Viisi tapaa olla vapaa @ Myllyteatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Myllyteatteri!

kuvat © Cvijeta Miljak

Myllyteatterin Viisi tapaa olla vapaa sai ensi-iltansa 6.11. Kanneltalossa.

Viisi tapaa olla vapaa koostuu kohtauksista, jotka kertovat nelikymppisten naisten elämästä perheen, työn, sukulaisten, omien haaveiden ja kiireisten hetkien parissa. Kaksi naista päättää tavata säännöllisesti ja jakaa toisilleen listoja viidestä asiasta, jotka sillä hetkellä sattuvat olemaan mielessä. Näistä listojen jutuista syntyy dialogia ja tilanteita, jotka kasvavat lavalla kokonaiseksi esitykseksi. Lavalla ovat Tatu Mönttinen, Kaisa Niemi, Jarkko Nyman ja Hanna Raiskinmäki.

En tiennyt yhtään, mitä odottaa, kun astelin katsomoon. Myllyteatteri oli minulle uusi tuttavuus, mutta odotin innolla näkeväni, mitä oli luvassa. Heti kun esitys alkoi, tunnelma oli tosi hyväntuulinen ja esitys hymyilytti ja nauratti. Lämmintä, tunnistettavaa huumoria ja sujuvasti tavoitettu arkisten aiheiden huvittavuus ja ihanuus. Konsepti on Kaisa-Liisa Logrénin ja Niina Miettisen käsialaa, käsikirjoitus Miettisen, ohjaus Logrénin ja koreografia Kaisa Niemen ja työryhmän. Lavastus- ja pukusuunnittelusta vastaa Veera-Maija Murtola. Ei olekaan kovin pitkää aikaa siitä kun viimeksi näin Logrénin ohjauksen ja Murtolan lavastuksen, Kansallisteatterin Pelle on myös heidän käsialaansa, ja siitä pidin kovasti. Ja niin pidin tästäkin, Logrénin ohjaus on tarkkaa ja ilmavaa, hän on löytänyt onnistuneen tavan tavoittaa kohtauksista niiden huumori ja vakavuus, sekä ennen kaikkea tunnistettavat ja samaistuttavat tilanteet ja hahmojen piirteet. Niina Miettisen teksti on loistava, ja Logrénin ohjaus tuo sen lavalle hienosti. Murtolan lavastus on pienimuotoista mutta monipuolista ja toimivaa. Visuaalisuus on kiehtovaa, tässä on hienoja näyttämökuvia. Puvustus on sopivan arkista, ja sen avulla vaihdetaan näppärästi hahmosta ja tilanteesta toiseen.

Viisi tapaa olla vapaa esitetään ilman väliaikaa, se kestää reilun puolitoista tuntia ja onkin hyvä, että tämä menee alusta loppuun ilman taukoa. Rytmi pysyy yllä eikä kohtausten sujuvaa etenemistä turhaan pysäytetä. Varsinkin alussa ja aika pitkälle loppuakin kohti tämä on tosi hauska ja täynnä lempeää huumoria. Paljon tunnistettavia juttuja, myös sellaisia, mitä ehkä itsekin on joskus tehnyt tai sanonut, ja millepä sitä mieluummin nauraisi kuin asioille, jotka naurattavat tai huvittavat omassakin elämässä. Jotenkin todella hyväntuulinen fiilis vallitsee koko ajan, ehkä se tulee nimenomaan siitä, että lavalla esitettävät kohtaukset ovat arkisia ja samaistuttavia, ja niistä on löydetty se juttu, joka arjesta tekee ihanaa ja ihmeellistä. Muutamia riitoja ja erimielisyyksiä mahtuu lavalle myös, ja se on hyvä, koska myös niitä arjessa on. Tosin hieman nekin saavat hymähtelemään, ehkä siksi, kun katsomossa on helppo huomata, että kannattaako tuostakin nyt tehdä noin iso juttu, hieman huvittavaa. Mutta kuitenkin myös ihan mahdollinen isonkin riidan aihe, ja sellaistahan se on. Viisi tapaa olla vapaa tavoittaakin jotain tosi olennaista siitä, millaista on elää. Elämä on arkista, hauskaa, iloa ja riitoja pienistä ja isommista aiheista, ja lopulta aika hyväntuulista ja huvittavaa.

Kohtauksista mieleen jäivät erityisesti esityksen ihan ensimmäinen kohtaus, jossa koitettiin sumplia kahvitreffejä, lounastapaamista tai ihan vaikka pikaista moikkausta, mutta kiire oli koko ajan tai ainakin viime hetkellä tuli joku este. Myös mieslääkäreiden ihailu ja kehuminen sekä juuston kokkailu jäivät mieleen, samoin se epätoivoinen yritys saada selvyyttä siihen, kuka hoitaa perinnetalon uunin korjaamisen ja osaako sitä nyt lapset edes hoitaa. Erään perheen kaakaoepisodi ja sen jälkeinen seesteinen (tai sinnepäin) luontoretki ja erilaiset liikekieltä ja koreografiaa ilahduttavasti hyödyntävät kohtaukset pitää myös mainita. Paljon hauskoja ja tunnistettavia hetkiä siis, kuten on jo todettu, ja tosi mukava katsoa. Lavalla nähtävä nelikko tekee tasapainoista työtä, taitavaa ja luontevaa esiintymistä koko porukalta. Onnistuneita roolisuorituksia, näyttelijät eläytyvät rooleihinsa hienosti ja tavoittavat hahmojensa ytimen. Tässä on monta kohatusta ja monta hahmoa, jotka jäivät mieleen, mainitaan niistä nyt muutama. Hanna Raiskinmäki vakuuttaa varsinkin tyttärensä uravalintaa ja lastensa uuninkorjaustaitoja kritisoivana rouvana, ja Kaisa Niemi ja Tatu Mönttinen hänen lapsinaan ovat loistavia myös. Jarkko Nyman rouvan aviomiehenä tekee sujuvaa työtä hänkin, ei saa mies suunvuoroa kun lapset ja vaimo ottavat yhteen ja hieman arvostelevat toisiaan. Nyman on myös hyvin uskottava mieslääkärinä, jota kehutaan maasta taivaisiin. Tatu Mönttinen on mahtava mummo, ja Kaisa Niemi loisti varsinkin ranskalaisen (vai oliko se italialainen?) hurmurin roolissa. Oikein hienoa työtä koko näyttelijäporukalta!

Kokonaisuutena siis oikein mainio kokemus, ja Myllyteatteri on tämän perusteella ehdottoman kiva uusi tuttavuus. Hyväntuulista, hauskaa ja lempeän arkista menoa, taitava näyttelijänelikko, hyvä teksti ja onnistunut ohjaus tarjoavat reilut puolitoista tuntia iloista ja piristävää teatteria.