maanantai 9. maaliskuuta 2020

Minustako ministeri @ Espoonlahden teatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Espoonlahden teatteri!
kuvat © Antti Wuokko
Näin Minustako ministeri-esityksen 8.3.

Jorma Venkula (Jyrki Lepomäki) saapuu Spa Hotel Amoriin lemmenlomalle poliittisen avustajansa Anun (Tanja Talvensalo) kanssa. Viereiseen huoneeseen asettuu, miehensä tietämättä, Venkulan vaimo Noora (Anni Kurkela) jonkinlaista kokonaispuhdistavaa body health-metodia opettavan Sampon (Emppu Jurvanen) kanssa. Paikalle saapuu ministerin nimitys mielessään pääministeri Tytti Jurmu (Katri Thurman), Jorman entinen enemmän tai vähemmän heila Sara (Janita Roine), huimaa uutispommia kärkkyvä Urpo (Jarmo Lius) sekä poliisi Sami (Mikko Lauronen). Tästä kaikesta yrittää pysyä perillä hotellin vastaanottovirkailija Sanna (Janina Kyttä).

Olli Tolan käsikirjoittama ja Antti Wuokon ohjaama Minustako ministeri tuo lavalle poliittista sotkua, pettämistä, naissekoiluja, väärinkäsityksiä ja monimutkaisia suunnitelmia ja sen, mikä on median rooli kaiken tämän selvittämisessä ja sotkemisessa. Tolan teksti on vauhdikas ja etenee Wuokon ohjauksessa sujuvasti. Välillä olisin kaivannut vielä vähän lisää tempoa, mutta pääosin esityksen monet käänteet ovat nopeita ja naurattavia, farssin rytmi on kunnossa ja yleisö saa nauttia varmalla otteella rakennetusta poliittisesta sekoilusta. Erityisesti henkilöohjauksesta Wuokko ansaitsee kehuja, näyttelijät tekevät varmaa työtä ja pelaavat onnistuneesti yhteen. Antti Wuokon ja Tanja Talvensalon käsialaa oleva lavastus on tyylikäs ja huokuu hotellitunnelmaa, punamustat värit näyttävät hienolta ja peilikuvaksi asetetut huoneet tarjoavat hyvän tapahtumapaikan esityksen käänteille. Ja kekseliäästi on huoneet, ovet ja ikkunat merkattu lattiaan, hauska yksityiskohta tämä. Puvustus on syntynyt työryhmän käsissä, ja jokaiselle hahmolle ja kaikkiin kohtauksiin on löydetty sopivat vaatteet, on hotellin väriteemaan sopivia aamutakkeja ja silkkimekkoja, kylpytakkeja kuten spa-hotellissa kuuluukin, ja muutenkin juuri sellaista lomalle kuuluvaa asua.

Jyrki Lepomäki tekee luontevaa työtä Jorman roolissa, hän on omaksunut roolinsa onnistuneesti ja on hyvin uskottava. Lepomäki tuo hyvin lavalle Jorman suhtautumisen eri tilanteisiin, sen, miten mahdollinen ministerinsalkku innostaa, miten samassa hotellissa hengailevat kolme naista saavat hänet hermostumaan ja miten Jorma etsii ratkaisuja tilanteisiin. Tanja Talvensalo on tosi hyvä Anu, hän tekee hienon roolityön. Anu on kekseliään oloinen nainen, hän mukautuu nopeasti tilanteisiin niihin sopivasti ja ainakin yrittää pitää langat käsissään siinä aina välillä onnistuenkin. Anni Kurkelan Noora on mukava tyyppi, Kurkela tuo lavalle hyvin valmistellun hahmon ja tavoittaa taitavasti Nooran ajatukset sotkun selvitessä ja tilanteiden vaihdellessa. Emppu Jurvanen tekee mainion roolin Sampona, hän meinaa välillä varastaa shown selfieitä räpsiessään ja jumppamatolla heiluessaan, liekö sitten se kuuluisa body health-metodi, jota Sampo treenailee. Jurvanen tuo aina lavalle ilmestyessään kohtaukseen jotain hyvää, ja Sampo ehkä onkin suosikkihahmoni tässä, vaikka eipä hänkään ihan puhdas pulmunen ole. Katri Thurmanin Tytti on raikas hahmo, pääministeri on varsin myötämielinen seuratessaan tulevan ministerinsä Jorman touhuja, ja Thurman tekee roolinsa erinomaisella otteella. Janita Roine on onnistuneen päättäväinen ja omasta avioliitostaan huolissaan oleva Sara, samoin Janina Kyttä tekee sujuvan roolin Sannana. Jarmo Lius Urpona aiheuttaa hykertelyä varsinkin "siivotessaan" hotellisänkyjä kankaalla pyyhkäisten, ja Mikko Lauronen on uskottava äkkipikaisena poliisi-Samina.

Esityksen huumori toimii muutamaa vitsiä lukuun ottamatta oikein mainiosti, väärinkäsitykset, epäselvyydet ja tahalliset sekoilut huvittavat ja viihdyttävät vaivattomasti. Varsinkin väliajan jälkeen meno tuntuu kiihtyvän ja saavan lisää kierroksia. Kun suurin osa juonenkäänteistä on jo yleisöllä tiedossa, voi esityksen loppupuolella keskittyä siihen, miten porukka näistä sotkuista selviää, ja sekös onkin hauskaa. Vaikka farssi ei ole se suurin suosikkityylilajini, viihdyin hyvin ja katselin mielenkiinnolla, mitä kaikkea tässä ehditäänkään vielä saada solmuun ja sotkuun, ennen kuin kaikki selviää. Aika paljonkin, tai parin sotkun ympärille ainakin kasvaa sellainen valheiden, väärinkäsitysten ja peittely-yritysten verkko, että kekseliäisyydelle on ollut tilausta tätä tarinaa tehdessä. Missään vaiheessa ei tunnu siltä, että sekoilu olisi ilmiselvää, vaan on uskottavaa, etteivät näytelmän henkilöt tajua, mitä kaikkea on tekeillä. Erityisen onnistunutta Minustako ministerissä onkin se, miten kokonaisuus tukee esityksen maailmaa. Näyttelijät tekevät vakuuttavaa työtä, lavastus antaa tarinalle juuri sopivat raamit, ja lattiaan teipatut käytävät ovat oiva tapa merkata sitä, että tässä todellakin ollaan vierekkäisissä huoneissa, vaikka naapurit eivät sitä tiedäkään. Koko työryhmälle siis kehuja siitä, miten esitys on lavalle tuotu, siinä on onnistuttu tosi hyvin.

Espoonlahden teatterin Minustako ministeri tarjoaa oikein viihdyttävän teatterikokemuksen. Poliittisia ja vähemmän poliittisia sotkuja selvitellään rooleissaan mainiosti onnistuvien näyttelijöiden voimin näppärästi, ja aika kuluu nopeasti tätä seuratessa. Hauskan esityksen kruunaavat tyylikäs lavastus, rytmikäs ohjaus ja toimivia vitsejä viljelevä teksti. Ensivierailuni Espoonlahden teatteriin oli siis tosi mieluinen, ehdottoman mukava uusi tuttavuus!

sunnuntai 8. maaliskuuta 2020

Poikabändi @ Tampereen Työväen Teatteri

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos TTT!
kuvat © Kari Sunnari
Näin Poikabändi-musikaalin 7.3.

Lama kaataa Karin (Jari Ahola) ja Maken (Samuli Muje) radiomainosfirman ja kaverukset matkustavat takaisin kotiin Toijalaan. Nuorisoseurantalon karaokeillassa Karilla välähtää ja hän alkaa puuhata poikabändiä. Siinä sitten heinäladon suojissa kuullaan toinen toistaan vaikuttavampia koe-esiintymisiä, ja porukka alkaa muodostua. Seurakunnan nuorisotyöntekijä Matteus (Jon-Jon Geitel) ja rokkikukko Korppi (Lauri Mikkola) sekä tukkia kevyesti olkapäällään kanniskeleva Juzzi (Jonas Saari) valikoituvat poikabändihommiin, ja maailmanvalloitus voi alkaa. Armoton treeni alkaa, biisejä kirjoitellaan, tanssiliikkeitä harjoitellaan ja Kari vaihtaa nimensäkin Gariksi. Alkuvaikeuksien jälkeen eka keikka sitten koittaa. Make jänistää ja häipyy paikalta, onneksi pikkuveli Seitti (Saska Pulkkinen) hyppää hänen tilalleen ja keikka vedetään. Ja tämä keikkapa avaa ToiBoys-bändille ovet maineeseen ja mammonaan! Poikabändin matkan varrelle mahtuu menestystä, ihmissuhdedraamaa niin tyttöystävien kuin bändikavereidenkin välillä, pettymyksiä, iloa ja vaikka mitä vaikeuksia ja onnistumisia.

Viime syksynä Tampereen Työväen Teatterissa kantaesitetty Poikabändi pyörii ohjelmistossa vielä tämän kevään ajan, ja hyvä että pyörii, niin minäkin ehdin sen näkemään. Jo ensimmäiset maistiaiset ja tiedot musikaalista kuullessani olin innoissani menossa sitä kokemaan, mutta aina vain kesti ja oli kiirettä, kunnes nyt sitten vihdoin ja viimein astelin katsomoon. Hyvää kannattaa kuitenkin odottaa, ja ai että kuinka kivaa katsomossa olikaan! Minä ehdin syntymään ysärillä, mutta olen liian nuori muistaakseni 90-luvun jutuista mitään. Poikabändit ovat minulle melko tuntemattomia nekin, ja poikabändibiisit tuttuja lähinnä &Juliet-musikaalin soundtrackiltä. En siis päässyt mitään nostalgiahuumaa kokemaan tämän musikaalin parissa, mutta sepä ei haitannut yhtään. Heti ensimmäisten hetkien aikana kasvoilleni kohosi hymy, joka ei sitten esityksen edetessä haihtunut ollenkaan, vaan levisi aina vain leveämmäksi. Käsikirjoittajat Heikki Syrjä ja Riku Suokas ovat onnistuneet tehtävässään loistavasti - Poikabändissä toimii kaikki! Huumori ja vitsit ovat nokkelia ja tarkkoja, tarina etenee varmasti ja vauhdikkaasti, hahmot ovat monipuolisia, musikaali asettuu yleisön reaktioista päätellen hyvin tapahtuma-aikaansa ja sen kliseisiin, ja mikä tärkeintä, esitystä ei voi katsoa nauttimatta ja nauramatta. Poikabändin tarinaa ei kerrota kovin syvällisesti ja se painottuu enemmän viihteellisyyteen kuin draamallisiin aineksiinsa, mutta ihme kyllä, en edes kaivannut mitään sen suurempia syviin vesiin sukelluksia. Tämä toimii erinomaisesti näin, mitäpä sitä muuttamaan. Ja vaikka ote on kevyt, on tarina tutusta ryysyistä rikkauksiin-rakenteestaan huolimatta kuitenkin monitasoinen ja monen ihmisen kasvutarina, eli ei mitään höttöä, vaikka viihde edellä onkin kerrottu. Musikaali on hyväntuulinen ja todella hyvin tehty, ja aikamoisen iloiselle mielelle ToiBoysin tarina yleisön jättää. Ei tästä voi edes kirjoittaa hymyilemättä, niin hauskaa minulla oli tämän poikabändin parissa.

Vähän jopa yllätyin siitä, kuinka hienoja näyttämökuvia Poikabändissä on. Sen lisäksi, että bändin esiintymiskohtaukset ovat visuaalisesti näyttäviä, ovat lavastus (Teppo Järvinen), puvut (Jaana Aro), valosuunnittelu (Sami Rautaneva) ja videot (Rautaneva, Riku Suokas, Teppo Järvinen, Tero Molin, Markus Nieminen ja Tommi Lepola) hienosti suunniteltuja ja toteutettuja, ja lavaa hyödynnetään näppärästi niin syvyys-, leveys- kuin korkeussuunnassakin. Teppo Järvisen lavastuksessa ihastutti erityisesti hyvin uskottava heinälato, ToiBoys Factory ja nuorisotalo, ja se, miten onnistuneesti jokainen lavastuksellinen elementti tuki tarinaa. Esityksessä nähdään monta kertaa nousevia, laskevia ja liikkuvia lavoja, joilla ToiBoys esiintyy, ja tämä luo aitoa keikkafiilistä ja toimii myös ulkonäöllisesti mainiosti. Jaana Aron puvut henkivät 90-lukua ja sopivat esityksen henkeen onnistuneesti. Bändihommissa vaatteet paljastavat melkein enemmän kuin peittävät, ToiBoys-jengillä on päällään monipuolisia vaatteita ja hienosti on pojilla yhtenäinen pukeutuminen ja sopivan helposti poisheitettäviä paitoja ja takkeja. Ja asiaankuuluvasti lavalla nähdään myös ToiBoys-fanipaitoja. Sami Rautanevan valot luovat tunnelmaa hienosti, erityisesti ladon seinien raoista kuultava valo on upean näköistä. Ja sitten ovat toki ToiBoysin esiintymiskohtaukset, joissa valot ovat kuin suoraan jostain areenakeikalta, ja ihastuttavat kovasti. Videot ja taustalle heijastettavat kuvat sujahtavat saumattomasti muun visuaalisuuden mukaan, ja erityisesti talvinen kuumaisema sykähdytti, sellaisesta kun on tänä talvena saanut vain haaveilla. Nuorisoseurantalon karaokehitin, Pallo lähtee!-biisin, video ja sanat heijastettiin näkyviin myös, tämä oli tosi kiva juttu. Ja totta kai ne lieskat ja kipinäsuihkut on mainittava myös!

Poikabändin koreografia on Markku Nenosen, joka on tarttunut esityksen liikekieleen ammattimaisella otteella. Poikabändissä nähdään toinen toistaan tyylikkäämpiä, flirttailevampia ja hauskempia koreografioita, ja pidin erityisesti siitä, että ToiBoysin tanssikohtaukset ovat usein symmetrisiä ja liikkeet toteutetaan tarkasti samalla iskulla. Mikäs sen hienompaa, kuin yhdessä rytmissä tanssivat poikabändiläiset ja heidän tanssijansa, ja muutamassa kohtauksessa koko muukin jengi. Nenonen on tuonut lavalle ison kasan juuri sellaista liikettä, joka vie ajatukset heti keikalle ja esiintymiseen, ja taitavien näyttelijöiden toteuttamana koreografia osuu napakymppiin. Koreografia onnistuu myös luomaan ja korostamaan esityksen huumoria ja muuta vallitsevaa tunnelmaa, ja monessa kohtauksessa liikkeet ovatkin tärkeimpiä juttuja, jotta jokin vitsi, vuorosana tai ajatus iskee parhaiten.


Olen aikaisemmin nähnyt näistä ToiBoysin jäseniä näyttelevistä tyypeistä lavalla päärooleissa kaikki muut paitsi Jari Aholan, ja sen perusteella tiesin, että lavalla on hurjan taitavaa porukkaa, niin laulullisesti, tanssillisesti kuin näyttelijäntaidollisestikin. Ja tätä kaikkea heiltä todellakin löytyy, koko pääviisikko esiintyy luontevasti ja uskottavasti, he ottavat lavan haltuun heti estradille ilmestyessään ja ote säilyy encoren loppuun saakka. Kyllä siinä on valmis rupeamaan ToiBoysin tosifaniksi, kun lieskat lyövät, kipinäsuihku kohoaa korkeuksiin ja tämä viisikko laulaa ja tanssii sata lasissa. Jari Ahola on erinomainen Gari, hän luo hahmostaan vaivattomasti selkeän kuvan ja tavoittaa hienosti Garin mietteet tarinan edetessä, sekä kuuluisuuden hurmiossa että ennen ja jälkeen kaiken menestyksen. Lauri Mikkola vetäisee Korppina melkoisen sisääntulon rokkaamalla korkealta ja kovaa, ja jää mieleen myös muusta. Mikkola rakentaa hahmostaan jotenkin tosi vastustamattoman tyypin, hänellä on lavalla loistavia hetkiä ja Mikkola loistaa karismallaan monessa bändikohtauksessa. Sisääntulostaan jää mieleen myös Jonas Saaren Juzzi, yksi esityksen parhaita hetkiä se, kun Juzzi kävelee lavalle valtava koivutukki olalla ja Pieni ja hento ote-biisiä hyräillen. Saari tekee varmaa työtä ja vakuuttaa Juzzin roolissa, mainioita kohtauksia ja alusta loppuun onnistunutta esiintymistä. Jon-Jon Geitel on mainio Matteus, seurakunnan tilaisuuksista poikabändiä rakentamaan hyppäävä nuori mies on aluksi hieman ihmeissään koko esiintymishommasta, mutta pian on aivan toinen ääni kellossa. Geitel tuo hahmonsa lavalle sujuvasti, hän kuvaa onnistuneesti sen, miten Matteuksen elämä ToiBoysin riveissä menee. Saska Pulkkisen Seitti on valloittava nuorukainen, joka ensin vain seurailee koko bändinrakennushommia sivummalta ja naureskelee touhulle, mutta on valmis hyppäämään mukaan heti kun mahdollisuus tarjoutuu. Pulkkinen tekee roolinsa varmalla otteella, Seitti astelee lavalle nuoruuden innolla ja vanhemmat naiset kiikarissa.

Samuli Mujeen Make on tosi onnistunut hahmo ja roolisuoritus, Muje tekee vakuuttavan roolin ja tuo lavalle valmiin hahmon. Maken ja Garin välirikko on Poikabändin isoimpia tarinalinjoja ja kulkee hienosti mukana koko ajan, ja sekä Muje että Jari Ahola tekevät tosi hyvää työtä erityisesti Maken ja Garin yhteisissä kohtauksissa, sekä ennen ToiBoysia että silloinkin, kun koko bändihomma on jo täydessä vauhdissa ja vaikeuksissa. Jaana Oravisto on loistava Garin äidin Kaarinan roolissa, olipa kiva hahmo ja Oravisto ottaa roolistaan kaiken irti. Ja mahtavaa, että Kaarina on se, joka keksii ToiBoysille kappaleiden sanat, varsinainen biisinikkari tämä nainen. Heidi Kiviharjun Monica stailaa miehet poikabändilookkiin ja on varsin pirteä ja mukavan oloinen tyyppi, joka pysyy matkassa mukana aina huipulle asti. Kiviharju tekee sujuvaa työtä ja pelaa hyvin yhteen muiden näyttelijöiden kanssa. Petra Aholan Ester on varsin railakas, Matteuksen tyttöystävä vetäisee sellaiset tanssikurssit ja kuntokuurit poikabändiläisille, että vauhti jo huimaa. Ja sitten siinä sivussa ehtii kaatamaan pikkuisen vettä väkevämpää kurkkuun. Ahola tekee roolinsa erinomaisesti, hän tuo lavalle mainioita kohtauksia. Verneri Lilja on hykerryttävän hyvä Jas Gripen, jestas sentään mitä menoa! Loistava rooli. Mieleen jäivät myös Aimo Räsänen Ilpona ja Jyrki Mänttäri tohtori Miettisenä. Ja ihastuttavan taitavalle tanssiryhmälle (Katri Liikola, Maria Broman, Heidi Iisalo, Saara Kaskilahti, Tanja Kunnari, Sini Mäenpää, Hanna Mönkäre, Waltteri Haapaniemi, Jussi Lukács, Kaisla Ollila ja Alvari Stenbäck) paljon kehuja myös.

Musiikki on poikabändimäistä, sanoisin, vaikka en poikabändibiisejä niin kovin hyvin tunnekaan. On balladia ja vauhdikkaampaa menoa, lähes kaikki tanssilla höystettynä, ja keikkamaisesti esitettynä. Ja kuten monesti on mainittu, niin poikabändihommat eivät ole minulle tuttuja, mutta tämän jälkeen ovat ja tätä poikabändiä oli kyllä suuri ilo kuunnella ja katsoa myös. Hienosti luonnistuvat erilaiset biisit sekä ToiBoysilta että muulta jengiltä. Koska tämä on tarina bändistä, on se, että musiikki innostaa yleisöä ja kuulostaa sekä hyvältä että siltä, että sitä voisi esittää isoilla areenoilla fanilauman edessä, todella tärkeää. Ja siinä Poikabändi onnistuu, ei ole vaikea nähdä näiden kappaleiden soivan pitkin radiokanavia, kesäfestareita ja hyväntekeväisyyskonsertteja. Yleisö lähti innoissaan taputtamaan mukana ja tavanomaista riehakkaammilla aplodeilla jokainen biisi palkittiin, jonkinlainen keikkafiilis katsomossa siis vallitsi. Musikaalin biisit ovat seuraavan porukan käsialaa: Risto Asikainen, Kristian Maukonen, Pekka Siistonen (sävellys) ja Risto Asikainen, Kristian Maukonen, Pekka Siistonen, Heikki Syrjä, Ville SyrjäSana Mustonen ja Juulia Haverinen (sanoitukset). Soitosta vastaa erinomaisessa iskussa oleva Alabama House Band eli Pekka Siistonen, Vesa Hyrskykari, Teemu Broman, Sami Silen, Tommi Kolunen/Mikael Topi ja Ari Toikka. Mahtavaa myös, että bändi ilmestyi lopussa lavalle. Suosikkikappaleeni musikaalista ovat Avain, Pidä musta kiin, Hikee, Tahdon Toijalan takaisin ja Unohtumaton, vaikka lähes jokaisesta biisistä jäikin jokin kohta päähän soimaan. Melkoinen korvamatokaruselli pyöriikin päässä tällä hetkellä, ja mielelläänhän sitä kuuntelee.

Tampereen Työväen Teatterin Poikabändi tarjoaa hyvää fiilistä, taitavaa esiintymistä, mainioita biisejä, silmäniloa, huumoria, näppärän kasvutarinan ja kokonaisuutena hurmaavan, vastustamattoman, valloittavan ja ilahduttavan esityksen. Tätä ei voi olla katsomatta hymy huulilla ja keikkafiilis kasvaen, niin vauhdikasta ja hyvällä otteella tehtyä kaikki on. Menestys ja sen aiheuttamat ongelmat on mielenkiintoinen aihe tarinaan, ja sen käsittelyssä Poikabändi onnistuu huvittamaan, naurattamaan ja myös kertomaan pari tosi tärkeää asiaa ystävyydestä, yhteistyöstä ja menestykseen suhtautumisesta. Suuri suositus, tämä on kokemisen arvoinen!

Tästä haltuun ToiBoys-hitti Avain!

keskiviikko 4. maaliskuuta 2020

Poika @ KOM-teatteri

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos KOM-teatteri!
kuvat © Marko Mäkinen
Näin Poika-esityksen 3.3.

Niko (Paavo Kinnunen) on ahdistunut eikä osaa sanoa miksi. Hänen äitinsä Anne (Vilma Melasniemi) on neuvoton, peloissaankin, ja päästää pojan muuttamaan isänsä Petrin (Niko Saarela) ja tämän uuden vaimon Sofian (Ria Kataja) sekä näiden vauvan luo. Mutta ei muutto auta, päinvastoin. Ahdistus vain pahenee, eikä kukaan saa kiinni siitä, mitä toinen ajattelee. Isä ei ymmärrä poikaansa, poika ei ymmärrä edes itseään, ja molemmat puhuvat toistensa ohi. Mitä voi tehdä silloin, kun kaikelle ei löydykään järkevää selitystä? Esitys pureutuu vahvasti nuorten mielenterveysongelmiin, auttamisen hankaluuteen, vanhempien rakkauteen ja monenlaisiin muihin teemoihin.

Näin tämän Florian Zellerin kirjoittaman näytelmän Lontoossa viime lokakuussa, ja jestas sentään kuinka vahva kokemus se olikaan. En muista koskaan nähneeni yhtä loistavasti kirjoitettua esitystä, jossa jännite on käsinkosketeltava ja tapahtumat niin täynnä tunnetta, ettei katsomossa pysty kuin seuraamaan lavan tapahtumia. Koska Lontoon The Son oli sen verran voimakas juttu, en pystynyt jättämään sitä taka-alalle tätä katsoessani, enkä oikeastaan halunnutkaan. Koska Poika on niin hieno näytelmä, tuntui toisaalta "oikealta" verrata sitä ensimmäisenä näkemääni versioon, joka oli minusta melko täydellinen. Toisaalta haluan aina katsoa saman tarinan eri versiot itsenäisinä, sillä niillä ei periaatteessa tai käytännössäkään ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Hieman kuitenkin vertaan tämän tekstin lopussa niitä fiiliksiä, mitä suomiversio herätti verrattuna lontooversioon, mutta kirjoitan ensin KOMin Pojasta näitä kahta suuremmin rinnastamatta. Se kuitenkin on sanottava, että koska olin jo nähnyt näytelmän Lontoossa, olin tosi innoissani ja odotukset kohosivat korkealle, kun KOM-teatteri julkaisi esityksen tulevan Suomessa ensi-iltaan. Miten hienoa, että tämän esityksen pääsee näkemään kotimaassa! Poika on ehdottomasti sellainen näytelmä, jota toivoin kovasti Suomeen heti nähtyäni sen, ja nopeasti se ensiesityksensä jälkeen tänne sitten saapuikin. Ranskassa tämä sai ensi-iltansa 2018, Iso-Britanniassa 2019 ja Suomessa siis helmikuussa 2020.

Katsomoon astellessa on hyvin aikaa tutkiskella Tomi Suovankosken lavastusta, jossa näppärästi erottuvat Petrin ja Sofian sekä Annen asunnot. Hyvin tyylikästä ja selkeää on lavastus, kivoja yksityiskohtia ja varsinkin lamput ovat hienot. Värimaailmasta pidin kovasti, ja ikkunasyvennys ihastutti myös. Näyttämökuva antaa tietoa niistä hahmoista, joita lavalle esityksen alkaessa saapuu, ja luo kuvan aivan tavallisen perheen kodista. Suovankoski vastaa myös valosuunnittelusta, jossa on tehty näppäriä ja tarkkoja ratkaisuja. Valot luovat mainiosti tunnelmaa ja tuovat jokaiseen kohtaukseen paljon hyvää. Jani Repo on tehnyt äänisuunnittelun, joka on pariin otteeseen hyvinkin voimakasta, siis äänenvoimakkuuden kannalta. Ei tämä kovaäänisyys haitannut vaan sopi esitykseen kyllä, vaikka en ole ihan varma, korostivatko äänisuunnittelun ihan voimakkaimmat kohdat turhankin paljon sitä tunnelmaa, joka lavalla valmiiksi oli. Kokonaisuutena äänisuunnittelu on sujuvaa ja välillä suorastaan kekseliästä, ja kohtauksiin on uskallettu jättää riittävästi myös hiljaisuutta. Tiina Kaukasen pukusuunnittelu on arkista ja asiallista, ja pelaa hyvin yhteen lavastuksen ja näyttelijäntyön ja hahmojen persoonien kanssa. Reita Lounatvuori on kääntänyt teksin suomeksi oikein hyvin. Pohdin, että onkohan tämä käännetty ranskasta vai englannista, vaikka eipä kai sillä niin väliä ole. Kieli on sovitettu suomalaiseen maisemaan ja koko homma muutenkin siirrettu Suomeen, ja näin esityksen nähtyäni ja sitä pohdittuani olen sitä mieltä, että se on oikea tai ainakin hyvä ratkaisu. Tuttu tunne tuli kuitenkin tätä katsoessa, vaikka kieli, näyttämökuva, hahmojen nimet ja näyttelijät ovat erilaisia kuin Lontoossa, Pojan sisin on tavoitettu myös suomeksi tehtäessä, ja se on hienoa.

Riikka Oksasen ohjaus onnistuu tuomaan Zellerin upean tekstin lavalle koskettavasti ja voimakkaasti tavoittaen esityksen tärkeimmät jutut. Muutama ohjauksellinen ratkaisu vähän kummastutti, minua häiritsi se, että esityksen loppupuolella tapahtuvan käänteen jälkeen viimeiseen kohtaukseen siirryttiin niin hitaasti. Se ei tarinaan vaikuttanut kovinkaan paljoa, mutta vähän poisti tehoa esityksen lopusta. Näytelmä on tosi herkkävireinen, ja muutamassa kohtaa tämä vire katoaa, jolloin ihan kaikki kohtausten vivahteet eivät näy katsomoon saakka. Tästä huolimatta Poika on hyvin vahva esitys, ja Oksasen ohjauksessa näytelmän rankat teemat ja painava aihe pääsevät oikeuksiinsa. Nenäliinoja näkyi katsomossa siirtyvän katsojalta toiselle, eikä ihme, hahmojen tuska ja epätoivo saa kyllä silmäkulman kostumaan. Oksanen on työryhmineem rakentanut pari todella hienoa kohtausta, joiden tunnelataus on korkealla ja jotka suorastaan ravistelevat katsojaa. Hieno tarinankerrontaan tuotu elementti ovat tanssilliset liikkeet, jotka toimivat loistavasti osana kokonaisuutta. Samoin pidin siitä, miten rohkeasti Oksanen on ohjauksessaan tarttunut Pojan aiheeseen, esitys ei kaunistele tai selittele, eikä myöskään pyri järkyttämään tai kohahduttamaan, vaan tekee sen siksi, että tarina kerrotaan niin hyvin. Oksasen ohjaus on poiminut tarkasti myös Pojan kevyemmät hetket, ja varsinkin alkupuolella meno on yllättävänkin hauskaa. Mitään iloisia tunteita tästä ei toki päälimmäisenä jää mieleen, mutta muutama toiveikas hetki tasapainottaa hyvin näytelmän syvää synkkyyttä.


Paavo Kinnunen Nikona on yksinkertaisesti loistava. Kinnusen roolisuoritus tuo pintaan sen raastavan epätoivon, joka Nikoa pitää otteessaan, ja hän tulkitsee hahmoaan upealla otteella. Katsomossa on pala kurkussa, kun Kinnunen tuo Nikon kärsimyksen lavalle paljaasti ja kirkkaasti. Tämä roolisuoritus herättää monia tunteita, koskettaa, vaikuttaa ja vavahduttaa, kylläpä on hienoa ja rankkaa katsottavaa. Loistosuoritus Kinnuselta, hän eläytyy teinipojan rooliin vaivattomasti ja on hyvin uskottava jokaisena hetkenä, jonka on lavalla. Tosi vahvaa ja taitavaa näyttelemistä, Kinnunen menee hienosti tunnelmasta toiseen ja tuo lavalle voimakkaita hetkiä. Niko Saarela Petrinä on aluksi jotenkin tosi välinpitämättömän oloinen, mutta pian tunne vaihtuu siihen, että hän on varma siitä mitä tekee, ja sitten ihan hukassa, kun ei osaakaan auttaa poikaansa. Saarelan Petri on asiallinen ja kiireinen, ja sysää pojalleen sellaisia odotuksia, että ihan ärsyttää. Hän kyllä välittää, siitä ei ole epäilystäkään, mutta keinot eivät aina ole oikeat ja sitä Petri ei tunnu tajuavan. Saarela tekee vakuuttavaa työtä ja onnistuu roolissaan mainiosti, hän tuo lavalle monitasoisen ja hyvin rakennetun hahmon. Vilma Melasniemen Anne on hyvin epätoivoisen oloinen, hän on huolissaan pojastaan ja vaikuttaa hauraalta silloinkin, kun Niko on muuttanut kotoa pois ja on isänsä huomassa. Toki vanhemmuus on koko ajan läsnä eikä huoli katoa, vaikka poika ei oman katon alla olekaan. Melasniemi tekee vivahteikkaan roolin, hänen Annensa on sopivan huolestunut ja hämmentynyt sekä rakastava.

Ria Kataja Sofiana tekee sujuvaa työtä, hänestä näkyy selvästi, että Sofia ei ole kovin innoissaan Nikon saavuttua keskelle hänen elämäänsä. Sofia kyllä on tosi ystävällinen Nikolle ja muutenkin kivan ja kärsivällisen oloinen nainen. Katajalla on hyvä näkökulma hahmoonsa ja tarkka tyyli lukea tarinaa. Lauri Karo tuo sairaanhoitaja-hahmonsa lavalle onnistuneesti, hänellä ei montaa vuorosanaa ole mutta hoitaja on hahmona oleellinen ja Karo tekee hyvää työtä. Miika Laakso näyttelee lääkäriä, ja tekee tämän roolin tosi hyvin. Hieno ote hahmoon, pidin Laakson roolisuorituksesta paljon. Lääkäri on Pojassa hyvin tärkeä hahmo, minulla jäi Lontoon versiosta mieleen (monen muun asian lisäksi) erityisesti yksi lääkärin repliikki, nimittäin "rakkaus ei nyt riitä". Tämä herätti nyt yhtä paljon ajatuksia kuin edelliselläkin kerralla, ja taas kerran ihmetytti se, miten Nikon vanhemmat suhtautuvat lääkärin asiantunteviin suosituksiin. Totta kai he kuuntelevat poikaansa, ja tämä vetoaakin vanhempiinsa sydäntäsärkevällä tavalla. Mutta silti. En osaa asettua vanhemman osaan, mutta minusta tuntuu kyllä kovin hämmentävältä, että Nikon vanhemmat tekevät sen päätöksen jonka tekevät. Mieleen jäi myös toinen vuorosana, sekin lääkärin, eli "tässä ei ole nyt kyse teistä". Niinpä! Poika on monesta syystä tosi puhutteleva, rankka ja ajatuksia herättävä näytelmä, ja minun huomioni tässä kiinnittää aina se, miten ohipuhuminen ja ymmärtämättömyys ovat niin arkisia asioita. Miten ihmiset tarkoittavat hyvää, haluavat auttaa, tarjoavat ratkaisuja ja niin edelleen, mutta kuinka heiltä jää huomaamatta se, mitä muut tuntevat tai yrittävät kertoa. Jotain tosi lohdutonta on siinä, miten Pojan hahmot suhtautuvat Nikon tilanteeseen. Tai ei varsinaisesti siinä, miten he suhtautuvat, vaan siinä, mikä on tapahtumien lopputulos. Poika on superhieno näytelmä, mutta todella raskas ja raastava myös, siksi se onkin niin vaikuttava.

KOM-teatterin Poika on hienoa teatteria, esitys tarjoaa ravisuttavan kokemuksen ja paljon ajateltavaa. Upea teksti tuodaan lavalle ammattitaidolla, rohkeasti ja vahvasti. Paavo Kinnunen loistaa Nikon roolissa ja muu näyttelijäporukka tulkitsee tarinaa hänen rinnallaan koskettavalla tavalla, esityksen tärkeät teemat on tavoitettu niin näyttelijäntyöllisesti kuin ohjauksellisestikin. Olen niin iloinen, että KOM-teatteri toi Pojan ensi-iltaan Suomessa, tämä on niin hieno teksti ja teemojaan onnistuneesti ja hätkähdyttävästi käsittelevä näytelmä, että suosittelen ehdottomasti katsomoon kiiruhtamista jos mahdollisuus on. Rankka ja surullinen esitys Poika on, ja käsittelee masennusta, ahdistusta ja perhesuhteita aika painavalla tavalla, eli ei sovi ihan kaikille. Suositusikä on 15 vuotta, ja pidän sitä asianmukaisena. Siksi, vaikka tätä lämpimästi suosittelenkin, kannattaa ainakin varautua nenäliinalla ja muutenkin pohtia, miltä nämä teemat tuntuvat, eli haluaako niitä nähdä käsiteltävän lavalla. Mutta jos yhtään miettii, että kannattaisiko mennä katsomaan, niin todellakin kannattaa. Tämä on hieno.


Ja sitten asiaa aiheesta The Son versus Poika. Vaikka nyt vertailen näitä toisiinsa, on kahden erillisen esityksen vertaileminen tietenkin mielipidekysymyksiin perustuvaa pohdintaa eikä mitään näin se olisi pitänyt tehdä-mutinaa. Haluan vain vähän kirjoittaa ajatuksiani auki, lontoolaisversio nimittäin teki sen verran vahvan vaikutuksen, että The Son nousi minulle tosi tärkeäksi näytelmäksi, eli kaikki tulevat versiot vertautuvat nimenomaan siihen. Poika kestää tämän vertailun erinomaisesti, kyllä oli raastavaa, koskettavaa ja vaikuttavaa katsoa, miten tarina keriytyi auki KOMin näyttämöllä. Lontoon versio oli tätä suomiversiota herkempi ja hienovaraisempi, siitä paistoi läpi suurempi määrä tasoja kuin tässä. Sitä ehkä edesauttoi valkoinen lavastus, englannin kieli, monipuolisempi ilmaisu ja moni muu juttu, mutta jäin joka tapauksessa kaipaamaan suomiversioon lisää herkkyyttä. Nyt hahmot olivat vähän kovempia kuin muistin heidän olevan, mutta sekin yllättäen lopulta toimi. Yllättävää oli myös se, että vaikka esitys ja tarina tuntuivat tutuilta, hahmot olivat jotenkin tosi erilaisia kuin lontoolaisversiossa. Ehkä he ovat suomalaistuneet tai jotakin muuta, tämä oli toisaalta ihan toimiva juttu. Näyttelijäntyö totta kai vaikuttaa hahmojen rakentumiseen paljon, samoin ohjaus, ja oli kiva nähdä aika erilainen tulkinta samoista hahmoista. Ja vaikka tarina tuntui tutulta, vaikuttivat hahmojen väliset suhteet eri lailla jännitteisiltä kuin Lontoossa. Vaikka samat jutut painoivat, ahdistivat ja pelottivat hahmoja, niitä lähestyttiin hieman eri kantilta kuin lontoolaisversiossa, ja ehkä tämäkin vaikutti siihen, etteivät kohtaukset aina olleet niin herkkävireisiä kuin olisivat voineet olla. Lontoossa (ja myös ranskalaisversiossa videoiden perusteella) lavastuksen hallitseva väri on ollut valkoinen, mutta suomiversiossa mennään pääosin harmaan ja sinisen sävyillä. Tunnelmaan vaikuttaa paljonkin se, millä värillä tapahtumat kehystetään, mutta en osaa sanoa, kummasta vaihtoehdosta pidän enemmän. KOMin lava on pienempi kuin lontoolaislava, ja teatteri muutenkin eri muotoinen, ja harmaan/sinisen sävyt toivat tapahtumat ikään kuin lähemmäs yleisöä verrattuna siihen, että lava olisi ollut valkoinen. Tunnelma oli myös arkisempi hieman monivärisemmän lavastuksen keskellä, ja tämä oli kiva juttu ja arkinen tunnelma sopi tarinan kertomiseen iskevästi. Äänimaailma ja musiikit olivat tosi samankaltaisia, mietiskelin yhdessä vaiheessa jo että onkohan samat musiikit siirtyneet lontoolaisversiosta Suomeenkin. Tuskinpa, mutta samaa tunnelmaa sävelet toivat lavalle. Tarinan rytmi on myös hyvin samanlainen, oikeastaan vain kaksi kohtaa ovat tempoltaan erilaisia (jo mainittu viimeisen käänteen jälkeinen siirtymä sekä se kohtaus, jossa siirrytään ensimmäistä kertaa sairaalaan). Mainitsin suomiversiossa olleen alkupuolella jopa yllättävän paljon hilpeyttä, en muista, että Lontoossa olisi naurettu kovinkaan paljon. Muutamassa kohtaa lontoolaisversiokin oli kyllä varsin kepeä, mutta suomiversio on kyllä löytänyt enemmän huumoria ja iloa. Tämä ei todellakaan haittaa, sen verran rankkaa menoa on luvassa että alkupuolella on vielä kiva hymyillä, lopussa kun sitä ei paljoa ole luvassa. Ehkä tämän enempää en keksi juttuja, jotka tulevat mieleen tähän kahden eri version vertailuun liittyen. Lontoon versiossa parasta oli herkkä vire ja tosi tarkat nyanssit, kun taas Suomessa parhaiten onnistuu rohkea tunnelmien, aiheiden ja teemojen käsittely. Lopputoteamuksena sanottakoon, että olen tosi iloinen siitä, että onnistuin näkemään The Son-näytelmän Lontoossa ja onnellinen siitä, että tämän vaikuttavan esityksen saa nyt kokea myös Suomessa. Molempi parempi ja muuta sellaista, ja näin todellakin on. Vaikka mielenkiinnosta ja omasta ilostani näitä siis toisiinsa heijastelin, olen aina sitä mieltä, että yhtä tarinaa on vain hyvä versioida monella tapaa, jolloin siihen löytyy uusia näkökulmia, uudenlaisia ajatuksia ja vaikka mitä muuta hyvää.

perjantai 14. helmikuuta 2020

Sontiainen - balladi koti-ikävästä @ Teatteri Avoimet Ovet

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Teatteri Avoimet Ovet!
kuvat © Mitro Härkönen
Näin Sontiaisen 12.2.

Tom Sukanen (Aarni Kivinen) jättää vaimonsa Kertun (Anna-Riikka Rajanen) ja vastasyntyneen poikansa ja lähtee hankkimaan elantoa Kanadan Saskatchewaniin. Tarkoituksena on rakentaa sinne myös koti perheelle ja se onnistuukin, mutta aikaa kuluu ja kun Sukanen sitten kuusi vuotta myöhemmin palaa hakemaan vaimoaan ja lastaan, ei jäljellä ole mitään. Perhe on poissa, ja Sukanen palaa Kanadaan menetys rinnassa kalvaen. Mies alkaa rakentaa laivaa, Sontiaista, jolla palata koti-Suomeen. Naapurit ajattelevat, että Sukanen on sekaisin, ja tihutöillään häiritsevät laivaprojektia minkä ehtivät. Lopulta Sontiainen kuitenkin on valmis, ja alkaa matka keskeltä preeriaa kohti vesistöjä.

Sontiaisen ensi-ilta siirtyi sairastapauksen vuoksi, ja minä jo ehdin pohtimaan, että koskapa sitten ennätän tätä katsomaan. Synttäripäiväni ohjelmaksi aiottu esitys kuitenkin peruttiin, joten vaihdoin suunnitelmia lennosta ja suuntasin Sukasen ja kumppaneiden tarinaa katsomaan. Olikin oikeastaan kiva pitää Sontiaisesta kahden viikon tauko näin harjoitusten katsomisen jälkeen (harjoituksista voi lukea postaukset tästä ja tästä), ehdin käydä näkemiäni juttuja kunnolla läpi ja myös mielenkiinto valmista esitystä kohtaan kasvoi entisestään. Heti esityksen alussa tunnelma ohjautuu sujuvasti oikeanlaiseen fiilikseen, näyttelijät toivottavat yleisön tervetulleeksi reippaalla finglishillä ja katsomoon astellessa Tom Sukanen jo kiskoo laivaansa ja tuskailee aavemaisten henkien (Juha Pulli, Johanna Koivu ja Anna-Riikka Rajanen) kanssa. Ia Ensterän skenografia onnistuu hyvin, lavastus on pienimuotoista ja toimivaa, värimaailma sopii esityksen tunnelmaan ja maisemiin tosi hyvin ja lavastus muuntautuu sujuvasti milloin miksikin paikaksi tai yksityiskohdaksi. Puvustus on tyylikästä ja ajan henkeen sopivaa, ja partojen käyttäminen on oikein näppärää, samoin Marian (Johanna Koivu) lapsikatraan kiinnittäminen hameenhelmaan. Jere Kolehmaisen valot luovat ja tukevat tunnelmaa onnistuneesti, ne roikkuvat valosarjat ovat hienoja ja samoin Sukasen työpajan vilkkuva valo. Visuaalisuus levittäytyy katsomon puolelle seiniä koristavien kankaiden kautta, ja yleisö imaistaan tarinaan mukaan myös teatterin pienehkön katsomon avulla. Lava ja tapahtumat ovat lähellä, ja hahmojen tarinaa pääsee seuraamaan mukavan tiiviisti.

Hanna Kirjavaisen teksti ja ohjaus ovat mainioita, Sukasen tarina kulkee sujuvasti ja siinä riittää käänteitä. Yksityiskohdat ovat kunnossa, mukana on sopiva annos huumoria, tuskaa, epätoivoa, iloa ja pettymyksiä, ja näitä kaikkia käsitellään onnistuneella otteella. Historiaan pohjautuva tarina heijastuu myös tämän päivän maailmaan, eikä yhteyksiä ole hankala löytää tai tajuta. Ajateltavaa saa varmasti, sekä historiallisessa mielessä että nykypäivään liittyen. Sukasen tarina on tosi mielenkiintoinen, ja on kiva nähdä se teatterin lavalla näin onnistuneesti kerrottuna. Ohjaus keskittyy tärkeimpiin hetkiin ja pitää pakan kasassa, esitys levittäytyy lavalle hyvin ja pysyy hyvässä, kohtausten vaatimassa rytmissä. Musiikkikohtaukset uppoavat muuhun tekemiseen vaivattomasti, ja tarjoavat paljon taitoa ja tunnelmaa. Ja kuinka kivaa, että näyttelijät soittavat itse! Pienessä teatterissa ilmeet ja pienet eleet ovat enemmän näkyvillä kuin suuremmissa tiloissa, ja kaikenlainen lavalla olemiseen, liikkumiseen, tuntemiseen ja ajatusten näyttämiseen liittyvä on viritetty tarkasti, jolloin hahmojen mielenmaisema näkyy katsomoon selvästi. Sontiainen on taitavan hienovireinen esitys, ratkaisut tehdään harkiten ja kaikkien tehtyjen ratkaisujen lopputuloksena on varsin hieno musiikkinäytelmä.

Näyttelijät tekevät varmaa työtä ja tarttuvat sujuvasti myös soittimiin. Aarni Kivinen Tom Sukasena tekee erinomaisen roolin, hän ilmentää Sukasen keksijäluonnetta, ajatuksia ja tunteita vaivattomasti, ja kertoo hahmonsa tarinaa tarkalla otteella. Kivinen tavoittaa Sukasen monitasoisesta hahmosta ne tärkeimmät piirteet, ja tarjoaa vahvan roolisuorituksen. Anna-Riikka Rajanen on loistava Kerttu, jokainen ele ja teko on harkittu, ja Rajasen tulkinnassa Kertusta saa kokonaisvaltaisen kuvan. Rajanen onnistuu myös muissa rooleissaan, ja on erityisen mainio Sukasen naapurina/työkaverina, joka selostaa tälle, kuinka on tapana toimia. Juha Pulli tekee alusta loppuun tosi hyvää työtä, varsinkin Sukasen veljenä Ilmona, ja Siantappolaulussa hän myös loistaa. Pulli tavoittaa sujuvasti niin esityksen vakavuuden kuin huumorinkin, ja tuo ne lavalle luontevasti. Johanna Koivulla on monta roolia myös, hän tuo lavalle kivan erilaisia tyyppejä ja eläytyy sujuvasti niin miehensä hylkäämän Marian, Better Farmingia kauppaavan tyypin kuin runomitassa ennustelevan noita-akan hahmoon. Pekka Lehti tuo lavalle hyvällä otteella niin Sukasen appiukon kuin häiritsevän naapurinkin, ja vastaa paljon musiikista ja äänitehosteista.

Musiikki on mainio yhdistelmä vauhdikkaita säveliä ja herkempiä biisejä, ja näistä suosikkini ovat Siantappolaulu, jossa on loistava meininki, Amerikan laiva, kaunis Majakka ja Kulkuripoika. Musiikin sovituksesta vastaa Pekka Lehti, joka on tehnyt kappaleiden kanssa hyvää työtä. Sävellykset ovat pääosin Lännen-Jukan/J. Karjalaisen käsialaa, ja yhden biisin on säveltänyt Lehti. Osa kappaleista on perinteistä amerikansuomalaista kansanmusiikkia, ja kaikki biisit toki noudattavat samaa tyyliä ja toimivat hienosti tarinassa mukana. Esityksestä jäi paljon mieleen, mutta erityisen innokkaasti jo mainittu Siantappolaulu, joka soi päässä hyvin itsepintaisesti. Pidin kovasti Sukasen ja Ilmon välisistä kohtauksista, veljesten välinen suhde on mielenkiintoinen ja Aarni Kivinen ja Juha Pulli tuovat sen hyvin lavalle. Sukasen ja naapureidensa yhteenotot ja positiivisemmatkin kohtaamiset ovat mainioita, ja pidin myös niistä hetkistä, kun noita-akat runoilevat Sukaselle kaikenlaista. Esityksen tunnelma hautaa katsomon alleen ja vetää katsojan mukaan tarinaan, ja Sontiainen pitääkin otteessaan tosi hyvin. Lavalle luodaan tunnelma, joka väreilee surumielisenä, humoristisena, toiveikkaana ja pettymyksen täyteisenä, ja tämä tunnelma väreilee myös katsojassa. Yksi Sontiaisen hienouksista onkin juuri se, miten vahvasti esityksen hahmot tuntevat, ja miten vahvasti se tuntuu katsomossa. Tämä on yhden miehen tarina, tarina elämästä ja kaikesta siitä, mitä se pitää sisällään, ja tuo tarina rakentuu lavalle herkästi ja kauniisti.

Sontiainen - balladi koti-ikävästä on hienoa, koskettavaa, hauskaa ja taidolla tehtyä musiikkiteatteria, jossa yhdistyvät hyvä käsikirjoitus, sujuva näyttelijäntyö, hieno visuaalisuus sekä historia ja nykyisyys.

torstai 13. helmikuuta 2020

The Punchline - kuolemanpelkoa ja kevyttä kannibalismia @ Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu

Joitain pieniä spoilereita luvassa, varovaisesti siis tätä lukiessa.
kuvat © Tinja Salmi
Vielä kaksi esitystä, huomenna 14.2. ja lauantaina 15.2.!

Freddien (Emil Kihlström) ja Lean (Annika Hartikka) isä on kuollut, ja sisarukset saapuvat perinnönjakoon. Vastassa on hovimestari Eddie (Alex Anton), jolla on kummallisia uutisia. Perintöä ei meinata millään päästä jakamaan, vaan isällä on ollut lapsilleen vielä viimeinen toive. Ja millainen toive! Sen suuremmin Freddie kuin Leakaan eivät usko korviaan Eddien selostaessa perinnönjaon vaatimia toimenpiteitä. Lusikkansa soppaan (ja aika moneen muuhunkin ruokalajiin) pistää kokki Jean (Nicklas Pohjola). 

No jopas! Tämäpä olikin sitten aivan loistava! Esityksen käsikirjoituksesta, ohjauksesta ja myös Freddien näyttelemisestä vastaava Emil Kihlström on kirjoittanut valtavan nerokkaan tekstin, jossa mennään syvälle synkkään huumoriin, sisarus- ja isäsuhteeseen, kuolemanpelkoon ja moraalisiin valintoihin. Esitys käsittelee kannibalismia, kuolemaa, elämää ja niin hengellistä kuin maallistakin maailmankuvaa, ja tekee kaiken hämmästyttävän tarkasti. Nämä ovat isoja aiheita, vaikeita ja ehkä vähän myös sellaisia, että niihin pitää suhtautua jotenkin tietyllä tavalla. Tai ei pidä, vaan joihin ehkäpä odotetaan suhtauduttavan jostain tietystä kulmasta. Tai no, jotain sinne päin ainakin. Tiesin, mitä esityksen teemat ovat, ja minulla oli joku ennakkoajatus tästä jutusta, mutta tämä ei ollut sitä mitä odotin, vaan jotakin paljon parempaa. Jotain juuri sellaista, mitä todellakin oli mahtavaa nähdä lavalla. Kihlströmin ohjaus on kekseliäs, hän on tuonut lavalle komiikkaa, tärkeitä, herkkiä yksityiskohtia, vimmaa ja vauhtia, herkullisia, kieroutuneen hauskoja kohtauksia ja paljon, paljon hyvää. Esitys pitää otteessaan ensi hetkistä lähtien, ja koko ajan tapahtuu jotain mainiota. Tekstiin palatakseni pidin siitä, että tässä yhdistyvät suomen ja englannin kieli, ja myös yllättävä loppu oli kiva. On sekä tekstin että ohjauksen ansiota, että esityksessä on hyvässä suhteessa vauhdikkaita ja nopeatempoisia kohtauksia sekä hetkiä, jolloin kaikki rauhoittuu ja tunnelma vaihtuu hykerryttävästä koskettavaksi. Erityisesti Freddien ja Lean sisarussuhteen kuvaus ja heidän välisensä dynamiikka tulee lavalla ansiokkaasti esiin, ja kaiken muun keskellä tämä teema rakentuu tosi kauniisti eikä huku muihin, villimpiin ja omituisempiin asioihin. Eikä Lean ja Freddien suhde myöskään vie tilaa kaikelta muulta, vaan huumori, moraaliset kysymykset ja kannibalistiset ajatukset loistavat myös. Koko paketti on tasapainossa, ja katsomossa on helppo vain nauttia, kun porukka kertoo tätä tarinaa. 

"Kunhan pääsee ajatuksesta yli niin tää on tosi hyvää!", toteaa esityksessä eräs hahmo. Minun ei tosin tarvinnut päästä yli sen suuremmin kuolemanpelosta tai kevyestä kannibalismistakaan todetakseni, että kyllä tämä vaan on jotain aivan todella hyvää. Kävellessäni Teatterikorkeakoululta rautatieasemalle ehdin hyvin makustella (heh) näkemääni, ja olin suuresti onnellinen siitä, että ehdin tämän katsomaan. Paljosta olisin jäänyt paitsi, jos olisin tämän missannut. En toki odottanut, että kuolemanpelko plus kannibalismi olisivat ne jutut, joiden lopputuloksena on esitys, josta pidän näin paljon, mutta näinhän se meni. Jos nostan jotain suosikkijuttujani, niin jo mainittu sisarussuhteen käsittely ja tasapaino huumorin ja vakavuuden välillä ovat ehdottomasti esityksen parhaita juttuja, samoin se, miten arkailematta näytelmä tarttuu aiheisiinsa, miten monia tunnetiloja ja tunnelmia lavalle loihditaan, miten hyvin näyttelijänelikko pelaa yhteen ja miten kivaa lavalla näyttää olevan. Freddien ja Jeanin juttutuokio pihalla oli tosi hyvä, ja pidin jopa siitä hidastetusta kärpäslätkällä/paljain käsin lätkimisestä, vaikka sen tyylinen väkivaltahuumori ei yleensä ole minun juttuni. Niin hyvin se sopi juuri tuohon kohtaukseen, että huvitti kovasti. Esitys on hieno kokonaisuus, kaikki on kunnossa tekstistä näyttelijäntyöhön ja ohjaukseen, ja myös lavastus (Tinja Salmi), valosuunnittelu (Pinja Kokkonen ja Paulo Machado), äänisuunnittelu (Ilmo Korhonen) ja puvustus ovat erinomaisia. Salmen lavastuksessa on arvokkuutta, lava näyttää huikealta ja vihreä marmorikuvio on ihana. Valosuunnittelu on jokaiseen kohtaukseen sopivaa, ja hyvin rytmitettyä, kuten myös äänisuunnittelu, joka tukee tapahtumia sujuvasti. Puvustus sopii hahmojen tyyliin, verinen essu on mainio, ja frakkihan on tietysti aina komea.

Emil Kihlströmin Freddie on mahtava hahmo, monitasoinen ja mielenkiintoinen tyyppi, jota Kihlström näyttelee luontevasti. Hän vie hahmoaan tunteesta ja tilanteesta toiseen varmoin askelin, Kihlströmillä on onnistunut ote sekä komediallisiin että draamallisiin hetkiin, ja hän tavoittaa taitavasti Freddien tärkeimmät piirteet. Annika Hartikka on erinomainen Lea, tosi tarkkaa työtä ja sujuvasti näytelty rooli. Lea on hyvin rakennettu hahmo, mielenkiintoinen kuten veljensäkin, ja Hartikan käsissä Lea astelee lavalle juuri kuten pitääkin. Kihlströmin ja Hartikan työskentely erityisesti kohtauksissa, joissa he ovat lavalla kahdestaan, on hienoa katsottavaa. Sisarusten välinen suhde on uskottava, ja näyttelijät tavoittavat veljen ja siskon välisen jännitteen ja siteen vaivattomasti. Alex Antonin Eddie on kärsivällisen ja mukavan oloinen hovimestari, josta sitten paljastuu yhtä ja toista esityksen edetessä. Anton tekee mainiota työtä, hänellä on hyvä lähestymistapa rooliinsa ja Anton eläytyy kohtauksiin poikkeuksetta onnistuneesti. Nicklas Pohjolan Jean on aivan loistava hahmo, ja Pohjola ottaa roolistaan kaiken irti. Jestas sentään, miten hieno hahmo on tämä kokki, ja kuinka hyvin Pohjola hahmonsa lavalle tuokaan! Kaikki on viimeisen päälle onnistunutta, aksentista lähtien, ja Pohjola Jeanin roolissa tarjoaa monet esityksen parhaimmista hetkistä. Näyttelijänelikko tekee tosi sujuvaa yhteistyötä, kohtaukset pysyvät taitavasti kasassa heidän käsissään ja hahmojen väliset suhteet ja suhtautuminen toisiinsa on luonnollisen oloista.

Käsiohjelmassa, ohjaajan sanassa, on puhetta kuolemasta ja siitä, miten sitä käsitellään taiteessa. Aika monta taidekuolemaa lukeneena tai nähneenä olen tekstin kanssa samaa mieltä. Siksikin The Punchline on niin kiva esitys, se kun ottaa kuolemaan ihan erilaisen näkökulman kuin mitä olen ennen nähnyt. Kuolema harvoin on esitysten pääaiheena, ei tällä tavalla ainakaan, vaikka se on niin iso osa elämää. Elämä kun päättyy kuolemaan, ainakin jollain tasolla. Ehkä elämä jatkuu jotenkin, ehkä ei. Sitäkin esityksessä pohditaan. Ja paljon muutakin kuolemaan liittyvää, ja se on virkistävää ja hienoa, sillä sankarillisten ja urheiden ja kostoa vaativien kuolemien seassa tämä esitys on ihan erilainen. Kauhea ja kauhean hauska ja hämmentäväkin suhde siihen, mitä kuolema tarkoittaa itse kullekin hahmolle, on The Punchlinessa nokkelasti rakennettu juttu, ja tarjoaa yleisölle ilahduttavia ja ihmetyttäviä hetkiä. Ja myös mietiskeltävää ja pohdittavaa, eivät nämä teemat mitään helppoja ole käsitellä, vaikka esitystä katsoessa saavatkin nauramaan moneen otteeseen. Hämmästyttävää, miten paljon voi huvittaa joku ihan kummallinen juttu, ja sitten hetken naurettuaan ihmetteleekin, että tällekö voi nauraa. Miksei voisi? Musta huumori on harvoin mieleeni, mutta nyt on osuttu johonkin huumorisuoneen, jonka synkkyys on herkullisen huvittavaa ja viihdyttää helposti. Ja koska pidän vakavasta draamasta, on toki varsinkin tämä "isä on kuollut ja sisaruksilla vähän vaikeat välit joita nyt käydään läpi"-kuvio minulle esityksen kivoimpia juttuja, ja se on tosi onnistuneesti yhdistetty terävään huumoriin (kuten jo mainitsinkin). Mitäs vielä... En keksi tästä mitään miinuksia, niin tarina, hahmot, näyttämökuva kuin esityksen sielu/sydän/jokin muu sisälmyskin ovat kohdallaan, ja The Punchline tarjoaa ihastuttavan, riemastuttavan, hykerryttävän ja koskettavankin puolitoistatuntisen. Loistavaa!

Sanomattakin selvää siis, että pidin tästä valtavasti. Jos vain on tilaisuus nähdä tämä, niin kipin kapin katsomoon. On meinaan hieno juttu.

Harmaat pantterit 4: Aktiivimalli @ Keski-Uudenmaan Teatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos KUT!
kuvat © Kapina Oy
Aktiivimalli sai ensi-iltansa 7.2.

Käpyhovin vanhainkodissa puhaltavat uudet tuulet, kun asukkaat Irmelin (Anna-Leena Sipilä) ja Elviksen (Seppo Halttunen) johdolla kauhistelevat hallituksen uutta AIPA-mallia. Kaikki 65-vuotiaat ja sitä vanhemmat valjastetaan toimimaan aktiivisesti niin terveytensä, seuraelämänsä kuin työllistymisensä eteen, tai muuten ovat eläkkeet vaarassa. Eli jos ei jumpassa jalka nouse ja Tinder tai muu vastaava laula, on turha odottaa eläkerahoja tilille. Ja ihan kuin tässä ei olisi tarpeeksi, Irmelin kauhistukseksi Käpyhoviin saapuu Ellinoora (Leena Uotila). Naisten välit eivät ole kovinkaan lämpimät, ja heidän väliseen kiistaansa joutuu Elvis-raukkakin mukaan. Kuinka arki lähtee sujumaan, kun täytyy muistaa kaiken maailman AIPAt, OEAt ja IATMmät, ja siinä sivussa hoidella vielä ihmissuhdeongelmiakin?

Olen nähnyt Käpyhovi-sarjan kolmososan kolmisen vuotta sitten, ja heti näyttikin lavastus tutulta ja tunnelmakin vaikutti samalta kuin edellisenkin näytelmän seikkailuissa. Aihekin oli sama siinä mielessä, että ajankohtaisiin vanhusten hoitoon liittyviin asioihin tartuttiin nokkelasti ja terävästi, mutta yhtäläisyydet jäävät siihen, ja tämä AIPA-malli ja muut hallituksen suunnitelmat ovat aivan uusi juttu sekä Käpyhovin asukkaille että katsojille. En varsinaisesti ole esityksen kohderyhmää, mutta viihdyin katsomossa ja ihastelin taas sitä, miten hyvin käsikirjoittaja Heikki Lund on esityksen aiheita yhteiskunnasta poiminut. Vanhustenhoidosta ja -palveluista on jo neljän näytelmän verran löytynyt aiheita niin huumoriin kuin ihmettelyyn ja kauhisteluunkin, ja Lundin käsikirjoituksessa pinnalla oleviin aiheisiin tartutaan näppärästi. Tekstissä riittää monenlaista komediaa, mutta jonkin verran myös vakavempaa menoa, ja vaikka esitys naurattaa, ei sen tosielämästä kumpuava huumori kuitenkaan ole pelkästään naurun asia.

Kimmo Virtasen ohjaus on rytmikäs ja etenee kohtauksesta toiseen vauhdikkasti. Komedialliset ajoitukset ovat kunnossa eikä esitykseen mahdu turhia suvantovaiheita. Huumori tavoitetaan katsomosta kuuluvasta naurusta päätellen hyvin, minä en ihan kaikesta hauskasta saanut kiinni mutta sain muutamaan otteeseen kyllä hymähdellä. Käpyhovin tunnelma on samanlainen kuin viime näytelmässä, vähän vauhtia ja väriä on tosin tullut lisää, ja tämä on vain hyvä juttu. Mikko Rantasen lavastus joko muistuttaa tosi paljon samaa lavastusta, joka oli edellisessä näytelmässä, tai sitten on se sama. Joka tapauksessa näin pitää olla, kun samassa paikassa kerran ollaan. B-Studio on näppärästi toteutettu, ja lavastus tarjoaa tarinalle hyvän tapahtumapaikan. Sinikka Zannonin puvustuksesta löytyy värikkyyttä ja jokaisen hahmon tyyliin sopivaa vaatetta, ja erityisesti AIPA-konsulttien puvut olivat mainiot. Jussi Kaatrasalon valosuunnittelussa toimivaa on erityisesti katsojan katseen ohjaaminen yksityiskohtiin ja kohtausten tunnelmaan mukautuminen.

Anna-Leena Sipilä on riemastuttava Irmeli Kurppa, on kyllä hahmo omaksuttu viimeistä piirrettä myöten ja yleisö saa nauttia ja nauraa. Seppo Halttusen Elvis Natunen luikauttaa tilanteeseen kuin tilanteeseen sopivia elvisbiisejä ja on mainion leppoisa tyyppi, jolla riittää huumorintajua ja päänvaivaa Irmelin ja Ellinooran nokittelussa. Leena Uotilan Ellinoora on mainio taiteilijasielu ja eloisa nainen, joka sopii Käpyhovin jengiin loistavasti. Reeta Vestmanin sujuvasti näyttelemä, pirteä Kikka-hoitaja pitää vanhainkodin tunnelmaa yllä ja kuriakin jonkin verran, ja saa Kikka törmätä myös sukupolvien väliseen kuiluun. Jari Vainionkukka vetäisee muutaman roolin, kaikki oikein hyvin, ja edellisestä näytelmästä tuttu Jorma Keravalta saa hykerryttävän catwalk-hetken kävellessään side silmillään lavalle. Elina Varjomäki jäi mieleen erityisesti AIPA-konsulttina, varsin vauhdikasta menoa ja konsultointia. Varjomäki tekee varmaa työtä myös muissa rooleissaan.

Aktiivimalli on toimivan humoristinen ja tarkan ajankohtainen esitys, jossa näyttelijät pääsevät väläyttämään mainiota komediallista osaamistaan. Tarina on sujuva ja loppu yllättää, esityksen teemat ovat naurattavuuden lisäksi tärkeitä ja kokonaisuus on hyvin kasassa, esitys on sekä hauska että ajatuksia herättävä.

maanantai 10. helmikuuta 2020

Ronja Ryövärintytär @ Teatteri Vanha Juko

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Teatteri Vanha Juko!
kuvat © Antti Sepponen
Teatteri Vanha Jukon ja Lahden kansanopiston teatterikoulutuksen yhteistyöesitys Ronja Ryövärintytär sai ensi-iltansa 8.2.

Ronja (Minja Koski) syntyy, ja synkän ukkosyön salama iskee Matiaksenlinnan kahtia. Isä, maiden ja metsien mahtavin ryöväripäällikkö Matias (Kasperi Nordman), on tyttärestä innoissaan. Niin on äiti Loviisakin (Maria Nissi), ja koko ryövärijoukkio. Ronja kasvaa nopeasti, opettelee miten metsissä eletään, miten varotaan syöjättäriä ja nihtejä, ja mitä kaikkea maailma pitää sisällään. Yllättäen vastaan tulee Birk (Vincent Kinnunen), Borkanpoika ja Ronjan vihollinen, tietysti, onhan hän kuullut, mitä Matias on puhunut. Borkan ryövärit ovat aivan kauheaa porukkaa, heitä pitää aina muistaa varoa. Ja nyt koko sakki on muuttanut kahtia haljenneen linnan toiselle puolelle. Voi kurjuus ja kuolema sentään! Mutta Ronja saa huomata, että kaikki ei olekaan niin mustavalkoista - hän ja Birk ystävystyvät, tulevat siskoksi ja veljeksi, ja molemmilla ryöväriklaaneilla on asiassa sulattelemista.

Olen nähnyt Ronjasta yhden version ennen tätä, viime lokakuussa Järvenpään teatterissa, ja tykästyin tarinaan kovasti silloin. Odotinkin siis Vanha Jukon esitystä innolla, oli mahtavaa palata ryövärimetsään Ronjan, Birkin, Matiaksen ja muiden pariin. Tarina oli tuoreessa muistissa, ja Vanha Jukossa siihen on ohjaaja Markus Karekallaksen ja opiskelijoiden apulaisohjaaja/näyttelijävalmentaja Timo Raidan johdolla löydetty paljon sellaisia yksityiskohtia, joita minä en vielä tiennytkään tarinasta löytyvän. Olipa kiva nähdä samasta esityksestä kaksi tulkintaa näin lähellä toisiaan, vaikka en aio sen enempää niitä lähteäkään vertailemaan. Vanha Jukon Ronja pursuilee elämäniloa, vapautta, ystävyyttä, kasvamista, tärkeitä teemoja ja rohkeutta, ja tarttuu vahvasti myös vihanpitoon, keskustelemisen vaikeuteen ja siihen, millaisia ratkaisuja kukin tekee, miksi ja mitä niistä seuraa.

Ohjaaja Karekallas on tuonut lavalle juuri sen vallattomuuden, villeyden ja vapauden sekä ihanan ilon ja ystävyyden, joka Ronjan tarinalle on olennaista ja tärkeää. Ja koska nämä teemat näkyvät niin hienosti, myös tarinan synkeämmät jutut, kuten perheiden väliset riidat ja anteeksiantamattomuus, tulevat vahvasti esiin. Karekallas työryhmineen on tarttunut tarinaan hyvällä otteella, löytäen onnistuneen tasapainon huumorin ja vakavuuden välillä. Vauhtia esityksessä riittää, tarina etenee sujuvasti ja hyvällä rytmillä, mutta silti kiireettömän tuntuisesti. Muutamiin tosi hyviin kohtauksiin jäädään sopivasti viipyilemään ja nauttimaan siitä tunnelmasta, joka niihin on rakennettu. Kohtauksiin sopivan tunnelman rakennus onkin yksi Vanha Jukon Ronja Ryövärintyttären hienouksista. Esitys käsittelee taitavasti monenlaisia tunteita ja tuo ne lavalle vahvasti. Esimerkiksi ilo ja onnellisuus sekä pettymys ja pelko ovat selkeitä, ja niitä käsitellään esityksessä hyvällä otteella ja sopivalla tyylillä. Karekallaksen ohjauksessa Ronja Ryövärintytär levittäytyy lavalle voimakkaana, vakuuttavana ja upeana teatterielämyksenä, josta löytyy roppakaupalla taitoa, hyvää energiaa ja hienosti käsiteltyjä teemoja.

Esityksen visuaalisesta ilmeestä vastaa Hanna Kaitila, jonka ideoista on syntynyt niin puvustus, lavastus kuin tarpeistokin. Hämmästyin siitä, miten isolta Vanha Jukon lava näytti, kylläpä ryöväritarinalle on annettu ja löydetty tilaa, ja upeasti visuaalisuus näyttämölle levittyykin, kuten koko tarinakin. Lavastus ja puvustus sekä muu visuaalisuus on mukavan rouheaa, se sopii ryövärifiilikseen ja antaa tarinalle toimivat puitteet. Rakennusteline on hieno! Ja se loimuava tuli ja maanalainen käytävä myös. Ryövärit näyttävät juuri siltä, että asuvat metsän keskellä, luonnossa, ja se on heidän kotinsa, niin hyvin sekä puvustus että maskeeraus heidät maisemaan sulauttaa. Minja Kosken liveäänisuunnittelu ja Janne Louhelaisen äänisuunnittelu tukevat esityksen tunnelmia, ja Antti Haikon valosuunnittelu on tarkkaa ja toimivaa, samoin Haikon videot tuovat hienon lisän tarinan kerrontaan. Moni ohjauksellinen ratkaisu on toteutettu kekseliäästi visuaalisuuden ja tekniikan kanssa, ja kokonaisuutena Ronja Ryövärintytär onnistuukin juurikin eri osa-alueidensa onnistuessa näin hyvin. 


Minja Koski on ihastuttavan rohkea ja eloisa, tarkka ja oikeudenmukainen Ronja, joka kohtaa maailman ihanan avoimesti. Ronja on fiksu ja kekseliäs, ja Koski tavoittaa hahmonsa elämänilon, pohtivan luonteen ja monet yksityiskohdat taidolla. Ronjan kasvutarina pääsee Kosken käsissä oikeuksiinsa, ja tämä ryövärintytär on lavalle rakentuvissa maisemissa kuin kotonaan. Pidin varsinkin siitä, miten Koski näyttelee Ronjan suhteen eri hahmoihin, ja miten heidän välinsä muuttuvat ja muotoutuvat sitä mukaa, kun Ronjalle selviää uusia asioita niin ryöväriydestä, isänsä halusta tuhota Borka kuin elämästä ja sen säännöistä ja epäoikeudenmukaisuuksistakin. Vincent Kinnunen on mainio Birk, nokkela ja hyväsydäminen poika, joka ystävystyy nopeasti Ronjan kanssa ja toimii hyvänä vastavoimana Ronjan hahmolle. Kinnusen näyttelijäntyö on alusta loppuun tarkkaa ja sujuvaa, hän onnistuu loistavasti sekä kevyemmissä että vakavemmissa kohtauksissa. Kinnunen eläytyy rooliinsa vaivattoman oloisesti, ja yhtä paljon kuin Kosken Ronja, on Kinnusen ryöväripoika lavan maisemissa kuin kotonaan. Ronjan ja Birkin tutustumista on ihan mahtava seurata, Kosken ja Kinnusen yhteistyö on luontevaa, ja Ronjan ja Birkin yhteinen tarina kasvaa hurmaavasti esityksen edetessä. Ja miten hienosti se molemminpuolinen epäily ja pieni naljailu on kuvattukaan, kun alussa kumpikaan ei vielä tunne toista, mutta mieli tekisi tutustua, siitäkin huolimatta, että vähän jännittää ja ihmetyttää tuo uusi tuttavuus. Ajoittain naiivi ja huoleton, ajoittain taas vakavien asioiden kanssa painiskeleva, syvä ja välittävä, aina lojaali ja vahva ystävyys-/sisaruussuhde on Ronja Ryövärintyttäressä ehdottomasti paras juttu, ja Kosken ja Kinnusen tulkinta sekä hahmoistaan että heidän välisestään siteestä on erinomaisen kaunis ja monisävyinen.

Kasperi Nordmanin Matias on itsepäinen ja ilkeäkin ryöväripäällikkö, jolla on vahva tahto ja lyhyt pinna. Vaikka Matias on koko ryöväriperheelleen hyvä ja pidetty päällikkö, ei hän tunne sääliä solvatessaan ja ärsyttäessään Borkaa, ja tässä näkyy myös se, miten Matias hoitaa konfliktitilanteet. Ei kovin hyvin. Nordman löytää hahmostaan oikeat yksityiskohdat ja tekee tasapainoisen roolin, jossa riittää mukeja paiskovaa raivoa, ilahtunutta ja onnellista elämää isänä, puolisona ja ryövärinä sekä mutkikasta itsensä tarkastelua ja kasvamista. Väkevä rooli, ja onnistunut tulkinta mielenkiintoisesta hahmosta. Maria Nissin Loviisa on voimakas ja itsevarma nainen, joka osaa hallita remuavaa ryövärijoukkoa lempeästi ja tiukasti. Nissi näyttelee Loviisaa juuri oikealla otteella, pidin hänen roolisuorituksestaan tosi paljon. Siinä on sekä sitä sydämellisyyttä että lujuutta, joka tekee Loviisan hahmosta niin mainion. Pinja Pieski on mahtava Kalju-Pietu, jolla riittää viisautta ja huumoria tilanteeseen kuin tilanteeseen. Pieski tekee varman roolin tuoden lavalle monia hyviä hetkiä. Valtteri Juvosen Borka on hänkin selvästi valmis iskemään yhteen Matiaksen kanssa, mutta Borkalla tuntuu olevan vähän harkitsevampi suhtautuminen taisteluun syöksymiseen kuin vastustajallaan. Juvonen tekee oikein hyvän roolin, samoin Tiia Lyijynen Borkan vaimona Undiksena. Christian Lairikko on ilahduttava Pikku-Plootu, olipas kivaa roolin tekemistä häneltä, ja hyvää läsnäoloa lavalla. Mainitaan vielä Mikko Kilpiä, joka on salaperäisen oloinen Rähjä, ja riemastuttava kakkiasjoukko kokonaisuudessaan. Koko porukka tekee taitavaa työtä, näyttelijät muuntautuvat sujuvasti niin pelottaviksi männiäisiksi, villihevosiksi kuin ryöväreiksikin, ja tuovat lavalle ehjän ja toimivan tarinan.

Minulle eräs esityksen tärkeimpiä hetkiä on se, kun Matias tuo vangitun Birkin kotiinsa ja käyttää tätä savustaakseen Borkan pois linnasta, sillä kohtaus paljastaa yhdestä jos toisestakin hahmosta uusia puolia, ja on juonenkin kannalta iso käänne. Tähän on luotu upean painostava ja jopa julmaksi kehittyvä tunnelma, ai että mitä valtataistelua ja erimielisyyksien tunnetta koko kohtaus täynnä. Loistavaa työtä, samoin hieno jännite on niissä kohtauksissa, kun Karhuluolaan muuttaneiden nuorten luona vierailee useampikin Ronjan perheenjäsen, ja Birk pysyttelee epäillen sivummalla. Ihana kohtaus on Ronjan ja Birkin ensitapaaminen, jossa kiusoittelua ja kilvoittelua riittää, kunnes meinaa käydä köpelösti. Onneksi ei käy, sillä tästä ensikohtaamisesta lähtee Ronjan ja Birkin yhteinen polku kohti tulevia iloja ja suruja. Pari mainiota rytmimukihetkeä mahtui mukaan, ryövärijoukko koputteli mukeilla tahtia pöytään hienosti synkassa ja sopivan riehakkaasti. Samoin onnistunut, rytmikäs taputus/jalallapolkemis-säestys on kehitetty Matiaksen ja Borkan kamppailuun. Voudin nihdit on nokkelasti toteutettu, ja männiäiset ne vasta kauhistuttavatkin. Pidin yleisesti siitä, miten notkea ja vauhdikas esitys on, ja siitä, miten kivaa sen katsominen oli. Ronja Ryövärintyttären tarinassa on paljon sävyjä, teemoja ja aiheita, joista minä pidän, ja tuntuu, että tämä versio sekä löytää ne kaikki että käsittelee niitä juuri oikealla tavalla. Esitystä on ilo katsoa, ja se hymyilyttää ja ilahduttaa kovasti vielä näin muutama päivä ensi-illan jälkeenkin.

Uusintareissu Vanha Jukon Ronja Ryövärintyttäreen on jo lähes varmasti ruksattu kalenteriin, onpa hauska palata katsomaan tätä toteutusta ryövärintyttären, ryövärinpojan ja heidän perheidensä elämästä.