maanantai 24. huhtikuuta 2017

Body Notes @ MimoArt Company

kuvat © Kai Kuusisto
Näin MimoArt Companyn ensimmäisen esityksen, Body Notesin 21.4.

Saliin astellessamme ajattelin, että hei tämähän on alkanut jo ja ehdinkö missata jotain tärkeää parissa minuutissa? Ilmeisesti menossa oli kuitenkin vielä lämmittely esitystä varten, porukka liikkui ympäri lavaa naurahdellen ja venytellen. Pian he sitten katosivatkin kaikki lavalta ja esitys alkoi, tällä kertaa ihan erilaisessa maisemassa. Ai että miten hienosti pimeys ja pienet valoläntit toimivat, on ihan pakko katsoa juuri sinne, missä valoa tietyllä hetkellä sattuu olemaan. Koko esityksen läpi valot luovat tunnelmaa ja pidin niistä kuutiojutuista, joiden sisältä valoa tuli. Valosuunnittelu on ehdottomasti yksi esityksen hienoimmista jutuista, loistavaa työtä Ilmari Karhu!

Neljä tanssijaa, Saska Pulkkinen, Miro Lopperi, Marko Pakarinen ja Mikael Kuosmanen näyttävät lavalla välillä aivan upeilta ja välillä vähän karmiviltakin. Liike on sulavaa, notkeaa ja hengästyttävän hienoa, ihmiskeho taipuu vaikka mihin. Body Notesissa nähdään valtavan monipuolista kehonkäyttöä ja monia erilaisia tapoja liikkua oikein hitaasta liikkeestä räjähtävään voimaan ja nopeuteen. Miten voikin olla näin hauskaa ja viihdyttävää sekä samalla ajatuksia herättävää katsella ihmisten liikettä! Vau.

Sellotaiteilija Sergio Castrillón on todella taitava, hän soittaa kauniisti, vimmaisesti ja voimakkaasti. Sitä katsoo ja kuuntelee mielellään. Lavalla nähdään myös valosuunnittelija Ilmari Karhu, äänisuunnittelija Jaakko Autio ja lavastaja Arto-Oskar Reunanen. Koko luova työryhmä sopii lavalle hyvin ja porukan yhteistyö sujuu luontevasti. Viihdyttävää on katsoa lattiaan teipattavan muovin laittamista ja pois ottamista, ja varsin hykerryttävää on myös tanssijoiden loikkiminen valkoiseen mönjään. Ja mahtavaa nähdä, millaisen kuvan kehot maalasivat kun muovi nostetaan roikkumaan.

Kokonaisuutena Body Notes on riemastuttava, hengästyttävän hieno ja tyylikäs, hauska ja vaikuttava esitys. Monipuolinen liike ja taitava työryhmä yhdessä toimivan valo-, lavastus- ja äänimaailman kanssa tuovat katsojien eteen kauniin ja nokkelan teoksen.

torstai 20. huhtikuuta 2017

Katve @ Ahaa Teatteri

kuva Jari Kivelä
Ahaa Teatterin pienoismusikaali Katve vieraili meidän lukiollamme 20.4.

Kolme ongelmanuorta, Aki (Seppo Paajanen), Sini (Jenni Helenius) ja Konsta (Pyry Smolander) joutuvat sossutäti-Mintun (Linda Hämäläinen) kanssa Katveeseen, saareen, josta ei niin vain pääse pois. Nuorille Katveessa oleskelu on osa Oikea polku-ohjelmaa, jonka tarkoituksena on saattaa heidät takaisin kaidalle polulle. Minttu taas suorittaa saarella työharjoitteluaan. Saarelle pitäisi saapua vielä lisää nuoria ja heitä ohjaavia aikuisia, alansa huippuammattilaisia, mutta ketään ei kuitenkaan kuulu eikä näy. Nelikko huomaa pian olevansa jumissa saarella. 

Sanomattakin on selvää, että meikäläinen oli innoissaan, kun ilmoitettiin että koululle tulee teatteria vierailulle. Tiesin Ahaan jo ennalta ja arvelin, että tämä on sellainen juttu josta tulen tykkäämään. Tarina kuulosti oikein kiinnostavalta, Apulannan musiikki on aina hienoa ja olin kuullut Katveesta hyviä kommentteja. Ei siis muuta kuin koulun liikuntasaliin ja tarinan äärelle!

Kehuja heti sille, että esitys alkaa videolla. Nuoret saapuvat rantaan, jossa Minttu ottaa heidät vastaan ja varustaa pelastusliiveillä venematkaa varten. Heti käy ilmi, että tässä ei olla millekään huvimatkalle menossa, kireät välit näyttää porukalla olevan. Videolta siirrytään sujuvasti saareen, jossa kauhistellaan niin luontoa, kännyköiden olematonta signaalia, Oikea polku-projektia, sossutätiä kuin muuta porukkaakin. Jo alussa vähän selviää, millaisia tyyppejä saarelle onkaan saapunut. Hiljainen Konsta, räyhäävä Aki ja röyhkeä Sini meinaavat olla Mintulle liikaa ihan ensi hetkistä lähtien, mutta niin vain porukka lähtee vaeltamaan ympäri saarta.

Seppo Paajasen Aki nousee suosikkihahmokseni, hän on niin hienosti juuri sellainen nopeasti suuttuva ja arvaamaton, (omasta mielestään) hauska ja ylimielinen teinipoika kuin pitääkin olla ollakseen uskottava. Loistava kohtaus on myös Poistuisitko mun elämästäni-biisi ja Akin uhkaava käytös sen aikana. Uskottavaa, vähän pelottavaa ja toimivaa näyttelemistä koko porukalta, eivät jää ajatukset epäselviksi kun tiukka tuijotus ja nyrkkiin jännittynyt käsi ilmestyvät katsojien näkökenttään.

Jenni Helenius on loistava Sini. Tyttö on kipakka, rääväsuinen ja sanavalmis, kova mimmi jota ei kannata ärsyttää. Hän kuitenkin tahtoisi vain kävellä kadulla rauhassa, ilman pelkoa siitä, että hänen ulkonäköään arvostellaan ja hänelle ehdotellaan ties mitä. Pyry Smolanderin vähäsanainen Konsta on valloittava, poika tahtoisi elää normaalisti, ilman turhaa paapomista, ja kuulua joukkoon. Niin kai me kaikki. Hieno ja vahva hetki on myös se, kun Konsta painaa Akin lattiaan tämän tullessa kiittämään. Vaikka puolustettaisiin toisia, ei silti olla samaa jengiä. Tämä kuitenkin muuttuu vähän tarinan edetessä, aina ei tarvitse jengirajoista ja muista erimielisyyksistä välittää. Linda Hämäläinen tekee hienon roolin Minttuna, naisen muuttuvat mielentilat ja nopeasti vaihtuvat äänensävyt näytellään toimivasti ja sossutädistä muodostuu varsin mielenkiintoinen kuva. Lopussa hänestä paljastuu ihan uusia puolia, jännittävä mutta nerokas käänne tarinaan.

Koko porukka laulaa hienosti, erityisesti se jo mainittu Poistuisitko mun elämästäni sekä Pahempi toistaan, Ravistettava ennen käyttöä, Teit meistä kauniin ja Viisaus ei asu meissä iskivät. Katveeseen sovitetut versiot biiseistä toimivat ja sanoitukset sopivat tarinaan erinomaisesti. Jousia on kiva kuulla taustalla ja muutenkin äänisuunnittelu (Ville Leppilahti) vie tarinaa sujuvasti eteenpäin. Välillä tapahtumia on vähän vaikea nähdä, koska meillä oli kaikki penkkirivit samassa tasossa ja edessä istuvien takaa joutui kurkkimaan. Lava on sen verran korkea, että katsojat näkevät näyttelijät sieltä kuitenkin melkein koko ajan, joten juonen seuraamiseen tämä ei vaikuta.

Katve on Miika Murasen käsikirjoittama ja ohjaama, ja hän on onnistunut molemmissa tehtävissään oikein hyvin. Teksti on luontevaa ja varsinkin vuoropuhelu kuulostaa juuri siltä, kuin lauseet olisi poimittu nykypäivän nuorten ja aikuisten suusta. Tarina koskettaa ja kertoo tärkeistä asioista. Ja muistuttaa, että kaikki kääntyy aina parhain päin jos siihen uskoo ja myös itse vaikuttaa, ja että "anteeksi" on tärkeä sana. Ja mikä tärkeintä, kukaan ei ole lopullisesti paha tyyppi eikä ketään kannata kohdella ennakkoluuloisesti, vaan antaa mahdollisuus kertoa itse oma tarinansa. Ihmisiähän me kaikki vaan olemme.

tämä nuori Katveen näyttelijäporukan kanssa
kuva Tarja Alanko

torstai 13. huhtikuuta 2017

Photo Sapiens @ Musiikkiteatteri NYT

kuvat © Antti Rautava
Uuden musiikkiteatteriin erikoistuneen teatteriryhmän, Musiikkiteatteri NYTin ensimmäisen esityksen, Photo Sapiens-nimisen jutun ensi-ilta oli eilen, 12.4.

Musiikkiteatteri NYTiin kuuluvat Petteri Hautala, Panu KangasAnni Kajos, Petri Knuuttila, Sini Koivuniemi ja Linda Hämäläinen (joka ei tässä esityksessä ollut lavalla). Lisäksi esityksessä on pianossa Matti Hussi. Osan porukasta olen nähnyt lavalla ennenkin, osa heistä oli uusia tuttavuuksia, mutta taitavia tyyppejä kaikki. Jokainen on päässyt tekemään esitykseen musiikkia, ja varsinkin Sade, Eksyksissä IlmalassaMä tarvin sua, Urban Serenade (Kaunis on yö) ja Möksötysmörköjen marssi iskivät minun musiikkimakuuni. Mahtavaa kuulla uutta ja kekseliästä, hienosti sanoitettua ja sävellettyä musiikkiteatterimusiikkia. Näitä biisejä voisi kuunnella kyllä vaikka "yksinäänkin", eli ei teatterin katsomossa vaan vaikka kuulokkeista koulumatkalla.

Tyypit ovat siis suunnitelleet esityksen itse, sanoittaneet ja säveltäneet myös itse, ja tämän lisäksi he kaikki vielä soittavat sujuvasti pitkin esitystä. Multitalentteja koko porukka, vau! Kivaa on katsoa esiintyjien tekemistä lavalla, he tekevät kaiken täysillä ja se toimii. Ilmalaan eksyminen on loistava, samoin vaivautunut kaljoitteluhetki ja nettideitit. Youtube-kissat ovat kivoja ja koko kissakohtaus nokkela ja viihdyttävä. Lasten satuhetki ja nettivalistus on mahtava kohtaus, ai että! 

Photo Sapiens on tiukan ajankohtainen ja se siinä on parasta. Se, että tunnistaa tilanteet ja pystyy nauramaan ja nauttimaan juuri siitä, että kaikki mitä lavalla tapahtuu, voisi tapahtua myös ihan itselle tai jollekin tutulle. Minä ainakin joudun keskustelemaan kännykkäni kanssa siitä, että taas on karttaohjelma väärässä eikä oikeaa reittiä löydy. Z-junakin on välillä myöhässä (ei sentään viittä tuntia, huh) ja keskustelupalstoilta saa lukea rumaa kielenkäyttöä milloin mitäkin ja ketäkin kohtaan. Ei esityksessä sentään pelkästään ikäville nykyhetken ilmiöille naureskella, on siellä suloinen ja hurmaava nettideittikohtaus ja varsin pirteää ämpärijonotusta myös sekä paljon muuta mukavaa.

Ja ne ämpärit! Keltaisia, hymyileviä ämpäreitä lavan täydeltä, mikäs sen ihanampaa. Minä ainakin rakastuin näihin eri kokoisiin sankoihin, joita porukka lavalla kantoi ja soitti ja piti päässään. Hieno idea!

Kokonaisuutena Photo Sapiens on loistavasti kiinni tässä ajassa ja hurmaa katsojan vahvalla läsnäololla ja terävällä tekemisellä. Kaikki esiintyjät loistavat tasaisesti ja pääsevät toteuttamaan vahvaa osaamistaan niin näytellen, laulaen kuin soittaen. Esitys on monipuolinen ja raikas kokemus ja näkemys musiikkiteatterista ja se saa kokemaan monia erilaisia tuntemuksia jättäen päälimmäiseksi kuplivan naurun ja mukavan fiiliksen.


tiistai 11. huhtikuuta 2017

Häräntappoase @ Kotkan kaupunginteatteri

Näin esityksen medialipulla, kiitos Kotkan kaupunginteatteri!
kuvat Tommi Mattila
Näin Kotkan kaupunginteatterin Häräntappoaseen ensi-illassa 8.4.

16-vuotias Allu (Juho Markkanen) joutuu täysin vasten tahtoaan Torvenkylään sukulaisten maatilalle heinätöihin. Mitä siellä keskellä ei mitään muka on, paitsi lehmiä, heinäpeltoja ja tylsyyttä. Ja Kerttu (Annuska Hannula). Maalaisuus ja kaupunkilaisuus kohtaavat toisensa eivätkä ehkä sitten olekaan niin kovin erilaisia.

Kiinnostuin tästä juurikin sen takia, että tarinassa kaupunkilaispoika joutuu maalle katsomaan, millaista siellä on. Minä olen kasvanut maalla ja se on minulle siis tuttu maailma, kaupunkikulttuuri taas vieraampi juttu vaikka ei sekään kovin outo maailma ole. Esityksen alun video on kiva tapa aloittaa tarina ja siitä siirrytään sujuvasti maalle, jossa puhelias Lahja (Lise Holmberg) ja maatilan isäntä Svante (Kari Kukkonen) ottavat Allun vastaan. Heti ensihetkistä lähtien esitys on täynnä hauskaa ja todenmukaista energiaa, tapahtumia on kiva seurata ja kaikki mitä lavalla tehdään ja sanotaan, tuntuu sopivan kokonaisuuteen ja kuulostaa ja näyttää juuri siltä, että jotain samanlaista voisi tapahtua milloin vain. Tänäpäivänä hieman ehkä modernimmin, koska esitys sijoittuu 80-luvulle, mutta silti. Häräntappoase onnistuu siis olemaan uskottava ja tästä iso kiitos menee näyttelijöille.

Juho Markkanen on oikein hyvä Allu. Hän näyttelee onnistuneesti Allun tunnetiloja maaseudun koetusten ja kokemusten aikana ja onnistuu roolissa erinomaisesti. Annuska Hannulan Kerttu on ehdottomasti suosikkihahmoni ja Hannula näyttelee hahmoaan loistavasti. Kerttu on terävä, hauska ja mukava tyttö, jolla on selkeät mielipiteet ja oma tahto. Ihana hahmo ja Annuska Hannula on nappivalinta rooliin. Muista hahmoista erityisesti Osku Haaviston Rutanen ja Henry Holopaisen Tauno jäivät mieleen, samoin kuin Konsta Lippo Toukona ja Henri Jalkanen Ripenä.

Esitys on täynnä hauskoja hetkiä, teksti on loistava ja näyttelijät ottavat siitä kaiken irti. Lempparikohtauksiani ovat nuorison riehakas lauluhetki veneessä, se ensimmäinen marsukohtaus, poikaporukan tupakointikohtaus, Kertun purkaus äidilleen ja aikalailla kaikki kohtaukset, joissa nuoriso on lavalla keskenään. Ainoastaan se humalainen hetki, kun porukka levittäytyi katsomon laidoille, oli ehkä turhan pitkä, vaikkakin hieno kohtaus. Tarina jää vähän kesken, haluaisin tietää miten Allun ja muun porukan elämä tästä jatkuu. Ja mitä sille marsulle kävi?

Kokonaisuutena tykkäsin Häräntappoaseesta oikein paljon ja se on minusta tosi onnistunut esitys. Näyttelijät ovat kaikki taitavia ja uskottavia, lavastus luo todellisen tuntuisen maalaismaiseman ja tarina on mukava ja viihdyttävä seurata. Pidin siitä, että pari kohtausta on toteutettu videolla, ne toimivat oikein hyvin. Oikein mainio ensireissu Kotkaan ja Kotkan kaupunginteatteriin, ehdottomasti vierailen uudestaankin!


maanantai 3. huhtikuuta 2017

Sisäinen linna @ Keski-Uudenmaan Teatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos KUT!
kuva Johanna Hurme
Viime perjantaina (31.3.) pääsin Tuusulan kirkkoon ihastelemaan Ávilan Teresan elämästä kertovaa tanssiteatteriteosta Sisäinen linna.

1515 syntynyt Teresa oli espanjalainen nunna, joka julistettiin pyhimykseksi 1622. Hän 

En ole käynyt katsomassa tanssia kovinkaan paljon, yleensä näen sitä osana musikaaleja mutta pääasiassa tanssiin keskittyviä esityksiä olen nähnyt ehkä yhden tai kaksi. Tanssi on kuitenkin taiteenlajina minusta ihan mahtavaa, kaunista ja vaikuttavaa, pidän kyllä sen katsomisesta siis. Nyt täytyisi vaan ahkerammin suunnata katsomaan kaikenlaisia tanssiesityksiä musikaalien ja muiden rinnalla.

Sisäisen linnan koreografian on tehnyt Metsälintu Pahkinen, joka myös tanssii esityksen. Hän on eloisa, vauhdikas, uhmakas, herkkä, mietiskelevä, rohkea ja hengellinen. En tiedä Ávilan Teresasta mitään, mutta Pahkisen tanssi välittää kuvan määrätietoisesta naisesta, jonka ajatuksista välittyy viisaus. Esityksen tärkein ja mieleenpainuvin ajatus minulle oli "Älä ajattele paljon, vaan rakasta paljon." 

En oikein tiedä mitä esitykseltä odotin, mutta se oli silti erilainen kuin ajattelin vaikka siinä olikin asioita, joita arvelin esityksessä olevan. Takaraivossa oli pieni ajatus siitä, että mitäs jos tämä on joku tylsä juttu enkä tykkää yhtään...? No eipä ollut, vaan oikein hieno ja mielenkiintoinen esitys. Tunnelmat vaihtelevat Teresan elämäntapahtumien myötä iloista suruihin ja ihmetykseen, itsevarmoihin ajatuksiin ja ylpeyteen sekä kaikkeen muuhun, mitä hänen elämänsä aikana tapahtuu. Teresasta maalautuu kiehtova kuva ja hänestä olisi kiva tietää lisääkin, vaikka esityksessä käydäänkin naisen koko elämä läpi niin tarkasti kuin sen hieman vajaassa tunnissa ehtii. Käsiohjelmassa on tärkeitä vuosilukuja Teresan elämän varrelta, joten sieltä pystyy poimimaan kiinnostavat tapahtumat.

Varsinaista tanssia en osaa hienosti arvioida, kun en siitä hirveästi tiedä, mutta liikkeet ja koreografiat näyttivät hienoilta ja toivat esiin niitä tunteita ja tunnelmia, mitä milloinkin haettiin. Tanssia oli ilo katsoa ja se pelasi hyvin yhteen musiikin kanssa. Musiikista vielä, Tuula Saarensola lauloi yhdessä kohtaa gregoriaanista kirkkolaulua ja tämä kuulosti upealta, kirkko kaikui oikein kauniisti. Valaistus olisi toiminut paremmin vähän pimeämmässä, mutta esitys onkin ennen ollut hämärämpään aikaan, ennen kellojen siirtoa siis. Valoisampi ilma loi kuitenkin oman tunnelmansa ja pehmeämmän valaistuksen, joten ei illan valoisuus huono juttu ollut.

Kokonaisuudessaan Sisäinen linna on kaunis ja monitunnelmainen esitys, joka kertoo hienosti, monipuolisesti ja arvokkaasti Ávilan Teresan elämästä ja tuo katsojien eteen kuvan naisesta, johon tekisi mieli itsekin tutustua.

kuva Keski-Uudenmaan Teatteri

maanantai 27. maaliskuuta 2017

Mechelin @ Keski-Uudenmaan Teatteri

kuvat © Sebastian Rosenberg
Pääsin seuraamaan ensi syksynä (8.9.) Keski-Uudenmaan Teatterissa ensi-iltansa saavan Mechelinin harjoituksia 16.3.

Heikki Lundin käsikirjoittaman esityksen rooleissa nähdään Seppo Halttunen, Anna-Leena Sipilä ja Jari Hämäläinen. Esitys kertoo Leo Mechelinistä, unohdetusta suomalaisesta valtiomiehestä. Erään lehden urheilutoimittaja (Seppo Halttunen) saa päätoimittajalta (Jari Hämäläinen) tehtäväkseen kirjoittaa laajan artikkelin Leo Mechelinistä itsenäisyyden juhlavuoden suurnumeroon. Toimittajasta tehtävä tuntuu ylivoimaiselta, koska hän ei tiedä koko Mechelinistä mitään. Apua tulee kuitenkin yllättävältä taholta, kun Mechelinin läheinen työtoveri Tekla Hultín (Anna-Leena Sipilä) tulee valaisemaan toimittajaa siitä, kuka oikein oli Leo Mechelin. Oman mielipiteensä hänestä esittävät myös mm. Lenin ja Paasikivi (Jari Hämäläinen).

Valaisevaa tämän katsominen oli minullekin, sillä täytyy myöntää, ettei Leo Mechelinin nimi tai saavutukset olleet minulle yhtään tuttuja. Esitys olikin vähän sellainen opettavainen, mutta vaikka asiaa ja tietoa tuli paljon, esitystä oli tosi mielenkiintoista seurata eikä se ollut yhtään puuduttava. Vaikka kaikki yksityiskohdat Leo Mechelinistä eivät jääneetkään mieleen, sai esityksen pohjalta muodostettua hänestä jonkinlaisen kuvan, joka on jo paljon enemmän kuin se, ettei koko tyypistä tiennyt yhtään mitään.

Seppo Halttunen tekee hyvän roolin urheilutoimittajana ja näyttelee toimivasti ensin turhautumisensa jutun kirjoittamiseen ja sitten kiinnostuksensa heräämisen Leo Mechelinin tarinan tutkimiseen. Tekla Hultín nousi suosikkihahmokseni ja Anna-Leena Sipilä tekee vakuuttavan roolin Suomen ensimmäisenä naispuolisena filosofian tohtorina. Jari Hämäläinen onnistuu jokaisessa roolissaan, pidin erityisesti Mannerheimistä ja päätoimittajasta. Harjoituksissa oli vielä asiaankuuluvia, pieniä vaikeuksia, mutta koska ensi-iltakin on vasta 8.9., on kaikki siihen nähden hyvin mallillaan.

Syksyllä aion mennä uudestaan katsomaan, millaiseksi esitys on kehittynyt ja onko siihen tullut uusia juttuja mukaan, vai onko esitys säilynyt suurinpiirtein samanlaisena kesän yli. Tarinasta saan silloin varmaan vielä enemmän irti, nyt keskityin nimenomaan Leo Mecheliniin enkä niinkään kaikkeen muuhun, mistä esityksessä puhuttiin.

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Suomenhevosen tarina-lehdistötilaisuus @ Keski-Uudenmaan Teatteri & Ratsastuskeskus Aino

kuva © Sami Lamberg
Keski-Uudenmaan Teatteri ja Ratsastuskeskus Aino julkaisivat viime viikon perjantaina 17.3. yhteistyöesityksensä, musiikkinäytelmän Suomenhevosen tarina, jonka rooleissa nähdään mm. Antti Reini, Anu Sinisalo ja Pertti Koivula. Lavalla nähdään toki myös suomenhevosia. Esityksen on käsikirjoittanut Heikki Lund ja sen ohjaa Kari Paukkunen. Ensi-ilta on 17.11.2017.

Suomenhevosen tarina vie katsojat Lahtisen perheen matkassa neljän sukupolven läpi 1900-luvun alusta nykypäivään saakka. Tarina alkaa Lahtisen isännän ostaessa kirjailija Juhani Aholta Pekka-hevosen, joka palvelee perhettä talvisotaan saakka. Rauhan tultua on aika hankkia uusi hevonen. Tarinaan kietoutuvat elämän ilot ja surut sekä suomenhevosen merkitys ihmisille vuosien varrella.

kuva © Sami Lamberg
kuva © Sami Lamberg
Näytelmä juhlistaa Suomen satavuotista taivalta ja on kunnianosoitus 110-vuotiaalle suomenhevoselle. Näytelmässä nähdään musiikkinumeroita vuosien varrelta, niiden tyylilaji vaihtelee jenkasta rokkiin. Kaikki laulut kertovat jollain tapaa hevosista.

 kuvat © Sami Lamberg

Lehdistötilaisuudessa kuvissa poseerasi suomenhevosori Kiripassi. Suomenhevosen tarinaa esitetään Järvenpäässä, Ratsastuskeskus Ainon maneesissa, jonne Ainon isännän Erkki Siltalan mukaan nousee jopa yli tuhatpaikkainen katsomo. Ensi-illan jälkeen muut esitykset ovat 18.-26.11.

Olen ennen nähnyt (muistaakseni) tasan yhden esityksen, jossa on ollut hevonen mukana. Se oli kesäteatteriesitys seitsemän vuotta sitten, joten muutama vuosi on ehtinyt vierähtää ennen kuin pääsen taas ihastelemaan hevosia näyttämöllä. Odotan Suomenhevosen tarinaa innolla, eläinten kanssa työskentely tuo tietysti haasteensa esityksen toteutukseen, mutta tämä porukka saa varmasti tehtyä kiinnostavan ja hienon näytelmän. Maneesi esityspaikkana on myös mielenkiintoinen, hevosihmisenä sekin lisää minun odotuksiani. Tästä tulee hieno!

Muita juttuja aiheesta




loput kuvat © Susanna Salmi