sunnuntai 20. lokakuuta 2019

Herrasmieshuijarit @ Kouvolan teatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Kouvolan teatteri!
kuvat © TAVATON media
Näin Herrasmieshuijarit-musikaalin 19.10.

Lawrence (Sami Kosola) on jalo prinssi, jonka vapaustaistelijat kaipaavat rahallista apua, Freddy (Tuukka Raitala) taas varaton pastori, joka haluaa lahjoittaa isoäidilleen uuden lonkkanivelen. Vai onkohan sittenkään näin? Ei toki, molemmat miehet keksivät peitetarinoita ja huijailevat siinä sivussa rahaa varakkailta naisilta. Kun kaksikko sattuu samaan kaupunkiin, alkaa Freddy Lawrencen oppipojaksi saadakseen parhaat mahdolliset taidot ja opit, jotta hänestä tulisi yhtä hyvä huijari kuin Lawrence on. Asetelmat muuttuvat, kun paikalle saapuu Christine (Satu Lemola) ja miehet lyövät vetoa siitä, kumpi saa naiselta ensin 50 000 dollaria. Näin alkaa kilpailu huijareiden kuninkuudesta ja kaikki keinot ovat sallittuja. Kuka huijaa ja ketä ja millaisia juonia tässä punotaankaan?

Olen nähnyt tämän Rauman kaupunginteatterissa muutama vuosi sitten ja silloin oli kyllä vauhdikasta ja hyväntuulista menoa. Muistin jotain sieltä ja jotain täältä, en koko juonta tai kaikkia tapahtumia kuitenkaan. Kun esitys alkoi, en kyllä muistanut että olisin koskaan nähnyt tätä tarinaa lavalla, mutta äkkiä sieltä tuli esiin tuttuja juttuja ja tunnistettavia juonikuvioita. Aivan omanlaisensa toteutus tämä on, enkä näitä kahta versiota lähdekään toisiinsa vertaamaan. Oli kuitenkin kiva nähdä tämä uudelleen, muistin nimenomaan sen hyväntuulisen ja iloisen tunnelman, joka tästä silloin Raumalla jäi päällimmäisenä mieleen, joten odotin tarinan pariin palaamista. Kuuntelin musikaalin biisit englanniksi läpi reilu viikko sitten, eli musiikillisesti tämä oli paremmin muistissa kuin tarinallisesti, vaikka toki kappaleiden kautta myös juoni palautui mieleen.

Ohjauksesta vastaa Mika Nuojua, joka on virittänyt työryhmän oikein hyvään iskuun, esitys soljuu lavalla sujuvasti ja jännite pysyy hyvin yllä. Huumoria ja iloa riittää, ja kohtaukset rytmittyvät onnistuneesti. Henkilöohjaus on oikein hyvää, hahmoista muodostuu selkeä kuva ja heidän välisensä suhteet tulevat näyttämölle taitavasti. Osku Heiskasen koreografiat ovat upeita, silmiä hivelevät tällaiset häikäisevät tanssikohtaukset, olipa ilo katsoa kauniita koreografioita. Sanna Halmeen lavastus sopii huijaritarinan kulisseiksi mainiosti, luksusta ja kauniita yksityiskohtia pitkin lavaa ja hienon näköisiä näyttämökuvia riittää. Niina Pasasen pukusuunnittelu tukee loisteliasta visuaalisuutta, ja näyttelijöillä on päällään toinen toisiaan hienompia vaatteita. Varsinkin tosi kauniita mekkoja riittää, ja Freddyn armeija-asu on hieno myös. Esa Kurrin valosuunnittelu ja Antti Helinevan äänisuunnittelu toimivat hyvin, valoissa tosin häiritsee pariin otteeseen se, että kohtaus vaihtuu pimeän lavan kautta. Osassa vaihtoja se toimii, osassa ei niin hyvin, mutta ei kuitenkaan vaikuta katsomiskokemukseen paljoa. Musiikista tykkään paljon, David Yazbekin sävellys on monipuolista ja hänen sanoituksensa varsin mainioita. Kari Arffmanin suomennos toimii hyvin, niin tekstissä kuin lauluissakin. Kapellimestari Iikka Kahri orkestereineen soittaa sävelmiä ammattitaidolla, hyvältä kuulostaa ja hymyilyttää väkisinkin tätä musiikkia kuunnellessa. Biiseistä erityisesti Saa mitä tahtovat, Suurempaa, Oklahoma, Hurjimmatkin haaveemme toteutuu, Shüffhausenin koirakoulu ja Rakkaus seisottaa jäivät mieleen. 

Sami Kosolan hienostunut, huijariutensa huippuunsa hionut Lawrence on mainio rooli. Kosola on löytänyt hahmostaan hyviä yksityiskohtia ja toteuttaa ne sujuvasti, Lawrence on hyvin uskottava huijari, ei ihmekään, että esimerkiksi Muriel (Satu Taalikainen) syytää tyytyväisenä rahaa hänelle, onhan Lawrence sepittänyt niin hienon tarinan. Kosolalta sujuu niin laulu, tanssi kuin näytteleminenkin, ja hänen tyylikäs Lawrencensa on hienosti toteutettu hahmo. Tuukka Raitala loistaa Freddyn roolissa, ai että millaista tykitystä! Varsinkin Suurempaa- ja Rakkaus seisottaa-biisit, Ruprechtin esittäminen ja yleinen riemukas huijaaminen jäivät mieleen, samoin se, kuinka Raitala vaihtoi sujuvasti tunnetilasta toiseen ja eläytyi tunteisiin luontevasti. Raitalan laulua kuuntelee mielellään, ja liikekielellisesti hän tekee myös taitavaa työtä. Tarkkaa hahmon tekemistä ja tarinan toteutusta, loistorooli! Satu Lemola on hurmaavan sinisilmäisen ja kaikesta ihastuvan oloisena Christinenä, jolla tuntuu olevan sydän paikallaan ja ystävällinen luonne. Hän hurmaa helposti sekä Freddyn että Lawrencen, eikä mikään ihme, Christine vaikuttaa oikein mukavalta tuttavuudelta. Lemola tekee onnistuneen roolin, laulaa ja tanssii kauniisti ja lukee hahmoaan hyvin, pidin hänen Christinestään paljon.

Veli-Matti Karén poliisi Andren roolissa on oikein hyvä, hän väärinkäyttää asemaansa surutta ja taitaa vähän nauttia jännityksestä, jota saa auttaessaan Lawrencea huijauksissaan. Karén pelaa hyvin yhteen Murielia näyttelevän Satu Taalikaisen kanssa, ja heillä molemmilla on sekä omia että yhteisiä erinomaisia kohtauksia lavalla, Zä ziiz zä zaat-biisi näistä mainittakoon erityisesti. Annina Rubinstein on mahtava Jolene, ja hän riemastuttaa varsinkin Oklahoma-biisissä, ja tekee oikein hyvän roolin sekä Jolenena että enseblessä. Juha Hippi ja Panu Poutanen jäivät merimiehinä mieleen, samoin Petteri Hautala hanuristina. Koko näyttelijäporukka tekee hyvää työtä, he tuovat huijaritarinan lavalle erinomaisesti, jännitystä, vauhtia, romantiikkaa ja väärinkäsityksiä riittää ja huijauksia toki myös. Laulu ja tanssi kuulostaa ja näyttää hienolta, ja kaikki roolit on toteutettu taidolla.

Tämä oli tosi kiva käydä katsomassa, katsomossa viihtyi loistavasti ja esitys tarjosi iloa niin silmille kuin korvillekin, ja tarina ilahdutti myös mieltä. Juoni kulkee hyvällä rytmillä, näyttelijät tekevät sujuvaa työtä ja aurinkoinen Ranskan Riviera näyttäytyy lavalla pirteänä, kauniina ja salaperäisenä paikkana, jossa huijataan, nautitaan, rakastutaan, tanssitaan ja eletään iloisesti. Esitys on ihanan röyhkeä ja railakas, siinä riittää sekä huimaavaa vauhtia että rauhallisia, tunteikkaita kohtauksia. Kokonaisuutena musikaali on tasapainoinen ja täynnä taitoa, se pitää otteessaan, hurmaa, huijaa ja jättää hymyn huulille.

Peter Pan @ Kouvolan teatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Kouvolan teatteri!
kuvat © TAVATON media
Näin Peter Panin Kouvolan teatterissa 19.10.

Peter Pan (Petteri Hautala) asuu Mikä-Mikä-maassa Helinä-keijun, Kapteeni Koukun (Nina Petelius-Lehto) ja tämän merirosvojen, kadonneiden poikien, merenneitojen, Tiikerililjan (Satu Taalikainen) ja muiden tyyppien kanssa. Eräänä päivänä Peter kadottaa Helinä-keijun ja lähtee etsimään tätä Leenan (Tiina Winter) huoneesta. Helinä löytyy, mutta se on sivuseikka, sillä Peter löytää kadonneille pojille äidin. Kun Leena suostuu hyppäämään ikkunasta ja lentämään Mikä-Mikä-maahan sisarustensa Mikon (Ella Runni) ja Jukan (Toivo Kleimola) kanssa, on seikkailu valmis alkamaan.

Peter Pan on yksi suosikkitarinoitani, se on minulle tutuin vuoden 2003 filmatisoinnista, joka onkin yksi suosikkielokuviani. Leffaa ja muutamia parhaita kohtauksia onkin sitten katseltu urakalla. Finding Neverland-leffassa toki myös Peter Panin tarina on mukana, ja luultavasti olen tämän kertomuksen kuullut jostain muustakin lähteestä. Odotin siis innolla tämän näkemistä, olinkin kuullut yhden esityksen biiseistä Suomalaisen musiikkiteatterin klubilla keväällä (jolloin ajattelin ehtiväni myös koko esityksen katsomaan kevään aikana). Parempi myöhään kun ei milloinkaan, nyt vihdoin ja viimein auto kääntyi Kouvolaa kohti ja matka Mikä-Mikä-maahan alkoi. Jo katsomoon saapuessa innostunutta sipinää ja supinaa oli havaittavissa, lapset arvuuttelivat lavalla näkyvien pehmolelujen ja huonekalujen tarkoitusta, jostain kuului tomera "Toi on se Leenan huone!", joku kuiskutteli että jännittää ja sitten saatiinkin jo auttaa Hyytelöä (Veli-Matti Karén), joka etsi Knallia (Panu Poutanen) eikä meinannut tätä mistään löytää. Katsomossahan hän piileskeli, onneksi oli tarkkaavaisia apureita, jotka paljastivat piilopaikan, niin esitys voitiin aloittaa. Minä ihastelin varsinkin Leenan ja veljiensä huoneen julisteita, siellä oli seiniin teipattuna esimerkiksi Bon Jovia ja David Bowieta.

Ihanan vauhdikkaasti ja reippaasti lähdetään liikkeelle, heti tulee selväksi, että Peter Panin tarina tuodaan lavalle energisesti, rohkeasti ja eloisasti, valloittavan kapinallisella ja nuoruuden intoa henkivällä tavalla. Sari Suomisen pukusuunnittelu on hienon näköistä ja sopii hahmoille mainiosti. Puvustuksessa on hyviä yksityiskohtia, esimerkiksi Peterin eriväriset kengännauhat, se, että Leenasta tulee aikuinen kun hän saa äitinsä aamutakin päälleen, kadonneiden poikien samaa ilmettä henkivät mutta hienosti yksilölliset vaatteet, merirosvojen bändi- ja leffapaidat ja Kapteeni Koukun upea asu. Satu Linerva vastaa peruukeista ja maskeerauksesta, ja tekee molemmissa osa-alueissa onnistunutta työtä. Sanna Halmeen värikäs lavastus on kekseliäs, lavalla riittää paljon näppäriä yksityiskohtia ja kadonneiden poikien koti näyttää upealta, juuri siltä, että siellä mellestää joukko, jolle lapsuus on ikuista eikä mistään tarvitse huolehtia. Kaikki graffitit, maalattu sohva ja värikkäät lampunvarjostimet sopivat mahtavasti tarinaan ja toivat sen heti tähän päivään. Erityismaininta laivan purjeille, ne keinuvat hienosti tuulessa. Esitys on modernisoitu sujuvasti, ohjaaja Perttu Leinosen käsissä Peter Panin tuttu sadunomaisuus ja ajaton lapsuuden ylistys säilyvät kirkkaina, mutta tarina saa hienosti vaikutteita nykyajasta, mikä onkin tosi hyvä juttu. Leinonen on löytänyt raikkaan näkökulman tunnettuun tarinaan, vaikka kertomuksen aikuisuutta karttavasta pojasta onkin kuullut monesti, riittää esityksessä yllätyksiä ja se pitää tiukasti otteessaan, aina tapahtuu jotain jännittävää, hauskaa, ilahduttavaa tai innostuttavaa eikä silmiään saa irti lavan tapahtumista.

Esityksessä on myös musiikkia, kappaleiden sävellys ja sanoitus on Iikka Kahrin. Olin siis kuullut yhden biisin musateatteriklubilla, Peter angstaa ja bailaa, ja se esitettiin lavalla hienosti ja hienossa kohtauksessa. Pidin kaikista biiseistä, mahtavaa energiaa ja asennetta niissä ja hyvät sanoitukset ja sävellykset. Enemmänkin olisin musiikkikohtauksia katsonut oikein mielelläni. Äänisuunnittelusta vastaa Kari Mitikka ja valosuunnittelusta Antti Helineva, ja kekseliäs on varsinkin Helinä-keijun toteutus, hän kun näkyy lavalla valopisteenä ja ihan helisee mennessään. Satu Taalikaisen koreografia on energistä ja sopivan sekalaista huolettomalle kadonneiden poikien joukolle, tulee uskottava fiilis siitä, että he nyt tanssivat ja liikkuvat sen mukaan, miten kutakin sillä hetkellä kiinnostaa tai innostaa. Taitavasti toteutettu kaikenlainen liikekieli ja tarinaan sopivalla tavalla.


Petteri Hautala on loistava Peter Pan, hienosti juuri niin lapsellinen, itsepäinen, holtiton, huoleton ja keskenkasvuinen kuin pitääkin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei hän voisi myös tuntea, ymmärtää ja olla järkevä, ja niin hän onkin. Hautala tuo Peter Panin lavalle tarkasti, säilyttää Peterin olemuksen koko ajan, ja eläytyy rooliinsa notkean fyysisesti. Myös laulu sujuu ja Hautala oli kiva nähdä pitkästä aikaa lavalla roolissa (musateatteriklubeilla siis näin hänet viimeksi), hän tekee onnistuneen roolin ja rakentaa hahmonsa taitavasti. Tiina Winterin Leena on ihana! Leenan hahmo on siinä vuoden 2003 Peter Pan-leffassa jotenkin ärsyttävä, tiedä sitten miksi, mutta tämä Winterin tulkinta Leenasta ei ärsytä yhtään. Leena on hurmaavan vivahteikas, seikkailunhaluinen mutta järkevä ja päättäväinen, hieman äkkipikainenkin, ystävällinen tyttö, ja Winter tuo hänet lavalle tosi hyvällä otteella. Leena nousee tässä versiossa hienosti esiin, ja hänen kauttaan tarinan teemat tulevat hyvin esiin. Winter tekee sujuvan roolin ja tuo Leenan aikuistumisen lavalle hienovaraisesti. Niina Petelius-Lehdon Kapteeni Koukku on mainion ilkeä ja voitontahtoinen merirosvopäällikkö, joka ei kuitenkaan ole liian pelottava vaan aika mukavakin hahmo, tykkäsin Petelius-Lehdon tulkinnasta kovasti. Hän tekee oikein hyvän roolin myös äiti-Kultasena.

Panu Poutanen on varsin hyvä Knalli, hänellä riittää mainioita hetkiä lavalla ja Poutasen roolityötä katsoo mielellään. Veli-Matti Karén Hyytelönä tekee hykerryttävää työtä, ja kaksikko Knalli ja Hyytelö tarjoilevat sujuvaa komiikkaa moneen otteeseen, erityisesti Titanic-hetki merirosvolaivan kannella jäi mieleen. Ella Runni ja Toivo Kleimola tekevät onnistuneet roolit Mikkona ja Jukkana, ja heidän seikkailunhalunsa ja luonteva sopeutumisensa kadonneiden poikien joukkoon on hyvin näytelty. Mainitaan vielä Matias Husgafvel Pörrönä, Hannu Kivioja sekä isä-Kultasena että merirosvo-Simona ja Satu Taalikaisen Tiikerililja. Pidin siitä, miten Tiikerililjan ja Leenan välinen suhde esitettiin tässä versiossa, heillä ei ollut kovin montaa yhteistä kohtausta mutta yhteinen kiinnostus ja ärsytys Peter Pania kohtaan tuli hyvin esiin. Koko näyttelijäporukka tekee sujuvaa työtä, esitys levittäytyy esiintyjiensä käsissä lavalle ihanan kapinallisena, raikkaana, vauhdikkaana ja täynnä hienoja roolihetkiä.

Kokonaisuutena Kouvolan teatterin Peter Pan ihastutti alusta loppuun. Iloa ja innostusta näkyi niin lapsi- kuin aikuiskatsojienkin kasvoilla, ja minä hymyilin leveästi tarinaa seuratessani. Tämä on värikäs, vauhdikas ja hauska, mutta ei kevyt vaan täynnä tärkeitä yksityiskohtia ja teemoja, jotka tuovat esitykseen syvyyttä. Toki ne voi jättää taka-alalle ja nauttia merirosvoseikkailuista, kadonneiden poikien mellestyksestä ja ikuisen lapsen tarinasta ilman mitään sen suurempia opetuksia, mutta aika luontevasti esityksen teemat vauhdikkaissakin kohtauksissa häilyvät taustalla. Kun Peter lauloi "tää on Mikä-Mikä-maa, täällä touhuta saa mitä huvittaa", tuli mieleen, että teatterissahan on vähän sama juttu. Teatterissa voi taistella merirosvoja vastaan, lentää kohti toista tähteä oikealta ja siitä suoraan aamunkoittoon tai vaikka pysyä ikuisesti lapsena. Ja sehän siinä on hienoa, teatterissa mikä vaan on mahdollista ja se näkyy hienosti tässä Peter Panissa. Plussaa myös siitä, että näyttelijöitä jäi esityksen jälkeen lavalle, lapset näyttivät ahkerasti läpsivän yläfemmoja hahmojen kanssa.

Kiitos koko jengille, olipa ihanaa että tämä oli ensimmäinen versio jonka Peter Panista näin teatterissa!

lauantai 19. lokakuuta 2019

Pomo! @ Riihimäen Teatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Riihimäen Teatteri!
kuvat © Aki Loponen
Pomo! sai ensi-iltansa 17.10.

Rami (Antti Peltola) on pomo. Paitsi että hän ei halua alaistensa tietävän sitä ja teeskenteleekin olevansa ihan tavallinen työntekijä sepittäen tarinan pomosta, joka asustelee Amerikassa eikä häntä siksi näy firmassa. Nyt täytyisi kuitenkin saada eräs sopimus tehtyä ja Rami palkkaa Kriston (Ilkka Heiskanen) esittämään Seppoa, pomoa, sopimuksen allekirjoitushetkeksi. Kristopa on kova improvisoimaan, sopimusta ei heti allekirjoiteta ja Kriston pesti venyy pidemmäksi. Niinpä hän tapaa muut työntekijät, Liisan (Maija Siljander), Jorin (Juha-Pekka Mikkola), Meten (Janita Juvonen) ja Nallen (Otto Haaparanta) joista jokaiselle Rami on "pomon" lähettämien sähköpostien kautta maalaillut aivan erilaisen kuvan firman päälliköstä. Kaikenmoisia väärinkäsityksiä siis luvassa!

Tämä oli varsin onnistunut toimistokomedia, hauskuutti ja viihdytti alusta loppuun ja piti otteessaan. Viihdyin paremmin kuin kuvittelinkaan, moneen otteeseen hekottelin ihan innoissani jollekin vitsille tai tapahtumalle. Ilmeisestikin minun makuuni sopivaa huumoria siis. Hahmot, tarina, tapahtumat ja jopa ennalta-arvattavat sattumukset ovat niin luontevia ja sujuvia, että ne naurattavat onnistuneesti eikä tässä tule turhia temponvaihteluita tai pitkäksi venyviä hetkiä, vaan tahti on hyvä ja näin ollen vitsitkin osuvat maaliin ilman turhia vaikeuksia. Ohjauksesta vastaa Olka Horila, ja hän on virittänyt näyttelijäkuusikon mainioon vireeseen. Janne Teivaisen käsialaa on lavastus- ja valosuunnittelu, joka on toimistomainen ja sopii tarinaan oikein hyvin, varsinkin sälekaihtimet toimivat tosi näppärästi. Elina Vättö on tehnyt pukusuunnittelun, ja se on mainiosti jokaisen hahmon näköistä ja sopii toimistomaisemin onnistuneesti.

Näyttelijät ovat vallan mainioita kaikki. Ilkka Heiskanen ja Antti Peltola pomona ja "pomona" pelaavat hienosti yhteen, ai että mitä kohtauksia he tuovatkaan lavalle! Heiskanen ottaa lavan haltuun taitavasti ja tekee roolinsa vahvalla ammattitaidolla, ja naurattaa ja hauskuuttaa sujuvasti mennen tullen. Peltolan näin Komisario Palmun erehdyksessä Helsingin kaupunginteatterissa joskus muutama vuosi sitten ja hän vakuutti minut silloin, ja nyt olikin kiva nähdä hänet uudelleen lavalla. Tosi taitavaa roolityötä, monia hienoja kohtauksia lavalla ja Peltola tuo esityksen ja hahmonsa komiikan lavalle sujuvasti. Maija Siljander tekee kaksi erilaista roolia Liisana ja rouva Makarovana, ja molemmissa hän onnistuu hyvin. Erityisesti Liisa jäi mieleen, siinäpä on vakuuttava ja päättäväisen oloinen nainen. Juha-Pekka Mikkola tekee myös kaksi erittäin erilaista roolia, en meinannut tajuta, että kyllä se vaan oli Mikkola sekä Jorin että rouva Kamarovan tulkin roolissa. Tosi hyvää työtä siis, Mikkola osaa selvästi vaihtaa sujuvasti kahden hahmon välillä saman esityksen aikana. Hän on hykerryttävä tulkki, ehkä suosikkihahmoni näistä esityksen hahmoista, kylläpä on mainio ja hauska hahmo. Janita Juvonen ja Otto Haaparanta ovat Riihimäen Nuorisoteatterista tässä mukana, ja molemmat tekevät oikein mainiota työtä. Juvosen Mette on selvästikin viehtynyt vihdoinkin paikalle ilmestyneeseen pomoonsa, mutta häntä myös kalvavat pomon aikaisemmin lähettämät sähköpostit. Juvonen tekee roolinsa sujuvalla otteella, hyvää työtä koko esityksen läpi. Haaparanta on tosi hyvä Nalle, jota varsinkin Jori on hanakasti pelastamassa pomon puheilta. Nalle on mukava hahmo, vähän sellainen turhankin ystävällinen tyyppi, joka innolla vastaa pomon kysymyksiin ja muutenkin on valmis vapaaehtoiseksi. Onnistunut rooli, Haaparanta tuo hahmonsa selkeästi lavalle. 

Pidin tästä paljon! Sujuvaa huumoria, oikein hyvä ohjaus, loistavat näyttelijät ja hyvällä rytmillä etenevä juoni. Tasapainoinen ja tarkasti tehty komedia, mitä sitä muuta kaipaisikaan. Minulla oli varsin hyväntuulinen ja hauska teatteri-ilta tämän parissa, kiitos Pomo!-jengille. 

perjantai 18. lokakuuta 2019

Lokki @ Kansallisteatteri

Näin esityksen Bloggariklubin kautta, kiitos Kansallisteatteri!
kuvat © Tommi Mattila
Näin Lokin Kansallisteatterissa 16.10.

Konstantin (Miro Lopperi) haluaa kirjoittaa. Niin hän tekeekin, ja esittää näytelmänsä näyttelijä-äidilleen Irinalle (Maria Kuusiluoma) ja tämän ystäville. Valitettavasti ei äiti eivätkä hänen ystävänsä tunnu ymmärtävän Kostjan taiteellista kunnianhimoa, ja rakkaudessakin Kostja on vähän epätoivoinen, hän on nimittäin valtavan rakastunut Ninaan (Aksa Korttila) joka taas ihastuu Irinan rakastajaan, kuuluisaan kirjailijaan Trigoriniin (Jussi Lehtonen). Kostjaan on rakastunut Maša (Emmi Parviainen), joka ei hänkään saa mitä haluaa ja päätyy sitten naimisiin Semjonin (Mika Piispa) kanssa. Aika huonoja valintoja rakkaudessa ja epätoivoisia rakkauteen liittyviä tarinoita, ja ihmisiä, jotka eivät osaa kohdata toisiaan tai eivät ainakaan ymmärrä, miten toinen kannattaisi kohdata. 

Olen nähnyt Tšehovin näytelmistä vain Vanja-enon, sen näin muutama vuosi sitten Järvenpään teatterissa, ja pidin siitä paljon, vaikka en kyllä enää oikein muista siitä mitään. Lokkia katsoessa tuli kyllä tuttu fiilis, selvästi jokin tšehovilainen henki vallitsi, jonka muistin Vanja-enosta. Odotin tätä mielenkiinnolla, upea visuaalisuus ja jopa maaginen tunnelma jäivät Kansallisteatterin syyskauden avajaisista mieleen ja nyt vihdoin pääsin kokemaan koko esityksen. Olin vähän epäileväinen katsomoon mennessäni, vaikka odotinkin yhtä jos toistakin juttua tosi paljon. En oikein tiennyt, että onkohan Lokki minun mieleeni ja mitä jos en saa tarinasta kiinni tai ymmärrä tätä? En tiedä, miksi mielessä liikkui tuollaisia ajatuksia, olen kuitenkin usein mennyt katsomaan esityksiä, joista en todellakaan tiedä yhtään mitään enkä silti ole ollut huolissani tarinan ymmärtämisestä saati siitä, pidänkö esityksestä. Nyt kuitenkin odotin tätä jo ennen katsomoon astumista ja halusin tykätä tästä, olin huolissani siitä, että tämä ei iskekään minuun, ehkä siksi, että olin kuullut tästä paljon hyvää ja juurikin se syyskauden avajaisten pätkä, joka oli tosi vaikuttava, kummitteli mielessäni. No, kun esitys alkoi, haihtuivat nämä epäilevät mietteet ja pääsin nauttimaan reilusta kahdesta tunnista upeaa näytelmää.

Lokki nimittäin on todella hieno! Anne Rautiainen on sovittanut ja ohjannut esityksen pienelle näyttämölle, ja se täyttää lavan taitavasti ja elävästi, jättäen tilaa niin epätoivoiselle rakkaudelle kuin suurelle taiteellekin. Rautiaisen ohjaus tarttuu hienosti näytelmän teemoihin ja tuo ne lavalle herkällä mutta julmalla tavalla. Kaikki on selkeää, ja ei sittenkään ole. En ymmärrä, miten nämä hahmot voivat ajaa itsensä ja toisensa niihin tilanteisiin, johon he lavalla joutuvat. Miksei Irina ole äidillinen ja rakastava, kun Kostja selvästikin haluaisi edes yhden hellän katseen tai suopean sanan? Miksei oikein kukaan osaa valita sitä oikeaa, miksi rakkaus on kaikille hahmoille niin vaikeaa? Jos he tekisivät erilaisia valintoja, olisiko tämä iloisempi tarina? Onnellisempi? Erilainen varmasti ainakin. Mutta nyt tarina on tämä ja hahmot tekevät nämä valinnat, ja se tuodaan lavalle taidolla ja tarkkanäköisellä herkkyydellä. Tunteet vilisevät ja heittelevät laidasta laitaan, mutta rytmi on rauhallinen ja loppupuolella jännite hieman hetkeksi katoaakin, mutta palaa kuitenkin pian. Pääosin tämä koko esityksen läpi vallitseva, kummallisen maltillinen tunnelma toimii upeasti. On ihan kuin koko ajan odotettaisiin jotain, joka ehkä tapahtuu tai sitten ei. Tosi hienon ilmapiirin esitys luo. Jalo Kaliman suomennos on kauniisti soljuva ja ihanan vanhahtava, se onkin Lokin vanhin suomennos, mutta toimii nykyaikana luontevasti.

Katri Rentton lavastus on kaunis, kaikki vinossa nököttävät tuolit ja upeat yksityiskohdat miellyttävät silmää ja ihastuttavat. Lavastus antaa tarinalle sopivasti tilaa ja kehystää hahmojen kohtalot onnistuneesti. Saija Siekkisen pukusuunnittelussa riittää silmiä hiveleviä tyylejä, erityisesti Irinan asut ovat häikäiseviä, ja Mašan puvuista pidin myös. Liikettäkin lavalla riittää, koreografiasta vastaa Jenni Nikolajeff ja liikekieli on oikein onnistunutta, se loihtii esiin tunteita, ajatuksia ja tunnelmia sujuvalla tavalla. Pyry Hyttisen videosuunnittelu tuo esitykseen aivan upeita projisointeja, jotka hurmasivat minut jo silloin syyskauden avajaisissa. Tosin nyt, kun näin koko tarinan, meinasivat upeat visuaaliset kokonaisuudet jäädä ihan huomaamatta. Useaan otteeseen kuitenkin bongasin tyylikkäät ja voimakkaasti tunnelmaa luovat heijastukset seiniltä, taitavaa työtä. Tunnelmaa luo vahvasti myös Ville Toikan valosuunnittelu, mainion kekseliästä valon ja varjon käyttöä. Visuaalisuudessa riittää paljon näppäriä, kauniita ja hienon näköisiä yksityiskohtia, erityisesti ne seinillä olevat kynttilät, tikkaat, piano josta puuttuu se osa joka peittää pianon koneiston (eli siis näkyy kun vasarat tai mitkä lie liikkuvat kun kieliä painetaan), katosta laskeutuva hiekka ja alas leijaileva valkoinen kangas tarjoavat upeita visuaalisia hetkiä.

Näyttelijät tekevät kaikki onnistunutta työtä, mutta Irinan roolissa nähtävä Maria Kuusiluoma loistaa erityisen kirkkaasti. Upea, vahva rooli Irinana, joka tuntuu kaipailevan nuoruuttaan ja loiston päiviään, vaikka onkin edelleen kaikkien suosiossa ja mitä ilmeisemmin saa aika helposti kaiken mitä haluaa. Kuusiluoma elää ja hengittää rooliaan, hän tulkitsee hahmoaan hienolla otteella. Erityisesti Irinan ja Kostjan riitakohtaus vakuutti. Miro Lopperi tekee vaikuttavan roolin Kostjana, ja rakkaudessa ja taiteessaan vähän epätoivoinen Kostja nouseekin suosikkihahmokseni. Lopperi soittaa myös kauniisti pianoa, ja Kostjan pianonsoittokohtaukset ovat tosi kivoja. Lopperin tulkinnassa Kostja on rauhallinen ja mukavan oloinen, hurmaava nuori mies, jota kukaan ei oikein tunnu ymmärtävän. Hän on kunnianhimoinen ja rakastunut, mutta sekä taiteessa että rakkaudessa Kostjaa "vastaan" asettuu Jussi Lehtosen näyttelemä Trigorin. Trigorin on ärsyttävä tyyppi, ihan Irinan käskytettävänä, mutta kuitenkin hurmailee Ninaa minkä ehtii. Lehtonen tekee mainion roolin, en päässyt perille Trigorinin ajatusmaailmasta ja se oli mahtavaa, hän jää hienon salaperäiseksi hahmoksi. Emmi Parviainen on upea Maša, varsinkin se laulukohtaus pianon päällä seisten on loistava. Parviainen tekee vakuuttavaa työtä ja eläytyy rooliinsa onnistuneesti. Aksa Korttila on ihastuttava Nina, alussa niin naiivi ja täynnä nuoruuden intoa, ja sitten vähitellen aina enemmän ja enemmän pettynyt ja epätoivoinen. Hienoa roolityötä! Vesa Vierikko Irinan veljen Pjotrin roolissa on taitavasti samaan aikaan hykerryttävän hauska ja koskettavasti vanhuuttaan pelonsekaisin tuntein odottava ja elävä mies.

Upea, vaikuttava ja hieno. Sellainen on tämä Lokki. Julmaksi komediaksi tätä Kansallisteatterin sivuilla sanotaan, ja julma tämä ainakin on. Mutta kyllä hauskuuttakin riittää, hymyilin minäkin katsomossa useaan otteeseen. Yleistunnelma on kuitenkin ihanan epätoivoinen, pettynyt ja pakahduttava - koko ajan toivoo, että kunpa joku nyt tajuaisi, että kohta kannattaisi vaihtaa rakkauden kohdetta niin voisi onnellinenkin loppu olla luvassa. Mutta eihän se niin vain käy, tietenkään. Rakkaus on mutkikasta, elämä myös, ja nämä hahmot saavat sen kokea. Ja sitä on katsomossa hienoa olla todistamassa.

sunnuntai 13. lokakuuta 2019

Ronja Ryövärintytär @ Järvenpään teatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Järvenpään teatteri!
kuvat © Olli Tamminen
Ronja Ryövärintytär sai ensi-iltansa 11.10.

Ronja (Lotta Enroth) asuu isänsä Matiaksen (Vesa Kotaviita) ja äitinsä Loviisan (Sanna Erdoğan) kanssa Matiaksenlinnassa. Matias on metsien kauhistuttavin ryöväripäällikkö ja ryövärijoukkonsa kanssa elelee ilmeisenkin onnistuneesti ryöväämisellä. Ronjan syntymäyönä salama iski linnaan ja jakoi sen kahtia, ja nyt toiselle puolelle, Helvetinkuilun rikkoman Matiaksenlinnan pohjoiseen puoleen, muuttaa Borka (Markus Peltola) joukkoineen. Sitähän Matias ryöväreineen ei voi sallia, ja hän aikoo ensi tilassa häätää tunkeilijat. Asiat mutkistuvat, kun Ronja tutustuu Borkan poikaan Birkiin (Severi Joukainen). Lapset alkavat siskoksi ja veljeksi, eivätkä anna isiensä välillä vallitsevan vihan murtaa lujaksi rakentunutta ystävyyttä. Ronjan ja Birkin läheisyys ei tietenkään säily salaisuutena kovinkaan pitkään, ja siitä alkaa seikkailu ja jännittävät hetket, kunnes selviää, kuinka ystävysten käy ja miten Matias ja Borka joukkoineen ratkaisevat vanhat riitansa.

Kylläpä tämä oli ihastuttavan energinen, vallaton ja hieno! Olen ehkä joskus kuullut tai lukenut Ronja Ryövärintytär-sadun, mutta en muista siitä kyllä mitään. Perusasetelmahan on aika tuttu, eli on kaksi kilpailevaa joukkiota ja sitten vastakkaisten puolten lapset, jotka ystävystyvät ja heidän läheisyytensä kautta on joukkojenkin tehtävä uudenlaisia päätöksiä, sopu tai muu ratkaisu. Romeo ja Julia tietysti tästä kuviosta nousee mieleen, ja Pyramos ja Thisbe, joka Romeon ja Julian taustalla vaikuttaa. Sitten on toki West Side Story, ja varmasti muitakin samoista lähtökohdista varioituja tarinoita. Toki ne ovat huomattavasti synkempiä kuin tämä Ronjan tarina, mutta näin yleistetysti. Joten siksi, tai sitten sen takia, että ehkä muistan ryövärintyttären sadusta kuitenkin jotain, oli tämä hieman ennalta-arvattava, mutta se ei yhtään haitannut. Esitys on rakennettu tosi hyvin, se on sujuva, pitää otteessaan ja kertoo tarinan jännittävällä, ihastuttavalla tavalla, ja mukaan mahtuu myös yllättäviä hetkiä. Aika kului nopeasti ja tarinaa oli ihana seurata, mukavan reipas ja kapinahenkinen satu, jossa riittää erinomaisia, hauskoja ja kiinnostavia hahmoja ja kiehtovia seikkailuja.

Ronja Ryövärintytär on siis Astrid Lindgrenin satu, jonka pohjalta on tehty elokuva ja monta näyttämösovitusta, ja kyllä tätä tarinaa kannattaakin esittää. Järvenpään teatterin Ronja Ryövärintytär on laadukkaasti tehtyä lastenteatteria, joka pitää kyllä otteessaan tällaisen lapsuuden ohittaneenkin nuoren. Hyvin tuntuivat nauru ja jännitys leijuvan katsomossa noin yleisestikin, niin lasten kuin aikuistenkin kasvoilla. Josta päästäänkin siihen, että vaikka tässä on suositusikäraja 6 vuotta, niin aika jännittäviäkin kohtia tässä on, eli hiukkasen saattaa lapsia (miksei aikuisiakin) pelottaa muutamassa kohtauksessa. Toki kokonaisuutena tässä ei paha voita ja ystävyys, rohkeus ja oikeudenmukaiset valinnat nousevat suurimmiksi teemoiksi, eli vaikka jänniä hetkiä on, on iloisia ja hauskoja hetkiä paljon enemmän. Aika paljon tässä lastenesitykseksi kiroiltiin, mutta luulenpa, että teatteri tuskin on se ensimmäinen paikka, jossa lapset kirosanoja kuulevat. Ja koska se niin selvästi kuuluu tähän rosvojoukon kielenkäyttöön, ei kiroilu edes häirinnyt, se tuntui ihan luontevalta ja sopi esitykseen.

Essi Kailan ohjaus tarttuu hienosti esityksen teemoihin ja tuo ne lavalle sujuvasti, sekä henkilöohjaus että kokonaisuuden rakentaminen on onnistunut mainiosti. Esityksen rytmi on oikein hyvä, juoni etenee turhia hidastelematta tai kiihdyttelemättä, kohtaukset saavat tarvitsemansa ajan ja näin niiden teho saavutetaan parhaiten, jokaisen vuorosanan, liikkeen, ilmeen ja eleen merkitys tulee selväksi, kun yleisö saa aikaa reagoida siihen. Reija Stenius on tehnyt skenografian, ja visuaalisuus levittäytyy koko tilaan, kattoonkin, ja luo metsämaiseman, Helvetinkuilun, ryöväreiden kodin ja kaikki muut maisemat toimivasti. Samoin puvustus sopii näihin maisemiin, ja hahmot näyttävät hyviltä. Männiäiset, syöjättäret ja muut pelottavat otukset ovat sopivan kauhistuttavia, ja ei-niin-pelottavat, oikeastaan aika hulvattomat kakkiais-nuket (Mira Laineen johdolla valmistettu) ovat mahtavia. Kakkiaiset saavat yleisöstä esiin paljon naurunpurskahduksia ja iloa, ja nukettajat tekevät hyvää työtä. Veera Kotila ja työryhmä vastaavat maskeerauksesta, joka sopii ryöväreiden ilmeeseen ja sadunomaiseen tunnelmaan mainiosti.


Ronjan roolissa nähtävän Lotta Enrothin näin keväällä Järvenpään teatterin nuorten Vähän niinku benjihyppy-esityksessä, ja nyt sitten uudelleen tässä. Enroth on hurmaava Ronja, jolla on vahvat mielipiteet ja oikeudentajua, sekä temperamenttinen ja kapinallinen, mutta ystävällinen ja ymmärtäväinen luonne. Ronjan kasvutarinahan tämä juttu on, ja Enroth tuo Ronjan tarinan lavalle taitavasti. Ronjalla on rohkeutta toimia niin kuin parhaaksi näkee, mutta hän on silti myös lapsi, jolle monia asia on uusi ja ihmeellinen. Enroth näyttelee Ronjan roolin tarkasti ja tekee luontevaa työtä alusta loppuun. Severi Joukaisen Birk on ihastuttava, sopivan ilkikurinen mutta samalla huomaavainen ja hyväntahtoinen poika, joka ei tunnu välittävän siitä, että Ronja on aluksi vastahakoinen tutustumaan ja puolustaa sitä, mihin on tottunut. Joukainen tekee tasapainoisen roolityön ja lukee hienosti sen, miten Birk reagoi tilanteisiin ja tapahtumiin. Pidin erityisesti siitä, miten Helvetinkuilulla Ronjaa ärsyttäessään Birk meinaa pudota, ja Joukainen vaihtaa sujuvasti leikkisän kiusoittelun pelkoon ja pelästykseen, sekä siitä, kuinka Birk on varautuneen oloinen Ronjan vanhempien lähellä. Ja mainiosti Joukainen tuo koko ajan lavalle kaiken sen, mitä Birk ajattelee tai tuntee, ja pojan luonne näyttäytyy yleisölle selkeästi. Enroth ja Joukainen pelaavat erinomaisesti yhteen ja Ronjan ja Birkin kohtaukset ovatkin esityksen parasta antia, tosi hienoja hetkiä lavalla, mahtavaa seurata, kuinka näiden kahden ystävyys lähtee kasvamaan ja pian he ovat jo sisko ja veli, ja ansainneet toistensa luottamuksen.

Sanna Erdoğan tekee sujuvaa työtä Loviisana, Ronjan äitinä. Hän on sopivan päättäväinen pitääkseen ryövärijoukon kurissa, ja osaa suhtautua sekä miehensä, tyttärensä että ryöväreiden tekemisiin tarpeeksi lempeäksi ja tiukasti. Sekä Loviisan ja Ronjan että Loviisan ja Matiaksen välinen suhde tulee hienosti esiin ja Erdoğan onnistuu roolissaan oikein hyvin. Vesa Kotaviita Matiaksena on leppoisan oloinen ryöväripäällikkö, joka tietää olevansa metsien ja mantujen valtias eikä turhaan stressaa asemansa puolesta. Sitten kuvaan astuu Borka ja hänen joukkonsa, Ronjan ja Birkin ystävyys ja erimielisyydet Loviisan kanssa, ja Matiaksen täytyy alkaa miettimään, miten hän aikoo tilanteet ja asiat ratkaista. Kotaviita tekee sujuvan roolin ja hänellä on lavalla paljon mainioita hetkiä. Leena Laaksonen Kalju-Pietuna on hyvä hahmo, ja tärkeä tarinan kannalta. Ryövärijoukon vanhin on selvästi myös viisas, ja hän opettaakin huomaamattaan tai tarkoituksella sekä Ronjalle että muille tärkeitä asioita. Auli Aarniokosken Pikku-Plootusta pidin myös, samoin muiden ryövärijoukon esittäjien luomista hahmoista. Koko porukalta taitavaa ja luontevaa tekemistä, muutamalla tyypillä on useampikin hahmo ja he suoriutuvat hahmonvaihdoista näppärästi, ja jokaiselle hahmolle on hienosti löytynyt oma, selkeästi erottuva persoona. Myös yhteistyö sujuu, esiintyjäporukan käsissä tarina rynnistää lavalle erinomaisella tavalla.

Mitäs vielä... Paljon tosi hyviä kohtauksia, mainitaan niistä nyt se hetki, kun ryövärijoukkiot ensimmäisen kerran kohtaavat toisensa Helvetinkuilulla, ja myös se hetki, kun Birk on Matiaksen vankina ja Borkan joukko tulee vaatimaan omaansa takaisin, Helvetinkuilun äärellä tämäkin tapahtuu. Kun Matias raahaa Birkin vankinaan kotiinsa, jännitys on käsinkosketeltavaa, ja katsomossa ollaan hipihiljaa. Ja upeasti moni kohtaus saa katsomosta aikaan monenlaisia reaktioita, niin kuplivaa naurua kuin jännityksen tunteita, iloa, ihmetystä ja innostustakin. Kakkiaiset varsinkin riemastuttavat koko yleisöä, ja niiden koreografia jäi kyllä mieleen. Samoin muu Tuulia Hongiston ja työryhmän loihtima koreografia sopii esitykseen onnistuneesti. Pidin myös Ronjan ja Birkin ystävyyden syntymisen seuraamisesta ja heidän välisistään kohtauksista, se virran kuohuissa syöjättäriä pakoon uiminen on hienosti toteutettu. Ja ihania rauhallisen ihmettelyn ja ihastelun hetkiä metsässä riittää moneen otteeseen, niistä tykkäsin kovasti. Hämmästyin vähän sitä, kuinka nopeasti Ronja ja Birk hyppäsivät takaisin isiensä puolelle näiden koetellessa voimiaan, mutta sitten muistin, että he ovat kuitenkin lapsia ja aika luonnollisesti toki lojaaleja perheilleen. Pian kaksikko olikin taas toistensa tukena, ja aika onnistuneella tavalla hahmojen väliset suhteet tässä kuvataan, ei mitään turhan ihanaa ja leppoisaa eloa vaan vaikeuksia ja niiden voittamista, ja oppimista niin itsestään kuin toisista.

Olen viime vuosina nähnyt muutamia lastenteatteriesityksiä, ja viihtynyt niissä poikkeuksetta, tämäkin teatterin alalaji sopii ilmeisesti minun makuuni. Toki taidolla tehty ja ajatuksia herättävä, hyviä teemoja ja hahmoja sisältävä esitys, jossa on onnistunut tarina, ihastuttaa, oli se sitten lapsille tai aikuisille suunnattu. Olen tosin joskus jo todennut, että toki lapset voivat tykätä aikuisten esityksistä ja aikuiset lasten, eikä näitä nyt tarvitse sen enempää mennä luokittelemaan (toki teemojen ja aiheiden mukaan katsomoon, eli ei lapsille sentään mitään oikeasti aikuisten juttuja). Mutta siis, ei saisi antaa sen vaikuttaa katsomispäätökseen, jos esitystä markkinoidaan lastenesityksenä tai koko perheen juttuna, se voi silti olla sisällöllinen ja hyvä, vaikka ei olisikaan kolmen tunnin synkkä draama. Muistutuksena itselleni siis lähinnä, tämänkin haluaisin ehdottomasti nähdä uudelleen enkä hetkeäkään miettinyt katsomossa, että no joo, kyllä huomaa että tämä on lapsille tehty. Ei huomaa, ei yhtään, vaan tätä on tosi kiva katsoa ja tarinassa riittää tasoja ja ajateltavaa, eikä tässä ole mitään liian kevyttä tai lapsellista, vaan kaikki on tehty hyvin. Niin pitääkin, totta kai lastenteatterinkin pitää olla huolellisesti ja tarkasti tehtyä, ja tämä todellakin on.

Tykkäsin tästä siis tosi paljon! Ihastuttavaa, vallatonta, vauhdikasta ja hauskaa, ja tarina sisältää myös tärkeitä juttuja ystävyydestä ja muiden ymmärtämisestä, ja monesta muustakin elämään liittyvästä asiasta. Visuaalisuus henkii kunnon ryövärimeininkiä, kakkiaiset ovat mainioita, hevonen myös, ja kokonaisuutena esitys on vallan mahtava. Lämmin suositus tälle, kyllä kannattaa suunnata ryövärilinnan uumeniin ja kiehtoviin metsämaisemiin, tämä jättää varmasti hyvälle fiilikselle ja valloittaa.

lauantai 12. lokakuuta 2019

Vihainen leski @ Helsingin kaupunginteatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos HKT!
kuvat © Harri Hinkka
Vihainen leski sai ensi-iltansa Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 10.10.

Ullis (Riitta Havukainen) pääsee vihdoin aloittamaan elämänsä oltuaan miehensä omaishoitajana kaksitoista vuotta ja hoidettuaan sitä ennen vielä lapset ja kodin. Nyt on kuitenkin Ulliksen aika elää, ja sen hän aikookin ystäviensä Piken (Pia Runnakko), Hellun (Eija Vilpas) ja Valtosen (Kai Lehtinen) avustuksella tehdä. Elämään astuu yhtäkkiä biletystä, hotjoogaa, asuntokauppoja, irtosuhteita, uusi tyyli ja vapaus valita, mitä tekee. Mutta onko se vanhalle ihmiselle sopivaa? Pitäisikö Ulliksen vain hoitaa lapsenlapsia tai muuttaa vanhainkotiin? Entä onko vapaa elämä pelkkää iloa ja juhlintaa, vai mahtuuko siihen suruja ja luopumista? Tai ehkä suuri rakkaus?

Minä en ehkä ole esityksen kohderyhmää, sen päähenkilö kun on itseäni yli viisikymmentä vuotta vanhempi eivätkä hänen elämänsä ongelmat tai päätökset kosketa minua kovinkaan paljoa. Siksi huumori ja muutamat kohtaukset menivät ihan ohi, vanhempi väki nauroi katsomossa innoissaan ja minä vähän ihmettelin, että mikä oli hauskaa. Samaistuttavia hetkiä ilmeisestikin, kun vitsit iskivät yleisöön noin hyvin. Heti ensi minuuteilla nauru kupli katsomossa ja ensi-iltayleisö tempautui tarinaan mukaan. Kyllä minäkin sain nauraa useaan otteeseen ja tässä oli paljon myös sellaista huumoria, jolle minä hekottelin, ja muutama aika herkullinen hahmo mahtui myös tarinaan. Ronski ja rehellinen esitys tämä kyllä on, ei mitään turhia kiilloteltuja juttuja vaan ihan suoraan sanottuja ja tehtyjä kohtauksia. Tämä varmasti periytyy Minna Lidgrenin samannimisestä romaanista, johon esitys siis perustuu.

Kimmo Virtasen ohjaus on pääosin sujuva ja sopivan rento ja vauhdikas, mutta siinä on pieniä epätasaisuuksia. Vaikka esityksen tahti on aika rytmikäs, muutamaan otteeseen se tuntuu vähän junnaavan paikoillaan tai sitten etenevän turhankin reippaasti. Paljon hyviä hetkiä kuitenkin, tosi kivoja kohtauksia ja aidon tuntuisia, hauskoja ja koskettavia tilanteita. Elina Vättö vastaa pukusuunnittelusta, joka on esitykseen ja hahmoille sopivaa, arkista ja juhlallista vaatetusta. Kampaajien ihanille mekoille erityispisteet! Jari Saarelaisen koreografia on ehkä tarkoituksellakin vähän sellaista kömpelöä, hiukan humalaista baarin tanssilattialla esitettävää tanssia, koska mukaan mahtuu myös enemmän loppuun asti hiottua koreografiaa. Tämä tällainen rennompi koreografia kyllä sopii baarikohtauksiin. Katariina Kirjavaisen lavastus tarjoilee hienoja näyttämökuvia, varsinkin metsämaisema, joka on lavalla koko ajan läsnä, saa aikaan ihastusta. Samoin pidin molemmista Ulliksen asunnoista ja lasten leikkikentästä sekä lopun hautausmaamaisemasta. 

Riitta Havukaisen Ullis on erinomainen hahmo, monikerroksinen ja vivahteikas. Havukainen tuo Ulliksen lavalle taitavalla tyylillä, koko Ulliksen mennyt elämä on lavalla samaan aikaan selvästi ja salaperäisesti, siitä ripotellaan vihjeitä mutta kaikkea ei saa selville. Ullis haluaa aloittaa elämän, mutta on aluksi vähän vastahakoinen ystäviensä ehdotusten suhteen, kunnes sitten antaa periksi ja kokeilee vähän kaikkea. Mainioita hetkiä ja monenlaisia tunteita, jotka Havukainen näyttelee vakuuttavasti ja luontevasti. Pia Runnakon Pike on rempseä tyyppi, joka todellakin ottaa ilon irti elämästä ja vaikuttaa melkoisen vauhdikkaalta. Runnakko tekee mainion roolin, samoin Kai Lehtinen Valtosena. Valtonen on mukava hahmo myös, ja Kai Lehtisen lavatyöskentelyä on kiva seurata. Eija Vilpas on tosi hyvä Hellu, hänellä on monipuolinen rooli ja Vilpas tuo Hellon ilot ja surut näyttämölle taitavasti. Kari Mattila on ihan mahtava Kari Kirjosiipi, hykerryttäviä hetkiä kun hän äkkiä leijaili paikalle ja alkoi laulaa. Komeaa laulua moneen otteeseen, mainitaan nyt ainakin Anna mulle tähtitaivas ja Pieni sydän.

Heikki Sankari ja Sanna-June Hyde Ulliksen lapsina Markona ja Susannana tekevät hyvää työtä. Euronkuvat silmissä perintöä kärkkyvät lapsukaiset eivät oikein osaa kuunnella äitiään, vaan ovat valmiit kärräämään tämän vanhainkotiin saadakseen välttyä äitinsä uudelta, villiltä elämältä. Muusta porukasta Martti Mannisen Ulliksen asunnosta sekoava kiinteistövälittäjä Sami, (kauhu)kaksoset Pisara (Leena Rapola) ja Sammal (Marjut Toivanen), Kirsi Karleniuksen näyttelemä joogaopettaja sekä Vesa Wallgren sotahulluna ja Ateria-Penttinä jäivät mieleen. Ja se lasten päiväkotiryhmä eli Rapolan ja Toivasen lisäksi Kaisa Torkkel, Hyde, Karlenius ja Wallgren.

Olin siis ehkä hieman nuori tämän katsomoon, mutta viihdyin kyllä ja sain kokea sekä hauskoja että herkkiä hetkiä. Riemastuttavaa näyttelijäntyötä, upeita näyttämökuvia (se metsä!), ilahduttavia laulukohtauksia ja hyväntuulista menoa.

Kun minä katselen taivasta (Tiina Lehtineva)


Tiina Lehtinevan Hero on ollut pitkään yksi suosikkikirjoistani, joten tätä uutta romaania on odotettu innolla ja hartaasti. Ja nyt Kun minä katselen taivasta sitten ilmestyi ja sain sen käsiini. Tietenkään en osannut säästellä tätä, vaan ahmin eilen illalla sataviisikymmentä sivua tekstiä ja tänään sitten loput laskematta kirjaa käsistäni. Nyt kun olen yliopistoa varten urakalla lueskellut 1800-luvun kirjallisuutta, oli ihanaa välillä palata nykyaikaan ja pitää taukoa parinsadan vuoden takaisista teksteistä.

Kun minä katselen taivasta kertoo Danielista, ratamoottoripyöräilytähdestä, joka on matkalla takaisin kilparadoille vakavan onnettomuuden jälkeen. Daniel kantaa mukanaan taakkaa, Henkkaa, ja haluaa kadota. Kirja kertoo myös Helinästä, joka astuu laivaan tietämättä ihan tarkkaan, mihin on menossa. Daniel ja Helinä kohtaavat toisensa ja jatkavat matkaa yhdessä, ilman sen suurempia suunnitelmia. Romaani kertoo myös katoamisen vaikeudesta, kuolemasta, elämästä, surusta, syyllisyydestä, ihmisistä ja monesta muustakin jutusta.

Tämähän oli sitten aika lailla täydellinen. Minä rakastan sitä, kun kirjaa lukiessa sydän tuntuu kiristyvän ja särkyvän, ja kaikki on surullista ja synkeää ja tekisi vain mieli lohduttaa sivuilla kärsiviä henkilöitä. Ja tätä ihanan kamalaa tunnetta saa nyt nauttia oikein urakalla, ai että kuinka upeaa tunnekirjoa ja aidon tuntuisia fiiliksiä, niin iloisia kuin surullisiakin. Lehtineva on taitava kirjoittaja ja taitaa tämän lukijan itkettämisen ja naurattamisen oikein hyvin, ja osaa myös koukuttaa tarinaan, eihän lukemista malta ollenkaan lopettaa. Ja sitten päästäänkin siihen ongelmaan, joka hyvien kirjojen kanssa aina tulee, ne kun loppuvat niin nopeasti. Tässä tosin on melkoisen erinomainen loppu, eli tällä kertaa ei ihan niin paljon harmittanut kun viimeinen sivu kääntyi näkyvistä ja tarina loppui. Kokonaisuutena tämä onkin hienon ehjä ja onnistuneesti rakennettu, ja näin ollen lukukokemuskin on aikamoinen ilo. Romaani koostuu nykyhetkestä ja muistoista sekä väliotsikoista, ja näin on hyvä. Luin tämän vielä "uudelleen" niin, että luin vain muistokohtaukset, ja aika hyvin ne toimivat yksinäänkin, toki paremmin muun tekstin mukana. Ja sitten luin myös viimeisen luvun uudelleen, vaikka se olikin aika riipaisevaa. Uskomattoman vahva tunnelataus ja todentuntuisuus, hienosti kirjoitettua tekstiä.

Henkilöt ovat uskottavia ja tuntuvat oikeilta, aidoilta ihmisiltä aitoine suruineen, iloineen ja ajatuksineen. Daniel on niin ihana, olisin vain halunnut rutistaa häntä ja jotenkin auttaa. Huolella kirjoitettu, koskettava ja riipaiseva hahmo, jonka tarinaa seuraa herpaantumatta ja jännityksellä, huolestuneena ja ilahtuneena. Danielin tunteet ja ajatukset ovat taidolla kirjoitettuja, ja niiden lukeminen on samaan aikaan ihan mahtavaa ja ihan kauheaa. Ja miten kauniisti ja rennosti, vaivattomasti Danielin ja Henkan ystävyys piirtyy sivuille! Juuri sellaista vilpitöntä ja luontevaa, veljeksellistä ystävyyttä, joka lämmittää sydäntä. Ja Henkka on iiihana! Helinä on miellyttävä hahmo, ja myös hänen ajatuksensa ja tunteensa näyttäytyvät selkeinä. Järkevän ja lämpimän, ystävällisen oloinen nuori nainen, joka tuntuu samalla tietävän tasan tarkkaan, mitä pitää tehdä, ja on toisaalta ihan hukassa. Aika hienosti Helinä toimii moneen otteeseen, hänen tarinaansa on ihana lukea. Nämä kaksi hahmoa sopivat tähän tarinaan, toistensa tarinoihin ja omiin tarinoihinsa luontevasti, koko romaani on viimeistä yksityiskohtaansa myöten uskottava eikä mikään tunnu siltä, että se ei voisi olla totta. Myös sivuhenkilöt ovat monikerroksisia, he eivät jää etäisiksi vaan tulevat vahvasti mukaan tarinaan. Mainitaan heistä nyt ainakin Jukka, Mia, Riina, Josh ja Carlos. Yksi romaanin suurimpia ansioita on tämä ihmisten, ihmissuhteiden ja ihmisyyden kuvaus, se on kaunista ja kaunistelematonta, juuri niin rankkaa, hauskaa tai hölmöä kuin elämä on.

Taustatyö ratamoottoripyöräilyn maailmaan on oikein hyvin tehty, kaikki varikkoalueen ja kypärien kuvailusta lähtöviivalla kaasuttamiseen ja mutkissa pyörän liikkeiden myötäilemiseen tuntuu uskottavalta. Kun Daniel istuu pyöränsä selässä ja ajaa, hänet on helppo nähdä sielunsa silmin radalla tekemässä sitä, minkä hän osaa. Muutenkin Lehtinevan kirjoitustyyli loihtii sujuvasti esiin kuvia maisemista, hotellihuoneista, moottoripyöräradalta, synkimmistä ja iloisimmista hetkistä ja siitä, kuinka tunteet vaihtelevat ja saavat aikaan erilaisia tilanteita. Tällaista tekstiä on tosi kiva lukea ja se soljuu mukavasti, saa keskittyä täysillä tarinaan ja nauttia siitä sekä lukukokemuksesta. Tätä lukiessa saa elää tiukasti fiiliksissä mukana, välillä on ihanaa ja iloista ja välillä ei todellakaan ole. Ja mikäs sen parempaa! Mitä laajempi tunnekirjo, sitä samaistuttavampaa, ja nyt ei mennä liian synkäksi tai mitenkään älyttömän riemukkaisiin tunnelmiin, vaan tasapainoinen annos synkistelyä ja iloa mahtuu näille sivuille. Ja annetaan vielä hienolle kannelle maininta, tosin se on aika surullinen kun tietää mihin kuva liittyy. Mutta samalla kai aika toiveikas myös.

Upea, kaunis romaani. Juuri sopivan synkkä ja surullinen ja täynnä toivoa minun makuuni, ihanat hahmot, herkällä ja rohkealla tavalla käsiteltyjä teemoja, inhimillisyyttä ja aitoutta täynnä koko tarina, ja vaikuttava kokemus päästä tutustumaan Danieliin, Helinään, Henkkaan ja heidän tarinoihinsa.