lauantai 3. marraskuuta 2018

Northug - Minun tarinani (Jonas Forsang)


"Repäisyjä, actionia, buuauksia ja tappouhkauksia. Maastohiihto alkoi viimeinkin muistuttaa koko kansan urheilua."


Kirjoitan blogiin vain harvoin kirjoista, vaikka luenkin paljon. Sille ei oikeastaan ole mitään isoa syytä, musikaaleista ja näytelmistä vain syntyy tekstiä helpommin kuin paperille painetuista tarinoista. Mutta tuntuisi väärältä olla kirjoittamasta tästä kirjasta - tällä tarinalla kun on iso vaikutus myös minun elämääni.

Sananen elämäkerran päätähdestä, Petter Northugista. Norjalainen maastohiihtäjä tunnetaan parhaiten hiihdon olympia- ja MM-mitaleistaan, ylivoimaisuudestaan, loppukiristään, kohuotsikoista ja vuoden 2014 rattijuopumustuomiosta. Minulle hän on aina ollut se hiihtäjä, jonka hiihtoa olen tuijottanut jännittyneenä ja innostuneena, se hiihtäjä, joka on aina ollut ja tulee aina olemaan suosikkini. Pienempänä seurasin hiihtoa ja mäkihyppyä ahkerasti, mutta penkkiurheilulle tuli muutaman vuoden tauko, kunnes innostuin taas seuraamaan laduilla kiitäviä urheilijoita. Tämä innostus johtui nimenomaan Petter Northugista. Ja sen jälkeen olenkin seurannut maailmancupin kisoja, talviolympialaisia ja MM-kisoja joka talvi, koko hiihtokauden ajan. Kaikista isoin minun elämässäni tapahtunut hiihtojuttu on kuitenkin ollut Lahti Ski Gamesissä eli Salpausselän kisoissa sekä Lahden MM-hiihdoissa vapaaehtoisena työskenteleminen, enkä usko, että olisin koskaan hakenut vapaaehtoiseksi, ellen olisi ollut vannoutunut Northug-kannattaja ennen sitä. Ja ai että sitä tunnetta, kun ensimmäisen kerran näin itse Petter Northugin kävelevän vain parin metrin päästä ohitseni keskittynyt ilme kasvoillaan kohti sprintin lähtöpaikkaa. Se oli hienoa, ja toki tunteen kruunasi sprintin kolmossija. Palkintopallisijoitus, jonka ratkaisuhetket minä näin paikan päällä.

Mutta siirrytäänpäs nyt tähän kirjaan! Northugin mietteitä ja muistoja on kirjannut Jonas Forsang, joka on Oslossa asuva toimittaja, muusikko ja kirjailija. Niin, ja varoitus tähän väliin - lainaan kirjasta muutamia kohtia (kursiivilla) ja muutenkin tässä postauksessa voi olla spoilereita, vaikka suurin osa kirjan isoimmista "kohujutuista" onkin jo monen lehden sivuilla käyty läpi. Liikkeelle lähdetään johdannolla, joka sijoittuu hetkeen 2014 ajetun kolarin jälkeen. Sopivan kiihtynyt ja jännittävä tunnelma heti alussa siis. Johdannon jälkeen tarina etenee kuitenkin tapahtumajärjestyksessä, lapsuudesta nuoruuteen ja aikuisuuteen, kaikkea tätä värittää harjoittelu ja kilpaileminen, kilpaileminen ja harjoittelu, hiihto, treenit, häviäminen, uudelleen ja uudelleen, kunnes erään kerran se vihdoin tapahtuu - voitto. Ja sen jälkeen voittoja alkaa kertyä, niitä tulee lisää ja lisää. Mosvikin villieläin on herännyt.

"Kehitin uuden rutiinin koulussa. Viittasin joka päivä ja pyysin lupaa mennä vessaan. Saman tien kun astuin ulos luokkahuoneesta, juoksin käytävän päähän ja uimahallille. Tiesin, että siellä oli lukitsematon huone. Menin huoneeseen ja tein 20 istumaannousua. Sitten tein toiset 20. Ja vielä 20. Sen jälkeen juoksin takaisin luokkaan. -- Olin yhdeksänvuotias."


Tämä taitaa olla ensimmäinen elämäkerta, jonka olen lukenut. Täytyy ehdottomasti alkaa lukemaan niitä lisää, ainakin tämän perusteella tykkäsin kovasti. Totta kai siihen vaikuttaa se, että kirja kertoo kiinnostavan tarinan ihmisestä, jonka uraa olen seurannut pitkään, mutta ihmisten tarinoita omasta elämästään olisi noin muutenkin mielenkiintoista lukea. Tässä tapahtumat kerrotaan minä-kertojana, Northug itse kuvailee kaiken sen, mitä hänelle on tapahtunut, enkä usko, että kirja olisi niin onnistunut kuin se on, jos se olisi muodossa "Northug hävisi lapsena, muttei luovuttanut ja sitten hän alkoikin voittaa". Tähän väliin isot kiitokset ansiokkaalle suomennokselle, tosi sujuvalukuista ja miellyttävää tekstiä, näppärästi kääntynyt norja suomeksi. Hyvää työtä suomentajat Sirje Niitepõld ja Ida Takala. Ja Jonas Forsangille myös kehut hyvästä kirjoitustyöstä.

Teeskentelin, että kaikki oli niin kuin pitikin, nousin ylös joka aamu, laitoin rullasukset jalkaani ja lähdin treenaamaan. Palasin kotiin, söin ja lepäsin, kunnes oli seuraavan treenin aika. Tein kaiken niin kuin piti. Mutta kaikki ei ollut niin kuin piti."


Sisältöä tässä ei sinänsä voi arvostella, sillä elämäkertakirja käsittelee tietysti sitä, mitä on tapahtunut, eikä tarinaa väritetä kovin paljoa. Teksti on, kuten jo mainitsin, oikein sujuvaa, ja pitää otteessaan. Myös mukana olevat kuvat on hyvin valittu, niissä on monenlaisia vaiheita Northugin elämän varrelta, pikkupojasta nykyhetkeen saakka. Kirjassa on nostettu hyviä juttuja esiin, uran tärkeimmät ja vaikeimmat hetket, isoimmat voitot, ajatukset hiihdosta, maajoukkueesta, voittamisesta, Ruotsista, uhrauksista ja elämästä yleensä. Falunin MM-kisojen jälkeisestä ajasta tähän päivään olisin kaivannut vähän enemmän tekstiä, vaikka sinä aikana ei menestystä olekaan kovasti tullut. Teoksen ulkoasusta pidän myös kovasti, se on tyylikäs ja selkeä.

"Turvatyynyt eivät aukea. Se onni onnettomuudessa, sillä silloin ne olisi jo tullut käytettyä, ja tässä vaiheessa auto lentää vielä 16 metrin matkan 38 sentin korkeudella maan pinnasta ja räsähtää suoraan tienkaiteeseen."


Aika moni asia tuli minulle yllätyksenä, varsinkin se, kuinka paljon kaikkea maailman huipulle pääseminen oikeasti vaatii. Lukemattomia harjoitustunteja, pitkiä, raskaita lenkkejä kesät talvet, isoja uhrauksia yhden asian takia. Kun kaikki pyörii sen ympärillä, että tavoitteena on olla maailman paras, jää koko muu elämä väistämättä taustalle, tai vielä enemmän - se jää kokonaan pois. Kunnes on saavuttanut kaikki tavoitteensa. Kunnes on voittanut jo vaikka ja mitä. Kunnes on vastannut kirkkaasti kaikkiin odotuksiin. Silloin haluaa ottaa rennosti. Näin kävi Northugille Oslon MM-kisojen jälkeen. Motivaatio loppui, mutta pian sen oli pakko palata. Tapahtui onnettomuus, joka muutti kaiken. Ehkä isoimmat otsikot, lööpit, uutiset ja kohujutut, joita Petter Northugista löytyy, koskevat yhtä tapahtumaa. 4. toukokuuta 2014 Northug ajoi 1,65 promillen humalassa kolarin ja jätti loukkaantuneen matkustajan autoon. Tämän jälkeen Northug päätti, että yksi asia tulisi tapahtumaan. Hän tyhjentäisi Ruotsin kultamitaleista Falunin MM-kilpailuissa.

Teeskentelin, että kaikki oli niin kuin pitikin, nousin ylös joka aamu, laitoin rullasukset jalkaani ja lähdin treenaamaan. Palasin kotiin, söin ja lepäsin, kunnes oli seuraavan treenin aika. Tein kaiken niin kuin piti. Mutta kaikki ei ollut niin kuin piti."


Falunin MM-kisojen, varsinkin viidenkymmenen kilometrin hiihdon, katsominen oli hyvin jännittävää kotisohvalla, ja varmasti vielä enemmän se raastoi hermoja kilpailupaikalla ja varsinkin kilpaladulla. Viisikymppiä on miesten hiihdon vaativin ja raskain matka, sen hiihtämiseen kuluu parisen tuntia, vaikka vauhti onkin kova. Falunissa viisikymppiä hiihdettiin perinteisellä hiihtotavalla, eikä sääkään suosinut kilpailijoita, sillä lunta satoi ja laduilla oli paikoin paljon irtolunta. Kirjassa kisa on kuvattu tarkasti, kaikki ne ajatukset, tunteet ja mietteet, joita Northugilla on hiihtäessä ollut. Voiton jälkeisiä ajatuksia kuvaava lyhyt kappale on yksi suosikkikohdistani koko kirjassa. Kivasti muuten käytetty imperfektiä ja preesensiä vuorotellen, varsinkin kilpailukuvauksissa asiat kerrotaan kuin ne tapahtuisivat juuri nyt. Tämä toimii hyvin, tuntuu, kuin olisi itse paikan päällä seuraamassa, miten kaikki etenee.

"Viidenkympin hiihdon jälkeen pystyn tuskin syömään. Se on aina ollut minusta kummallista. Voisi ajatella, että kroppa haluaisi silloin vain ja ainostaan energiaa, niin että pystyisi aloittamaan palautumisen. Tapasin lääkärin, joka sanoi, että kyse on sisäisestä verenvuodosta. Että sitä voi syntyä, kun pusertaa itseään niin paljon niin pitkään. Silloin ruumis ei halua ottaa ravintoa vastaan."


Tämä on sellainen kirja, jonka olen aina halunnut lukea, sitten kun se joskus ilmestyy, tai siis ehkä sellainen, että olen toivonut, että tämä joskus kirjoitetaan. Tämähän on ihan uunituore teos muutenkin, sain tietää sen julkaisuajankohdan reilut pari kuukautta sitten, ja sen jälkeen odotinkin malttamattomana, että vihdoin saan opuksen käsiini. Luin kirjan kahdessa päivässä ja palasin sen jälkeen vielä kiinnostavimpiin kohtiin uudelleen. Täytyy lukea tämä myös uudelleen, kirjan tapahtumat kun sijoittuvat aika lailla reilun 30 vuoden ajanjaksolle, eli tosi paljon ehtii sinä aikana sattua ja tapahtua, eikä kaikkea varmasti ensimmäisellä lukukerralla sisäistänyt. Vanhemmilleni tämä menee seuraavaksi lukuun, tiedä vaikka loppukin perhe innostuisi kirjan lukemaan. Minä ainakin suosittelen.

"Olin maailmanmestari."


Suosittelen tätä kaikille hiihtourheilun ystäville, Petter Northug-faneille (ja vihamiehille myös, jos joku ei hänestä niin pidä) ja kaikille, jotka tietävät, kuka on Petter Northug, tai kaikille joita kiinnostaa, kuka on Petter Northug. Ja niille, jotka haluavat lukea 13-kertaisen maailmanmestarin ja kaksinkertaisen olympiavoittajan tarinan. Ja niille, jotka arvostavat hyvin kirjoitettua tekstiä, kiinnostavaa elämäkertaa, urheilijan tarinaa tai monipuolista kuvausta matkasta lapsuudesta aikuisuuteen. Odotin tätä siis tosi paljon, ja on ihanaa sanoa, että tätä kannattikin odottaa. Tämä on mielenkiintoinen, kattava, taitavasti kirjoitettu, uskottava, koskettava, otteessaan pitävä ja lukijaa puhutteleva kuvaus pojasta, josta tuli maailman paras juuri siinä lajissa, jossa hän halusikin voittaa kaikki.

"Minut saa ihan rauhassa mitätöidä ja sanoa, että urani on ohi. Tuloslistalleni viime vuodelta saa naureskella. 48. sija. 19. sija. 97. sija. Mutta tiedän yhden asian. Olen kokenut sen aiemmin. Tiedän, mitä pitää tehdä. Joten jatkan juoksemista."

maanantai 29. lokakuuta 2018

The Sound of Music @ Lahden kaupunginteatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Lahden kaupunginteatteri!
kuvat © Johannes Wilenius
The Sound of Music on klassikko, musikaali, jonka lähes kaikki kai tietävät, vaikka eivät muuten musikaaleista tai teatterista välittäisikään. Minä en ole tätä ennen nähnyt, ja taisin vain yhden biisin etukäteen tietää, mutta noin muuten tarinan alkuasetelma ja muutama juonenkäännekin olivat tiedossa. Maria (Anni Kajos) lähtee nunnaluostarista leskeksi jääneen kapteeni von Trappin (Mikko Pörhölä) perheeseen kotiopettajaksi kapteenin seitsemälle lapselle. Lapsukaiset ovat Gretl (Leea Mäki), Marta (Edith Mäki), Brigitta (Inka Laukkanen), Kurt (Evert Mäki), Louisa (Henna Määttänen), Friedrich (Daniel Ivanov) ja Liesl (Roosa Lehtinen). Von Trappeilla vallitsee tiukka järjestys ja kapteeni itse on siellä ensimmäisenä kuria pitämässä. Marialla ei ole aikomustakaan tehdä mitään kuten kapteeni käskee, vaan hän tutustuu lapsiin omalla tavallaan ja omilla säännöillään. Elämä von Trappin perheessä lähtee ihan sujuvasti etenemään, mutta sitten tulee äitipuolikokelas Elsa (Laura Huhtamaa) ja kapteenin vieraanvaraisuudesta kaiken irti ottava Max (Timo Välisaari), natsi-Saksan uhka, Lieslin ihastus Rolf (Marko Nurmi), Marian ja kapteenin ihastuminen sekä kaikenlaista muuta, eikä kaikki olekaan ihan niin yksinkertaista. Mutta kaikesta selvitään ja laulavalle Trappin perheelle on tulevaisuus avoinna.

Tämä oli mukava ja raikas esitys, jossa näyttelijät, orkesteri sekä puvustuksesta, lavastuksesta ja muusta näyttämön ilmeestä vastaava porukka tekevät onnistunutta ja hienoa työtä. Erityisesti Anni Kajos loistaa pääroolissa, hänen Mariansa on pirteä luonnonlapsi, jolla on valtavan hyvä sydän, leikkisä luonne ja kekseliäs ote lasten kanssa toimimiseen. Kajoksen lauluääni on upea ja hänen näyttelijäntyötään on ihastuttavaa seurata. Mikko Pörhölän kapteeni von Trapp on sopivan jäykkä ja totinen tyyppi, joka sitten vähitellen alkaa avautua ja sallia itselleen taas iloisia ja lämpimiä tunteita. Nuoret näyttelijät lapsirooleissa ovat mainioita, mainitaan nyt Leea Mäki Gretlinä, Henna Määttänen Louisana, Daniel Ivanov Friedrichinä ja Roosa Lehtinen Lieslinä. Lehtinen on ihastuttava varsinkin siinä kohtauksessa, kun hänen romanssinsa Rolfin kanssa ensimmäisen kerran paljastuu yleisölle. Hurmaavaa ja uskottavaa nuorta rakkautta, hyvää työtä sekä Lehtiseltä että Rolfia näyttelevältä Marko Nurmelta. Ja tämä rakkaustarina on yksi musikaalin kiinnostavimpia juonikuvioita, vaikka sitä ei paljoa lavalla nähdäkään. Abbedissan roolissa on taitava Ulla Raiskio, jolla on tosi kaunis ääni. Hienosti laulaa ja esiintyy myös muu nunnajoukko (Anna Helemaa-Hollo, Kristiina Lanki, Tiina Leinonen, Outi Leppänen, Anne Majaniemi. Riikka Mäkelä ja Eevaliisa Tapaninen).

Musiikissa pidin erityisesti kauniista instrumentaalisävelistä, biiseistä korvaa miellyttivät eniten Sound of Music, My favourite things, Do re mi, Sixteen going on seventeen, So long farewell ja Edelweiss. Do re mi jäi soimaan päähään, mutta muista kappaleista en näin pari päivää esityksen jälkeen muista paljoa. Johtunee siitä, että nämä lähes 60 vuotta sitten sävelletyt laulut jäivät uudempien musikaalibiisien jalkoihin, olen nimittäin ehtinyt esityksen jälkeen kuuntelemaan paljon musikaalimusiikkia, se kun usein soi taustalla kun kirjoittelen blogia tai teen jotain muuta. Mutta monta tunnettua lauluahan tässä on, tunnistin itsekin enemmän kuin pelkän My favourite things-biisin, jonka tiesin tuntevani ennakkoon. Ja laulu sujuu näyttelijöiltä hyvin, erityisesti Anni Kajoksen kaunista ääntä on ihana kuunnella. Muutamassa biisissä laulu tosin hukkui musiikin alle. Niin, ja vähän ihmettelin sitä, että laulujen nimet ovat käsiohjelmassa englanniksi, vaikka ne suomeksi lauletaankin.

Minna Välimäen lavastukselle isot aplodit, sopivassa suhteessa avaraa, väljää näyttämökuvaa ja paljon pieniä, tarkkoja yksityiskohtia. Lava näyttää joka hetki tosi hyvältä ja muuttuu näppärästi niin vuoristosta luostariksi kuin von Trappin perheen kodiksi. Sari Suomisen puvustus sopii tarinaan ja lavastuksen luomiin maisemiin, ja varsinkin von Trappin lapsikatraalla nähdään toinen toistaan hienompia pukuja. Juhlakohtauksessa on kauniita vaatteita ja myös Elsan vaateparsia huomasin ihastelevani.Teatterilavalla suosioon noussut projisointien käyttö on löytänyt tiensä myös The Sound of Musicin tarinan taustalle, ja tässä se toimii mainiosti.

Yksi suosikkikohtauksistani on hääkohtauksen jälkeinen hetki, kun natsiarmeijan marssi heijastuu lavasteisiin ja häissä pappina toiminut heppu viskaa kaapunsa menemään ja paljastuu natsiunivormuiseksi miekkoseksi, joka marssii terävästi portaita alas. Etukäteen en tiennyt sitä, että tämä natsi-Saksa-tilanne vaikutti von Trappin perheeseen näinkin paljon, hehän siis lähtivät Itävallasta kun se liitettiin natsi-Saksaan, ja suuntasivat ensi Italiaan ja sieltä Yhdysvaltoihin. Kiitokset muuten käsiohjelman tiedoille tästä infosta, tutkin tekstit ennen esitystä ja sain niistä paljon uutta tietoa. Myös Lieslin ja Rolfin ensimmäinen ihastuksen ja innostuksen täyteinen hetki, jossa Sixteen going on seventeen-biisi tulee, on suosikkikohtiani, samoin lasten pakkautuminen Marian huoneeseen, kun ukkosmyrsky pelotaa heitä. Lasten ja Marian välisistä kohtauksista pidin muutenkin poikkeuksetta. Marian ja kapteeni von Trappin rakastuminen tuli vähän yllättäen, vaikka heidän suhtautumisensa toisiinsa esityksen edetessä muuttuikin.

Tätä oli oikein kiva katsoa, tarina etenee sujuvasti muutamaa hidastempoisempaa hetkeä lukuunottamatta ja näyttelijät tekevät vahvaa työtä. Orkesterin soitto on taitavaa, lava näyttää hienolta ja kokonaisuus on raikas ja onnistunut. Tämä on ehkä vähän liian vanha musikaali minun makuuni, tarina tai musiikki itsessään ei niin iskenyt, mutta Lahdessa on osattu laittaa kaikki palaset kohdalleen niin, että lopputulos viihdyttää, innostaa ja pitää otteessaan. Ja toki tämä on niin iso klassikko, että olihan se nähtävä. Eikä tämän parempaa ensikatselua varmaankaan olisi voinut olla, Lahden kaupunginteatterin The Sound of Music on nimittäin oikein mainio ja tyylikäs versio von Trappin perheen tarinasta.

tiistai 16. lokakuuta 2018

Vuoriston kaunotar @ Hurmaryhmä

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Hurmaryhmä!
kuvat © Kimmo Virtanen
Hurmaryhmä-nimisen porukan ensimmäinen produktio Vuoriston kaunotar kiertää Keski-Uudellamaalla 4.11. asti, minä näin sen 15.10. Hurmaryhmäläisiä yhdistää esittelynsä mukaan mieltymys mustaan huumoriin ja hyviin tarinoihin.

Maureen Nolan (Tanja Lundsten) asustelee Leenanessa, Irlannissa, ja riesana on äiti Mag (Eeva Jeskanen), joka ei tunnu kuolevan koskaan. Maureenin täytyy hoitaa ja vahtia äitiään kaikki päivät, eikä se helppoa ole, kun äiti ei muka pysty itse mitään tekemään ja valehtelee ja huijaa koko ajan. Pelastus saapuu Ray Dooleyn (Valtteri Seppänen) mukana - hän kutsuu Nolanin naiset juhliin ja Maureen sinne meneekin. Sieltä mukaan tarttuu Pato Dooley (Pasi Jumppanen), johon Maureen ihastuu. Pian Patolla ja Maureenilla on tulevaisuus suunniteltuna, vai onko sittenkään? Mag jarruttaa edelleen tyttärensä elämää eikä Maureenkaan nyt tunnu ihan tietävän, mitä tekee. Tai no, hänellä on kyllä tiukka suunnitelma joka myös toteutuu. Osaksi ainakin, vaikka lopulta kaikki päättyykin sekavaan kuvaan siitä, kun kaikki ei menekään ihan niin kuin odottaisi.

Olipas se! Minulla ei ollut mitään ennakkokäsitystä koko jutusta, paitsi että esitys tulisi olemaan synkkääkin synkempi musta komedia. Pienessä katsomossa oli koko ajan lähellä tapahtumia ja se oli hyvä, sillä tätä täytyi seurata silmä tarkkana, koska yhtään ei tiennyt mitä seuraavaksi tapahtuisi. Aluksi juoni vaikutti kyllä kulkevan ihan selkeästi eteenpäin, mutta pikku hiljaa tarinaan ripoteltiin vihjeitä siitä, että kaikki ei välttämättä olekaan sitä, miltä näyttää. Ainakaan nämä näytelmän tyypit eivät olleet ihan sitä, mitä heti ajatteli, vaan heissä riitti piirteitä, jotka yllättivät paljastuessaan. Samoin tarinan kanssa, yllättäviä käänteitä riitti varsinkin loppupuolella, enkä kyllä ihan vieläkään ole perillä siitä, ketä näistä hahmoista uskoa ja ketä ei.

Vahvaa ja väkevää työtä näyttelijänelikolta, varsinkin Nolanin naiset ovat aikamoiset hahmot ja Tanja Lundsten Maureenina ja Eeva Jeskanen Maginä ovat kyllä hyvin sisäistäneet hahmojensa ominaisuudet. Heidän välisensä kohtaukset ovat täynnä äidin ja tyttären välistä vihanpitoa ja lavalla oikein kipinöi, kun Maureen tuijottaa äitiään, joka väistelee katsetta ja selittelee, ettei kukaan ole käynyt eikä mitään ole tapahtunut. Lundsten ja Jeskanen ovat molemmat loistavia, he tekevät terävät ja varmat roolit. Valtteri Seppäsen Ray on ehkä suosikkihahmoni, hän on kärsimätön ja äkäinen tyyppi, jota selvästi ottaa päähän varsinkin Magin, mutta myös Maureenin kanssa jutteleminen. Seppäsellä on sopivan äkkipikainen, mutta samalla kohtelias ote rooliin, ja hän tekee lavalla hyvää työtä. Hyvä on myös Pasi Jumppanen rauhallisena ja mukavana Patona, joka on hienosti Maureenin puolella, kun Mag kiusaa tytärtään. Ihan ei meinaa Patokaan pysyä mukana Nolanin naisten jutuissa, mutta parhaansa hän yrittää.

Lavastus on vanhan ja kuluneen näköinen, juuri niin kuin pitääkin. Magin ja Maureenin keittiö on tapahtumien keskipite ja se toimii esityksen näyttämönä oikein hyvin. Lavastus luo esitykselle hyvän tunnelman, sekin on vähän sellainen ankea ja synkeä. Kivasti muuten toteutettu sateessa kastuminen, takkatuli, ristinollan pelaaminen ja monet muut yksityiskohdat. Esityksessä kuuluu musiikkipätkiä monesta biisistä (plussaa siitä, että nämä mainitaan käsiohjelmassa!) ja erityisesti iirin kieltä oli kiva kuulla taustalla. Puvustus tukee esityksen muuta tunnelmaa ja jokaisella hahmolla on hänen persoonalleen sopivat vaatetus. Näyttämökuva kokonaisuudessaan on onnistunut ja luo tarinalle toimivat kehykset.

Ansaitut aplodit Hurmaryhmälle tästä! Vahvasti, taitavasti ja innostuneesti toteutettu esitys, jossa näkyy tekijöidensä rakkaus teatteriin. Hyvä valinta tällainen mustan huumorin täyttämä esitys, jossa on aika tasavahvat hahmot ja jokaisella oma tähtihetkensä, kaikki näyttelijät pääsevät näyttämään taitonsa lavalla ja onnistuvat tuomaan yleisölle selkeän kuvan omasta hahmostaan. Yleisö seurasi esitystä keskittyneesti ja moni tuntui tykkäävän kovasti, niin tein minäkin. Tosi kiinnostava tarina siitä, miten ihmiset vaikuttavat toistensa elämiin, ja hyvä ote tämän tekemiseen tekijäporukalla. Pienen teatteriryhmän voimin toteutettu Vuoriston kaunotar on onnistunut esitys ja hyvä osoitus siitä, että vakuuttavia ja vaikuttavia teatterihetkiä voi kokea vaikka ravintolan saunaosastolla.

sunnuntai 14. lokakuuta 2018

Company @ Gielgud Theatre

Scroll down for English
photos © Brinkhoff/ Mögenburg
Näin Companyn Lontoossa 11.10.

Syy siihen, miksi halusin mennä katsomaan tämän, oli Jamien roolissa nähtävä  Jonathan Bailey. Netflixissä on nimittäin Crashing-niminen brittisarja, josta jäi erityisesti mieleen juuri Baileyn roolisuoritus. Niinpä halusin tietysti mennä katsomaan miehen roolityötä myös teatterin puolella. Companystä en taas tiennyt ennen katsomoon astumista mitään, paitsi sen, että tässä versiossa päähenkilö on vaihdettu naiseksi, ja muitakin hahmoja on muokattu. Tämä ei vaikuttanut minun katsomiskokemukseeni, koska en ole ikinä nähnyt tätä alkuperäisellä asetelmalla enkä ole biisejäkään kuunnellut. Nyt onkin kiinnostavaa mennä katsomaan tämä joskus niin, että päähenkilö onkin mies, koska tämä naispäähenkilöllinen versio on minulle se, jonka olen ensin nähnyt, eli tämän pohjalta katson kaikki tulevat versiot, joiden katsomoon mahdollisesti päädyn. Musikaalin musiikki ja sanoitukset ovat Stephen Sondheimin käsialaa, ja herra on tätä versiota varten muokannut biisejä niin, että ne sopivat naispäähenkilölle ja muutenkin näille vähän muutelluille hahmoille.

Ollaan Bobbien (Rosalie Craig) 35-vuotisjuhlilla, ja vieraana ovat Bobbien ystävät, jotka ovat kaikki pariskuntia. Bobbie taas ei ole asettunut pysyvään parisuhteeseen, eikä hänellä oikein tunnu olevan aikomustakaan tehdä niin. Siinä sitten pohditaan, että miksi Bobbie ei ole naimisissa eikä perustamassa perhettä. Bobbie itsekin alkaa vähän pohtia, että kyllä naimisiin meno voisi ehkä olla ihan kivaa. Bobbien ystäväpariskunnat ovat Jamie (Jonathan Bailey) ja Paul (Alex Gaumond), Joanne (Patti LuPone) ja Larry (Ben Lewis), Susan (Daisy Maywood) ja Peter (Ashley Campbell), David (Richard Henders) ja Jenny (Jennifer Saayeng) sekä Sarah (Mel Giedroyc) ja Harry (Gavin Spokes).  Heidän lisäkseen ovat Bobbien kolme poikaystävää, PJ (George Blagden), Andy (Richard Fleeshman) ja Theo (Matthew Seadon-Young).

Olipas tämä hauska! Tosi sujuva teksti, hyvä ohjaus, hieno musiikki ja varsinkin lavastus miellytti silmää. Erityisesti huoneet, joiden kehykset oli valaistu, olivat hienoja, ja muuntuivat näppäräksi niin metroksi kuin pariskuntien ja Bobbien kodiksi. Yhtään ei huomannut, että tässä oli hahmojen sukupuolia tai vuorosanoja muutettu, kaikki kohtaukset olivat uskottavia ja ennen kaikkea todentuntuisia, hahmojen elämä vaikutti siltä, kuin se voisi tapahtua ihan missä vaan ja milloin vaan. Kaikilla hahmoilla riitti persoonallisuutta ja omia piirteitä, ja arkisista aiheista tehty huumori iski katsojiin oikein hyvin. Koko ajan oli katsomossa iloinen ja positiivinen tunnelma, musikaali vetäisi ajatukset kokonaan pois kaikesta muusta ja reilu parituntinen vierähti vauhdikkaasti. Koska en tiennyt yhtään, mitä lavalla tulisi tapahtumaan, oli mahtava nähdä juuri minun huumorintajuuni ja musikaalimakuuni iskevä esitys.

Musiikki oli siis oikeinkin mainiota, erityisesti Company, You Could Drive A Person Crazy, Someone Is Waiting, Another Hundred People, Getting Married Today, The Ladies Who Lunch ja Being Alive olivat hyviä biisejä, ja varsinkin se koko kohtaus, jossa Getting Married Today-biisi on, on mahtava. Jamie ja Paul ovat juuri menossa häihinsä, mutta Jamie tulee toisiin aatoksiin ja on sitä mieltä, että minä en muuten tänään mene naimisiin. Samoin Another Hundred People-kohtaus on kiva, siinä Bobbie ja PJ ovat puistossa ja taustalla ihmiset kulkevat bussilla ja metrolla. Hyvää koreografiaa ja taitavaa liikettä ja laulua. Koko homman aloittava Company on ehkä suosikkibiisini koko musikaalissa. Instrumentaalibiisi Tick Tock ja koko kohtaus on oikein hyvä myös, siinä Bobbie näkee, millaista hänen tulevaisuutensa ehkä voisi olla.

Näyttelijät ovat tasaisen vahvoja ja kaikilla on lavalla hyviä hetkiä. Mainitaan nyt muutama erityisen hyvä kuitenkin. Bobbien roolissa nähtävä Rosalie Craig tekee hahmosta hauskan ja hurmaavan. Hän on lavalla luontevasti ja hänessä on hyvää lavakarismaa, Craig osaa tehdä paljon pienillä eleillä ja äänensävyjen muutoksilla. Myös laulu sujuu ja Being Alive biisi varsinkin on hieno. Jonathan Baileyn roolisuoritusta odotin totta kai eniten, ja hän olikin todella hyvä. Jamie on hauskan ja mukavan oloinen tyyppi, jolla riittää energiaa ja hän on oikein ystävällinen myös. Varsinkin Getting Married Today-biisissä Bailey on loistava ja hän saikin tosi pitkät aplodit kohtauksen jälkeen. Onnistunut roolisuoritus ja kaikissa Bobbien synttärikohtauksissa Bailey nousee esille. Bobbien poikaystävää Andyä näyttelevä Richard Fleeshman on ihastuttava! Andy on vähän hölmö ja naiivi, mutta koko ajan tosi ihana tyyppi. Yksi suosikkikohtauksistani on se, missä Andy selittää Bobbielle sitä, kuinka hän kerran sai lahjaksi kotelon, ja sitten piti odottaa, että perhonen kuoriutuu eikä kissa ei saa perhosta kynsiinsä.

Pariskuntaa Jenny&David näyttelevät Jennifer Saayeng ja Richard Henders tekevät molemmat oikein hyvää työtä, samoin myös George Blagden ja Matthew Seadon-Young, jotka näyttelevät Bobbien kahta muuta poikaystävää, PJ:tä ja Theoa (josta Bobbie on tosin eronnut). Patti LuPone on varsinkin Ladies Who Lunch-biisissä loistava, mutta hänen hahmonsa Joanne vie huomion aina lavalla ollessaan. Mel Giedroyc on piristävä Sarah, hän tekee roolin hyvällä otteella. Mainitaan vielä Jamien sulhasta Paulia näyttelevä Alex Gaumond, hän on juuri niin rakastunut, ihastunut ja pikkuisen pakkomielteinen ihanasta miehestään kuin pitääkin.

Tämä menee ainakin 30. maaliskuuta asti, eli jos Lontooseen on asiaa ennen sitä, niin suosittelen lämpimästi! Tosi hauska ja lämminhenkinen esitys, taitava näyttelijäporukka ja kiva musiikki.


I saw Company at Gielgud Theatre on 11th of October.

The reason I wanted to see the show was Jonathan Bailey who plays Jamie in this production. I had seen him on Crashing (British drama comedy series from 2016) which is on Finnish Netflix and which I liked a lot. And the thing I really liked was Bailey's role as Sam, so as soon as I heard he was going to be on stage in London, I decided to go and see Company even though I didn't know anything about it. Well, I did know that there was a gender swap, Bobby was no longer a man but a woman named Bobbie. But as I had not seen the show before I had nothing to compare this new production with. And now it will be fun to see the show again some day with the way that it has usually been done, with Bobby and with all the other characters as they have originally been written and the songs like they have originally been performed. But I think I will prefer this adaptation, it was really good and I liked it so much.

It's Bobbie's (Rosalie Craig) 35th birthday and her friends are celebrating that with her. All Bobbie's friends are couples, either married or soon to be married, and they begin to wonder why Bobbie is not married or starting a family. Bobbie starts to think that maybe she could possibly want to get married. The couples are Jamie (Jonathan Bailey) and Paul (Alex Gaumond), Joanne (Patti LuPone) and Larry (Ben Lewis), Susan (Daisy Maywood) and Peter (Ashley Campbell), David (Richard Henders) and Jenny (Jennifer Saayeng) and Sarah (Mel Giedroyc) and Harry (Gavin Spokes). And then there are Bobbie's three boyfriends, PJ (George Blagden), Andy (Richard Fleeshman) and Theo (Matthew Seadon-Young).

This was so much fun! It did say "a musical comedy" on the programme cover but I didn't expect that Company would fit my sense of humor so well. It had so many good jokes, funny things and warm humor that I fell in love with the show right away. If there had been troubles to modify the roles for this new production, it didn't show at all. I couldn't tell that there had never been a woman protagonist before because everything worked better than well. I liked the way the stage looked and for example those rooms with gloving edges were really clever choice of set design. The show feels really real, every character has characteristics that any person could have and everything feels like it could happen in the world outside of theatre. The atmosphere in the theatre was positive and happy, the musical totally took me inside it's world and I didn't think about anything else during the show. It was amazing to see a show that I liked this much, especially because I didn't know what would be happening on stage or what kind of story this was. All in all, Company was very pleasant surprise.

Every single cast member does brilliant job and they have great moments on stage. Let's mention a few performances from the show. Of course the role I was most looking forward to was Jonathan Bailey as Jamie. And he was so good (didn't expect anything less)! Jamie seems to be a funny, kind, nice and friendly guy, who's just about to get married. Bailey does the role with a great touch and it's a joy to watch him on stage. And Getting Married Today is one of the best moments and songs on the show and Bailey gets a big, well deserved round of applause after the song. Rosalie Craig is charming and funny as Bobbie, and she's got a good stage charisma. Her singing is flawless and her acting is excellent. Craig takes the little details and small gestures that Bobbie has and uses them in a great way. Richard Fleeshman as Andy is so lovely and delightful! Andy is a little dumb and naive but such a sweet guy throughout the whole show. And I love the moment when Andy tells Bobbie about the time he got a cocoon for a gift and how he waited for it to become a butterfly and was worried that the cat might got the butterfly and do something to it.

Jennifer Saayeng and Richard Henders do a really good job as Jenny and David, and George Blagden playing PJ and Matthew Seadon-Young playing Theo are both really good too. Patti LuPone is great on stage and especially during the song Ladies Who Lunch and also on The Little Things You Do Together. LuPone's character Joanne really catches the audience's attention whenever she's on stage. Mel Giedroyc is a refreshing Sarah and she has just the right approach to the role. And Alex Gaumond is great as Jamie's fiancé Paul, who is really eager to get married and totally in love with Jamie. Overall, Company has a really good cast and everyone is talented and great to watch on stage.

The music by Stephen Sondheim is really good (this is, by the way, the only musical I had never heard a single song from before going to see it) and it got stuck to my head. I really hope there will be cast recording from this production because it's not the same thing to listen to these songs being performed by the other casts in other productions. I loved all the songs Bobbie sings and would love to hear them again performed by a woman instead of a man (I have been listening to the original Broadway soundtrack after seeing the show but it's not exactly the same thing even though the song are the same). But anyway, my favorite songs are CompanyYou Could Drive A Person CrazySomeone Is WaitingAnother Hundred PeopleGetting Married TodayThe Ladies Who Lunch and Being Alive.

So, Company was a musical that really fits my taste. It's funny, clever, feels real, has likable and interesting characters and great music. This production is fresh and joyful, splendidly directed by Marianne Elliott and performed with talent and great energy by the brilliant cast. It's booking until March 30th so if you're in London before that, I recommend to go and see Company. It's great and I'm so happy I decided to go, because even though I had no idea what the show is about I ended up laughing through the whole show and having the best time. And that's why I love theatre and musicals. You never know what's going to happen on stage, but usually it's something amazing.

Thank you all for the show, loved every second of it!


maanantai 8. lokakuuta 2018

Sydänhengitystä (Anu Holopainen)


Ostin Anu Holopaisen Sydänhengitystä-romaanin Hel-YA!-tapahtumasta lähinnä sen kansikuvan perusteella, vaikka minulla olikin pieni aavistus siitä, mistä se kertoo.

Tiira on nuori, juuri lopettelemassa lukiota, ja haaveilee meribiologin urasta. Edessä siintää vapaaehtoisreissu merensuojeluprojektin parissa, mutta sitten jotaintapahtuu. Raskaustestiin ilmestyy väärä tulos. Pulla on uunissa, toukka kasvaa vatsassa, Tiira on raskaana. Niin sen ei missään nimessä pitänyt mennä, ei todellakaan, ei missään kuvitelmissa. Tiira ei halua lasta, eikä myöskään aio sitä saada. Mutta mitä sitten, kun tuntuu, että koko maailma on aborttia vastaan?

Sydänhengitystä on loistava! Se on realistinen, todentuntuinen, kivasti kirjoitettu ja sujuvasti etenevä kuvaus nuoren kamppailusta suuren asian äärellä. Kaikki kirjan aiheet käsitellään niin luontevasti, että lukiessa ei tule hetkeksikään sellainen olo, että eihän tämä näin voi mennä. Tekstiä on mukava lukea, se on eläväistä ja elämänmakuista, sopii nuoren ihmisen tarinaan ja on raikasta. Joka luvun lopussa oleva ajatuskohta tai mikälie, se lihavoitu tekstipätkä, vähän ärsyttää aluksi, läfinnä fonttivalinnan takia, mutta kun silmä tottuu, nämä ovat mainio osa jokaista lukua. Holopaisen kirjoitustyyli houkuttelee lukemaan koko ajan vähän lisää, ja kirja hujahtaa hetkessä läpi ristiriitaisesta aiheestaan huolimatta.

Abortti. Minun mielestäni se on ehdottomasti jokaisen oma asia ja raskauden keskeytyksen tulisi olla kaikille mahdollinen, jos lasta ei jostain syystä halua tai lapsen saaminen ei vain tietyssä tilanteessa ole hyvä vaihtoehto. Huomasin silti, että mielipiteeni vähän järkkyivät, kun luin kirjaa. Sydänhengitystä esittää hahmojensa mielipiteet abortin puolesta ja vastaan niin uskottavasti, että en tiedä, olinko sitä mieltä, että nyt Tiira pidät sen lapsen vai että ei Tiira, älä pidä sitä. Tärkeä ja kiinnostava aihe (nuorten)kirjallisuudessa, ja Holopainen käsittelee sitä taitavasti.

Hahmoista pidin kaikista, ja Tiiraan samastun varsinkin siinä, että en ole ikinä halunnut lapsia. Tiedä sitten, jos joskus vaikka haluaisinkin, mutta nyt en ainakaan haaveile vauvoista yhtään. Holopaisen kirjoittama hahmogalleria on monipuolinen, ja hän tuo hahmojen ajatukset ja tunteet selvästi esille ihan muutamalla lauseella. Tiiran poikaystävää Henriä kävi vähän sääliksi, kun Tiira niin tylysti häntä kohteli, mutta kyllä Henrilläkin oli oma osansa tähän. Tiiran ystävä Olivia on Tiiran vastakohta, Olivia haaveilee lapsista ja hänen on vaikea ymmärtää Tiiran halua päästä kohdussa kasvavasta vauvasta eroon. Samoilla linjoilla on Tiiran äiti, ja Tiiran ja äidin keskustelut ovat romaanin parasta antia, ne ovat hyvin kirjoitettuja ja täynnä sujuvaa dialogia. Tiiran sisko Lili on ehkä suosikkihahmoni, hän on ihanan rauhallisen ja ystävällisen ja ymmärtäväisen oloinen.

Pidin tästä kovasti, ja luen kirjan joskus varmasti uudelleen, varmaan muutamaankin kertaan. Raikasta, luontevaa ja todentuntuista kerrontaa, hyvä hahmogalleria, aika vähän käsitelty aihe, jota tarkastellaan taitavasti, sujuva teksti ja hieno kirjoitustyyli. Mitäpä muuta enää kaipaisi? Ja se lopun aikahyppy oli hyvä myös, aina tarinan loppuessa jää miettimään, mitä hahmoille sitten tapahtuu, ja tätä Holopainen vähän valottaa kirjan lopussa. En oikeastaan odottanut tykkääväni tästä näin paljon, mutta Sydänhengitystä yllätti oikein positiivisesti. Suosittelen tätä lämpimästi kaikille!

Varissuo @ Turun kaupunginteatteri

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos Turun kaupunginteatteri!
kuvat © Otto-Ville Väätäinen
Turun kaupunginteatterin Varissuo-musikaali päättää teatterin Turku-trilogian, joka alkoi Kakola-musikaalilla ja jatkui Seilillä, jonka minä ilokseni näin. 

On Nadia (Lisa Nikula), joka haaveilee laulajan urasta ja kaipaa isänsä Askon (Aarni Kivinen) tukea. On Aku (Matti Leino), joka menettää mummonsa (Minna Hämäläinen) ja siinä samalla vähän itseään. On Reijo (Mika Kujala), joka toivoo rakentavansa uudelleen suhteensa tyttäreensä Nooraan (Saara-Elina Partanen). On Ben (Eemeli Heiniö/Toivo Kouki), jonka äiti Ilona (Pauliina Saarinen) sairastuu, ja sitten onkin tutustuttava Mikaeliin (Severi Saarinen), isään, jolle pitää antaa mahdollisuus. On Rafa (Chike Ohanwe), joka elää äitinsä Saritan (Riitta Salminen) unelmaa, mutta päättää sitten etsiä omat haaveensa. Nämä ja monta muuta tarinaa risteävät ja synnyttävät uusia tarinoita ja unelmia.

Varissuo kiinnosti minua kovasti, kuten uudet suomalaiset musikaalit noin yleensäkin. Tässä on aikalailla sama työryhmä takana kuin Seilissä, josta tykkäsin paljon, joten odotukset olivat korkealla.  Aihe, ihmisten tekemien valintojen ja unelmien käsittely, kiinnosti myös, samoin Palefacen sanoittamat laulut (vaikka en räpistä juurikaan välitä, enkä tiedä Palefacelta kuin yhden biisin, odotin silti innolla, miten räppi musikaalissa toimii) ja hyvältä vaikuttava näyttelijäporukka, jossa oli mukana niin uusia tuttavuuksia kuin tuttuja tyyppejä. Olin kuullut esityksestä paljon positiivista palautetta ennen kuin katsomoon astelin, ja muutamasta biisistä myös vähän esimakua. Odotin koskettavaa ja vauhdikasta menoa, kiinnostavia ihmiskohtaloita, tuoretta musiikkia ja taitavaa koreografiaa, sekä hyvin toteutettua uutta musiikkiteatteria. Kaikkiin odotuksiin vastattiin ja pidin Varissuosta kovasti.

Taitavaa tarinan rakennusta, monta kiinnostavaa juonenkäännettä ja uskottavia, todentuntuisia hahmoja. Varissuon hahmogalleria on kirjava ja mielenkiintoinen, jokaisessa hahmossa on jotain, joka saa katsojan toivomaan, että hänen tarinaansa nähtäisiin lavalla vielä lisää. Lavastus (Jani Uljas) on mainio, näyttämö muuntuu näppärästi kuvaaman erilaisten ihmisten ympäristöä. Erityisesti rappukäytävä/korkeat portaat, graffiti-seinä ja se kokonaisuus, jossa oli samaan aikaan Reijon ja Akun asunto, näyttivät hienoilta. Lavaa käytetään toimivasti, esimerkiksi yhdessä kohtauksessa, kun ihmisten tarinoihin kurkataan sitä mukaa, kun lava pyörii ja kuljettaa katsojan eteen aina seuraavan hahmon. Tinder-kohtaus toi mieleen Emma Teatterin Love Me Tinder-esityksen samankaltaisen kohtauksen, joka toimi oikein hyvin sekä Naantalissa että nyt tässäkin. Varissuossa nähtiin vaikka minkälaisia mahdollisia Tinder-matchejä, tiedä kenet olisin sieltä itse sitten valinnut... 


Hahmoista suosikikseni nousi Severi Saarisen Mikael. Todella hyvin tehty rooli, kaikki yksityiskohdat ovat erinomaisia ja Saarisen ote rooliin on loistava. Hän on uskottava, luonteva ja aito Mikael, joka ei pidä itseään isähahmona eikä usko sellaiseksi muuttuvansakaan. Räppääminen sujuu myös ja Saarisen roolisuoritus saa minulta ehdottomasti erityismaininnan. Pidin tästä hahmosta paljon, tosi hyvä rooli! Loistava on myös Eemeli Heiniö Benin roolissa, poika on muutosten keskellä ja tottunut olemaan tiimi äitinsä kanssa, eikä siihen tarvita ketään muuta, vaikka lastensuojelun Late-setä (Mikael Haavisto) kuinka sanoo, että isälle pitää antaa mahdollisuus. Benin ja Mikaelin suhteen kehittymistä ja toisiinsa tutustumista on tosi kiva seurata, ja pidin siitä, miten todentuntuinen hahmo Ben on. Ihan kuulosti siltä, että poika voisi hyvin tulla vastaan vaikka kaupassa ja olla juuri tuollainen, jollaiseksi hänet on musikaaliin kirjoitettu. Pauliina Saarinen Benin äiti Ilonana on ihastuttava, vaikka sairaus häntä pelottaakin, on nainen laittanut kaiken tärkeysjärjestykseen ja katsoo, että hänen poikansa saa varmasti tutustua isäänsä, jos hän ei enää paranekaan. Saarisella on kaunis ääni, jota on ihana kuunnella, ja taitavaa näyttelijäntyötä häneltä Ilonan roolissa. Näiden kolmen elämää, jota Late-setä vähän sivusta seurailee, on mukavaa ja koskettavaa seurata, koska kaikki, mitä heille tapahtuu, tuntuu niin luontevalta ja uskottavalta.

Nadian roolissa nähtävä Lisa Nikula on tosi hyvä, hänellä on kaunis ääni ja Nadia tuntuu uskottavalta hahmolta, jonka tunteita ja ajatuksia Nikula tulkitsee luontevasti. Nikulan ja Akua näyttelevän Matti Leinon väliset kohtaukset ovat onnistuneita, hahmojen suhtautuminen toisiinsa tulee selkeästi esiin. Leino tekee mainion roolin Akuna, jonka elämä menee sekaisin mummon kuoltua. Perinnöksi jääneestä asunnosta muodostuu kavereiden bilepaikka eikä päätös olla juomatta enää oikein pidä. Aku on hukassa, vaikka ei sitä juhliessaan huomaakaan. Sitten Nadian kanssa tapahtuu jotain, ja pitäisi kantaa vastuuta. Chike Ohanwe oli kiva nähdä lavalla, näin hänet viimeksi Robin Hoodin sydämessä ja silloin Ohanwe oli minusta tosi hyvä. Niin hän on nytkin, Ohanwe tuo omia unelmiaan etsivän Rafan lavalle hyvällä otteella ja hänen roolityötään on kiva seurata. Mika Kujalan Reijo on vähän reppana, hän on pubin karaokekingi, joka ei kuitenkaan uskalla nostaa puhelinta ja soittaa tyttärelleen. Kujala tekee vakuuttavan roolin. Muista näyttelijöistä mainittakoon vielä Leo Ikhilor, ihastuttavaa energiaa ja taitoa lavalla hänellä, mainio Petja Lähde Johanneksena sekä Tuukka Raitala monessakin roolissa, mutta erityisesti Samina, olipa hauska kohtaus kun tunnelma on vaivaantunut ja loukkaantunut ja outo, mutta Sami vaan santsaa ruokaa ja kehuu sen herkullisuutta. Taitava porukka lavalla, paljon vauhtia ja intoa sekä kykyä tuoda esiin monia tunteita. 

Musiikki toimii mainiosti ja sanoitukset myös, teksti sopii hahmojen suuhun ja on raikasta. Erityisesti Juuret ja siivet, Oma elämä, Mä haluun valuu, What you see is what you get, En voi jättää sua vielä, Kuolinsyy: Lähiö, Mitä mä teen, Blackbook, WhatsApp Snapchat ja Pieniä valintoja miellyttivät minun korvaani ja ilahduttavasti tässä oli monenlaisia musiikin lajeja mukana. Reija Wäreen koreografiat ovat aina hienoja ja Varissuo ei ole poikkeus, energisiä, tyylikkäitä, räjähtäviä, nokkelia ja kauniita liikkeitä lavalla nähdään. Tuomas Lampisen pukusuunnittelu on katu-uskottavaa ja sopii musikaalin tyypeille hyvin, Jarmo Eskon valosuunnittelu tukee esityksen maailmaa ja toimii onnistuneesti muiden osa-alueiden kanssa. En oikein tiedä lähiöelämästä mitään, toki olin esitykseen mennessä kuullut, että Varissuolla on oma maineensa, mutta koska en tiedä Turusta muutenkaan asuinpaikkana mitään (tai ylipäätään kaupungissa asumisesta), ei Varissuo itsessään herättänyt mitään mielikuvia. Tuskinpa elämä siellä nyt ihan näin synkkää on kuin musikaalissa, tässä hahmojen särkyneet unelmat ja vaikeudet vain nostettiin muun yläpuolelle. Ja oli seassa paljon pieniä valonpilkahduksiakin, toivoa on kaikilla. Ja toki synkkien ihmiskohtaloiden ja kujien hetkien ystävänä tämä vetosi minuun loistavasti. Onneksi sentään oli niitä mainittuja toivonhetkiä, oli ihanaa, kun esityksen loppuessa moni hahmo näytti iloisemmalta ja onnellisemmalta kuin esityksen alussa. Onnellinen loppu, ainakin monelle, ja hyvä niin. Tykkäsin!

Varissuossa on muuten tekstitys englanniksi, eli kaikki suomea puhumattomat voi myös viedä hyvillä mielin katsomoon nauttimaan suomalaisesta musikaaliosaamisesta.

maanantai 1. lokakuuta 2018

Hel-YA! 2018

Vierailin tapahtumassa kutsuvieraana, kiitos Hel-YA!-porukalle kutsusta!
kaikki kuvat © Susanna Salmi
 Viime lauantaina eli 29.9. koitti aika Hel-YA!-tapahtumalle eli Helsinki Young Adult Literary Conventionille. Viime vuonna ensimmäistä kertaa järjestettyä ya-kirjojen ympärille kehitettyä tapahtumaa vietettiin tällä kertaa Gloriassa, viime vuonna oltiin Ravintola Lämmössä. Gloria oli tosi toimiva ja onnistunut paikka, viime vuonna oli vähän ahdasta. Aulassa oli ainakin kirjamyyntiä, makeaa ja suolaista pikkupurtavaa, virtuaalikirjavinkkausta ja pinssien tekoa sekä Revi se-työpaja, jonka vetivät Karri "Paleface" Miettinen ja Kaisa Happonen. Salissa taas viihdyttiin erilaisten keskustelujen, palkintojenjakojen ja kirjailijoiden videotervehdysten parissa.

Saavuin paikalle vähän ennen yhtä, jolloin tapahtuma siis alkoi. Sisään tullessa saapujalle ojennettiin kassi, kuten viime vuonnakin, ja tällä kertaa sieltä paljastui kirjanmerkkien ja mainosten lisäksi kaksi kirjaa, Marko Hautalan Leväluhta ja Jennifer Mathieun Näpit irti!. Ensimmäiseksi Laura Andersson toivotti yleisön tervetulleeksi ja kertoi, että tapahtuman ajan kirjailija Max Seeck kirjoittaa twitteriin livetarinaa, jonka syntyyn yleisöllä on mahdollisuus vaikuttaa Hel-YA!:n somessa. Tarina löytyy hashtageillä #livetarina ja #helyafest, itse en ole siihen vielä ehtinyt tutustua, mutta täytyy tehdä se pikimmiten. Varmasti mielenkiintoinen juttu!


Ensimmäisenä lavalla oli aiheena Vapaus & Vastarinta. Dystopia. Nyt., josta keskustelivat Nonna Wasiljeff, K.K. Alongi ja Helena Waris. Wasiljeffin Loukkupoika oli minusta tosi hyvä, ja sen kakkososa, Tomupoika, ilmestyy ensi vuoden puolella. Alongin Kevätuhrit-trilogiasta pidin myös kovasti, samoin Wariksen Linnunsitojasta (jonka toinen osa Vedenkehrääjä on muuten ilmestynyt vähän aikaa sitten, sitä en ole vielä ehtinyt lukea). Mielenkiintoista keskustelua heräsi esimerkiksi siitä, onko dystopiassa toivoa vai onko kaikki tuomittu menemään pieleen, miten kirjailijat ovat saaneet ideat omiin kirjoihinsa ja mitä vapaus oikeastaan on. Omista kirjoistaan ja niiden maailmasta kirjailijat kertoivat myös, oli kiinnostavaa kuulla heidän puhuvat itse keksimästään tarinasta ja tekstissä tehdyistä ratkaisuista. Keskustelussa tuli ilmi se, että kirjailijat tykkäävät lukea synkkiä ja toivottomia tarinoita, joten he myös kirjoittavat sellaisia. Ja minä tykkään myöskin synkistä dystopioista, eli antaa tulla vaan! Aika meni nopeasti tätä keskustelua seuratessa, ja tämän jälkeen suuntasin kirja- ja eväsostoksille.


Ehdin kirjaostosten jälkeen hetken kuunnella Feminismi 1918/2018-keskustelua, jossa Yksi kevät-teoksen kirjoittanut Laura Lähteenmäki ja Sydänhengitystä-teoksen kirjoittanut Anu Holopainen olivat mukana. Kirjailijat puhuivat teostensa hahmoista ja siitä, millaisia ajatuksia tai tunteita he kirjoissa kokevat tehdessään päätöksiä. Pohdittiin myös sitä, mitä sana feminismi (tai naisasialiike) kirjojen henkilöille merkitsee. Pelkäsin vähän spoilaavani Sydänhengitystä-kirjaa itselleni, kun olin juuri ehtinyt sen hankkimaan ennen paneelin kuuntelua, mutta onneksi montaa juonipaljastusta ei lavalta tullut.

Tämän jälkeen valkokankaalle heijastettiin kirjailijoiden tervehdyksiä. Heille oli lähetetty kolme kysymystä, joihin jokainen vastasi. Ainakin Estelle Maskame, Maria Turtschaninoff, V.E. Schwab ja Karen M. McManus kertoilivat vastauksensa seuraaviin kysymyksiin: Mitkä kolme esinettä löytyvät työpöydältäsi? Kuinka todellisilta luomasi hahmot tuntuvat ja koetko olevasi vastuussa heistä? Mitä neuvoja antaisit aloittelevalle kirjailijalle, jolla on kirjoituksessa hankala vaihe menossa? Kiinnostavia vastauksia kaikilta, ja kirjailijat tuntuivat olevan oikein innoissaan, kun pääsivät vastailemaan kysymyksiin.


Sitten olikin itseäni eniten kiinnostavan keskustelun aika, aiheena nimittäin Kirjasta näyttämölle/leffaksi/sarjaksi. Keskustelemassa olivat Emmi Itäranta (Teemestarin kirja. Kudottujen kujien kaupunki) ja Elina Rouhiainen (Susiraja-sarja, Väki-trilogia). Aiheiksi nousivat esimerkiksi se, miettiikö kirjailija, kun alkaa kirjoittamaan, että tähtäänpä nyt tällä kirjallani siihen, että siitä tehdään elokuva/sarja tai joku muu sovitus, se, mitkä ovat kirjailijoiden omia suosikkeja kirjoista elokuvaksi/sarjaksi tai muuksi sovitetuista ya-tarinoista ja se, miltä tuntuu, kun omaa tekstiä aletaan rakentaa elokuvaksi, näyttämölle tai tv-sarjaksi. Minähän haaveilen kirjan kirjoittamisesta ja myöskin siitä, että se sitten joskus muotoutuisi myös elokuvaksi tai sarjaksi tai näytelmäksi, joten tätä kuuntelin korva tarkkana. Itärannan Teemestarin kirjasta on tekeillä, tai ainakin suunnitelmissa, elokuva, jonka kuvaukset on tarkoitus aloittaa syksyllä 2019, Rouhiaisen Väki-trilogiasta taas on myyty optio tv-sarjaan, jota kehittävät Moskito Television Oy ja Kaiken Entertainment Oy. Toivottavasti molemmat tulevat toteutumaan, odotan näitä oikein innolla. Itärannan Teemestarin kirjasta on tehty myös teatterisovituksia, joita en ihme kyllä ole nähnyt. Yksi sellainen on mahdollisuus nähdä Tampereella Ahaa Teatterissa, siellä Veden muisti-näytelmä menee ainakin tämän vuoden marraskuussa ja 2019 keväällä.


Seuraavana lavalla olikin palkintojenjakojen aika, Demi-lehden kirjoituskilpailun kunniamainitut ja palkitut sekä YA-palkinnon saaneet julistettiin ja kukitettiin ja aplodeerattiin. Demin kirjoituskilpailun voittajia en nyt löytänyt mistään, yritin googletella mutta jäi arvoitukseksi. onnea heille joka tapauksessa! Demin palkinnot jakoivat Karri Miettinen ja Kaisa Happonen. Hel-YA!:ssa jaettiin myös kotimaisille ya-kirjoille palkintoja, joiden voittajaa yleisö sai äänestää. Paras YA-hahmo (Erika Vikin Corildon Ma'Bathae Kaksosauringot-trilogiasta), paras YA-kirjan aloitus (Elina Rouhiaisen Muistojenlukija - tätä äänestin, jee!), paras YA-kirjan pari ja paras YA-kirjan kansi (kaksi viimeistä pokkasi Anniina Mikaman Taikuri ja Taskuvaras, Mina ja Tom siis paras pari ja Sami Saramäen kansi paras). Onnittelut heille myös!


Katsoin vielä ihan muutaman minuutin paneelikeskustelua siitä, mikä ottaa päähän nuortenkirjakeskustelussa, lavalla juttelivat 15-vuotias lukija Maiju Koivula, kirjailija-kirjavinkkari Sini Helminen, bloggari Bookish Tea Party ja tubettaja Kalenterikarju. En ehtinyt kuulemaan kuin keskustelijoiden esittelyt ja viitata siihen, olenko löytänyt kirjavinkkejä blogista, Youtubesta vai mistä, ja sitten lähdinkin kotimatkalle. Vielä olisi ollut monta tuntia ohjelmaa jäljellä, ja varsinkin Elina Pitkäkankaan, Erika Vikin ja Magdalena Hain keskustelu fantasian yhteiskunnallisesta tasosta olisi kiinnostanut. Päätin kuitenkin pienessä syysflunssassani siirtyä suosiolla junaan ja sillä kotia kohti.

Oikein mainio tapahtuma, tosi hyvin järjestetty ja hauskaa oli. Gloria oli hyvä paikka tälle, sopivan kokoinen ja mukava tunnelma, salissa hyvä äänentoisto ja aulassakin hyvin tilaa, vaikka siellä olikin paljon kaikenlaista juttua. Keskustelut olivat mielenkiintoisia, ne kestivät hyvän aikaa eivätkä liikaa, ja kiva oli nähdä monta kirjailijaa lavalla. Signeerauspisteellä olisi voinut käydä omaan kirjaansa hakemassa kirjailijalta tervehdyksen, mutta sinne en tällä kertaa eksynyt, moni muu näytti kyllä kirja kädessä jonottavan, eli ehdottomasti oli suosittu osa tapahtumaa tämä. Mitäs vielä... Väkeä oli paikalla hyvä määrä ja yleinen fiilis oli tosi positiivinen, paljon hymyjä ja innostunutta ya-kirjakansaa näkyi kaikkialla. Mukavaa oli, toivottavasti taas ensi vuonna uudestaan!


Yllä Hel-YA!:n kirjasaalis, Leväluhta ja Näpit irti! löytyivät siis tervetulokassista, Nefrin tytär, Noitakirja ja Sydänhengitystä taas osuivat kirjaostoksia tehdessä silmään ja pääsivät kirjahyllyä koristamaan. Nefrin tyttären ehdinkin jo lukea, ja nyt on menossa Noitakirja.