Näytelmä joka menee pieleen @ Heinolan kesäteatteri

  Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Heinolan kesäteatteri!

kuvat © Tommi Mattila

Näin Näytelmän joka menee pieleen ensi-illassa 12.6.

Polytekninen Draamaseura on esittänyt erinäisiä versiointeja monenlaisista näyttämöteoksista, vaihtelevalla menestyksellä. Mutta nyt on syytä odottaa melkoista mestariteosta, sillä innokkaalla ryhmällä on vihdoin käsissään täydellisesti heille sopiva näytelmä. Kyseessähän on tietenkin peribrittiläinen mysteeri nimeltään Murha Havershamin kartanossa. Kunnianhimoista tekijäporukkaa tuntuu kuitenkin vaivaavan epäonni, kun lavalla menee pieleen about kaikki mikä vaan voi mennä. Replojen unohtelut ja lunttailut, pienet tarpeisto-ongelmat ja yllättävät ratkaisut vielä selvitetään, mutta kun kulissit kaatuvat ympäriltä, alkaa teatteriryhmällä olla melkoinen työ pitää illuusiota komeasta kartanosta yllä. Mutta tahdonvoimalla mennään show loppuun! Kunhan pysyy roolissa ja tarinassa, ei kukaan huomaa mitään. Kaikki sujuukin kuin tanssi - vaikka melko hämmentävin askelkuvioin.

Karannutta koiraa, kadonnutta cd-levyä ja Charles Havershamin murhaajaa etsitään nyt Heinolan kesäteatterissa. 25 vuotta täyttävä teatteri tuo juhlavuoden kunniaksi lavalle yhden suosikkikomedioistani, ja tämä olikin minulle jo neljäs versio Näytelmää joka menee pieleen. Ja edelleen naurattaa! Tämä Henry Lewisin, Jonathan Sayerin ja Henry Shieldsin kirjoittama komedia (erinomainen suomennos Mikko Koivusalo) on riemukas näytelmä, se nauraa teatterille raikkaasti ja lämpimästi, ja kekseliäisyys tekstissä ja tekniikassa on vakuuttavaa. Olen aina viihtynyt loistavasti tämän komedian tulkintojen parissa, ihastellut esityksen rytmiä, lavasteiden tarkkaa teknistä toimivuutta ja sitä, miten hahmoja esitetään – kaksoisrooleja muuten suurin osa, kun näytellään niin näyttelijää kuin tämän näyttelemää roolihahmoakin. Ja jälleen oli superkivaa! Tähän on löytynyt taas uusia ratkaisuja ja yksityiskohtia, sama tuttu juttu mutta myös omansa, kuten uusi versio aina on. Aina tämä myös yllättää, vaikka luuleekin jo jokaisen katastrofin muistavansa! Ja onhan tämä Heinolan versio ikään kuin kantaesitys – käsittääkseni ensimmäinen Näytelmä joka menee pieleen kesäteatterissa! Pertti Sveholmin ohjauksessa on sopivasti vauhtia ja taiteellisuutta, koomisuus ja kunnianhimoisuus törmäävät viihdyttävästi, eikä jarrua paineta turhaan missään kohtaa. Fyysistä ja verbaalista komediaa syleillään ja siihen heittäydytään, ja materiaalista otetaan hyvällä energialla huumoria irti. Mainiossa vireessä koko juttu jo ensi-illassa, vaikka lavalla näytelmän puitteissa tapahtuu kaikenmoista odottamatonta, yllättävää ja hermostuttavaa, ovat tekijät niin lavalla kuin kulissien takana varmassa vedossa.

Sanoin seuralaiselleni katsomoon istuessa, että jos sokkona vietäisiin tätä näytelmää katsomaan, niin heti lavasteista tunnistaisi mikä esitys on luvassa. Tutulta näyttävät kulissit siis myös tässä Samu Jokisen lavastamassa versiossa, mutta yksityiskohdilla ja monilla ratkaisuilla on Heinolaan nousseelle Havershamin kartanolle luotu oivallisesti omaa ja muista näkemistäni versioista eroavaa visuaalisuutta. Erityisesti tässä näytelmässä lavastuksen toteutus on hyvin sidottu siihen, miten lavasteiden tulee toimia, millaista tekniikkaa ne vaativat ja miten ne toteutetaan turvallisesti, toimivasti ja komedian nopeisiin iskuihin osuvasti. Jokisen lavastussuunnittelu noudattaa Näytelmän joka menee pieleen vaatimuksia erinomaisesti, jokainen lavastusongelma, -yllätys ja -katastrofi viihdyttää ja on kohdillaan. Värimaailma, yksityiskohdat, koirataulu ja tekniikkakoppi ovat etenkin oivallisesti toteutettuja, samoin alussa rikki menevän taulun kuva on mainiosti valittu. Riia Lampisen pukusuunnittelu sopii brittiläisen kartanon asukkaiden ylelliseen tyyliin, ja onkin oikein eleganttia ja ajankuvaa henkivää. Näyttämöhenkilökunnan rennompi työvaatetus tekee heidän roolistaan tuotannossa tunnistettavan, ja luo mainiota komiikkaa kun tyypit yllättäen osuvat lavalle samaan aikaan kun murhamysteeriä siellä selvitellään. Ia Luhtasen maskeeraus- ja kampaussuunnittelu loihtii sekin ylellistä kartanoelämään sopivaa visuaalisuutta, ja taipuu myös koomiseksi kun on sen aika. Eräästäkin peruukista saadaan aikaan melkoinen taistelu! Toni Hinkkalan valosuunnittelu toimii onnistuneesti katetulla ulkonäyttämöllä, ja dramaattiset valotehosteet yhdessä Sakari Kiisken äänisuunnittelun kanssa ovat mainion komediallisia. Valot muuten käsittääkseni ajaa näytöksissä Akseli Sveholm, joka myös valo- ja äänimestaria näyttelee. Sisällä roolissa siis!

Lavalla nähdään kahdeksan näyttelijää, jotka taipuvat vauhdikkaan komedian kaikkiin käänteisiin vaivattoman oloisesti. Yleensä näyttelijöiden roolit on käsiohjelmassa ilmoitettu näyteltävän näyttelijän, ei näyteltävän näyttelijän roolihahmon mukaan, mutta tällä kertaa on kenties selvyyden vuoksi nimetty juurikin nämä Murha Havershamin kartanossa-mysteerin hahmot. Roolit ovat kuitenkin kaksoisrooleja, eli lavalla näytellään paitsi Havershameja, poliisia ja palvelusväkeä, myös heitä näytteleviä Polyteknisen Draamaseuran jäseniä. Tästä tuleekin roolitöihin herkullista kerroksellisuutta, kun roolihahmojen läpi näkyy myös harrastajanäyttelijöiden omaa persoonaa ja varsinkin sitä, miten he suhtautuvat pieleen menevään esitykseensä. Taisto Oksanen näyttelee Draamaseuran kantavaa voimaa, murhamysteerin ohjaajaa, ja murhamysteerissä tietenkin sitten tarkastaja Carteria, joka murhaa selvittää. Oksanen tekee roolista mainiolla napakkuudella ja arvokkuudella, hänen tarkastajansa kanssa ei ryttyillä. Riemua aiheuttavat ohjaaja-näyttelijän reaktiot, ilmeet ja eleet, kun homma alkaa mennä vääjäämättä väärään suuntaan. Oksasella on komedian rytmi hallussa, ja onnistunut ote hahmonsa tulkintaan. Murhatuksi tulleen veljensä kuolemaa kauhistelevaa ja salasuhdettaan peittelevää Cecil Havershamia näyttelevä Iikka Forss tekee hahmostaan vekkulin oman elämänsä tähden, joka unohtaa aplodeja kuullessaan kaiken mitä lavalla tapahtuu. Tästä kesken kaiken kumartelusta ja yleisölle hymyilystä olisi vielä varaa tiristää tehoja irti enemmän, mutta muuten Forss on roolissaan juuri oikeassa paikassa. Hänen komediallinen ilmaisunsa ja heittäytymisensä tuo Cecilin rooliin ja koko näytelmään virkeää energiaa. Myös Arthurin roolissa Forss hoitaa homman varmasti. Jyri Pehkonen murhatun Charles Havershamin roolissa on kollegoidensa armoilla melko kirjaimellisesti – esimerkiksi kuollut ruumis on yllättävän liikkuvainen, kun sitä talloo sormille. Pehkonen on mainio lukemaan komediaa, ja varsinkin fyysinen komiikka on erinomaista.

Antti Peltola Thomas Colleymoorena eläytyy hahmonsa tunnetiloihin ja tekemisiin täysillä. Verbaalinen tykitys vakuuttaa moneen otteeseen, samoin vauhdikas liikkuminen niin miekan kahvassa kuin muissakin hetkissä. Peltolalta sujuu erityisen onnistuneesti roolia näyttelevän harrastajanäyttelijän näytteleminen, hän tasapainottelee kaksoisroolinsa eri sävyjen välissä mainiosti ja hauskasti. Pihla Pohjolainen ottaa Florence Colleymooren roolista kaiken irti, ja hänen tekemisensä lavalla on timanttista. Komedian käänteet ovat Pohjolaisella hyppysissä, ja varsinkin Florencen suuret tunteet ja dramaattiset reaktiot ovat hänen näyttelemänään riemukkaita. Florence joutuu lavalla jos jonkinmoisiin yllättäviin tilanteisiin, joissa Pohjolainen pelaa vaivattomasti yhteen muiden näyttelijöiden kanssa, ja välillä myös vähän varastaa shown. Arttu Kapulainen on Perkinsin roolissa vakavahenkinen ja luotettavan oloinen hovimestari. Perkinsiä tosin tulkitsee murhamysteerissä teatteriharrastaja, jolta saattaa silloin tällöin lipsahtaa jokin repla mielestä, joskus melko kohtalokkaastikin... Rakastan kohtausta, jossa juodaan viskiä ja Perkinsin näyttelijä vie kanssanäyttelijänsä jatkuvasti kiertämään samaa kehää. Loistava! Ja loistava myös tässä, Kapulainen on sekä viskikohtauksessa että muutenkin hienosti hahmossa sisällä. Akseli Sveholm ja Anu Sinisalo näyttelevät Draamaseuran tekniikkaosastoa, Sveholm valo- ja äänimestaria ja Sinisalo näyttämöpäällikköä. Nämä kaksi yrittävät esityksen alussa epätoivoisesti löytää niin koiraa, cd-levyä kuin mahdollisesti aikakonettakin, jotta saavat kulissit pystyyn ennen kuin murhamysteeri alkaa. Vauhti ei hidastu esityksen alettuakaan, ja mielikuvituksellisia ratkaisuja ja nopeita hoksottimia löytyy tekniikan puolelta. Sveholm on valo- ja äänimestarin roolissa leppoisa ja suurin piirtein sinnepäin hommansa hoitava Popeda-fani, joka leikkii valoilla ja katselee lavan tapahtumia melkoisen viilipyttymäisenä isompienkin katastrofien edessä. Sinisalon sataa asiaa hoitava näyttämöpäällikkö joutuu yllättäen vielä roolityöskentelemäänkin, ja hänestäpä löytyy sitten sisäinen teatteridiiva juuri oikealla hetkellä!

Ei Näytelmä joka menee pieleen suotta ole asettunut osaksi suomalaisten(kin) teattereiden vakio-ohjelmistoa – sen verran riemastuttavaa, näppärää, nokkelaa ja viihdyttävää meno on. Heinolassa komedia etenee rytmikkäästi, varmaotteisesti ja mukaansatempaavan hyvällä meiningillä, ja katsomossa saa nauttia hauskasta esityksestä. Erityisesti ihastuttivat näyttelijöiden yhteispeli, vauhdikas komedian tahti ja kaikki isosti tehdyt ratkaisut näyttelijäntyössä, ja esityksessä noin muutenkin. Teatterimaailmaan sijoittuvilla komedioilla on sydämessäni aivan oma paikkansa, ja sinne suljen tämän Heinolan versionkin pieleen menevästä näytelmästä. Kun on erinomainen teos, erinomainen työryhmä ja erinomainen toteutus, niin onhan se erinomaisen mukavaa katsomossakin silloin teatteria katsoa. Tässä kaikki palaset osuvat mainiosti kohdilleen, esitys tuodaan lavalle komedian joka isku osuen, ja yleisössä nauru raikaa. Suosittelen lämpimästi kesäreissua Heinolaan – samalla retkellä voi kesäteatterin lisäksi katsastaa myös muutaman sadan metrin päässä sijaitsevan Suomen suurimman puun!

Onnea Heinolan kesäteatteri 25 vuodesta, ja aurinkoisia tuleviakin vuosia!