perjantai 14. helmikuuta 2020

Sontiainen - balladi koti-ikävästä @ Teatteri Avoimet Ovet

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Teatteri Avoimet Ovet!
kuvat © Mitro Härkönen
Näin Sontiaisen 12.2.

Tom Sukanen (Aarni Kivinen) jättää vaimonsa Kertun (Anna-Riikka Rajanen) ja vastasyntyneen poikansa ja lähtee hankkimaan elantoa Kanadan Saskatchewaniin. Tarkoituksena on rakentaa sinne myös koti perheelle ja se onnistuukin, mutta aikaa kuluu ja kun Sukanen sitten kuusi vuotta myöhemmin palaa hakemaan vaimoaan ja lastaan, ei jäljellä ole mitään. Perhe on poissa, ja Sukanen palaa Kanadaan menetys rinnassa kalvaen. Mies alkaa rakentaa laivaa, Sontiaista, jolla palata koti-Suomeen. Naapurit ajattelevat, että Sukanen on sekaisin, ja tihutöillään häiritsevät laivaprojektia minkä ehtivät. Lopulta Sontiainen kuitenkin on valmis, ja alkaa matka keskeltä preeriaa kohti vesistöjä.

Sontiaisen ensi-ilta siirtyi sairastapauksen vuoksi, ja minä jo ehdin pohtimaan, että koskapa sitten ennätän tätä katsomaan. Synttäripäiväni ohjelmaksi aiottu esitys kuitenkin peruttiin, joten vaihdoin suunnitelmia lennosta ja suuntasin Sukasen ja kumppaneiden tarinaa katsomaan. Olikin oikeastaan kiva pitää Sontiaisesta kahden viikon tauko näin harjoitusten katsomisen jälkeen (harjoituksista voi lukea postaukset tästä ja tästä), ehdin käydä näkemiäni juttuja kunnolla läpi ja myös mielenkiinto valmista esitystä kohtaan kasvoi entisestään. Heti esityksen alussa tunnelma ohjautuu sujuvasti oikeanlaiseen fiilikseen, näyttelijät toivottavat yleisön tervetulleeksi reippaalla finglishillä ja katsomoon astellessa Tom Sukanen jo kiskoo laivaansa ja tuskailee aavemaisten henkien (Juha Pulli, Johanna Koivu ja Anna-Riikka Rajanen) kanssa. Ia Ensterän skenografia onnistuu hyvin, lavastus on pienimuotoista ja toimivaa, värimaailma sopii esityksen tunnelmaan ja maisemiin tosi hyvin ja lavastus muuntautuu sujuvasti milloin miksikin paikaksi tai yksityiskohdaksi. Puvustus on tyylikästä ja ajan henkeen sopivaa, ja partojen käyttäminen on oikein näppärää, samoin Marian (Johanna Koivu) lapsikatraan kiinnittäminen hameenhelmaan. Jere Kolehmaisen valot luovat ja tukevat tunnelmaa onnistuneesti, ne roikkuvat valosarjat ovat hienoja ja samoin Sukasen työpajan vilkkuva valo. Visuaalisuus levittäytyy katsomon puolelle seiniä koristavien kankaiden kautta, ja yleisö imaistaan tarinaan mukaan myös teatterin pienehkön katsomon avulla. Lava ja tapahtumat ovat lähellä, ja hahmojen tarinaa pääsee seuraamaan mukavan tiiviisti.

Hanna Kirjavaisen teksti ja ohjaus ovat mainioita, Sukasen tarina kulkee sujuvasti ja siinä riittää käänteitä. Yksityiskohdat ovat kunnossa, mukana on sopiva annos huumoria, tuskaa, epätoivoa, iloa ja pettymyksiä, ja näitä kaikkia käsitellään onnistuneella otteella. Historiaan pohjautuva tarina heijastuu myös tämän päivän maailmaan, eikä yhteyksiä ole hankala löytää tai tajuta. Ajateltavaa saa varmasti, sekä historiallisessa mielessä että nykypäivään liittyen. Sukasen tarina on tosi mielenkiintoinen, ja on kiva nähdä se teatterin lavalla näin onnistuneesti kerrottuna. Ohjaus keskittyy tärkeimpiin hetkiin ja pitää pakan kasassa, esitys levittäytyy lavalle hyvin ja pysyy hyvässä, kohtausten vaatimassa rytmissä. Musiikkikohtaukset uppoavat muuhun tekemiseen vaivattomasti, ja tarjoavat paljon taitoa ja tunnelmaa. Ja kuinka kivaa, että näyttelijät soittavat itse! Pienessä teatterissa ilmeet ja pienet eleet ovat enemmän näkyvillä kuin suuremmissa tiloissa, ja kaikenlainen lavalla olemiseen, liikkumiseen, tuntemiseen ja ajatusten näyttämiseen liittyvä on viritetty tarkasti, jolloin hahmojen mielenmaisema näkyy katsomoon selvästi. Sontiainen on taitavan hienovireinen esitys, ratkaisut tehdään harkiten ja kaikkien tehtyjen ratkaisujen lopputuloksena on varsin hieno musiikkinäytelmä.

Näyttelijät tekevät varmaa työtä ja tarttuvat sujuvasti myös soittimiin. Aarni Kivinen Tom Sukasena tekee erinomaisen roolin, hän ilmentää Sukasen keksijäluonnetta, ajatuksia ja tunteita vaivattomasti, ja kertoo hahmonsa tarinaa tarkalla otteella. Kivinen tavoittaa Sukasen monitasoisesta hahmosta ne tärkeimmät piirteet, ja tarjoaa vahvan roolisuorituksen. Anna-Riikka Rajanen on loistava Kerttu, jokainen ele ja teko on harkittu, ja Rajasen tulkinnassa Kertusta saa kokonaisvaltaisen kuvan. Rajanen onnistuu myös muissa rooleissaan, ja on erityisen mainio Sukasen naapurina/työkaverina, joka selostaa tälle, kuinka on tapana toimia. Juha Pulli tekee alusta loppuun tosi hyvää työtä, varsinkin Sukasen veljenä Ilmona, ja Siantappolaulussa hän myös loistaa. Pulli tavoittaa sujuvasti niin esityksen vakavuuden kuin huumorinkin, ja tuo ne lavalle luontevasti. Johanna Koivulla on monta roolia myös, hän tuo lavalle kivan erilaisia tyyppejä ja eläytyy sujuvasti niin miehensä hylkäämän Marian, Better Farmingia kauppaavan tyypin kuin runomitassa ennustelevan noita-akan hahmoon. Pekka Lehti tuo lavalle hyvällä otteella niin Sukasen appiukon kuin häiritsevän naapurinkin, ja vastaa paljon musiikista ja äänitehosteista.

Musiikki on mainio yhdistelmä vauhdikkaita säveliä ja herkempiä biisejä, ja näistä suosikkini ovat Siantappolaulu, jossa on loistava meininki, Amerikan laiva, kaunis Majakka ja Kulkuripoika. Musiikin sovituksesta vastaa Pekka Lehti, joka on tehnyt kappaleiden kanssa hyvää työtä. Sävellykset ovat pääosin Lännen-Jukan/J. Karjalaisen käsialaa, ja yhden biisin on säveltänyt Lehti. Osa kappaleista on perinteistä amerikansuomalaista kansanmusiikkia, ja kaikki biisit toki noudattavat samaa tyyliä ja toimivat hienosti tarinassa mukana. Esityksestä jäi paljon mieleen, mutta erityisen innokkaasti jo mainittu Siantappolaulu, joka soi päässä hyvin itsepintaisesti. Pidin kovasti Sukasen ja Ilmon välisistä kohtauksista, veljesten välinen suhde on mielenkiintoinen ja Aarni Kivinen ja Juha Pulli tuovat sen hyvin lavalle. Sukasen ja naapureidensa yhteenotot ja positiivisemmatkin kohtaamiset ovat mainioita, ja pidin myös niistä hetkistä, kun noita-akat runoilevat Sukaselle kaikenlaista. Esityksen tunnelma hautaa katsomon alleen ja vetää katsojan mukaan tarinaan, ja Sontiainen pitääkin otteessaan tosi hyvin. Lavalle luodaan tunnelma, joka väreilee surumielisenä, humoristisena, toiveikkaana ja pettymyksen täyteisenä, ja tämä tunnelma väreilee myös katsojassa. Yksi Sontiaisen hienouksista onkin juuri se, miten vahvasti esityksen hahmot tuntevat, ja miten vahvasti se tuntuu katsomossa. Tämä on yhden miehen tarina, tarina elämästä ja kaikesta siitä, mitä se pitää sisällään, ja tuo tarina rakentuu lavalle herkästi ja kauniisti.

Sontiainen - balladi koti-ikävästä on hienoa, koskettavaa, hauskaa ja taidolla tehtyä musiikkiteatteria, jossa yhdistyvät hyvä käsikirjoitus, sujuva näyttelijäntyö, hieno visuaalisuus sekä historia ja nykyisyys.

torstai 13. helmikuuta 2020

The Punchline - kuolemanpelkoa ja kevyttä kannibalismia @ Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu

Joitain pieniä spoilereita luvassa, varovaisesti siis tätä lukiessa.
kuvat © Tinja Salmi
Vielä kaksi esitystä, huomenna 14.2. ja lauantaina 15.2.!

Freddien (Emil Kihlström) ja Lean (Annika Hartikka) isä on kuollut, ja sisarukset saapuvat perinnönjakoon. Vastassa on hovimestari Eddie (Alex Anton), jolla on kummallisia uutisia. Perintöä ei meinata millään päästä jakamaan, vaan isällä on ollut lapsilleen vielä viimeinen toive. Ja millainen toive! Sen suuremmin Freddie kuin Leakaan eivät usko korviaan Eddien selostaessa perinnönjaon vaatimia toimenpiteitä. Lusikkansa soppaan (ja aika moneen muuhunkin ruokalajiin) pistää kokki Jean (Nicklas Pohjola). 

No jopas! Tämäpä olikin sitten aivan loistava! Esityksen käsikirjoituksesta, ohjauksesta ja myös Freddien näyttelemisestä vastaava Emil Kihlström on kirjoittanut valtavan nerokkaan tekstin, jossa mennään syvälle synkkään huumoriin, sisarus- ja isäsuhteeseen, kuolemanpelkoon ja moraalisiin valintoihin. Esitys käsittelee kannibalismia, kuolemaa, elämää ja niin hengellistä kuin maallistakin maailmankuvaa, ja tekee kaiken hämmästyttävän tarkasti. Nämä ovat isoja aiheita, vaikeita ja ehkä vähän myös sellaisia, että niihin pitää suhtautua jotenkin tietyllä tavalla. Tai ei pidä, vaan joihin ehkäpä odotetaan suhtauduttavan jostain tietystä kulmasta. Tai no, jotain sinne päin ainakin. Tiesin, mitä esityksen teemat ovat, ja minulla oli joku ennakkoajatus tästä jutusta, mutta tämä ei ollut sitä mitä odotin, vaan jotakin paljon parempaa. Jotain juuri sellaista, mitä todellakin oli mahtavaa nähdä lavalla. Kihlströmin ohjaus on kekseliäs, hän on tuonut lavalle komiikkaa, tärkeitä, herkkiä yksityiskohtia, vimmaa ja vauhtia, herkullisia, kieroutuneen hauskoja kohtauksia ja paljon, paljon hyvää. Esitys pitää otteessaan ensi hetkistä lähtien, ja koko ajan tapahtuu jotain mainiota. Tekstiin palatakseni pidin siitä, että tässä yhdistyvät suomen ja englannin kieli, ja myös yllättävä loppu oli kiva. On sekä tekstin että ohjauksen ansiota, että esityksessä on hyvässä suhteessa vauhdikkaita ja nopeatempoisia kohtauksia sekä hetkiä, jolloin kaikki rauhoittuu ja tunnelma vaihtuu hykerryttävästä koskettavaksi. Erityisesti Freddien ja Lean sisarussuhteen kuvaus ja heidän välisensä dynamiikka tulee lavalla ansiokkaasti esiin, ja kaiken muun keskellä tämä teema rakentuu tosi kauniisti eikä huku muihin, villimpiin ja omituisempiin asioihin. Eikä Lean ja Freddien suhde myöskään vie tilaa kaikelta muulta, vaan huumori, moraaliset kysymykset ja kannibalistiset ajatukset loistavat myös. Koko paketti on tasapainossa, ja katsomossa on helppo vain nauttia, kun porukka kertoo tätä tarinaa. 

"Kunhan pääsee ajatuksesta yli niin tää on tosi hyvää!", toteaa esityksessä eräs hahmo. Minun ei tosin tarvinnut päästä yli sen suuremmin kuolemanpelosta tai kevyestä kannibalismistakaan todetakseni, että kyllä tämä vaan on jotain aivan todella hyvää. Kävellessäni Teatterikorkeakoululta rautatieasemalle ehdin hyvin makustella (heh) näkemääni, ja olin suuresti onnellinen siitä, että ehdin tämän katsomaan. Paljosta olisin jäänyt paitsi, jos olisin tämän missannut. En toki odottanut, että kuolemanpelko plus kannibalismi olisivat ne jutut, joiden lopputuloksena on esitys, josta pidän näin paljon, mutta näinhän se meni. Jos nostan jotain suosikkijuttujani, niin jo mainittu sisarussuhteen käsittely ja tasapaino huumorin ja vakavuuden välillä ovat ehdottomasti esityksen parhaita juttuja, samoin se, miten arkailematta näytelmä tarttuu aiheisiinsa, miten monia tunnetiloja ja tunnelmia lavalle loihditaan, miten hyvin näyttelijänelikko pelaa yhteen ja miten kivaa lavalla näyttää olevan. Freddien ja Jeanin juttutuokio pihalla oli tosi hyvä, ja pidin jopa siitä hidastetusta kärpäslätkällä/paljain käsin lätkimisestä, vaikka sen tyylinen väkivaltahuumori ei yleensä ole minun juttuni. Niin hyvin se sopi juuri tuohon kohtaukseen, että huvitti kovasti. Esitys on hieno kokonaisuus, kaikki on kunnossa tekstistä näyttelijäntyöhön ja ohjaukseen, ja myös lavastus (Tinja Salmi), valosuunnittelu (Pinja Kokkonen ja Paulo Machado), äänisuunnittelu (Ilmo Korhonen) ja puvustus ovat erinomaisia. Salmen lavastuksessa on arvokkuutta, lava näyttää huikealta ja vihreä marmorikuvio on ihana. Valosuunnittelu on jokaiseen kohtaukseen sopivaa, ja hyvin rytmitettyä, kuten myös äänisuunnittelu, joka tukee tapahtumia sujuvasti. Puvustus sopii hahmojen tyyliin, verinen essu on mainio, ja frakkihan on tietysti aina komea.

Emil Kihlströmin Freddie on mahtava hahmo, monitasoinen ja mielenkiintoinen tyyppi, jota Kihlström näyttelee luontevasti. Hän vie hahmoaan tunteesta ja tilanteesta toiseen varmoin askelin, Kihlströmillä on onnistunut ote sekä komediallisiin että draamallisiin hetkiin, ja hän tavoittaa taitavasti Freddien tärkeimmät piirteet. Annika Hartikka on erinomainen Lea, tosi tarkkaa työtä ja sujuvasti näytelty rooli. Lea on hyvin rakennettu hahmo, mielenkiintoinen kuten veljensäkin, ja Hartikan käsissä Lea astelee lavalle juuri kuten pitääkin. Kihlströmin ja Hartikan työskentely erityisesti kohtauksissa, joissa he ovat lavalla kahdestaan, on hienoa katsottavaa. Sisarusten välinen suhde on uskottava, ja näyttelijät tavoittavat veljen ja siskon välisen jännitteen ja siteen vaivattomasti. Alex Antonin Eddie on kärsivällisen ja mukavan oloinen hovimestari, josta sitten paljastuu yhtä ja toista esityksen edetessä. Anton tekee mainiota työtä, hänellä on hyvä lähestymistapa rooliinsa ja Anton eläytyy kohtauksiin poikkeuksetta onnistuneesti. Nicklas Pohjolan Jean on aivan loistava hahmo, ja Pohjola ottaa roolistaan kaiken irti. Jestas sentään, miten hieno hahmo on tämä kokki, ja kuinka hyvin Pohjola hahmonsa lavalle tuokaan! Kaikki on viimeisen päälle onnistunutta, aksentista lähtien, ja Pohjola Jeanin roolissa tarjoaa monet esityksen parhaimmista hetkistä. Näyttelijänelikko tekee tosi sujuvaa yhteistyötä, kohtaukset pysyvät taitavasti kasassa heidän käsissään ja hahmojen väliset suhteet ja suhtautuminen toisiinsa on luonnollisen oloista.

Käsiohjelmassa, ohjaajan sanassa, on puhetta kuolemasta ja siitä, miten sitä käsitellään taiteessa. Aika monta taidekuolemaa lukeneena tai nähneenä olen tekstin kanssa samaa mieltä. Siksikin The Punchline on niin kiva esitys, se kun ottaa kuolemaan ihan erilaisen näkökulman kuin mitä olen ennen nähnyt. Kuolema harvoin on esitysten pääaiheena, ei tällä tavalla ainakaan, vaikka se on niin iso osa elämää. Elämä kun päättyy kuolemaan, ainakin jollain tasolla. Ehkä elämä jatkuu jotenkin, ehkä ei. Sitäkin esityksessä pohditaan. Ja paljon muutakin kuolemaan liittyvää, ja se on virkistävää ja hienoa, sillä sankarillisten ja urheiden ja kostoa vaativien kuolemien seassa tämä esitys on ihan erilainen. Kauhea ja kauhean hauska ja hämmentäväkin suhde siihen, mitä kuolema tarkoittaa itse kullekin hahmolle, on The Punchlinessa nokkelasti rakennettu juttu, ja tarjoaa yleisölle ilahduttavia ja ihmetyttäviä hetkiä. Ja myös mietiskeltävää ja pohdittavaa, eivät nämä teemat mitään helppoja ole käsitellä, vaikka esitystä katsoessa saavatkin nauramaan moneen otteeseen. Hämmästyttävää, miten paljon voi huvittaa joku ihan kummallinen juttu, ja sitten hetken naurettuaan ihmetteleekin, että tällekö voi nauraa. Miksei voisi? Musta huumori on harvoin mieleeni, mutta nyt on osuttu johonkin huumorisuoneen, jonka synkkyys on herkullisen huvittavaa ja viihdyttää helposti. Ja koska pidän vakavasta draamasta, on toki varsinkin tämä "isä on kuollut ja sisaruksilla vähän vaikeat välit joita nyt käydään läpi"-kuvio minulle esityksen kivoimpia juttuja, ja se on tosi onnistuneesti yhdistetty terävään huumoriin (kuten jo mainitsinkin). Mitäs vielä... En keksi tästä mitään miinuksia, niin tarina, hahmot, näyttämökuva kuin esityksen sielu/sydän/jokin muu sisälmyskin ovat kohdallaan, ja The Punchline tarjoaa ihastuttavan, riemastuttavan, hykerryttävän ja koskettavankin puolitoistatuntisen. Loistavaa!

Sanomattakin selvää siis, että pidin tästä valtavasti. Jos vain on tilaisuus nähdä tämä, niin kipin kapin katsomoon. On meinaan hieno juttu.

Harmaat pantterit 4: Aktiivimalli @ Keski-Uudenmaan Teatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos KUT!
kuvat © Kapina Oy
Aktiivimalli sai ensi-iltansa 7.2.

Käpyhovin vanhainkodissa puhaltavat uudet tuulet, kun asukkaat Irmelin (Anna-Leena Sipilä) ja Elviksen (Seppo Halttunen) johdolla kauhistelevat hallituksen uutta AIPA-mallia. Kaikki 65-vuotiaat ja sitä vanhemmat valjastetaan toimimaan aktiivisesti niin terveytensä, seuraelämänsä kuin työllistymisensä eteen, tai muuten ovat eläkkeet vaarassa. Eli jos ei jumpassa jalka nouse ja Tinder tai muu vastaava laula, on turha odottaa eläkerahoja tilille. Ja ihan kuin tässä ei olisi tarpeeksi, Irmelin kauhistukseksi Käpyhoviin saapuu Ellinoora (Leena Uotila). Naisten välit eivät ole kovinkaan lämpimät, ja heidän väliseen kiistaansa joutuu Elvis-raukkakin mukaan. Kuinka arki lähtee sujumaan, kun täytyy muistaa kaiken maailman AIPAt, OEAt ja IATMmät, ja siinä sivussa hoidella vielä ihmissuhdeongelmiakin?

Olen nähnyt Käpyhovi-sarjan kolmososan kolmisen vuotta sitten, ja heti näyttikin lavastus tutulta ja tunnelmakin vaikutti samalta kuin edellisenkin näytelmän seikkailuissa. Aihekin oli sama siinä mielessä, että ajankohtaisiin vanhusten hoitoon liittyviin asioihin tartuttiin nokkelasti ja terävästi, mutta yhtäläisyydet jäävät siihen, ja tämä AIPA-malli ja muut hallituksen suunnitelmat ovat aivan uusi juttu sekä Käpyhovin asukkaille että katsojille. En varsinaisesti ole esityksen kohderyhmää, mutta viihdyin katsomossa ja ihastelin taas sitä, miten hyvin käsikirjoittaja Heikki Lund on esityksen aiheita yhteiskunnasta poiminut. Vanhustenhoidosta ja -palveluista on jo neljän näytelmän verran löytynyt aiheita niin huumoriin kuin ihmettelyyn ja kauhisteluunkin, ja Lundin käsikirjoituksessa pinnalla oleviin aiheisiin tartutaan näppärästi. Tekstissä riittää monenlaista komediaa, mutta jonkin verran myös vakavempaa menoa, ja vaikka esitys naurattaa, ei sen tosielämästä kumpuava huumori kuitenkaan ole pelkästään naurun asia.

Kimmo Virtasen ohjaus on rytmikäs ja etenee kohtauksesta toiseen vauhdikkasti. Komedialliset ajoitukset ovat kunnossa eikä esitykseen mahdu turhia suvantovaiheita. Huumori tavoitetaan katsomosta kuuluvasta naurusta päätellen hyvin, minä en ihan kaikesta hauskasta saanut kiinni mutta sain muutamaan otteeseen kyllä hymähdellä. Käpyhovin tunnelma on samanlainen kuin viime näytelmässä, vähän vauhtia ja väriä on tosin tullut lisää, ja tämä on vain hyvä juttu. Mikko Rantasen lavastus joko muistuttaa tosi paljon samaa lavastusta, joka oli edellisessä näytelmässä, tai sitten on se sama. Joka tapauksessa näin pitää olla, kun samassa paikassa kerran ollaan. B-Studio on näppärästi toteutettu, ja lavastus tarjoaa tarinalle hyvän tapahtumapaikan. Sinikka Zannonin puvustuksesta löytyy värikkyyttä ja jokaisen hahmon tyyliin sopivaa vaatetta, ja erityisesti AIPA-konsulttien puvut olivat mainiot. Jussi Kaatrasalon valosuunnittelussa toimivaa on erityisesti katsojan katseen ohjaaminen yksityiskohtiin ja kohtausten tunnelmaan mukautuminen.

Anna-Leena Sipilä on riemastuttava Irmeli Kurppa, on kyllä hahmo omaksuttu viimeistä piirrettä myöten ja yleisö saa nauttia ja nauraa. Seppo Halttusen Elvis Natunen luikauttaa tilanteeseen kuin tilanteeseen sopivia elvisbiisejä ja on mainion leppoisa tyyppi, jolla riittää huumorintajua ja päänvaivaa Irmelin ja Ellinooran nokittelussa. Leena Uotilan Ellinoora on mainio taiteilijasielu ja eloisa nainen, joka sopii Käpyhovin jengiin loistavasti. Reeta Vestmanin sujuvasti näyttelemä, pirteä Kikka-hoitaja pitää vanhainkodin tunnelmaa yllä ja kuriakin jonkin verran, ja saa Kikka törmätä myös sukupolvien väliseen kuiluun. Jari Vainionkukka vetäisee muutaman roolin, kaikki oikein hyvin, ja edellisestä näytelmästä tuttu Jorma Keravalta saa hykerryttävän catwalk-hetken kävellessään side silmillään lavalle. Elina Varjomäki jäi mieleen erityisesti AIPA-konsulttina, varsin vauhdikasta menoa ja konsultointia. Varjomäki tekee varmaa työtä myös muissa rooleissaan.

Aktiivimalli on toimivan humoristinen ja tarkan ajankohtainen esitys, jossa näyttelijät pääsevät väläyttämään mainiota komediallista osaamistaan. Tarina on sujuva ja loppu yllättää, esityksen teemat ovat naurattavuuden lisäksi tärkeitä ja kokonaisuus on hyvin kasassa, esitys on sekä hauska että ajatuksia herättävä.

maanantai 10. helmikuuta 2020

Ronja Ryövärintytär @ Teatteri Vanha Juko

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Teatteri Vanha Juko!
kuvat © Antti Sepponen
Teatteri Vanha Jukon ja Lahden kansanopiston teatterikoulutuksen yhteistyöesitys Ronja Ryövärintytär sai ensi-iltansa 8.2.

Ronja (Minja Koski) syntyy, ja synkän ukkosyön salama iskee Matiaksenlinnan kahtia. Isä, maiden ja metsien mahtavin ryöväripäällikkö Matias (Kasperi Nordman), on tyttärestä innoissaan. Niin on äiti Loviisakin (Maria Nissi), ja koko ryövärijoukkio. Ronja kasvaa nopeasti, opettelee miten metsissä eletään, miten varotaan syöjättäriä ja nihtejä, ja mitä kaikkea maailma pitää sisällään. Yllättäen vastaan tulee Birk (Vincent Kinnunen), Borkanpoika ja Ronjan vihollinen, tietysti, onhan hän kuullut, mitä Matias on puhunut. Borkan ryövärit ovat aivan kauheaa porukkaa, heitä pitää aina muistaa varoa. Ja nyt koko sakki on muuttanut kahtia haljenneen linnan toiselle puolelle. Voi kurjuus ja kuolema sentään! Mutta Ronja saa huomata, että kaikki ei olekaan niin mustavalkoista - hän ja Birk ystävystyvät, tulevat siskoksi ja veljeksi, ja molemmilla ryöväriklaaneilla on asiassa sulattelemista.

Olen nähnyt Ronjasta yhden version ennen tätä, viime lokakuussa Järvenpään teatterissa, ja tykästyin tarinaan kovasti silloin. Odotinkin siis Vanha Jukon esitystä innolla, oli mahtavaa palata ryövärimetsään Ronjan, Birkin, Matiaksen ja muiden pariin. Tarina oli tuoreessa muistissa, ja Vanha Jukossa siihen on ohjaaja Markus Karekallaksen ja opiskelijoiden apulaisohjaaja/näyttelijävalmentaja Timo Raidan johdolla löydetty paljon sellaisia yksityiskohtia, joita minä en vielä tiennytkään tarinasta löytyvän. Olipa kiva nähdä samasta esityksestä kaksi tulkintaa näin lähellä toisiaan, vaikka en aio sen enempää niitä lähteäkään vertailemaan. Vanha Jukon Ronja pursuilee elämäniloa, vapautta, ystävyyttä, kasvamista, tärkeitä teemoja ja rohkeutta, ja tarttuu vahvasti myös vihanpitoon, keskustelemisen vaikeuteen ja siihen, millaisia ratkaisuja kukin tekee, miksi ja mitä niistä seuraa.

Ohjaaja Karekallas on tuonut lavalle juuri sen vallattomuuden, villeyden ja vapauden sekä ihanan ilon ja ystävyyden, joka Ronjan tarinalle on olennaista ja tärkeää. Ja koska nämä teemat näkyvät niin hienosti, myös tarinan synkeämmät jutut, kuten perheiden väliset riidat ja anteeksiantamattomuus, tulevat vahvasti esiin. Karekallas työryhmineen on tarttunut tarinaan hyvällä otteella, löytäen onnistuneen tasapainon huumorin ja vakavuuden välillä. Vauhtia esityksessä riittää, tarina etenee sujuvasti ja hyvällä rytmillä, mutta silti kiireettömän tuntuisesti. Muutamiin tosi hyviin kohtauksiin jäädään sopivasti viipyilemään ja nauttimaan siitä tunnelmasta, joka niihin on rakennettu. Kohtauksiin sopivan tunnelman rakennus onkin yksi Vanha Jukon Ronja Ryövärintyttären hienouksista. Esitys käsittelee taitavasti monenlaisia tunteita ja tuo ne lavalle vahvasti. Esimerkiksi ilo ja onnellisuus sekä pettymys ja pelko ovat selkeitä, ja niitä käsitellään esityksessä hyvällä otteella ja sopivalla tyylillä. Karekallaksen ohjauksessa Ronja Ryövärintytär levittäytyy lavalle voimakkaana, vakuuttavana ja upeana teatterielämyksenä, josta löytyy roppakaupalla taitoa, hyvää energiaa ja hienosti käsiteltyjä teemoja.

Esityksen visuaalisesta ilmeestä vastaa Hanna Kaitila, jonka ideoista on syntynyt niin puvustus, lavastus kuin tarpeistokin. Hämmästyin siitä, miten isolta Vanha Jukon lava näytti, kylläpä ryöväritarinalle on annettu ja löydetty tilaa, ja upeasti visuaalisuus näyttämölle levittyykin, kuten koko tarinakin. Lavastus ja puvustus sekä muu visuaalisuus on mukavan rouheaa, se sopii ryövärifiilikseen ja antaa tarinalle toimivat puitteet. Rakennusteline on hieno! Ja se loimuava tuli ja maanalainen käytävä myös. Ryövärit näyttävät juuri siltä, että asuvat metsän keskellä, luonnossa, ja se on heidän kotinsa, niin hyvin sekä puvustus että maskeeraus heidät maisemaan sulauttaa. Minja Kosken liveäänisuunnittelu ja Janne Louhelaisen äänisuunnittelu tukevat esityksen tunnelmia, ja Antti Haikon valosuunnittelu on tarkkaa ja toimivaa, samoin Haikon videot tuovat hienon lisän tarinan kerrontaan. Moni ohjauksellinen ratkaisu on toteutettu kekseliäästi visuaalisuuden ja tekniikan kanssa, ja kokonaisuutena Ronja Ryövärintytär onnistuukin juurikin eri osa-alueidensa onnistuessa näin hyvin. 


Minja Koski on ihastuttavan rohkea ja eloisa, tarkka ja oikeudenmukainen Ronja, joka kohtaa maailman ihanan avoimesti. Ronja on fiksu ja kekseliäs, ja Koski tavoittaa hahmonsa elämänilon, pohtivan luonteen ja monet yksityiskohdat taidolla. Ronjan kasvutarina pääsee Kosken käsissä oikeuksiinsa, ja tämä ryövärintytär on lavalle rakentuvissa maisemissa kuin kotonaan. Pidin varsinkin siitä, miten Koski näyttelee Ronjan suhteen eri hahmoihin, ja miten heidän välinsä muuttuvat ja muotoutuvat sitä mukaa, kun Ronjalle selviää uusia asioita niin ryöväriydestä, isänsä halusta tuhota Borka kuin elämästä ja sen säännöistä ja epäoikeudenmukaisuuksistakin. Vincent Kinnunen on mainio Birk, nokkela ja hyväsydäminen poika, joka ystävystyy nopeasti Ronjan kanssa ja toimii hyvänä vastavoimana Ronjan hahmolle. Kinnusen näyttelijäntyö on alusta loppuun tarkkaa ja sujuvaa, hän onnistuu loistavasti sekä kevyemmissä että vakavemmissa kohtauksissa. Kinnunen eläytyy rooliinsa vaivattoman oloisesti, ja yhtä paljon kuin Kosken Ronja, on Kinnusen ryöväripoika lavan maisemissa kuin kotonaan. Ronjan ja Birkin tutustumista on ihan mahtava seurata, Kosken ja Kinnusen yhteistyö on luontevaa, ja Ronjan ja Birkin yhteinen tarina kasvaa hurmaavasti esityksen edetessä. Ja miten hienosti se molemminpuolinen epäily ja pieni naljailu on kuvattukaan, kun alussa kumpikaan ei vielä tunne toista, mutta mieli tekisi tutustua, siitäkin huolimatta, että vähän jännittää ja ihmetyttää tuo uusi tuttavuus. Ajoittain naiivi ja huoleton, ajoittain taas vakavien asioiden kanssa painiskeleva, syvä ja välittävä, aina lojaali ja vahva ystävyys-/sisaruussuhde on Ronja Ryövärintyttäressä ehdottomasti paras juttu, ja Kosken ja Kinnusen tulkinta sekä hahmoistaan että heidän välisestään siteestä on erinomaisen kaunis ja monisävyinen.

Kasperi Nordmanin Matias on itsepäinen ja ilkeäkin ryöväripäällikkö, jolla on vahva tahto ja lyhyt pinna. Vaikka Matias on koko ryöväriperheelleen hyvä ja pidetty päällikkö, ei hän tunne sääliä solvatessaan ja ärsyttäessään Borkaa, ja tässä näkyy myös se, miten Matias hoitaa konfliktitilanteet. Ei kovin hyvin. Nordman löytää hahmostaan oikeat yksityiskohdat ja tekee tasapainoisen roolin, jossa riittää mukeja paiskovaa raivoa, ilahtunutta ja onnellista elämää isänä, puolisona ja ryövärinä sekä mutkikasta itsensä tarkastelua ja kasvamista. Väkevä rooli, ja onnistunut tulkinta mielenkiintoisesta hahmosta. Maria Nissin Loviisa on voimakas ja itsevarma nainen, joka osaa hallita remuavaa ryövärijoukkoa lempeästi ja tiukasti. Nissi näyttelee Loviisaa juuri oikealla otteella, pidin hänen roolisuorituksestaan tosi paljon. Siinä on sekä sitä sydämellisyyttä että lujuutta, joka tekee Loviisan hahmosta niin mainion. Pinja Pieski on mahtava Kalju-Pietu, jolla riittää viisautta ja huumoria tilanteeseen kuin tilanteeseen. Pieski tekee varman roolin tuoden lavalle monia hyviä hetkiä. Valtteri Juvosen Borka on hänkin selvästi valmis iskemään yhteen Matiaksen kanssa, mutta Borkalla tuntuu olevan vähän harkitsevampi suhtautuminen taisteluun syöksymiseen kuin vastustajallaan. Juvonen tekee oikein hyvän roolin, samoin Tiia Lyijynen Borkan vaimona Undiksena. Christian Lairikko on ilahduttava Pikku-Plootu, olipas kivaa roolin tekemistä häneltä, ja hyvää läsnäoloa lavalla. Mainitaan vielä Mikko Kilpiä, joka on salaperäisen oloinen Rähjä, ja riemastuttava kakkiasjoukko kokonaisuudessaan. Koko porukka tekee taitavaa työtä, näyttelijät muuntautuvat sujuvasti niin pelottaviksi männiäisiksi, villihevosiksi kuin ryöväreiksikin, ja tuovat lavalle ehjän ja toimivan tarinan.

Minulle eräs esityksen tärkeimpiä hetkiä on se, kun Matias tuo vangitun Birkin kotiinsa ja käyttää tätä savustaakseen Borkan pois linnasta, sillä kohtaus paljastaa yhdestä jos toisestakin hahmosta uusia puolia, ja on juonenkin kannalta iso käänne. Tähän on luotu upean painostava ja jopa julmaksi kehittyvä tunnelma, ai että mitä valtataistelua ja erimielisyyksien tunnetta koko kohtaus täynnä. Loistavaa työtä, samoin hieno jännite on niissä kohtauksissa, kun Karhuluolaan muuttaneiden nuorten luona vierailee useampikin Ronjan perheenjäsen, ja Birk pysyttelee epäillen sivummalla. Ihana kohtaus on Ronjan ja Birkin ensitapaaminen, jossa kiusoittelua ja kilvoittelua riittää, kunnes meinaa käydä köpelösti. Onneksi ei käy, sillä tästä ensikohtaamisesta lähtee Ronjan ja Birkin yhteinen polku kohti tulevia iloja ja suruja. Pari mainiota rytmimukihetkeä mahtui mukaan, ryövärijoukko koputteli mukeilla tahtia pöytään hienosti synkassa ja sopivan riehakkaasti. Samoin onnistunut, rytmikäs taputus/jalallapolkemis-säestys on kehitetty Matiaksen ja Borkan kamppailuun. Voudin nihdit on nokkelasti toteutettu, ja männiäiset ne vasta kauhistuttavatkin. Pidin yleisesti siitä, miten notkea ja vauhdikas esitys on, ja siitä, miten kivaa sen katsominen oli. Ronja Ryövärintyttären tarinassa on paljon sävyjä, teemoja ja aiheita, joista minä pidän, ja tuntuu, että tämä versio sekä löytää ne kaikki että käsittelee niitä juuri oikealla tavalla. Esitystä on ilo katsoa, ja se hymyilyttää ja ilahduttaa kovasti vielä näin muutama päivä ensi-illan jälkeenkin.

Uusintareissu Vanha Jukon Ronja Ryövärintyttäreen on jo lähes varmasti ruksattu kalenteriin, onpa hauska palata katsomaan tätä toteutusta ryövärintyttären, ryövärinpojan ja heidän perheidensä elämästä. 


maanantai 3. helmikuuta 2020

Harjoituksia seuraamassa, osa 2: Sontiainen - balladi koti-ikävästä @ Teatteri Avoimet Ovet

Pääsin seuraamaan harjoituksia Teatteri Avointen Ovien kutsumana.
Pian nämä penkit täyttyvät yleisöstä, kun Sontiainen - balladi koti-ikävästä saa ensi-iltansa keskiviikkona 5.2.
© Susanna Salmi
Sontiainen - balladi koti-ikävästä saa ensi-iltansa 5.2., paikkana on Teatteri Avoimet Ovet ja työryhmä seuraava: ohjaaja ja käsikirjoittaja Hanna Kirjavainen, skenografi Ia Ensterä, valosuunnittelu Jere Kolehmainen, musiikin sovitus ja johto Pekka Lehti ja lavalla Aarni KivinenAnna-Riikka RajanenJuha PulliJohanna Koivu ja Pekka Lehti. Sontiainen on musiikkiteatteriesitys suomalaisesta siirtolaisesta, Tom Sukasesta, joka rakentaa laivan seilatakseen takaisin kotiin Suomeen. Musiikkina kuullaan amerikansuomalaista kansanmusiikkia, sekä vanhoja kappaleita että uusia, tähän esitykseen tehtyjä sävellyksiä.

Kävin 29.1. katsomassa Sontiaisen harjoituksia toisen kerran, ensimmäisen kerran kurkistin kulissien taakse viikkoa aikaisemmin, siitä voit lukea tästä postauksesta. Vielä kolmas peräkkäinen keskiviikkoreissu Avoimiin Oviin on luvassa, kun suuntaan katsomaan esityksen valmiina ensi-illassa. Odotan sitä tosi innolla, näiden kahden harjoituskerran perusteella haluaisin jo tietää, miten koko juttu menee ja millainen tarina kokonaisuudessaan on. Nyt kun olen nähnyt palasen sieltä ja toisen täältä, olen väkisinkin alkanut rakentaa kohtausten välille yhteyksiä, jotka tuskin kuitenkaan pitävät paikkaansa. Kiinnostavaa nähdä, millaisia kohtauksia on ennen ja jälkeen niiden, jotka minä olen nähnyt, sillä hahmojen reaktiot ja ratkaisut selittyvät paljon juurikin sen mukaan, mitä on tapahtunut. Hahmot vaikuttavat mielenkiintoisilta ja erityisesti päähenkilö Tom Sukanen (Aarni Kivinen) on saanut minut kiinnostumaan elämäntarinastaan, siinä riittää monenlaisia tapahtumia. Myös musiikki on mainiota, ja lavastuksessa on tosi kivoja yksityiskohtia, samoin puvustuksessa. Hauska nähdä, miten tämä kaikki, visuaalisuus, näyttelijäntyö, musiikki ja muu toimii valmiissa esityksessä. Ainakin harjoituspätkien perusteella voisin sanoa, että monia tosi onnistuneita ratkaisuja on kaikilla osa-alueilla tehty, eiköhän kokonaisuus siis rakennu varsin onnistuneesti.

Harjoituksissa käytiin tällä kerralla läpi ja hiottiin kohtausvaihtoja, sitä, miten niissä pitää liikkua, kuka vie mitäkin tavaroita minnekin ja millaisilla valoilla ja muilla teknisillä yksityiskohdilla kohtaus vaihtuu. Tajusin ehkä vasta nyt, kuinka paljon kaikkea näyttelijöiden pitää tekstin ja liikkumisen lisäksi muistaa, heidän kun pitää joskus siirrellä esimerkiksi laatikoita, reppuja, lavastuspömpeleitä ja vaikka mitä tietyille paikoilleen tietyillä hetkillä, ja kaikki pitää toki muistaa myös ulkoa. Samoin en ehkä ole ihan tajunnut sitä, kuinka paljon muutakin kuin näyttelijöitä ohjaaja ohjaa, eli vaikkapa tiettyjen tavaroiden paikat ja se, mikä vaihtoehto niiden sijoittamiseen toimii parhaiten, löytyvät nimenomaan ohjaajan muistiinpanoista. Olen kai jotenkin kuvitellut, että tavarat vain ovat lavalla ja jotenkin maagisesti joku vain vie ne jonnekin ja taas tuo takaisin lavalle sen suuremmin suunnittelematta, varsinkin pienempien yksityiskohtien kohdalla. Totta kai ne jossain vaiheessa suunnitellaan, mutta oletin ehkä tarpeiston asettamisen näyttämölle menevän ilman erillistä harjoittelemista. Tarkemmin kun ajattelee, eivät tavarat tietenkään vain "mene paikoilleen" vaan täytyy päättää, mihin kohtaan ne näyttämöllä laitetaan, missä asennossa ja milloin, ja kuka ne tuo paikoilleen ja vie pois. Hyvin mielenkiintoista kunnolla tajuta tämä ja myös nähdä, kuinka ohjaaja ja näyttelijät hioivat vaihtoja tarpeiston näkökulmasta.

Pääsin vielä harjoitusten lopuksi yhteiskuviin näyttelijöiden ja ohjaajan kanssa.
© Ia Ensterä
Mielenkiintoista oli myös vaihtojen tarkentaminen muista näkökulmista, niin liikkumisen, äänen ja valon (ja näiden kaikkien yhdessä) kannalta. Pienilläkin muutoksilla saa selvästikin paljon aikaan, oli kiva seurata, miten kohtauksen tunnelma joko tiheni, muuttui tai säilyi pidempään, kun vaihto seuraavaan kohtaukseen muuttui vain vähän. Joskus tuntui riittävän sekin, että kohtauksen loppu ja seuraavan kohtauksen alku ajateltiin eri tavoin, eikä mitään periaatteessa tehty toisin, ja silti homma toimi paremmin. Myös valoilla pystyy (ymmärrettävästi) vaikuttamaan sekä tunnelmaan että siihen, mihin yleisön huomio vaihtojen aikana ja muutenkin keskittyy, ja tätä myös vähän muuteltiin ja säädettiin. Ja kyllä vain katse hakeutui sinne, missä valoa on, ja pimeydessä sitten suoritettiin vaikka millaista näyttämön muokkausta melkeinpä huomaamatta. Samalla tavalla äänisuunnittelu kiinnitti huomiota sen verran, että vaikka vaihto tapahtui näkyvästi, ei se "rikkonut" tarinaa vaan ääni auttoi säilyttämään esityksen maailman ja tunnelman. Toki lavalla siirrellään esityksen maailmaan kuuluvia elementtejä, eli vaihto ei sillä tavoin vieraannuta tarinasta, mutta tavaroiden siirtely harvoin saadaan joka vaihdossa toteutettua niin, että se kuuluu esityksen tapahtumiin. En kyllä ikinä ole näin tarkasti analysoinut sitä, mitä kaikkea vaihtoihin liittyy, ovatpa ne tärkeitä juttuja! Yleensä ne kai ovat niin sulavia ja tarkasti treenattuja, ettei vaihtoihin sen suuremmin kiinnitä huomiota. Hyvä juttu siis, että niitä treenattiin nyt Sontiaisen treeneissä, ja hyvin treenattiinkin, vaihdot menivät kerta kerralta luontevammin ja näppärämmin.

Vielä näin viikkoa ennen ensi-iltaa hiottiin myös näyttelijöiden ilmaisua ja olemusta sekä niitä viestejä, joita elekielellä annetaan. Vaikka teksti ja liikkuminen lavalla alkaa siis jo olla kasassa, on pienempiä juttuja, joita käydään läpi ja muutetaan, ja näitä varmaankin tarkennetaan ihan vikoihin treeneihin ja ensi-iltaan asti. Kuvittelisin, että pitkin harjoituskautta koko työryhmällä nousee ajatuksia ja ehdotuksia siitä, miten jotain voisi tehdä ja millaisia juttuja kokeilla, ja kun esitys löytää muotonsa, ehkä tulee vielä tarkempiakin ideoita siitä, miten jotkin yksityiskohdat toimisivat paremmin. Ja kun esityksen tekeminen on luovaa työtä ja jatkuvassa muutoksessa, niin luulisin pienten juttujen muuttuvan ja muotoutuvan sekä treenien viime metreille että esityskauden aikanakin. Muutamilla muutoksilla hahmon olemuksessa ja tunnetilassa on iso vaikutus koko kohtaukseen, ja tästä tuli pari tosi hyvää esimerkkiä näiden treenien aikana. Näyttelijät osasivat poimia ohjaaja Hannan ohjeista juuri oikeat palautteet ja niiden pohjalta kohtausten ilmaisu meni (ainakin minusta) ihan oikeaan suuntaan. Osalla näyttelijöistä on ainakin pari roolia, ja näissä onkin tosi tärkeää, että ilmaisu eroaa sen verran, että hahmot eroavat toisistaan. Olen monessa esityksessä jo todennut sen, että hyvin pienillä jutuilla saa erotettua roolihahmot toisistaan, ja hyvin nokkelasti eri hahmot erottuvat myös Sontiaisessa. Tämän sanon nyt kaksien näkemieni treenien perusteella siis, näissä harjoituksissa ei ihan kauheasti vaihdeltu hahmoja, muutamaa kyllä, mutta viime kerralla hahmoja oli lavalla enemmän ja hahmosta toiseen vaihdeltiin vähän enemmän. Ja kuten sanoin, mielenkiintoisia hahmoja on luvassa ja näyttelijät vaikuttavat omaksuneen roolinsa oikein hyvin.

Nämä kaksi treenikertaa antoivat mielenkiintoisen kurkistuksen siihen, miten esitys valmistuu, vaikka Sontiainen toki oli jo aika pitkällä siinä vaiheessa, kun näin treenejä ensimmäisen kerran kaksi viikkoa ennen ensi-iltaa. Ihan alusta asti en siis ole tietenkään katsellut sitä, miten tarina, hahmot, lavastus, ohjaus ja kaikki muu alkaa rakentumaan ja muotoutumaan, mutta aika paljon kaikenlaisia muutoksia ja eri juttujen testausta näille kahdellekin treenikerralle mahtui. Koska ensimmäisten ja toisten näkemieni treenien välillä oli viikko, oli esitys myös selvästi mennyt eteenpäin tuon viikon aikana. Vaikka vielä olikin vähän hakemista vaihdoissa, muutamat vuorosanat hypättiin vahingossa eteenpäin tai sanottiin väärässä kohtaa ja pakka oli vielä vähän sekaisin, oli tunnelma jo valmiimpi kuin viikkoa aikaisemmin. Ensi-iltaa edeltävään viikkoon varmasti myös kuuluu vähän sekalainen meininki, koska kaikki viimeistelyt ja varmistelut sijoittuvat viimeisiin hetkiin ennen sitä, kun esitys sitten esitellään yleisölle (ainakin kuvittelisin näin). Perusjutut ovat siis jo muistissa ja valmiina, ja sen myötä kaikenlainen yksityiskohtien hionta ja säätäminen saa tarvitsemansa tilan. Olen muutamat esitykset tehnyt näyttelijänä alusta loppuun yläasteella ja lukion alussa ollessani mukana teatteriryhmässä, mutta tosi paljon mielenkiintoisempaa on seurata sitä, kuinka muut tekevät ja itse saa katsella. Tai ei ihan niinkään, mielenkiintoista on se, kun katsoo, miten tarina lähtee elämään ja näyttelijät löytävät hahmonsa ja sen, miten esitys kannattaa tuoda lavalle, ja kuinka ohjaaja pitelee lankoja käsissään ja kuroo kaikkea kokoon. Siksipä käsikirjoittaminen onkin haaveammattini, siinä kun saisi antaa tarinan pois ja katsoa, miten se lähtee elämään omaa elämäänsä, mutta olisi silti kuitenkin mukana esityksen synnyssä. No, ehkäpä tämä joskus tapahtuukin. Sitä odotellessa oli mahtavaa päästä kurkkaamaan harjoituksia tämän esityksen muodossa.

Kiitoksia Teatteri Avoimille Oville mahdollisuudesta seurata Sontiaisen harjoituksia, ja kiitos työryhmälle myös, kun pääsin katsomaan, miten harjoitukset etenivät. Ensi-iltaa odotellessa!

Loppuun vielä muutama esityksen promokuva, tämänkaltaista meininkiä ja maisemaa luvassa sitten Avointen Ovien lavalla! Kuvat © Mitro Härkönen.

lauantai 1. helmikuuta 2020

Täydellinen rikos? @ Lahden kaupunginteatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Lahden kaupunginteatteri!
kuvat © Jussi Virkki
Näin Täydellinen rikos?-esityksen 1.2.

On Kristiinan (Annan Pitkämäki) ja Inton (Mikko Pörhölä) hääpäivän aika, talvisessa maisemassa alppimaja-huvilan maisemissa, ja paikalla on hääparin lisäksi Kristiinan kaaso Niina (Mari Naumala), kokkina häärivä sairaanhoitaja Anne (Anni Kajos), morsiamen veli, pappishommia toimittava Mikko (Jari-Pekka Rautiainen) sekä epäilyttävästi myöhässä paikalle saapuva Petteri (Mikko Pörhölä), Annen mies ja Kristiinan entinen heila. Naimisiin päästään ja tunnelma on katossa, kunnes uunituore aviomies heittää henkensä ja tätä aletaan selvitellä, siinä samalla selviää yksi jos toinenkin kaivertamaan jäänyt ihmissuhdesolmu ja monenlainen kolmio- tai muu draama.

Täydellinen rikos? on improvisoitu rikostarina, eli sen enempää esiintyjät kuin yleisökään eivät tiedä, mitä tapahtuu ja millä tavalla, vaan kaikki keksitään samaan aikaan esityksen edetessä. Näinpä jokainen esitys on ainutlaatuinen, esimerkiksi tämän päivän mainioista hahmoista ja traagisesta hääpäivätarinasta ei pääse nauttimaan kukaan muu kuin se porukka, joka katsomossa istui. Samalla tavalla minäkin jään paitsi tulevien esitysten tarinoista, hahmoista ja tapahtumista, ja sekös harmittaa jo valmiiksi! Toivon kyllä ehtiväni uudelleenkin katsomoon, sen verran sujuvasti syntyi niin tarinaa kuin hahmoja ja heidän välisiään suhteitaankin tällä kertaa. Esityksen ohjaaja Tiina Pirhonen on ohjannut näyttelijät hyvään vireeseen, esitys rakentuu yleisöltä pyydettyjen avainsanojen pohjalta tosi näppärästi, eikä mihinkään jäädä junnaamaan tai pohtimaan liian pitkäksi aikaa. Hämmästyttävän monipuolisia juonikuvioita ja hahmoja syntyy sitä mukaa, kun esitys etenee, ja juoni pysyy selkeänä ja seurattavana (ja toki myös salaperäisenä, kuten rikostarinaan kuuluukin). Tässä esityksessä ohjaaja ei vastaa ihan samoista jutuista kun yleensä, koska hänkään ei tiedä, mistä tarina milloinkin kertoo. Käsiohjelman mukaan esityksen treeneissä on harjoiteltu esimerkiksi tunnetta, reagointia ja dramaturgiaa, sekä paljon muuta, joka auttaa esityksen rakentamista. Siinä on onnistuttu, sillä tunteet, reaktiot ja muu esityksen käänteisiin liittyvä on paitsi uskottavaa, myös sopivasti hauskaa ja koskettavaa.

En ole aikaisemmin nähnyt koko illan improvisoitua esitystä, muutaman kerran kyllä lyhyempiä improjuttuja, ja ne ovat aina ihan mahtavia. Pitäisi kyllä enemmän käydä näitä katsomassa, improssa pääsee varsinkin näyttelijöiden luovuus ihan eri tavalla esiin kuin valmiiksi käsikirjoitetuissa tarinoissa ja hahmoissa. Ja tässä pääsevät näyttelijät ehkä muokkaamaan sekä hahmoaan että myös tarinaa haluamaansa suuntaan, niin kun ei oikein voi tehdä silloin, kun roolihenkilön kohtalo on jo ennalta kirjoitettu. Toki kaikki riippuu siitä, mitä muu porukka keksii tehdä ja millaisia viestejä näyttelijät antavat toisilleen. Koska esitys on joka kerta erilainen, täytyy näyttelijöidenkin olla ihan eri lailla hereillä kuin käsikirjoitettua, alusta loppuun tiedossa olevaa esitystä tehdessä. Impro vaatii tarkkaa vastanäyttelijöiden ja tilanteen lukemista sekä avoimmuutta sille, mitä tapahtuu. Tästä syystä impron katsominen onkin hurjan mielenkiintoista, se kun laittaa näyttelijäntaidot aika kovaan testiin, ja kuvittelisin, että näyttelijöillekin improvisoidun esityksen tekeminen antaa erilaisia juttuja kuin "perinteinen" näyttelijäntyö. Myös se, että esitys on aina ihan uusi, hahmot, tarina, tapahtumat ja tässä tapauksessa tietenkin rikos ovat kerta toisensa jälkeen ennalta-arvaamattomia, tekee Täydellisen rikoksen katsomisesta kiinnostavaa. Katsoja kun ei voi tietää, mitä edellisessä esityksessä on tapahtunut, ja onko tunnelma tai tyyli nyt ihan erilainen kuin viimeksi, mutta näyttelijät sen tietenkin muistavat. Vaikuttaako se tekemiseen, vai lähteekö esitys aina helposti puhtaalta pöydältä? Tästäkin syystä haluaisin nähtä esityksen uudelleen, koko homma olisi eri kuin tällä kertaa, mutta ehkäpä jossain olisi jotain tuttua kuitenkin. Jäävätköhän erityisen hyvät oivallukset mieleen niin, että niitä haluaa hyödyntää seuraavassakin tarinassa? Joitain rikostarinan tyylikliseitä tarinaan luultavasti aina hiipii mukaan, mutta se on ainostaan hyvä juttu ja aiheuttaa sopivasti hilpeyttä, jännitystä ja epätietoisuutta, kun rikosta selvitetään.

Näyttelijät astelevat esityksen alussa estradille kysymään yleisöltä muun muassa tapahtuma-aikaa, jotakin esinettä, ammatteja ja sitä, mitä juhlia vietetään. Tässä esityksessä shown nimeksi tuli "Sukset", tapahtuma-aika oli talvi, ammatti muurari (joka tosin taisi kokonaan unohtua, minulta myös, kunnes tähän tekstiin sen muistin) ja juhlat häät. Näistä lähtökohdista syntyikin mainio tarina, joka piti otteessaan ja sisälsi monia juonikuvioita. Murhaaja oli lopulta juurikin se, joka minulla ensin tuli mieleen, mutta taipumusta väkivaltaan ja motiiveja monenlaisiin tekoihin tuntui olevan vähän jokaisella tyypillä. Anna Pitkämäki teki varsin väkevän roolin tuoreen aviomiehensä menettävänä Kristiinana, hienoa heittäytymistä eri tunnetiloihin. Kristiinasta rakentui mukavan vivahteikas hahmo Pitkämäen kuljettaessa häntä tilanteesta toiseen. Mari Naumalan Niina oli monipuolinen hahmo myös, ja Naumala ja Pitkämäki loivat sujuvasti historiaa näiden naisten välille, lapsuudesta aikuisuuteen, riitoihin ja anteeksiantoon. Anni Kajos oli vakuuttava Anne, joka epäili Kristiinan pian varastavan hänen miehensä takaisin itselleen, nämä kun olivat ennen yhdessä. Kajos toi hahmoonsa hyviä kerroksia, ja rakensi tälle mielenkiintoisen tarinan. Mikko Pörhölällä oli kaksi hahmoa, sekä murhan uhriksi joutuva Into että Annen aviomies, lääkäri Petteri, joka on tyylikkäästi myöhässä ja kätevästi ottanut mukaansa lääkärintarvikkeet, joilla saa tarkastettua myös sen, mihin Into-raukka kuoli. Pörhölä on tosi hyvä, hän hyppäsi kohtauksiin mukaan onnistuneella otteella ja tavoitti sekä hahmonsa olemuksen että tilanteet sujuvasti. Erityismaininnan saa Jari-Pekka Rautiainen, joka teki mahtavan roolin Mikkona. Rautiainen rakensi hahmostaan kokonaisen ja vivahteikkaan, ja toi rooliin luontevasti huumoria ja draamaa. Mikko on ehdottomasti sellainen hahmo, jonka haluaisin nähdä myös jossain käsikirjoitetussa tarinassa, hänellä saattaisi olla siihen paljon annettavaa. Rautiainen keksi kaikenlaisia mainioita pikku yksityiskohtia hahmoonsa, ja toi jokaiseen kohtaukseen paljon hyvää. Koko näyttelijäporukka pelaa yhteen loistavasti, kuten pitääkin. Tässä on mentävä siihen suuntaan, mihin tarina menee, tai ainakin käänettävä suunta yhdessä toisten kanssa, eikä sooloilemaan voi noin vain lähteä. Siksi onkin hieno juttu, että tämä porukka tekee näin luontevaa yhteistyötä, ja selvästi luottaa siihen, että yhdessä tehdessä juoni menee eteenpäin ja tarinaa syntyy. Näyttelijät lukevat toisiaan hienovaraisesti ja tarkoin reaktioin, ja sitä on tosi kiva katsoa.

Esityksen musiikista vastaa Hannu Risku, joka tuo mukaan tunnelmaan sopivia säveliä sekä tehosteääniä, jotka aiheuttavat hilpeyttä ja myös jännitystä ja salaperäisyyttä. Risku nappaa taitavasti kiinni siitä, mitä milloinkin tapahtuu, ja mukauttaa musiikin näppärästi sellaiseksi, että se tukee tarinaa. Mietiskelin esitystä katsoessani, kirjoittavatko näyttelijät lavan takana vuorotellen jotain muistiinpanoja tai muita muistutuksia siitä, kuka hahmo teki mitäkin ja mitä kaikkea on sanottu ja tehty, jotta esitys ei mene kovin ristiriitaiseksi. Ainakin pakka pysyi kasassa tämän häätragedian kerronnassa, vaikka monenlaisia mutkia oli vähän kenelläkin hahmolla matkassa, ja monimutkaisia suhdekuvioita varsinkin muutamalla tyypillä. Jos mitään ei kirjoiteta muistiin, niin aika paljon kyllä vaatii muistikapasiteettia ja keskittymistä, että kaikki on selkeänä mielessä vielä viimeisessä kohtauksessa. Minä en ainakaan muistaisi jotain sivulauseessa mainittua olennaista asiaa siinä vaiheessa, kun se uudelleen tulee puheeksi. Valosuunnittelulta esitys vaatii myös keskittymistä, valot kun pitää sovittaa siihen, mitä lavalla milloinkin alkaa tapahtua. Valoista vastaavat Tiina Hauta-aho ja Mika Virtanen, jotka tuovat hahmot valaistuksi oikeilla hetkillä ja oikeassa kohdassa, ja reagoivat valoilla hyvin myös tunnelmaan. Tarkkuutta kaivataan vielä hieman siihen, ettei kohtauksia leikata kesken vuorosanan. Ei tämä paljoa häirinnyt, mutta muutaman kerran jokin kiinnostavan kuuloinen juttu jäi sanomatta, kun lava pimennettiin ja seuraavaan kohtaukseen siirryttiin. Toki tämä kohtausten mitoittaminen varmaankin hioutuu sujuvammaksi esityskauden edetessä, eikä se tarinan seuraamiseen tai muuhun mitenkään vaikuttanut. Vähän häiritsi myös se, että alku- ja loppulaulussa meinasivat sanat hukkua musiikkiin, näissä hetkissä olisi ollut kiva kuulla, millaista laulua näyttelijät improsivat menemään.

Kokonaisuutena Täydellinen rikos? on tosi mainio konsepti, ja tämä traaginen häätarina oli tosi onnistunut ja kiinnostava, sopivan jännittävä ja liikkui mukavan laajalla tunneskaalalla. Näyttelijät kuuntelivat toisiaan sujuvasti, hahmojen väliset suhteet alkoivat rakentua luontevasti, ja juonesta tuli mielenkiintoinen, hieman yllättävä ja oikein viihdyttyvä. Vahva suositus, tämän voi hyvin käydä katsomassa monesti eikä varmaankaan kyllästy, aina on luvassa niin uudet tyypit, uusi tarina kuin uusi jännittävä rikoskin. Kyllä kannattaa suunnata katsomoon, ja tähän esitykseen saa myös itse vaikuttaa! Ehkäpä mieleen tulee tosi hyvä tilanne, ammatti, juhla tai muu juttu, jota näyttelijät yleisöltä kysyvät, ja koko esitys rakentuu sen ympärille. Täytyykin ensi kerraksi alkaa mielikuvittelemaan jotain hauskaa, toivottavasti siis ehdin uudelleen katsomoon.

maanantai 27. tammikuuta 2020

Harjoituksia seuraamassa, osa 1: Sontiainen - balladi koti-ikävästä @ Teatteri Avoimet Ovet

Pääsin seuraaman harjoituksia Teatteri Avointen Ovien kutsumana.
kuva © Susanna Salmi
Sontiainen - balladi koti-ikävästä saa ensi-iltansa 5.2., paikkana on Teatteri Avoimet Ovet ja työryhmä seuraava: ohjaaja ja käsikirjoittaja Hanna Kirjavainen, skenografi Ia Ensterä, valosuunnittelu Jere Kolehmainen, musiikin sovitus ja johto Pekka Lehti ja lavalla Aarni Kivinen, Anna-Riikka Rajanen, Juha Pulli, Johanna Koivu ja Pekka Lehti. Sontiainen on musiikkiteatteriesitys suomalaisesta siirtolaisesta, Tom Sukasesta, joka rakentaa laivan seilatakseen takaisin kotiin Suomeen. Musiikkina kuullaan amerikansuomalaista kansanmusiikkia, sekä vanhoja kappaleita että uusia, tähän esitykseen tehtyjä sävellyksiä.

Olen käynyt Teatteri Avoimissa Ovissa kerran aikaisemmin, silloin Villahousuhäpeä-esitystä katsomassa. Nyt sain mahdollisuuden mennä katsomaan harjoituksia pari kertaa ennen varsinaisen esityksen näkemistä, ja ilman muuta olin innoissani menossa. On tosi kiva päästä näkemään tätä esitystä näin harjoistusvaiheessa ja sitten vasta valmiina, se antaa kiinnostavan näkökulman koko juttuun kun on nähnyt palasia sieltä täältä ja sitä prosessia, kun kohtaukset muodostuvat ja muotoutuvat. Olen käynyt muutaman kerran aikaisemminkin seuraamassa eri esitysten harjoituksia, ja se on aina mielenkiintoista. Kun näkee treeneissä eri kohtauksia ja niiden tekemiseen erilaisia vaihtoehtoja, odottaa aina innolla valmiin esityksen näkemistä, jotta näkee kohtaukset valmiina ja saa tietää, millaisiin ratkaisuihin ohjaaja ja työryhmä ovat lopulta päätyneet. Sontiainen kiinnosti minua muutenkin, esityksen tarina on hyvin mielenkiintoinen (olin juuri ennen esityksestä kuulemista lukenut tämän jutun, joten tiesin, mistä on kyse) ja lavalla on näyttelijöitä, jotka ovat jo vakuuttaneet minut muissa jutuissa. Lisäksi amerikansuomalainen kansanmusiikki kuulosti varsin lupaavalta, eli tämä oli kevään katsomislistalla ennenkin tätä harjoitustenseuraamiskutsua. Mutta aina vain hauskempaa oppia vähän tuntemaan esitystä kulissien takaakin. Avointen Ovien tuottaja Inka Kunnala näytti minulle vielä ennen harjoituksia teatterin takatilat, eli ihan oikeastikin pääsin kurkistamaan kulissien taakse.

Olin katsomassa aamupäivän harjoituksia keskiviikkona 22.1., silloin ohjelmassa oli yhden kohtauksen hiomista ja pidemmän pätkän läpi käymistä. Kohtauksessa, jota harjoiteltiin enemmän, Tom Sukanen (Aarni Kivinen) kirjoittaa kotiin kirjettä ja paikalla oleva muu porukka (Johanna Koivu, Pekka Lehti, Anna-Riikka Rajanen) alkaa häntä sitten härnäämään, kunnes Sukasen kaveri (Juha Pulli) saapuu paikalle. Kohtausta käytiin läpi moneen otteeseen, siihen kokeiltiin erilaisia ratkaisuja ja tehtiin pieniä muutoksia, kunnes kaikki oli sopivasti kohdillaan. Oli mielenkiintoista seurata, kuinka yhtä kohtausta tehtiin tarkasti ja aina muutettiin vain vähän, työstettiin siis yksityiskohtia ja myös kokeiltiin sitä, miten ne toimivat käytännössä. Pala palalta kohtaukseen rakentui oikeanlainen tunnelma, sopiva jännite ja se alkoi toimimaan myös teknisesti paremmin, näyttelijöiden asemointi ja eleet sekä reaktiot tapahtumiin olivat kerta kerralta sujuvampia. Kuuntelin kiinnostuneena sitä, kuinka ohjaaja Hanna Kirjavainen ohjeisti näyttelijöitä siinä, miten heidän tulisi poimia muiden näyttelijöiden tarjoamia impulsseja ja toimia niiden mukaan, ja miten yksi näyttelijä johtaa kohtausta ja muut toimivat sen perusteella. Kummallisesti ohjaus alkoi kiinnostamaan myös sellaisena juttuna, jota olisi joskus kiva kokeilla. No, jospa nyt joskus saisin käsikirjoitushaaveitani etenemään jotain konkreettisempaa kohti, niin sitten voin alkaa haaveilemaan myös ohjaamisesta. Tosi kiva joka tapauksessa nähdä sitä, kuinka kohtaus rakentuu ja kuinka sitä tarkennetaan ja suunnitellaan sen mukaan, mikä toimii ja mikä ei, ja millaisia tunnelmia siihen toivotaan.

Kun tämä kirje/ärsytys/tappelu-kohtaus oli saatu hiottua toimivaksi, mentiin läpi pidempi pätkä esitystä, eli muutama kohtaus tämän harjoitellun kohtauksen molemmilta puolilta. Kaikki vaikutti olevan jo aika hyvin kasassa, vuorosanat ja laulut sekä koreografiat olivat jengillä muistissa eikä niiden suhteen ollut suurempia haparointeja. Tarpeiston kanssa oli vähän etsimistä ja suunnittelua siitä, minne mikäkin laatikko kannattaisi sijoittaa ja miten ne edellisellä harjoituskerralla olivatkaan olleet, ja tämäkin on osa sitä, että ensi-iltaan mennessä jokainen osa-alue toimii. Kun lava on järjestyksessä, tavarat paikoillaan ja kaikki vaihdot ja esineiden liikuttelut paikasta toiseen hyvin suunniteltuja, ei niihin tarvitse esityksessä keskittyä vaan kaikki sujuu omalla painollaan, kuten myös näyttelemisen, laulun ja muun kohdalla. Hyvin harjoitelty esitys on hyvä esitys, ja näissä harjoituksissa oli oikein lupaava meininki. Tarinasta ja hahmoista oli helppo muodostaa selkeäkin kuva näiden kohtaus tai pari-pätkien avulla, eli näyttelijöillä on selvästi jo hyvä ote rooleihinsa ja ohjaaja-käsikirjoittaja Kirjavainen on luonut sellaisen tekstin ja ohjauksen, joka on sopivan selkeä ja kertoo tämän tarinan sujuvasti. Roolihahmojen rakentumisesta ja otteesta niihin vielä sellainen juttu, että aika mainioita hahmoja näyttelijät rakensivat ihan pienilläkin eleillä ja muutoksilla roliasuunsa. Kekseliäitä ratkaisuja, jotka toivottavasti päätyvät myös valmiiseen esitykseen, ainakin huvitti katsomossa, kun työmiesporukan habitus alkoi hahmottumaan. 

Odotan innolla toista vierailuani tämän jutun harjoituksiin, siellä on varmaankin ihan eri jutut treenin kohteena ja erilaisia yksityiskohtia hiottavana kuin tällä ekalla harjoitustenseuraamiskerralla, ja on tosi kiva päästä vielä kerran keskeneräisen jutun pariin, ennen kuin näen tämän valmiina. Ainakin näin ensimmäisten näkemieni kohtausten ja pätkien perusteella luulen, että tämä on varsin kiva esitys ja kertoo mielenkiintoisen tarinansa onnistuneella tavalla. Sontiaisen treenien seuraaminen muistutti taas siitä, kuinka paljon toivon, että joskus pääsen tekemään teatteria myös työkseni jossain vaiheessa. Oli nimittäin aika kivaa istua katsomossa ja seurata sitä, kuinka palaset loksahtavat kohdilleen ja homma muotoutuu kohti valmista.

Kiitos porukalle mielenkiintoisista harjoituksista, onpa kiva palata vielä uudelleen seuraamaan harjoituksia!

kuvat © Topi Raulo