Siiri Enoranta hurmasi minut sekä kirjoitus- että tarinankerrontatyylillään Tuhatkuolevan kirouksella, joten en tuhlannut aikaa vaan varasin samantien kirjastosta hänen vuonna 2017 ilmestyneen teoksensa, Josir Jalatvan eriskummallisen elämän. Kirja on nimensä mukaisesti eriskummallinen sukellus niin Josir Jalatvan kuin hänen rakastettunsa, Micholei Rostuksen, sirkus Minimissimin työntekijöiden, reportteri Pitir Lonkajevon sekä Jumalan hylkäämän, sodassa runnoutuneen Aurosian mantereen elämään. Perintöään juhlimalla ja nautiskelemalla ahkerasti kuluttava Josir iskee silmänsä historiaa opiskelevaan Micholeihin ja nuoret miehet rakastuvat intohimoisesti. Hetken elämä on kirjaimellisesti yhtä juhlaa, kunnes eräs yli tuhat vuotta sitten häipyneen Jumalan seuraajista langettaa Mihon ylle monikehollisuuden kirouksen. Helppo ja huoleton, onnen ja ilojen täyttämä elo on tiessään, kun Micholei seilaa kehosta toiseen ja epätoivo saavuttaa sekä Mihon että Josirin. Josir on kuitenkin päättäväinen, hän kerää kokoon isänsä vanhan sirkuksen, Maximissimin entisiä esiintyjiä sekä uusia tuttavuuksia, onnistuu mahdottomassa tehtävässä ja hankkii junan, ja perustaa Minimissimin, kiertävän sirkuksen, jonka kyydissä alkaa takaa-ajo kohti vasaria, joka kirosi Micholein.
Kuten Tuhatkuolevan kirouksessa, myös Josir Jalatvan eriskummallisessa elämässä Enoranta on luonut tarkasti suunnitellun ja kerros kerrokselta rakennetun tarinamaailman, joka noudattaa omia lakejaan ja tottumuksiaan, jotka selviävät lukijalle ennemmin tai myöhemmin tarinan edetessä. Koska teoksen maailma eli 5200-luvun Aurosia ja sen monet maat on tarinassa niin vahvasti läsnä, ei lukiessa tule sellaista oloa, että onpa todella vieras tämä paikka, häiritsevää, vaan ennemmin ajattelee, että onpa kiehtova ja jännittävä, ruma ja kaunis paikka, täynnä salaisuuksia ja yllätyksiä. Tarinassa on vahvasti läsnä Jumala tai oikeastaan hänen poissaolonsa, Jumalasta kertovat vain vasarit, joista yksi siis kiroaa Micholein. Vasarit vaikuttavat arvoituksellisilta, heillä on suuria voimia ja taitoja, joista osoituksena on Mihon kirouksen lisäksi muun muassa Aurosiaa halkova, tuhoutumaton junarata. Jumala, jumalallisuus ja se, onko tekojen ja tapahtumien taustalla kenties jokin suurempi suunnitelma vai onko kaikki sattumanvaraista, vaikuttaa vahvasti moniin asioihin, joita kirjassa tehdään ja tapahtuu, ja tätä käsitellään mielenkiintoisella tavalla. Aurosian manner itsessään on tuntematon ja vieras, mutta sekä teoksen hahmoissa että maailmassa on myös paljon tuttuja, tunnistettavia ja samastuttavia piirteitä
Teoksen hahmot ovat sanalla sanoen loistavia. Koska kirja on melko pitkä, 513 sivua, hahmot mahtuvat kasvamaan ja kertomaan asioita itsestään ja toisistaan pidemmän kaavan mukaan kuin vaikkapa sadan sivun kirjassa. Nyt Josiriin ja Mihoon sekä muuhun joukkioon saa tutustua kiireettä, lukija tosin repäistään vauhdikkaalle matkalle heti kirjan alkupuolella, mutta mitään hätäisyyden tuntua teoksessa ei ole, tarinan tapahtumissa toki. Teoksen rakenne on näppärä ja sujuva, se liikkuu takaumien ja nykyhetken välillä vaikeuksitta ja tapahtumissa pysyy hyvin mukana. Tarinaa kehystää junamatka, jonka varrelle kaikki suurimmat juonenkäänteet Mihon kirotuksi tulemista ja tietenkin Josirin ja Mihon ensitapaamista lukuunottamatta sijoittuvat. Vaikka sirkuksen siirtyminen paikasta toiseen ei olekaan koko ajan samanlaista, tuo se tapahtumiin rytmiä ja huomio pysyy enemmän siinä, mitä hahmoille tapahtuu ja miten heidän välistensä suhteiden vire muuttuu kuin siinä, missä he milloinkin ovat. Ja kun kirjassa on näin monta näin hyvää hahmoa, on ilo päästä lukemaan siitä, mitä he tuntevat, ajattelevat, tekevät ja kokevat. Erityisen kiehtovaa on ilman muuta Micholein vaihtuvat kehot, se, miten hän voi olla mies, nainen, vanha, nuori, mitä tahansa, ja sitten taas palata omaan kehoonsa, täysin omaksi itsekseen. Vai voiko? Monikehollisuuden karuselli ei ole hyvä kokemus, se on raastavaa, pelottavaa, ahdistavaa, karmivaa, eikä vain Miholle. Myös Josir kärsii poikaystävänsä vaihtumisista, vaikka onkin hyvin määrätietoisesti korjaamassa tätä ongelmaa.
Josirin ja Mihon suhde kuvataan hienolla tavalla, siinä näkyvät rakkauden kaikki muodot ja Enoranta on kirjoittanut teoksensa pääparista kaunistelematta mitään, mitä he kokevat tai tekevät. Välillä kaikki on ihanaa, lukiessa tekee mieli hymyillä näiden kahden nuorukaisen söpöstelylle ja sille, miten täydellisen rakastuneita he ovat. Välillä tunnelma taas on raastava, jännittynyt ja häijy, Mihon kirous ja matka Aurosian halki kiristävät molempien hermoja ja ärtymys purkautuu joskus riitoihin, jotka onneksi kyllä sovitaan. Yksi suosikkikohtiani Josir Jalatvan eriskummallisessa elämässä on itseasiassa Micholein ja Josirin riitakohtaus vähän ennen teoksen puoltaväliä. Onpahan voimakkaasti kirjoitettu luku tämä, monta sivua uskottavaa, kouriintuntuvaa riitelyä, jonka lukemisestakin tulee epämukava olo. Enoranta kirjoittaa taidokkaasti myös sen, miten Mihon senhetkinen keho, punapäinen nainen, lietsoo riidan aiheita ja suuntaa, sukupuoliroolit ovat vahvasti läsnä niin riitelyssä kuin monessa muussakin kirjan kohtauksessa. Tämä sukupuolten välisten roolien, sukupuolen moninaisuuden, seksuaalisuuden ja monen muun juurikin sukupuolen enemmän tai vähemmän määräävän seikan käsittely on teoksessa hyvin onnistunutta, mielikuvituksellista ja monipuolista.
Mutta takaisin hahmoihin, joista kirjoittaminen lähti ihan sivuraiteille. Hahmot ovat siis loistavia, varsinkin pääparista pidin sivu sivulta aina vain enemmän, Josir ja Miho ovat molemmat hurmaavia tyyppejä ja vangitsevia persoonia. Myös sirkus Minimissimin mukana kulkeva, Josirin elämästä reportaasia kirjoittava Pitir on mielenkiintoinen hahmo, salamyhkäinen nuorimies, josta ei aina ihan saa selvää. Lisäksi tykkäsin kovasti Magnoliasta, Hugosta, Hurhurista ja Salemista, sekä aika monesta tarinassa vilahtavasta sivuhenkilöstä. Hahmogalleria on monipuolinen ja kiehtova, Enoranta on luonut ristiriitaisia, kokonaisia henkilöitä, joiden tarina oikeasti kiinnostaa. Henkilöissä on valtavasti yksityiskohtia, heidän taustatarinansa yhdistettynä henkilön luonteeseen ja toimintaan tekee heistä todella onnistuneita. Hienoa on myös se, että useasta sivuhenkilöstä rakentuu aika monitasoinen kuva, he eivät siis jää mitenkään ohuiksi hahmoiksi vaikka ovat tarinassa läsnä vain muutaman sivun ajan. Näin nämä kohtaamiset ovat tarinankin kannalta merkityksellisempiä, jos sivuhahmot vain piipahtaisivat menossa mukana hetken vailla sen suurempaa persoonallisuutta, eivät he jäisi lukijalle mieleen. Nyt moni tyyppi jää, vaikka he eivät pitkää aikaa ole tapahtumissa mukana.
Josir Jalatvan eriskummallinen elämä oli ihastuttava, hurmaava lukukokemus, ja tulen ihan varmasti lukemaan sen uudelleen aika pian. Suosittelen lämpimästi tutustumaan tähän tarinaan, Enorannan teksti on upeasti kirjoitettua ja pitää otteessaan, ja tarina on huikean monipuolinen, vauhdikas, kiehtova, kaunis ja kiivas, täynnä mainioita hahmoja ja yllättäviä käänteitä. Lukekaa, tämä on hieno!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti