Onnekkaat @ Lahden kaupunginteatteri

 Näin esityksen kriitikkolipulla, kiitos Lahden kaupunginteatteri!

kuvat © Tommi Mattila

Näin Onnekkaat-näytelmän 15.3.

Sanna (Nenna Tyni) kohtaa veljensä Mikan (Markus Järvenpää) viedessään kukkia äitinsä haudalle. Kauas toisistaan etääntyneet sisarukset ajautuvat kuin pakon edessä muistelemaan lapsuuttaan ja nuoruuttaan 1980-90-lukujen Suomessa. Isä Markku (Mikko Jurkka) ja äiti Tuula (Lumikki Väinämö), silmälääkäri ja apteekkari, ovat luokkanousseet ja elävät nyt pikkuporvarillista unelmaa. Lapset näkevät vanhempiaan kun nämä kiirehtivät töihin ja töiden jälkeen järjestösitoumuksiinsa, kysyvät ohimennen miten koulussa menee ja antavat rahaa, kunhan sitä vain pyytää. Sannalla ja Mikalla on kaikki lelut ja pelit ja vehkeet, ja talosta löytyy valkoinen sohva ja komea kulissi kodiksi muutenkin. Mutta kulissi ei ole koti, eikä perhe harmoninen, vaikka ulkopuolelta kaikki näyttäisi täydelliseltä. Taloudelliseen varmuuteen ja hyvään asemaan päässeet vanhemmat puskevat lapsiaankin samalle tielle, järkevyyteen ja turvaan, pois unelmien ja intohimojen houkuttelevalta polulta. Jännitteet kasvavat, tunteet kuohuvat, perhesuhteet menevät niin solmuun ettei niitä saa enää samanlaisiksi setvittyä. Raha mahdollistaa paljon – mutta ei pelasta.

Tuomo Rämön kirjoittama ja ohjaama kantaesitysnäytelmä sai ensi-iltansa jo tammikuun lopulla, mutta vihdoin ehdin minäkin tämän perhetarinan pariin. Odotukset olivat suuret, eivätkä vähiten sen vuoksi, että aiemmista näkemistäni 80- ja 90-lukujen muistelunäytelmistä olen kovasti pitänyt. Nuo näytelmät, Veikko Nuutisen Pasi Was Here ja Anna Brotkinin ja Juho Mantereen Uuteen nousuun eivät toki millään tavalla liity Onnekkaisiin, mutta samoja piirteitä kaikissa on, aina useammalla aikatasolla operoinnista ja sen tutkimisesta, miten mennyt vaikuttaa nykyhetkeen, lähtien. Jokainen on silti aivan eri teoksensa, vaikka samoja tunteita olen kaikkien näiden teosten katsomossa kokenut. Ainakin alitajuisesti näytelmät myös keskustelevat toistensa kanssa kiinnostavasti. Ehkä kyse on siitä, että ne laajentavat tapaa käsitellä kuvaamiaan vuosikymmeniä, ja toisaalta osuvat kaikki myös samaan aikaan ja samoihin kysymyksiin, ajatuksiin ja teemoihin. Onnekkaat keskittyy ennen kaikkea perhesuhteisiin, lasten kasvutarinoihin, vanhempien tekojen vaikutuksiin ja menetyksiin. Rämön teksti on hieno ja tarkka, kaikissa yksityiskohdissaan ja nyansseissaan raastava, kipeä, hauska ja kauniskin. Kuten jo mainittu, minulla oli siis suuret odotukset tätä näytelmää kohtaan, eikä turhaan. On nimittäin sitten ihan just sellaista teatteria, josta eniten pidän – syvälle menevää, vahvasti tuntuvaa ja vaikeita asioita kaihtamatonta, inhimillistä ja vilpitöntä.

Rämö on kirjoittanut ja ohjannut näytelmän, jossa mennään terävästi perhe-elämään ja yhden perheen tarinaan kahden sisaruksen kautta. Erityisesti se, miten Onnekkaat taiteilee tunteiden ja tunnelmien välillä on hyvin vaikuttavaa, esitys pistää yleisön epämiellyttävien tunteiden keskelle, mutta tarjoaa vastapainoksi niin huumoria kuin vähemmän hyökkääviä ikäviä tunteita. Nostan esiin kaksi kohtausta, jotka itse koin vahvasti ja jotka ovat todella hienot. Ensimmäisessä perhe on ravintolassa, ja pointin todistaakseen isä Markku lähettää tarjoilijan hakemaan avattavaksi arvokkaan viinipullon toisensa jälkeen, kun edellinen ei kelpaa. Asema, sitä isä todistaa, ja sitä hän haluaa lastensakin tavoittelevan. On parempi olla se, joka viiniä tilaa, ei se, joka sitä pöytään kantaa. Tässä kohtauksessa tuntuu katsomossakin vaikealta, perheen lasten häpeä ja turhautuminen tuodaan esiin taitavasti ja kohtaukselle myös annetaan aikaa, eikä sitä lopeteta turhan aikaisin, vaikka se tuntuisi turvallisemmalta kuin pitkittää tilannetta "liian" pitkään, kuten nyt. Toinen kohtaus sijoittuu jouluun ja perheen kotiin. Paikalla on koko jo toisistaan erilleen ajautunut perhe sekä Sannan kumppani Myrsky (Tuomas Korkia-aho), ja tunnelma kaikkea muuta kuin jouluinen. Alkoholisoitunut Mika laukoo mielipiteitään suoraan, sairastunut äiti haluaa kuunnella Mambaa, vanhentunut isä selvittelee epätoivoisesti sotkussa olevia jouluvaloja ja muurin ympärilleen kasvattanut Sanna yrittää ymmärtää, miten tähän pisteeseen on päädytty, ja miten tästä eteenpäin voisi päästä. Jännitteet purkautuvat, tunteet kuohuvat, eikä kukaan säästy siltä. Joulukohtaus lienee suosikkini koko näytelmässä, se on niin täynnä tunnetta ja rivien väliin haudattuja latauksia, kysymyksiä ja kaikkea sitä, mitä perhe on käynyt läpi. En tiedä, onko helpompaa ohjata omaa tekstiään kuin muiden käsikirjoituksia, mutta ohjauksen perusteella Rämö on kyllä omassa tekstissään täysin sisällä ja näkee samaan aikaan sekä kokonaisuuden että yksityiskohdat tarkalla silmällä.

Minna Välimäen lavastus ja pukusuunnittelu luovat ajankuvaa ja tuovat esiin sekä aikatasoja, hahmojen persoonia että tapahtumapaikkojen henkeä. On niin komeaa ja tyylikästä että, viimeisen päälle hienoa niin kotona kuin ravintoloissa. Perheen vanhempien asut henkivät elintasoa ja onnistumisia, lasten puvustuksessa näkyy sujuvasti ajan kuluminen ja lasten varttuminen aikuiseksi. On ehkä ohjauksellinen ratkaisu tämä, mutta kehuja sille, ettei aikatasolta toiselle mennessä kiirehditty takkeja pukiessa, vaan ne oli aikaa pistää rauhassa päälle, vaikka toiseen hetkeen jo ehdittiin hypätä. Lavastus luo tarinalle onnistuneet raamit ja myös syventää kerrontaa yksityiskohdilla ja rekvisiitalla. On kaikki eri ruokailuvälineet, taitellut lautasliinat ja säteilevät viinilasit, ja toisaalta leffakasetit, My Little Ponyt ja videopelit. Yhdessä Harri Peltosen erinomaisen valosuunnittelun kanssa lavastus luo näyttämölle vahvoja tunnelmia ja merkityksiä. Pidin varsinkin ravintolaprojisoinneista ja siitä, miten väreistä siirryttiin mustavalkoisempaan tunnelmaan. Myös eri tunnelmien valaisu on sopivan vahvaa, mutta ei turhan osoittelevaa, ja ihastelin lattian alta tulevaa valaistusta hautausmaakohtauksissa. Olipa hauska kurkistella lavan alle! Jukka Vierimaan äänisuunnittelu ja musiikki ovat tarkkoja ja hyvin kiinni siinä, mitä lavalla tapahtuu. Pidin etenkin kovalla soitetusta musiikista, sydämenlyönneistä ja painostavasta tunnelmasta. Anu Reijosen naamiointisuunnittelu tuo hahmoille identiteettiä, ja yksityiskohtia myös tarinankerrontaan.

Nenna Tyni ja Markus Järvenpää pelaavat kauniisti yhteen pikkusiskona ja isoveljenä, jotka tutkivat lapsuutensa tapahtumia ja miettivät, miten heistä tuli nämä aikuiset, jotka he nyt ovat. Tyni tekee Sannana vahvan, tarkkanäköisen ja hienosti latautuneen roolin. Siinä missä veli ajautuu hetki hetkeltä enemmän kaaokseen, tytär kasvattaa muurit ympärilleen ja sulkee ihmiset pois. Tyni näyttelee tosi kauniisti sen, miten Sanna kasvaessaan oppii paremmin ja paremmin toimimaan omassa perheessään tavalla, joka on hänelle itselleen edullinen ja mahdollisimman helppo. Milloin myötäillä, milloin pistää vastaan, milloin antaa periksi ja milloin piilottaa unelmansa, sen Sanna pian tietää ja neuvoo isoveljelleenkin. Tynin roolityössä on avoimuutta, joka päästää katsojan lähelle Sannaa, vaikka tämä muuten onkin sulkenut muut kauemmas. Hyvin vahva ja herkkä rooli, tosi onnistuneesti tasapainossa. Markus Järvenpää tekee yhtälailla koskettavan ja tarkan roolin Mikana. Vuosi vuodelta ahdistuneemmaksi kasvava poika etsii itseään ja unelmiaan samalla kun vanhemmat painostavat ja kyseenalaistavat, eikä tilaa mennä kohti haaveitaan ole. Järvenpää tuo roolityöhönsä upeasti nyansseja ja erityisesti sen, kuinka kovasti Mika yrittää pysyä kasassa ja pitää sekasorron loitolla. Epätoivo paistaa ilmeistä ja eleistä, koko olemuksesta, se miten koko ajan menee huonommin ja huonommin. Mutta on mukana myös ihania sisarusten välisiä hetkiä, kiusoittelua ja huumoria, lämpöä ja ymmärrystä, joka tuo Mikan tarinaan kaivattua keveyttä ja onnellisia hetkiä. Alkoholiongelmia on usein teatterissa käsitelty mukahauskalla huumorilla, mutta Onnekkaissa tähän erheeseen ei sorruta. Järvenpää näyttelee Mikan alkoholismin onnistuneesti, ei kärjistetysti tai koomisesti, vaan nimenomaan kipeästi ja surullisesti, yrityksenä hallita omia tunteita mutta lopulta hallitsemattomana kaaoksena.

Mikko Jurkka ja Lumikki Väinämö perheen vanhempien rooleissa tekevät oivallisesti rytmitetyt, kokonaiset ja toimivat roolit. Myös he pelaavat taitavasti yhteen rakentaessaan kuvaa pariskunnasta, joka on kokenut luokkanousun ja haluaa nyt kannustaa lapsensakin tavoittelemaan tätä uutta, turvallista elintasoa. Jurkka on Markun roolissa leppoisa, mutta kaavoihinsa kangistunut ja mielipiteissään jyrkkä mies, joka ei oikein ole perillä lastensa asioista vaikka kenties toisin kuvittelee. Jurkan roolityössä on varmuutta, joka mahdollistaa hienosti näyttelijäntyön nyanssit. Parhaimmillaan roolityö on silloin, kun Markku joutuu myöntämään, että sen enempää hän kuin rahakaan ei voi maailmalle mitään. Väinämö tekee Tuulan roolissa sujuvaa työtä, erityisesti hänen tapansa näyttää hahmon varmuudet ja epävarmuudet on toimiva. Väinämöllä on taito käsitellä draamaa syvällisesti ja tarkasti, ja lukea kohtauksia tosi näppärästi. Hän tarttuu näytelmän huumoriin nokkelasti ja ihmisenkokoisesti, ja Tuulan hahmolle onkin kirjoitettu mainioita (välillä synkän) humoristisia hetkiä. Tuomas Korkia-aho vetäisee varmoin ottein peräti yhdeksän roolia, joista isoimmat ovat Sannan kumppani Myrsky ja apteekkarin paikasta haaveileva proviisori. Etenkin tämä jälkimmäinen hahmo on varsin riemukas, ai että mitä komediaa ja tilannetajua! Ansaitut väliaplodit! Myrskynä Korkia-aho tekee onnistuneen ja hienosti rakennetun roolin kumppaninsa jännitteisten perhesuhteiden keskellä luovivana ulkopuolisena, joka yrittää olla neutraali ja sovitteleva, mutta samalla Sannan puolella. Tämä dynamiikka Myrskyn ja Sannan perheenjäsenten välillä on tosi kiinnostava, ja sitä olisin mielelläni katsonut vielä yhden tai kaksi kohtausta lisääkin. Myös viinipullon toisensa jälkeen hakevana, kohtuuttomien asiakkaiden edessä epätoivoisena tarjoilijana Korkia-aho välittää tunnetilaa vaivattomasti, ja tuo kaikissa muissakin rooleissaan lavalle sujuvaa niin komediallista kuin draamallista kerrontaa.

Huh sentään, olipa tämä hieno! Sanoinkin teatteriseuralaiselleni jo väliajalla, että tämä on sitä minun teatteriani, kun kaikki kärsivät ja tunnelma on ikävä. Onhan se totta, että pidän tarinoista, joissa on isoja (ja usein myös synkkiä) tunteita, syvälle meneviä kipupisteitä ja ongelmia, joita on hankala ratkaista. Tätä kaikkea Onnekkaat tarjoaa, ja tosi taitavasti. Synkkyyttä pelkän synkkyyden vuoksi ei tietenkään kannata tehdä, mutta perusteltu, onnistuneesti kirjoitettu ja pakottomasti näytelty painavuus on todella hienoa kokea teatterin keinoin. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että teatterissa on hauskaa ja tulee hyvä mieli, se on arvokasta ja ihanaa, vaan kyllä huomaan vuosienkin päästä muistelevani eniten juuri tällaisia esityksiä kuin Onnekkaat – raskaita, inhimillisiä ja kipeitäkin. Mutta on Onnekkaissa toivoakin! Kuulostaa nyt ehkä tässä tekstissäni siltä, että meno on hirvittävän traagista, eikä niin suinkaan koko aikaa ole, vaan näytelmässä on paljon lempeyttäkin. Paitsi keveyttä huumorin ja oivasti ajoitettujen lämpimien hetkien muodossa, on Rämö kirjoittanut näytelmään myös tärkeän kipinän siitä, että uuden mahdollisuuden voi antaa ja saada, ja että anteeksi voi myös antaa ja saada. Menneisyyttä ei voi muuttaa, mutta siihen ei tarvitse jäädä liian tiukasti kiinni. Huominen voi aina olla parempi.