tiistai 17. lokakuuta 2017

Gabriel, tule takaisin @ Keski-Uudenmaan Teatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos KUT!

Keski-Uudenmaan Teatterissa sai 6.10. ensi-iltansa Mika Waltarin näytelmä Gabriel, tule takaisin. Minä suuntasin Krapin Pajalle esitystä katsomaan 15.10.

Sisarukset Ulriika (Anna-Leena Sipilä) ja Kristiina (Inka Kallén) sekä heidän sisarentyttärensä Raili (Elina Varjomäki) asustelevat pikkukaupungissa paperikauppiaina. Eräänä iltana Kristiina paljastaa tavanneensa Helsingissä hurmaavan herrasmiehen, joka on vielä samana iltana tulossa vieraaksi. Siinähän onkin sitten sulateltavaa itse kullakin, kun Gabriel (Jari Hämäläinen) saapuu paikalle.

Ensimmäisenä mainittakoon Sinikka Zannonin värikäs ja ihastuttava puvustus, joka sopii esitykseen oikein mainiosti ja on myös tyylikäs. Mikko Rantasen lavastus luo tarinalle hienot kehykset ja toimii hyvin. Seppo Halttusen ohjaus on tarkkaa ja harkittua, lavalla ei tapahdu turhia juttuja, vaan liikkeillä, eleillä ja äänenpainoilla on tarkoitus, joka kantaa tarinaa eteenpäin.

Jari Hämäläinen on oikein hyvä Gabrielin roolissa, sopivan lipevä ja miellyttävä huijari, jonka varakas ja sydämellinen ulkokuori kätkeekin taakseen viekkaan ja ovelan petturin. Inka Kallénin Kristiina on ihastunut ja rakastunut, sinisilmäinen nainen, joka ei edes halua nähdä ihanan Gabrielinsa huonompaa puolta. Käytännöllinen ja järkevä Ulriika taas taistelee Gabrielin viehätysvoimaa vastaan, mutta heikoin tuloksin. Anna-Leena Sipilä tekee roolinsa vakuuttavasti. Elina Varjomäen Raili on naiskolmikosta fiksuin ja tajuaa heti, ettei Gabrielilla ole puhtaat jauhot pussissa. Varjomäki tekee Railista nokkelan ja terävän, hauskan ja hurmaavan tyypin, joka nousikin minun suosikkihahmokseni.

Kokonaisuudessaan viihdyttävä, hauska ja puhutteleva esitys, nykyäänkin kun ihmiset lankeavat kaikenlaisiin huijauksiin ja uskovat ihan tyhmiä juttuja. Taitavasti toteutettu ja sopivan mittainen, koko ajan tapahtuu eikä katsomossa tule tylsää. Näyttelijänelikko tekee hyvää työtä ja tuo lavalle moniulotteisia, kiinnostavia hahmoja. Krapin Paja sopii hyvin teatteritilaksi, ainakin tähän esitykseen, ja se on myös paikkana tosi kiva käydä ihan ilmankin esitystä.


lauantai 14. lokakuuta 2017

Jekyll & Hyde @ Salon teatteri

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos Salon teatteri!
kuvat © Mika Nurmi
Salon teatterissa sai 6.10. ensi-iltansa Jekyll&Hyde-musikaali, jonka pariin minä suuntasin 13.10.

Tohtori Henry Jekyll (Peter Nyberg) haluaisi testata kehittelemäänsä lääkettä sairaaseen isäänsä (Marko Saarinen), mutta sairaalan johtokunta on asiasta eri mieltä. Kiukkuinen Henry päättää sitten tehdä ihmiskokeen itsellään ja tulee vapauttaneeksi pahan puolensa, herra Edward Hyden. Hyde kylvää Lontoon kaduilla kauhua ja kuolemaa ja Henryn kamppailu hyvän ja pahan välillä alkaa.

Odotin tätä innolla enkä todellakaan turhaan. Salon teatteri on toteuttanut Jekyll&Hyde-musikaalin varmalla otteella, kekseliäillä ratkaisuilla, tekemisen riemulla ja hyvällä energialla, ja lopputulos vakuuttaa. Viktoriaaninen Lontoo avautuu katsojien eteen hämyisine katuineen, ilotaloineen, sairaaloineen ja salaperäisine laboratorioineen. Riku Suvitien lavastus on nokkela ja erittäin toimiva, peileillä kikkailu luo tunnelmaa ja varsinkin Jekyllin laboratorio ja peilikohtaus Punaisen Rotan ulkopuolella ovat tyylikkäitä ja onnistuneita. Timo A. Aallon hieno valosuunnittelu vaikuttaa toimivasti kohtausten ilmapiiriin.

Jekyllin & Hyden nimirooli on eräs Peter Nybergin haaverooleista ja se näkyy myös lavalla, niin tarkasti, voimakkaasti ja suurella tunteella Nyberg tekee roolityönsä. Henry Jekyll on kunnianhimoinen ja hyvä, kun taas Edward Hyde on kieroutunut, synkkä ja paha. Nyberg saa hahmojensa erot esiin pienillä eleillä, eikä ole vaikea huomata, milloin paha saa hyvästä yliotteen tai toisinpäin. Nyberg myös laulaa komeasti ja lauluista varsinkin Nyt tartun hetkeen, Elossa ja Yhteenotto soivat tyylikkäinä.

Rosita Ahlfors (roolissa vuorottelee Merita Seppälä) on herkkä ja ihastuttava Lucy, joka vedetään vahingossa osalliseksi Jekyllin ja Hyden väliseen taisteluun. Etenkin Lucyn ja Hyden duetto Peli vaarallinen jäi esityksestä mieleen, samoin Lucyn ja Emman (Laura Flemming, roolissa vuorottelee Sanni Suvila-Nuutinen) esittämä Silmissään. Laura Flemming on Henryn morsiamena Emmana uskottava ja tukee Henryä tämän tutkimuksissa, vaikka ne ovat häntäkin tärkeämpiä. Pidin kovasti myös Teemu Veikkolaisen John Uttersonista, Elina Koskisen (roolissa vuorottelee Sari Koskela) Nelliestä ja Aki-Matti Kallion Simon Stridestä.

Vaikka teatteri ja lava ovat pienet, Jekyll&Hyde rysähtää sinne mahtipontisena ja voimakkaana. Esitys ei kalpene isojen teatterien isojen produktioiden rinnalla, vaan on aivan loistava ja ehdottoman onnistuneesti ja tyylikkäästi toteutettu, hieno satsaus Salon teatterilta. Pauliina Saloniuksen ohjaama työryhmä tekee musikaalia taidolla, onnistuu upeasti sekä joukkokohtauksissa että yksilösuorituksissa ja tuo katsojien eteen valmiin, hurmaavan, jännittävän ja nautittavan kokonaisuuden. Kiitoksia ja onnea koko porukalle, tämä on hieno!

sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Palkkamurhaajan painajainen @ Helsingin kaupunginteatteri

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos HKT!
kuvat © Mirka Kleemola
Arena-näyttämöllä sai 6.9. ensi-iltansa Palkkamurhaajan painajainen, jota minä katselin 29.9.

Palkkamurhaaja Ralph (Santeri Kinnunen) majoittautuu hotellihuoneeseen, jonka ikkunasta hän tähtäilee tärkeää todistajaa, joka hetkenä minä hyvänsä tuodaan oikeustalolle. Naapurihuoneeseen asettuu itsemurha-aikeissa oleva valokuvaaja Frank (Iikka Forss) josta onkin sitten Ralphille vähän enemmän vaivaa. Mukana menossa pyörii hotellipalvelija (Antti Peltola), Frankin vaimo Laura (Sanna Saarijärvi) ja tämän uusi rakkaus Edgar (Jouko Klementtilä) sekä poliisi (Sauli Suonpää).

Vauhdikas meno on koko ajan lavalla ja yleisöllä on hauskaa. Tämä on tehty tarkasti ja huumori toimii. Näyttelijät ovat loistavia, ilmeet, eleet ja muu lavalla olo on harkittua ja hahmoista sekä kohtauksista otetaan kaikki irti. Santeri Kinnunen ja Iikka Forss ovat oikein mainioita, molemmat tekevät hahmoistaan uskottavia ja heidän työskentelyään lavalla on kivaa ja hauskaa katsoa. Erityispisteitä Ralphin letkeästä liikehdinnästä! Kaksikon lisäksi myös muut näyttelijät tekevät taitavaa työtä. Koko porukka osaa tehdä juuri oikeita juttuja saadakseen yleisön nauramaan ja nauttimaan.

Peter Ahlqvistin lavastus on tyylikäs ja toimii hienosti, kaksi huonetta erottuu selvästi, mutta niiden välillä liikutaan sujuvasti ja ne ovat molemmat vähän erilaisia. Yhtenäinen tyyli silti molemmissa huoneissa, kuten hotelleissa yleensä onkin. Hotellitunnelma välittyy muutenkin sujuvasti ja lava näyttää hienolta. Lavaa käytetään hyvin, siellä liikutaan luontevasti pitkin ja poikin ja varsinkin samaan aikaan otetut askeleet ja "peilikuvana" tai siis samalla tavalla samaan aikaan tehdyt jutut molemmissa huoneissa oli toteutettu kivasti.

Kokonaisuutena tosi hauska, ei liian vakavaa tai totista, vaan juuri sopivan kevyellä otteella tehty ja oikein onnistuneesti toteutettu, sopivan pituinen nauruhetki taitavien näyttelijöiden tarjoilemana.


lauantai 30. syyskuuta 2017

Vanja-eno @ Järvenpään teatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Järvenpään teatteri!
kuvat © Jarkko Antikainen
Järvenpään teatterissa sai 9.9. ensi-iltansa Anton Tšehovin Vanja-eno.

Ollaan Venäjällä, maatilalla, jossa Vanja-eno (Heikki Simolin) ja sisarentytär Sonja (Maiju Tuovila) tekevät töitä. Loman viettoon saapuu eläköitynyt professori Aleksandr (Seppo Pirskanen) nuoren vaimonsa Jelenan (Outi Pippuri) kanssa. Maatilalla vierailee ahkerasti lääkäri Astrov (Kalle Tahkolahti) ja siellä ovat myös Vohveli (Jyri Pekonen), vanha lastenhoitaja Marina (Elina Mustonen) ja professorin ensimmäisen vaimon äiti Maman (Elina Mustonen).

Heti alkuun sanon, että tykkäsin tästä tosi tosi paljon ja minusta tämä oli hieno ja tyylikkäästi ja mielenkiintoisella tavalla toteutettu. Yhtään en tiennyt mistä tarina kertoo enkä siis tiennyt mitä odottaa, mutta oikein hyvällä tavalla täytettiin ne odotukset, mitä minulla vähän jossain ajatuksissa oli. En ollut myöskään käynyt Järvenpään Kellariteatterissa ennen, mutta olipas se kiva tila ja sopi hyvin tähän esitykseen.

Suosikkihahmoni oli Kalle Tahkolahden lääkäri Astrov. Tahkolahti tekee onnistuneen roolin ja hänen hahmostaan on helppo pitää. Erityisesti Jelenan ja lääkärin yöllinen kohtaus sekä Vanjan, Astrovin ja Vohvelin viinoittelu näyteltiin luontevasti ja toimivasti. Outi Pippurin Jelenasta pidin myös, hän oli oikein valoisa ja hurmaava, huolettoman oloinen hahmo, mutta turhautunut ja päättäväinenkin pariin otteeseen. Seppo Pirskasen professori ja Heikki Simolinin Vanja jäivät myös mieleen. Kaikissa hahmoissa oli jotain, mistä pidin, ja jokaisessa oli myös mielenkiintoisia yksityiskohtia, jotka saivat miettimään, että mitäs tämä hahmo ajattelee tästä tai tästä jutusta ja miten hän suhtautuu erilaisiin tilanteisiin.

Samuli Reunasen ohjaus on taitava ja oikein mainio. Lavalla on vauhtia, ääntä ja liikettä, mutta myös hiljaisuutta, pieniä eleitä ja merkitseviä katseita. Jokaissa näytöksessä on oma "teemabiisi" tai miksi sitä sanoisi, ja erityisesti Can't Help Falling in Love ja Fever toimivat loistavasti. Höyhenten heittely, puhaltelu ja muu viskominen sopii esityksen tunnelmaan hyvin, samoin liidulla piirtely. Valot ovat monessa kohtaa sopivasti suunnatut, näyttelijöiden varjot nousevat seinille ja elävät siellä omaa elämäänsä. Lavastusta ei ole kovin paljoa, mutta se on harkittua ja käytännöllistä ja toimii hyvin tarinan tukena.

Tämä oli kiva. Tyylikäs ja hieno, vauhdikas, hauska, vähän hämmentävä mutta ajatuksia herättävä. Viihdyttävä, taitavasti toteutettu ja huolella tehty, onnistunut kokonaisuus.


maanantai 25. syyskuuta 2017

Viimeinen laiva @ Turun kaupunginteatteri

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos Turun kaupunginteatteri!
kuvat © Otto-Ville Väätäinen
Turun kaupunginteatterissa nähtävä Viimeinen laiva sai ensi-iltansa 15.9., minä seilasin laivan kyydissä 23.9.

Gideon Fletcher (Olli Rahkonen) palaa takaisin Wallsendiin oltuaan poissa 14 vuotta. Lapsuuden kotikaupungissa telakka on kuolemaisillaan eikä mikään ole muutenkaan samoin kuin ennen. Nuoruuden rakastettu Meg (Anna Victoria Eriksson) on mennyt kihloihin Arthurin (Jussu Pöyhönen) kanssa eikä otakaan meriltä palaavaa entistä rakkauttaan vastaan kovin innokkaasti. Ilman telakkaa työttöminä olevat pettyneet ja kiukkuiset telakkakaupunkilaiset taas päättävät rakentaa vielä viimeisen laivan.

Musiikki on Stingin käsialaa ja se soikin hienosti peruskorjatun talon päänäyttämöllä. Erityisesti Telakka, Isän saappaatEi muuta oo, Kunnioittakaa vainajaa ja Kummitusjuttu olivat minusta oikein hyviä. Näyttämöllä oleva porukka laulaa hienosti ja kaikkia kuuntelee mielellään, mutta erityisesti Olli Rahkosen, Anna Victoria Erikssonin ja Jonas Saaren äänet jäivät soimaan päähän. Jouni Prittisen koreografiat ovat onnistuneita ja varsinkin joukkokohtauksissa näyttelijät pääsevät loistamaan.

Hahmoista pidin etenkin Olli Rahkosen Gideonista, joka on kokonaisuutena tosi hyvin onnistunut hahmo. Anna Victoria Eriksson välittää hyvin Megin ajatukset, kun tämä pohtii tunteitaan kahden miehen välillä. Kalle Kurikkala näyttelee Megin poikaa Tomia ja tekee hyvän roolin. Nuori Tom tapaa isänsä ensimmäistä kertaa ja opettelee tuntemaan miehen, josta on kuullut mutta jota ei ole tavannut. Mainitaan vielä Jonas Saari, joka laulaa komeasti ja on myös uskottava ja vakuuttava Jackie White. Suosikkihahmoa minulla ei kovin selkeästi ollut, mutta Taneli Mäkelän isä James O'Brien oli kyllä hurmaava ja mukava hahmo, josta pidin paljon.

Kokonaisuutena tätä oli kiva katsoa, tarina piti otteessaan, lava näytti hyvältä, näyttelijät olivat loistavia, joukkokohtaukset onnistuneita ja esimerkiksi kipinäsuihkut, joita nähtiin muutamaan otteeseen hitsauskohtauksissa olivat hienoja. Telakkatunnelma välittyy katsomoon selkeästi, samoin pubi-/baaritunnelma. Ja baari/pubi näyttää tosi hyvältä myös, kiitos lavastaja Jani Uljas tyylikkäästä ja mainiosta näyttämäkuvasta. Ohjaaja Mikko Kouki on saanut tarinasta esille ne tärkeimmät asiat ja onnistuneita yksityiskohtia jokaiseen hahmoon. Katsomossa viihtyy, musiikki kuulostaa hyvältä ja hahmojen tarinat koskettavat, ei kai enempää voi pyytääkään. Hyvää työtä!


perjantai 15. syyskuuta 2017

Mechelin @ Keski-Uudenmaan Teatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos KUT!
kuvat © Sebastian Rosenberg
Näin Mechelinin ensimmäistä kertaa harjoituksissa 16.3. ja nyt uudestaan kantaesityksessä 8.9.

Heikki Lundin käsikirjoittaman esityksen rooleissa nähdään Seppo Halttunen, Anna-Leena Sipilä ja Jari Hämäläinen. Esitys kertoo Leo Mechelinistä, unohdetusta suomalaisesta valtiomiehestä. Erään lehden urheilutoimittaja (Seppo Halttunen) saa päätoimittajalta (Jari Hämäläinen) tehtäväkseen kirjoittaa laajan artikkelin Leo Mechelinistä itsenäisyyden juhlavuoden suurnumeroon. Toimittajasta tehtävä tuntuu ylivoimaiselta, koska hän ei tiedä koko Mechelinistä mitään. Apua tulee kuitenkin yllättävältä taholta, kun Mechelinin läheinen työtoveri Tekla Hultin (Anna-Leena Sipilä) tulee valaisemaan toimittajaa siitä, kuka oikein oli Leo Mechelin. Oman mielipiteensä hänestä esittävät myös esimerkiksi Lenin ja Paasikivi (Jari Hämäläinen).

Osasinpas muuten kertoa, että Suomessa on ollut sellainen merkittävä mies kuin Leo Mechelin, kun historiantunnilla näitä tärkeimpiä suomalaisia mietimme. Sivistävää selvästi tämä teatterissa käynti. Tämä siis keväällä harjoitusten katselun jälkeen, enpä silloin muistanut, että ai niin, Mechelin osallistui Nokian perustamiseen. Nyt muistan senkin. Tarina vaatii siis ainakin kaksi katselukertaa, varsinkin jos ei tiedä Leo Mecheliniä ennalta, kuten moni ei varmasti tiedä. Ensimmäisellä kerralla minulle jäi kyllä kaikenlaista mieleen, mutta tällä toisella kerralla oli paljon helpompi seurata mitä lavalla tapahtui ja ehti keskittymään esityksen huumoriin ja hahmoihin tarkemmin kuin ensimmäisellä katsomiskerralla.

Hahmot on hyvin rakennettu ja näyttelijät ovat löytäneet rooleihinsa lisää syvyyttä. Erityisesti Anna-Leena Sipilän Tekla Hultin nousee esiin. Sipilä tekee varman roolin, kaikki hahmon ilmeet ja eleet sekä puhetyyli sopivat Hultinin aikaan. Vuorosanoista ja hyvin kirjoitetuista hahmoista kiitos kuuluu toki esityksen käsikirjoittaja-ohjaaja Heikki Lundille, joka on löytänyt hyviä piirteitä niin nykyajan kuin historiankin hahmoille. Seppo Halttunen on luonteva ja uskottava urheilutoimittaja ja tekee hyvän roolin. Jari Hämäläinen on tuonut historiallisiin hahmoihinsa lisää huumoria ja yksityiskohtia ja onnistuukin jokaisessa hahmossaan hyvin.

Esitys on tiivistynyt ja kulkee nyt oikein jouhevasti eteenpäin. Se muistuttaa historian luentoa tai oppituntia, mutta opettaa katsojan tuntemaan Leo Mechelinin sujuvalla ja toimivalla otteella olematta puuduttava tai liian tuhti tietopaketti. Onnistunut kokonaisuus, jota katsoo mielellään ja joka kertoo mielenkiintoisen, todellisen tarinan unohdetusta suurmiehestä. Esityksessä tulee ilmi niin paljon historiallisia yksityiskohtia, että siinä riittäisi uusia oivalluksia vaikka kuinka monelle katselulle. Tärkein tulee kuitenkin selväksi heti ensimmäisellä kerralla - Leo Mecheliniä ei olisi kuulunut unohtaa.


maanantai 28. elokuuta 2017

Myrskyluodon Maija @ Helsingin kaupunginteatteri

Näin esityksen medialipulla, kiitos HKT!
kuvat © Tapio Vanhatalo
Helsingin kaupunginteatterissa sai ensi-iltansa 24.8. musikaali Myrskyluodon Maija.

Maija Loviisa Mickelintytär (Laura Alajääski) asustaa perheensä kanssa Ahvenanmaalla ja viettää rauhallista ja luonnonläheistä elämää, kunnes eräänä päivänä kyläilemään saapuu Janne (Aaro Wichmann) isänsä Erkerin (Kari Mattila) kanssa. Janne tahtoisi Maijan vaimokseen ja näin myös tapahtuu. Nuoripari lähtee asumaan Myrskyluodolle, jossa ollaan luontoäidin armoilla eikä ympäröivä meri sääli ketään, sen saa Maija karvaasti kokea.

Täytyy myöntää, että kyllä soi loppupäivän päässä Myrskyluodon Maijan tunnussävelmä, joka kajahti ilmoille heti esityksen alkuhetkillä. Niin hienosti ja komeasti kaikuivat tutut sävelet! Noiden sointujen lisäksi en sitten tiennytkään Maijan tarinasta mitään, joten odotin innolla että mitäs kaikkea tapahtuu ja ketäs kaikkia nämä tyypit täällä lavalla ovat? Mieleen jäivät erityisesti Maijan veli Jan (Sami Paasila) ja se silakka-kohtaus, kuolemaa ennustava Marras (Mikko Paloniemi), Vallborg (Marjut Toivanen) ja suutari Pelle (loistava Antti Timonen), joka hurmasi Myrskyluodon lasten lisäksi luultavasti koko katsomon.

Laura Alajääsken Maijaa ja hänen kasvutarinaansa on hieno katsoa, Alajääski laulaa upeasti ja on eloisa, leikkisä ja huoleton Maija, sekä myös itsenäinen, rakastava, vahva ja onnellinen Maija. Hyvin rakennettu rooli ja Maijan tunteet on helppo aistia yhdeksännelläkin rivillä. Janne ei tässä ole niin suuressa roolissa kuin Maija, mutta Aaro Wichmann tekee hyvää työtä ja pidin varsinkin Janne, Maija ja lapset-kohtauksista sekä Jannen laulusta nuoren parin suunnatessa Myrskyluodolle. Lapsijoukko tekee myös hyvät roolit, ja intoa ja vauhtia sekä taitoa riittää monessa kohtauksessa.

Välillä lavalla on vähän liikaa kaikkea, kun siellä ovat Maija ja muut myrskyluotolaiset, kyläläisiä ja vielä luonnonhenkiäkin, ja kaikki tekevät jotain eikä mihinkään oikein ehdi keskittyä. Luonnonhenkiä katselee kyllä mielellään, heidän eläväinen ja salaperäinen liikkumisensa pitkin lavaa kiehtoo. Myös kekseliäästi toteutettuja lokkeja on kiva seurata, olivatpa ne hienoja! Valomaailmassa sinisyys korostuu ja selväksi tulee, että meri on vahvana läsnä.

Kokonaisuudessaan tykkäsin Maijasta paljon. Parasta on ehdottomasti musiikki, joka soi kauniina, leikkisänä ja täynnä tunnetta ja jota voisi kuunnella vaikka kuinka kauan. Myös Maija Vilkkumaan sanoitukset toimivat hienosti. Näyttelijät tekevät vahvaa työtä, ja Laura Alajääsken Maija on pakko mainita vielä uudelleen, hän on roolissa todella hyvä. Hieno paluu kotitalolle kaupunginteatterilta, tämä on tosi hyvä!