lauantai 12. toukokuuta 2018

Tuhansien ämpärien maa @ Uusi Iloinen Teatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos UIT!
kuvat Mirkku Merimaa
UIT:n tämän vuoden esitys on nimeltään Tuhansien ämpärien maa ja tuttuun tapaan sitä esitetään Linnanmäellä Peacock-teatterissa. Esityksen on ohjannut Jaakko Saariluoma, koreografioineet Jukka Haapalainen ja Sirpa Suutari-Jääskö ja musiikista vastaa Jean S. Lavalla ovat Erika Vikman, Viivi Pumpanen, Sari Siikander, Jussi Lampi, Leena Uotila, Sami Hokkanen, Sami Hintsanen, Mikael Saari, Ansku Bergström, Katri Mäkinen, Mikko Ahti ja Matti Puro.

Jälleen kerran paljon hyviä ja teräviä huomioita ajankohtaisista aiheista, huumori toimii ja katsomossa viihtyy. Erityisesti Maalaisliitto-biisi Despaciton sävelellä iski, samoin siivoojien tapaamisen vitsit, tuntemattoman soitto, joka osoittautui puhelinmyynniksi ja varsin innokkaaksi sellaiseksi, hieman kiusallinen (mutta yleisöä huvittava) hääpuhe ja kahden naisen sunnuntaiaamu, joka sisälsi kyllä aikamoisen käänteen ja juuri siksi olikin superhyvä. Mikael Saaren, Sami Hintsasen ja Sami Hokkasen kilpalaulanta oli esityksen parhaimpia kohtia, kuten myös Leena Uotilan loppukaneetti. Pidin myös muutaman kerran lavalle ilmestyneestä soittajanelikosta, joka ilmoitti, missä kohtaa esitystä mennään. Koreografiat olivat oikein hyviä ja lavaa käytettiin muutenkin toimivasti. 

Oikein hyvä porukka koottu, lavalla on hyvä meno ja tyypit tekevät loistavaa työtä. Tanssii tähtien kanssa-ohjelmastakin tuttu nelikko, Ansku Bergström, Katri Mäkinen, Mikko Ahti ja Matti Puro, vetelee sellaisia liikkeitä, että ei voi kuin ihastella suu auki, kun välillä mennään vauhdikkaasti ja välillä hitaasti ja aina tosi taitavasti. Viivi Pumpanen oli positiivinen ylllätys, olen nähnyt häntä televisiossa monessa ohjelmassa, mutta nyt ekaa kertaa lavalla, ja hyvin nainen sielläkin esiintyy. Sami Hokkasesta tykkäsin HKT:n Kirkassa Sammyn roolissa kovasti ja olinkin iloinen, että pääsin taas näkemään hänet lavalla. Hokkanen on oikein hyvä tässä, samoin kaimansa Sami Hintsanen. Leena Uotila on aina ihan mahtava, tälläkin kertaa toki. Sari Siikanderin kanssa Uotilalla on se jo mainittu sunnuntaiaamu-kohtaus, aivan mahtava! Mikael Saari sai taas kerran laulaa tyylikkäästi tanssijoiden tanssiessa kauniisti ja yleisön ihastellessa, ja tässäkin esityksessä se oli hieno kohtaus.

Suomalaisten into ilmaisiin ämpäreihin tuli esiin muutamaankin kertaan, ja olipa siitä yhdessä biisissäkin paljon asiaa. Ei siinä toki mitään, kyllä (myönnetään) meilläkin muutama ilmaisämpäri hevostallissa taitaa nököttää. Tuntematon sotilas on myös mukana, Rokan Antti siellä kauppaa vaikka ja mitä. Äitini (toivottavasti vain) vitsaili, että nappaa esityksestä kuullusta hääpuheesta vinkkejä ylioppilasjuhlapuheeseen. Ajassa kiinni ollaan myös Suomen eläinmaailman muutoksissa, Ähtärin pandakaksikko Lumi ja Pyry nähdään lavalla ja eläinparkoja vähän jo uhkaillaankin, kun ei meinaa tassut musiikin tahtiin liikkua. Tyttöporukka baarissa pohtii, millaista oli ennen vanhaan ja Jean S.:n porukka taas pohtii, kuinka hankalaa on pikaruokaakin tilata kun pitäisi kaiken maailman sovelluksia olla. Länsimetroakin puretaan tai täytetään vai mites se olikaan, ja kolmen muskettisoturin iskulausetta pohditaan. Koko homma päättyy totutusti porukan yhteisbiisiin ja keltaiset asut tuovat pirteän tunnelman ennen katsomosta lähtöä.

Tykkäsin tästä kyllä, mutta koska UIT:llä on vuosi toisensa perään tosi kova taso esityksissään, niin ihan suosikikseni ei tämä näistä näkemistäni UIT:n jutuista noussut. Varsin viihdyttävä esitys kuitenkin, eikä show mitenkään kalpene edeltäjilleen. Myös muu yleisö tuntui tykkäävän, koko ajan joku vähän naureskeli tai taputti tai keskittyi täysillä lavan tapahtumiin. Ja mikäs siinä on viihtyessä, kun on tällainen taitava jengi lavalla tekemässä. Hyvää musiikkia, onnistunutta huumoria, fiksuja huomioita maailmasta ja porukka pelaa hienosti yhteen. Jean S. on iskussa ja kuulostaa mahtavalta.  Suositukset Tuhansien ämpärien maalle siis, kyllä kannattaa käydä nauramassa ja nauttimassa esityksen parissa!


torstai 19. huhtikuuta 2018

Everybody's Talking About Jamie @ Apollo Theatre

Scroll down for English
pictures from here
Näin Everybody's Talking About Jamie-musikaalin Lontoossa 13.4.

Tarina on saanut inspiraationsa Jamie Campbellin elämästä ja Jamie: Drag Queen at 16-dokumentista, joka on tehty vuonna 2011. Jamie New (John McCrea) haaveilee drag queenin urasta ja haluaa mennä koulun tanssiaisiin mekossa. Hän ei ihan tiedä, uskaltaisiko, vaikka onkin kovin varma unelmistaan. Jamien äiti Margaret (Josie Walker) ja heidän ystävänsä Ray (Mina Anwar) tukevat poikaa matkalla kohti unelmien toteutumista, vaikka kapuloita rattaisiin laittavat esimerkiksi järkeviä uravalintoja vaativa opettaja Miss Hedge (Tamsin Carroll) ja kiusaaja-Dean (Luke Baker).

Jamien valitsin toiseksi Lontoon-matkan musikaaliksi vasta vähän ennen kuin lähdimme lentokenttää kohti, en oikeastaan muistanut/tiennyt koko juttua, mutta Spotifyssa tuli vastaan jokin musikaalin biiseistä ja tarkempi tutkiminen osoitti, että hei tämähän menee Lontoossa ja vaikuttaa ihan mahtavalta! Eipä siis muuta kuin innolla odottamaan esitystä. Vauhdikkaasti lähdetään opontunnilla liikenteeseen, sillä itse kukin miettii uravalintojaan ja Miss Hedge kannustaa olemaan järkevä, kaikki leffatähtihaaveet voi siis heti unohtaa. Yksi suosikkibiiseistäni, And You Don't Even Know It, tulee heti ekassa kohtauksessa ja ai että miten vauhdikkaat koreografiat, hauskat ja nokkelat sanoitukset ja viihdyttävä meno saadaan heti alussa lavalle. Tässä on muutenkin tosi hyvä musiikki, sanoitukset ovat loistavia ja monipuolisia melodioita kuullaan lavalla. The Wall In My Head, If I Met Myself Again, Ugly In This Ugly World ja He's My Boy saavat tipan linssiin ja tunnetta on kyllä koko tarinassa paljon mukana, lauluissa se purkautuu hienosti. Vähän vauhdikkaammista ja iloisemmista biiseistä varsinkin Work Of Art, Everybody's Talking About Jamie ja Limited Edition Prom Night Special olivat minun mieleeni.

Kun koulupukuihin ei ole Suomessa tottunut, on niitä aina kiva nähdä. Varsin tyylikkäät siniset puvut oli tällä jengillä, ja hienoja vaatteita muutenkin. Yksi tosi nopea mekonvaihtokin nähtiin, ja drag-vaatteet olivat tosi häikäiseviä. Lavastus toimi hyvin, vaikkei sitä ihan kauheasti ollutkaan. Pulpettien kannet välkkyivät valoina, mutta minun paikalleni se ei kovin hyvin näkynyt. Jamien ja Prittin (Lucie Shorthouse) jutellessa Prittin luona tähtilamppu/mikälie heijasti kauniisti seinälle, se jäi erityisesti mieleen. Muutenkin tosi hyvä kohtaus, ihana ystävyyssuhde näillä kahdella, samoin kuin Jamien ja Margaretin mahtava äiti-poikasuhde. Muista kohtauksista mainittakoon Jamien ja Deanin väliset kohtaukset, vaikka Jamie ei alussa välitäkään Deanin nälvimisestä, alkaa hän kuitenkin jossain vaiheessa miettiä kaikkea sitä, mitä Dean sanoo. Myös hankala kulmakarvojen meikkaaminen vessassa, Jamien ja Margaretin sydäntäsärkevä riita ja hieno tanssikohtaus If I Met Myself Again-biisin aikana olivat hyviä.

Näyttelijöistä esille nousee eniten John McCrea, joka sopii Jamien rooliin kyllä niin hyvin kuin ikinä voi! Ai että mikä taito, lavaolemus, kyky olla hauska, koskettava, vakuuttava, herkkä ja itsevarma samaan aikaan ja erikseen. Koroissa tanssiminen sujuu loistavasti, laulu on mahtavaa ja McCreaa on ihan parasta katsoa lavalla, hän on siellä kuin kotonaan ja saa pienillä ilmeillä ja eleillä välitettyä Jamien tunteet ja ajatukset. Vaikka McCrea ansaitseekin suurimmat aplodit, aivan loistava on myös Josie Walker Margaretin roolissa. Lämmin ja rakastava äitihahmo, joka tukee poikaansa ja antaa anteeksi, vaikka tämä kiukuttelisi ja huutaisi. Walker laulaa kauniisti ja He's My Boy jäi valtavalla tunnelatauksella varustettuna kirkkaana mieleen. Mina Anwarin räiskähtelevä, pirteä ja vauhdikas Ray on ihana hahmo myös, Anwarin ja McCrean hahmojen väliset kohtaukset ja vuorosanojen vaihdot ovat mahtavia.

Lucie Shorthousen Pritti pitää mainita myös, lääkärinurasta haaveileva tyttö on Jamien paras ystävä ja hienoja ovat Jamien ja Prittin väliset kohtaukset. Kauniisti laulaa myös Shorthouse, It Means Beautiful on ihana biisi ja juuri oikealla tavalla tavoitettu sen sanoma. Luke Bakerin Dean on ihan mahtava, hauska kohtaus kun Jamien ekan drag shown jälkeen kaikki muut ovat ihan innoissaan ja supisevat ja sipisevät keskenään, ja Dean ihmettelee että mites tämä näin menee? Lopussa Dean ei enää ole sitten ihan niin pahis kuitenkaan, ja hänestä voi ihan vilpittömästi tykätä. Phil Nicholin Hugo, joka kannustaa Jamietä drag-uralla, on kiva hahmo, samoin drag kolmikko Laika Virgin (Alex Anstey), Tray Sophisticay (James Gillan) ja Sandra Bollock (Daniel Jacob). Jämäkällä otteella ammatinvalintaa ohjeistava Miss Hedge on myös hyvä ja toimiva hahmo.

Kokonaisuudessaan oikein ihastuttava, tässä mennään superhauskasta tosi koskettavaan monta kertaa, ja lava on täynnä nuoria lahjakkuuksia. Ainakin lokakuun alkuun on vielä esityksiä, eli jos Lontooseen on asiaa, niin katsomoon vaan! Hurjan hyvä, vauhdikas ja viihdyttävä, ja helposti pysyi myös juonessa mukana, ei siis hankalaa kieltä vaikka nopeasti puhutaan ja liikutaan. Lauluista tosin osa olisi mennyt vähän ohi jos en olisi kuunnellut niitä Spotifysta ennen esitystä, ja vieläkin kyllä tajuan uusia juttuja sanoituksista kun kuuntelen biisejä. Mutta kiva näin jälkikäteen naureskella biiseihin piilotetuille sanankäänteille kun vihdoin hoksaa ne. Suosittelen siis tosi lämpimästi tätä, ihan loistava ja parasta antia varsinkin hahmojen väliset vahvat suhteet ja uskottava, koskettava ja samastuttava tarina, joka tuntuu todelta.


I saw Everybody's Talking About Jamie last Friday and it was one of the best things ever!

Jamie is a boy who wants to be a drag queen and go to a prom wearing a dress. These dreams are mixed with school life, 16th birthday, friends, family and fears and worries among with happiness and having fun. And that's everything you need for a great and heart-warming musical. I loved every second of it, I had listened the songs from Spotify before heading to the theater and, well, it was even better than I expected. So funny, so beautiful, so touching and so real. The story gets its inspiration from real life, from the life of Jamie Campbell.

I love the music, the songs are beautiful, funny. witty, lively and really nice to listen. My favorites are And You Don't Even Know It, The Wall In My Head, If I Met Myself Again, Everybody's Talking About Jamie, It Means Beautiful, He's My Boy and My Man, Your Boy. I do like Ugly In This Ugly World too but it was a little too heartbreaking and sad. Everyone on stage can sing really well and it's a joy to listen. Really nice choreography and beautiful and superb dancing. Especially the dance during If I Met Myself Again and all of the scenes where the whole year 11 is dancing are the best. The cast is super talented and they are doing a great job acting, dancing and singing.

I have to say that John McCrea as Jamie is one of the best roles I have seen. He really suits the role and it is amazing to watch him on stage. Jamie seems to be a really nice guy and McCrea brings so many sides of the character alive. He is funny, vulnerable, self-confident, mean, stupid, charming, lovely, smart and awesome. There are so many great details in the role and each one of them make Jamie a really good main character. John McCrea does perfect job, and he is great on heels! Josie Walker does such a warm and lovable role as Jamie's mum Margaret. She is an amazing character, so supporting and loving and everything every child wants their mum to be, and Walker brings all of these mum-features to life in a great way. Lucie Shorthouse as Pritti is a really good role and character, Pritti is sure about what she wants to be and she is ready to study to get there. Jamie and Pritti have a beautiful bond and I like the scenes between them a lot. Mina Anwar as Ray and Phil Nichol as Hugo are two very funny, very vivid and good characters who are a big part of the story. Luke Baker is doing such a cool role as Dean, the bad bully guy. The scenes between Jamie and Dean are so good and I love the moment when everybody's talking about Jamie and Dean comes to the class and is the only one not interested in Jamie's drag show success or anything. Baker brings the character alive really well and he is not just a bad guy, he has many great moments on stage and by the end of the show Dean is someone who you can really like.

We don't have school uniforms in Finland so it's always a little out of the ordinary to see them and these look great! And so do the rest of the costumes, Jamie's (or Loco's) red dress is stunning and in the last scene everyone looks so good in their costumes. The stage looks good too, and I like the fact that the band is sometimes on sight (and hey, they are doing a great job!). This is really a show that brings a smile on your face and makes you laugh, cry and have an amazing time. The cast is great, music is perfect fit to the story and the story is beautiful, touching and funny, something everyone should see. And funny thing about the program, I love the fact that there is a page with year 11 telling what they want to be when they grow up and what is their favorite thing in school. Little things that make the characters feel more familiar.

So, this is something I hope to see again. The show is just so good that it needs to be seen a second time. Well, if I lived in the UK I think I would be in the audience more than twice... With all my heart I recommend this to everyone. A great show that has feeling, talent and dreams! Thank you everyone, hope to see you all again!

keskiviikko 18. huhtikuuta 2018

The Grinning Man @ Trafalgar Studios

Scroll down for English
pictures from here
Näin The Grinning Man-musikaalin Lontoossa 12.4.

Tässähän on lyhyesti kyse siitä, että Grinpayne (Louis Maskell) haluaa selvittää, kuka on vuosia sitten viiltänyt hänen suunsa ikuiseen, kammottavaan virneeseen. Tarina perustuu Victor Hugon Nauruihminen-romaaniin, mutta musikaali ei ilmeisesti ihan samalla juonella kuitenkaan etene. Liikkeelle lähdetään kuninkaallisen klovnin Barkilphedron (Julian Bleach) pohjustuksella siitä, mitä tapahtuu ja missä. Tutuksi tulee nopeasti niin Grinpaynen lapsuus, kuninkaallinen perhe kuin nykytilannekin.

Tämän kerran Lontoon teatterivierailua suunnitellessani valitsin The Grinning Manin heti toiseksi esitykseksi, jota menen katsomaan. Ihastuin esityksen maailmaan kun katsoin sen trailerin, ja nukketeatterin sekoittaminen "oikeaan" teatteriin kiinnosti myös kovasti, vaikkei juonesta ollut siis vielä tässä vaiheessa mitään hajua. Eikä ollut ennen katsomoon istumistakaan, mutta hyvin ymmärsin kaiken ja pysyin mukana, vaikkei minun äidinkielelläni esiinnyttykään. Valtavan hienosti koko näyttämö, katsomo ja teatterin käytävät ovat esityksen maailman mukaan koristeltuja, Trafalgar Fair-mainoksia on seinillä, näyttämöä ympäröi leveässä virneessä oleva suu ja värilliset lamput levittyvät katsomoon. Näyttelijätkin tulevat katsomoon monta kertaa, hienosti varsinkin loppukohtauksessa.

Tämä oli todella, todella hyvä! Hauska, koskettava, groteski, hieman hullukin, vauhdikas, romanttinen, ehkä vähän sekopäinen, kiehtova ja upea esitys, joka poikkeaa musikaalien valtavirrasta ja saa nauttimaan. Lavastus on loistava, lava näyttää hienolta ja koska näyttämön maailma ulottuu katsomoon asti, tuntuu siltä, kuin olisi itsekin tapahtumissa mukana. Nukketeatteriosuudet ovat valtavan hyviä, Grinpayne ja Dea (Sanne den Besten), Grinpaynen lapsena pelastama vauva, sittemmin leikkikaveri ja nykyinen rakkaus, ovat lavalla nukkeina kun heidän lapsuuttaa käydään läpi, ja aikuisia näyttelevät tyypit nukettavat näitä lapsihahmojaan. Mojo-susi on ihan mahtava, puoliksi nukke ja puoliksi ihminen. Kekseliäästi toteutettu ja tosi elävän näköinen.

Musiikki on hauskaa, nokkelaa, voimakasta, kaunista ja esitykseen sopivalla sekopäisyydellä kaikenlaisia juttuja sekaisin. Erityisesti Beauty and the Beast, Born Broken, I Am the Freak Show, Labyrinth ja koko loppupuolen finaalibiisi olivat tosi kivoja. Näyttelijät laulavat hyvin ja bändi soittaa hienosti, heitäkin näkyy välillä katsomossa/lavalla vaikka orkesterimontussa suurimmaksi osaksi soittavatkin. Puvustus sopii esityksen maailmaan hyvin, vähän sellainen keskiaikainen fantasiamaailmatunnelma välittyy puvuista. Joukkokohtaukset ovat onnistuneita, mutta kaikista eniten pidin siitä, kun lavalla on vain muutama tyyppi jotka tekevät kohtausta.

Näyttelijät sopivat rooleihinsa mainiosti, erityisesti hauska ja taitava Mark Anderson Dirry-Moirina, Julian Bleach hieman luoltaantyöntävänä mutta kiinnostavana Barkilphedrona, Amanda Wilkin Josianana ja Sean Kingsley Ursuksena jäivät mieleen. Sanne den Besten ja Louis Maskell ovat hieno parivaljakko, Grinpayne ja Dea. He näyttelevät uskottavasti lapsesta saakka yhdessä kasvaneiden nuorten rakkauden ja ystävyyden, joka joutuu koetukselle, kun kuninkaallinen elämä houkuttelee Grinpayneä. Molemmat laulavat tosi hyvin ja tunteella, mahtavaa kuunneltavaa ja katsottavaa.

Ihastuttava tämä! Niin erilainen kuin mitä olen ennen nähnyt, tosi kiinnostava ja hauska. Vaikka muutama vitsi menikin ohi, ei se yhtään haitannut vaan tässä pysyy ei-natiivi englannintaitajakin hyvin mukana. Ilolla olin taas muuten englantilaisessa teatterikulttuurissa mukana, katsojat olivat kovasti mukana esityksessä, reagoivat tapahtumiin ja taputtivat ja hurrasivat aina kun vähänkin oli aihetta. Väliajalla sai ostaa jäätelöä katsomosta (en ole vieläkään tottunut!) ja lopussa hurjat aplodit seisaaltaan, kuten esitys ansaitsikin. Koskahan jäyhä suomalainen teatterikansa omaksuu tämän myötäelämisen ja spontaanit bravo-huudot?


I saw The Grinning Man last Thursday and loved it a lot!

So fun, so weird, so beautiful and so amazing! Just a few words to describe this show, which is by the way closing 5 May. So if you're planning on to see it, then better hurry! The story is about a boy whose mouth is cut to a hideous grin and a girl who can't see. Together they are trying to find out what is their story. Who cut Grinpayne's mouth? Who was Dea's mother, the woman who died when Dea was just a baby?

Let's start with the amazing cast. Grinpayne... Oh what a perfect character! Just the type I always fall in love with. And Louis Maskell is doing a perfect job in the role. His singing is brilliant, he shows Grinpayne's feelings in a great way and he really brings the character alive. I have to mention two songs, Labyrinth and I Am The Freak Show. Probably my two favorite songs from the show, so powerful, full-of-feeling and stunning. Not to mention the great singing by mr Maskell. Sanne den Besten is doing a beautiful, smashing and delightful role as Dea. She is so charming and great to watch on stage, really showing what her character thinks and feels. And Dea really seems to be blind, all motions and gestures make her look a little lost but still used to be sightless. And beautiful singing as well, great to listen!

Mark Anderson as Dirry-Moir is so funny, so joyful and just a super great character. There is so much going on with Dirry-Moir and all of it is such great stuff to see on stage. Julian Bleach as Barkilphedro is a little nasty but a great character, fits perfectly to the world of the show and the actor and the role are an amazing fit. I'm still hearing Laughter Is The Best Medicine in my head... Amanda Wilkin as Josiana is such a funny role, and oh my she can sing! Great character and role is Julie Atherton's Angelica, who becomes the Queen when the king dies. The whole cast is really good, they sing and act so well and I'm super happy I had the chance to see them on stage.

What about the music? Some great, funny, odd, witty and beautiful melodies that will get stuck in your head. You can listen a few of them from here. My favourites are Labyrinth and I Am The Freak Show as I said, but I also loved Beauty And The Beast, Born Broken, Finale and Stars In The Sky. When all of the cast can sing and the band is doing a great job, it is an absolute pleasure to listen. And it was, so happy to hear such an amazing theatre music! The stage is looking stunning, I like the fact that the whole theatre is turned into a place in the show's world, really feels like I'm part of the story or something. Costumes are spot on, there is swordplay (!!) and the puppetry is spectacular. I have never really seen puppetry show and well, even when this was more about the human actors, the puppets were really realistic and well-made.

All in all I really enjoyed my time with this story, and I'm a little (well, maybe more than a little) sad to know that I'm not going to see this production again when there is only a few weeks of it's journey left. But I'm super happy to have seen it because it's a smasher! A perfect musical for my taste of theater even when I have never seen anything quite like this. So kiitos (thank you I mean, that's Finnish) all of you on and off stage working with this thing! It was so good to see you! Have a great last weeks with the show, it is something to be proud and happy about.

maanantai 26. maaliskuuta 2018

Beta (Anders Vacklin, Aki Parhamaa)

Luin kirjan ennakkokappaleena, kiitos Tammi!

Beta aloittaa Sensored Reality-trilogian.

Eletään vuotta 2117 ja 16-vuotias Minako, tai Bug, kuten häntä kutsutaan, on muuttanut Meri-Tokiosta Helsingin kaupunkisaarelle äitinsä kanssa isänsä kuoltua. Videopelien mekaksi muodostunut entinen Helsinki on Bugille unelmien täyttymys, sillä hän viihtyy pelien parissa paremmin kuin hyvin, mutta koulussa ei niinkään. Varsinkin kun koulunkäynti uudessa lukiossa ottaa harppauksen väärään suuntaan heti ensimmäisenä päivänä ja Bugilla on täysi työ vältellä juuri löytämäänsä vihollista koulun käytävillä. Muuta ajateltavaa tuo uusi, aivan erilainen peli kuin mikään muu. Sensored Reality-nimisen pelipuvun avulla pelaaja hyppää pelin maailmaan itse, ohjaa peliä vartalollaan eikä tarvitse ohjaimia tai näyttöjä. Ja Bug kutsutaan tämän pelin beetatestaajaksi. Mikäs sen hienompaa! Ninjapeli vie Bugin mukanaan, opettaa hänelle uusia taitoja ja tekee elämästä kiinnostavampaa, vaativampaa ja hauskempaa, kunnes virtuaalitodellisuus yhtäkkiä onkin todellisuutta. Äkkiä ninjataitoja, taistelemista, mielenhallintaa ja kurinalaisuutta vaaditaankin ihan oikeasti, sillä muuten seuraukset voivat olla kammottavat.

Minä en varsinaisesti ole ihan kirjan kohderyhmää, sillä videopelikokemukseni rajoittuvat lähinnä Mario Kartiin ja erilaisiin urheilupeleihin, mutta eipä se haitannut ollenkaan. Tarina vie mukanaan ja vakuuttava miljöö pitää keskittymisen tiukasti tekstissä. Helsinki vuonna 2117, ilmastonmuutoksen seuraukset, nousevalta merivedeltä suojatut rakennukset, kansainväliset pelifirmat, vesibussit ja -skootterit ja merislummit sekä kaikenlainen uusi tekniikka, älyseinät ja tekoälyavustajat on kirjoitettu tarkasti ja yksityiskohtaisesti. Maiseman pystyy kuvittelemaan päässään ja melkein jo haistaa meriveden ja viherkaasun. Iso plussa siis miljöökuvauksesta, elävän ja todellisen tuntuista, kiinnostavaa ja tunnistettavaa, sillä jos tuntee Helsinkiä edes jonkin verran, tuttuja paikannimiä viljellään tarinan edetessä ja kirjan maailma hahmottuu. Vielä isompi plussa kaikenlaisille videopelijutuille, huolellisesti selitetty kaikki tärkeimmät peliasiat ja luotu videopeleistä aivan oma maailmansa, varsinkin Sensored Realityn myötä. Superkiinnostavaa, tuollainen pelipuku olisi hieno juttu! Tai ehkä ei kuitenkaan, se kun osoittautuu vaaralliseksi.

Juoni etenee osin varsin vauhdikkaasti, osin hitaammin, tarina on selkeä ja sujuva ja sitä on mukava lukea. Toiminta on kirjoitettu oikein hyvin, tunnelma välittyy selvästi ja Bugin ajatukset tulevat selkeästi esiin. Päähenkilönä Bug on tosi hyvä, hän tekee asioita sekä oikein että väärin, suhtautuu uuteen kotipaikkaansa asiaankuuluvalla uteliaisuudella ja epäilyllä ja on videopeli-intoilussaan ja asiantuntemuksessaan vakuuttava ja valloittava. Bugista paljastuu tarinan edetessä paljon kaikenlaista, ja hänestä on helppo pitää, vaikka kaikesta ei olisikaan samaa mieltä. Oikein odotan, mitä kaikkea Bugille tapahtuu ja mitä kaikkea hän saa selville trilogian seuraavissa osissa. Aineksia on ainakin vaikka ja mihin, niin mielenkiintoiseen ja kutkuttavaan kohtaan sarjan ensimmäinen osa tarinan päätti.

Muista hahmoista mainittakoon Cosmo, josta paljastuu iso salaisuus. Hurmaavan oloinen tyyppi, joka vaikuttaa kujeilevalta ja hauskalta, vaikka hänessä on vakavampikin puoli. Bugin äiti Siiri on ihana hahmo, lempeä ja mukava, iloinen nainen, joka työskentelee pelialalla ja on työssään mitä ilmeisemmin hyvä, vai onkohan sittenkään. Vähän epäilyttää tämän ekan kirjan jälkeen. Mustan vyön karateka Jade on mainio hahmo, hän meinaa tarinan alussa jäädä vähän etäiseksi ja pelkästään ylimieliseksi kiusaajaksi, mutta Jadeenkin tutustutaan tarinan edetessä. Videopeliosastolla pelejä myyvä Alvar on kiva hahmo myös, vähän nössö mutta tosipaikan tullen Alvaristakin löytyy rohkeutta. Kaiken kaikkiaan oikein hyvä hahmogalleria, monenlaisia ihmisiä, joista kaikista löytyy yksityiskohtia ja historiaa, osan kohdalla ne tulevat tarinassa enemmän esiin, osan kohdalla vähemmän. Odotan innolla myös muiden hahmojen jatkoa, katsotaan mitä seikkailuja heillekin kirjoitetaan siis.

Varsin mainio trilogian startti siis! Mukaansatempaava tarina, hyvä juoni, kekseliäs ja uskottava miljöö ja hyvin kuvaillut paikat ja tapahtumat sekä onnistuneesti kirjoitetut hahmot vievät tarinaa eteenpäin sujuvasti ja luontevasti. Tätä on kiva lukea, vastaan ei tule ihmeellisiä kohtia tai epäloogisia sattumia, vaan kaikelle tuntuu olevan selitys, ennemmin tai myöhemmin. Kirja loppuu juuri sopivasti niin, että se jättää odottamaan jatkoa, mutta onneksi sentään siten, ettei ihan malttamattomana yritä keksiä päässään mahdollisia jatko-osia. Varmasti tulee mielenkiintoisia käänteitä ja jännitystä sekä videopelimaailmaa olemaan seuraavassakin osassa, ehkäpä myös vähän enemmän ihmissuhteita, koulunkäyntiä ja vielä lisää hahmoihin tutustumista. Niitä jäin siis hieman kaipaamaan, mutta meinasin myös unohtaa, että tämähän on sarjan ensimmäinen osa, eli kaiken ei tarvitse tapahtua heti. Jatkoa odotellessa!

lauantai 24. maaliskuuta 2018

Virkavalta @ Riihimäen Teatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Riihimäen Teatteri!
kuvat © Aki Loponen / Pictuner Oy
On vuosi 2028 ja poliisiksi pääsee pikakoulutuksella. Maailma on muuttunut, mutta sen tunnistaa kyllä. Ihmiset riehuvat, ryöstelevät, elävät monenlaisia elämiä ja turvautuvat poliisiin kuka missäkin asiassa. Riihimäen Teatterissa tutustutaan tähän tulevaisuuskuvaan Virkavalta-nimisessä esityksessä, joka on kunnianosoitus vanhalle kunnon poliisille.

Ensimmäiseksi kehuja Sari Paljakan lavastukselle, paperitöitä pursuileva poliisiasema, kolkko keskustamaisema ja särisevä portti sekä sen takana avautuva luontokuvaus näyttävät oikein hienoilta ja muuntuvat toimivasti esityksen tunnelman mukaan. Susanna Suurlan pukusuunnittelussa tulee hyvin esiin eri ihmisten elämäntilanne ja asema yhteiskunnassa. Joku kulkee likaisessa, vanhassa takissa, joku poliisin asussa, joku kalliissa vaatekokonaisuudessa ja joku scifi-henkisessä univormussa. Piia Peltola sekä työryhmä ovat tehneet paikoin varsin näppärän tekstin, joka herättää henkiin niin huumoria kuin dystopiamaisia kohtauksia. Poliisin ja tavallisten kansalaisten vastakkainasettelu sekä ihmisten erilaiset salaisuudet ja ajatukset tulevat hyvin esiin, samoin se, miltä tulevaisuus ehkä voisi näyttää.

Näyttelijät ovat huippuiskussa, kuten Riihimäellä aina. Jonnakaisa Riston poliisiharjoittelija Kaisa ja vanhempi poliisi Korhonen (Jouko Puolanto) muodostavat tasavahvan parin, joista toinen on sitä mieltä, että hommat hoidetaan kuten ne on aina hoidettu ja toinen taas innokkaasti haluaa toteuttaa poliisioppejaan käytännössä, palvella asiakkaita ja vastata puheluihin eikä aina vain siivota putkia. Maija Siljanderin Englannista entiseen kotimaahansa lomailemaan saapunut nainen joutuu yllättävään tilanteeseen, kun passin hankkiminen onkin aikaa vievä juttu eikä ilman henkilöllisyystodistusta meinaa päästä edes poliisiasemalta ulos. Siljander näyttelee hienosti kohtaukset, joissa hänen hahmonsa joutuu tuntemattomiin tilanteisiin, joista pitää sitten yrittää selviytyä. Katja Peacockin hiljainen paperisilppua poliisiasemalta varasteleva ja sillan alla yönsä viettävä hahmo on mainiosti rakennettu. Riihimäen Nuorisoteatterin Matias Löfberg, Alli Paajanen ja Julia Tanhula toimivat esityksessä avustajina ja nuoriso tuo lavalle hyvän kavalkadin hahmoja.

Ihan ei iskenyt minuun tämä, vaikka idea on hyvä ja toteutuskin selvästi taidolla ja ajatuksella tehty. Paljon hyvää esityksessä kyllä on, mutta joku pieni juttu jäi puuttumaan. Hieman sekavahko tai kiireisesti etenemä tämä ehkä oli, esitys kestää vain reilun tunnin siis, eli osaa kohtauksista olisi voinut vähän venyttää. Toki kaikesta ei voi pitää, eli osa varmasti tähän ihastuu. Kyllä tämä minutkin herätti ajattelemaan, miten vaativaa ja raskasta poliisin työ on. Ja varsinkin nykymaailmassa, vaikka se hankalalta näytti tässä tulevaisuudenvisiossakin. Kaikenlaisia ihmisiä tulee poliisintyössä vastaan, ja minä en ainakaan itse uskaltaisi ihan kaikkia poliisin kohtaamisia kokea. Hieno ammattikunta ja mahtava ammatti, joka ei tosin minulle sopisi.

Kokonaisuutena ei siis ihan minun makuuni, mutta ehdottomasti oikein hyvin toteutettu ja esitetty näytelmä. Näyttelijät ja heidän hahmonsa ovat mainioita ja hahmojen keskinäiset vaikutukset ja suhteet on tuotu näyttämölle toimivasti. Lavastus ja puvustus onnistuvat hyvin ja luovat yhdessä tekstin kanssa kolkon ja hieman luoltaantyöntävän tulevaisuudennäkymän. Monia hyviä kohtauksia ja ajatuksia, varsinkin yleisön pieni huomioiminen odotushuoneen asiakkaina ja näyttelijöiden kulkeminen katsomossa ovat hyvä lisä esitykseen. Hyytävähkö näkemys siitä, mitä tapahtuisi, jos julkinen sektori romahtaisi ja tulevaisuus olisi tällainen. Herättää ajattelemaan, että toivottavasti ei ole.


sunnuntai 18. maaliskuuta 2018

Paha äitipuoli @ Lahden kaupunginteatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Lahden kaupunginteatteri!
kuvat © Tarmo Valmela
Lahden kaupunginteatterissa 3.3. ensi-iltansa saanut Paha äitipuoli kertoo Sarista (Anna Pitkämäki) ja Otsosta (Mikko Pörhölä), jotka rakastuvat ja päättävät muuttaa yhteen. Mutta sepäs ei olekaan niin yksin kertaista - molemmilla on nimittäin tytär. Sarin Roosa (Miina Penttinen) ja Otson Rosa (Santra Juoperi) suhtautuvat molemmat yhteenmuuttoon ja uusperheen perustamiseen omalla tavallaan. Myös Sarin äiti Mirjam (Lumikki Väinämö) ja Rosan äiti Agneta (Raisa Vattulainen) haluavat sanoa mielipiteensä muuttuneesta perhejärjestelystä.

Ai että, tämä on ihan mahtava! Tosi paljon hauskoja juttuja, fiksusti tehtyä huumoria ja tunnistettavia tilanteita, joille on helppo nauraa. Tarinaan sisältyvä hauskuus saa yleisössä aikaan remakoita naurunpuuskia ja huvittunutta hymyilyä sekä innostunutta kuiskuttelua vieruskaverille. Ja vaikka tämä onkin superhauska, on tarinassa paljon ajankohtaisia ja tärkeitä juttuja perheestä, rakkaudesta, ihmisten välisistä suhteista ja uusiin asioihin sopeutumisesta. Tarina etenee sujuvasti, alun haparoinnin ja totuttelun jälkeen Otson ja Sarin uusioperheessä alkaa arki sujumaan. Pidin erityisesti metsäretki-hei me muutetaan yhteen-kohtauksesta, Rosan bileisiinlähtemiskohtauksesta, Rosa ja Roosa syövät sohvalla suklaata-kohtauksesta, auton ovien avaamisesta ja avainten antamisesta, ruokasodasta, sekä siitä, miten alussa vallitseva jännittynyt ja varovainen tunnelma pikku hiljaa väistyi arkisen perhe-elämän tieltä. Myös Roosan videoprojekti siitä, mitä tarkoittaa perhe, on oikein hyvä osa esitystä.

Mainitaan ensimmäiseksi loistavat Roosan ja Rosan nuoret näyttelijät. Miina Penttinen ja Santra Juoperi tekevät hahmoistaan tunnistettavia ja uskottavia nuoria, jotka ovat kovin erilaisia vaikkakin melkein samannimisiä. Miina Penttisen Roosa huolehtii siitä, miten ilmastonmuutos tapahtuu, miten maailmassa on katastrofeja ja miten kukaan ei tunnu välittävän. Roosa haluaa tutustua Rosaan, on innoissan uudesta perheestään ja avaa tärkeän suklaarasian tarjotakseen siitä Rosalle. Penttinen tekee roolin sopivalla annoksella sinisilmäisyyttä ja tarkkanäköisyyttä, 13-vuotias Roosa on samaan aikaan sekä lapsi että nuori, joka tarkkailee maailmaa ja teke havainnoista omat johtopäätöksensä ikäisekseen kypsällä tavalla.

Santra Juoperin Rosasta tykkäsin esityksen hahmoista kaikista eniten. Huippuhyvä kapinoiva teini, joka ei todellakaan halua mitään isänsä tyttöystävää tai tämän lasta omaan kotiinsa, eikä kyllä omaa huonettakaan pitäisi joutua jakamaan tai keskustelua aloittamaan. Rosa tahtoo meikata, käydä kaupungilla, ostella kalliita takkeja ja säilyttää yksityisyytensä vaikka talossa asuu kaksi uutta ihmistä. Siinä ei pitäisi kenelläkään olla valittamista. Santra Juoperi tavoittaa hienosti Rosan sielunelämän ja tekee hahmosta samastuttavan ja tunnistettavan. Vaikka kaikki eivät olisikaan ihan yhtä räiskähteleviä persoonia, on jokainen varmasti tavannut suoraa puhetta ja toimintaa arvostavan, vahvat mielipiteet omaavan teinin. Juoperi tuo mainiosti esiin myös Rosan kasvun hiukan itsekkäästä tyypistä, joka ei halua hyväksyä muutosta, mukavaksi ja rohkeaksi tytöksi, joka on valmis puolustamaan uutta perhettään.

Oikein hyviä ovat myös Anna Pitkämäki ja Mikko Pörhölä Sarina ja Otsona. He ovat sopivan erilaisia mutta tarpeeksi samanlaisia sopiakseen yhteen ja luodakseen uuden perheen. Sari jaksaa taistella sen puolesta, että kaikki tulisivat toimeen ja olisivat onnellisia. Otso tukee Saria ja yrittää samalla tehdä työjuttujaan keskittyneen näköisenä. Alkuhuuman jälkeen molemmat joutuvat kuitenkin kohtaamaan todellisuuden - omaa lastaan tulee puolustettua helpommin kuin puolison lasta, kasvatukselliset arvot törmäävät toisiinsa, kaikki ei olekaan niin helppoa kuin toivoisi. Sekä Pitkämäki että Pörhölä saavat hahmoihinsa sopivasti rakkautta ja turhautuneisuutta, iloa ja surua sekä innostusta ja pettymystä. Raisa Vattulaisen Agneta ja Lumikki Väinämön Mirjam täydentävät hahmokavalkadia onnistuneesti ja molemmissa hahmoissa on paljon hyvää.

Suosittelen tätä oikein kovasti kaikille! Sopii varmasti niin nuorille, nuorten vanhemmille kuin isovanhemmillekin ja kaikille siltä väliltä. Paljon saa nauraa, mutta paljon saa myös ajatella. Ei perhe ole mikään yksinkertainen juttu, ei sen jälkeen kun sitä yhdistellään ja väännellään ja käännellään. Pitää miettiä, ketkä kaikki ovat minun perhettäni ja kenen kaikkien perheeseen minä mahda kuulua. Mikä sen määrittelee? Mitäs, jos en haluakaan liittyä tähän perheeseen? Tärkeitä kysymyksiä, jotka heräävät loistavan huumorin sekä mainioiden näyttelijöiden ja tekstin ansiosta kuin itsestään. Ei esityksen aikan paljoa ehdi miettimään, kun juonta seuraa niin tarkasti, mutta katsomosta lähtiessä jo pohtii, mitähän itse ajattelisi jos omaan perheeseen ilmestyisi äkkiä uusia tyyppejä?

Kiitoksia paljon Lahden kaupunginteatteri ja esityksen tekijäporukka, olipa mainio!


Ford Fiesta @ Keski-Uudenmaan Teatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos KUT!
kuvat Kapina Productions
Keski-Uudenmaan Teatterin tanssiteatteriteos Ford Fiesta sai kantaesityksensä Krapin Pajalla 16.3.

Tanssia, musiikkia, tekstiä ja liikettä yhdistelevä Ford Fiesta tutkii, mitä yhteistä on autoilla ja parisuhteilla vai onko mitään. Näyttämöllä nähdään tanssijat/näyttelijät Jari Hämäläinen, Elina Varjomäki ja muusikko Lauri Hongisto. Sekä tietenkin auto, Ford Fiesta, joka ei tahdo lähteä käyntiin eikä päällekään mene kuin peruutusvaihde. Mites siitä sitten päästään eteenpäin? Entäpä parisuhteessa, mitäs jos siinäkin on pakki päällä?

Hauskoja juttuja, tässä esimerkiksi soitettiin jakoavaimia ja ilmeisesti jotain toisiakin autojuttuja. Valaistuksella tehtiin toimivia ratkaisuja, puvustuksessa oli otettu punaista ja mustaa valtaväreiksi kahdelle tanssijalle, muusikolla oli valkoista ja mustaa. Pidin erityisesti auton konepellin pamauttelusta, vauhdikkaimmista koreografioista, lauluista ja musiikista sekä esityksen dialogista. Vähän enemmän odotin tanssia, mutta ihan hyvä, että musiikille ja puheelle oli jätetty liikkeeltä tilaa, jolloin esityksessä oli vähän kaikille kaikkea. Krapin Pajan istumajärjestelystä (tasainen lattia, pöydät ja tuolit) johtuen ihan kaikkea lavalla tehtävää ei näe takarivistä, mutta kun esiintyjät seisovat/istuvat, he näkyvät jokaiselle istumapaikalle.

Paljon hyviä kohtauksia, kuten teini-ikäisten rakkaudentunnustuksen vaikeus, väärin kuullut/sanotut "Mä tiedän naisista/miehistä kaiken." "Mitä?" "Mä tiedän autoista kaiken.", loppukohtaus ja kahdesti toistuva paniikki siitä, kun ei mene kuin pakki päälle eikä kotia kohti ajamisesta tule mitään. Autoiluun on löydetty kiinnostava ja nokkela näkökulma, tosin innokkaampiin autofaneihin kuin minuun tämä luultavasti iskee vielä paremmin. Tosin autohaaveet kyllä alkoivat heräillä siinä vaiheessa, kun lavalla lueteltiin omia vanhoja autoja ja niiden ominaisuuksia. Parisuhdetta puidaan myös sopivan pohdiskelevalla otteella, liike ja musiikki välittävät suurimman osan, mutta teksti tukee ajatuksia onnistuneesti. Oikein hieno konsepti koko esitys, arkiset aiheet nousevat tässä hienosti tanssin ja muun avulla polttaviksi kysymyksiksi, autoilu, parisuhde ja niiden mahdollinen yhteys herättävät yleisössä naurahduksia ja ajatuksia, ja saavat tunnistamaan asioita omastakin elämästä.

Mainio ja kiinnostava, kompakti esitys (kesto n. 50min, siinä ehtii kuulkaa hyvin käydä läpi niin autoilun kuin parisuhteenkin tärkeimmät jutut). Taitavia ihmisiä on hauska katsoa lavalla ja plussaa siitä, että muusikko Lauri Hongisto on esityksessä näin tärkeässä osassa eikä musiikki tule vain nauhalta. Kiva myös, että esityksessä on käytetty niin monia teatterin elementtejä, ja ne täydentävätkin toisiaan hienosti. Liike aloittaa tarinan, teksti jatkaa siitä, sitten musiikki alkaa ja pistetään tanssi pyörimään. Monipuolisia koreografioita ja nokkela ote tarinaan. Ohjaaja Lija Fischer on tehnyt hyvää työtä koreografien (Hämäläinen ja Varjomäki) sekä musiikista vastaavan Hongiston kanssa. Tuloksena on valloittava, hauska ja fiksu esitys, joka tutkii aiheitaan kiinnostavasta näkökulmasta.

Ja huom huom! Keski-Uudenmaan Teatteri täyttää tänä vuonna 20 vuotta ja tarjoaa teatterin juhlavuoden ajan kaikille 1998 syntyneille teatterielämyksiä veloituksetta.