lauantai 11. toukokuuta 2019

Pasi Was Here @ Lahden kaupunginteatteri

kuvat © Aki Loponen
Pasi Was Here menee vielä kerran, 18.5!

Veikko Nuutisen kirjoittama Pasi Was Here on esitetty KOM-teatterissa ja Tampereen Työven Teatterissa ennen tätä Lahden versiota, ja se on voittanut parhaan kotimaisen näytelmän Lea-palkinnon. Minä olen kuullut siitä ihan valtavan paljon kaikkea hyvää ja suorastaan kiehunut odotuksesta kun en ole missään välissä oikein tätä ehtinyt katsomaan. Nyt kuitenkin lyöttäydyin siskoni lukioretkelle matkaan ja suuntasin lukiolaisten kanssa kohti Lahtea ja Eero-näyttämön eturiviä. Oli jo vihdoin aikakin!

Näytelmä kertoo Pasista (Jarkko Miettinen) ja Hemmosta (Teemu Palosaari), kahdesta pojasta, jotka kasvoivat erilleen ja saivat ihan erilaiset elämät. Hemmo kuulee, että lapsuuden aivan paras kaveri, Pasi, on ampunut itsensä. Siitä lähtee matka nuoruuteen ja lapsuuteen, 80-luvulle, yritys selvittää, mitä tapahtui, miksi ja miten. Miten heidän tiensä kulkivat niin eri tavoin? Onko kaikelle jokin selitys? Rooleissa nähdään Miettisen ja Palosaaren lisäksi Liisa Vuori ja Tapani Kalliomäki, joilla on molemmilla monta roolia.

Tämä oli ihan loistava! Osasin odottaa, että esitys iskee, mutta kyllä se, miten paljon pidin tästä, silti yllätti. Pasi Was Here on mestarillisen hieno kuvaus elämästä, välittämisestä, lapsuudesta, nuoruudesta, aikuisuudesta, kasvamisesta, ulkopuolisuudesta ja ystävyydestä. Se tuo lavalle koskettavan, hauskan, samaistuttavan, ilahduttavan ja kouraisevan kuvauksen ihmisistä, ystävistä ja erilleen ajautumisesta. Tässä on muutama niin hieno kohtaus, että oikein sielua värisytti kuinka upeaa esityksen tekemistä lavalla näki. Erityisesti Hemmon veneretken muistelu pannuhuoneessa, Hemmon ja Pasin tappelu Pasin isän tullessa kotiin ja se, kun Hemmo kertoi, kuinka Pasi oli soittanut ovikelloa, mutta hän ei mennyt avaamaan, jäivät kohtauksista tiukasti mieleen pyörimään. Jäi näiden lisäksi myös hauskoja juttuja sentään muisteltavaksi, ne pikkupoikien iloiset kiherrykset päiväkodissa, yhteiset pelihetket, ystävyys ja ilo, kaikki se, joka teki Pasin ja Hemmon lapsuudesta ja nuoruudesta hyvän. Jäin myös miettimään sitä, mikä määrä huonoa kohtelua tai epäonnea riittää kääntämään elämän väärään suuntaan, ja miten menneisyys vaikuttaa tulevaisuuteen, ja stä, miten ihmiset ajautuvat erilleen. Tässä tulee hienosti esiin se, miten ihmiset reagoivat asioihin eri tavoin ja miten elämä ei ole niin yksinkertaista kuin luulisi.

Teemu Palosaari on ollut tosi hyvä kaikessa, missä olen hänet nähnyt, ja nytkin hän onnistuu roolissaan hienosti. Palosaari tuo Hemmon lavalle voimakkaasti ja uskottavasti, kaikki pienet yksityiskohdat, ilmeet ja eleet tukevat hahmon mielenmaisemaa ja Palosaaren työskentelyä on ilo seurata. Hemmo on loistava hahmo ja Palosaari tekee hänestä upean tulkinnan, hän on luonteva niin viisivuotiaana kavereita etsivänä pikkupoikana, rakkaustunteiden parissa sekoilevana nuorukaisena kuin aikuisena, lapsuudenystävänsä kuolemasta järkyttyneenä miehenäkin. Jarkko Miettisen Pasi on mahtava, Miettinen tekee tarkkaa työtä ja hän on selvästi sisäistänyt hahmon ja tämän sisäisen maailman. Pasi on myös hyvin kirjoitettu hahmo, hänen elämäänsä mahtuu kaikenlaista ja Miettisen roolityö kuvaa Pasin kasvamista vaikuttavalla tavalla. Kaksikko Palosaari ja Miettinen pelaavat hienosti yhteen, he tuovat katsojien eteen aidolta tuntuvan kuvan ystävyydestä, iloineen ja suruineen.

Tapani Kalliomäki on varsin riemukas monessa roolissaan, erityisesti Sinikka Pillukka-Pallukka-Pollukka, opettaja, Laktoosilerssi ja Pasin isä vakuuttivat. Kalliomäki saa pienillä eleillä tuotua hahmoihinsa niin huumoria kuin uhkaavuutta, iloa, pettymystä ja ystävällisyyttäkin. Hän on roolissa kuin roolissa vakuuttava ja tekee vahvaa työtä. Liisa Vuori on mainio varsinkin kuusivuotiaana lapsena tarhassa sekä Hemmon äitinä, kylläpäs on loistavat hahmot nämä ja Vuori ottaa rooleistaan kaiken irti. Hän tekee luontevaa työtä esityksen läpi ja Turnajaiskepin sekä normijätkän rooleista Vuori jäi ihan erityisesti mieleen. Koko näyttelijänelikko luo lavalle sopivassa suhteessa jännitteitä ja kaikenlaisia suhteita hahmojen välille. Pidin myös siitä, että yksikään hahmo ei ollut yksiulotteinen, vaan kaikilla riitti monenlaisia piirteitä ja yksityiskohtia, eikä kukaan myöskään ollut pelkästään oikein toimiva ja fiksu, vaan kaikki toimivat välillä väärin tai ainakin kyseenalaisella tavalla, ja se toi esiin sen, kuinka vaikeaa elämää on elää "oikein".

Valtavasti hauskoja, kekseliäitä ja fiksuja yksityiskohtia tässä, Loves-testi, Pasin huoneen nostalgiset tavarat, kasarivaatteet, ne kuvia vaihtavat lasit (googlailu paljasti kojeen nimeksi View-Master), Pamela Anderson-juliste... Vaikka en olekaan 80-luvulla elänyt, osa jutuista oli minullekin tuttuja, minun lapsuudessanikin on siis joitain näytelmässä mainittuja asioita vielä ollut. Ja tokihan niitä vieläkin on. Visuaalisesti esitys on ajankuvalle uskollinen ja Tiina Hauta-aho löytyy niin lavastuksen kuin puvustuksenkin taustalta, hän on luonut kasaria henkiviä näyttämökuvia ja kekseliäästi ja toimivasti toteutetun Kellarpellon maiseman. Ja se Pasin kannettava kotitalo erityisesti saa pisteet.

Esitykseen mahtuu paljon kaikenlaista, se saa synkkiä sävyjä ja toisessa hetkessä kaikki on hurjan hauskaa, ihmisten valinnat ja elämät vaikuttavat välillä loogisilta ja välillä kummallisilta ja typeriltä. Käsikirjoitus pitää esityksen hyvässä rytmissä ja on täynnä hienoa ja näppärää kieltä. Ainoa miinus niistä vilkkuvista valoista, jotka aina pidemmän kohtausvaihdon aikana välkkyivät, niitä oli vähän liikaa käytetty. Muuta moitittavaa esityksestä en sitten keksikään, eli aika lailla napakymppi tämä näytelmä!

Herkkua kuin heinänteko @ Uusi Iloinen Teatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos UIT!
kuvat © Harri Hinkka
Taas koitti Uuden iloisen Teatterin revyy-ensi-ilta ja sitä juhlittiin 9.5., tuttuun tapaan Linnanmäellä Peacock-teatterissa.

Esitys on nimeltään Herkkua kuin heinänteko, ohjauksesta vastaa Sari Siikander, koreografiasta Mikko Ahti ja käsikirjoituksesta Katariina Havukainen, Arttu Kapulainen, Ville Majamaa, Hannes Suominen ja André Wickström. Lavalla nähdään Kai Vaine, Nina Tapio, Sinikka Sokka, Sami Hintsanen, Panu Vauhkonen, Katariina Havukainen, Antti Lang, Pihla Penttinen, Emil Hallberg, Jutta Helenius, Katri Mäkinen ja Antton Laine. Orkesterina toimii Jean S.

Homma lähtee varsin reippaasti ja tyylikkäästi liikkeelle Peacockissa paalataan taas-nimisen biisin/kohtauksen voimin ja puolitoistatuntinen kuluu kuin siivillä. Suurin osa sketseistä/kohtauksista toimii ja kokonaisuutena tämä on varsin onnistunut ja viihdyttävä esitys. Muutama kohta meni minulta kuitenkin vähän ohi eikä huumori uponnut, mutta teatteriseurana ollut isäni taas piti juuri niistä kohdista, jotka eivät minuun iskeneet. Mielipidekysymys siis, kuten viihde ja teatteri noin yleensäkin on. Naurua kuului ympäri katsomoa melkein koko ajan ja muutaman kerran remahti koko katsomo reippaaseen hekotteluun ja aploodeeraukseen. Tässä oli siis muutama kohta, josta en niin välittänyt, pari ihan hämmästyttävän loistavaa kohtausta ja näiden lisäksi tasaisen varmasti toteutettuja ja teräviä hetkiä, jotka pitivät otteessaan ja toivat iloisen mielen. Nokkelia huomioita nykymaailmasta, kuten UIT:n esityksissä yleensäkin, ja pääosin nämä huomiot ovat jalostuneet varsin toimivaksi huumoriksi myös lavalle.

Erityisesti esiin nousivat alkubiisi, Facebook-kirjoitteluun tarttuvat kohtaukset naisten ja miesten näkökulmasta, joogatunti, kuljettajan humala-asteen tarkastaminen puhallutusvälineiden puuttuessa ja poikaystävän esittäytyminen rakkaansa perheelle. Antti Lang ja Panu Vauhkonen tarjoilivat puhallutuskohtauksessa kyllä sellaista menoa että oksat pois, olipas mainio kohtaus ja hienoa työtä molemmilta näyttelijöiltä. Tällä tavalla kun humalaisia kuskeja testattaisiin tosielämässäkin niin luulisi, ettei innostaisi rattiin lähteä alkoholia nautittuaan. Antti Lang loistaa lavalla muutenkin, hän on mahtava jokaisessa kohtauksessa jossa on mukana. Mainitaan vielä Langin hahmo, joka tutustuu ensimmäistä kertaa naisystävänsä perheeseen, siinä hän tekee aivan upeaa työtä, ja kohtaus on kokonaisuudessaan hillittömän hieno. Sinikka Sokalle myös pisteet tästä, samoin Vanha Nainen-otsikolla kulkevasta kohtauksesta, jossa Sokka esiintyy koskettavasti ja taustalla on kaunis pyörätuolitanssikoreografia. Facebookin maailmaa piikitteleville biiseille kehuja myös, varsin nokkelaa sanailua niissä ja ihan samaistuttavaa ja tutun kuuloista menoa. Pihla Penttiselle aplodit myös, hän on loistava varsinkin vessakohtauksessa rentouttavasta mökkielämyksestä kertoillessaan. Ja vielä Kai Vaineelle Sami Kurosen roolissa ja Katariina Havukaiselle yleisesti kehut ja kiitokset.

Tanssia mahtuu esitykseen hyvä määrä, ja siitä vastaavat koko porukan lisäksi erityisesti Emil Hallberg, Jutta Helenius, Antton Laine ja Katri Mäkinen. Olipa kiva nähdä varsinkin Hallberg lavalla, olen häntä (totta kai) nähnyt Salatuissa Elämissä jonkin verran, vaikka en Salkkareita katsokaan, ja nyt siis tässä esityksessä näin hänet ensimmäistä kertaa jossain muussa roolissa. Tosi taitavaa tanssia sekä häneltä että muilta, kyllä on ilo katsoa, kuinka taitavasti jotkut osaavat liikettä käyttää ja toteuttaa koreografin näkemyksiä. Mikko Ahdin koreografialle täysi kymppi, esitykseen mahtuu paljon upeita tanssihetkiä ja liike toimii joka kohtauksessa tosi hyvin, jälleen kerran siis riitti ihasteltavaa tanssijoita katsellessa. Musiikki soi komeasti ja Jean S. tarjoaa tuttuun tapaansa monenlaisia säveliä esityksen mausteeksi ja heidän soittonsa takaa esitykselle toimivat raamit.

Herkkua kuin heinänteko nousee näkemistäni UIT:n esityksistä suosikikseni lavastuksen näkökulmasta, tähän esitykseen on tuotu hohtoa ja tyyliä lavan täydeltä, kaikki toimii silmiä hivelevästi ja näyttämökuvat ovat hienoja. Lavastussuunnittelu on Janne Siltavuoren käsialaa ja hän on siinä siis onnistunut oikein mainiosti. Elina Riikosen puvustus on myös osunut kohdilleen, monessa kohtauksessa puvut oikein nousevat esille ja saavat huokailemaan ihastuksesta. Varsinkin ne yhteensopivat punaiset puvut yhdessä porukan joukkokohtauksessa miellyttivät silmää. Sari Siikander on ohjauksellaan taannut esitykselle sujuvan rytmin ja rakentanut yhdessä muun työryhmän kanssa paljon hienoja kohtauksia ja yksityiskohtia, hyvää työtä häneltä siis myös. Ja parivaljakko Siikander - Ahti selvästikin tuottaa aika näppäriä esityksiä, heidän ohjaamansa ja koreografioimansa on myös viime- ja tänäkesänä esitettävä Kaunis Veera-musiikkikomedia, josta pidin kovasti. Siitä voi lukea tästä, jospa tänäkin kesänä harrastettaisiin kotimaan matkailua ja suunnattaisiin Muurameen.

Kokonaisuutena tämä on nautittava ja hauska paketti, jossa saa ihastella taituruutta niin näyttelemisen, tanssin, laulun, musiikin kuin huumorinkin maailmassa. Vähän jäi muutama juttu mieleen pyörimään siksi, että ne eivät iskeneet minuun ja näin tekivät kokonaisuudesta vähän epätasaisen, mutta lähes kaikki kohtaukset kuitenkin saivat nauramaan ja nauttimaan täysillä. Tekijäporukka on valtavan taitavaa ja upeaa, he tuovat lavalle reippaan shown ja piristävät varmasti millaista päivää tahansa. Innolla odotan taas ensi kevättä ja sitä, mitä silloin on luvassa, mutta sitä ennen muistelen tyytyväisenä tätä esitystä ja suosikkikohtiani siitä.

Suomalaisen musiikkiteatterin klubi, osa 4 @ Musiikkiteatteri Kapsäkki

kuvat © Susanna Salmi
Musiikkiteatteri NYT (Panu KangasPetteri Hautala, Anni KajosPetri KnuuttilaSini Koivuniemi ja Linda Hämäläinen) ja Eeva Kontu ovat yhdistäneet voimansa ja tuoneet lavalle neljän klubi-illan konserttisarjan, viimeinen eli neljäs ilta oli 7.5. Suomalaisen musiikkiteatterin klubilla tutustuttiin tällä kertaa tuoreimpiin ja tuleviin suomalaisiin musikaalisäveliin. Asiantuntijavieraana oli Ulriikka Heikinheimo ja paikkana Musiikkiteatteri Kapsäkki. Ensimmäisen klubin aihe oli suomalainen musiikkiteatteri viime vuosituhannella (silloin en ollut paikalla, vaan Lontoossa teatterikatsomossa) ja toinen klubi (josta olin nauttimassa) käsitteli vuosien 2000-2010 suomalaisia musikaaleja. Kolmannella klubilla käsiteltiin teoksia vuodesta 2010 eteenpäin. Alkuun kuultiin tiivistelmät siitä, mitä edellisillä klubeilla on kuultu, ja sitten siirryttiin varsinaiseen aiheeseen. Ai että kun haluaisin Häräntappoase-musikaalin joskus nähdä, siitä yksi biisipätkä on ollut jokaisessa tiivistelmäpotpurissa ja se kuulostaa mahtavalta. Näytelmänä ja kirjana Häräntappoase onkin jo koettu, eli musikaali olisi hyvää jatkumoa siihen. Ehkäpä se taas tulee ohjelmistoon jossain pian. Mutta asiaan!

Klubilla kuultiin siis sekä viime vuonna/tänä keväänä ensi-iltansa saaneista esityksistä biisejä ja muutama ensiesityskin, syksyllä ensi-iltaan tulevista jutuista. Näistä tämän klubin esityksistä olin nähnyt neljä, eli Seksimusikaali, Yksinäisten kaupunki, Musta Saara ja Vain Jouluelämää. Lisäksi kappaleita kuultiin esityksistä Donkey Hot, Putkiremontti, Peter Pan, Tytöt 1928, Lauluja tusinalle, Kohtaamisia (esityksen työnimi), Kepeä elämäni, Poikabändi ja Opus Deus. Näistä Peter Pan on minulla ohjelmassa vielä tässä kuussa, ja syksyllä olisi tarkoitus ainakin Opus Deus ja Poikabändi nähdä. Taas kerran paljon kivoja biisejä ja monipuolisesti esityksiä valittu klubin ohjelmaan, oikein mukava oli tutustua näihinkin teoksiin, ja paljon kiinnostavia esityksiä mahtuu viimeisen vuoden ja tulevan syksyn ohjelmistoon.

Biiseistä varsinkin Taide on kärsimys (Donkey Hot), Peter angstaa ja bailaa (Peter Pan), Halpoja likkoja Tampereelta (Tytöt 1918), Koska tonttu voi (Vain Jouluelämää), Itsemurhakvartetti (Lauluja tusinalle), Olin nuori (Kepeä elämäni), Toijala takaisin (Poikabändi) ja Kuninkaan laulu (Opus Deus) jäivät mieleen. Varsinkin ensimmäisenä biisinä kuultu Taide on kärsimys oli melkoinen pläjäys, ja Linda Hämäläinen ja Petri Knuuttila vetäisivät sen varsin mallikkaasti. Myös riemukas Koska tonttu voi oli mahtavaa kuulla uudelleen, biisi on Musiikkiteatteri NYTin jäsenten käsialaa ja aivan loistava. Olin nuori on Eeva Kontun sävellys Uuno Kailaan runosta ja se kuulosti tosi hienolta ja kauniilta, Kailaan runoista tykkään kovasti ja ne toimivat laulettuina tosi hyvin, niin tämäkin. Myös asiantuntijavieraana olleen Ulriikka Heikinheimon biisit olivat mainioita, eli Itsemurhakvartetti ja Kohtaamisia-työnimellä kulkevan esityksen kappale Riittääkö muisto rakkaudesta.

Tuttuun tapaan sekä Musiikkiteatteri NYT että Eeva Kontu esiintyivät taitavasti ja toivat viimeisellekin klubi-illalle ison annoksen huumoria, koskettavia hetkiä, vauhdikasta menoa, rauhallisia pätkiä ja kaikenlaista muuta mukavaa. Biisien kautta käytiin läpi monenlaisia tunteita ja tyylejä ja kaikista kappaleista porukka suoriutui näppärästi. Olikohan se niin, että 89 biisiä oli näillä neljällä klubilla yhteensä, huikea määrä! Siihen mahtuukin kaikenlaista menoa, ja tosi kivasti eri tyylisiä ja sisällöllisiä kappaleita porukka oli neljän illan kokonaisuuteen koonnut, ja varsin onnistunut ja hieno klubikokonaisuus tämä oli ja on. Mahtavaa, että Musiikkiteatteri NYT ja Eeva Kontu nämä illat näin hyvällä otteella ja taidolla toteuttivat, oli ilo nauttia katsomossa. Kiitoksia siis NYT & Kontu!

Onpas ollut mukavat kolme klubikertaa, vähän jäi harmittamaan, kun ensimmäiselle klubille en päässyt, siellä olisi varmastikin ollut yhtä hauskaa ollut kuin muillakin kerroilla. Onneksi sentään nämä kolme klubi-iltaa ehdin kokemaan ja näiden perusteella uskaltaa sanoa, että suomalainen musiikkiteatteri on monipuolista, kunnianhimoista, ammattitaitoista, upeaa, kaunista, taitavaa ja hauskaa, ja sitä tehdään monella suunnalla ja monenlaisista aiheista. Hyvässä vauhdissa on siis suomalainen musikaalitekeminen. Suomalaisen musiikkiteatterin klubin parhaita paloja pääsee nauttimaan vielä Porissa Lainsuojattomat-festivaalilla 16.5. ja Tampereen Teatterikesässä 10.8., eli ei kun suunta sinne, jos ei Kapsäkkiin ole kevään aikana ehtinyt, tai jos uudelleen haluaa fiilistellä hienoja suomalaisia musikaalisäveliä taitavan porukan esittämänä.

lauantai 4. toukokuuta 2019

Kaikenlaista bloggaamisesta ja teatterista (Teatterinna 5 vuotta!)

Huh heijaa, viisi vuotta täynnä blogin ensimmäisestä postauksesta!


4. toukokuuta 2014 julkaisin siis Teatterinna.-otsikolla postauksen, joka lupaili blogiin kirjoituksia niin luonnosta, kirjoista kuin teatteristakin, ja kuvia koirista, kissoista, hevosista, linnuista ja niin edelleen. No, ainakin teatteri ja kirjat ovat säilyneet! Olen 2015 jo siirtynyt selkeään linjaan siitä, miten kirjoitan teatteriarvosteluni, ja se on tähän päivään saakka jatkunut. Ensimmäisinä blogivuosina on sekalaista juttua mahtunut moneen postaukseen, mutta se, mitä haluan tähän blogiin kirjoittaa, on selvästi aika nopeasti tullut mieleen. Juttuja teatterista, kirjoista, tv-sarjoista ja elokuvista, eikä oikein muuta. Minullahan on ollut heppablogeja useampi kappale, ja itseasiassa Teatterinna syntyi tarpeeseen saada jokin alusta, jossa kirjoittaa nimenomaan arvioita, ne kun eivät hevosblogiin sopineet. Muistaakseni suunnittelin tänne laittavani enemmänkin hevosiin liittyvää tekstiä, mutta se jäi, ja hyvä niin.

Minulla on alusta asti ollut ajatuksena se, että en kirjoita kovinkaan kriittisesti, vaan enemmänkin niiden ajatusten pohjalta, jota esitys/kirja/elokuva/tv-sarja minussa herättää. Tosin kritiikki ja kriittisesti kirjoittaminen eivät siis tarkoita mitään moittivaa ja kielteisesti arvostelevaa tekstiä, vaan arviointia niin positiivisesti kuin negatiivisestikin. Haluan pitää tietyn positiivisen linjan, enkä alkaa etsimällä etsimään virheitä tai "huonoja" asioita mistään. Toki kirjoitan niiden mielipiteiden pohjalta, joita minulla on, mutta koska olen hyvin avoin uusille asioille, ainakin näin teatterin (ja kirjojen ja niin edelleen) parissa, en ole vielä törmännyt sellaiseen esitykseen/esitystyyliin/genreen/toteutukseen, jossa ei olisi ollut minusta tosi hienosti tehtyjä juttuja. Vaikka kaikki ei iskisikään, haluan aina mainita varsinkin ne jutut, josta pidin. Teatteri on taiteen lajina niin hieno, että vaikka sitä toki pitää arvioida kriittisesti, minä olen tähän mennessä vaikuttunut katsomossa ihan joka kerta, ainakin jostakin asiasta. Toisaalta pidän kirjoituksissani myös vähän huonona puolena sitä, etten arvostele esityksiä "kovemmin" - pitäisikö minun vain joskus kirjoittaa, että tuo ja tuo juttu olivat ihan tyhmästi toteutettuja ja en pitänyt niistä yhtään? Ehkä pitäisi, ehkä ei. Minulla on juuri tällä hetkellä kesken pääsykokeisiin lukeminen, ja yhtenä pääsykoekirjana on Taidekritiikin perusteet. Siinä todetaan, että kriitikon on hyvä tarkastella kirjoitustyyliään ja -tapaansa aika ajoin, ja vaikka en vieläkään näe itseäni "oikeana" kriitikkona - vaikka toisaalta taiteesta arvioivasti kirjoittava ihminen kai luokitellaan kriitikoksi - tiedän, että kirjoittamisessa voi kehittyä ja kehittyy jatkuvasti, varsinkin, jos kiinnittää huomiota siihen, miten kirjoittaa. Ehkäpä voisin seuraavalle viidelle vuodelle, tai tälle kuluvalle vuodelle ottaa tavoitteeksi oman kirjoittajaminäni tutkimisen. Itsensä kehittäminen millä tahansa osa-alueella on palkitsevaa ja hyödyllistäkin, eli oman kirjoittamiseni kriittinen tarkastelu on pelkästään hyväksi. Heti en kuitenkaan vaihda tätä positiivista linjaa, sillä maailmaan mahtuu teatterikritiikkiä laidasta laitaan, ja minulle tärkeintä esityksistä kirjoittamisessa on se, että kirjoitan ylös oman mielipiteeni, jotta esityksen muisto säilyy luettavaksi myöhemmin. Ja sama pätee siis kirjallisuuteen, elokuviin, tv-sarjoihin ja kaikkeen muuhun, josta kirjoitan arvosteluja. Kirjoitan niistä erityisesti siksi, että muistaisin, mitä ajatuksia ne minussa herättivät, mutta toki tiedän, että moni muukin näitä juttuja lukee, joten yritän kirjoittaa tekstit niin, että niistä saa myös käsityksen siitä, millainen esitys/kirja/leffa on ollut, ja ehkä joku lukija myös innostuu katsomoon/lukemaan suositusteni perusteella. Sehän on tietysti hieno juttu, ja vielä hienompi, jos esitys/kirja jne. antaa heille jotain, hauskan kokemuksen, ajattelemisen aihetta, koskettavan tarinan tai muuten vaikuttavan kokemuksen.

Blogissa on tämän viiden vuoden aikana ilmestynyt 263 postausta, sivun katselujen kokonaismäärä on 89 687 ja kuukaudessa lukijoita on kolmisen tuhatta, riippuen siitä, kuinka usein kirjoitan ja mistä. Eniten postauksia olen kirjoittanut 2017, joka onkin se vuosi, jolloin olen käynyt eniten teatterissa (tähän mennessä ainakin). Silloin ilmestyi tasan 60 postausta. Olen yllättävän aktiivisesti jatkanut Teatterinnan elinkaarta, hevosblogieni kohtalona on ollut kuihtua kokoon muutaman kuukauden jälkeen, ja nyt olenkin kirjoittana pysytellyt hevosblogimaailmasta poissa ainakin kaksi vuotta. Ihan jokaisesta näkemästäni esityksestä en ole kirjoittanut, mutta aika moni teatterikokemus on sanoitettuna tämän blogin uumenissa, ainakin listattuna Lavalla nähtyä-välilehdellä. Olen viimeisen vuoden aikana yrittänyt askarrella välilehtiä myös suosikkikirjoistani ja -elokuvistani, mutta niitä saa vielä tovin odotella. Blogiin on tosin tässä vuoden aikana, viisivuotissynttäreiden kunniaksi, tulossa lisää Top 10-postauksia, joista ensimmäinen oli siis 10 esitystä, jotka haluaisin nähdä Suomessa. Näihin postauksiin on siis tulossa myös suosikkikirjojani ja -leffojani, ja niiden lisäksi ainakin Top 10 musikaalibiisiä, Top 10 teatteria ja muita juttuja. Saa myös ehdottaa aiheita! Muutakin "juhlaohjelmaa" olisi tarkoitus kehitellä, ainakin ajatuksen tasolla on kaikenlaista pyörinyt mielessä. Katsotaan nyt, mitä kaikkea tässä keksii, kunhan pääsykokeet saa hoidettua alta pois.

Sen tiedän, että en ikinä olisi nähnyt kaikkia niitä esityksiä, jotka olen blogin ansioista päässyt kokemaan. Olen nähnyt niin paljon mahtavia, koskettavia, kauniita, hurmaavia ja vaikuttavia esityksiä niin kutsuvieraana, bloggaajalipulla kuin lipun ostajanakin, etten tiedä, millaiset viisi vuotta nämä ilman Teatterinna-blogia olisivat olleet. Ainakin teatterikäyntejä olisi ollut paljon vähemmän, joka toisaalta aina välillä olisi ollut ihan suotavaakin, ainakin koeviikkojen ja koulukiireiden keskellä, mutta toisaalta silloin olisi jäänyt näkemättä todella paljon kaikkea, ja se olisi myöhemmin harmittanut. Koen myös oppineeni teatterista tosi paljon vuosien varrella, enkä tietäisi kaikkia juttuja, jos en olisi blogia kirjoittanut. Blogin kautta on tullut myös matkattua ympäri Suomea esitysten perässä, ja monessa paikassa en varmaan olisi vielä tähän mennessä käynyt, jos en olisi niistä kuullut toisten blogien arvostelujen kautta tai saanut teattereilta ohjelmistoesittelyä sähköpostiin. Ja Lontoossakin on blogista ollut hyötyä (vaikka en siis todellakaan kirjoita sen takia, että tästä olisi hyötyä, vaan siksi, että esityksistä ja asioista jää muistoja), sillä West End Live-tapahtumaan pääsin mediaportista. Toki elämää voi jossitella taaksepäin niin paljon kuin sielu sietää, mutta jos en olisi aloittanut blogia, en olisi ikinä kokenut teatterin parissa niin paljon kuin olen kokenut. Se on selvää, ja onneksi päähänpisto blogin aloittamisesta iski silloin kun iski. Muuten elämäni voisi olla aika erilaista, vaikka teatteri varmastikin kuuluisi siihen isolta osin joka tapauksessa. Toisaalta voihan olla, että jos en olisi aloittanut blogia, jotain hyvää, ei teatteriin liittyvää, olisi voinut tapahtua, mutta en usko, että se olisi ollut teatteria parempi juttu. Tai sitten olisi. Mutta nämä viisi vuotta ovat nyt menneet näin, enkä haluaisi muuttaa mitään.

Teatterin merkitys minulle ei sinänsä ole muuttunut blogin myötä, vaan käyn edelleen teatterissa siksi, että se on niin hienoa! 2014 kirjoitin teatterista näin: "Teatterin vaikutus elämääni on suuri. Se on vaikuttanut tulevaisuuteni, tiedän mihin haluan tähdätä. Olen tutustunut ihaniin ihmisiin, joita en ilman teatteria olisi ikinä tavannut. Joka kerta kun astun sisään ja istun katsomoon, sisimpäni täyttää ilo ja odotuksen tunne siitä, mitä on tulossa. Jokainen esitys on yksilö ja kaikki muuttuu jatkuvasti. Mikään ei ole koskaan täysin samalla tavalla. Koskaan ei tiedä, jos joku unohtaa vuorosanansa tai sanoo jotain eritavalla kuin ennen. Aina voi tapahtua jotain. Se tekee teatterista kiehtovan." Olen siis ollut 15-vuotiaana täysin samaa mieltä kuin nyt. Uusia tuttavuuksia on teatterin kautta tullut lisää, haaveilen ja tähtään edelleen tulevaisuuteen teatterialalla, olen joka kerta innoissani astellessani katsomoon ja tiedän, että jokainen kerta teatterissa on erilainen. Ja se on edelleen parasta ja kiehtovaa! Nyt 20-vuotiaana suhtauden esityksiin ehkä teknisemmin ja tarkemmin kuin viisi vuotta sitten, olen oppinut tutkailemaan esitystä sen osa-alueiden kautta ja tarkastelemaan sitä, mikä tekee jokaisesta esityksestä yksilöllisen kokonaisuuden. Teatterin taika hämmästyttää silti, ja siitä tulee aina hyvälle mielelle ja onnelliseksi. Se ehkä lopulta onkin se teatterin paras juttu - se tekee minut valtavan onnelliseksi, ja siksi en saa siitä tarpeekseni.

Aikamoista sekalaista kirjoittelua tämä postaus, mutta otsikon perusteella ei ehkä kovin selkeää juttua voinutkaan odottaa. Olen ylpeä itsestäni, tämä blogi ja nämä tekstit ovat syntynyt minun ansioistani ja moni niistä on hyvin kirjoitettuja. Ja vielä paremmin kirjoitettuja on varmasti tulossa, ainakin, jos pidän kiinni tavoitteestani tarkastella kirjoittamistani kriittisesti ja kehittää sitä. Olen kiitollinen kaikille niille teattereille, joissa olen tämän viiden vuoden aikana ja ennenkin sitä vieraillut, sillä monet parhaista muistoistani sijoittuvat teatteriin, ja ilman teattereita näitä muistoja ei ikinä olisi syntynyt. Rakkauteni teatteriin kasvaa päivä päivältä, enkä malta odottaa seuraavaa esitystä - ensi viikollekin niitä mahtuu kolme.

Onnittelut siis minulle ja blogille, ja kiitos teatterille. Se on parasta.
Se paras näkymä.

sunnuntai 21. huhtikuuta 2019

Vähän niinku benjihyppy @ Järvenpään teatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Järvenpään teatterin nuoret!
kuvat © Kimmo Virtanen
Järvenpään teatterissa sai 13.4. ensi-iltansa teatterin nuorten esittämä Vähän niinku benjihyppy.

On kesä, aikuiset töissä ja lapset lomalla. Paitsi että he eivät ole enää lapsia, he ovat nyt nuoria, eivätkä enää leiki tai pelleile. He ovat siihen liian aikuisia jo. Mutta nuoruus ja aikuistuminen ei ole helppoa, välillä tekisi mieli palata lapsen maailmaan, siellä ei ole yhtä hankalaa ja mutkikasta. Nyt elämässä on liikaa kaikkea, on rakastumista, ihastumista, ystävyyttä, ihmissuhdeongelmia, riitoja, erimielisyyksiä, kateutta, pelkoa, iloa, surua ja onnea. Elämää.

Olipas raikas juttu tämä! Vähän niinku benjihyppy on Juho Gröndahlin käsikirjoittama näytelmä, joka on kantaesitetty 2013 ja se on mennyt sen jälkeen aika monessakin paikassa juuri nuorisoryhmien esittämänä. Minä en ollut tästä kuullutkaan ennen kuin Järvenpäässä alettiin esitystä mainostaa. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, nyt siis minäkin pääsin tähän tarinaan tutustumaan, ja oikein mieluisa tuttuvuus on tämä näytelmä. Tarina seuraa joukkoa nuoria, joiden päiviin mahtuu kaikkea, mitä elämällä nyt ylipäätään on tarjota. Käsikirjoitus on sujuva ja luonteva, muutamassa kohdassa teksti kuulostaa vähän kömpelöltä mutta valtaosin tämä on ihan kuin katsoisi minkä tahansa nuorisojoukon kesäloman viettoa. Dialogi on uskottavaa ja sopii nuorten suuhun, samoin tilanteet ovat sellaisia, joita jokaiselle luultavasti tulee jossain vaiheessa elämää vastaan, ainakin minä löysin tästä samaistuttavia hetkiä.

Esitys on hauska ja ajankohtainen, moni kohta herätti katsomossa hilpeyttä ja luulen, että naurua kirposi yleisöstä juuri siksi, että aiheet ovat tuttuja. Koskettavia hetkiä mahtuu mukaan myös, kuten odottaa saattaa. Nuorten elämä on vauhdikasta, monimutkaista ja hankalaa, siihen mahtuu monenlaisia tunteita ja ne herättävät katsomossakin ajatuksia. Varsin nopeasti menee se tunti, jonka esitys kestää, koko ajan on hyvä rytmi päällä ja esitys rullaa eteenpäin sopivalla temmolla. Esitys on toteutettu onnistuneesti, siinä säilyy raikas ote koko tarinan läpi, mutta mitenkään kevyttä höttöä tämä ei ole, vaan ihan asiaa ja suoraan käsiteltynä. Mutta ei tämä synkkäkään ole, vaan yhtä aikaa hauska ja iloinen sekä synkeä ja surumielinen, kuten kaikki hyvät esitykset yleensä ovatkin. Täynnä nuoruuteen kuuluvia juttuja siis.

Monta oikein mainiota roolisuoritusta nähdään lavalla, tässä ei ole yhtä päähenkilöä vaan koska tarina kertoo nuorisojoukosta, näkee yleisö otteita monen ihmisen elämästä. Siksi siis kaikki näyttelijät tekevätkin yhtä tärkeää työtä esityksen onnistumisen kannalta, ja tekijäporukka pitääkin paketin kasassa ja tuo lavalle paljon hyviä hahmoja. Mainitaan nyt kuitenkin muutama esiintyjä vielä erikseen. Karoliina Isomäki on loistava Eikka, mahtava ote rooliin ja luontevaa näyttelemistä. Kari Huotarin Aleksi on tosi hyvä, varsinkin siinä vaiheessa, kun hän alkaa Yodan neuvojen ja googlesta löytyneiden ohjeiden perusteella tekemään tyttöihin vaikutusta. Helmi Isopahkalan Heidi, joka on siis nuorisoterapeutti, on mielenkiintoinen hahmo, aika epäammattimainen ote tuntuu tähän terapeuttihommaan hänellä olevan, tai ainakin vähän liian vähän karsivällisyyttä. Hyvin tehty rooli tämä. Sara-Maria Lindqvist tekee onnistuneen roolin Inkana, samoin Noora Honkanen onnistuu Nooran roolissa. Hyvä energia koko porukalla, esiintyjät tuovat yleisön eteen valmiin ja kokonaisen esityksen, jota on ilo katsoa. Ohjaaja Tarja Shalstedt on pitänyt hyvin langat käsissään ja virittänyt ryhmän mainioon vireeseen esityskautta varten.

Oikein hyvä! Vähän niinku benjihyppy on sujuva ja hienosti toteutettu esitys, jota katsoi tosi mielellään. Niin, ja esityksen musiikille vielä erityismaininta, hyviä biisivalintoja tehty. Taitavaa tekemistä koko porukalta, minä pidin kovasti.

lauantai 20. huhtikuuta 2019

The Boy Who Steals Houses (C.G. Drews)


Mietin tätä kirjaa ostaessani, että eihän tämä nyt vain ole se sama kirja jonka olen lukenut suomeksi, ja jonka nimen olen yrittänyt saada päähäni jo parin kuukauden ajan, tästä jotenkin tuli samanlainen fiilis kansikuvasta ja takakansitekstistä. Mutta ei, tämä olikin julkaistu vasta tänä keväänä eikä The Boy Who Steals Houses ole (vielä ainakaan) suomeksi ilmestynyt. Ja se kirja, jota mietin, oli Näkymätön poika - päähenkilön nimi tosin on siinäkin Sam, ja hän huolehtii veljestään, kuten tässäkin tarinassa.

15-vuotias Sam elää kodittomana ja murtautuu taloihin, joissa nukkuu yön tai pari. Hänen autistinen isoveljensä Avery taas asuu hämärien kavereidensa kanssa, eikä Sam pidä siitä, mutta Avery tarvitsee vakautta, eikä Sam voi sitä tarjota. Kaikki muuttuu, kun Sam murtautuu taloon ja nukahtaa sinne - ja herää vasta, kun talossa asuva perhe on jo palannut kotiin. Samin hämmästykseksi kukaan ei kuitenkaan tajua, että hän on muukalainen, hänen oletetaan olevan De Laineyn perheen poikien kaveri ja talossa asuva perhe vetäisee Samin mukaan sunnuntaipäiväänsä kyselemättä. Ja Sam on onnellinen. Vähän peloissaan, kyllä. Mutta onnellinen. Tätä hän on kaivannut. Ihmisiä, jotka ovat ystävällisiä, iloisia, lämpimiä, hauskoja - ihmisiä, jotka eivät huijaa tai petä. Vielä enemmän Sam kaipaa kotia, mutta tämä talo ei voi olla se hänelle, ei, koska se on jo toisen perheen koti. Mutta huomaamattaan Sam vaeltelee aina vain uudelleen De Laineyn talon luo. Yhtäkkiä elämä on hyvää - ei vielä täydellistä, mutta parempaa kuin koskaan ennen. De Laineyn tyttärestä Moxiesta tulee Samin liittolainen, ja Sam saa kaiken, mitä on aina halunnut. Mutta Avery ei ole De Laineyn talossa. Eikä Sam voi piilotella talon työhuoneessa loputtomiin. Eikä hänen menneisyytensä jätä poikaa rauhaan. Eikä mikään hyvä kestä kauaa, sen Sam on oppinut.

Tämä on sydäntäsärkevän surullinen tarina, mutta silti tosi kiva lukea. Drews kuvaa Samin tarinan niin uskottavasti ja luontevasti, että kaikki mikä pojalle tapahtuu, tuntuu myös lukijan sisimmässä. Jos Sam on surullinen, niin tätä on ikävä lukea. Jos Sam on iloinen, tämän lukemisesta nauttii. Ja kun kaiken ilon ja surun laittaa yhteen, lukukokemus on viiltävyydestää huolimatta varsin ihastuttava. Tarina on koottu nykyhetkessä tapahtuvista kohtauksista ja before-osista, joissa Samin ja Averyn lapsuudesta ja nuoruudesta kerrotaan, ja näin juoni rakentuu ehjäksi ja before-kohdat tuovat lukijalle ymmärrystä kaikesta siitä, mitä nykyhetkessä tapahtuu ja varsinkin miksi niin tapahtuu ja miksi Sam tekee niitä päätöksiä mitä tekee. Loppu jättää aika paljon arvailemisen varaan, tästä saa vaikka kuinka synkän tarinan tai sitten tosi iloisen ja onnellisen riippuen siitä, miten kuvittelee asioiden järjestyvän tarinan loputtua.

The Boy Who Steals Houses taitaa olla ensimmäinen kirja, jonka kohdalla on ollut täysin vaivatonta vaihtaa lukukieli suomesta englanniksi. Vaikeuksia aiheutti se, että tämä ei ollut minäkertoja vaan kaikkitietävä kertoja, mutta kielen suhteen ei ollut yhtään kankeutta edes ensimmäisillä sivuilla. Sen verran "helppoa" ja hyvin kirjoitettua tekstiä, että tarina lähti heti sujuvasti käyntiin. Muutenkin kirjan kieli on tosi hyvää, Drews kirjoittaa valtavan hienosti ja lukeminen on oikein kivaa, kun lauseet ja kappaleet seuraavat toisiaan hyvällä rytmillä. Luin tämän aika nopeasti, parissa päivässä, enkä olisi millään malttanut laskea koko kirjaa käsistäni tehdäkseni välillä jotain muuta. Tarina pitää tiukasti otteessaan ja on niin hyvä, ettei lukemista haluaisi ollenkaan lopettaa, vaikka välillä kirjassa onkin niin synkkiä juttuja, että on hetki hyvä pitää taukoa ja antaa tapahtumien upota tajuntaansa. Tätä kannattaakin vähän mietiskellä samalla kun lukee ja sen jälkeen, sillä tarinassa on paljon sellaisia vivahteita ja yksityiskohtia ja toisiinsa kietoutuvia juonenkäänteitä, että ne saattavat muuten mennä ohi.

Hahmot ovat kirjassa suosikkijuttuni, Drews on rakentanut monipuolisen hahmogallerian, josta löytyy kaikenlaisia tyyppejä. Sam-raukka on ihan loistava päähenkilö, hän ei ole mitenkään täydellinen tyyppi, mutta kohtalolla ja vaikeuksilla on iso osa siinä, miksi Sam on sellainen kun on. Sam on vasta 15-vuotias, mutta hänelle on tapahtunut niin paljon kaikkea kauheaa, että hän tuntuu aivan liian nuorelta ollakseen kokenut mitään siitä, mitä elämä on pojan tielle heittänyt. Sam on väkivaltainen ja menettää järkensä heti, jos joku kohtelee Averyä huonosti, mutta Sam ei halua olla paha tyyppi vaan hyvä veli, joka pitää Averyn turvassa. Sam ei halua muuttua isänsä kaltaiseksi eikä hän usko Averyä, joka sanoo, että Sam on samanlainen. Sam on hyväsydäminen mutta kohtalon kurjasti kohtelema talovaras, jolle toivoisi saman tien haltijakummia tai taikalamppua, joka heittäisi pojan parempaan elämään, mutta koska se ei ole mahdollista, tämä Drewsin kirjoittama tarina kelpaa Samin kohtaloksi paremmin kuin hyvin. Averystä pidin, hän toimii hyvin vastavoimana Samille ja minusta autismikuvaus on myös onnistunut, ainakin Averyn piirteet tuntuvat uskottavilta. Avery on hurmaava tyyppi, ja hän tuo tarinaan paljon toivon pilkahduksia ja huumoria, joka on hyvä, sillä Sam on sen verran synkkä, että ilman Averyä tämä tarina olisi aika paljon kurjempi. Moxie perheineen tuo kirjaan vauhtia ja tohinaa, ison perheen energia ja ystävällisyys sekä sisarusten väliset kiistat ja rakkaus ovat tärkeä osa juonta ja De Laineyn perheen kuvaukset ovat yksi tarinan parhaita osia.

Hieno kirja, ja yllättävän paljon tunteita ja asioita mahtuu yhden pojan tarinaan. Tätä oli todella nautittavaa lukea, koska tarina on oikein hyvä ja päähenkilö ihan mahtava. Koko juoni kulkee hyvin uskottavasti, ja before-osiot tuovat oman mausteensa kirjan yleistunnelmaan. Vaikka tarinaan mahtuu ikäviä. surullisia ja pelottavia juttuja, toivon kipinä pilkahtelee jokaisen sivun yllä ja loppu on hyvä, vaikka jättääkin arvailuille sijaa. Pidin lopusta kun luin sen, sitten en enää pitänytkään vaan se ärsytti, mutta nyt taas pidän siitä. Kaipaan siihen kyllä jonkinlaista lopputiivistystä, joka kertoo, että nyt tapahtui näin ja he elivät näin ja Samille tapahtui näin ja Averylle näin ja Moxielle näin, mutta toisaalta en halua tietää. Tai haluan, mutta haluan luoda loppukuvan itse, silloin se voi päivästä riippuen olla ilolla täytetty hetki tai epäonnisten sattumien sarja.

Suosittelen lukemaan tämän! Vahva lukukokemus, tämä taisi harpata yhdeksi suosikkikirjoistani eikä varmastikaan syyttä, tässä riittää niin paljon hyviä juttuja ja juuri minuun vetoavia elementtejä, että olen tosi onnellinen kun tämä lähti kirjakaupasta mukaan. Jos en olisi nähnyt tätä ya-kirjapinossa, en välttämättä olisi koskaan kuullutkaan tästä. Se olisi ollut menetys, mutta kohtalo tai mikä lie puuttui peliin ja sain nauttia tämän hienon tarinan. Ja nyt siis kannustan muitakin tutustumaan samiin ja kumppaneihin. Se on sen arvoista.

The Gentleman's Guide to Vice and Virtue (Mackenzi Lee)


Ah tämä oli ihastuttava! Olen jo hetken ajatellut, että Gent's Guide olisi mukava lukea, siitä on positiivista juttua ollut vähän joka paikassa ja kehuja ja palkintojakin kirja on napsinut monesta paikasta. Niinpä se sitten viime Lontoonreissulla oli ainoa kirja, jota oikeasti lähdin kirjakaupoista etsimään, ja heti toisessa kaupassa tärppäsi. Aloin sitten saman tien juna- ja metromatkoilla tätä tarinaa lukemaan, ja vaikka tässä yli 500 sivua onkin, kirja oli luettu vähän liiankin nopeasti. Pidin siitä valtavasti, ja olisin lukenut tarinaa eteenpäin oikein mielelläni. Onneksi The Lady's Guide to Petticoats and Piracy-niminen teos on myös julkaistu, se kertoo tämän kirjan päähekilön Montyn pikkusiskosta Felicitystä.

Gent's Guide kertoo Montystä, nuoresta ja rikkaasta englantilaismiehestä, joka suuntaa Grand Tourille. (Joka on siis 1600-1700-luvuilla harrastettu matka Euroopan halki, muutamasta kuukaudesta muutamaan vuoteen kestänyt reissu rikkaille nuorukaisille siis. Tourin tarkoitus oli sivistää nuoria miehiä kielten, arkkitehtuurin, taiteen ja historiallisten maamerkkien parissa, ja toisaalta tarjota heille viimeinen mahdollisuus juopotteluun, bilettämiseen ja muuhun hurjasteluun ennen kotiin paluuta ja sitä, kun heidän oli aika ruveta toimiviksi yhteiskunnan jäseniksi.) Montyn seurana on hänen ihastuksensa Percy, ärsyttävä pikkusisko Felicity ja porukkaa valvova Lockwood. Monty on tyytymätön matkansa menestykseen, hän kun on suunnitellut hurmaavansa Percyn ja viettävänsä railakasta elämää, mutta nyt isä on palkannut Lockwoodin vahtimaan ja häiritsemään hauskanpitoa. Montyn matkaan tarttuu kummallinen puuesine Versaillesista ja sehän syöksee koko matkan jännittävämpiin sfääreihin, vastaan tulee maantierosvoja, merirosvoja ja mutkia matkaan, ja Lockwoodkin hukkuu siinä tohinassa. Nyt Montyllä ei enää ole ketään valvomassa juopottelua tai juhlimista, mutta muuten kaikki onkin hankalampaa.

Hurmaava kirja. Gent's Guiden juoni on todella hyvin punottu ja tarina on vahva, se kantaa koko kirjan läpi ja juonen kulut punoutuvat hyvin yhteen tarinan edetessä. Hahmot ovat moniulotteisia ja taitavasti kirjoitettua, jokaisesta selviää erityispiirteitä nopeasti ja yksilöllinen "tyyli" on varsinkin päähenkilökolmikolla, Montyllä, Percyllä ja Felicityllä. Heidän keskinäisten suhteidensa kehittyminen ja muotoutuminen on kirjan parasta antia, samoin näiden hahmojen keskustelut ja Percyn ja montyn väliset kohtaukset. Myös Montyn ja Felicityn tutustuminen toisiinsa Montyn huomatessa, että pikkusisko ei ehkä olekaan mikään pelkkä ärsyttävä pikkukakara, on hienoa luettavaa. Tässä ei ole kiirehditty minkään kohtauksen kirjoittamista, vaan tapahtumille on annettu tarpeeksi aikaa ja tarina on kerrottu väljällä rytmillä. Siksikin hahmojen ja juonen rakennus on onnistunutta, kirjailija on ottanut tarpeeksi tilaa saadakseen luotua juuri oikeanlaisen tunnelman ja jännitteen jokaiseen kohtaukseen.

Kieli on myös kivaa luettavaa, tämä on siis englanniksi (mutta ehkäpä tämä pian suomeksikin julkaistaan, jossain vaiheessa luultavasti ainakin). Koska tarina sijoittuu jonnekin 1720-luvun suuntaan, täytyy myös hahmojen puheen sopia ajankuvaan, ja dialogia ympäröivän tekstin pitää myös olla vanhahtavaa, ja näin se onkin. Yllättävän helposti sujui historiallisen fiktion lukeminen englanniksikin, vaikka muutama sana menikin ohi. Ihan helppo Gent's Guide oli siis lukea, meni näin ei-natiivilla englannillakin ihan näppärästi (alkaa huomata, että olen lukenut paljon englanniksi, kankeaa oli ensimmäisten kirjojen kohdalla vielä). Pidin siitä, että jokaisella hahmolla on omanlaisensa tyyli, niin puheessa kuin siinäkin, miten heitä kirjassa kuvataan, vaikka tämä Montyn näkökulmasta kerrotaankin.

Monty on hahmona hurmaava tyyppi, vaikka aika lapselliselta vaikuttaa siskoonsa ja Percyyn verrattuna. Montyllä ei ole ollut mitenkään ruusuilla tanssimista elämä tähän Tourille lähtöön mennessä, ja sen huomaa hänestä, vaikka nuori mies peittääkin kokemuksensa juhliin ja riekkumiseen. Monty on ystävällinen ja hyvä, hän ei tahdo pahoja juttuja kellekään eikä tee tahallaan huonoja päätöksiä, mutta kun hän vaan on vähän sellainen huoleton ja turhan railakas. Monty kasvaa tarinan edetessä ja järki pääkopassa lisääntyy kovasti, ja hän on onnellinen. Vihdoinkin. Percy nauttii myös biletyksestä ja hauskanpidosta, mutta hän on viisas siinä missä Monty on fiksu. Percystä tykkäsin heti alusta asti, hän on rauhallinen ja ystävällinen ja kestää Montyn tempauksia. Percy on siis juuri sellainen ystävä jonka Monty (tai kuka tahansa muukin) tarvitsee. Felicitystä pidin myös, ja hänestä paljastuukin varsin nokkela ja taitava tyyppi, vaikka häntä ehkä vähän tytötellään ja väheksytään alussa (tosin se voi olla sitä, että hän nyt sattuu olemaan Montyn pikkusisarus, eikä ole väliä, olisko hän veli vai sisko, pikkusisarus mikä pikkusisarus, sisaruusärsyyntyneisyyttä siis). Hahmogalleria on monipuolinen ja taitavasti kirjoitettu, kukaan ei ole yksiselitteisesti hyvä tai paha, ja tässä on sivuhenkilöidenkin valintoja selitetty paikoitellen aika laajasti, se on hyvä juttu. Scipio täytyy vielä hahmoista mainita, hän on kapteeni, jonka laivaan kolmikko vasten tahtoaan joutuu, mutta joka onkin sitten aika tärkeä henkilö porukan turvassa ja yhtenä kappaleena pysymisen kannalta.

Paljon hauskoja kohtia mahtuu sivuille ja tätä on ihanaa lukea, suloisia, hölmöjä, tyhmiä, kauniita ja naurattavia sattumia on tarinassa mukana. Ja sitten niitä ei niin mukavia juttuja, ja sehän minuun vetoaa, olen aika tragediajanoinen jokaisen viihdemuodon kohdalla, mutta kirjojen parissa se korostuu. Rakastan tarinoita, joissa kaikilla menee huonosti eikä kukaan ole onnellinen, mutta tähän liittyy se, että edes jonkin hahmon täytyy kokea joku henkinen herääminen tai itsensä voittaminen, jolloin kaikki kirkastuu ja tarina kääntyy parempaan suuntaan. Onnellista loppua en sen sijaan erityisesti kaipaa, vaan lähinnä sitä, että juonen täytyy olla sellaista vaikeuksien kautta voittoon-meininkiä, jossa voitto on se, että lukija ja kirjan hahmot tajuavat, mitä kannattaa tehdä toisin, jotta onnellinen elämä/hetki/loppu olisi mahdollinen. Mutta takaisin siis Gent's Guideen - tässä onnettomia hetkiä on vaikka ja kuinka, ja ne ovat ihan mahdottoman hienosti kirjoitettua. Erityisesti pidin siitä, kuinka Montyn ja hänen isänsä suhde sekä isän vaikutus Montyn elämään on kuvattu, tässä muuten sellainen juonen kulku, joka kulkee kirjan läpi hyvin luontevasti. Onnellinen loppu tähän on kuitenkin kirjoitettu, ja se onkin ihana. Mutta silti olisin vielä lisää halunnut tarinaa lukea. Tämä ei kuitenkaan ole kovin synkkää luettavaa, vaan aina mahtuu mukaan jotain hauskaa ja mukavaa, vaikka kolmikko vaikeuksia kohtaisikin. Heidän Tourinsa ei mene yhtään suunnitelmien mukaan, pelkoa, paniikkia, väsymystä, ärsyyntymistä ja riitoja tulee useasti esiin, mutta tätä kaikkea ympäröi ystävys, rakkaus, luottamus, ilo ja onnellisuus, ja ehkäpä yksi juonen kantavimpia voimia on se, kuinka Monty, Percy ja Felicity tuntuvat selviävän mistä tahansa lyömällä viisaat päänsä yhteen ja luottamalla myös tuntemattomiin ihmisiin, vaikka se heidät välillä vie myös pulaan.

Vaikka ja mitä hienoa tässä on, tiivistetään nyt tähän viimeiseen kappaleeseen ne jutut, jotka olivat suosikkejani. Ensinnäkin hahmot, varsinkin päähenkilökolmikko Monty, Percy ja Felicity, ja varsinkin Montyn ja Percyn keskinäinen suhde. Toisekseen Montyn ja hänen isänsä välit ja niiden vaikutus Montyyn. Kolmanneksi juonen kulku ja sen sujuvuus sekä tarinan onnistunut rakennus. Sitten vielä historiallinen ajankohta, niin iloisten kuin surullistenkin aiheiden tarkka ja varma käsittely, hyvä dialogi ja ehjä, harkittu kokonaisuus ansaitsevat kiitosta. Gent's Guide on kokonainen, hieno ja koskettava lukukokemus, se on taitavasti punottu tarina ystävyydestä, rakkaudesta ja nuoruudesta ja se herättää ajatuksia asioista, jotka ovat läsnä vielä nykypäivänäkin.

Ihana kirja!