Rakas Evan Hansen @ Helsingin kaupunginteatteri

Tässä postauksessa on enemmän spoilereita kuin teksteissäni tavallisesti, eli jos et halua juonipaljastuksia, lue varoen.

kuvat © Otto-Ville Väätäinen

Näin Rakas Evan Hansen-musikaalin ensi-illassa 28.9.

Evan (Julius Suominen) on sosiaalisesti kömpelö lukiolainen, joka terapeuttinsa antaman tehtävän mukaisesti kirjoittaa itselleen kirjeitä. "Hei Evan Hansen, tästä päivästä tulee huippupäivä, ja nyt kerron miksi..." Mutta yksinäisen ja ahdistuneen Evanin päivästä, tai viikosta, tai vuodesta, ei ole tulossa huippua, ja sen hän myös kirjeeseen kirjoittaa. Kun Evan printtaa terapiatehtävänsä koulun tietokoneluokassa, paperi päätyy tylyn ja arvaamattoman Connor Murphyn (Niki Rautén) käsiin, eikä tämä tietenkään anna sitä takaisin. Evan tuskailee seuraavat päivät jännityksessä: mitä Connor aikoo kirjeellä tehdä? Kun rehtorin kansliassa sitten odottavat Connorin vanhemmat Cynthia (Sanna Majuri) ja Larry (Antti Timonen), jotka pitävät Evanin itselleen kirjoittamaa kirjettä poikansa itsemurhaviestinä, johtaa tilanne valheeseen, jota ei koskaan olisi pitänyt kertoa. Äkkiä Evan on tilanteessa, josta ei löydä ulospääsyä, ja joka kietoutuu jatkuvasti vaikeammaksi pysäyttää. Onko oikein valehdella, jos se auttaa muita? Ja mitä tehdä silloin, kun valhe auttaa myös itseä?

Minulla on Rakas Evan Hanseniin ristiriitainen suhde, joka asetti musikaalin katsomiselle kovasti odotuksia, ennakkoajatuksia ja pohdintoja. Olen tiennyt musikaalin olemassaolosta sen kantaesityksestä (2015) saakka, ja kuunnellut cast recordingin niin puhki, että mikä tahansa kappale lähtee ulkoa helposti. Olen lukenut musikaalin pohjalta kirjoitetun romaanin kahdesti, ja ehtinyt kahdeksan vuoden aikana kulkea matkan DEH-fanista pelkästään sen musiikista nauttijaksi ja lopulta varovaisen kiinnostuneeksi, mutta epäröiden koko teokseen suhtautuvaksi ihmiseksi. Tämä Helsingin kaupunginteatterin versio on ensimmäinen, jonka musikaalista lavalla näin, mutta uskallan silti sanoa, että tarina oli minulle täysin tuttu sanoitusten ja romaaniversion kautta. Ja niin se olikin, sillä katsomossa tuntui, kuin olisin tullut katsomaan jotain sellaista, jonka olen jo aiemmin nähnyt. Oli hauskaa seurata, miten palaset loksahtivat paikoilleen, kun romaanista tuttu tarina ja cast recordingista tutut kappaleet saivat lavalla paikkansa ja muodostivat kokonaisuuden. Rakas Evan Hansen on aivan ehdottomasti tarkoitettu nimenomaan musikaaliksi, sillä tämä toimii lavalla todella hyvin. Musikaaliksi tarina on tietysti myös alunperin kirjoitettu, ja sen suosiota ovat sitten seuranneet niin romaani- kuin elokuvasovitus (jota en ole nähnyt). Epäilyksistäni huolimatta katsomossa oli hienoa olla, ja yllätyin siitä, miten paljon musikaalista pidin. Ne tarinan ongelmat, kysymykset ja ratkaisut, joista en pidä, eivät lavalla häiritse niin paljon kuin romaanissa, ja vaikka hahmoista saa tietää vähemmän, he ovat pidettävämpiä ja samaistuttavampia musikaaliversiossa. Fiktiivisen tarinan ei missään nimessä tarvitse olla täydellinen, ja moni tarina josta pidän ei todellakaan kerro mistään ihanteellisesta tilanteesta (kuinka moni tarina edes kertoo, konfliktit tekevät tarinoista kiinnostavia). Silti Rakas Evan Hansenin ja minun tarinamieltysteni välillä on kitkaa, joka ei koskaan tulekaan väistymään. Mutta ei sen tarvitsekaan. Olen ehkä vain iloinen, kun olen ehtinyt tekemään niin paljon ajatustyötä tämän tarinan, hahmojen ja juonenkäänteiden kohdalla ennen musikaalin näkemistä, sillä osasin suhtautua siihen tietyllä tavalla. Tiesin etukäteen, että en pidä kaikesta, mutta monesta asiasta pidän, ja pystyin suhteuttamaan katsomistapaani sen mukaan. Halusin ehdottomasti antaa Rakas Evan Hansenille mahdollisuuden hurmata minut, jonka se osittain myös teki, ja yrittää katsoa sen niin puhtaalta pöydältä kuin suinkin. Tarina oli kuitenkin sen verran tuttu, että se ei ihan onnistunut, enkä sitä odottanutkaan.

No mitä ne ongelmani musikaalin kanssa sitten ovat? Osa tulee esille postauksen kuluessa, mutta osan voin nostaa esiin jo nyt. Ensinnäkin minun on tosi vaikea antaa Evanille anteeksi, joka leikkaa tehoa musikaalin viestiltä ja lopulta. Vaikka Evan ajautuukin hyväntahtoiseen valheeseensa vähän vahingossa, ja yrittää taistella tihenevää valheiden verkkoa vastaan, hän pitkittää ja pitkittää tilannetta aivan liian pitkään. Kyllä, on varmasti ihan hirveää olla Evanin asemassa, ja kyllä, on varmasti aivan valtavan vaikeaa kertoa totuutta, kun valhe on rakentunut niin isoksi ja monikerroksiseksi. Kaikki tekevät virheitä, kaikki valehtelevat, se on elämää, mutta noin isoa valhetta ei saisi päästää noin pitkälle. Musikaalissa on repliikki, jonka Jared (Samuli Pajunen) sanoo Evanille: "Connorin kuolema on parasta, mitä sinulle on tapahtunut." Tämä on osittain totta, ei pelkästään Evanin kohdalla, vaan monen muunkin hahmon suhteen. Alana (Lumi Aunio) saa toteuttaa suuren varainkeruukamppanjan ja tehdä merkittäviä asioita, lukiolaiset saavat surra Connoria laittamalla tämän naamalla varustetun pinssin rintaansa ja itkemällä suureen ääneen ruokalassa, vaikka itse asiassa aloittivat vasta koulun eivätkä tainneet edes tavata Connoria kertaakaan, kaikki saavat kokea yhteisöllisyyttä kokoontuessaan tragedian äärelle. Ja Evan, no, Evan saa tutustua Murphyjen perheeseen, nauttia vanhempien osoittamasta kiinnostuksesta ja innostuksesta, opetella oikeanlaista baseball-räpylän käsittelyä ja kokea asioita, joita perheen oma poika ei koskaan kokenut, ja joita Evan ei koskaan ole itse kokenut kiireisen äitinsä ja kauan sitten pois lähteneen isänsä suunnalta. Myös koulussa Evan on yhtäkkiä melkein suosittu, hänen nimensä tiedetään, hänelle moikkaillaan ja hänen kanssaan halutaan jutella. Ja Zoe (Riikka Riikonen), niin, Evan saa Zoen. Tämä tekee Evanin puolella olemisesta minulle ehkä kaikista hankalinta, sillä miten ihmeessä voi perustella, itselleen tai muille, sen, että alkaa seurustella tuntemattoman kuolleen pojan siskon kanssa samalla, kun koko ajan valehtelee tälle ja tämän perheelle, että oli kyseisen kuolleen pojan paras ja ainoa ystävä?

Kari Arffmanin ohjaus on tosi toimiva, ja sen tiesin jo siitä, että minä ihan oikeasti pidin näistä hahmoista, romaanisovituksessa kun en oikein pitänyt kenestäkään. Nyt tyypit koskettavat ja heidän tarinansa kiinnostavat, joka on ihanaa! Oli ihanaa myös tuntea ymmärtävänsä Evania, sillä se tuo musikaalin katsomiseen paljon lisää tasoja. Vaikka en aivan helposti anna Evanin valhetta anteeksi, pystyn kuitenkin tajuamaan häntä ja suhtautumaan eksyksissä olevan pojan tekoihin myötätunnolla. Arffmanin ohjaus vakuuttaa erityisesti yksinäisyyden ja vanhemmuuden sekä perhesuhteisiin liittyvien teemojen kuvauksessa, ja käsittelee tarinaa kokonaisuutena onnistuneesti. Myös nuorten ja aikuisten välinen kuilu on tuotu näppärästi mukaan. Lähes kolmetuntinen musikaali ei tunnu sekuntiakaan liian pitkältä, ja tasapainoisessa produktiossa jokainen palanen on kohdillaan. Lavastus on Antti Mattilan käsialaa, pukusuunnittelusta vastaa Elina Kolehmainen ja valo- ja videosuunnittelusta William Iles ja Toni Haaranen. Visuaalisuuden puolesta ei voi erehtyä siitä, mikä musikaali lavalla esitetään, sillä niin lavastuksessa, puvustuksessa, valoissa kuin projisoinneissakin on paljon kaikuja aiemmista Dear Evan Hansen-produktioista. Tuttu sininen raitapaita, nopeatempoiset sosiaalisen median päivitykset, kipsi, tietysti, ja tietokoneidensa äärellä istuvat nuoret ovat tuttua DEH-kuvastoa, ja tunnistettavuus on tämän musikaalin kohdalla toimiva ratkaisu. Visuaalisuudessa on paljon myös uutta ja omaa, ja sopivasti yksityiskohtia rikastuttamaan hahmoja, heidän ympäristöään ja tarinan maailmaa. Erityisesti isossa roolissa oleva videosuunnittelu tekee vaikutuksen.

Antti Lahden koreografia jäi mieleen eniten musikaalin ainoasta tanssista, eli Terveisin mä-biisin koreografiasta. Yhdessä videosuunnittelun kanssa kohtaus rakentuu TikTokista tuttujen tanssivideoiden kaltaiseksi, joka tuo siihen mainiosti mukaan esityksen some-teemaa. Myös kiireinen edestakaisin kävely näyttää hyvältä varsinkin silloin, kun Evaniin törmäillään monesta suunnasta. Reita Lounatvuoren (teksti) ja Hanna Kailan (sanoitukset) suomennos on sujuvaa, aikaansa sopivaa ja tasapainottaa onnistuneesti nuorison ja aikuisten puhetavan sekä puhekielen ja näyttämöllä toimivan kielen. Steven Levensonin käsikirjoitus on rytmiltään erinomainen ja kääntyy Lounatvuoren käsissä suomeksi luontevasti. Hanna Kailan biisisuomennoksista on nostettava esiin yksi upeasti käännetty kohta Sielunmessu-biisistä, nimittäin "tunsin hirviön mut en sua", verrattuna alkuperäissanoituksen "you were not the monster that I knew"-kohtaan. Kailan käännös toimii muutenkin oikein hyvin, mutta varsinkin tämä kohta jäi mieleen ja kosketti, sillä Zoen sanoman merkitys muuttuu hieman ja tuo sisarusten suhteeseen lisää merkitystä. Sanoitukset rullaavat yllättävänkin hyvin suomeksi, ja noudattavat erinomaisesti alkuperäistekstin merkityksiä ja tunnelmia. Tarkkaa ja taitavaa suomennostyötä niin biisien kuin tekstin kohdalla, lämmittää mieltä kun tosi tutut sanat ovat kääntyneet suomeksi näin hyvin.

Eeva Kontu johtaa orkesteria energialla ja tarkkuudella, ja kyllä kylmät väreet kulkivat ja hymyilin leveästi, kun vihdoin pääsin kuulemaan nämä tutut biisit livenä ja erinomaisesti esitettyinä. Musikaalin sävellys ja sanoitus on Benj Pasekin ja Justin Paulin käsialaa, ja nämä musikaalitaikurit kyllä loihtivat sellaisia säveliä ja sanoja, että ei voi kuin ihailla. Kaksikon Dogfight-musikaali on heidän töistään suosikkini, ja ansioluettelosta löytyvät sen ja Rakas Evan Hansenin lisäksi esimerkiksi musikaalielokuvat La La Land ja The Greatest Showman. Pääsin kuulemaan musikaalin kappaleista etukäteen Yksin et jää-biisin HKT:n kauden avajaisissa ja Musiikkiteatterifestivaalilla Evanin soolot Ikkunan taa jään ja Nyt ja aina. Muutama vuosi sitten HKT:n Lauluja Broadwaylta ja West Endistä-konsertin jatkoilla esitettiin myös ainakin Vain me-kappale suomeksi (by Sonja Pajunoja ja Martti Manninen), mutta en ole aivan satavarma, onko suomennos sama kuin nyt käytössä oleva. Oli aivan ihanaa saada vihdoin nauttia kaikki musikaalin kappaleet yhdessä tarinan kanssa, ja ihastella sekä näyttelijöiden että bändin tulkintoja niistä. Suosikkikappaleitani ovat Terveisin mä, Sielunmessu, Kadota ja Onnee vaan. Yksin et jää sykähdyttää myös aina, onhan se aikamoisen voimakas kappale ja kasvaa upeasti. Puheosuudet tosin hukkuivat vähän laulun joukkoon, mutta minua se ei kummemmin häirinnyt, vaikka ne ovat aika tärkeitä. Terveisin mä on juuri niin riemukas ja hauska kuin ajattelinkin, se yhdistää valesähköpostit ja komedian tosi taitavasti. Sielunmessu ja Kadota ovat kauniita ja vahvoja kappaleita ja hienosti tulkittuja, ja Onnee vaan upean väkevä. Livenä nähtynä myös Lauseet haihtuu ja Surut suuret toimivat tosi hyvin, yleensä skippaan ne cast recordingia kuunnellessani, sillä pelkästään lauluina ne eivät ole niin mieleeni. Mutta kun laitetaan laulu lavalle ja osaksi kohtausta, se on omassa ympäristössään ja silloin myös usein hieno. Niin nytkin, Surut suuret on todella kaunis ja Lauseet haihtuu tuntuu sielussa saakka.

Julius Suominen loistaa Evanin haastavassa ja isossa roolissa. Hän tekee monitasoisen, herkän ja vahvan roolityön, jossa näkyy kaikki se, mitä Evan käy läpi. Suominen on hurmaava ja liikuttava, sympaattinen ja samaistuttava, ja hallitsee lavaa koko esityksen ajan. Hänellä on hieno tyyli tulkita roolihahmoaan ja rakentaa kokonaisuus, jossa kaikki pienimmätkin yksityiskohdat ovat paikoillaan. Suominen osaa taitavasti tehdä lavalla aitoa ja uskottavaa roolityötä niin yksin kuin vastanäyttelijöiden kanssa, ja sekä näyttelijäntyöllisesti että laulullisesti hän tekee vaikutuksen. Kuten sanottu, minun on vaikea olla Evanin puolella, sillä hän jatkaa valhettaan niin kovin pitkään, ja antaa asioiden tapahtua, vaikka ainoa oikea teko olisi totuuden kertominen. Silti Suomisen Evan voitti minut puolelleen aivan kuin varkain, ja tuntuu, että tämän roolityön myötä ensimmäistä kertaa ihan oikeasti ymmärsin Evanin ratkaisuja ja tekoja. Riikka Riikonen tekee upean roolin Zoena. Zoe on minulle musikaalin tärkein hahmo, ja oli ihana huomata, että kuten Evanin kohdalla, myös Zoe on musikaalissa paljon inhimillisempi ja ymmärrettävämpi kuin romaanisovituksessa (ei ehkä olisi pitänyt lukea sitä uudelleen näin lähellä musikaalia, jäi liikaa mieleen). Riikonen tuo rooliinsa itsevarmuutta ja tietynlaista kovuutta, avaa roolihahmoaan vähä vähältä ja rakentaa kauniisti Zoen kokonaiseksi ihmiseksi kaikkine puolineen. Riikosen tulkinnassa on uskottavasti teini-iän tuomaa epävarmuutta ja äkkipikaisuutta, herkkyyttä, sekä hienoa tunnetta siitä, että Zoe on välillä aika hukassa veljensä kuoleman jälkeen. Uskon, että Zoe olisi halunnut tuntea Connorin, ja se tulee vahvasti esiin niin Riikosen roolityössä kuin tämän produktion yksityiskohdissa. Sielunmessu-on minulle musikaalin puhuttelevin kappale, ja Riikonen esittää sen riipaisevan kauniisti yhdessä Sanna Majurin ja Antti Timosen kanssa. Nina Tapio Evanin äidin Heidin roolissa avaa kyynelhanat viimeistään Surut suuret-biisissä, ja vetäisee myös muuten vakuuttavan roolityön. Tapio ja Suominen pelaavat Heidin ja Evanin rooleissa yhteen saumattomasti ja aidosti, ja heidän kuvaamansa äidin ja pojan suhde rakentuu koskettavaksi osaksi tarinaa. Kiireinen ja paljon poissa kotoa oleva Heidi eksyy välillä velvollisuuksiensa keskelle, mutta ei hetkeksikään lakkaa rakastamasta, välittämästä ja huolehtimasta. Tapion roolityössä on teinin vanhemman epätoivoisuutta ja huumoria, ihanaa lämmintä läsnäoloa ja hienosti myös särmää.

Niki Rautén on erinomainen Connor, hän saa ladattua esityksen alkuun hienosti kaikki Connorin sisälleen kätkemät tunteet, ja tekee muutenkin onnistuneen roolin. Rautén on valovoimainen esiintyjä, joka pääsee Connorina tulkitsemaan vähän erilaista roolia kuin joissa olen hänet aiemmin nähnyt. Roolityössä on tasapainoa ja varmuutta, joka tuo siihen voimaa. Connor on suosikkihahmoni musikaalissa, koska, no, totta kai hän on. Väärinymmärretyt, kärsivät hahmot ovat sydäntäni lähellä, joka kyllä näkyy meikäläisen maussa kaikkien taiteen lajien kohdalla. Tähän suosikin asemaan vaikuttaa myös romaanisovituksen Connor, sillä romaanissa on tehty ratkaisu antaa Connorille oma (kuolemanjälkeinen) näkökulma. Pidän tästä ratkaisusta tosi paljon, sillä musikaalissa Connor pääsee itse ääneen vain parissa alun kohtauksessa, ja puhuu sen jälkeen muiden sanoja. Jaredin ja Evanin keksimät sähköpostit, Evanin keksimät kaverusten yhteiset muistot ja kehut, jotka Connor on muka Zoesta sanonut, ja kaikki se, mitä Connor Evanille tämän pään sisällä puhuu, tulee muilta kuin Connorilta. Evanin itse huoneeseensa kuvittelemassa, hänen kertomaansa valhetta puolustelevassa ja järkeilevässä Connorissa on sitä samaa, mitä alun sulkeutuneessa ja yksinäisessä Connorissa on, mutta ainakaan ihan kaikki hänen sanomansa ei ole totta. Connorissa ja Evanissa on kyllä paljon samaa, ja molemmat pystyvät varmasti seisomaan esimerkiksi Kadota-duettonsa sanojen takana, mutta Connorin tarina itsessään jää musikaalissa taka-alalle. Hänestä kuullaan kaikkien muiden mielipiteitä, muistoja, ajatuksia ja sanoja, mutta Connor itse ei saa kertoa itsestään paljon mitään. Romaanissa kerrottu taustatarina kummitteli mielessäni silloin tällöin musikaalia katsoessa, mutta koska siihen ei viitata lavalla ollenkaan, ehdin monta kertaa unohtaa, että minähän periaatteessa tiedän Connorista enemmän kuin musikaali kertoo. Rakas Evan Hansen on loppujen lopuksi melko viihdyttävä ja vauhdikas musikaali, eikä sukella erityisen syvälle rankkoihin teemoihinsa, vaikka käsitteleekin niitä koskettavasti ja vaikuttavasti. Mukana on kuitenkin sen verran huumoria, että missään kohtaa ei mennä liian syviin vesiin tai surkeisiin fiiliksiin. Minä olen kuitenkin alusta loppuun niin surullinen Connorin puolesta, että se vie terää musikaalin toiveikkuudelta ja lämmöltä. On myös vaikea suhtautua musikaalin "yksin et jää"-viestiin, sillä mitä muuta Connor oli kuin yksin? Hänelle kaikki musikaalissa tapahtuva tapahtuu liian myöhään, sillä vasta Connorin kuolema antaa muille sysäyksen kerääntyä ajattelemaan yksinäisyyttä, syrjäytymistä, erilaisuutta, pahaa oloa ja mielenterveydestä huolehtimisen tärkeyttä. Kyllä, Connoria yritetään auttaa ja ymmärtää, hänen vanhempansa kyllä yrittävät tehdä jotain. Mutta jos se ei riitä, kenen syytä tragedia on? Vai onko kenenkään? Mitä kaikkea olisi pitänyt tehdä toisin, olisiko mikään auttanut, voiko sitä koskaan varmaksi tietää? Tajusin vasta tätä postausta kirjoittaessani, että Connorin tarina tuntuu jotenkin samanlaiselta kuin Florian Zellerin Poika-näytelmän Nicolasin tarina, molemmissa on samoja teemoja ja samanlaista hahmojen välistä ohipuhumista ja -katsomista. Pojassa ja Rakas Evan Hansenissa myös toimisi sama alaotsikko, "tarina ihmisistä, jotka eivät ymmärrä toisiaan".

Sanna Majuri Cynthiana ja Antti Timonen Larrynä rakentavat taitavasti kuvan pitkästä avioliitosta, joka pysyy juuri ja juuri koossa, mutta aiheuttaa jatkuvasti kärhämää. Molemmat tuovat hienosti lavalle sen, että vanhemmuus on hankalaa, sekä sen, millaista suru voi olla ja miten eri tavoin se voi näkyä. Majurin Cynthiassa on voimaa ja väkevyyttä, joka tekee vaikutuksen, ja Timosen Larryssä tiukasti hillittyä jäykkyyttä, joka hellittäessään tarjoaa paljon koskettavia hetkiä. Lumi Aunio tekee Alanan roolin mainiolla otteella, tehokkaan ja järjestelmällisen tähtioppilaan energialla. Aunio tuo Alanaan monta tasoa, jotka pääsevät lavalla esiin ja joiden kautta Alanasta saa kokonaiskuvan. Aunion tulkinnassa on riittävästi herkkyyttä ja epävarmuutta, joka on tasapainossa Alanan aikaansaavan luonteen kanssa. Samuli Pajusen Jared on riemastuttavan suorapuheinen ja ärsyttävä tyyppi, josta kasvaa samaistuttava ja hieno hahmo. Pajunen vetäisee roolinsa hyvällä energialla ja huumorilla, hänellä on sekä komedian että draaman tajua ja taito lukea kohtausten tunnelmaa. Musikaalin tarina rakentuu yksinäisyyden ja erilaisten kohtaamisten kautta, ja näyttelijäntyö on hienossa vireessä kertomaan tätä tarinaa. Hahmot ja heidän suhteensa vaikuttavat aidoilta ja uskottavilta, joka arkisista ja oikeassa elämässä mahdollisista asioista ja teemoista kertovan musikaalin kohdalla on tärkeää. Rakas Evan Hansen on musikaali, joka ei tarvitse lavalle kuin nimetyt hahmonsa. Siksi ensemblen tehtäväksi jää lähinnä kävellä edestakaisin ja tarjota lauluvoimaa ja muutamassa kohtauksessa luoda lavalle väkijoukkoa. Vaikka ensemble huikea onkin, ja isot laulukohtaukset kuulostavat upeilta koko joukon laulamina, ei tämä musikaali ehkä hyödy isosta porukasta lavalla.

On ihanaa, että Helsingin kaupunginteatteri on tuonut tämän musikaalin Suomeen ja Suurelle näyttämölle, sillä vaikka Rakas Evan Hansenin teemat ovat yleismaailmallisia ja samaistuttavia, ei se ehkä näistä 2010-luvun musikaalihiteistä ole se helpoin ja turvallisin vaihtoehto ohjelmistoon. Mutta sitäkin parempi valinta, ja jo siksi hatunnosto HKT:lle, ja myös onnistuneen produktion ansiosta. Tämä jos mikä lienee myös mainio teos nuorten houkuttelemiseksi teatteriin, ja teemojensa puolesta musikaali on tärkeää katsottavaa ihan kaikille. Yksinäisyys, joukkoon kuulumisen kaipuu, mielenterveys, ystävyys, perhe, vanhemmuus, sisaruus, rakkaus, unelmat, oman itsensä ja paikkansa löytäminen... Hienoja teemoja riittää, ja paikoitellen musikaali käsittelee niitä todella kauniisti. Toisin paikoin se lipsahtaa hieman kaunistelluksi ja "elokuvamaiseksi", sellaiseksi, että asiat menevät helposti ja niitä ei turhaan pohdita. Jos tämä olisi puhenäytelmä, teemoihin ehkä päästäisiin syvemmälle, joka on se, jota Rakas Evan Hansenilta ehkä kaipaisin lisää. Myös musikaalimuoto antaa toki täyden mahdollisuuden teemojen purkamiseen ja käsittelyyn, mutta tämä musikaali ei sitä täysin hyödynnä. Tämä on myös tekijöiden ratkaisu, ja ymmärrettävä sellainen. Minulle musikaali kuitenkin toimisi paremmin, jos se pysähtyisi teemojensa äärelle hieman kauemmaksi aikaa ja antaisi niiden olla vähän isompia ja ehkä myös vähän pelottavampia. Suhtautumiseeni Rakas Evan Hanseniin vaikuttaa ihan varmasti myös se, että kun ensimmäisen kerran tutustuin siihen, olin itse lukiossa ja teini, mutta nyt kun en enää ole kumpaakaan, en ole enää ihan niin vahvasti kohderyhmää. Hahmoista ja tarinasta löytyy toki samaistumispintaa aivan kaiken ikäisille (teini-ikäisestä eteenpäin, teatterin ikäsuositus tälle on 13-vuotiaista alkaen), mutta on siinä aina erityistä tuttuutta, kun näkee lavalla tarinan tutusta ympäristöstä ja itsensä ikäisistä hahmoista. Jos Rakas Evan Hansen olisi tullut Suomeen viisikin vuotta sitten, olisin aivan varmasti hullaantunut siitä täysin. Myös nyt pidin kovasti monesta asiasta, erityisesti upeiden nuorten teatterintekijöiden vahvasta esiintymisestä, loistavasta ja hienosti soivasta musasta, visuaalisuudesta ja kokonaisuudesta, joka yksinkertaisesti toimii. Rakas Evan Hansen on hieno moderni musikaali, ja Helsingin kaupunginteatterin produktio on siitä todella hieno toteutus. Koskettava, aito ja lämmin produktio, joka onnistuu tarttumaan tärkeisiin teemoihinsa ja kuvaamaan niitä välillä todella taitavasti. Eniten nautin siitä, että lavalla nähdään tuoreita kasvoja, joiden taitavuus ja tekemisen herkkyys pääsee heti loistamaan isoissa rooleissa. Vaikka tarina itsessään ei minua onnistu täysin puolelleen voittamaan, haluan ehdottomasti nähdä tämän vielä uudelleen, sillä esitys jätti paljon sellaista, mitä haluan kokea ja ajatella uudestaan. Enkä toki halua jättää välistä Evanin roolissa vuorottelevan Petja Pulkkisen tulkintaa roolista.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos HKT!