maanantai 17. syyskuuta 2018

Little Shop of Horrors @ Regent's Park Open Air Theatre

Scroll down for English
photos © Johan Persson
Little Shop of Horrorsin valitsin katsomislistalle pelkästään sen esityspaikan takia, sillä Regent's Park Open Air Theatre kiinnosti minua kovasti. Iso ulkoilmateatteri Lontoossa kauniin puiston ympäröimänä, se oli nähtävä, ihan sama mitä lavalla tapahtuisi. En tiennyt esityksestä yhtään mitään, paitsi kaksi biisiä, jotka työryhmä esitti West End Live-tapahtumassa. Tämä oli kyllä tosi positiivinen yllätys, kun odotuksia ei oikein edes osannut kasata, niin esityksen meni katsomaan suurella mielenkiinnolla ja avoimin mielin. Ihastuttava show, mainio musiikki ja taitava näyttelijäporukka, tässä riittää asennetta ja tyyliä, huumoria, taitoa ja vauhtia. Suomessa Little Shop of Horrors eli Pieni kauhukauppa on mennyt ainakin Helsingissä, Seinäjoella ja Turussa, minä en tosin edes tiennyt, että se on suomennettu. 

Seymor (Marc Antolin) asustelee Skid Rowlla, slummissa, ja työskentelee Mr. Mushnikin (Forbes Masson) kukkakaupassa, jossa myös hänen ihastuksensa Audrey (Rosalind James) on töissä. Audreyllä on asiat vähän huonosti, kun hänellä on vähän väliä musta silmä tai käsi paketissa. Tähän on syynä hammaslääkäripoikaystävä Orin (Matt Willis). Skid Rowlla elämä on täynnä rikkinäisiä unelmia ja umpikujia, kunnes Seymor löytää kummallisen kasvin. Lihansyöjäksi paljastuva verso saa nimen Audrey II (Vicky Vox), ja pian tämä varsin itsepäinen ja vaativa kukkanen saa ensimmäisen ihmisateriansa. Mukana pyörii kolmikko Chiffon (Renée Lamb), Ronnette (Christina Modestou) ja Crystal (Seyi Omooba), jotka kuljettavat tarinaa eteenpäin.

Ihan mahtavaa, että päädyin katsomaan tämän! Tykkäsin esityksestä tosi paljon, kaikki on kohdallaan ja siinä riittää paljon hauskuutta, menoa ja meininkiä. Hahmot ovat loistavia, biisit erinomaisia ja tarina sujuva ja kiinnostava. Lava näyttää mahtavalta, ja aurinkoisen taivaan alla on ihanaa katsoa hienosti tehtyä musiikkiteatteria. Onneksi en ollut iltanäytöksessä, se luultavasti olisi peruttu, koska pari tuntia päivänäytöksen jälkeen alkoi satamaan kaatamalla, eikä katsomoa tai näyttämöä ole Regent's Parkissa katettu. Mutta onnekkaasti sattui lämmin ja aurinkoinen sää, ja kauniina päivänä oli hyvä käydä nauttimassa The Grillissä vähän ruokaa ennen esitystä. Regent's Park Open Air Theatren alueella on muutama ruoka- ja juomapaikka, ja etukäteen saa tilattua ainakin jotain piknikjuttuja väliajalle. Hyvä oli grillin tarjonta, ja kiva kun ruokaa sai teatterin alueelta, ja sitten pääsikin heti katsomoon kun sai herkut nautittua.

Marc Antolin on valloittava Seymor, hän vaikuttaa haluavan kaikille hyvää eikä Seymorissa ole mitään pelottavaa, pahaa tai ärsyttävää, vaan hän on suloinen, vähän hukassa ja kovin ihastunut Audreyhin. Kun Seymorille selviää, että Orin pahoinpitelee Audreytä, hän on heti suunnittelemassa tämän pelastamista, tosin ei ehkä ihan sillä tavalla, miten lopulta sen tekee. Seymor on pulassa Audrey II:n kanssa, kun kasvilla on vahva tahto ja hyvät suostuttelijan kyvyt. Milläs siinä sanot vastaan, kun tämä lihansyöjä vaatii ihmislihaa? Antolin laulaa mainiosti, ja varsinkin Grow For Me, Mushnik and Son ja Suddenly Seymor ovat hurmaavat ja hauskat biisit. Antolin pelaa hyvin yhteen Rosalind Jamesin, Vicky Voxin ja Forbes Massonin kanssa, ja näillä on paljon hauskoja kohtauksia. Varsinkin kaksikko James ja Antolin ovat ihastuttavia lavalla. Jamesin Audrey on hurmaava, kohtaloonsa alistunut nuori nainen, joka ei tiedä paremmasta eikä uskalla valittaa, vaikka haaveileekin paremmasta elämästä. Kun Orin katoaa kuvioista, Audrey avautuu ja hänen ihastuttava eloisuutensa pääsee valloilleen. Vicky Voxin Audrey II on loistava, Vox tuo hahmoonsa täydellisen määrän itseluottamusta, vahvaa tahtoa ja juonittelevaa suostuttelemista. Audrey II on kiehtova, eksoottinen, karmiva ja jännittävä tyyppi, ja Vox tekee erinomaisen roolin. Forbes Massonin Mr. Mushnik on päättäväinen ja hauska mies, hän käskyttää välillä palkollisiaan kovastikin, mutta osaa olla myös mukava ja kiltti heitä kohtaan. Ja muuttuu Mushnikin ja Seymorin suhde esityksen aikana, kun Mr. Mushnik pyytää Seymoria omaksi pojakseen. Adoption myötä kukkakaupan nimeksi tulee Mushnik and Son.

Matt Willisin Orin on juuri niin vastenmielinen, itserakas ja itsevarma kuin pitääkin olla. Inhottava, julkea mutta ai että miten mahtava tyyppi. Willis on täydellinen Orin, hän ottaa roolista kaiken irti ja Be A Dentist-biisi on loistava. Renée Lamb, Christina Modestou ja Seyi Omooba ovat lavalla energisiä, ihastuttavia ja taitavia. Heidän hahmonsa Chiffon, Ronnette ja Crystal ovat Skid Rown asukkaita, jotka ovat milloin kukkakaupassa, milloin kaduilla ja milloin missäkin. Erityisesti koreografiat ja laulukohtaukset sujuvat tältä kolmikolta loistavasti, ja heitä on ilo katsoa lavalla. Koko ensemble tekee mainiota työtä, lavalla nähdään niin pimeillä kujilla kuljeskelevaa porukkaa, vauhdikasta jengiä, vihreisiin asuihin sonnustautuneita kasveja ja milloin ketäkin. Monella näyttelijällä on monta roolia, ja he tekevät tasaisen loistavaa työtä koko shown läpi.

Paljon hauskoja yksityiskohtia, esimerkiksi kukkakaupassa olevat kasvit oli tehty tiskiharjoista, pesusienistä, tuulettimista, hanskoista ja sen sellaisista, kekseliästä! Lihansyöjäkasvien vallankumous taas on toteutettu kerrostalojen ikkunoista pursuavilla lehdillä ja varsilla. Audrey II:n lonkerot tai siis varret tai mitkälie, ne vihreät versot jotka vetävät ihmiset kasvin syvyyksiin, ovat uskottavan näköisiä, samoin lavastuksen kukkakauppa ja kerrostalot sekä Skid Rown slummimainen ympäristö. Näyttämön ylhäällä oleva Closed God Bless America-kyltti on hieno, samoin koko porukan puvustus. Musiikki on hauskaa, vauhdikasta, koskettavaa ja menevää, eniten tykkäsin Prologue/Little Shop of Horrors, Skid Row, Grow For Me, Mushnik And Son, Suddenly Seymor, The Meek Shall Inherit ja Finale/Don't Feed The Plants-biiseistä.

Kylläpä tämä vaan oli hyvä! Seuraavan kesän esitys olisi kiva käydä katsomassa myös, musikaaleja on ollut ohjelmistossa joka vuosi, niin toivottavasti myös ensi vuonna. Mainio paikka oli Regent's Park Open Air Theatre ja mukava visiitti sinne.


I saw Little Shop of Horrors at Regent's Park Open Air Theatre on 6th of September.

I didn't really know anything about Little Shop before I went to see it, I had only heard the two songs they performed at West End Live. I wanted to visit Regent's Park Open Air Theatre because I thought it's probably a pretty cool place to see a musical or a play, as I have only seen things in an open-air theatre in Finland, and they have not been as big as Regent's Park Open Air Theatre which has 1200 seats. So, I wanted to see the theatre itself, but now I'm so happy that it was Little Shop that was on this summer, because it was so good!

Seymor (Marc Antolin) works at Mr. Mushnik's (Forbes Masson) flower shop, where Audrey (Rosalind James) has a job, too. They live in Skid Row, where life is sad, hard and poor, and dreams are not coming true. But then Seymor finds something that will change everything - a little, strange plant, Audrey II (Vicky Vox). For a while all goes well, people come to see this fascinating flower and life starts to fell a little better. But this new happy life won't last. Audrey's boyfriend Orin (Matt Willis) is abusive, arrogant and nasty, and Audrey is suffering in her relationship. Seymor is ready to save her, but not in the way he finally does it. Audrey II grows and grows, and finally reveals her real nature. Audrey II is hungry for human blood, and is really demanding and usually gets what she wants. It won't take long for Audrey II to get her first taste of human flesh. The story is carried forward by Chiffon (Renée Lamb), Ronnette (Christina Modestou) and Crystal (Seyi Omooba), residents of Skid Row.

Regent's Park Open Airt Theatre was just as nice, beautiful and great place to see theatre as I thought, and even the weather was perfect, it was sunny and warm. Well, it started to rain, but luckily not until a few hours after the show. And I have to give a little praise for The Grill, too. It was nice to eat in the theatre area and the food was really good. I'm so so happy I went to see this. The story, the characters, the staging, the music, the choreographies and everything else were just spot on and the show was funny, clever, exciting, well done and entertaining. Little Shop of Horrors has many great songs, my favorites are Prologue/Little Shop of HorrorsSkid RowGrow For MeMushnik And SonMushnik and SonSuddenly SeymorThe Meek Shall Inherit ja Finale/Don't Feed The Plants

Marc Antolin is such a lovely, sweet Seymor. He's a little lost in his life, wants good things to happen to everyone and is totally in love with Audrey. Seymor is struggling with what he wants to do and what Audrey II wants, and he doesn't really know how to say "no" to the plant. This leads him to stupid and wrong decisions. Antolin does a great role and his singing is brilliant. Rosalind James as Audrey is lovely, too. Before Orin's disappearance Audrey has accepted the way her life is, but after her awful boyfriend is out of the picture, Audrey becomes more happy, lively and delightful. James has a beautiful voice and especially Somewhere That's Green is a joy to listen. Vicky Vox's Audrey II is absolutely amazing, the plant is self-confident, strong-minded, exotic, enchanting and creepy. Vox is awesome and every scene where Audrey II is on stage is brilliant. Forbes Masson is a determined and funny Mr. Mushnik, he is always giving orders to his employees, but he can also be kind and friendly to them. And Mr. Mushnik and Seymor have a big change in their relationship - Mr. Mushnik decides to adopt Seymor, but not because he loves him so much or anything. He just doesn't want Seymor to leave and take Audrey II with him.

Matt Willis is such a good Orin. He's a disgusting, awful guy, really someone who you wouldn't want to meet. Or who you would definitely not want to have as your dentist. But Willis is doing a perfect job! And that scene with the laughing gas! And Be A Dentist is one of the best songs and scenes on the show. Renée Lamb, Christina Modestou and Seyi Omooba are a great trio, it's great to watch them on stage and they're doing especially good job on song- and dance scenes. The whole ensemble is very talented and every cast member works well with the others.

There are many funny and clever details on stage, like the flowers and plants at Mushnik's. They're made of dish brushes, sponges and fans among other things. Audrey II's "arms" look really real when the plant reaches to get a new human meal. The Closed God Bless America-sign looks amazing, like the rest of the stage. The costumes are beautiful, funny, stylish, colorful and smartly designed. Everything is very well done and Little Shop of Horrors is a show that makes you smile, laugh, enjoy and have fun. I had amazing time watching the show and hope to be back next year to see what's happening on stage then.

lauantai 15. syyskuuta 2018

Musta Saara @ Kansallisteatteri

Näin esityksen Bloggariklubin kautta, kiitos Kansallisteatteri!
kuvat © Tuomo Manninen
Kansallisteatterin Musta Saara (käsikirjoitus Pirkko Saisio) kertoo romaneista, maahanmuutosta, muukalaispelosta, politiikasta, suuruudenhulluudesta, historiasta, nykyisyydestä, Euroopasta ja maailmasta. Tarinaa kuljettavat eteenpäin Sinikka Sokka, Ulla Tapaninen ja Tiina Weckström, jotka nähdään lavalla monessa roolissa ja omina itseinään. Juha Muje näyttelee Janne-Maria Teräväkynää, puolueen perustajaa ja puoluepäällikköä, joka saa väistyä tyttärensä Marinan (Katariina Kaitue) tieltä. Romanijoukkio (Kristiina Halttu, Mikko Kauppila, Ville Mäkinen, Harri Nousiainen ja Annika Poijärvi) kiertää paikasta toiseen matkaten tapaamaan suojelijaansa Pyhää Saaraa, kun luvattu uusi asuinpaikka ei olekaan sitä mitä piti. Pitkä Laiha Sika (Jani Karvinen) ja Tanssiva Karhu (Erkki Saarela) lähtevät yhdessä matkaan, mutta Kreivi Draculan (Timo Tuominen) linnassa peiliin katsottuaan Sika löytää itsestään vallanhalun ja sisäisen johtajansa, eikä aikaakaan, kun sialla on suuruudenhullut suunnitelmat ihmisten varalle. Mukana soi Jussi Tuurnan käsialaa oleva musiikki.

Tämä oli vähän hämmentävä kokemus, näyttävä ja vaikuttava, mutta kummallinen. Minä en voi sanoa olevani mikään Euroopan oikeistopopulistisen politiikan tuntija, enkä myöskään niin keskittynyt Ranskan viimeisiin presidentinvaaleihin, joissa Emmanuel Macronin voittaessa toiseksi jäi Marine Le Pen, johon Marina Teräväkynän hahmo perustuu. Luin käsiohjelman oivalliset asiatekstit vasta esityksen jälkeen, joka oli pieni virhe, sillä esityksestä olisi saanut enemmän irti jos olisi tutustunut näihin taustatekijöihin ennen sitä. No, onneksi tekstit selvensivät kaikkea sitä, mihin esitys ottaa kantaa ja mistä se kertoo, joten nyt olen enemmän perillä siitä, mitä kaikkea tästä ehkä pitäisi jäädä mieleen tai mitä ajatuksia herätä. Kyllä minä pakolaiskriiseistä, kiertolaisista, Euroopan epävarmasta tilanteesta ja Euroopan unionin arvostelusta tiedän, mutta en niin paljon, että löytäisin esityksestä kaikki viittaukset siihen. Jollekin politiikan ystävälle tämä varmasti antaa paljon enemmän kuin "pelkän" hienon ja vaikutuksen tekevän teatterikokemuksen. Paljon kannanottoja nykypäivän tilanteisiin tässä on, sellaisia, jotka huomaa selvästi, ja sellaisia, jotka tulevat esille vähän rivien välistä.

Hienohan tämä on, varsinkin musiikillisesti, ja näyttelijät ovat kaikki taitavia ja tekevät vahvat roolisuoritukset. Paljon tosi hyviä kohtauksia, joissa tarkasti tehty näyttelijäntyö nousee esille. Erityisesti kolmikko Sinikka Sokka, Ulla Tapaninen ja Tiina Weckström jäivät mieleen hauskoista, nokkelista ja harkituista roolitöistään, he ottavat lavan haltuun sillä sekunnilla, kun astuvat esiin. Mikko Kauppilan romaninuorukainen pisti monesti silmään, hyviä yksityiskohtia tässä roolissa ja taitavaa läsnäoloa lavalla. Annika Poijärvi ihastutti varsinkin laulukohtauksissa, tosi kaunis ääni hänellä ja pidin myös siitä, kuinka Poijärven Alexandra rauhoitteli luultavasti enemmän itseään kuin kaksospoikiaan aina pelottavan tilanteen kohdatessaan. Juha Muje on mainio Janne-Maria Teräväkynä, hänellä on varma ote rooliin ja kaikki ilmeet, eleet ja liikkeet ovat tarkkaan harkittuja ja taitavasti toteutettuja. Katariina Kaitue on ihastuttava, hän tekee fyysisesti taitavan roolin Marinana ja hahmon luonne tulee esille juuri oikealla tavalla. Erkki Saarela on hyvä Tanssiva Karhu, Saarelan työtä lavalla on mukava seurata ja Tanssivasta Karhusta on helppo pitää. Jani Karvisen Sika taas on aluksi mukavan oloinen hahmo, mutta kun Sika saa päähänsä kaikenlaisia mahtipontisia ajatuksia, muodostuu hänestä aika pelottava tyyppi. Janne Marja-Aho kampanjapäällikkö Mirceana on oikein mainio, ja laulukohtaukset ovat Marja-Ahon huippuhetkiä. Taitava porukka lavalla nähdään, tosi hyviä rooleja heillä ja näyttelijät tekevät hyvää työtä niin yksinään kuin joukkokohtauksissakin.

Musiikki on siis hienoa, siinä on paljon eri sävyjä ja vauhtia ja hitautta sopivassa suhteessa. Bändi (Jussi Tuurna, Ville Leppilahti, Topi Korhonen, Esko Grundtröm, Sara Puljula ja Tommi Asplund) pitää paketin musiikillisesti hyvin kasassa, he soittavat energisesti ja tyylikkäästi koko esityksen ajan ja Tuurnan sävellykset tuovat lavalle monenlaisia tunnelmia. Näyttelijöiden sujuva laulu täydentää onnistuneen musiikkimaailman Musta Saaran taustalle, ja monessa kohtauksessa musiikki on myös keskiössä ja tärkeässä osassa tarinaa. Laura Jäntin ohjaus tuo esitykseen paljon hyviä yksityiskohtia ja kuljettaa tarinaa eteenpäin varmasti ja taitavasti. Kati Lukka on Mustan Saaran lavastuksen takana, ja hän on tehnyt oivaa työtä. Lavastus pursuilee tyylikkäitä ratkaisuja, kiehtovia yksityiskohtia ja toimivia juttuja, jotka on kaikki suunniteltu ja toteutettu viimeisen päälle. Lava näyttää hienolta ja luo tarinalle toimivat kehykset. Kuumailmapallo saa vielä erityismaininnan! Tarja Simonen  pukusuunnittelu on runsasta, siinä riittää värikkäitä, kauniita pukuja ja tummanpuhuvia rääsyjä, ja kaikkea siltä väliltä. Kaikki teatterin osastot ovat tehneet hyvää työtä esityksen jokaisella osa-alueella.

Musta Saara on näyttävä, tärkeä, fiksu ja toimiva esitys, joka pitää otteessaan ja tuo katsojalle mietittäväksi paljon ajankohtaisia ajatuksia. Tällainen politiikkaa ja maailman/Euroopan tilaa kommentoiva esitys ei ihan ole suosikkiaiheeni, mutta viihdyin katsomossa ja katsoin tämän mielenkiinnolla ja mielelläni. Terävä teksti, taitavat näyttelijät, hieno kokonaisuus ja näyttävä toteutus tekevät Mustasta Saarasta onnistuneen teatterielämyksen, joka ei päästä liian helpolla eikä unohda tärkeitä asioita, vaan tuo ne lavalle selkeinä ja mielipiteitä herättävinä. Hieno ensi-ilta Kansallisteatterilta, ehdottomasti tosi hieno ja ajankohtainen juttu.

perjantai 14. syyskuuta 2018

Bat Out of Hell @ Dominion Theatre

Scroll down for English
photos © Specular
Bat Out Of Hell oli kyllä sellainen spektaakkeli että huh. Ihan mielettömän isosti ja hienosti tehty kaikki, lavastus, puvustus ja koreografiat, esityksessä käytettiin videokuvaa livenä, musiikki esitettiin mahtipontisella voimalla ja kaikki on selvästikin kohdallaan. Tämän musiikkia olen kuunnellut Spotifysta usein, ja suunnitellutkin meneväni katsomaan joskus. Ja se päivä koittikin viime viikolla, silloin istahdin eturiviin ja pelkäsin vähän korvieni puolesta, kun biisit soivat sen verran lujaa. No, vaihdoin väliajalla kolmosriville tyhjään paikkaan ja siihen ei enää kuulunut musiikki yhtään liian kovaa, eli istuin liian lähellä kaiutinta aluksi. Mutta kylläpä oli hienoa kuulla mahtavaa musiikkia sellaisella volyymillä, että varmasti kuuli ihan jokaisen nuotin ja soinnun, näin tätä pitääkin soittaa! Olin teatterilla ajoissa, ja katsomoon pääsi jo ainakin puoli tuntia ennen esityksen alkua, joten ehdin tutkiskella lavaa huolella. Tosi paljon kivoja yksityiskohtia siellä, rikkinäinen kitara, wasted youth?-kyltti, Meat Loafin Bat Out of Hell-albumi, moottoripyörän renkaita, rikkinäisiä televisioita, jotain moottorin osia tai sinne päin, tynnyreitä ja kaikenlaista muuta, paljon rikkinäisiä ja hylättyjä juttuja. Lontoon alkuperäinen Strat eli Andrew Polec poistui produktiosta Amerikan kiertueelle vain pari päivää ennen kuin minä menin tätä katsomaan, ja sitä ehdin harmitella, mutta eipä roolissa nähtävällä näyttelijällä nyt niin väliä ollut, sillä tiesin, että hän joka roolin ikinä saisikaan, olisi varmasti hyvä. Stratin roolia tekee nyt siis Jordan Luke Gage, mutta minä näin roolissa Simon Gordonin, joka tekee roolia joissain näytöksissä eli on "alternate Strat", joka oli minulle uusi termi. Ei siis varsinainen understudy, vaan hän tekee roolin aina jonain tiettyinä päivinä, ei vain silloin, kun roolin varsinainen esittäjä on kipeänä tai muuten poissa. Ja nähtiinpä tässä esityksessä, jota minä olin katsomassa, yhden understudyn hyppääminen lennosta erään näyttelijän tilalle, sillä Emily Benjamin korvasi Danielle Steersin Zaharan roolissa kesken esityksen. Minulle jäi vähän epäselväksi, että miksi näin tapahtui, mutta joku äkillinen juttu tuli ja siksi esitykseen tuli pieni tauko. No mutta, nyt vihdoin asiaan.

Raven (Christina Bennington) asustelee isänsä Falcon (Rob Fowler) ja äitinsä Sloanen (Sharon Sexton) kanssa Falco Towerissa, jossa elämä on turvattua ja tylsää. Kodin ulkopuolella maailma on sekainen, vaarallinen ja elossa, siellä The Lost-porukka Stratin (Simon Gordon) johdolla hallitsee ja nauttii olostaan. Tämä jengi ei ikäänny, vaan pysyy ikuisesti nuorena, ja sepäs vasta onkin hauskaa ja menokin näyttää juuri siltä, että tässä eletään ikuista nuoruutta. Nuori on myös Raven, ja hän kaipaa seikkailua ja on kovasti ihastunut Stratiin. Isä on sitä mieltä, että sinne et todellakaan mene, pysy sisällä vaan nyt niin kaikki sujuu hyvin. Raven päätyy joka tapauksessa Stratin luo, mutta katuu päätöstään ja häipyy takaisin kotiin, jolloin Strat kolaroi moottoripyörällään ja on ihan verinen ja kuoleman kielissä. Tämä tragedia ajaa The Lost-joukkion sekaisin ja Falco ja hänen yksityisarmeijansa saavat porukan vangittua, kunnes heidät sieltä vapautetaan yllättävienkin liittolaisten avulla. Strat ei olekaan hengetön, vaan hänet saadaan pelastettua ja vauhdikas elämä Ravenin kanssa jatkuu. Tästä ei pidä Tink (Alex Thomas-Smith) joka pettää perheensä ja menee vihollisen leiriin Falco Toweriin. Huono valinta se, ja kaikenlaista tappelua, kahnausta ja pahaa mieltä seuraa tästä, mutta loppu hyvin ja kaikki aika hyvin.

Jim Steinman on musikaalin takana, eikä ihmekään, että pidin tästä (musiikista erityisesti), sillä sama mies on myös Vampyyrien tanssin musiikin takana. Yksi biisikin on sama, eri sanat vain toki, tässä Objects In The Rear View Mirror May Appear Closer Than They Are ja Vampyyrien tanssissa Sammumaton polte (Die Unstillbare Gier). Ehkä siksi se onkin yksi suosikkini musikaalin kappaleista, tai sitten siksi, että biisi on hienossa kohtauksessa mukana. Muista biiseistä esimerkiksi Who Needs the Young?, Out of the Frying Pan (And Into the Fire), Two Out of Three Ain't Bad, Paradise By the Dashboard Light, Bat Out of Hell, For Crying Out Loud, You Took the Words Right Out of My Mouth (Hot Summer Night), Not Allowed to Love, It's All Coming Back to Me Now ja I'd Do Anything for Love (But I Won't Do That) olivat kovasti mieleeni (sain sentään muutaman biisin jätettyä tämän listan ulkopuolelle). Ihan mahtava musiikki tässä, sanoitukset ovat sujuvat ja varsinkin sävellys on mukavan vauhdikas ja vahva.

Simon Gordonin Strat on ihastuttavan energinen, hurmaava ja kiehtova ikuinen kahdeksantoistavuotias. Hän on uskollinen ja ystävällinen, fiksu johtaja The Lost-jengille, mutta Ravenin kanssa ollessaan Strat on ilkikurinen, vallaton ja rakastunut, eikä mieti turhia vaan keskittyy hetkeen. Gordonilta sujuu niin vauhdikkaat rock-biisit kuin hitaat, tunnelmalliset ja tunteiden täyteiset rakkauslaulut. Christina Bennington on täydellinen Raven, hän laulaa kauniisti ja tekee Ravenistä kipakan, kurittoman ja seikkailunhaluisen tytön, joka on totaalisen kyllästynyt tyhmässä, turvallisessa kodissa asumiseen ja kaipaa elämäänsä jännitystä. Raveniä repii toiseen suuntaan Strat, ihastuminen, seikkailunkaipuu ja kaiken uuden kokeminen, toiseen taas isä ja äiti, vanha tuttu elämä ja käskyjen totteleminen. Benningtonin Ravenillä ei kyllä paljoa ole vaikeuksia päättää, mitä hän haluaa, ja voi että sitä iloa ja intoa, kun vihdoin pääsee Stratin luo, vaikka aluksi jännitystä onkin ilmassa niin yhteinen sävel löytyy nopeasti. Benningtonilla on hurmaava ääni ja etenkin Heaven Can Wait ja For Crying Out Loud-biisit ovat ihania. Rob Fowlerin Falco on ihan mahtava, onpahan hieno hahmo tämä. Jotenkin tosi hyvin näytelty kaikki Falcon tunteet ja teot, hänestä muodostuu selkeä kuva ja Falcon suuruudenhulluuden ja vihan The Lostia kohtaan kasvaessa kasvaa myös Fowlerin näyttelijäntyö. Loistava on Paradise By The Dashboard Light-biisi, hienoa työtä Fowlerilta ja Sharon Sextonilta. Sextonin Sloane on hyvä myös, hänkin on vähän kyllästynyt turvattuun elämäänsä kuten tyttärensäkin, ja Sloane suuttuukin Falcolle esityksen aikana ja häipyy myös Falco Towerista. Sexton näyttelee taitavan vähäeleisesti ja tuo hienosti esiin hahmonsa yksityiskohdat. What Part Of My Body Hurts The Most-biisissä näiltä kahdelta nähdään myös mainio duetto ja taitavaa roolityötä.

Alex Thomas-Smith on ehdottomasti suosikkini tästä porukasta, hän on hurmaavan kärsimätön Tink, joka on Stratin paras kaveri ja sielunkumppani, kuten Strat itsekin sanoo. Tink loukkaantuu kovasti, kun Strat on valmis heittäytymään oikopäätä suhteeseen Ravenin kanssa, eikä tunnu enää välittävän koko The Lost-porukasta yhtään. Strat kyllä välittää, mutta ei tarpeeksi, ja Tink on valmis valittamaan Ravenistä aina kun mahdollista. Thomas-Smith tekee hahmostaan loistavasti murjottavan, vihaisen nuorukaisen, joka joutuu aina pettymään, vaikka kuinka pyytäisi ja anelisi Stratiä hankkiutumaan eroon Ravenista. Not Allowed To Love-biisi on ihana ja surullinenkin, varsinkin kun Tinkillä käy sitten vähän huonosti myöhemmin. Kaunis on myös Rock and Roll Dreams Come Through ja se kohtaus, jossa biisi on mukana. Mainitaanpa vielä muutama tyyppi... Giovanni Spanón Ledoux pisti silmään monessa kohtauksessa, hyvää roolityötä ja tanssikohtauksissa Spanó on varsinkin tosi hyvä. Zahara (Emily Benjamin) ja Jagwire (Christopher Cameron) ovat hyvä kaksikko, joista toinen on rakastunut, mutta toinen ei. Näiden kahden duetto Two Out Of Three Ain't Bad on hieno. Paljon jengiä on lavalla, ja kaikki tekevät mahtavaa työtä, vauhdikkaat koreografiat ovat hienoa katsottavaa ja paketti on selvästikin kasassa, esitys vyöryy eteenpäin eikä yhtäkään hetkeä jäädä epäröimään, vaan alusta loppuun mennään vauhdilla ja taidolla.

Bat Out of Hellissä on kaikki kohdallaan, ei kai muuta voi sanoa. Olisin ehkä kaivannut siihen jotain lisää, tarinaan enemmän syvyyttä luultavasti, mutta nyt kun olen esitystä muistellut tätä bloggausta varten, en kyllä edes keksi, että mikä siinä nyt sitten olisi pitänyt jotenkin toisella tavalla tehdä. Musikaali on iso, vauhdikas, mahtipontinen, täynnä kaikkea, taidolla tehty ja selvästikin suunniteltu spektaakkeliksi alusta asti. Lavastus saa leuan loksahtamaan ihastuksesta, lavalla on tilaa isoille rakennelmille ja kaikki käytettävissä oleva tila on hyödynnetty, eikä lavastuksessa ole mitään muuta vikaa kuin se, että se vähän rajaa eturivissä istuvin näkymää (riippuu paikasta tietysti). Lavalla pyörii videokuvaaja, ja nämä videot näkyvät lavan reunoilla olevista televisioista sekä isosta screenistä lavan takareunassa, ja välillä Falco Towerin seinästä myös. En ole ikinä edes ajatellut, että esityksessä voitaisiin käyttää livekuvaa, mutta nyt käytettiin ja se oli mahtavaa. Emma Portnerin isot, kiehtovat, energiset ja hätkähdyttävät koreografiat ovat esityksen parasta antia, varsinkin kun lavalla reilut parikymmentä tyyppiä, musiikki raikaa ja tanssi on taitavaa. Hetkeen en ole näin suurta juttua nähnyt, tässä musikaalissa kaikki on jotenkin tosi isosti ja näyttävästi tehtyä. Mutta silti keskiöön jää kahden nuoren tarina, Ravenin vanhempien tarina, Stratin ja The Lostin tarina, ne erottuvat kaiken muun keskeltä selkeinä. Hieno, vaikuttava toteutus täynnä taitavia tekijöitä, mahtavaa musiikkia, komeaa lavastusta ja hienoja ratkaisuja. Tämän haluaisin kyllä nähdä uudestaan, tästä ei kai voi olla pitämättä jos yhtään tykkää joko rakkaustarinoista, vauhdikkaasta menosta, rock-musiikista, taitavista, nuorista näyttelijöistä tai musikaaleista. Ihan mieletön show, ja aivan ihana.


I saw Bat Out of Hell at Dominion Theatre on 5th of September.

Well... This is one spectacular, dashing, stylish and impressive show. I was very excited to see Bat Out of Hell, mostly because it's book, lyrics and music are by Jim Steinman who has also composed the music to Tanz Der Vampire (Dance of The Vampires) which run at Helsinki City Theatre a few years back. I loved that show, and as I had listened Bat Out of Hell soundtrack to get to know it a little I was very happy with how it sounded. Great, strong and powerful rock'n'roll songs, smart, funny and beautiful lyrics and a brilliant feeling throughout the score. And when I walked into the theatre I just had to go and see all the details on the stage. There were so many amazing things, like Meat Loaf's Bat Out of Hell-album, broken TVs, wasted youth?-sign, motorbike tires, motor parts and many more broken or abandoned things. The staging (by Jon Bausor) is stunning, there are some really clever things done with the buildings and details and all the available space has been used perfectly. The stage is big and it looks amazing. And I love the fact that there is live video used in the show! I have never even thought that someone could walk around with a camera and the audience could see what they're filming. How cool! Costumes (designed by Jon Bausor and Meentje Nielsen), choreography (Emma Portner) and lighting (designed by Patrick Woodroffe) works amazingly with the music and staging and creates an unique, energetic and electric atmosphere for the story. I was a little sad not to see Andrew Polec as Strat, he left the London production on 1st of September to do the role in Bat Out of Hell at the US tour. But then I thought that whoever was going to be on as Strat would be amazing anyway.

Raven (Christina Bennington) is tired of her life in her dad Falco's (Rob Fowler) Falco Tower. Life in the skyscraper is boring and slow, but safe and familiar. Outside the Falco Tower life is thrilling, dangerous, fun and fascinating, and Raven wants to live that life, not the life her father wants her to live. Strat (Simon Gordon) is the leader of The Lost, a group of people who never age, they stay as eighteen-years-old forever. Falco hates The Lost and he and his private army are always fighting with them. But then Raven and Strat fall in love. However, it's not some great thing that makes everyone become friends, not even close. Falco loses control and becomes even more furious. He's ready to destroy The Lost the second he gets a chance. And that chance comes when Raven decides to run back to her family and Strat crashes his motorbike. Everyone thoughts he's dead and The Lost don't know what to do. That's when Falco hits and throws most of The Lost to jail and tortures them. They are eventually saved by some unexpected allies and they also find out that Strat's not dead. That makes everyone happy, of course, and Strat and Raven continue their relationship, which makes Tink (Alex Thomas-Smith) angry, as he is Strat's best friend and soulmate, and would really much like to get rid of Raven. When Strat refuses to drive Raven away, Tink betrays his family and goes to tell Falco where his daughter is. That doesn't end well, there's a lot of bad things happening, but at the end everything is mostly okay.

Simon Gordon is lovely Strat, he's funny, loyal, brave, charming, energetic and a good leader to The Lost, but when he's with Raven, he becomes even more energetic and frisky, Strat is totally in love and having a great time. Gordon is a joy to watch, Strat's role has a lot of dancing, running and moving and Gordon does all that really well. He can sing both the big, powerful and fast rock'n'roll songs and the slow, beautiful and strong love songs and they all sound perfect. Christina Bennington is absolutely stunning as Raven, her voice is amazing and Raven is brought alive beautifully by Bennington. She finds all the little details from the role and really shows her character's feelings clearly to the audience. Bennington and Gordon work well together and they have many great scenes, and their duets are amazing, songs like Making Love Out of Nothing At AllBat Out of Hell, For Crying Out Loud and I'd Do Anything For Love (But I Won't Do That). Rob Fowler's Falco is awesome, I really like Falco as a character and Fowler brings all the right things about him to stage. Sharon Sexton does a great role as Sloane, she is also a little bored of her life and also of her husband, and Sloane does leave from Falco Tower during the show because she's tired of Falco and the fact that he's really trying to destroy the Lost. Fowler and Sexton also work really well together, it's amazing to watch them on stage and especially Paradise By The Dashboard Light and What Part Of My Body Hurts The Most are totally awesome.

Alex Thomas-Smith's Tink is definitely my favorite character, he's so good as this angry and frustrated teen who just wants everything to be like it was before stupid Raven appeared and took Strat away from him. Tink is offended and disappointed when Strat is ready to forget The Lost because of some rich girl. Of course Strat has not forgotten his family, but the fact that he loves Raven is enough to make Tink jealous and reckless, and that doesn't end well for him. I love the moments when all the others are dancing and having fun and Tink just sits somewhere in the background with this annoyed look on his face. Great role by Thomas-Smith and Not Allowed To Love is such a beautiful and sad song, one of my favorites.Let's mention a few more... Giovanni Spanó as Ledoux draws my attention whenever he's on stage, good job especially on the dance scenes and during In The Land of The Pig, The Butcher Is King. Christopher Cameron as Jagwire and Emily Benjamin as Zahara are a great pair, the other one is madly in love and the other, well, not so much. Great job and Two Out of Three Ain't Bad is really well done.

About the music... There is one song that is the same as it is in Tanz Der Vampire, here Objects In The Rear View Mirror May Appear Closer Than They Are and in Tanz Der Vampire it's called The Insatiable Greed (Die Unstillbare Gier). Maybe that's why it's one of my favorites from Bat out Of Hell, or maybe because it's in a great scene. Other songs I like are Who Needs the Young?Out of the Frying Pan (And Into the Fire)Two Out of Three Ain't BadParadise By the Dashboard LightBat Out of HellFor Crying Out LoudYou Took the Words Right Out of My Mouth (Hot Summer Night)Not Allowed to LoveIt's All Coming Back to Me Now and I'd Do Anything for Love (But I Won't Do That). Well, I did manage to leave a few songs out of that list. The show has a great, great score and it's an absolute pleasure to listen to it, especially when it's been played in such a great way. The band (musical director Robert Emery) does splendid job.

Bat Out of Hell has everything in the right place. I have no idea how the show could be better, even though I did think there could have been something more, maybe a little more depth in the story. But then I was remembering everything for this post and came to a conclusion that Bat Out of Hell is perfect just the way it is. It's just so full of everything and all the things in the show are great. The cast is so talented and amazing, they do perfect job. The stage looks so good that I really hope to see the show again some day just enjoy every detail on stage. Lights, music, choreography, direction, everything is done with talent and clearly with a lot of job, and everything really pays off. There is so much happening, all the big dance numbers, powerful songs and energetic scenes, but in the end the show really focuses on the story of Strat and Raven, the story of Falco and Sloane, the story of two young people, the story of The Lost, the story of the lives of these people. It's amazing to see how this really splendid, big show highlights all the little details and underlines all the most important things clearly to the audience. This is a show for everyone who likes love stories, musicals, rock'n'roll, talented actors or energetic shows. It's really hard not to like Bat Out of Hell. It's amazing, and so lovely.

maanantai 10. syyskuuta 2018

Heathers @ Theatre Royal Haymarket

Scroll down for English
photos © Pamela Raith
Heathers meni The Other Palacessa tänä kesänä, ja siirtyi Theatre Royal Haymarketiin 3. syyskuuta. Kuten Eugenius!, tämäkin on sellainen esitys, jota odotin kovasti. Se taisi olla lähes kokonaan loppuunmyyty viime esitysjaksolla, ja hyvin yleisö on löytänyt musikaalin täältä uudestakin esityspaikasta, katsomo oli melkein täynnä ja esityksen jälkeen yhteiskuvia näyttelijöiden kanssa jäi odottamaan ainakin sata ihmistä. En tiennyt esityksestä paljon mitään ennen kuin katsoin Youtubesta jonkun koulun version siitä, ja sen jälkeen vähän mietin, että onkohan tämä nyt minun juttuni. Hieno oli se versio, jonka Youtubesta löysin, mutta eteni vähän hitaasti ja tarina oli jossain kohtaa vähän tyhmä. No, tähän Lontoon versioon on vaihdettu muutama biisi ja käsikirjoitustakin muutettu, ja kaikki tämä on kyllä vienyt showta parempaan suuntaan. En ole nähnyt 80-luvulla ensi-iltansa saanutta Heathers-leffaa, mutta se on kulttimaineessa ja kuulemma katsomisen arvoinen.

Veronica (Carrie Hope Fletcher) ja kumppanit ovat aloittelemassa kouluvuotta ja Veronica toivoo kuuluvansa suosittuun Heathers-porukkaan, sillä häntä ja hänen kaveriaan Marthaa (Jenny O'Leary) ja itse asiassa kaikkia muita, paitsi urheilijoita ja Heatherseja kiusataan koulussa. Heather Chandler (Jodie Steele), Heather Duke (T'Shan Williams) ja Heather McNamara (Sophie Isaacs) ottavat Veronican mukaan jengiinsä, kun tämä pelastaa heidät jälki-istunnolta väärentämällä lupalapun. Sepä on mahtavaa, Veronicaa ei enää hyljeksitä ja kuumat kundit kehuvat häntä. Mikäs sen parempaa. Kouluun tulee uusi poika, Jason Dean elikkä J.D. (Jamie Muscato), joka salaperäisyydellään ja tappelutaidoillaan hurmaa Veronican. J.D. ei ehkä olekaan niin hyvä tuttavuus, sillä yhdessä vietetyn yön jälkeen Veronica ja J.D. menevät Veronicalle suuttuneen Heather Chandlerin kotiin ja tulevat myrkyttäneeksi tämän. Ei siinä mitään, Veronica väärentää itsemurhaviestin ja homma on sillä selvä. Kuolemia tulee kuitenkin lisää ja Jason Deanin synkkyys vain pahenee, kunnes hänen murhanhimonsa alkaa olla Veronicalle liikaa ja tämä uhkaa erota koko tyypistä. Pian koulu ja kaikki oppilaat ovat vaarassa, ja Veronican täytyy puhua J.D.:lle järkeä. Mutta onnistuuko hän siinä vai joutuuko Veronica hyvästelemään koulukaverinsa ja koulurakennuksensa?

Heathersia rakastetaan ja paljon. Ei siitä muuta osaa sanoa. Katsomossa oli Heathereiksi pukeutuneita tyttöjä, ihmisiä jotka olivat nähneet esityksen jo monesti ja muutenkin niin hyvä ja innostunut energia, että minua hymyilytti jo ennen shown alkua. Ja ai että sitä kiljuntaa ja aplodeja ja hurrausta, kun ensimmäinen biisi loppui! Ja tässä oli tiettyjä vuorosanoja, ilmeitä, eleitä ja hetkiä, joille taputettiin, naurettiin ja huudettiin innoissaan. Fanikunta on selvästikin rakentanut vahvan suhteen esitykseen ja tietää, mitä tapahtuu milloinkin ja milloin tulee hyvä tai superhyvä kohtaus. Varsinkin J.D.:n ja Veronican seksikohtaus, tai se hetki, kun J.D. repäisee Veronican paidan auki, sai koko katsomon repeämään liitoksistaan. Ja ihan joka biisin jälkeen alkoi huutomyrsky ja pitkät aplodit. Ihanaa! Rakastan sitä, kun esityksen katsomossa on noin villi ja iloinen tunnelma. Toki se vaatii sitä, että show on hyvä, mutta tälle oli helppo hurrata, sillä Heathers on tehty ammattitaidolla ja tunteella eikä siinä ole heikkoja kohtia. Tai no, välillä vähän ärsyttää, kun kohtauksesta toiseen siirrytään monta kertaa sammuttamalla näyttämöltä valot ja sitten ollaan taas seuraavassa paikassa. Mutta nämä hetket ovat aplodien täyteiset, eli eipä siinä taputtaessa mitään haittaa, että on hetken pimeää eikä mitään tapahdu.

Carrie Hope Fletcherillä on ihan mahdottoman kaunis ääni! Hän näyttelee myös hyvin, mutta erityisesti musikaalinen lahjakkuus tulee Veronican roolissa esiin. Fletcher on vahva ja hauska Veronica, joka on iloinen ollessaan osa Heathers-ryhmää ja varsin rakkauspöhinöissä J.D.:n kanssa hengaillessaan. Hän on kovasti koulukavereidensa murhaamista vastaan, mutta suostuu helposti väärentämään itsemurhaviestit. Fletcher on roolissa oikein hyvä ja hän tuo hahmostaan esiin monta eri tasoa. Jamie Muscaton J.D. on ollut suosikkini jo West End Livestä lähtien, ja kyllähän hän oli varsin ihastuttava ja kauhea J.D. Ai että mikä pahan pojan charmi ja surullinen lapsuus ja huonohko isäsuhde ja salaperäinen luonne! J.D. on kuin suoraan jostain suosikkihahmo-listastani repäisty, hänessä on niin paljon sellaisia ominaisuuksia, jotka tekevät hänestä hahmon, jonka tarina kiinnostaa minua. Ja Jamie Muscato on täydellinen näyttelijä Jason Deanin rooliin, kaikki ne ilmeet, eleet, hymyt, hullunkiilto silmissä suunnitellut murhat ja vilpitön, suuri rakkaus ja palvonta Veronicaa kohtaan on tuotu lavalle niin uskottavasti, että J.D. alkaa jo vähän kammottaa katsomon puolella istuvaa. Mutta silti hän on niin hurmaava ja taas se ihastuttava hymy ilmestyy Jason Deanin naamalle, eikä hänestä vain voi olla pitämättä, vaikka hän on ihan pitelemätön ja suuruudenhullu ja valmis räjäyttämään vaikka koko koulun, jos Veronica niin tahtoo, tai vaikka ei tahtoisikaan. Muscato on loistavan lahjakas ja tekee J.D.:n roolin niin hyvällä otteella, tunteella ja rautaisella ammattitaidolla, että hänen roolityötään on ihan parasta katsoa. Ja Muscaton ja Fletcherin yhteistyötä on hienoa, etenkin Dead Girl Walking, Seventeen ja I Am Damaged-biiseissä. Näistä viimeisessä kaunis kohta on se, kun J.D. on koulussa pommi sylissään, ja Veronica laulaa, että sano moi Jumalalle. Minä ainakin näen sen niin, että Veronica on sitä mieltä, että surullisen tarinan maan päällä saanut J.D. pääsee parempaan paikkaan.

Jokaisella Heatherilla on taitava näyttelijä roolia tekemässä, eniten pidin ehkä Sophie Isaacsin Heather McNamarasta, joka oli Heathereista mukavin ja viattomimman oloinen, vaikka osallistuikin muiden kiusaamiseen ihan tyytyväisenä. Lifeboat-biisi on kaunis ja se onkin McNamaran tähtihetki, Isaacs laulaa ihanasti ja tuo biisiin paljon tunnetta. Hän tekee hahmostaan hauskan, pirteän, epävarman ja uskottavan. McNamara on pohjimmiltaan tosi mukava ja kiva tyttö, mutta huonossa seurassa hänestä on kuoriutunut kauhea kiusaaja. Onneksi tämä kuori rakoilee ja parempi ihminen tulee esiin. Heather Chandlerin roolissa nähtävä Jodie Steele on ihastuttava, hän on selvästikin kaikkien muiden opiskelijoiden yläpuolella ja hallitsee koulua kylmänviileällä otteella, kunnes hörppää myrkkyä ja kuolee. Sen jälkeen tulevatkin vasta Chandlerin parhaat kohtaukset, hän on ihan mahtava kuolleena Heatherina, joka vainoaa Veronicaa ja kommentoi kaikkea, mitä tapahtuu. Heather Duke on valmiina ottamaan johtaja-Heatherin paikan heti Chandlerin kuoltua ja Never Shut Up Again-biisi on mainio. T'Shan Williams tekee hyvää työtä ja hänellä on lavalla monta loistavaa hetkeä. Mainitaan vielä urheilijakaksikko Ram (Dominic Andersen) ja Kurt (Christopher Chung), kylläpä on hyvä parivaljakko tämä ja hieno kemia näyttelijöillä, tulee selväksi että he ovat hyviä ystäviä ja selvästi samaa mieltä toistensa kanssa. Jenny O'Leary on ihana Martha, hän on aika lailla ainoa oikeasti hyvä tyyppi koko esityksessä, ja joutuu kärsimään kaikkien muiden pahanteosta, jopa Veronica, Marthan paras ystävä, pettää Marthan. Kindergarten Boyfriend-biisi on surullinen ja kaunis ja ihastuttava, ja O'Leary laulaa hurmaavasti. Muuten mieleen jäivät vielä Sergio Pasquariello parissa roolissa ja Rebecca Lock innokkaana opettajana Pauline Fleminginä.

Musiikki on tosi kivaa, ja etenkin biisien sanoituksista tykkään, ja siitä, miten ne luovat erilaisia tunnelmia kohtauksiin. Ensimmäinen biisi, Beautiful, on yksi suosikeistani, siinä kerrataan hyvin se, kuka on kukakin, mihin tarina sijoittuu ja mitä ennen musikaalissa kerrottua tarinaa on tapahtunut. Candy Store on Heathersien biisi, ja siinä riittää ilkeää tyttöenergiaa ja itsevarmuutta ja selväksi tulee, että tämä porukka pyörittää koulua. Fight For Me-biisissä Jason Deanin tappelutaidot tulevat esiin mahtavassa hidastetussa koreografiassa ja Veronica on ihan myyty, ja tässä biisissä on muuten tosi hyvät sanat, samoin sanoitus on hieno Big Fun-biisissä. Dead Girl Walking saa yleisön sekaisin, Veronica kiipeää J.D.:n makuuhuoneeseen ikkunan kautta ja siitähän lähtee villi yhteinen yö, loistava koreografia ja tunnelma tässä kohtauksessa. The Me Inside Of Me on Heather Chandlerin itsemurhaviestistä lähtevä biisi, oikein mainio tämä ja sanoitus on loistava tässäkin. Our Love Is God paljastaa, kuinka paljon J.D. on oikeasti valmis tekemään Veronican puolesta, ja myös sen, että Veronica on totaalisen rakastunut Jason Deaniin. My Dead Gay Son on ihan mahtava, samoin Yo, Girl, jossa on hieno, ahdistava tunnelma. Meant To Be Yours on vahva biisi, voi ei J.D. raukkaa, jolle selviää, että Veronica ei enää halua olla hänen kanssaan missään tekemisissä. I Am Damaged-biisin mainitsinkin jo, siinä siis J.D.:n tarina loppuu ja Veronica tuntuu unohtavan kaiken pahan ja antavan kaiken anteeksi. Kokonaisuudessaan musiikillisesti ehkä parhaita musikaaleja mitä olen nähnyt, varsinkin kun sanoitukset ovat niin sujuvat, fiksut, hauskat ja kauniit ja sävellys menevää, vauhdikasta ja vivahteikasta.

Heathers on vauhdikas, hauska, nokkela ja tarkka kuvaus lukioelämästä yhden tytön näkökulmasta. Se naurattaa, viihdyttää, saa innostumaan ja iloiseksi, mutta ei tämä ole mikään iloinen tarina. Ihmisiä kuolee, koulussa kiusataan, moni miettii itsemurhan tekemistä, rakkaus on vaarallista eivätkä aikuiset ymmärrä mitään. Vaikka esityksessä käsitellään synkkiä teemoja, se tehdään huumorin ja loistavasti onnistuneen, sujuvan ja yleisön otteessaan pitävän tarinan kautta. Katsomossa ei oikein ehdi surra hahmojen kohtaloa, kun käsikirjoitus pitää tunnelman hienovaraisesti kaiken pahan yläpuolella, mutta siten, että esityksen jälkeen jää pohtimaan, miksi J.D. on niin paha ja rikkinäinen, miksi Heathersit kohtelevat kaikkia huonosti, miksei Veronica estä poikaystäväänsä, miksi Kurt ja Ram haluavat olla niin suosittuja ja machoja, miksei kukaan pysäytä tätä kauheaa kierrettä. Paljon tärkeitä ja ajankohtaisia ongelmia esityksessä on mukana, ja se on hyvä. Mutta kyllä katsomossa unohtuu, että näiden aiheiden pitäisi olla synkkiä tai surullisia, sillä meno on vauhdikasta, huumori hilpeää, kohtaukset etenevät energisesti ja tämä on tehty niin, että yleistunnelma säilyy riehakkaana. Varsin onnistunut show, enkä yhtään ihmettele, miksi tämä on niin suosittu. Heathersista ei ole yhtään vaikea pitää, se pitää otteessaan ja on täynnä taitoa.

Pakko tästäkin sanoa, että toivottavasti esitys nähdään joskus myös Suomessa. Tämä voisi olla varsinkin nuorille ihan loistava, ja niille, jotka ovat olleet nuoria leffan ilmestyessä. Ja muillekin. Tosi hyvä!


I saw Heathers at Theatre Royal Haymarket on 6th of September.

Veronica (Carrie Hope Fletcher) is starting her senior year in Westerburg High and everything is the same - people are bullying each other, grown ups don't understand anything, jocks are handsome but annoying, geeks and nerds are being tortured, every day of high school is a battle. And the Heathers rule everything. Luckily Veronica saves Heathers from detention with her excellent forgery skills and they take her under their wings. A new kid comes to Westerburg, and this mysterious Jason Dean (Jamie Muscato), J.D. for short, really gets Veronica's attention and they become boyfriend and girlfriend (which is a lot less cute and sweet as you would imagine). After an argument with Heather Chandler (Jodie Steele) Veronica spends a night with J.D. and they both go to Chandler's house to apologize Veronica's behavior, but things happen, there is something poisonous involved, and they end up with one dead Heather. Well, that's not too bad - Veronica forges a suicide note and everything is fine. But then someone else dies. Veronica realizes that Jason Dean is not that good as a boyfriend or as a person, but she is ready to forgive. Not a very good call, as Veronica will notice. Suddenly the whole school is in danger and Veronica is the only one who knows what is about to happen. Can she talk J.D. out of his crazy plan or does she need to say goodbye to everyone and everything she knows?

So, so much fun! That's what it was watching the show. I mean, the whole audience made me smile before the show had even started, there was so much excited energy in the theatre and everyone just waited the musical to start so they could see the story and the characters. Heathers is really, really popular and it's obvious that people love it. And that screaming and cheering after the first song - amazing! I love a good audience and this one was the best ever. When the audience participates, cheers, applauds and just enjoys the show, it's an amazing feeling to share. I'm sure everyone on stage is happy to see audience this excited, but I was just super happy to be part of the audience. We don't have this kind of cheering among the audience in Finland. Like ever. And now that I have been seeing shows in London, I'm always so happy to return because I know that I can just cheer and give standing ovations if I want. I can (and will) do that in Finland too, of course, but I think standing ovations are still pretty rare here. At least ones with the whole audience standing and cheering and having fun. But yeah - the point was that I just loved the excitement and energy in the audience. The show has to be great to get standing ovations and love from the spectators, and Heathers really is everything you could want from a musical. It's funny, clever, awful, beautiful, just full of everything great and really keeping the audience focused on all that happens on stage. And not to mention the killer music! So many funny, witty, smart, beautiful, touching and surprising lyrics and melodies, a joy to listen and the choreography (by Gary Lloyd) really suits the songs and the atmosphere of the scenes.

Carrie Hope Fletcher has a really beautiful voice, she brings so much feeling to all the songs. Fletcher is also talented as an actress, her Veronica is a strong and funny, smart girl, who falls in love with Jason Dean and kind of loses the sense of good and bad. Veronica does have a will to do everything in a right way, but she also wants to be with J.D., and she can't have both. Fletcher does a great role and brings many details to Veronica. And then this guy called Jamie Muscato! What a true talent. His bad boy Jason Dean is so good, mysterious, scary, broken, unstable, funny, charming and sensitive. It's a joy to watch him on stage, all those smiles, movements, gazes, considered little details and big aggressive moments are done perfectly. J.D. is an interesting character, I really want to believe he's not all bad and that there's a lot of good inside him. And I think there is, because Jason Dean is just a boy who doesn't know what he should do, and then he decides to do the wrong thing and everything falls apart. And the way Fletcher and Muscato work together - such a good connection between the actors and their characters. I especially love the duets they have, such as Dead Girl Walking (the audience went totally crazy when J.D. ripped Veronica's shirt open), Our Love Is God, Seventeen and I Am Damaged, which has beautiful lyrics and especially one line, when Veronica sings "say hi to God" when J.D.'s story is about to end. The way I see this scene is that Veronica believes that Jason Dean, poor J.D., who has had a rough path, will find some place better. One of the most beautiful and meaningful moments in the show in my opinion.

Jodie Steele is great as Heather Chandler, and her best moments on stage happen after her tragic death. Steele really shows the self-confidence and cold calmness of the almighty Heather Chandler, who rules the high school world, even after her death. T'Shan Williams is Heather Duke, who takes over the place of a leader when Chandler is gone. She does good job trough the show and especially on a song called Never Shut Up Again. Heather McNamara is played by Sophie Isaacs and she is my favourite Heather, so sweet and lovely, the most innocent of the Heathers, but McNamara has also bullied other kids and made fun of them, so she is not some perfect girl in a wrong company. However, under all that bad popular girl attitude is a frighten, nice and beautiful young girl. And Lifeboat is such a beautiful song and Isaacs' voice is wonderful. Jenny O'Leary is amazing, sweet and friendly Martha. She is the only really good person in the show and still she has to suffer from bullying and insults, and even Veronica, Martha's best friend, is ready to betray her. O'Leary has an amazing voice and Kindergarten Boyfriend is so beautiful and sad song. Dominic Andersen as Ram and Christopher Chung as Kurt are such a great pair and it's clear that they really are good friends. They have so many great and fun scenes on stage and both actors do fantastic job. Let's mention a few cast members more... Sergio Pasquariello does a few roles and Rebecca Lock plays Pauline Fleming, and they both are brilliant.

My favourite songs from Heathers are Beautiful, which is the first song of the musical and a good introduction of the characters and the world of the story, Candy Store, which is the power song of the Heathers and just full of girl energy and self-confidence, Fight For Me, which has a very well done slow motion fight scene, Big Fun and Dead Girl Walking. I also love Our Love Is God, Yo Girl and I Am Damaged. Meant To Be Yours has amazing, intense feeling, Me Inside Of Me has especially great lyrics and I Love My Dead Gay Son is such a funny and cheerful song. The whole score is full of so many good and clever songs, I could listen to it on repeat and smile and laugh and be happy and sad.

Heathers is frickin' awesome! It's a sharp, true and funny story about the world of high school, the place where everything seems like the biggest deal in the world and where people have to be strong, beautiful and popular to survive. Or maybe not, maybe they can be whoever they are and that's enough. There are many important and dark themes in the story, but it's not until the end of the show when i started to think about them and had my head full of questions - why didn't Veronica stop J.D.? Why did everyone let the Heather rule the school? Why did Veronica betray Martha? Why didn't the teachers and parents help their kids? Why is Jason Dean so broken? How can all of this happen? It's amazing that a show raises questions and thoughts. With an excellent cast, amazing music and great set design, lighting, costume design and choreographies this musical makes the audience crazy (in the best possible way) and is done with talent. I really really liked it and it's definitely one of my favourite musicals from now on. I would love to see Heathers in Finland some day, it's so good that I think it would be really loved here.

How very.

sunnuntai 9. syyskuuta 2018

Eugenius! @ The Other Palace

Scroll down for English
photos © Scott Rylander
Eugenius! on tähän mennessä näkemistäni esityksistä se, jota olen odottanut kaikista eniten. Törmäsin sen musiikkiin ihan muutama päivä sen jälkeen, kun musikaalin esityskausi loppui tämän vuoden maaliskuussa, ja harmittelin Twitterissä, että voihan höh kun tämä meni ohi, mutta sitten minulle vastattiinkin pian, että eipä hätiä, ei tarvitse kauaa odottaa ja hyviä uutisia on luvassa. Ja niinhän niitä oli, sillä Eugenius! palasi The Other Palaceen 1. syyskuuta ja minä suuntasin pari päivää sen jälkeen kakkosriville katsomaan, oliko tämä nyt kaiken odottelun ja ihastelun arvoinen juttu. Oli.

Eugene (Rob Houchen) suunnittelee supersankaritarinaa, josta hänen kaverinsa Feris (Daniel Buckley) ja Eugeneen ihastunut Janey (Laura Baldwin) ovat kovasti innoissaan. Eugenen isä (Christopher Ragland) taas on sitä mieltä, että pitäisi keskittyä kouluun ja läksyihin, eikä tuollaisia sarjakuvajuttuja piirrustella. Koulussa nörttikolmikko Eugene, Janey ja Feris eivät ole kovin suosittuja, ja Eugenen supersankaritarina innostaa suosittua porukkaa (Tom Senior, Alex Tranter, Ben Darcy, Dillon Scott-Lewis, Lauren Concannon, Amy West ja Sasha Wareham) kiusaamaan häntä siitä, varsinkin kun Eugene esittelee tarinansa Theolle (Scott Paige), joka etsii ideakilpailun voittajaa. Voittajalle aukeaa tie Hollywoodiin ja siellä Lex (Alex Bourne) toteuttaa tämän parhaaksi valitun idean elokuvaksi. No, Eugene voittaa, ja siitä lähtee seikkailu Hollywoodissa, jossa kaikki ei olekaan niin taianomaista ja ihanaa, vaan leffabisnes on kovaa, tarina alkaa menemään ihan sivuraiteille ja Eugene ei tiedä mitä tekisi, kun leffa olisi kiva juttu, mutta Lex aikoo muuttaa kaiken, mitä Eugene on kirjoittanut ja suunnitellut. Kaikenlaista ehtii tapahtua, todellisuus ja tarina sekoittuvat ja Eugenen on löydettävä sisäinen supersankarinsa, jotta Lord Hector (Neil McDermott) ei nirhaa koko elokuvatiimiä.

Ai että! Tämä oli niin ihana, hurjan hauska, tarina on loistava, näyttelijät taitavia, musiikki mahtavaa ja koko paketti loistavasti kasassa. Tässä ei oikeastaan ole mitään, mistä en olisi pitänyt tai mikä olisi pitänyt tehdä toisin. Chris Wilkins ja Ben Adams ovat musikaalin takana, he ovat tehneet käsikirjoituksen, musiikin ja sanoitukset, ja onnistuneet luomaan kiinnostavan, mukaansatempaavan ja omanlaisensa esityksen, joka pitää katsomon iloisena alusta loppuun. Aaron Renfreen koreografiat ovat loistavia, iloisia, vauhdikkaita, taitavia ja hauskoja, ja Andrew Ellisin ja Greg Herriottin valosuunnittelu tuo esitykseen paljon hienoja yksityiskohtia. Tämä on uusi musikaali, ensi-ilta oli 22. tammikuuta tänä vuonna, mutta se on kerännyt sankan fanikunnan ja biisit ovat jääneet monelle mieleen, samoin finaalibiisin koreografia, jota minäkin muiden katsojien joukossa iloisesti esitin. Eugenius! sai vielä tälle esityskaudelle kaksi viikkoa lisää, eli se menee Lontoossa 21. lokakuuta asti. Suosittelen ehdottomasti kaikille, sillä tämä on sellainen hyvän mielen esitys, että jokaiselle varmasti riittää jotain hyvää muisteltavaa. Ja vaikka tämä selvästikin on ihan tarkoituksella täynnä huumoria, hauskuutta, vauhtia ja kaikenlaisia tapahtumia, ei esitys silti ole mitään hömppää, vaan siinä tulee esiin niin unelmiinsa uskominen, koulukiusaaminen, huoli siitä, miten muut lyttäävät juuri ne unelmat, joista kaikista eniten välittää, ystävyys, rakkaus ja perhe. Sopivasti yhdistelmä näitä kaikkea, yleisvireeltään varsin hilpeä show, jossa ei kuitenkaan unohdeta sitä, että mikä tahansa hauska ja menevä tarina tarvitsee uskottavan ja huolella rakennetun rungon, jotta se on oikeasti hyvä. Ja tämä on, ihan todella hyvä.

Musiikinkin puolesta tykkään Eugenius!-musikaalista paljon. Se on monipuolista, hauskaa, fiksusti kirjoitettua, kaunista, voimakasta, vähän sekopäistä ja mahtailevaa, koskettavaa, vauhdikasta ja sujuvaa. Sanoitukset ovat hauskoja ja toimivia, ja koreografiat noudattavat samaa linjaa, ne ovat kauniita, vauhdikkaita ja nokkelasti suunniteltuja. Erityisesti Tough Man, G.E.E.K, Who's That Guy, A Little Kiss Ass, The Future's Bright, Hands Up, Happy Endings Don't Exist, Don't Shoot For The Stars, Shoot Higher, Comic Book Kind Of Love ja Go Eugenius! jäivät päähän soimaan, vaikka toki tiesin kaikki biisit jo ennalta, koska olen kuunnellut soundtrackin läpi monesti. Mutta showssa toimivat parhaiten nämä edellämainitut, ja paras niistä on finaalibiisi Go Eugenius!, joka päättää esityksen hienosti. Koko katsomon laulaessa ja tanssiessa mukana ei voi muuta kuin hymyillä ja osallistua ilonpitoon ja seisoviin aplodeihin.

Eugenen roolin sai tällä esitysjaksolla Rob Houchen, joka on ihan mielettömän hyvä! Loistava löytö rooliin, kaikki ilmeet, eleet, pienet liikkeet ja yksityiskohdat tekevät Houchenin Eugenesta täydellisen. Hän on aika vaatimattoman ja super mukavan oloinen tyyppi, joka tahtoo kaikille hyvää ja on ylpeä suunnittelemastaan supersankaritarinasta. Eugenella on vähän hankala suhde isäänsä, mutta ystäviinsä sitäkin parempi, ja kolmikko Eugene, Janey ja Feris on lavalla esityksen parasta antia. Houchen laulaa hienosti, näyttelee upeasti ja tuo lavalle ehjän, luontevan ja moitteettoman version Eugenen roolista. Laura Baldwin näytteli Janeytä jo Eugeniuksen ensimmäisellä esitysperiodilla, ja se näkyy, sillä kaikki rooliin liittyvä on selvästi mietitty huolella ja Baldwin on roolissa kuin kotonaan. Kaikki osuu nappiin, laulu, tanssi ja ennen kaikkea näyttelijäntyö, herkullisia hetkiä nähdään lavalla, kun Eugeneen epätoivoisesti ihastunut Janey kiemurtelee tunteidensa kourissa. Mutta tarpeen tullen hän sanoo Eugenelle suoraan, mitä ajattelee, ja on aina Eugenen puolella ja valmis kertomaan, mitä kannattaisi tehdä.

Dan Buckleyn Feris saa naamalle kestohymyn ja naurun kuplimaan katsomossa, kylläpä on loistava rooli hänellä ja tosi taitava näyttelijä tekemässä. Buckley palasi tekemään Ferisin roolia, eli hänkin on ollut esityksessä mukana ensi-illasta saakka. Who's That Guy ja The No Pants Dance-biiseissä Buckley pääsee loistamaan komedian tulkinnassaan ja ottaa kaiken irti niin koreografioista kuin sanoituksista ja biisien ideasta. Feris on mainio tyyppi, ihan mahdoton ja hauska eikä yhtään suodata juttujaan, vaan puhuu mitä sattuu (positiivisessa, hauskassa mielessä siis). Neil McDermott on loistava Hector, roolissa riittää hauskoja yksityiskohtia ja varsinkin Evil!-biisi on tosi hyvä. Scott Paigen Theo on mahdottoman hyvä, samoin Emily Tierneyn Carrie (varsinkin She's Amazing-biisissä). Alex Bourne Lexinä, Hollywoodin leffapomona, on hurmaava ja ärsyttävä, Lex on tottunut saamaan kaiken mitä haluaa, eikä hän pidä mistään muusta kuin suosiosta ja onnistuneista kuvauksista. Mainitaan vielä Ben Darcy ja Dillon Scott-Lewis sekä Lauren Concannon, jotka jäivät ensemblestä mieleen. Niin, ja mainio Simon Thomas Gerhardina.

Luulenpa, että tästä on tulossa musikaali-ilmiö, jolle riittää innokkaita faneja moneksi, moneksi vuodeksi. Sen verran hyvä meininki tuntui katsomossa olevan, ja moni on tämän käynyt jo tosi monesti katsomassa, eikä sosiaalisessa mediassakaan ole Eugeniusta unohdettu, vaan faniryhmä löytyy ja kehuja ja innostusta esityksestä saa lukea monesta paikasta. Kaikki positiivinen hehkutus on ansaittua, eikä varmaankaan mene kauaa, että Eugenius! valloittaa muutakin maailmaa kuin Lontoota. Ja olisihan tämä ihan todella kiva saada myös Suomeen - vink vink kotimaan teatterit!


I saw Eugenius! at The Other Palace on 4th of September.

I have been so excited about Eugenius! ever since I bumped into it's music on Spotify. At that time, after it had just finished it's first run I thought that I missed the whole show, but luckily it returned. The show is about Eugene (Rob Houchen), a boy who's making his own super hero story with characters like Tough Man, Super Hot Lady, Evil Lord Hector and so on. Eugene's friends Feris (Daniel Buckley) and Janey (Laura Baldwin) are excited about Eugene's story, but the popular jocks (Tom Senior, Alex Tranter, Ben Darcy and Dillon Scott-Lewis) and cheerleaders (Lauren Concannon, Amy West and Sasha Wareham) at school have a great time bullying Eugene and his friends about his comic and because Eugene, Janey and Feris are geeks and proud about that. Well, Eugene wins a competition and his story about Tough Man and everything will be turned to a film by Lex (Axel Bourne). Not everything works out as Eugene would like and the whole movie business and Hollywood and movie making starts to look like a stupid choice. Many things happen and things lead to a situation where Eugene needs to find a superhero within to save the film crew and most importantly his friends.

This was literally one of the best things I have ever seen! Everything was just perfect, there's nothing that I think should have been done differently. The set design, music, lyrics, story, characters, choreography, costumes, lighting, just everything worked so well that I was just smiling and laughing through the whole show. Book, music and lyrics are done by Chris Wilkins and Ben Adams and these guys have done perfect job. Eugenius! is a musical that tells an interesting, funny, original, action-packed, very well written story that keeps you on the edge of your seat until the finale (when you just have to stand up and sing Go Eugenius! while doing the choreography with the rest of the audience). Aaron Renfree's choreography is full of funny, clever and fast moves that work great with the songs and it's amazing to watch the cast dancing and moving on stage when they do such a good job. Ian Talbot has directed this story and he has done amazing job, everything is carefully considered and the feelings and relationships between characters are clear and the humor of the text is brought alive skillfully.

The whole cast is really talented and does a great job. Rob Houchen is perfect as Eugene, he focuses on the details of the role and brings to life everything that makes Eugene so nice, friendly, amazing and lovely character. Houchen has an amazing voice and especially Comic Book Kind Of Love, Happy Endings Don't Exist and Go Eugenius! sound great. Laura Baldwin's Janey is so lovely and funny, Baldwin does amazing job as a girl crazy in love who wants only good things to happen to Eugene. Janey knows when to tell Eugene that he's being an idiot and when to tell that she believes in him and his dreams and his comic book. Baldwin sings beautifully and her Janey is witty and full of great details. Daniel Buckley is just hilarious, his Feris is such an amazing guy and definitely one of the best things in the show. Buckley knows how to do the comedy scenes, he makes the whole audience smile and laugh with just one gesture or word or look. And he does amazing job with the songs as well, especially Who's That Guy? and The No Pants Dance are a pleasure to watch and listen, just so full of everything great. Let's mention a few more cast members... Neil McDermott as Evil Lord Hector is just great, what a role and what a character! And great job with the song Evil! Emily Tierney as Carrie/Super Hot Lady is a very good role, as well as Alex Bourne as Lex and Simon Thomas as Gerhard/Tough Man. Each member of the cast is crazy talented and it's a joy to watch them on stage.

Eugenius! has an amazing score and the music has been playing in my head since I first heard it, but now I also see the scenes and characters in my head when I think about the songs. My favourites are Tough ManG.E.E.KWho's That GuyA Little Kiss AssThe Future's BrightHands UpHappy Endings Don't ExistDon't Shoot For The Stars, Shoot HigherComic Book Kind Of Love and Go Eugenius!. I'm so happy that the soundtrack is in Spotify so I can always listen to the songs when I feel like it.

Eugenius! is a perfect musical for, well, I think it's a great show for everyone. It's such a feel good-musical, with amazing music, great superhero story, lovely and funny characters completed with hilarious humor and a message - believe in your dreams and believe your friends, and everything will work out just fine. And that we all have a superhero within, and we can all find that superhero and do what we have always dreamed of. And not to mention that the whole show is just amazing, it's truly a phenomenal new musical and I'm so happy I got to see it. I'm sure that Eugenius! will find a lot of fans from all around the world now that it has started it's journey on Earth - I know I would be thrilled to see this show on stage in Finland some day!

Go Eugenius!


torstai 30. elokuuta 2018

Kinky Boots @ Helsingin kaupunginteatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos HKT!
kuvat © Mirka Kleemola

Kinky Bootsin ensi-ilta oli Helsingin kaupunginteatterissa tänään 30.8., mutta minä ehdin näkemään sen reilu viikko sitten koeyleisön joukossa, eli ensi-illassa nautin showsta jo toista kertaa. Eikä muuten ole ikinä nautittu näin! Kyllä sydäntä lämmitti, kun yleisö osoitti suosiotaan seisaaltaan, huusi, hurrasi ja taputti. Mahtavaa!

Charlie (Petrus Kähkönen) muuttaa Lontooseen kera ihastuttavan Nicolan (Raili Raitala) ja jättää isänsä (Kari Mattila) huolehtimaan suvun kenkätehtaasta. No, juuri kun Lontooseen ollaan asettumassa, tulee puhelu - Charlie on perinyt kenkätehtaan isänsä kuoltua. Ei siinä muu auta kun laittaa tehtaanjohtajan takki päälle ja yrittää valaa uskoa vaikeuksissa olevan kenkäbisneksen työntekijöille. Tehtaalle pitäisi keksiä joku pelastuskeino, ja äkkiä, muuten täytyy alkaa jakelemaan potkuja. Onneksi Lola (Lauri Mikkola) humauttaa Charlieta korkosaappaalla päähän ja tutustuttaa tämän drag queenien maailmaan. Siitäpä Charlie saa, hitaasti mutta varmasti, idean. Nyt löytyi kohderyhmä ja suunnittelija ja kaikki, joten pyörät pyörimään ja kinky bootseja valmistamaan! Charlien yllättävälle päätökselle eivät ihan kaikki lämpene, etenkin Don (Tero Koponen) on hankaamassa vastaan ja hän nokitteleekin kovasti Lolalle, näiden kahden erimielisyyksiä puidaan nyrkkeilykehässä asti. Charlielle aiheuttaa päänvaivaa Lontooseen jäänyt Nicola, jolla on sulhaselleen kovasti vaatimuksia ja hermotkin kireällä, kun Charlie jää tehdasta pelastamaan eikä suunnittele yhteisiä häitä. Ja sitten on vielä Lauren (Anna Victoria Eriksson), joka iskee silmänsä Charlieen ja ihastuu salamannopeasti. Ja Lolan drag enkelit (Tomi Lappi, Anton Engström, Paavo Kääriäinen, Jero Mäkeläinen, Henri Sarajärvi ja Christoffer Strandberg), jotka moneen otteeseen saapuvat ihastuttamaan tehtaan väkeä. Kaikenlaisia vaikeuksia tulee matkan varrella, mutta niistä selvitään, ainakin suurimmasta osasta. Ja paljon on myös onnistumisen ja ilon hetkiä, varsinkin, kun ensimmäinen synninpunainen saapaspari kulkee liukuhihnalla odottavien katseiden eteen. Ja vaikka mitä muuta ehtii tapahtua myös.

Kinky Boots on yksi suosikkimusikaalejani, joten tätä ensi-iltaa on odotettu malttamattomana jo pitkään. Näin Kinky Bootsin ensimmäistä kertaa Lontoossa kesäkuussa, ja brittiversio vei sydämeni täysin. Tiesin tästä musikaalista jo monta vuotta sitten, mutta vasta törmättyäni Spotifyssa sen biiseihin tutustuin tarinaan vähän enemmän ja sitten HKT ilmoittikin tuovansa shown ensi-iltaan. Siksipä se valikoitui myös Lontoonreissun katsomislistalle ja siellä näinkin sitten sellaisen spektaakkelin, etten voinut olla ajattelematta, että nyt on kyllä täällä Suomenmaassa suuret punaiset korkosaappaat täytettävänä, tämähän on ihan mieletön show! Samoin musiikki, joka on tosi hienoa, mutta myös fiksusti ja hauskasti sanoitettua, nostatti odotuksia. Eniten juuri suomennos, sillä Kinky Bootsin ollessa ensimmäinen esitys, jonka näin ensin englanniksi(/alkuperäiskielellä), suhtaudun biiseihin suuremmalla tunteella kuin yleensä musikaalisuomennoksiin. Tässä on paljon hauskoja kohtia, nokkelaa huumoria ja hauskaa sanailua, sekä hyvin kirjoitettua draamaa, joten laulujen lisäksi myös tekstin suomennos kiinnosti kovasti. Ennen katsomoon istumista odotuksia oli siis suomennoksen suhteen, mutta myös roolitus vaikutti mainiolta. Petrus Kähkönen Charliena lupaili hienoja laulusuorituksia ja hyvää roolin tulkintaa, Lauri Mikkolasta taas en tiennyt mitään, joten Lolan hahmo jäi yllätykseksi esitykseen asti. Anna Victoria Eriksson näyttelisi suosikkihahmoani Laurenia, tämä kuulosti hyvältä, kuten myös Raili Raitala Nicolana. Lolan drag enkelit olivat kovin notkeita ja vauhdikkaita ja ihastuttavia Lontoossa, joten odotin myös sitä, miten loistokkaita tyyppejä nämä suomalaiset enkelit olisivat. Ja Tero Koposen Donia odotin myös, Koponen oli minulle uusi tuttavuus, ja Don taas hahmona loistavaksi tiedetty, joten mielenkiinnolla katsoin, miten hänet oli lavalle tuotu. Lavastus, puvustus, valot ja kaikki muu tarinan ulkonäköön liittyvä herätti myös odotuksia.


No, se Lontoon esityksestä ja odotuksistani shown suhteen, ja seuraavaksi sitten tekstin pääaiheeseen, eli HKT:n Kinky Bootsiin.

Kyllä! Kyllä ja sata huutomerkkiä perään. Näin tämä tehdään, juuri näin. Kaupunginteatteri on iskenyt glittersuoneen ja tehnyt loistavasta Kinky Bootsista loistavan version, jonka luulisi houkuttelevan väkeä katsomoon läheltä ja kaukaa. Tälle toivoisi seisaltaan hurrattuja aplodeja joka illalle, niin hienosti ja taitavasti toteutettu esitys, jossa jokainen palikka on loksahtanut kohdalleen ja kaikki on hiottu loppuun. Ihanaa! Kaupunginteatterin remontista reilu vuosi sitten kuoriutunut suuri näyttämö pääsee oikeuksiinsa ja varsinkin katsomoa kiertävät äänet ovat tosi kiva juttu. Valot (William Iles) ovat tyylikkäät, kauniit ja hauskat, ja sopivat kohtauksiin hienosti. Tuomas Lampisen puvustus miellyttää silmää ja pääosin kaikki puvut ihastuttavat, varsinkin drag-vaatteet ja asusteet ovat upeita, ja kiiltoa ja kimallusta riittää. Tehdastyöläisille on riittänyt ilahduttavan erilaiset vaatteet kaikille, vaikka tyyli onkin sama. Peter Ahlqvistin lavastus on komea, kenkätehdas varsinkin on todella aidon ja uskottavan näköinen. Kimallusta riittää myös lavasteissa, ja hienoja, isoja rakennelmia on tehty paljon. Monta onnistunutta ratkaisua, ja kohtauksiin sopiva fiilis tulee näyttämön ulkoasusta. Gunilla Olsson-Karlsson on tehnyt energiset, taitavat ja sähköiset koreografiat, joissa porukka taipuu vaikka mihin ja vauhtia riittää. Joukkokohtauksissa porukka levittäytyy hyvin lavalle ja liike näyttää hienolta, varsinkin Oon Lola-biisin aikana ja Hei jee!-biisissä.


Kinky Boots on tarinaltaan ja juoneltaan vauhdikas ja etenee suurimmaksi osaksi isojen biisien ja joukkokohtausten voimalla, jolloin sen sanomaan ja herkempiin hetkiin voi olla vaikea pysähtyä, kun seuraava tanssikohtaus jo kolkuttelee nurkan takana. Nämä vakavammat hetket ovat kuitenkin tarinalle hyvin tärkeitä kokonaisuuden kannalta, ne tekevät Kinky Bootsista Kinky Bootsin, ja ne on Helsingissä tehty loistavaan tyyliin. Jos iloisissa ja riemukkaissa kohtauksissa riittää menoa ja meinikiä, näissä surullisissa/vihaisissa/pettyneissä/epäuskoisissa/luottavaisissa ja monta muuta tunnetilaa pursuavissa kohtauksissa on fiilistä vaikka ja kuinka. Musikaalit sortuvat usein vähän liiankin energiseen menoon ja siinä unohtuu sitten tarinalle tärkeä draama ja hahmojen tunteet, myös ne vaikeammat. Tätä ei nyt tapahdu, vaan suurella näyttämöllä nähdään tunteita laidasta laitaan ja katsomossa ollaan kyynel silmäkulmassa sekä naurusta ja ilosta että myös liikutuksesta. Minä tosin hymyilin koko esityksen läpi, koska Kinky Boots täytti kaikki odotukset ja selvisi jokaisesta karikosta, jonka ehdin Lontoon version perusteella tälle toteutukselle keksiä.

Petrus Kähkönen on nappivalinta Charlieksi, ihan kuten ajattelinkin. Hänen näyttelijäntyönsä tuo Charlien tärkeimmät puolet esiin, ja Kähkönen pelaa loistavasti yhteen muiden näyttelijöiden kanssa. Etenkin Lauri Mikkolan ja Kähkösen yhteiset kohtaukset toimivat luontevasti. Kuin poikansa en ois-biisi ja koko vessakohtaus on kaunis, ja loistava kohtaus on myös se, jossa Charlie puhuu suunsa puhtaaksi ja haukkuu Lolaa (vaikka hän tietysti katuu sitä jälkeenpäin, kuten pitääkin). Kähkösen Charliesta on helppo pitää, ja hänen tarinaansa seuraa mielenkiinnolla. Ja lauluääntä Kähkösellä riittää, hienoa kuunneltavaa ja Sielukas mies-biisi on erityisen komea. Lauri Mikkola täyttää Lolan glittersaappaat onnistuneesti, hän saa hahmosta irti kaiken huumorin ja nokkeluuden ja itsevarmuuden ja viehkeyden, joka on osa Lolan persoonaa. Mikkola osaa myös keskittyä Simoniin, joka ei ole itsevarma tai loistelias, vaan jää sanattomaksi hankaluuksia kohdatessaan. Tämä on Lolan/Simonin näyttelijälle tärkeää, sillä hahmosta ei muodostu kokonaiskuvaa, jos hänen esittämisessään keskitytään vain Lolaan tai Simoniin, eivätkä hahmon tunteet tai ajatukset näin tule selkeästi esiin. Mikkolalla ei ole ongelmia Lolan molempien puolten esiin tuomisessa, ja hänen roolityötään on suuri ilo katsoa. Ja hurmaavaa ja vahvaa on Mikkolan laulu, ja ihastuttava ote biiseihin. Tykkäsin myös siitä, että Lola puhui "arvokkaammin" kuin muut, tai siis sanoi minä, sinä eikä mä, sä ja niin edelleen. Vaikea selittää tähän, mutta joka tapauksessa tämä oli hyvä yksityiskohta.

Anna Victoria Eriksson on ihana Lauren, osasin odottaakin, että hän tekee roolin juuri niin hyvin kuin pitääkin. Lauren on hauska, fiksu ja sanavalmis, kunnes ihastuukin äkkiä Charlieen ja pistää lauluksi. Kovasti hymyilyttää Väärien jätkien lista-biisi, joka on yksi suosikkejani musikaalin biiseistä ja Erikssonin esittämänä siinä riittää huumoria, taitoa ja tunnetta. Tero Koposen Don on tosi hyvä, hänellä on juuri sopivan kielteinen ja väheksyvä suhtautuminen Lolaan ja mahtavaa naureskelua kavereiden kanssa Lolalle ja enkeleille. Vaikka Don onkin musikaalin "juntein" hahmo, eli hän on kovasti kenkätehtaan muutoksia vastaan eikä todellakaan edes yritä olla Lolalle mukava, Koponen tekee Donista tulkinnan, jonka edesottamuksia seuraa tyytyväisenä. Vähän ärsyttävä tyyppi siis, mutta loistavaa roolityötä! Raili Raitalan Nicola on hyvä myös, hän on päättäväinen ja valmis saamaan sen, mitä haluaa. Hieman meinaa ärsyttää, kun sulhanen vaan hengailee Northamptonissa eikä tule Lontooseen Nicolan luo, mutta onneksi neiti on itsenäinen eikä jää turhia odottelemaan. Varsin mainiosti näytelty, Nicolan mielipiteet tulevat selviksi ja Raitalan laulu on kaunista, kuten aina.

Muista tyypeistä mieleen jäivät esimerkiksi Joachim Wigelius Georgena, joka on innoissaan uudesta pomosta ja kannustaa Charlieta tehtaan johtamisessa, sekä Pat (Laura Alajääski) ja Trish (Sanna Saarijärvi), jotka tuntuvat olevan kovin ihastuneita Lolaan, mutta Trish kylläkin kannustaa Donia nyrkkeilyottelussa, joten tiedä sitten, hyväksyykö hän Lolaa heti. Ja enkelit! Voihan pitkät sääret sentään, kuinka säteilevä ja taitava joukko!

Kohtauksista pidin kovasti esimerkiksi nyrkkeilyottelusta, joka oli toteutettu loistavasti, ai että miten mahtavat kannustusjoukot molemmilla ottelijoilla, ja varsin ihastuttavia olivat myös ottelun juontaja (vai mikä se nyrkkeilyssä on?) ja eränumeron kantaja (jolle on myös varmasti joku termi). Jo mainittu vessakohtaus, jossa Charlie ja Simon uskoutuvat toisilleen ensimmäistä kertaa, on kaunis ja sopivan kiireetön, samoin Lolan laulu Jäänhän sydämees ja muutenkin koko hoitokotikohtaus. Tykkäsin myös siitä, kun Lola ja Charlie ensimmäistä kertaa tapasivat, samoin Lolan ja Donin ja Lolan ja Nicolan ensikohtaamiset. Myös alun Hyväksy itsesi-biisi ja pubikohtaus on tosi hyvä, ja onpa hauska tämän version Harry (Heikki Ranta), joka Lontoossa jäi jotenkin turhaksi hahmoksi (osittain toki siksi, etten ihan ymmärtänyt, kuka hän edes oli). Charlien lapsuudenystävä siis, kenkien maahantuoja ja kitaraansa pubissa soitteleva tyyppi, joka myös auttaa Charlieta, eli ihan olennainen tarinan kannalta. Ja hieno on musikaalin alku, Price and Son-biisillä lähdetään liikkeelle, ja tässä kohtauksessa on kiva koreografia. Charlien räyhääminen tehtaan työntekijöille ja Lolalle on loistava, paljon rohkeammin tehty tämä toisten loukkaaminen kuin Lontoossa. Pidin myös siitä, kun Nicola saapuu Richard Baileyn (Antti Timonen) kanssa esittelemään suunnitelmia tehtaan tulevaisuudelle. Hei jee!-biisi, eli kohtaus, jossa ne kinkyt bootsit ensimmäistä kertaa nähdään, on myös hieno ja ihastuttavan vauhdikas.

Hanna Kailan ja Kari Arrfmanin suomennos toimii oikein hyvin ja säilyttää teoksen huumorin, tunteet, ilmapiirin, sanoman ja hahmojen piirteet. Muutamassa biisissä jotkin sanavalinnat vähän särähtivät korvaan, mutta eivät ne vaikuttaneet musikaalikokemukseen mitenkään, joihinkin biiseihin tosin olisin ehkä kaivannut suorempaa englannista suomeksi-kääntämistä eikä pelkkää idean säilyttämistä. Ei kappaleiden suomennos kuitenkaan ole yhtään huono, vaan mainiosti niissäkin säilyy sanoitusten idea ja sanoma. Englannin kieli on minusta vain niin kaunista, että samat biisit on vähän outoa kuulla suomeksi, varsinkin kun niitä on koko vuoden englanniksi kuunnellut. Kaiken muun suomennos on ihan tosi hyvä, teksti on luontevaa ja kivaa kuunneltavaa, ja kaikki vitsit ja muut toimivat yllättävänkin hyvin myös suomeksi, on tähän ilmeisesti vähän suomalaisyleisölle sopivaa huumoria myös keksitty lisää. Mutta oikein hyvää työtä suomennoksen osalta! Samuel Harjanteen ohjaus on todella onnistunut, hän on tarttunut tärkeisiin näkökulmiin ja tuonut esille Kinky Bootsin parhaita puolia. Harjanne on selvästi loistanut etenkin yhden, kahden tai muutaman hengen kohtausten ohjaamisessa, sillä näyttelijöiden ollessa lavalla yksin tai parin muun kanssa kohtauksen tunnelma ja hahmojen fiilis levittyy katsomoon voimakkaasti. Joukkokohtauksiin Harjanne on tuonut paljon iloa ja vauhtia, mutta myös vakavaa tunnelmaa, jos kohtaus sitä vaatii. Harjanteen ohjauksessa teoksen rytmi säilyy alusta loppuun, Lontoon version arvosteluun valittelin hieman hitaiden biisien jarruttelevan koko showta, mutta tässä versiossa ei sellaisia ongelmia ollut, vaan hitaat ja vauhdikkaat biisit sopivat kaikki omille kohdilleen ja tukivat tarinan etenemistä.

Kokonaisuutena tämä on yksi hienoimpia esityksiä, joita olen kaupunginteatterissa nähnyt. Vaikka Suomessa tehdäänkin esityksiä usein korkealla tasolla, on HKT:n Kinky Boots kaikilla osa-alueillaan niin onnistunut, että siinä on muutakin kuin pelkkää laadukkaalla tasolla tehtyä työtä ja taitavaa esiintymistä - ehkäpä puhdasta teatterin taikaa. Tämä tekee siitä loistavamman esityksen kuin "pelkkä" West Endille tai Broadwaylle riittävä taso. Mutta mites sen suomalainen Kinky Boots vs. Lontoon versio? Tämä ei ainakaan kalpene brittiversiolle ollenkaan, ja monta kohtaa on tehty paremmin/hienommin/hauskemmin/koskettavammin kuin Lontoossa, ja toisin päin myös, osa kohtauksista oli Lontoossa kivempia. Hyvin voisi tämän esityksen siirtää Lontooseen kun heidän Kinky Bootsinsa loppuu tammikuussa, yhtä hienoja katselukokemuksia olivat molemmat. Mutta ehkä tämä suomalainen versio vei nyt lontoolaisesta esikuvastaan voiton kumminkin (ja ihan kirkkaasti). Kaupunginteatterin Kinky Boots on tehty suurella sydämellä, kauniilla otteella, toimivalla huumorilla ja isolla määrällä taitoa. Katsojia varmasti riittää ja toivottavasti esityksiä on luvassa paljon, tätä kelpaa katsella useaan otteeseen.

Kiitos Helsingin kaupunginteatteri. Tämä on hieno ♥


maanantai 13. elokuuta 2018

Helsingin kaupunginteatterin näytäntövuoden avajaiset 13.8.2018


Ihanaa, ihanaa! Teatterisyksyn odotettu avaus koitti Helsingin kaupunginteatterin näytäntövuoden avajaisten merkeissä. Väkeä oli kerääntynyt paikalle sankoin joukoin, ja minusta on mahtavaa, että tilaisuus on avoin myös yleisölle, eikä pelkästään medialle. Lippuja myytiin tarjoushintaan ja jonoa näytti lipunmyyntiin olevan. Odotetuin osuus oli kuitenkin ensi-iltojen esittely suurella näyttämöllä. Teatterinjohtaja Kari Arffman toivotti yleisön tervetulleeksi ja lausuttuaan muutaman sanan päästi Kinky Boots-musikaalin jengin vauhtiin.








Ensimmäisenä kuultiin Land of Lola-biisi (en tiedä vielä suomenkielisiä nimiä, siksi nämä englanniksi), joka kuulosti suomeksi oikein hyvältä ja koko kohtaus koreografioineen ja puvustuksineen näytti lupaavalta. Lauri Mikkolan ääni sopi Lolan rooliin loistavasti ja hänen roolityötään odotan innolla, samoin esityksen muita koreografioita. Ensimmäisen maistiaisen jälkeen musikaalin ohjaaja Samuel Harjanne kertoi esityksestä ja sen teemoista ja taustasta, ja toivotti lavalle tervetulleeksi Lauri Mikkolan (Lola/Simon) ja Petrus Kähkösen (Charlie). He esittivät ihastuttavan Not My Father's Son-biisin, joka (sekin) on suosikkejani Kinky Bootsin kappaleista. Hyvältä kuulosti tämäkin biisi, ja kohtaus oli sopivan vähäeleinen ja kauniisti ohjattu, niin paljon tunnetta ilmeissä ja eleissä että huh huh! Ja miten paljon tämä ehtii vielä ensi-iltaankin kehittyä, aijai kuinka hieno juttu Kinky Boots tulee olemaan!










Kari Heiskasen ohjaama ja kirjoittama Kekkonen ja Kremlin tanssikoulu nähdään ensi-illassa 6.9.. Se kertoo Urho Kekkosesta ja noottikriisistä, Kekkosena nähdään Eero Aho. Tämä nyt ei aiheeltaan ihan herätä kiinnostustani, mutta niin vain Mannerheim ja saksalainen suudelma viime syksynä oli tosi hyvä, joten eiköhän tämäkin historiallinen esitys ole oikein mielenkiintoinen. Ainakin näyttelijäporukka on täynnä taitavia ja kokeneita tekijöitä. Helsinki Dance Companyn Huonosti vartioitu tyttö sen sijaan kiinnostaa kovasti, edelleen olen käynyt katsomassa tanssia tosi vähän ja tämä näytti hurmaavalta ja hienolta esitykseltä. Heidi Naakka tanssi sinisessä mekossaan ympäri lavaa ja upeasti tanssikin. Muutama yksisarvismies (vai mitä he olivatkaan) lavalla nähtiin.









Liisa Mustonen ohjaa pienelle näyttämölle Nukkekoti, osa 2-näytelmän (käsikirjoitus Lucas Hnath), joka jatkaa siitä, mihin Henrik Ibsenin Nukkekoti jäi, tai siis jatkaa tarinaa 15 vuotta ensimmäisen näytelmän lopun jälkeen. Minulla ei ole mitään hajua siitä, mitä Nukkekodissa tapahtuu, joten hahmot tai tarina eivät ole yhtään tuttuja. Kaikenlaista kiinnostavaa esityksessä on kuitenkin mukana, sen teemat ja aiheet kuulostivat oikein hyviltä. Lilla Teaternissa nähdään Fly Me To The Moon, jossa ovat mukana Pia Runnakko ja Linda Zilliacus. Nyt tämä esittelypätkäkin oli tekstitetty, joten kohtauksessa pysyi hyvin kärryillä. Aiheena kohtauksessa oli se, onko vessassa kuollut mies ja mitäs jos tämän eläkerahat huijattaisiin Kelalta, vaikka mies sitten olisikin oikeasti kuollut. Tämän voisin hyvin käydä katsomassa, näyttelijät vaikuttivat oikein hyviltä ja tekstityksen ansiosta ymmärrän, mitä tapahtuu. Kaasua, komisario Palmu! juhlii ensi-iltaansa suurella näyttämöllä 29.11. ja on varmastikin yhtä hyvä kuin edellinen herra Palmun seikkailu, joka kaupunginteatterin ohjelmistossa nähtiin. Tässä on mukana kivoja tyyppejä, varsinkin Heikki Ranta ja Petrus Kähkönen komisario Palmun apulaiskaksikkona herättävät odotuksia. Syntipukki, jota odotan jo tosi paljon, saa ensi-iltansa Studio Pasilassa 18.9. Tämä on kyllä varmasti yksi syksyn hauskimpia ja mielenkiintoisimpia juttuja, sillä esityksen juju on (ainakin osittain) siinä, että näyttelijöille arvotaan roolit vasta esitykseen tullessa. Siksipä kukaan ei tiedä, onko hän tänään nuori vai vanha, mies vai nainen, hyvis vai pahis ja niin edelleen. Pentti Kotkaniemi ohjaa Syntipukin.









Ensi-iltaansa, anteeksi, ensiaamuaan, 1.11. pienen näyttämön lämpiössä viettää 12 lahjaa joulupukille. Tässä hurmaavalta vaikuttavassa esityksessä joulupukkia (Risto Kaskilahti) päätetään muistaa, sillä hän ei saa koskaan lahjoja. No nyt saa, ja jokaisena päivänä ennen joulua! Kaskilahden lisäksi mukana ovat Sofia Hilli ja Sari Haapamäki. Pullo cavaa ja aurinkoa kertoo ystävistä ja unelmien vanhainkodista. Se on lämmin komedia, jossa ystävykset matkaavat Portugaliin, josta löytyy täydellinen talo vanhuuden päivien viettoon. Hauska esitys, luulisin, ja näyttelijäporukka (Heidi Herala, Eija Vilpas, Aino Seppo, Jaana Saarinen, Sauli Suonpää ja Sanna-Jude Hyne) on taitavaa. Vihdoin saatiin lavalle myös Antti Timonen, joka on nämä avajaiset totutusti juontanut. Hänpä saapui paikalle oikein näyttävällä sisääntulolla ja komea oli myös vaatetus. Timonen kertoi ohjelmistossa jatkavista esityksistä ja vierailuista, ja päästi lavalle sitten Kinky Boots-jengin vielä yhden biisin ajaksi.









Musikaalista kuultiin Everybody Say Yeah, jonka saattelemana esityksessä mennään väliajalle, eli ensimmäisen puoliajan päättävä biisi. No nyt oli vähintäänkin oikeanlaista menoa ja meininkiä ja taitoa ja tyyliä! Loistavaa, loistavaa! Suomennos oli ehdottoman hyvä (näistä kolmesta varsinkin tässä biisissä), tanssittiin liukuhihnoilla, lavalla oli paljon porukkaa, koreografia toimi, puvustus ja lavastus näyttivät hyviltä ja mikä tärkeintä, laulu kuulosti upealta. Ja ne saappaat! Kiiltävän punaiset ja korkeat, kuten kuuluukin. Kyllä Kinky Boots vaan saa odotukset nousemaan ja hymyn huulille, ensi-iltaan ei onneksi ole enää kauaa. Mutta vielä tässä ehtii kovasti jo miettiä, miten mikäkin kohtaus, hahmo tai biisi on toteutettu.

Myös ensi-iltansa 20.9. saava Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti esiteltiin, mutta esityksestä nähtiin vain traileri, joten kuvia siitä ei ollut.

Suurelta näyttämöltä siirryttiin parvekelämpiöön moikkailemaan tuttuja ja syömään jäätelöä. Hyvin oli järjestetty sekä lämpiön mediatilaisuus että koko avajaistapahtuma, tosi kiva oli käydä ja odotan innolla syksyn teatterielämyksiä. Kiitos HKT!

Yhteiskuvat on ottanut Johanna Salmi.

Tuukka Leppänen nähdään Kaasua, komisario Palmu! ja Kinky Boots-esityksissä.
Lauri Mikkola astuu Lolan/Simonin saappaisiin Kinky Bootsissa.


Anna Victoria Eriksson näyttelee Kinky Bootsissa suosikkihahmoani Laurenia.

Antti Timonen nähdään Kinky Bootsissa ja Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti-esityksessä.

Heikki Ranta esiintyy Kinky Bootsissa Harryn roolissa ja auttaa komisario Palmua ratkomaan rikoksia Kaasua, komisario Palmu!-näytelmässä.

Nämä ihastuttavat drag enkelit hurmaavat Kinky Boots-musikaalissa.