla nähnyt, ja nyt harmittaa, sillä mieshän oli todella hyvä! Mikko Kivinen (Majuri Claude Courtney) joka teki monipuolisen roolityön vaimonsa vaatteet päällä sodasta paenneena sotasankarina, Risto Kaskilahti (Desmond "Eka-Erä" Lawson) oli myös hyvä, vaikkei tuollainen hieman tyhmempi hahmo oikein iskenyt minuun. Toisella puoliajalla Eka tosin oli aika kiva. Ja viimeisenä muttei vähäisimpänä on rikolliskoplan nuorin jäsen, Harry Robinson, jota näytteli Sauli Suonpää. Ja hyvin muuten näyttelikin, ihan mahtava muuntautuminen roolin sisälläkin eri tilanteissa! Suonpäätä sekä Rauno Ahosta haluan ehdottomasti nähdä lavalla enemmänkin, loistavia molemmat! 

Lavasteet olivat monipuoliset vaikka näyttivät alussa aika yksinkertaisilta. Ainoa miinus olikin katosta laskeutuva juna, sen valot olivat hieman liian kirkkaat. Juoni rullasi eteenpäin oikein rattoisasti mutta piti otteessaan eli ohjaus oli onnistunut täydellisesti, ja koko ensimmäinen puoliaika oli oikein hyväntuulinen. Toisella puoliajalla juonenkäänteiden takia rikollisporukalla tuli keskinäistä kilpailua ja tapahtumat alkoivatkin mennä vähän vakavampaan suuntaan. Paha sai palkkansa, muuta en lopusta kerro. 

Eniten naurua kuului vähän vanhemmasta katsomoväestä, ilmeisesti siis kohdeyleisöstä. Nauratti minuakin, ja viihdyin oikein hyvin. Varsinkin Harry Robinsonin pillerihuuruinen siivoaminen ja pakkomielteinen siivousvimma alkoi yhdessä vaiheessa naurattaa liikaakin, vaikka kohtaus menikin jo ohi. Niin, ja muutamat repliikit olivat todella hauskoja, kuten myös ilmeet ja eleet. Hauskat tilanteet myös esitettiin hauskasti eikä menty liiallisuuksiin, joten yleisö sai nauraa. Taattua hkt:n laatua tai sinnepäin. 

Ilta sujui kivasti ja juuri sopivan mittaisen esityksen jälkeen oli mukava lähteä kotiinpäin muistelemaan jo esitystä ja sen hauskoja kohtia. Jos yhtään kiinnostaa niin kipin kapin katsomaan, enää kaksi esitystä jäljellä »25.3 sekä 28.3!«

Pirkko Mannola, Asko Sarkola, Mikko Kivinen, Sauli Suonpää, Risto Kaskilahti, Rauno Ahonen ja Heikki Sankari.

Kiitos Kaupunginteatterille jälleen yhdestä hurmaavasta kokemuksesta!

Cirque du Soleil - Quidam

 

 Eilen lähdettiin neljän aikoihin ajamaan Helsinkiin, Hartwall Arenalle ja Cirque du Soleilin Quidam- esityksen lumoihin. Joulun välipäivinä televisiosta tullut, saman ryhmän Kà - esitys oli upea jo teeveestä katsottuna, joten päätös lippujen hankkimisesta eiliselle syntyi sillä sekunnilla. 

Vuonna 1996 ensi-iltansa saanut Quidam keroo tarinan nuoresta Zoè- tytöstä, jonka elämä kulkee samaa rataa joka päivä. Tytön vanhemmat eivät huomioi häntä, eikä elämältä meinaa löytyä mitään merkitystä. Ajatuksissaan Zoè seikkailee Quidamin mielikuvitukselliseen maailmaan ja tapaa hahmoja, jotka rohkaisevat häntä vapauteen.

Photo by Dave Roback

Heti esityksen alussa yleisö otettiin haltuun ja mukaan esitykseen. Vauhdikkaita tapahtumia ja ääniefektejä, sekä monipuolisesti puvustettuja, monenlaisia hahmoja nähtiin heti shown alussa ja samat hahmot kiersivät lavalla koko esityksen ajan. Lavalla oli paljon porukkaa ja tarinaa kuljetettiin eteenpäin laulun ja lavasteidenn, mutta kaikkein eniten juuri sirkuksen ja sirkustemppujen avulla. Zoèn seikkailut Quidamin maailmassa jäivät vähän taka-alalle, sillä lavalla saattoi tapahtua samaan aikaan niin paljon etten vain ehtinyt seurata jokaista esiintyjää kovin kauaa. Esitys oli mukavan mittainen, 2h 5min ja n.20min väliaikaa. 

Välillä alkoi jo tuntua siltä, että "älkää tehkö noin, se on vaarallista, olkaa nyt varovaisia" vaikka tietysti esitystä on treenattu satoja tunteja ja monia kuukausia että temput sujuvat. Mielettömän taitavaa kyllä, huh sentään! Vaikka kaikki olivatkin käsittämättömiä, aina joku on ylitse muiden. Itse pidin pojasta, joka tasapainotteli kolmea sellaista hyrräjuttua lankojen päällä, siis heitteli niitä ylös alas ja koppaili aina. Hieno oli. Ja myös mies ja nainen, jotka esittivät tasapainottelunumeron, olivat upeita. Ja myös ryhmäesitys, jossa oli kyllä vauhtia ja taitoa, ja tasapainoa sekä sellaista toisten ihmisen heittelyä että melkein hirvitti. Korokkeiden päällä tasapainoileva nainen oli todella notkea, suunnilleen suu auki tuijotin että miten se tekee ton. Lähes jokaisen esityksen kohdalla tosin ajattelin samoin, tuo ei ole oikeasti mahdollista, miten te teette tuon? Yleisöä saatiin nauratettua, yllätettyä, hämmästytettyä ja varmaan liikutettuakin. Myös muutamat onnekkaat saivat olla osana esitystä vähän enemmän, hienoa heittäytymistä!

Photo by Dave Roback

Onhan se niin, että kun tekee jotain, mitä rakastaa ja vielä noin hyvin, maailman huipputasolla, ei voi kuin ihailla. Ja hämmästellä. Ja rakastua. Ja toivoa, että pääsee katsomaan uudelleen. Meillä oli hyvät paikat lavan sivulla, joten esityksen näki hyvin ja pääsi nauttimaan joka hetkestä. 

Myös Quidamin musiikki oli mahtavaa! Volyymi oli juuri sopiva, alussa pelkäsin että se on liian lujalla mutta ei ollut. Sopiva väristys tuntui kropassa aina musiikin voimakkaimmilla kohdilla, ja nautin täysin siemauksin myös lauluista. Esityksestä kyllä huomasi, että sitä on vedetty rutiinilla jo monta vuotta, sillä temput oli hiottu vaikuttaviksi ja meno oli nopeatempoista ja rentoa. Esiintyjistä huomasi heti, että tämä on se heidän juttu. 

Quidamista löytyi se jokin, ehkä se taiteen ydin tai taika. Todellista sirkusta, todellista taidetta ja itsensä ylittämistä maailman huipulta. Upeaa ♥

Photo by Dave Roback

Quidam Suomessa vielä Turussa 22.4.-24.4.2015, liput lippupalvelusta.

ElfQuest: Sudenratsastajat & Suuri vaellus

Wendy ja Richard Pini - ElfQuest

Wendy ja Richard Pinin suurimmaksi osaksi itse käsikirjoittamat ja piirtämät ElfQuest: Sudenratsastajat sekä ElfQuest: Suuri vaellus- sarjakuvat ovat koristaneet kirjahyllyäni jo pitkään ja olen ne monta kertaa lukenutkin. Kun ensimmäinen osa Sudenratsastajat- sarjaa viimein päätyi minulle, lukaisin koko kirjapinon uudelleen läpi. ElQuestia on tehty vuodesta 1978 asti ja koko ElfQuest- tuotanto on luettavissa » elfquest.com sivustolla (englanniksi) «

Sudenratsastajat eli ensimmäiset kolme kirjaa kertovat ajasta kun haltiaheimo sudenratsastajien päällikkönä on ensin Ihmisennarraaja ja hänen jälkeensä poikansa Karhunkynsi. Viimeisessä osassa Karhunkynnen poika Terä ottaa päällikön paikan. Kirjoissa kerrataan hieman haltioiden elämää, ristiriitaista elämää ihmisten naapurissa, tutustutaan peikkoihin ja tapellaan ihmisten kanssa. Kirjat sisältävät myös Terän lapsuuden. Kuten mainitsinkin, kolmannen kirjan lopussa Terästä tulee päällikkö ja hän joutuu aikuistumaan.

Suuri vaellus alkaa vihanpidolla ihmisiä kohtaan. Ihmisten heimo polttaa haltioiden lehdon ja heidän on paettava kotoaan. Terä johdattaa heimonsa peikkoluolien läpi aavikolle ja aavikolta Surujen pää- nimiseen paikkaan, josta he löytävät toisen haltiaheimon, Aurinkoväen. Sudenratsastajat asettuvat asumaan heidän luokseen ja saavat aurinkoväestä ystäviä itselleen. Terä 'tunnistaa' heistä yhden, parantajan nimeltä Leetah ja heistä tulee elinkumppanit. Terä ja Leetah saavat kaksi pentua, Kekäleen ja Sädetukan. Nuori sudenratsastajien päällikkö on vakaasti päättänyt löytää kaikki maailman haltiat ja he lähtevät Taivastiedon kanssa etsimään. Matkalla kaksikko kohtaa niin peikkoja kuin ihmisiäkin, sekä lopulta haltioita Sinivuorelta. Surujen päästä valuu loppu sudenratsastajaporukka sekä Leetah ja Terän lapset myös Sinivuorelle. Kaikki haltiat eivät kuitenkaan ole sitä miltä näyttää. Pakkaa sekoittaa myös Kaksisärmä, joka on puoliksi haltia ja puoliksi peikko sekä pienet keijun tapaiset pysyttäjät.

Ensimmäisen kerran luin ElfQuesteja ehkä silloin kun olin nelos- tai vitosluokalla. Nyt epäilisin lukeneeni sarjan seitsemän kertaa, on se hyvä! Juoni on kiinnostava ja monipuolinen, eikä yllätyksiltä vältytä. Hahmoja on moneen junaan ja heistä paljastuu uusia puolia joka kirjassa. Juonen lisäksi tarina on piirretty ja kirjoitettu hyvin, ja kuvat ovat upeita. Välillä pelkistettyjä ja välillä upean yksityiskohtaisia. Sudenratsastajat- kirjat ovat 128 sivuisia ja Suuri vaellus puolestaan 112 sivuisia. Ne ovat siis yllättävänkin nopeita lukea, ja varsinkin juonen jäädessä joka kirjan jälkeen koukuttavaksi on seuraava osa napattava käteen ja luettava yhdeltä istumalta.

Hahmoja en tähän kaikkia luettele, mutta päähenkilöitä ovat lähinnä Terä, Leetah sekä Taivastieto. Muutkin sudenratsastajat sekä aurinkoväestä Rayek ovat tärkeissä osissa. Peikkoja ja ihmisiäkin muutamia näkyy lähes joka kirjassa. Jokainen hahmo on kuitenkin mietitty tarkkaan ja jo parissa ruudussa huomaa hänen luonteenpiirteensä ja ajatuksensa. Omia lempihahmojani ovat Taivastieto, joka on Terän 'veli, vaikkei samaa verta', sekä Vahvajousi, hiljainen sudenratsastaja, joka on päättänyt seurata 'tietä' tuli mitä tuli. Myös puolipeikko/puolihaltia Kaksisärmä on mahtavan monipuolinen ja häilyväinen hahmo. Ennen pidin Terästä paljonkin, mutta hän on vähän jäänyt sivummalle, muutenkin minulla on yleensä jotain elokuvien ja kirjojen päähenkilöitä vastaan, sivuhenkilöt on aina parempia :D Muutamat muutkin hahmot ansaitsevat maininnan, Kuunvarjo joka on Vahvajousen kumppani sekä heidän poikansa Nuoli, ja tämän lisäksi Karhunkynsi noista kolmesta ensimmäisestä kirjasta.

Kuunvarjo & Vahvajousi

Leetah parantaa Punapeistä

Suosittelen kaikille ketkä pitävät fantasiasta ja sarjakuvista, vähän erilaisista rakkaustarinoista ja seikkailusta.

Loppuun vähän ElfQuest-sanastoa, josta luulisi olevan ehkä apuakin:

Tunnistus - kaksi haltiaa voi saada selville toistensa sielunimet ja näin tunnistaa toisensa. Yleensä heistä tulee silloin elinkumppanit. Tunnistuksen vältteleminen aiheuttaa tuskaa.

Lähettäminen - haltiat viestivät toisilleen lähettämällä eli ajatusten välityksellä. Lähettäminen voi olla yksityistä tai niin että kaikki kuulevat sen.

Sielunimi - haltiat suojaavat sisimmän olemuksensa sielunimellä. Sen voi saada tietoonsa tunnistuksen kautta tai jos sen kertoo. Sielunimellä voi hallita sen omistajaa.

Tie - Sudenratsastajien perinteinen elämäntapa, ainakin näin olen ymmärtänyt.

Korkeat - ensimmäiset kahden kuun maailmaan saapuneet haltiat

Taivastieto & Terä