torstai 30. marraskuuta 2023

Skavabölen pojat @ Keski-Uudenmaan Teatteri

 

kuvat © Tuomas Scholz

Näin Skavabölen pojat-näytelmän 28.11.

Rupert (Ville Hilska) ja Evert (Akseli Lehtinen) ovat veljeksiä, joilla on yhteiset leikit, yhteiset jutut ja yhteinen, raju ja julma lapsuus. Ja kun maailma ympärillä hajoaa, on heillä aina toisensa. Isän (Jari Vainionkukka) salainen kirjeenvaihto toisen naisen kanssa ajaa äidin (Inka Kallén) yhä ahdistuneemmaksi, ja lastenhuoneeseen kantautuvat riidan äänet, mutta länkkäreiden sivuilla paha saa palkkansa ja sankari pelastaa päivän. Junan kolina muistuttaa alati vaanivasta vaarasta, mutta eihän radalle saa mennä. Naapurit kurkkivat ikkunoista, mutta jos tietää, mitä tehdä, näkymättömiin pääsee aina. Mielikuvitus ja fantasia värittävät lapsuutta, mutta kun aikuisten maailman ongelmat ulottuvat veljesten elämään, kaikki muuttuu.

Keski-Uudenmaan Teatterin 25-vuotisjuhlanäytelmän, Antti Raivion kirjoittaman Skavabölen pojat on ohjannut David Sandqvist. Tuusulan Hyrylässä – ruotsiksi siis Skavaböle – upouudessa, hienossa Kulttuuritalo Moniossa esitettävä näytelmä on rankka kuvaus lapsuudesta, kasvamisesta, veljeydestä, vastuista ja uskollisuudesta. Kahdella aikatasolla liikkuvassa tarinassa veljekset ovat lapsia ja teinejä, nuoruuden ja aikuisuuden kynnyksellä. Sandqvistin ohjaus ei tosiaankaan kaunistele, vaan tuo näyttämölle kipeän tarinan, jossa lapsuus ei ole auvoisaa ja huoletonta aikaa, vaan pakottaa kasvamaan nopeasti, pitämään puolensa, tekemään isoja valintoja ja jättää jälkiä, jotka eivät koskaan kokonaan himmene. Esityksessä on tosi hieno painostava tunnelma, intensiteetti ja vaaran tuntu, joka välillä suorastaan kylmää. Rupertin ja Evertin leikit, muutamat kohtaukset, joissa on huumoria, ja harvat seesteiset arkiset hetket leikkien ulkopuolella tuovat esitykseen juuri sen verran keveyttä, ettei siitä tule liian raskas tai painava, mutta surullisen ja synkän tarinan myös annetaan olla sellainen, ja traagisuus saa tilaa. Sandqvist haastaa näyttelijät heittäytymään syvälle draamaan, ja se palkitaan. Heittäytymisestä puhutaan enemmän ehkä vauhdikkaissa esityksissä tai komedian puolella, mutta tässä näytelmässä heittäytymistä vaatii nimenomaan sen vakavimmat hetket. Kun tunteet ja teemat tulevat lavalle puhtaasti ja kouriintuntuvasti, ne tuntuvat katsomossa kaikista syvimmin. Esityksessä on joissain kohdissa tiivistämisen varaa, mutta viipyilevä ja melankolinen tunnelma kolahtaa minuun, joten pieni hitauden tunne osassa kohtauksia ei sen suuremmin häiritse. Ainostaan pitkin esitystä ommeltu käsilaukku oli vähän liikaa, mutta tämä ei ole moite, vaan ihan henkilökohtainen inhotuksen aihe. Antti Silvennoisen taistelukoreografia tuo tappeluihin, veljespainiin ja fyysisiksi käyviin riitoihin luontevuutta ja uskottavuutta. Tappelut ovat hengästyttäviä, kovakouraisia ja arkisia, ja niissä näkyy esiintyjien ammattitaito.

Ia Ensterän lavastuksessa on jos jonkinlaista yksityiskohtaa, hitsi että tekisi mieli päästä tutkimaan kaikki hyllyt, laatikot, seinät ja nurkat ja nähdä, kuinka tarinan maailma näyttämölle rakentuu. Katsomoon saakka erottuu paljon, mutta seinälle liimattujen julisteiden ja hyllyssä olevien tavaroiden tekstejä ja piirroksia ei ihan katsomosta näe. Lavastus on monikerroksinen ja tiukasti kiinni tarinan maailmassa, se rakentaa hahmoja, kerroksia, historiaa, nykyhetkeä ja tulevaa, ja kertoo paljon. Näyttämön asettelu ei muutu esityksen aikana kovinkaan paljon, mutta toimivasti suunniteltu lavastus antaa tarinalle erinomaisesti paikan, jossa kaksi aikatasoa ja useampi tapahtumapaikka esiintyy samaan aikaan ja silti toisistaan erillään. Räsymatot ja roskis sekä ullakkomaisuus ja iso kasa mappeja tekivät minuun suurimman vaikutuksen. Sinikka Zannonin mainiossa pukusuunnittelussa 70-luvun tyyli ja länkkärileikkien vermeet rakentavat ajankuvaa, joka asettuu lavalle luontevasti. Eri hahmojen asemaa kuvataan puvustuksella sujuvasti, ja myös se, miten hahmojen asema muuttuu, tulee esille. Olli Tammisen valosuunnittelulla on tärkeä rooli esityksen tasojen välittämisessä, ja valot auttavatkin tapahtumien seuraamisessa, kun tarinan menneisyys, nykyhetki ja unenomaiset kohtaukset erottuvat kaikki toisistaan myös valojen kautta. Tunnelmaa valosuunnittelu luo myös, ja tekee sen luontevasti. Pidin siitä, että välillä lavalla on melko hämärää, juuri sen verran valoa että ilmeet näkyvät, mutta ei yhtään sen enempää. Tony Sikströmin painostava ja luihin ja ytimiin menevä äänisuunnittelu kasvattaa näyttämöllä näkyvää hyvinkin paljon, ja on tunnelmien ja tunteiden, ja myös tapahtumien, viestimisessä oleellinen elementti.

Veljesten roolit tekevät Ville Hilska ja Akseli Lehtinen ovat kurssikavereita Teatterikorkeakoulussa ja suorittavat molemmat taiteellisen opinnäytteensä Skavabölen pojissa, Hilska Rupertin ja Lehtinen Evertin roolissa. Ville Hilska tekee Rupertina sellaisen roolityön, että se jää kyllä mieleen. Rupert on hahmona todella monitasoinen ja kiinnostava, ja Hilskan hillitty, pidättyväinen tapa tulkita hahmoa nostaa esiin kaikki näyttelijäntyön nyanssit. Ne hetket, joissa Rupert vapautuu, esimerkiksi juuri veljesten välisissä leikeissä, ovat hienoja, ja korostavat myös sitä, ettei isoveli aina voi olla olematta varuillaan, sillä hän on isoveli ja pikkuveljestään vastuussa. Hilska on lavalla upeasti läsnä, ja hänen tavassaan näytellä on vahva intuition tunne. Pienet eleet, ilmeet, liikkeet ja muutokset tavassa olla tulevat kuin vaistomaisesti, ja tekevät Rupertin hahmosta hyvin aidon. Pidin kovasti siitä, miten Rupertin isoveljeys ja vastuu on roolissa mukana koko ajan, tämä näkyy erityisen vaikuttavasti poikien ja heidän isänsä välisissä kohtauksissa. Akseli Lehtisen Evert on pikkuveli, joka luottaa isoveljeensä melkein sokeasti. Lehtisen roolityössä on viattomuutta ja energiaa, joka peilaa erinomaisesti Hilskan Rupertiin, josta viattomuutta on jo vaikeampi nähdä. Kontrasti on kiinnostava myös aikatasojen välillä, kun Evert on tarinan myöhemmässä vaiheessa teini, ja menettänyt viattomuutensa jouduttuaan kasvamaan rikkinäisestä lapsuudesta rikkinäiseen nuoruuteen. Isoveli ei enää voi suojella kaikelta, kun pikkuveli kasvaa, ja tämän Lehtinen näyttelee tosi hyvin. Roolityössä parasta on se tapa, jolla Lehtinen näyttelee lapsen kokemuksen maailmasta, perheestä ja siitä, mitä tapahtuu. Evert voi olla naiivi, mutta myös ymmärtää enemmän kuin kukaan tajuaa. Lehtinen ja Hilska pelaavat yhteen luontevasti ja heidän välisensä dynamiikka tekee veljesten suhteesta monitasoisen, uskottavan ja koskettavan. Verivala nostaa palan kurkkuun.

Jari Vainionkukka isänä ja Inka Kallén äitinä tekevät vahvat ja yksityiskohtaiset roolit. Vainionkukan roolissa on niin monta tasoa, että hänen roolihahmonsa ehtii näytelmän aikana herättää jos jonkinlaisia tunteita aina suuttumuksesta sääliin ja hämmästyksestä pettymykseen. Vaikuttavaa roolin tekemistä ja hahmon rakentamista, ja paljon tosi hienoja hetkiä lavalla. Kallénin roolityössä on herkkyyttä ja vimmaa, tasapainossa toivoa ja epätoivoa joka kasvaa taitavasti tulkittuna jatkuvasti. Koskettava ja vakuuttava rooli. Saga Sarkola ja Anna-Leena Sipilä ahkeroivat molemmat kuusi roolia ja hyppäävät erilaisten tyyppien nahkoihin. Sarkolan hienovireistä näyttelijäntyötä on hieno katsoa, ja hän taitaa niin painavaa draamaa keventävät huumorinpilkahdukset kuin kaikista vakavimmat hetket, joissa nyanssit ovat tärkeitä. Jokaisessa Sarkolan hahmossa on onnistuneita elementtejä, minä pidin eniten Annelista, Ossista ja Rosenqvistista. Sipilältä sujuu niin ikään sekä komediallinen että vakava ote, ja erityisesti mystisen Taikurin roolissa hän vakuuttaa, vangitsevaa tekemistä monia tunteita herättävän hahmon roolissa. Myös kepparillaan koppotikopottelevan Lotan roolissa Sipilä on hurmaava, ja Anuna hän jäi myös mieleen. Koko näyttelijäkuusikko uppoutuu tarinan tunnelmiin uskottavasti ja nostaa roolitöissään pinnalle tunnetta, joka ulottuu katsomoon. Näyttelijöiden yhteistyö on erityisen sujuvaa, ja tarinassa, jossa hahmojen väliset suhteet, puheet, puhumattomuus, toisiinsa suhtautuminen ja varsinkin kaikki se, mitä ei sanota mutta mikä näkyy rivien välistä, ovat todella tärkeitä, pitää kaikkien lavalla pelata yhteen. Ja niin tämä porukka tosiaan tekee.

Skavabölen pojat on synkkä, hieno näytelmä veljeydestä ja kasvamisesta. Inhimillinen ja uskottava yhden perheen tarina kasvaa käsittelemään teemojaan laajemmin, ja tekee sen vaikuttavasti. 70-luku on minulle kaukaista aikaa, mutta tarina perheestä, lapsuudesta, kasvamisesta ja vanhemmuudesta on aina ajankohtainen, kuten on myös tarina alkoholismista, pettämisestä, väkivallasta, epätoivosta ja vaikeuksista. Parasta esityksessä on sen tunnelma, se, miten vaikeita asioita käsitellään syvästi ja rohkeasti, kaikki arjen puolet lavalle tuoden. Näytelmää on hieno katsoa, vaikka koko ajan mukana on epämiellyttävä tunne ja suru. Elämä ei ole aina reilua tai helppoa, vaan potkii päähän kerta toisensa jälkeen. Ja silti on kuitenkin toivoa, jossain, jos uskaltaa siihen luottaa. Hieno esitys, ja hienoa, että juhlavuoden näytelmäksi on valittu juuri tämä tarina. Paljon onnea 25-vuotias KUT, ja onnittelut jo etukäteen myös valmistumisen kynnyksellä oleville taiteellisen opinnäytteen suorittajille Hilskalle ja Lehtiselle.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos KUT!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti