torstai 15. elokuuta 2019

Kansallisteatterin syyskauden avajaiset 14.8.2019

Kansallisteatterin syyskauden avajaisia vietettiin 14.8.

kuvat © Susanna Salmi
Kansallisteatterin pääjohtaja Mika Myllyaho
Luvassa kuvapainotteinen postaus Kansallisteatterin avajaisista, paljon hienoja juttuja tulossa ensi-iltaan ja niistä minulla on ensimmäisenä vuorossa Alina.

Eniten teatterin ensi-illoista kiinnostaa juuri Alina, sen lisäksi odotan innolla näkeväni esitykset Sapiens, Kauppamatkustajan kuolema (ensi-ilta 13.11.), Pelle ja Otteita. Kaikista ohjelmistossa olevista esityksistä löytyy tietoa Kansallisteatterin sivuilta, klikkaa itsesi sinne >tästä<.




Sapiens on tarina tarinoita kertovasta ihmislajista. Se perustuu Yuval Noah Hararin teokseen, jonka pohjalta esityksen on sovittanut ja käsikirjoittanut Minna Leino. Avajaisissa nähtiin pätkä esityksestä, ja sen perusteella on lupa odottaa luontodokumenttimaista, visuaalista, yllättävää ja kiinnostavaa esitystä, jollaista ainakaan minä en usko ennen nähneeni. Yllättävän vähän häiritsivät nuo kuminaamiot, vaikka niistä aina tulee minulle hieman "outo" tunnelma, jonkinlainen kauhuleffafiilis ehkä. Mutta ei liian outoa tai kummastuttavaa, ei ollenkaan, vaan ehdottomasti hyvin mielenkiintoinen ja hieno ensi-ilta ja esitys varmasti luvassa. Ja maistiaispätkän alkaessa, Jarmo Heikkisen kertojaäänen puhuessa ja maapallon pyöriessä tuli mahtava fiilis, ihan luontodokumenttitunnelma. Odotan siis tätä innolla, tosi jännä nähdä kuinka kokonaisuus toimii ja on toteutettu. Ensi-ilta on 11.9.







Anton Tšehovin Lokki tulee ensi-iltaan 18.9. Se vaikuttaa visuaalisesti valtavan hienolta ja vahvalta, ainakin jos avajaisten yhteydessä esitetystä pätkästä pystyy mitään päättelemään. Monta hienoa näyttämökuvaa mahtui jo tähän lyhyeen maistiaiseen, varsinkin taustalle heijastettavat videot/projisoinnit näyttivät upeilta. Samoin näyttelijät vakuuttivat, liikekieltä käytettiin sujuvasti ja kohtauksiin mahtui tunnetta. Enköhän tämänkin siis suuntaa katsomaan, luulen, että vetoaa minuun erityisesti kuvallisesti ja toteutuksellisesti, ja onhan Lokki klassikkonäytelmä, joten olisikin jo aika nähdä se.




Pelle-näytelmästä en ollut ennen avajaisia niin kovin kiinnostunut, mutta lavalla nähty näyttelijäkaksikko Tomi Alatalo ja Anna Ackerman sekä Melli Maikkulan teksti saivat minut ihan toisiin ajatuksiin ja nyt tämä on minulle yksi syksyn odotetuimpia juttuja. Jotenkin niin sujuvaa ja iskevää tekstiä ja näyttelijät myös hyvässä iskussa, että ihastuin Pelleen jo tämän pienen maistiaisen perusteella. 




Alinassa minua kiinnostaa varsinkin tarina. Näytelmä kertoo Alinasta, jonka veli ajautuu riippuvuuteen ja itsetuhoon, ja siitä, kuinka Alina yrittää auttaa veljeään ja pitää elämänsä kasassa, mutta alkaa vähitellen murtua. Tämän luulisi sopivan synkkyydenjanooni ja odotankin Alinan näkemistä innolla, tämän maistiaspätkän perusteella se vaikuttaisi vastaavan odotuksiini ja näyttelijät Anna Valpuri, Pirjo Lonka ja Pyry Nikkilä vaikuttivat kertovan tarinaa hyvin myös, mahtavaa nähdä tämä kokonaan reilun viikon päästä! Ensi-ilta on 28.8.




Rakkauden päätös ja Ihmisen ääni eivät ehkä minun katsomislistalleni pääse, vaikka varsinkin Rakkauden päätös voisi olla aika mielenkiintoinen. Toki saatan eksyä näitäkin katsomaan, ei sitä koskaan tiedä. Näissä on molemmissa ranskalainen ohjaaja, Rakkauden päätöksen ohjaa Pascal Rambert ja siinä on ensi-ilta 8.11., Ihmisen äänen ohjaaja on Charles Gonzalès ja ensi-ilta 23.10.

Syksyllä pääsee vauhtiin myös Nuorten Kansallisteatteri eli Kantti, jonka ensimmäinen esitys Otteita saa ensi-iltansa 21.11. ja odotan tätä esitystä tosi paljon. Nuortenteatteri tuntuu nyt olevan jonkinlaisessa nosteessa, ainakin siitä puhutaan paljon, ja sehän on mahtavaa! Nyt siis Kansallisteatterillakin on tämä Kantti, jolle toivon pitkää ikää ja hienoja esityksiä, ja luulenpa, että niitä on luvassa. Otteita on galleriamaiseen tilaan rakennettu esitys, jonka kokemiseen voi vaikuttaa omilla valinnoillaan ja joka hyödyntää digitaalista teatteria ja tekniikkaa. Ai että! Otteita kuulostaa tosi hyvältä, ja innoissani odottelen, että pääsen kokemaan tämän.

Kiitos avajaisista Kansallisteatterille, pian nähdään katsomossa!

tiistai 13. elokuuta 2019

Helsingin kaupunginteatterin näytäntövuoden avajaiset 13.8.2019

kuvat © Johanna Salmi
Helsingin kaupunginteatteri avasi näytäntökautensa perinteisesti avajaisten merkeissä 13.8. Tällä kertaa avajaiskarnevaalit olivat tosin vähän erilailla järjestetty kuin ennen, eri esitykset ja teatterin osastot nimittäin esittäytyivät ympäri taloa, näyttämöillä ja lämpiöissä harjoitusten, esityspätkien, työryhmätapaamisten ja esimerkiksi valo-, ääni- ja näyttämötekniikan esittelyjen muodossa. Yleisö ja media saivat kiertää pisteeltä toiselle vapaasti ja olikin kiva tutustua eniten kiinnostaviin juttuihin. Hieman kiire ehkä tuli kierrellä, kun aina jämähti katsomaan harjoituksia tai ihastelemaan tarpeistoa, mutta mukava ja sujuva tapa toteuttaa avajaiset näin, ja näin teatterin eri osastot ja näyttämöt sekä lämpiöt pääsivät enemmän esiin.

Tiedot syksyn ensi-illoista ja muustakin löytyvät parhaiten HKT:n sivuilta, eli klikkaa itsesi >tästä< teatterin sivuille ohjelmistoon tutustumaan. Minä käyn tässä tekstissä läpi itseäni eniten kiinnostavat esitykset, eli paljon muutakin kuin nyt mainitut on syksyllä luvassa.

Yksi syksyn odotetuimmista ensi-illoista on tietysti Pieni merenneito-musikaali, jonka taianomaista maailmaa pääsee ihastelemaan jo pian, ensi-ilta on luvassa 29.8. Musikaalista ei haluttu paljastaa liikoja vaan jännitys säilytetään esityskauden alkuun saakka, mutta pieni maistiainen esityksestä silti saatiin ja hienolta se näytti. Varsinkin puvustus miellytti silmääni kovasti, ja toki visuaalinen ilme noin muutenkin vaikutti oikein lupaavalta. En ole musikaalin biisejä kuunnellut enkä tutustunut siihen erityisesti noin muutenkaan, mutta kiva mennä katsomaan näin tunnettua tarinaa tietämättä tai muistamatta siitä kauheasti mitään. Olen toki nähnyt Disney-leffan joskus pienenä, mutta siitä on jo aikaa enkä ole Pienen merenneidon tarinaan leffan katsomisen jälkeen palannut. Eli innolla odotan tätä juttua, luulenpa, että aikamoisen uljas ja upeasti toteutettu ja esitetty musikaali luvassa. Rooleissa ovat esimerkiksi Sonja Pajunoja (Ariel), Martti Manninen (Erik), Tero Koponen (Sebastian), Sanna Saarijärvi (Ursula) ja Mikko Vihma (Kuningas Triton).

Riistapolku-näytelmän porukka harjoitteli pienellä näyttämöllä, ja sinne jäätiinkin hetkeksi seuraamaan esityksen rakentumista. Ohjaaja Lauri Maijala sekä näyttelijät Ella Mettänen, Ursula Salo ja Risto Kaskilahti tekivät muutamaa kohtausta läpi ja kokeilivat niihin erilaisia lähestymistapoja. Tosi kiinnostavaa pitkästä aikaa katsoa harjoituksia, aina kiva nähdä esitystä siinä vaiheessa kun se ei vielä ole valmis. Riistapolku on jo kiinnostanut minua pidempään, ja sen katsominen on luvassa tässä syksyn aikana. Ensi-ilta on 4.9.


Kolmen kimppa-komediaa on tarjolla 12.9. alkaen, ja siinä rooleissa ovat Elina Hietala, Jarkko Niemi ja Olli Rahkonen. Näyttelijät ja ohjaaja Liisa Mustonen harjoittelivat suuren näyttämön lämpiössä, ja pari kohtausta ehdittiin katsoa, niiden perusteella tämä vaikuttaa hauskalta jutulta ja näyttelijät varsinkin vakuuttivat, eiköhän tämäkin ole katsomislistalla syksyn aikana.

Lisäksi ohjelmistotarjonnasta kiinnostavat erityisesti Mies, joka rakasti järjestystä ja Lauluja Broadwaylta ja West Endistä-konsertti. Tykkäsin Mies, joka rakasti järjestystä-leffasta kovasti, ja odotan tätä näyttämöversiota innolla. Esitys on HKT:n ja Turun kaupunginteatterin yhteistyö, ja pääroolissa nähdään Taneli Mäkelä. Ensi-ilta 3.10. Lauluja Broadwaylta ja West Endistä kuullaan 24.11. ja niitä esittävät HKT:n hurmaavat taiteilijat. Ai että kuinka innoissani olen tästä, toivottavasti kuullaan paljon biisejä suosikkimusikaaleistani! Olen lähiaikoina nähnyt Lontoossa monta uutta brittimusikaalia, ja niistä olisi kyllä huikeaa kuulla otteita. Olen tosin onnellinen melkolailla mitä vain musikaalimusiikkia kuullessani, eli tämä konsertti on minulle ihan täydellinen juttu. Mites tätä nyt jaksaa edes odottaa!

Kesä on mennyt kesäteattereiden parissa reippaasti, ja nyt kun nämä avajaiset ovat takana, alkaa teatterisyksykin olla jo ihan nurkan takana. Vielä muutama kesäteatteriuusinta on tällä viikolla luvassa, ja sen jälkeen onkin aika seikkailla teatterin katsomoon syksyn ensi-iltoja ihastelemaan. Ensimmäisenä näistä HKT:n jutuista on luvassa Pieni merenneito, sen näen 4.9.

Kiitos paljon avajaisista Helsingin kaupunginteatterille, ja nähdään katsomossa pian!




maanantai 12. elokuuta 2019

Urinetown @ Latoteatteri Kulissi

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Kulissi!
kuvat © Petteri Aartolahti
Näin Urinetown-musikaalin 11.8.

Vesivaroja nitistävä kuivuus on edennyt siihen pisteeseen, että yksityiset vessat on kielletty ja oloaan pääsee helpottamaan vain julkisiin mukavuuslaitoksiin. Asia ei tietenkään ole ihan niin yksinkertainen, vaan vessaoikeudesta saa pulittaa maksun, jonka kerää käymälöiden käyttöä kontrolloiva Urine Good Company. Ja voi sitä ken päättää mennä puskien taakse asioille - hän saa kannoilleen poliisivoimat ja rangaistukseksi matkan Kusikaupunkiin. Kusikaupunki taas on sellainen paikka, josta liikkuu vaikka minkälaisia huhuja, eikä kukaan oikein tiedä, missä se on tai mitä siellä tapahtuu. Mutta varmasti karmivaa seutua, sinne ei halua kukaan. No, kaupungin köyhälistöllä eivät varat riitä vessamaksuihin ja Bobby Strongin (Aarni Auerniitty) isä (Silke Valkeinen) lähtee poliisien matkassa Kusikaupunkiin. Tästä kiihtyneenä portaita kammoava Bobby aloittaa vallankumouksen, jonka syövereihin vedetään myös vessatyranni Caldwell B. Cladwell (Aleksi Mäenpää) ja hänen tyttärensä Hope (Taru Mäkinen), jonka kanssa Bobby kuuntelee sydämensä ääntä ja rakkauttakin riittää. Kaikenlaisia käänteitä seuraa, kunnes päästään finaaliin ja loppuhuipennukseen.

No johan! En oikein esitystä seuratessani edes osannut sanoa, mitä siitä ajattelin, mutta huomasin vähän väliä hymyileväni leveästi lavan tapahtumia katsoessani, ja loppupuolella olin jo ihan myyty. Jokainen esitys on tietysti ainutlaatuinen ja omanlaisensa, mutta Urinetown on todellakin ainutlaatuinen ja persoonallinen musikaali. Se kertoo tarinansa riemulla ja huumorilla, tietoisena musikaalissa tapahtuvista ratkaisuista ja siitä, kuinka esitys heijastuu muihin musikaaleihin ja tarinoihin. Urinetownin juonta kuljettaa vahvasti kertoja eli konstaapeli Lockstock (Sakarias Liukko), joka kertoo sekä yleisölle että hahmoille, mitä tapahtuu, milloin, miksi ja kenelle, ja myös kyseenalaistaa näitä tapahtumia ja juoniratkaisuja. Musikaalikliseiden käsittely sekä näkyvästi että rivien välistä on sujuvaa ja varsin hauskaa myös, kyllä tästä tunnistaa monia tilanteita, jotka musikaaleissa noin yleensä tulevat aina vastaan. Greg Kotisin käsikirjoitus (suomennos Matti Tolvanen) on nokkela ja hauska, terävää tekstiä moneen otteeseen ja mainio kokonaisuus. Tolvasen suomennos on sujuva ja säilyttää hienosti alkuperäistekstin nokkeluudet ja yksityiskohdat. Aihe ja tarinan kertomistapa yhdessä antavat Urinetownille raamit, joihin esitys asettuu, ja näiden raamien sisällä se muodostaa kokonaisuuden, joka on yllättävä, kiinnostava, hauska ja hurmaava, ja ihan erilainen kuin mikään muu juttu, jonka olen koskaan nähnyt.

Musiikki on Mark Hollmannin säveltämää ja hänen ja Kotisin sanoittamaa. Matti Tolvanen on suomentanut myös biisit. Melkoisen mahtipontisia, koskettavia, vauhdikkaita ja nerokkaita sanoituksia, ja suomennos soljuu mainiosti. Muutamia aivan loistavia hetkiä mahtuu sekä näihin biisien suomennoksiin että käsikirjoituksen suomennokseen, ai että mitä oivalluksia! Pieni miinus siitä, että käsiohjelmassa ei ole ollenkaan biisien nimiä, toki ne netistä sitten löytyivät. Tästä on hiukan hankala mennä suosikkikappaleitaan valitsemaan, jokainen biisi on olennainen osa juonta ja tarinaa sekä Urinetownin olemusta, ja kaiken lisäksi kappaleet ovat kaikki aika mainioita, joten musiikki noin kokonaisuutena on minun mieleeni. Erityisesti mieleen jäi silti muutama biisi, tässä ne englanninkielisillä nimillään. Cop Song elikkä Lockstockin ja Barrellin sekä poliisikuoron vetäisemä biisi sai hymyn huulille nopeasti, olipa menoa! Follow Your Heart, Hopen ja Bobbyn sydämensäseuraamisbiisi oli ihastuttava. Pidin kovasti myös kappaleista Act One Finale, Snuff That Girl, Run, Freedom, Run! ja I See A River. Laulu sujuu koko porukalta, ja sekä soolot, duetot että koko joukon laulukohtaukset kuulostavat uljailta. Bändi (Nina Salonen, Topias Tikkanen, Emma Vasala, Janne Maunu ja Jari Vähkyrä) soittaa hienosti ja musiikki kuulostaa mahtavalta.

Matti Tolvanen vastaa suomennoksen lisäksi myös musikaalin ohjauksesta, ja hän on tuonut esitykseen mukaan paljon hienoja hetkiä. Henkilöohjaus on todella sujuvaa, samoin huumorin ja sen nokkeluuden tuominen lavalle ja kokonaisuuden rakentaminen. Tolvasen ohjauksessa esitys etenee reippaassa rytmissä, tunnelmalleen uskollisena ja tyylikkäästi. Anne Joutsimäen koreografia on valtavan upea, varsinkin joukkokohtauksissa liikekieli pääsee oikeuksiinsa ja näyttelijöiden liikettä katsoo ilolla. Tosi upeita koreografioita, ja niissä säilyy sama nokkeluus, joka vallitsee Urinetownin olemuksessa muutenkin. Lavastus (Toni S. Halonen ja Marjo Riuttanen), puvustus (Silke Valkeinen) ja maskeeraus (Tea Pajukanta) sekä hiukset (Suvi Honkakoski) ovat kaikki osuneet ihan nappiin, kylläpä on visuaalisesti hieno esitys! Satu Hokan ja Mikael Minkkisen oivallinen valosuunnittelu tukee muuta visuaalisuutta tyylikkäästi, muutaman kerran oli vähän hämärää, toki se tunnelmaan sopi. Visuaalisesta ilmeestä vastaava tiimi on tehnyt esityksen tarinaan sopivia, kekseliäitä ratkaisuja, ja näyttämökuvassa riittää hienoja yksityiskohtia.


Vallankumouksellisia johtavana, ihanasilmäisenä Bobbynä nähtävä Aarne Auerniitty tekee onnistuneen roolin. Hän on selvästi omaksunut hahmonsa ominaisuudet, ja yksityiskohdat ovat kunnossa aina Bobbyn ajatuksia hienosti heijastelevista ilmeistä ja eleistä tämän ihastumisen ja rakastumisen hämmentämiin tunteisiin ja portaiden kammoamiseen. Ajattelin parikin kertaa, että mikähän ihme on taustalla siinä, kun rappusten laskeutuminen tuntui olevan Bobbylle niin ylivoimaista. Saatettiinhan se toki esityksessä kertoakin, ehkä meni minulta ohi. Mutta hyvin hauska yksityiskohta, aina kiinnitti huomion, kun nuoriherra Strong lähti rappusia alaspäin. Auerniitty laulaa ja näyttelee komeasti ja sopivalla nuoruuden sinisilmäisyydellä ja itsevarmuudella, selväksi tulee, että Bobby on valmis etsimään oikeutta ja parempia pissaamismahdollisuuksia melkein hinnalla millä hyvänsä. Eikä Bobbyn rooli pelkästään mitään komediallista tykitystä tietenkään ole, vaan koskettavia ja vakavia hetkiä mahtuu mukaan, ja Auerniitty tuo lavalle luontevasti niin hauskat kuin murheellisetkin tunteet. Sydämensä seuraamista maailman tärkeimpänä juttuna pitävän Hopen roolissa nähtävä Taru Mäkinen on loistava myös, Hope on mielenkiintoinen hahmo ja Mäkisen käsissä hän astelee lavalle hurmaavana ja naiivina, mutta oikeudentajuisena ja asioita kyseenalaistavana nuorena naisena. Hope rakastuu Bobbyyn ja haluaa tukea tätä vallankumoushommissa, mutta hän ei halua asettua isäänsä vastaan. Mäkinen laulaa taitavasti ja esiintyy uskottavasti, hänellä riittää lavalla mainioita hetkiä ja Hopen tarina on yksi suosikkejani esityksessä.

Aleksi Mäenpään vallasta nauttiva Caldwell B. Cladwell on loistava hahmo, juuri sopivan järkähtämätön ja luja tyyppi, joka kuitenkin osaa olla myös ystävällinen ja mukava, jos tilanne sitä vaatii. Herra Cladwell on hyvässä asemassa ja tietää sen, ja hän osaa käsitellä ihmisiä ja hankkia ympärilleen porukkaa, josta on hyötyä. Mäenpää tekee roolissaan erinomaista työtä. Jenny Haapalainen Penelope Pennywisen, köyhän kaupunginosan vessanhoitajan roolissa on erinomainen myös, hyvin tiukka ja päättäväinen, säälimätön nainen, joka ei todellakaan päästä ketään ilmaiseksi pissailemaan, ei, vaikka nämä kuinka kauniisti pyytäisivät. Pennywisella on kuitenkin pehmeämpi puolensa sekä salaisuus, joka esityksen edetessä paljastuu. Sakarias Liukko on oikein hyvä konstaapeli Lockstockina ja myöskin kertojana, hän ei vaikuta aluksi kovin armottomalta ja tylyltä, vaan ihan ymmärtäväiseltä, mutta aika innokkaasti Lockstock toteuttaa herra Cladwellin käskyjä ja heittelee porukkaa Kusikaupunkiin. Liukko tekee alusta loppuun tarkkaa työtä ja onnistuu roolissaan mainiosti. Samoin Olli Heikkinen Lockstockin parina, konstaapeli Barrellina tekee sujuvan roolin, monta hyvää kohtausta hänellä.

Mainitaan vielä Petra Luukkainen Pikku-Sallynä, hän tekee hyvää työtä ja Pikku-Sally on mainio hahmo, hän kyselee kertoja-Lockstockilta musikaalin etenemisestä, juonesta ja siitä, miksi nyt tehdään näin tai noin, ja tämä on esityksen luonteen kannalta tärkeä yksityiskohta, ja hauskaa myös. Aaro Viitanen senaattori Fippinä on mainio, loistava hahmo ja Viitanen toteuttaa roolinsa hienosti. Juuso Porras Hot Blades Harrynä on tosi hyvä, varsinkin esityksen loppuvaiheilla tämä Hopen nirhaamisesta haaveileva nuorimies kiinnitti huomion ja loisti lavalla, tosi hyvää tekemistä Porrakselta. Silke Valkeinen ja Jussi Gustafsson tekevät sujuvaa työtä Bobbyn vanhempina. Koko porukka on upeassa vireessä ja sisäistänyt hahmonsa hyvin, ja kaikki pelaavat yhteen loistavasti. Mahtavaa työtä koko porukalta!

Olipas kiva käydä katsomassa tämä! Tämä Kulissin versio on Urinetownin ensimmäinen suomenkielinen esitys, ja kunnialla on esityksen Suomeen tuomisesta selvitty, varmasti pääsevät tarina, musiikki, hahmot ja kokonaisuus oikeuksiinsa. Pidin tästä kovasti, olipahan yllätyksiä, varsinkin hahmojen kohtaloissa, ja paljon kaikenlaista juonenkäännettä, hauskuutta, iloa, surua, riitaa ja rakkautta. Todella hyvä! Ehdottomasti täytyy palata ensi vuonna ladolle katsomaan, mitä silloin on luvassa, sen verran mainiota menoa ja meininkiä oli tällä kertaa.

Kiitos koko jengille!

keskiviikko 31. heinäkuuta 2019

Niskavuoren naiset @ Teatteri Päivölä

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos Teatteri Päivölä!
kuvat Teatteri Päivölän facebookista
Näin Niskavuoren naiset-esityksen 28.7.

Niskavuoren talossa elämä kulkee raiteillaan. Vanha emäntä Loviisa (Auli Laine) pitää kattonsa alla asuvan porukan ruodussa, kukaan ei uskalla asettua hänen tielleen, tai jos uskaltaakin, nöyrtyy kyllä äkkiä. Niskavuoren Aarne (Tuomas Korkia-Aho) on naimisissa Martan (Tiia-Riikka Vuorinen) kanssa, mutta kun kylään saapuu uusi kouluneiti Ilona (Lumi Aunio), ei nuori isäntä enää Marttaansa muista vaan sydän vetää Ilonan luo eikä järki paljoa estele. Siinä sitten kylän väki vuorotellen ja yhtä aikaa paheksuu Ilonaa, jonka huoneessa yöllä ravaa miesvieraita. Eikä likka edes kerro, että kuka tai ketkä. Onhan se nyt ihan kauhea skandaali. Vielä kun Santra (Sirpa Salmi) ja Serafiina (Satu Prittinen) vakuuttavat, että se oli Niskavuoren Aarne joka siellä illalla ovesta kulki, on sekasotku valmis. Martalla on miehelleen muutama valittu sana sanottavana, ja koulun johtokuntakin kokoontuu Ilonan yksityisasioita läpikäymään ja Aarnen mainetta puhdistamaan. Juttu luisuu myös Loviisan käsistä, edes hän ei pysty tönäisemään asioita takaisin vanhoihin uomiinsa.

Kylläpäs oli upea yllätys tämä! En osannut oikein ennakkoon odottaa mitään, mutta en osannut silti aavistaakaan tällaista tykitystä. Tosi railakasta, sujuvaa, eloisaa ja nautittavaa tekemistä ja onnistuneesti tulkittu niskavuorelaisten tarinaa. Ainoa Niskavuori-homma jonka olen ennen tätä nähnyt, on Niskavuoren nuori emäntä pari vuotta sitten Järvenpäässä. Tykästyin siihen ja pidin tarinasta, ja nyt odotinkin innolla paluuta Niskavuoren tarinoiden pariin. Hieman lämmin ilma sattui esitykselle, onneksi tätä esitetään ladossa niin ei aurinko korventanut, mutta kylmä ei kyllä tullut. Esitys kuitenkin piti otteessaan eikä helteelle uhrattu montaa ajatusta näytelmän aikana, sen verran tapahtui lavalla koko ajan että piti seurata juonen kulkua ja tapahtumia keskittyneenä. Selkeästi tarina etenee, mutta herättää kyllä ajatuksia ja pohdintaa hahmojen motiiveista ja päätöksistä sekä siitä, kuka onkaan tarinan pahis tai hyvis tai onko tässä edes sellaista, kukkan kun ei ihan oikein toimi. Kiinnostavia juonikuvioita ja ansiokkaasti tulkittuina, ei mitenkään yksiselitteinen tarina tämä.

Tässä riitti sekä menoa ja meininkiä että vakavia, arvokkaita hetkiä. Monta tosi hienoa kohtausta, ohjaaja Teemu Ojanne on löytänyt hienon tavan tulkita tarinaa ja ohjata näyttelijät huippusuorituksiin. Tässä ei ole lähdetty jäykille ja vanhanaikaisuutta huokuville urille, vaan Teatteri Päivölän versio on elämänjanoinen, hauska, vauhdikas, koskettava ja hengästyttävä. Esitys on alusta loppuun vakaa ja vahva, työryhmän panos näkyy laadukkaana ja sujuvana näytelmänä, jonka katsomisesta nauttii ja ilahtuu. Sekä Eeva Mantereen ja Daria Salosen puvustus että Mauri Mikkolan, Heidi Turusen ja Milaja Rantasen lavastus antavat esitykselle aikaan sopivat ja silmiä hivelevät kehykset, jotka korkeassa ladossa näyttävät oikein komeilta. Venla Lehdon koreografia on huimaava ja energinen, varsinkin Aarnen ja Ilonan tanssihetket saavat hengästymään jo katsomossa, vauhtia riittää ja vähän jo pelottaa, että he törmäävät tuoleihin tai seiniin. Mutta niin ei toki käy, vaan liikkeet ovat taidolla toteutettuja ja ihastuttavia. Musiikkiakin tarjoillaan muutamaan otteeseen ja haitari soi sujuvasti Janne Ahosen käsissä. 

Niskavuoren Aarnena nähtävä Tuomas Korkia-Aho on ilmiömäisen hyvä. Ihan tosi mahtavaa esiintymistä, ai että kuinka tarkasti tulkittu rooli ja loistavasti niin komediallisia elementtejä ja liioittelua kuin paljon kertovia, herkkiä ja vivahteikkaita pieniä ilmeitä ja eleitä. Korkia-Aho tekee roolin joka solullaan ja tuo lavalle yksityiskohtaisen, mielenkiintoisen ja monikerroksisen hahmon. Lumi Aunio oli mukava nähdä lavalla, olen nähnyt hänet pari vuotta sitten Bonnie & Clyde-esityksessä ja siellä hän teki tosi hyvää työtä. Ja aikamoisen mainio rooli on tämä Ilona myös, kylläpä on ihastuttavaa ja nuoruuden intoa puhkuvaa tekemistä. Ilona on hurmaava hahmo, harvasanaisten kyläläisten joukossa hän on eloisa ja puhelias nuori nainen, joka osaa nauttia elämästä ja myös uskaltaa tehdä sen. Ilona on myös itsenäisen oloinen, eikä tahdo ripustautua Aarneen, vaan antaa tämän tehdä omat ratkaisunsa, vaikka toki toivookin miehen valitsevan hänet. Aunio tekee onnistuneen roolin ja tuo lavalle sopivassa suhteessa sinisilmäisyyttä, älykkyyttä, taitavia yksityiskohtia ja tarkkaa hahmon lukemista.

Auli Laineen Loviisa on arvokas ja kunnioitusta herättävä vanha emäntä. Hän ei korota ääntään tai ole muutenkaan kovin voimalla hallitsevan oloinen, Loviisassa vain on sellaista voimakkuutta, joka pitää talon muun väen ja kyläläiset aisoissa. Laine tuo rooliinsa herkkyyttä ja viisautta, mutta myös itsepäisyyttä ja muutoksen pelkoakin, Loviisa ei ole valmis luopumaan vanhoista tavoista ja perinteistä, ja tämä aiheuttaa närää niin kotiväen kuin uusien tuttavuuksienkin kanssa. Tiia-Riikka Vuorinen tekee todella hyvän roolin Marttana, hän tavoittaa hienosti hahmon ytimen ja tuo lavalle sekä omanarvontuntoa ja itsenäisyyttä että epätoivoa ja epävarmuutta. Martta ei halua antaa periksi Aarnen typeryyksille, vaan hän haluaa pitää miehensä komennossaan vaikka uhkailemalla. Martta on kuitenkin valmis antamaan anteeksi, kunhan Aarne vain parantaisi tapansa. Mainitaan vielä Vesa Tiukkanen Simolan isäntänä ja Sirpa Salmi Santrana. Oikein mainiota työtä molemmilta, samoin kuin koko porukalta muutenkin. Kaikki näyttelijät tekevät sujuvat roolit ja pitävät tarinan hienosti rytmissä ja liikkeellä.

Kokonaisuutena siis parempi kuin osasin odottaa ja todella hienosti ja raikkaasti toteutettu. Esitys on ihanan riehakas ja nuorekas, mutta siinä riittää myös synkkyyttä ja vakavia hetkiä. Tässä tartutaan teemoihin niin onnistuneesti, että katsomossa hymyilyttää jo siksi, kun kaikki toimii ja sujuu. Teatteri Päivölän versio Niskavuoren naisista on hengästyttävän hieno ja ihastuttavasti toteutettu, kylläpä oli mahtavaa nähdä tämä. Kiitos koko jengille!

sunnuntai 21. heinäkuuta 2019

Monty Pythonin Spamalot @ Törnävän kesäteatteri

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos Seinäjoen kauunginteatteri!
kuvat Jukka Kontkanen / Seinäjoen kaupunginteatteri
Näin Spamalot-musikaalin 20.7.

Kuningas Arthur (Juha Hostikka) kiertää valtakuntaansa Patsyn (Lauri Ketonen) kanssa ja etsii itselleen urheaa ritarijoukkiota. Porukkaa sitten löytyykin, urheampaa ja ei niin urheaa, ja ritarijengi on kasassa. He ovat Sir Robin (Henrik Hammarberg), Sir Lancelot (Aku Hirviniemi), Sir Galahad (Olli Rahkonen) ja Sir Bedevare (Ville Orttenvuori). Jumala antaa herroille tehtävän etsiä mahtava Graalin malja, ja kuten arvata saattaa, kipon etsinnässä tulee mutkia matkaan ja lehmät (ja muut elikot) lentävät. Osuu tielle myös kovasti solvaavia ranskalaisia, ritarit jotka sanovat ni!, tornissaan vapaudesta haaveileva nuorukainen, Musta Ritari ja kauhistuttavin peto jota maa päällään kantaa, noin esimerkiksi. Sekä paljon muuta.

En ole nähnyt Monty Python and the Holy Grail-elokuvaa (Monty Pythonin hullu maailma suomeksi), tai mitään muutakaan Monty Python-juttua, enkä ole kuunnellut Spamalotin musiikkia, tosin yhden biisin (The Song That Goes Like This) olen kuullut. Tiesin kuitenkin etukäteen, että tämä juttu on melkoisessa kulttimaineessa ja varsin pähkähullua menoa olisi luvassa. Verenhimoinen jyrsijä, kopsuttelevat kookospähkinät ja solvaavat ranskalaiset tiesin jo etukäteen, moni kun on ehtinyt Spamalot-reissuaan somessa kehua ja hehkuttaa ja vähän paljastella, mitä on odotettavissa. Odotin innostuksella, että mitäs siellä nyt sitten tehdään ja tapahtuu ja kai se on hauska ja vauhdikas ja en kai ole näin innoissani turhaan. Olin nimittäin kuullut esityksestä niin paljon hyvää, että en malttanut odottaa pääseväni itse tätä nerokasta juttua todistamaan. Ja kylläpäs tämä olikin nerokas, nokkela ja fiksu esitys! Esityksen käsikirjoitus on Eric Idlen käsialaa, ja sävellys Idlen ja John Du Prezin. Suomennoksesta vastaa Mikko Koivusalo, ohjauksesta Mika Eirtovaara, koreografioista Jyri Numminen, lavastuksesta Juho Lindström  ja puvustuksesta Riikka Aurasmaa.

No jopas oli jotakin! Ihan valtavan riemukas, hauska, ihastuttava ja kekseliäs esitys! Koska en tiennyt biiseistä tai tekstistä mitään, suomennokset kuulostivat omaan korvaani varsin sujuvilta ja huumori toimi loistavasti, sitä on Suomeen ja Pohjanmaalle sijoitettu ja onnistuneesti, minua nauratti vähän väliä ja lähes kaikki vitsit olivat ihan oikeasti tosi hyviä. Kyllähän tässä naureskellaan vaikka ja mille, eikä huumori ole aina niin korrektia, mutta käsittääkseni se kuuluukin Monty Pythonin henkeen. Varsinkin teatterikliseille ja musikaalimaailmalle naureskelu oli mahtavaa! Esitys lähtee vauhdikkaasti liikkeelle, heti ensi hetkillä pyörähdetään Suomessakin läpsyttelemässä kaloilla ja sitten suunnataan takaisin Englantiin, jossa riehuu rutto ja vaikka mitä, ruumiitkin kieltäytyvät kuolemasta ja kaikenlaista muuta. Lindströmin lavastussuunnittelu ihastuttaa heti kun katsomoon istuu, puinen linna on upea, tornit pyörivät sujuvasti ja linna tuo tapahtumille hienot puitteet. Taustalla nähtävät lavastuskuvat ovat myös tosi toimivia, ne luovat näppärästi oikean tunnelman ja ovat myös esityksen yleisfiilikseen sopivia. Aurasmaan pukusuunnittelu on hurmaavaa, ihanan värikästä ja raikasta, kaunista ja silmiä hivelevää pukuloistoa nähdään lavalla. Puvustus luo jokaisellla hahmolle yksilöllisiä yksityiskohtia ja Aurasmaa on tehnyt onnistuneita ratkaisuja.

Nummisen koreografiat ovat yksi esityksen parhaita juttuja. Vauhtia riittää, ja niin riittää taitoakin. Esitykseen mahtuu monipuolisesti kaikenlaista koreografiaa, ja erityisesti joukkokohtaukset ovat mahtavia, koko porukka pistää parastaan eikä katsomossa voi kuin ihastella. Koreografia tarjoilee myös humoristisia hetkiä ja on muutenkin hyvin perillä esityksen muista osa-alueista ja tunnelmasta. Numminen nähdään myös ensemblessä mukana, ja hän tarjoilee huikeita tanssimooveja useaan otteeseen. Mika Eirtovaaran ohjaus on myös perillä kaikesta mitä tapahtuu ja mitä pitää tapahtua, jotta kaikki pysyy oikeassa vauhdissa ja esitys kasassa. Eirtovaaralla on selvästikin kyky tarttua huumoriin ja tuoda se lavalle niin, että kaikki on tehty oikein, en ole nimittäin nauranut teatterissa niin makeasti kuin hänen ohjauksiaan katsoessani, tämä ja Näytelmä joka menee pieleen Tampereen Teatterissa ovat olleet napakymppejä. Kuten totesinkin, Koivusalon suomennos on sujuva ja tuntuu olevan uskollinen alkuperäisteokselle tuoden samalla huumoriin sopivasti suomalaisuus-vivahteita.


Musiikkia tässä riittää ja se on aikamoista ilotulitusta, on vauhdikkaita kappaleita, hitaampia duettoja ja kaikenmoista muuta. Erityisesti Kalallaläpsytyslaulu, Mä oon hengissä, Tällainen laulu, Urhea Sir Robin, Mun rooli unohdettu on, Hän on Lancelot ja Finaali ihastuttivat. Koko esitys on täynnä mitä yllätyksellisempiä ja hämmästyttävämpiä juttuja, eikä musiikki tee tähän poikkeusta. Laulut ovat täynnä huumoria, mutta niitä ei heitetä leikiksi vaan vedetään moneen otteeseen korkealta ja kovaa, ammattitaidolla ja yleisöä ihastuttaen. Ja niin pitääkin.

Näyttelijät ovat kaikki taitavia ja tekevät roolinsa sujuvasti, hahmot ovat varsin monipuolisia ja heille tapahtuu hyvin kummallisia juttuja, mutta aika hyvin porukka saa pidettyä pokan. Loppuvaiheilla tuntui olevan lavallakin jo niin hauskaa, että ei ritareilla meinannut maljan etsimisestä tulla mitään. Ja sekös vasta huvitti katsomossakin, ai että miten kivaa! Ja mahtavaa, että lavalla on hauskaa, esityksestä kyllä näki, että näyttelijät pitävät sen tekemisestä ja porukka pelaakin hienosti yhteen ja tekee mahtavaa työtä. Juha Hostikka kuningas Arthurina tekee onnistunutta työtä, hän tuo lavalle hyvin valmistellun hahmon ja toteuttaa rooliinsa kuuluvaa komediaa sujuvasti tarjoten samalla komeita laulusuorituksia. Anna Victoria Eriksson on hurmaava Järven neito, hän laulaa upeasti ja tekee roolinsa juuri niin kuin se pitääkin tehdä, tuoden siihen sopivan annoksen huumoria, diivailua ja arvokkuutta. Henrik Hammarberg on mainio Sir Robin, joka ei ole aivan niin rohkea mutta yrittää kuitenkin olla. Myös Hammarberg tavoittaa hahmonsa koomisuuden sekä muut ominaisuudet onnistuneesti, ja tuo lavalle taidolla rakennetun hahmon. Ville Orttenvuori Sir Bedeveren roolissa tekee vakaata työtä ja erityisesti Bedeveren hieno Troijan jänis-suunnitelma pääsee Orttenvuoren käsissä oikeuksiinsa.

Aku Hirviniemen näkemistä uudelleen teatterilavalla olen odottanut jo muutaman vuoden, viimeksi näin hänet Kansallisteatterin Nummisuutareissa, ja silloin hän teki tosi hyvää työtä. Ja niin tekee nytkin, Sir Lancelot on mahtava hahmo ja Hirviniemi ottaa roolistaan kaiken irti, tarjoillen ritariroolinsa lisäksi useammankin makoisan sivuhenkilön, näistä mainittakoon solvauksia huuteleva ranskalaisvartija ja velho Timppa. Olli Rahkonen tuo lavalle mainion Sir Galahdin ja tekee todella onnistuneen roolin, alusta loppuun vakuuttavaa ja sujuvaa tekemistä. Lauri Ketonen on ihan mahtava Patsy, hän kopsuttelee kookospähkinöitä ja viihdyttää yleisöä taitavasti, ja Patsyllä on lavalla monta hienoa hetkeä, jotka Ketonen tulkitsee onnistuneesti. Enseblessä nähtävät Jyri Numminen, Annina Rubinstein, Eeva Markkinen ja Pihla Pohjolainen tekevät sujuvaa työtä alusta loppuun ja tuovat lavalle toinen toistaan hullunkurisempia hahmoja. Erityisesti Numminen on varastaa shown ihan täysin, varsinkin kuolemasta kieltäytyvä ruumis, joka vetelee taitavia mooveja, ja linnassaan pelastajaa kaipaileva prinssi Herbert ovat loistavia hahmoja. Niin, ja se Sir Robinia seuraileva muusikko, joka Urhea Sir Robin-kappaletta tulkitsee. 

Melkoisen sekopäistä menoa ja ah niin ihanaa! Laadukkaasti ja taitavasti tehtyä, nautittavaa kesäteatteria, joka ihastuttaa näppärällä huumorillaan, taitavilla esiintyjillään ja onnistuneella kokonaisuudella. Erityispisteet ansaitsee varsinkin lavastus ja puvustus, upea koreografia, onnistunut ohjaus ja se yhteinen ilo ja hauskuus, joka lavalta leijuu katsomonkin puolelle. Ihan mahtavaa! Kannattaa ja kannatti tulla kauempaakin, tämä on upea juttu.

perjantai 19. heinäkuuta 2019

Onnellinen mies @ Ohkolan kesäteatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Ohkolan Nuorisoseura!
kuvat © Lilja Omenainen
Onnellinen mies viihdytti Öljymäen kesäteatterissa 17.7.

Kuusmäkeläiset odottavat jännityksellä ja innostuksella, millainen mies heidän kyläänsä oikein on lähetetty siltaa rakentamaan. Kun insinööri Akseli Jaatinen (Aatu Johansson) sitten paikalle saapuu, on hän pian napit vastakkain kunnan päättäjien kanssa, mutta työmiestensä mielestä Jaatinen on ihan mahdottoman reilu ja hyvä mies. Jaatinen saa kylän sekaisin, ja tulee hänelle vastaan useampi naisseikkailukin. Sillan lisäksi remonttia kokevat niin Kuusmäen viemäröintijärjestelmä kuin kunnanhallituksen asetelmatkin.

Minulle joka kesän odotetuin kesäteatterireissu on (esityksestä riippumatta) Öljymäen kesäteatterin esitys Ohkolassa. Olen pienestä asti käynyt siellä esityksiä katsomassa, vaikka moni on jäänyt näkemättäkin. Öljymäellä nähdyillä esityksillä on myös iso rooli siinä, että olen teatterista innostunut, vaikka tämä teatteri-innostukseni ammattiteatterin katsomossa sitten lopulta liekkeihin leimahtikin. Ohkolassa tehdään vuodesta toiseen onnistuneita esityksiä, ja onkin ihan mahtavaa, että meillä on omassa kunnassa näin taitava porukka teatteria tekemässä, ja hienoa on myös se, että Öljymäellä on tehty vuosien saatossa tosi monipuolisesti esityksiä niin lapsille, aikuisille kuin koko perheellekin. Ja aplodeja myös talkoolaisille, jotka ovat isolla työllä remontoineet katsomon ja tekniikan uuteen uskoon tätä kesää ja tulevia vuosia varten, kyllä nyt kelpaa! Mutta vihdoin itse asiaan, eli tämän kesän esitykseen.

Esitys perustuu Arto Paasilinnan romaaniin, ja sekin herätti jo odotuksia. Olen nähnyt Paasilinnan tarinoista lavalla Ulvovan myllärin ja Ukkosenjumalan pojan, joista jälkimmäinen versioitiin Ohkolassa varsin mallikkaasti muutama vuosi sitten. Siksipä osasin odottaa, että tämäkin tarina on luultavasti mieleeni. Eikä tarvinnut pettyä, juuri minun makuuni sopivaa menoa ja hyvin rakennettu tarina, jossa riittää kiinnostavia henkilöhahmoja ja monenlaisia juonenkäänteitä. Sopivan yllätyksellinen muttei kuitenkaan epäuskottava juoni. Paasilinnan tarkkanäköinen teksti ja yhteiskunnallisten aiheiden kritisointi tuovat esitykseen nokkelaa huumoria, joka on Kaarina Pesolan dramatisoinnissa ja ohjaaja Pekka Laihon sovituksessa säilynyt selkeänä. En ole lukenut näytelmän pohjalla olevaa romaania, mutta uskoisin esityksen tavoittavan sen tunnelman ja tärkeimmät yksityiskohdat. Laihon ohjaus on onnistunut, hän on saanut näyttelijät viritettyä loistovireeseen ja erityisesti henkilökuvaus ja hahmojen rakennus on onnistunutta, samoin jokaiseen kohtaukseen on hienosti löydetty oikeanlainen tunnelma. Muutamaan otteeseen lava jäi tyhjäksi kertojaäänen (Iivo Johansson) puhuessa, ja niihin hetkiin olisin kaivannut lavalle jotain liikettä, ohikulkijoita tai muuta täytettä kohtauksen ajaksi.


Jaatisena nähtävä Aatu Johansson tekee vakaata työtä alusta loppuun, hän on mainio Akseli, ja tavoittaa loistavasti hahmonsa kaikki ominaisuudet. Akselilla riittää sekä vihamiehiä että ystäviä, ja hän osaa käsitellä molempia oikein sujuvasti, ja hoitelee siinä sivussa naisasioitaankin, jotka tosin vaativat vähän enemmän tekemistä. Johansson pelaa hyvin yhteen muiden näyttelijöiden kanssa, mutta loistaa erityisesti ollessaan lavalla joko yksin tai kaksin toisen näyttelijän kanssa. Johansson tuo rooliinsa toimivaa komiikkaa, sopivaa hyväntuulisuutta ja sujuvaa draamantajua. Jaatisen luottomiehenä työmailla toimii Pyörähtälä, jota näyttelee Jyri Pekonen. Pekonen onnistuu roolissaan hyvin, ja hänellä on esityksessä muutama oikein tosi hyvä kohtaus. Ari Lehto näyttelee rakennusmestari Kainulaista, joka on ihan järkyttynyt Jaatisen työskentelytavoista ja varsinkin siitä, että häntä ei oman kylän työmaalle huolita ollenkaan. Lehto tekee mainiota työtä, oikein onnistunut rooli. Jani Uhlenius rovasti Roivaksen roolissa on loistava, samoin Vesa Saralehto rehtori Rummukaisena ja Heikki Simolin Jäminkinä tekevät todella hyvää työtä.

Jaatisen ensimmäistä ihastusta, kunnansihteeri Irene Koposta, esittää Piia Salminen, joka tuo lavalle itsenäisen ja fiksun oloisen naisen. Irene tosin ihastuu kyllä Akseliin aika nopeasti, mutta on sitten kuitenkin heti valmis hylkäämään tämän, kun kuulee kyläläisten puhuvan miehestä pahaa, taidetaan siinä Irenen työpaikkaakin tosin uhata myös. Salmisen Irene tietää mitä haluaa, mutta malttaa myös odottaa ja katsoa, miten parhaiten kannattaa toimia. Jaatinen eksyy kalastusreissulla rehtori Rummukaisen mökille, ja siellä onkin Leea (Saila Smith), Rummukaisen vaimo. Aikamoisen mainio kohtaus tämä muuten, hienoa työtä Smithiltä tässä kuten muissakin kohtauksissa. Leea on aika fiksun oloinen, kuten Irenekin, mutta menee hänkin vähän sekaisin Jaatisesta, ja siinä sitten tuleekin pikkuisen mutkia matkaan. Mainitaan vielä Mika Ilkka nimismies Kavonkulmana, Niina-Liisa Åhs sekä ekonomi Säviänä että kyläläisenä ja Timo Palmgren Manssilana. Koko porukka tekee onnistunutta työtä, ja useammallakin on monta roolia, joista kaikista he suoriutuvat näppärästi. Hahmogalleria on monipuolinen ja kiinnostava, ja Paasilinnan luomat henkilöt heräävät näyttelijöiden käsissä eloon erinomaisesti.

Lavastus (Aatu Johansson ja Eero Salminen) ja puvustus (Niina-Liisa Åhs ja Tanja Lundsten) luovat tarinalle sopivat raamit, ja sopivat esityksen 70-lukulaiseen ajankuvaan hienosti. Öljymäen miljöö sopii pikkukylän tarinaan oivallisesti, siltatyömaata tosin olisi vähän enemmän voinut tuoda näkyviin, mutta ihan sujuvasti rakenneltiin ja kaivettiin yhdessä nurkassa nytkin. Samoin Pohjolan betonin ja ravan toimintaa olisi voinut enemmänkin näyttää, se jäi vähän pimentoon mutta tuli toki tekstissä esille. Kaivinkoneesta plussaa! Iivo Johanssonin musiikki sopii tarinaan mainiosti myös, ja se säestää tapahtumia hyvin taustalla viemättä kuitenkaan huomiota juonelta. Tässä on monta mahtavaa kohtausta, terävää hauskuutusta ja juoni seuraa montaakin henkilöä samaan aikaan. Hienosti ovat langat pysyneet väellä käsissä, tapahtumien kulusta muodostuu selkeä kuva ja meno pysyy ryhdissä, vaikka pari aika kummallistakin käännettä tarinaan mahtuu. Tai ehkä ne eivät tarkemmin ajatellen niin kummallisia sitten olekaan, vaikkakin hieman arvaamattomia. Esitys vaatii katsojiltakin jonkin verran keskittymistä, että kaikesta pysyy perillä, tässä nimittäin tapahtuu paljon muutakin kuin vain Jaatisen ja muiden väliset jutut, muidenkin hahmojen väliset suhteet muuttuvat ja muotoutuvat tarinan edetessä ja esityksessä riittääkin useita kerroksia, jotka tuovat tarinaan uskottavuutta ja luontevuutta.

Kokonaisuus siis vakuutti minut ja jälleen kerran Ohkolassa tuodaan lavalle taattua laatua. Tämä on ohjelmassa uudelleen kesän aikana, enpä malta odottaa. Kiitos koko jengille!

torstai 18. heinäkuuta 2019

Perjantai on Pahin @ Samppalinnan kesäteatteri

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos Samppalinnan kesäteatteri!
kuvat © Robert Seger
Näin Perjantai on Pahin-musikaalin Samppalinnan kesäteatterissa 16.7.

Ellin (Linda Hämäläinen) äiti Katarina (Maria Lund) on menossa naimisiin Miken (Aarni Kivinen) kanssa, eikä Elli oikein pidä ajatuksesta. Vielä kun äiti haluaa tehdä kaiken häihin liittyvän itse, niin toki stressiä aiheuttavat niin kukkaset, kalan tuoreus kuin häälehden toimittaja (Reetta Korhonen) ja valokuvaajakin (Alvari Stenbäck), ja tunnelma Blaken perheessä on täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Elli tahtoisi lähteä kavereidensa Gretchenin (Emilia Keskivinkka) ja Hannan (Olga Lepistö) kanssa Jahtiin, lukion vuosittaiseen aarteenetsintäkilpailuun, mutta äiti sanoo ei. Siinä sitten tunteet kuumenevat ja riitaa syntyy, ja ennen kuin kumpikaan tajuaa, mitä tapahtui, Elli ja Katarina vaihtavat paikkoja. Ellillä on Katarinan kroppa ja toisin päin, he ovat toistensa kengissä ja aikamoinen hämmennyshän siitä syntyy. Kun hengitykset on tasattu ja tilanteeseen sopeuduttu, Katarina lähtee Ellin kropassa kouluun ja Elli jää äitinsä kengissä häitä järjestelemään. Kaikenlaisia vaikeuksia molemmat kohtaavat, ei ole helppo asettua toisen asemaan ja yrittää olla tekemättä mitään liian outoa. Elli ja Katarina myös oppivat asioita toisistaan ja ymmärtävät, miksi toinen on toiminut kuten on toiminut.

Kävin Samppalinnassa ensimmäistä kertaa viime kesänä ja aloin jo sen reissun jälkeen innolla odottaa tämän kesän esitystä. Perjantai on Pahin eli Freaky Friday ei ole minulle tarinana tuttu, vaikka se on alkuperäisromaanin jälkeen versioitu elokuvaksi neljästi ja musikaalikin on saanut ensi-iltansa 2016. No, nyt sitten ei muuta kuin katsomoon ja tarinaan tutustumaan! Reippaasti lähdetään liikkeelle ja esityksen värikäs ja vauhdikas maailma imaisee heti mukaansa. Puvustus (Kaarina Kopola) ja lavastus (Niina Suvitie) noudattavat molemmat samaa, pirteää ja värikylläistä linjaa, ja näyttämökuva on hivelee silmiä. Ihan tulee Disney-fiilis, joka toki Disney-musikaaliin sopii. Tyylikkäitä vaatteita on itse kullakin, ja ne myös sopivat kantajilleen ja hahmojen olemuksiin hienosti. Lavastuksessa pidin erityisesti koulusta ja varsinkin sen portaikosta, se toi muutamaankin koreografiaan toimivan elementin. Koreografia on Sami Vartiaisen käsialaa ja reippautta mahtuu siihenkin. Erityisesti joukkokohtaukset toimivat loistavasti, koreografia on tarkkaa ja sen toteutus taitavaa. Heikki Sankarin ohjaus on sujuva ja etenee vaivattomasti, koko ajan tapahtuu mutta juonta ei kerrota kiirehtien tai hidastellen, vaan sopivassa tahdissa.

Tom Kitt on tämän säveltänyt ja sanoitus on Brian Yorkeyn (suomennos Heikki Sankari, Kristina ja Jussi Vahvaselkä). Musiikki on monipuolista ja se esitetään oikein hyvin. Bändi (Markus Länne, Ville Vihko, Juha Keskinen, Ari Kataja ja Taneli Korpinen) soittaa tarkasti ja biisit kuulostavat hienoilta. Laulu sujuu hyvin koko porukalta ja kappaleita kuuntelee varsin mielellään, ne myös sopivat tarinaan ja suomennos on suurilta osin onnistunut. Suosikkibiisejäni ovat Mä tiedän, Biologia, Kuka tähän syyllinen nyt on, Valheita, Naiset ja sämpylät, Mee! ja Jälkeen murheiden ja kaiken muun. Esiintyjäporukalta hoituvat taitavasti niin soolot, duetot kuin isommatkin joukkolaulut, ja tunnelmasta toiseen päästään musiikin keinoin näppärästi. Tähän mahtuu niin menoa ja meininkiä kuin sitten herkempiäkin lauluja, ja hyvältä kuulostavat kaikki. Huumoriakin mahtuu biiseihin ja se on nokkelasti suomennettu.

Pääosissa nähtävät Linda Hämäläinen ja Maria Lund ovat loistavia. Alussa, vielä omissa kehoissaan ollessaan, Lund on uskottava ja luonteva kiireinen äiti ja Hämäläinen taas mahtava teini. Sitten kehot vaihtuvat ja meno vasta alkaa. Hämäläinen tekee hienoa työtä teinin kroppaan joutuneen, häästressin keskellä painivan Katarinan hahmossa. Hänen rooliinsa mahtuu monenlaisia hetkiä, ja Hämäläinen tuo lavalle sujuvasti niin riemukkaimmat kuin herkemmätkin hetket. Ja onhan toki hauskaa seurata, kuinka Katarina yrittää sopeutua lukiomaailmaan, jossa pelataan ihan eri säännöillä kuin aikuisten parissa. Maria Lund sitten vuorostaan on huikean hyvä Elli, joka joutuu äitinsä kroppaan. Loistavaa korkokengillä kompastelua, teiniangstia ja yleistä tekemistä, mainio rooli. Lund tekee alusta loppuun onnistunutta työtä ja toteuttaa roolinsa erinomaisesti. Katarinan tulevan miehen Miken roolissa nähtävä Aarni Kivinen tekee hyvää työtä, Mike vaikuttaa tosi mukavalta ja Kivinen tuo hahmonsa lavalle luontevasti. Ellin ihastusta Adamia näyttelevä Alen Nsambu on tosi hyvä, selvästikin koulun kingi, mutta ei mikään pahis kuitenkaan vaan aika hurmaava tyyppi, ei ihme että Elli on ihastunut. Harmi vaan että äiti meinaa ihan sotkea koko jutun. Valtteri Lehtinen on ihan mahtava Katarinan assistenttin Torreyn roolissa, ai että mikä tyyppi! Samoin mieleen jäi Joonatan Perälä konstaapeli Sitzinä, melkoinen heppu hänkin. Mikko Jokiselle myös kehuja, hän tekee useamman onnistuneen roolin.

Sujuvaa ja taitavaa tekemistä siis, lahjakas näyttelijäporukka ja hyvä tarina sekä mainio musiikki, mikäs sen kivempaa. Varsinkin nuoret tekijät nousevat esiin, energistä ja hienoa työtä. Tässä pysyy hienosti tarinan ytimessä perhe ja perheeseen liittyvät ilot ja surut, vaikka ympärillä kehot vaihtuvat ja häät stressaavat ja kaikkea muutakin tapahtuu. Pidin tarinasta ja Samppalinnassa se kerrotaan onnistuneella tavalla, sopivan hyväntuulisesti ja pirteästi, mutta silti maltetaan herkempiin kohtiin vähän hidastaa ja keskittyä kaikkeen siihen, mikä juonelle on olennaista. Kokonaisuutena siis oikein hyvä esitys, laadukasta tekemistä ja viihdyttävä, otteessaan pitävä tarina. Kiitos koko porukalle, pidin tästä kovasti!

keskiviikko 17. heinäkuuta 2019

Aatamin puvussa ja vähän Eevankin @ Joka-Teatteri

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos Joka-Teatteri!
kuvat teatterin Facebook-sivuilta
 Joka-Teatterin Aatamin puvussa ja vähän Eevankin nauratti 15.7.

Asemapäällikkö Viirimäki (Timo Niemelä) myöhästyy laivasta, muttei halua myöhästyä töistä, joten toinen kulkuväline olisi keksittävä ja nopeasti. Soutuveneellä matkaa taittava kaksikko Kehkonen (Vilho Udd) ja Himanen (Sami Karppanen) rantautuu ja saa saman tien hypätä takaisin veneeseen, Viirimäki kun tarjoaa palkkiota jos pääsisi venekuljetuksella lähimmälle asemapaikalle. Matkaan lähdetään ja sitten tuleekin mutkia matkaan, vene karahtaa kiville, vaatteet vähenevät ja karikolta pelastutaan saareen, josta onkin sitten hankalampaa päästä pois, kun venekin karkaa. Kehkonen tarjoutuu sitten uimaan vastarannalle, ja hetken kuluttua Himanenkin seuraa perässä. Pakkaa sekoittavat lakia pakoileva Kalle (Martti Väyrynen), häntä jahtaavat nimismies (Riittaliisa Martiskainen) ja konstaapeli (Salla Klemetti), Alli (Veera Uuttu) ja Enni (Birgitta Iskala) sekä Tyyne (Leila Viikilä) ja postimies (Veikko Martiskainen).

Tämä oli hauska ja mainio esitys! Vaikka tämä heittämällä meneekin kevyempään kesäteatteriosastoon, joka harvoin niin minuun iskee, viihdyin katsomossa varsin hyvin ja huumorikin oli paikoin aika näppärää. Eija Vilpas vastaa ohjauksesta ja hänen käsissään esitys on saanut rytmikkään ja reippaan toteutuksen, jossa ei turhia kompastella vaan juoni kulkee sujuvasti ja kohtaukset seuraavat toisiaan onnistuneesti. Näyttelijäporukka tekee tasaista työtä ja esityksen luonteelle ominainen sähläys, väärinkäsitykset ja vauhdikas meno pysyvät ryhdissä, eikä tahattomia harha-askelia tule. Aikamoista sekoilua tämä juoneltaan on, kun kukaan hahmoista ei oikein tiedä, mitä tapahtuu ja missä, kuka on kukakin ja miksi porukka on vähän väliä ilman vaatteita tai vieraissa vaatteissa. Yleisölle tämä sekaannus tarjoaa paljon hauskuutta ja nauru halkoikin kesäiltaa useasti. Varsinkin toisella puoliskolla oli hymy herkässä minullakin, mainiota tilannekomiikkaa ja onnistuneita huumorihetkiä, oikein hyvää työtä siis.

Esityksen onnistuminen ja hauskuus on pitkälti tietysti sekä ohjaajan että varsinkin näyttelijöiden varassa, ja tässä porukka tekee oikein hyvää työtä. Kohtaukset on hyvin rytmitetty ja näyttelijät tuovat niihin sopivasti komiikkaa ja sujuvaa tekstin tulkintaa. Timo Niemelän Viirimäki on jämäkkä ja virkaintoinen heppu, joka tahtoo säilyttää moitteetta sujuneen työuransa yhtä moitteettomana ja siksi hermoilee siitä, kun töistä myöhästyminen uhkaa. Niemelä tekee roolin alusta loppuun onnistuneesti ja Viirimäestä muodostuu selkeä kuva. Sami Karppasen Himanen on mainio tyyppi, alussa hän vielä rauhoittelee muita mutta pikku hiljaa alkaa ääni kohota ja stressiä pukata, kun asiat eivät suju yhtään suunnitelmien mukaan. Pisteet vielä naisten vaatteissa koikkelehtimiselle. Vilho Udd tekee hyvää työtä Kehkosena, ja varsinkin kohtauksissa  Birgitta Iskalan kanssa Udd on mainio. Iskala ja Veera Uuttu toteuttavat roolinsa Allina ja Enninä onnistuneesti, ja varsinkin Uuttu myös laulaa hienosti. Salla Klemetti ja Riittaliisa Martiskainen ovat hyvä kaksikko kylän virkavaltana, Klemetti hieman virkaintoisempana ja Martiskainen sitten poliisityöhön rauhallisemmin suhtautuvana.

Puvustus on Ritva Rantakarin ja lavastuksesta vastaavat Apu-Upa/talkoolaiset. Sekä puvustus että lavastus sopii esitykseen mainiosti ja luo tarinalle sopivat raamit. Vaatteet ja niiden puute ovat tässä isossa osassa, ja monenlaista vaatekappaletta on porukalle löytynyt. Musisoinnista esityksessä vastaa Heikki Salama, ja musiikki tuo esitykseen mukavan lisän, sen tahtiin niin lauletaan kuin tanssitaankin hienosti. Teatteri on kivassa paikassa, esityksen tapahtumat levittäytyvät hyvin katsomon eteen ja ympäristön puut rajaavat tarinaan sopivasti maisemaa, vaikka ihan saarelta paikka ei vaikutakaan. Tosin eivätpä näytelmän tyypit tajunneet saarelle päätyneensä, eli hyvä vaan kun vettä ei miljöössä näy. Muutamaan otteeseen vuorosanat jäivät vähän äänentoiston kantaman ulkopuolelle, mutta pääosin kaikki kuului oikein hyvin.

Kokonaisuutena siis oikeinkin näppärä ja sujuva esitys! Viihdyin katsomossa mainiosti ja nautin tarinan seuraamisesta, se on työryhmän toteuttamana rytmikäs ja onnistunut. Näyttelijät tekevät hyvää työtä, juoni rullaa sujuvasti ja katsomossa on kiva esitystä katsoa. Suositus siis erityisesti kevyemmän kesäteatterihupsuttelun ystäville, ja muille myös. Tässä ei ole turhia tyhmiä vitsejä, vaan huumori oikeasti toimii ja esitys pitää otteessaan ja naurattaa helposti.

tiistai 16. heinäkuuta 2019

Työmiehen vaimo @ Jätinpesän kesäteatteri

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos Orimattilan Teatteri!
kuvat © Pia Simonen
Näin Työmiehen vaimo-näytelmän Jätinpesän kesäteatterissa 14.7.

Johannan (Tuire Arola) ja Riston (Eerik Kuronen) häitä tanssitaan ja yhteiselo saa alkaa. Vähän häätunnelmaa häiritsee Homsantuu (Reetta Jouttimäki), jonka Risto on jo kerran ehtinyt kihlaamaan, kunnes päättikin valita Johannan. Siinä sitten Johanna miettii, että nyt tuli tehtyä virhe, mutta pappi on jo aamenen lausunut eikä kai heti ruveta eroamaan. Niinpä häät tanssitaan loppuun, vaimo annetaan miehen vallan alle ja Risto saa ryyppyrahaksi Johannan omaisuuden. Rahat loppuvat kuitenkin nopeasti, mutta onneksi vaimo tienaa lantin sieltä ja toisen täältä, jotta miehet pääsevät anniskeluun. Pieni poikakin syntyy, ja häntä Johanna yrittää parhaansa mukaan ruokkia ja hoitaa, mutta Risto vie kaikki rahat ja muutakin, eikä Johanna meinaa jaksaa. Välillä koittavat iloisemmat hetket, mutta onni ei kauaa kestä. Sitten Risto vielä ottaa ja lähtee Homsantuun matkaan, ja jättää vaimonsa ja pienen poikansa. Johanna menettää toivonsa, hän ei enää jaksa, ei löydä voimaa pärjätäkseen yksinään.

Olipas vahva, vaikuttava ja upea esitys! Ainoa Minna Canthin näytelmä, jonka olen nähnyt, on Sylvi, lisäksi olen lukenut Anna Liisan, jotka molemmat toki naisten asemaa, tasa-arvoa ja aikansa maailmaa ja sen epäkohtia käsittelevät. Molemmista on kuitenkin jo muutama vuosi aikaa, enkä muistanut niistä muuta kuin tarkan, nokkelan ja oivaltavan tekstin, jossa riittää yksityiskohtia ja rohkeita mielipiteitä. Samalla linjalla jatkoi Työmiehen vaimo, tämä oli hieno, raastava tarina ja teksti on mahtava ja sujuvasti sovitettu. Tapani Kalliomäki vastaa niin sovituksesta kuin ohjauksesta apulaisohjaaja Laura Huhtamaan kanssa, samoin esityksen liikekieli on heidän käsialaansa, ja Kalliomäki on myös tehnyt pukusuunnittelun Ida Jokisen kanssa. Lavastuksen suunnittelu on Amadeu Vivesin. He ovat tehneet uljasta työtä, esitys on valtavan hienosti rytmitetty kokonaisuus, joka vyöryy näyttämölle voimalla eikä päästä katsojia helpolla. Näytelmä tuntuu raskaalta, mutta ei murskaa vaan puristaa sopivasti ja loihtii oikeisiin väleihin huumoria ja iloa, hentoa toivoakin, kunnes sitten särkee unelmat ja onnen. Tämä ei ole mikään kevyt esitys, eikä sitä kukaan sellaiseksi kai mielläkään. Kalliomäki työryhmineen on tarttunut tarkkanäköisesti niin miehen kuin naisen osaan esityksen ajassa, tapahtumat katsojien edessä kertovat tarinan uskottavina ja todentuntuisina. 

Kalliomäki kertoo käsiohjelmassa halunneensa tuoda esitykseen liikekielen tutkimista ja vahvaa kehollisuutta, ja tässä on kyllä osuttu ihan nappiin. Liikekielessä on luotu varsin mainioita hetkiä, Huhtamaa ja Kalliomäki ovat haastaneet näyttelijät tuomaan tarinan lavalle jokaisella solullaan ja kokonaisuus huokuu sellaista omistautumista ja ohjaajan ideoihin tarttumista, että katsomossa ei voi kuin iloita ohjaajan ja apulaisohjaajan näkemyksistä. Jokainen hahmo liikkuu eri tavalla, ja liikekieli heijastelee lavalla hienosti niin tunteita, sukupuolta, asemaa kuin ajatuksiakin. Vaikka muutamat hetket aiheuttavat yleisössä hilpeyttä, ei liikekielessä ole etsitty turhaa komiikkaa vaan se toimii tarinan tukena, joskus hienosti liioiteltunakin, ja tuo esitykseen ryhtiä ja toimivia yksityiskohtia. Ohjaus on muunkin kuin kehollisuuden valjastamisen ja vapauttamisen osalta onnistunut, esitys on upean rytmikäs, raikas, rohkea ja selkeä kokonaisuus, jossa riittää voimaa ja tunnetta. Upea, ajankuvalleen uskollinen lavastus ja pirteä, kaunis ja näppärä puvustus sekä teksti ja sen sovitus luovat näyttelijöille onnistuneet raamit tuoda lavalle otteessaan pitävä, ajatuksia herättävä ja painostava versio Työmiehen vaimosta. Vaikka näytelmä on vuodelta 1885, toteutuksessa ei ole tippaakaan jäykkää tai vakavaa vanhanaikaisuutta, vaan Orimattilan Teatteri on tarttunut esitykseen virkistävällä tavalla, turhia kaunistelematta tai arastelematta. Tämä oli minulle ensimmäinen Työmiehen vaimo, mutta en tiedä, tarvitsenko toista. Luulen, että tämä toteutus on vaikea voittaa.


Näyttelijät tekevät vahvaa työtä, tämä tarina on sen verran raastava, että se vaatii taitoa tuoda näyttämölle iso kasa erilaisia tunteita, ja niin tässä totta vie tehdään. Kylläpä välillä teki mieli sanoa Ristolle, että ei noin voi tehdä, tai Johannalle, että ota lapsi ja karkaa, jos muu ei auta. Esimerkiksi hetki Johannan ja Riston häissä, kun kaikki käänsivät apua pyytävälle Johannalle selkänsä, tiivisti minusta hienosti sen, kuinka vaimo oli näytelmän aikana miehen vallan alla, muiden avun saavuttamattomissa. Vaikka tasa-arvon kanssa on tekemistä, onneksi meno ei enää ole nyky-Suomessa tätä. Tuire Arolan Johanna on voimalla tulkittu hahmo, Arola tuo Johannan pettymyksen, surun ja hädän esille kirkkaasti ja selkeänä. Johanna on alussa niin onnellisen oloinen, hän katsoo tulevaa miestään rakastuneena ja luottavaisena, kunnes totuus iskee vastaan ja sitten on jo myöhäistä perua. Arola tavoittaa hienosti kaikki Johannan tunteet ja tuo lavalle onnistuneesti valmistellun ja tulkitun hahmon. Eerik Kurosen Risto on mainio hahmo, hän kyllä tietää, mitä saa lain puitteissa tehdä, vaikka se muuten väärältä tuntuisikin. Kuronen tekee riemukasta työtä, Risto on huoleton ja rento heppu, joka on aivan valmis elämään huoletonta ja rentoa elämää kavereidensa kanssa anniskelussa ravaten. Risto on vähän pulassa naistensa kanssa, mutta Johannaa hän pystyy käskemään, koska laki on miehen puolella. Homsantuun kanssa tilanne on toinen, sillä hän ei ole Riston vallan alla ja sen mies saa huomata. Kuronen on roolissaan todella hyvä, mahtavaa työtä. Reetta Jouttimäki Homsantuuna tekee vahvan roolin myös. Romanitaustainen Kerttu on kylän miesten ja naisten yleinen pilkka-aihe, vaikka muutama kyläläinen sentään on hänen puolellaan tai ainakin puolueeton. Kertun kohtalona tuntuu olla hylkiö, vaikka hän paremmasta elämästä haaveileekin. Elämä vaan ei tarjoa sille mahdollisuutta. Jouttimäki tuo rooliinsa tulta ja tappuraa, itsepäisyyttä ja itsenäisyyttä, mutta myös paljon herkkyyttä ja epävarmuuttaa. Kerttu on olosuhteiden uhri ja vähän liian hyväuskoinen Riston suhteen, eikä hänelle valitettavasti sitten hyvin käy.

Riston juoppojengi Toppo (Jarmo Keskevaari), Heikki (Olli Paakkanen), Kustaa (Lauri Eskola), Kössi (Ranssi Toiviainen) ja Vänni (Patrik Romppanen) on loistava porukka. Miehet ovat yhtä huoletonta ja vähän lapsellista porukkaa kuin Ristokin, ja siksipä heillä hauskaa yhdessä onkin. Toki kestohumala ja anniskeluretket parantavat mielialaa entisestään. Viisikko sekä Kuronen pelaavat hienosti yhteen, he tuovat lavalle tiiviin ja toistensa puolella olevan porukan. Mainitaan nyt erikseen vielä Keskevaari Toppona, joka esityksen loppuvaiheilla vaikuttaisi hieman pohtivan mielipiteitään ja sitä, toimiiko Risto nyt ihan oikein, sekä Romppanen Vänninä, jota tuntuu huvittavan milloin mikäkin. Suvi Pöllänen tekee vakuuttavaa työtä sekä Vappuna että rouva Vörskynä, hahmot ovat aika erilaiset ja Pöllänen löytää onnistuneesti yksityiskohtia molemmista. Kaksikko Anna-Maija (Outi-Elina Keskevaari) ja Leena-Kaisa (Berit Mäkinen) on herranpelossaan ja uskossaan hyvä rouvaduo, he ovat tottuneet elämään elämää kirkon viitoittamalla tiellä ja paheksuvat sitten syntisiä ja tuhahtelevat pettyneenä milloin kellekin. Mainitaan vielä hienon energisesti ja taitavasti esiintynyt Ilona Karppelin Katrin roolissa sekä Justus Keskevaarin ihastuttava Yrjö, joka näistä esityksen hahmoista on kaikista kivoin, vaikkakin vähän nössö, kun ei oikein sano kenellekään vastaan, vaikka ei selvästikään hyväksy kaikkia havaitsemiaan epäkohtia.

Aikamoisen hieno juttu tämä siis! Osasin ennakkoon kuulemani ja lukemani hehkutuksen perusteella odottaa melkoista tykitystä ja meininkiä, mutta silti yllätyin tulkinnan raikkaudesta ja pirteydestä. Kokonaisuudessa kaikista parasta onkin se, kuinka hienosti tässä on tavoitettu niin kaikista riehakkaimmat ja iloisimmat kuin pettyneimmät ja surullisimmatkin tunteet. Tarkkaa ja oivaltavaa teatterin tekemistä, loistava, hienosti yhteen hiileen puhaltava työryhmä ja upeasti versioitu tarina, varsin onnistunut teatteri-ilta siis!

perjantai 12. heinäkuuta 2019

Hotelli Humina @ Taivallahden kesäteatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Taivallahden kesäteatteri!
kuvat teatterin Facebook-sivuilta
Taivallahden kesäteatterissa sai ensi-iltansa 6.7. Hotelli Humina-niminen laulunäytelmä, minä olin sen katsomassa 10.7.

Rouva Äyskäri (Minna Kivelä) pyörittää Hotelli Huminaa varmalla otteella, mutta hermoja kiristävät niin tytär Mirjamin (Marjo Häkkinen) kilpakosijat Feliks (Niko Holopainen) ja Akseli (Arto Kinnunen) kuin hotellin muut vieraat, esimerkiksi taiteilijanelikko (Henri VälikangasOtto VäisänenHenna Kokko ja Anne-Mari Jokinen), joka aina vain harjoittelee vaikka se on jo monta kertaa kielletty, ja Ville Pusakka (Antti Rytsölä), joka pakoilee entistä vaimoaan (Eija Lamberg) ja iskee silmänsä rouva Äyskäriin. Taustalla häärii kotiapulainen Miina (Tiia Havu), joka yrittää pysyä perillä rouva Äyskärin toiveista ja samalla piilotella kovasti karkailevaa kissanpentua, joka ei saa rouvan silmiin sattua. Kaikenmoista sattumusta ja väärinkäsitystä mahtuu tarinaan mukaan, siihen vahvasti liittyy eräs voitokas arpajaiskuponki ja sen väärentäminen, mutta onnellinen loppu koittaa sitten viimein.

Esityksen ohjauksesta vastaa Kari Kinnaslampi, koreografiasta Jemina Pekkonen ja käsikirjoitus on Tatu Pekkarisen. Kokonaisuus on oikein onnistunut ja mainio, esitys pitää otteessaan ja tarina etenee hyvällä vauhdilla. Vähän olisin kaivannut ohjaukseen vielä lisää rytmiä, niin, että kaikki ovista kulkeminen ja kohtausten vaihtuminen olisi tapahtunut joka kerta yhtä napakasti ja nopeasti, nyt muutaman kerran tuli vähän viivettä. Muuten esityksen tahti on juuri oikea ja juoni rullaa hyvin. Pekkosen koreografiat sopivat esityksen ajankuvaan hyvin ja niistä löytyy monia hienoja ja hauskoja hetkiä, esiintyjät toteuttavat tanssihetket sujuvasti ja taidolla. Musiikkiakin tässä on, onhan esitys laulunäytelmä, ja se kuulostaa oikein mukavalta. Laulujen nimistä minulla ei ole aavistusta, mutta pidin erityisesti siitä, jonka Miina, Ville ja Kalle esittivät ennen väliaikaa, sekä siitä laulusta, joka tuli ennustajahuijauksen jälkeen. Juoneen kappaleet eivät linkity mitenkään erityisesti, paitsi ne biisit, joita taiteilijanelikko harjoittelee, ja niitä suurin osa kappaleista onkin. Mutta vaikka näissä ei tarina kovasti etene, oli musiikkia tosi kiva kuunnella, kun se näin hyvin esitettiin.

Arvasin muuten heti, että joku vitsi varmastikin keksitään siitä, että sekä Miinan kissa että Mirjamin kosija ovat molemmat nimeltään Feliksejä. Ja kyllähän tästä sitten varsin makoisa (mutta vähän ennalta-arvattava) kohtaus ja väärinkäsitys saatiin aikaan, huumoria riitti ja hetken saivat hahmot olla väärissä luuloissa, kunnes tajusivat, että nyt on muuten eri Feliks mielessä molemmilla. Hauskaa ja sujuvaa komediaa, muissakin kohtauksissa ja koko esityksen läpi. Hiemanhan tässä on huumori vanhanaikaista, kun käsikirjoitus on jo vuodelta 1947, mutta hyvin esitys istuu tähänkin päivään ja sitä on viihdyttävää katsoa. Tarinassakin vilahtelee vanhoja juttuja, esimerkiksi sovittu avioliitto ja vanhanaikainen puhelin, ja toki esityksen kieli ja yleistunnelma ovat kuin suoraan 1940-luvulta, eli hyvin on Taivallahdella napattu kiinni aikakauden piirteistä. Niin puvustus kuin lavastuskin myötäilevät tarinan kulkua ja tuovat onnistuneet raamit esityksen etenemiselle. Erityiskiitokset taiteilijanelikon esiintymisasuille! Aluksi silmää vähän häiritsi lavan edessä tanssialustana oleva vihreä matto, kokonaisuuteen hieman liian kirkas, mutta kyllä siihen sitten tottui.

Näyttelijät tekevät hyvää työtä, koko porukka pelaa hyvin yhteen ja pitää esityksen ryhdissä ja rytmissä. Jokainen tuo lavalla annoksen huumoria ja iloa sekä muita tunteita. Minna Kivelä on mainio rouva Äyskäri, hän on omaksunut tiukan ja tuiman hotellinjohtajattaren roolin onnistuneesti ja naurattaa ja ihastuttaa yleisöä taitavasti. Rouva Äyskärillä on myös mukava ja ystävällinen puolensa, vaikka hän ankaralla kädellä tytärtään, kotiapulaistaan ja hotellivieraitakin käskee. Kivelä tuo hyvin esiin hahmonsa kaikki ominaisuudet ja tuo rooliin huumorin lisäksi myös muita kerroksia, ei pelkkää hauskuutusta siis. Marjo Häkkisen Mirjam on vähän reppanan oloinen äitinsä vallan alla, Mirjam ei uskalla sanoa vastaan ja toivoo, että äiti muuttaisi mielensä kosijoiden suhteen. Mirjam on onneksi kekseliäs ja fiksu, ja tämä auttaa häntä suunnitelmassa saada Akseli miehekseen. Häkkinen tekee sujuvan roolin, jossa on kivasti yksityiskohtia. Arto Kinnunen Akselin roolissa on hyvä myös, hän toimii mainiosti Mirjamin sulhasena ja heidän suhteensa vaikuttaa uskottavalta.

 Kilpakosija Feliks eli Niko Holopainen on tosi kiva hahmo, Feliks selvästi on valmis kilpailemaan Mirjamista, mutta valitettavasti hän jää vähän nuolemaan näppejään. Holopainen tuo lavalle hyvin rakennetun hahmon ja onnistuu roolissaan mainiosti. Tiia Havusta Miinan roolissa pidin myös, hän tekee hienoa työtä ja Miina on suosikkihahmoni, hän on itsenäisen ja fiksun oloinen, ja osaa suurimmaksi osaksi toteuttaa rouva Äyskärin ristiriitaisimmatkin käskyt. Ville Pusakkana nähtävä Antti Rytsölä tekee tosi hyvän roolin, vaikka hänen hahmonsa onkin ärsyttävä heppu. Rytsölä on omaksunut Pusakan piirteet sujuvasti ja tekee kyllä mainiota työtä. Heikutakukkuu vaan! Henri Välikangas ja Otto Väisänen ovat loistava kaksikko Kallena ja Villenä, hienoa työtä molemmilta ja sujuvaa yhteispeliä. Varsinkin Välikangas jäi laulukohtauksista mieleen, hänellä oli tosi hyvä ääni. Ja Eija Lambergille myös erityismaininta, hänen hahmonsa ei lavalla paljon ole mutta teki kyllä lähtemättömän vaikutuksen. Hienoa laulua ja esiintymistä!

Kokonaisuutena siis onnistunut ja viihdyttävä esitys, vaikka hieman vanhanaikainen tai tarinaltaan kevyt minun makuuni. Esiintyjät ovat taitavia ja tekevät kaikki mainiota työtä, samoin muilla osa-alueilla on rakennettu rytmikäs ja sujuva esitys. Yleisö tuntui ilta-auringossa nauttivan sekä esityksen huumorista että laulunumeroista, ja mikäs siinä on nauttiessa, kun kaikki sujuu ja tunnelma on hyväntuulinen ja rento. Hyvää työtä siis jälleen kerran Taivallahden porukalta!

Niin, ja ihan ensimmäisellä Taivallahden-vierailulla bongaamani kesäteatterihiiri teki paluun! Tuskin oli sama tyyppi kuin kolme vuotta sitten, mutta taas väliajan jälkeen pikku hiiri vilisteli menemään lavan sivustalla ja katosi siitä sitten esityksen jatkuessa.

sunnuntai 7. heinäkuuta 2019

Myrskyluodon Maija @ Salon Teatteri

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos Salon Teatteri!
kuva © Mikko Pääkkönen
Salon Teatterin Myrskyluodon Maija sai ensi-iltansa Vuohensaaren kesäteatterissa 6.7.

Nuori Maija (Merita Seppälä) viettää iloista eloa kotikylässään, vailla huolia huomisesta. Vanha Maija (Ami Aspelund) kulkee nuoremman minänsä rinnalla ja vähän tuhahtelee lapsellisuudelleen ja ihmetyksilleen nyt, kun tietää paremmin. Maijalla on ihastus Magnus (Aarne Kallinen), jonka kanssa sokkoleikissä pelleillä, ja sisar Fia (Maija Tenkanen), jonka kanssa juhannustansseja tanssia. Äkkiä kaikki kuitenkin muuttuu, kun Erker (Pauli Kuisma) tuo poikansa Jannen (Roope Pelo) kosioretkelle. Eikä Janne halua Fiaa, vanhinta tytärtä, vaan Maijan. Sopimukset tehdään ja nuoret naitetaan ja lähetetään Myrskyluodolle elämää aloittamaan. Maija on epävarma itsestään ja pärjäämisestään, kuinka hän nyt osaa kaiken ja onnistuu kaikessa keskellä ei mitään, ilman mitään apua? Turhaan Maija usein huolehtii, hän ja Janne pärjäävät ja hyvin pärjäävätkin. Elämään mahtuu iloja ja suruja, ja luonto pitää huolen siitä, ettei kumpaakaan ole liikaa. Tarinaan mahtuu kokonainen elämä, Maijan elon polku, jolla astelevat kaikki hänen rakkaansa. 

Minähän en ikinä kovasti kosketu mistään, hyvin harvoin kostuu silmäkulma tai muuten herkistyy, mutta nyt olin pala kurkussa vähän väliä. Jestas sentään miten herkästi, kauniisti ja vahvasti tulkittu Maijan tarinaa! Esityksessä on kaikki kohdallaan, se on niin täynnä elämäniloa ja elämänjanoa, että katsomossa naurattaa ja itkettää ihan vain siksi, että tämä on niin hieno. Erityisen onnistunutta on työryhmän yhteistyö, selvästi tarkasti, rakkaudella ja harkiten rakennettu kokonaisuus, jossa jokainen tekee osansa ja onnistuu erinomaisesti. Yhteistyön voima tuntuu katsomoon asti, joukkokohtaukset ovat hienoja ja hahmojen vuorovaikutus ja heidän välisensä suhteet ovat uskottavia ja aidon tuntuisia. Maijan tarinaan mahtuu siis yhden ihmisen elämä, ja se on Salon Teatterin versiossa tulkittu tunteella, vivahteikkaasti ja turhia kaunistelematta. Maijan tarina on vahvan ja viisaan naisen tarina, se on tarina naisesta, joka kasvaa ja oppii, ymmärtää ja haluaa ymmärtää, on itsepäinen, lämmin ja hellä, perhettään ja luontoa raivoisasti ja lempeästi rakastava ihminen.

Ohjaaja Peter Nyberg on esikoisohjauksessaan tuonut näyttämölle raikkaan ja kauniin tulkinnan Myrskyluodon Maijasta, ja samalla ison kasan tunnetta, hyviä näkemyksiä ja taitavia yksityiskohtia. Esityksessä säilyy leikkisyys, luonnonläheisyys ja elämänilo, vaikka se saakin synkempiä, rauhallisempia ja syvempiä sävyjä Maijan vanhetessa ja tarinan kulkiessa eteenpäin. Nyberg on virittänyt taitavan työryhmänsä iskuun heti esityskauden alkuun ja löytänyt teoksesta onnistuneesti niin huumoria kuin viiltävän surullisia ja ihastuttavan rakkaudentäyteisiä hetkiä. Ja täytyy sekin sanoa, että en malta odottaa, millaista jälkeä Nyberg tuo lavalle ensi kesänä ohjatessaan silloinkin Vuohensaareen. Matti Puurtisen sävellykset kaikuvat komeasti ja herkästi, ja musiikin sovitus (Outi Ollila, Pasi Ketola ja Peter Nyberg) takaa kuulijoille riemua ja tunnetta. Olin kuullut näistä biiseistä vain muutaman ennen katsomoon astumista, mutta ne, jotka olin kuullut, olivat jo saaneet minut rakastumaan Puurtisen musiikkiin. Siksipä kuuntelinkin ilolla, kuinka hienosti sävelet soivat. Venla Viisasen koreografiaan mahtuu riehakkaita yhteistansseja, herkkiä hetkiä, lumoavaa liikettä ja taitavia ratkaisuja. Erityisesti Maijan ja Jannen häätanssi, Kuka osaa luontoa lukea-koreografia sekä Johannan ja Johanin legenda jäivät koreografiasta kirkkaimpina mieleen. Niin, ja Kuoleman (Mariella Pirhonen) liikkuminen myös. Timo A. Aallon lavastus on toimiva ja näppärä, se tuo lavalle sujuvasti niin Myrskyluodon talon kuin Maijan vanhempien kodin sekä kaiken muun maiseman, ja ympäröivä luonto on esityksessä vahvasti mukana, Vuohensaari tarjoaakin Myrskyluodon tarinalle oivallisen ympäristön. Marjo Haapasalon pukusuunnittelu tuo tarinalle selkeän ajankuvan ja heijastelee saaristoelämää, vuodenaikoja ja tapahtumia luontevasti.

kuva © Mikko Pääkkönen
Näyttelijät ovat valtavan hyviä kaikki, ja heidän työskentelyään on nautinto seurata. Merita Seppälä nuorena Maijana on loistava, hän tuo hahmoonsa kaiken sen, joka Maijan hahmolle on ominaista. Seppälä tekee tarkkaa ja vakuuttavaa työtä, hän on nopea tekemään vaihtoja niin tunnetilasta kuin tunnelmastakin toiseen, ja kaikki tapahtuu niin hienovaraisesti ja herkästi, että jokainen hetki tuntuu aidolta. Seppälän Maija on ihastuttava, vahva ja uskottava nainen, vaimo, äiti, tytär ja sisko. Näyttelijä osaa upeasti tuoda kaiken, mitä Maijalle tapahtuu, lähelle yleisöä, hänen tunteensa ovat käsinkosketeltavia ja roolissa on paljon hienoja hetkiä, esimerkiksi nuoren Maija ilo ja riemu juhannusjuhlissa, hänen epäilynsä itseään kohtaan, rakkautensa Janneen ja lapsiin ja selviytymisensä karulla Myrskyluodolla. Erityismaininta Seppälälle siitä tyhjästä, loputtoman surullisesta ja hämmentyneestä ilmeestä, kun Maija kantaa kuolleen poikansa kotiin. Olipas voimakas hetki, todella hienoa näyttelijäntyötä. Seppälällä on upea ääni, joka soi täynnä iloa ja surua, ja varsinkin Anteeksi, Mikael ja Maijan ja Jannen rakkauslaulu kuulostavat kauniilta. Ami Aspelundin vanha Maija on elämänviisautta ja -kokemusta huokuva hahmo, joka kommentoi tapahtumia joskus yllättävän kärkkäästi ja hauskastikin. Pohjimmiltaan vanha Maija kuitenkin totta kai ymmärtää nuoremman minänsä tekemät valinnat ja virheet, vaikka ne hänestä nyt tuntuvatkin pöhköiltä tai typeriltä, lapsellisiltakin. Ne valinnat ja virheet ovat muovanneet Maijalle sen elämän, jonka hän on elänyt. Aspelund tekee vakaata työtä ja on roolissaan erinomainen.

Roope Pelon Janne on oikein onnistunut roolityö, Janne on samaan aikaan huoleton ja luottaa siihen, että kaikki sujuu, mutta hän myös hermostuu nopeasti ja ahdistuu varsinkin raha-asioita pohtiessaan. Janne on mukavan oloinen tyyppi, hän on pohjattoman rakastunut Maijaan ja lapsiinsa, ja hänessä on sellaista rentoa hyväntuulisuutta, joka varmasti on tarpeen pienellä saarella luonnon keskellä asustellessa. Janne on sellainen turhia stressaamaton ja päivä kerrallaan kulkeva mies, joka tasapainottaa Maijaa, joka etsii jatkuvasti luonnon antamia merkkejä ja tulkitsee niitä pohtien, mitä seuraavaksi tapahtuu. Pelo ja Seppälä sekä Aspelund pelaavat hyvin yhteen, nuoren Maijan ja Jannen rakkaus hehkuu katsomoon asti kirkkaana ja vanhan Maijan muisteloista käy myös ilmi se, kuinka tärkeä ja rakas Janne Maijalle on. Maijan äitiä näyttelevä Marjut Ruusumo ja isää näyttelevä Esa Lehtinen tekevät mainiota työtä, hahmot ovat hyvä vastavoima toisilleen ja näihin rooleihin mahtuu hauskoja hetkiä ja vakavampaa ja herkkää tunnetta. Yksi suosikkiroolisuorituksiani on Kasper Korpelan työ Maijan ja Jannen vanhimman pojan, Augustin, roolissa. Korpela tekee yksityiskohtaista, taitavaa ja luontevaa työtä, hän on uskottava ja vivahteikas August, joka, kuten kaikki muutkin, kokee niin iloa ja surua tarinan kuluessa. Erityispisteet ja aplodit kohtauksesta, jossa August kertoo isänsä pudonneen jäihin. Pojan tuska, suru ja itsesyytös leijailevat katsomoon ja tekisi vähän mieli lohduttaa ja sanoa, että ei se ollut sinun syysi. Ja tätä seuraa hienosti se, kuinka Augustin suru muuttuu huoleksi äidistä silmänräpäyksessä. Magnusta näyttelevälle Aarne Kalliselle kehuja myös, hän tekee oikein hyvää työtä ja Magnus on kiva hahmo, pidin varsinkin niistä kohtauksista, joissa Magnus vieraili Myrskyluodolla siellä kalastaessaan. Tiia Marjanen tekee sujuvaa työtä Vallborg-kummina, tosi hieno rooli ja hyvin tulkittu hahmo. Saku Nikkasen Piru täytyy myös mainita, samoin Emmy Welinin Fredrika. Niin, ja Esteri Seppälä Maijan ja Jannen esikoisen Marian roolissa. Koko porukka tekee upeaa työtä, kaikki tuovat lavalle oman panoksensa ja luovat katsojien eteen aidon oloisen, uskottavan ja koskettavan kuvan Myrskyluodon ja Simskälan elämästä ja ihmisistä.

Esityksessä riittää paljon hienoja kohtauksia ja yksityiskohtia, joita en varmaan kaikkia edes huomannut. Onneksi uusi reissu Vuohensaareen ja Myrskyluodolle on jo kovasti suunnittelussa. Pidin erityisesti Maijan ja Jannen ensihetkistä Myrskyluodolla, siitä, kuinka Maija yrittää selittää, miksi tyttöjen ei tarvitse osata kirjoittaa tai miksi miehillä on miesten työt ja naisilla naisten, tulipalokohtauksesta, siitä, kuinka kyläläiset auttavat Myrskyluotolaisia palon jälkeen, siitä, kuinka Janne ja Magnus kähinöivät haahkanmunien keräämistä koskien, siitä, kuinka kylän miehet tarjoavat Augustille vähän ryyppyä ja siitä, kuinka Johannan ja Johanin legenda esitetään, sekä suutari Ollen (Heimo Heikkinen) Piru ja papinrouva-kertomuksesta. Lisäksi kaikki traagisimmat kohtaukset, kuolemat ja surut toki tällaista kurjuutta ja synkkyyttä tarinoilta kaipaavaa ja arvostavaa katsojaa ihastuttivat, ja tässä on kyllä ansiokkaasti tartuttu synkimpiin ja vaikeimpiinkin tunteisiin, on niin koskettavaa ja kouriintuntuvaa surua ja epätoivoa muutamaan otteeseen, että ihan sisintä kiristää. Mutta vastapainona saa sitten hymyillä ja iloita hahmojen riemutessa, rakastaessa ja nauttiessa elämästä. Musiikki tuo katsojille iloa niin kauniiden, herkkien, synkkien kuin voimakkaidenkin sävelten kautta, ja kappaleet ovat toinen toistaan kauniimpia. Suosikkejani ovat Maijan ja Jannen häävalssi, Äiti, mitä sanoit, Anteeksi, Kuka osaa luontoa lukea, Merellä aina tuulee, Jannen juomalaulu ja Neitopihlaja sekä esityksen päättävä Mieli lie taipuvaa viljaa. Monta minulle mieluisaa kappaletta siis, ja todella upeasti esitettyinä, kaikki kiitokset ja suosionosoitukset sekä taitaville laulajille että muuten musiikista vastaaville.

Sanomattakin siis selvää, että nautin sydämeni kyllyydestä ja rakastuin tähän tulkintaan. Suosittelen siis kaikille ja kehotan suuntaamaan Vuohensaareen, tämä on teatteria parhaimmillaan. Upeaa, vahvaa, tunteikasta, elämäniloista ja vaikuttavaa tekemistä, hienoa katsottavaa ja täysosuma Salon Teatterilta. Tätä voisi kehua vaikka mistä, kaikilla osa-alueilla on tehty onnistunutta työtä ja lopputulos puhuu puolestaan. Salon Teatterin Myrskyluodon Maija on juuri oikealla herkkyydellä, rohkeudella, voimalla ja lempeydellä toteutettu musikaali, joka pitää katsojan syleilyssään ja jättää lopussa kyyneleen silmäkulmaan ja hymyn kasvoille. Ihana!

kuva © Henriikka Koskenniemi