torstai 28. marraskuuta 2019

Otteita @ Kantti - Nuorten kansallisteatteri

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos Kansallisteatteri!
kuvat © Tuomo Manninen
Näin Otteita-esityksen 28.11.

Porukka on koolla The Breakfast Club-elokuvan tyyliin, jälki-istunnossa, ja kahdeksan tunnin aikana pitäisi saada aikaiseksi vastaus kysymykseen: "Kuka luulit olevasi?" Tästä lähdetään liikkeelle, mutta samassa paikassa ei kauaa pysytä, vaan kukin hahmo lähtee omille teilleen, omiin tarinoihinsa ja muistoihinsa, ja yleisö saa seurata juuri niitä hahmoja ja tarinoita, jotka kiinnostavat tai kiehtovat eniten, tai mitkä sillä hetkellä vaikuttavat kokemisen arvoiselta. Hahmot ovat Crystal (Anna Böhm), Coral (Heli Hyttinen), Moss (Samuel Kujala), Perry (Joel Bonsdorff), John (Ville Mikkonen), Zaffre (Miko Petteri Jaakkola) ja Jet (Sonja Salminen) sekä Siri (Henna Tanskanen). Esityksen aiheita ovat esimerkiksi syömishäiriö, koulukiusaaminen, perheväkivalta, eläimen kuolema, ilmastonmuutos, henkinen väkivalta, vanhempien ero ja yksinäisyys. Ei siis mitään kevyitä aiheita, mutta keveyttä ja huumoria sekä toivoa mahtuu myös mukaan.

Otteita on sellainen esitys, josta minulla oli ennen sen näkemistä ihan valtavan isot odotukset. Olin kuullut ja lukenut siitä paljon hyvää, ja odottava tunnelma kasvoi kasvamistaan jo siitä lähtien, kun Kantti - Nuorten kansallisteatteri ensimmäistä kertaa julkistettiin. Nuortenteatteri on minulle tosi tärkeää (nuori kun olen), ja nyt kun sitä sitten lähdettiin toteuttamaan ihan uudenlaisesti, immersiivisesti, tavalla, joka vaikutti loistavalta tällaisen esityksen kertomiseen, pelkäsin, että nyt on kyllä toiveet ja odotukset esityksen suhteen ihan liian korkealla. Yritin hillitä suurimpia ennakko-odotuksiani ja mennä katsomaan tätä ajattelematta ollenkaan mitään, mitä olin ennakkoon kuullut tai lukenut. Se onnistuikin sitten hyvin helposti, imeydyin mukaan esityksen maailmaan niin, että ulkopuolinen todellisuus tuntui kokonaan katoavan. Tiesin etukäteen, että Train Factory on varmasti hyvä paikka esitykselle, olen siellä kerran ennenkin teatteria käynyt katsomassa (tosin ihan perinteisesti istumakatsomossa silloin), ja paikka jäi tosi kivana mieleen silloin. Nyt olikin hauskaa palata sinne, kun aiheena oli teatteri, mutta aivan erilaisissa maisemissa kuin muutama vuosi sitten.

Tuskailin ennen esitystä sen kanssa, miten ihmeessä saan valittua, ketä hahmoa nyt sitten lähden seuraamaan. Hahmoista on kuvat ja sisältöhuomiot heidän tarinoistaan Train Factoryn seinällä, ja niiden avulla voi katsomispäätöksiään etukäteen suunnitella. Minä tosin olin jo katsellut esityksen prologin Otteita-instagramista, ja sen perusteella vähän pohtinut, kuka voisi olla kiinnostava tyyppi, jota seurailla esityksen ajan. Lopulta olin Johnin ja Perryn kanssa kahden vaiheilla, ja suuntasin sitten Johnin perässä tutustumaan hänen tarinaansa. Sinänsä helppo päätös, The Breakfast Club on yksi suosikkileffojani ja John Bender on suosikkihahmoni siinä. Tämä esityksen John tosin ei ole leffan hahmo, vaan ihan tavallinen lukiolainen. Siinä sitten kuullaan, mitkä ovat leffan parhaimmat kohtaukset ja myös nähdään ne nukketeatterin avulla esitettynä, tehdään korttitemppuja, kuullaan juttuja niin Johnista kuin hänen elämästäänkin ja vähän lisää huomioita The Breakfast Clubista. Välillä esitys selvästi houkuttelee koko yleisön samaan paikkaan, musiikkia alkaa kuulua ja lämpiön/kahvion/aulan puolelle siirrytään aika automaattisesti. Siellä Jet esittää One-biisiä ja veljekset Moss ja Perry vetäisevät Bohemian Rhapsodyn. Nämä musiikkihetket houkuttelevat katsojikseen yleisön lisäksi muut hahmot, ja onkin kiva vähän sivusilmällä tarkkailla, miten he suhtautuvat toisiin hahmoihin katsoessaan näiden esiintymistä. Muutama hahmo on esityksessä aika yksin, ilman kontaktia toisiin hahmoihin, mutta osa viettää paljonkin aikaa toisten tyyppien kanssa. Pidin sekä siitä, että hahmo yksinään kertoo tarinaansa, että myös siitä, miten erilaisia kohtaamisia näinkin pienellä hahmoporukalla saadaan aikaan. Ohjaaja Satu Linnapuomi on pitänyt langat käsissään, kokonaisuus levittäytyy tilaan sujuvasti, tarinat limittyvät toisiinsa ja leijuvat ympäri tilaa tosi hienosti. Otteita on aika iso esitys, vaikka siinä ei olekaan kuin kahdeksan hahmoa. Se tapahtuu isossa tilassa, monissa huoneissa samaan aikaan, ja käsittelee isoja asioita. Koska tämä on vahvasti immersiivinen esitys ja mahdollistaa yleisön osallistumisen ja tarinaan vaikuttamisen tosi laajasti, vaatii se sitä, että jokainen yksityiskohta on tarkasti hiottu ja mietitty. Onneksi näin on, sillä Otteita tarjoaa hienon teatterikokemuksen ja on vakaa ja horjumaton alusta loppuun.

Nuoret näyttelijät tekevät loistavaa työtä, he tuntuvat kaikki omaksuneen hahmonsa tosi vahvasti, eikä ongelmia ilmene edes siinä, että katsojat ovat välillä kirjaimellisesti iholla. Voin kuvitella, että immersiivistä esitystä on ihan erilaista tehdä kuin perinteistä esitystä, jossa yleisö pysyy katsomossa eikä yhtäkkiä ilmesty selän takaa puolen metrin päähän katsomaan, mitä tapahtuu. Immersiivisen näyttelijäntyön opettajana on toiminut Henna Tanskanen, joka myös näyttelee esityksessä Siriä. Hän on selvästi onnistunut tehtävässään, sillä katsojat otetaan huomioon onnistuneesti, ja näyttelijät pysyvät hahmossa ja tarinassa alusta loppuun luontevasti. Tyypit tuntuvat vilpittömiltä ja paljon uskottavammilta kuin "tavallisessa" esityksessä, olin tästä aika yllättynyt. Kuvittelin jotenkin, että esitys tuntuisi näytellymmältä tai esitetymmältä, mutta yllättäen Otteita onkin ehkä näkemistäni esityksistä tähän mennessä se, jossa näyttelijäntyö on hienovaraisinta ja aidointa. Eniten aikaa vietin Johnin, eli Ville Mikkosen hahmon tarinaa seuraten, joten hänestä tuli minulle esityksen hahmoista läheisin. Mikkonen on sanalla sanoen mahtava, hän tavoittaa hahmonsa olemuksen pienintä yksityiskohtaa myöden, ja tekee roolin todella hienosti. Nautinto seurata tällaista näyttelijäntyötä, ja sitä, kuinka Johnin tarina kerrotaan taidokkaasti, ilmeikkäästi ja tarkasti. Ehdin hieman seurailla myös Samuel Kujalan Mossin, Joel Bonsdorffin Perryn, Miko Petteri Jaakkolan Zahren ja Anne Böhmin Crystalin tarinoita, ja ilahduttavan monipuolista ja eri aiheita koskevaa esityksen tekemistä sai heidän kanssaan kokea. Kujala on hurmaava ja herkkä Moss, tosi vivahteikas rooli ja hyvällä otteella esitetty hahmo. Bonsdorff tekee vakuuttavaa työtä jokaisessa hetkessä, jossa Perryn tarinaa ehdin näkemään, ja pelaa hyvin yhteen Kujalan kanssa, he ovat uskottavat veljekset. Jaakkola on tosi kiva Zahre, mukavan ja fiksun oloinen tyyppi, ja Jaakkola on rakentanut hahmonsa taitavasti. Böhmin Crystal jäi vähän etäiseksi, kun en hänen tarinaansa paljoa ennättänyt tutustumaan, mutta sama uskottava ja yksityiskohtainen näyttelijäntyö jatkui myös Böhmin esityksessä. Koko porukka on muutamaan otteeseen samassa paikassa, ja näissä hetkissä huoneessa vallitsee mainio energia, jokaisen hahmon persoonallisuus tuo fiilikseen oman vivahteensa, ja jokainen näyttelijä on hienosti esityksessä läsnä. Otteita tarjoaa myös harvinaisen mahdollisuuden nähdä näyttelijäntyötä hyvin läheltä, ei sitä usein pääse sohvalle istumaan näyttelijän viereen ja seuraamaan, kuinka hän kertoo tarinaa. Ja minähän tunnetusti rakastan sitä, että eleet, ilmeet, tunteet ja tapahtumat näkee läheltä, ja nyt ne saa todistaa tosi likeltä. Ihanaa!


Käsikirjoitus on Camilla Rantasen käsialaa, ja tekstin on sovittanut näyttämölle ohjaaja Satu Linnapuomi yhdessä työryhmän kanssa. Teksti on löytänyt aiheensa helsinkiläisten nuorten haastatteluista, niiden pohjalta Rantanen on käsikirjoituksen rakentanut. Nuorten ääni kuuluu hienosti tekstin läpi, huolenaiheet, tärkeät jutut ja ajankohtaiset ongelmat ovat uskottavia, eivätkä tunnu teeskennellyiltä, vaan hämmästyttävän aidoilta. Otteita käsittelee rankkojakin teemojaan rohkeasti ja tarkasti, esitys ei ole turhan kevyt vaan tuo arkailematta esiin rumiakin yksityiskohtia. Samalla rohkeudella uskalletaan nauraa myös asioille, jotka eivät ehkä ole pelkästään hauskoja, ja huumoria ja keveyttä löytyy monenlaisista jutuista. Train Factory/Vallilan konepaja tai mikä ikinä tämä paikka nimeltään onkaan, avautuu esityksen maailmaksi loistavasti, sinne mahtuu jokaisen hahmon tarina ja huone, joiden kanssa lavastaja Sanna Levolla on riittänyt työtä, varsinkin, kun hän vastaa myös puvustuksesta. Levo on tehnyt mahtavaa työtä, lavastuksessa riittää vaikka kuinka paljon yksityiskohtia, joita kaikkia en ehtinyt huomaamaan, en edes ehtinyt tutustumaan jokaiseen huoneeseen, eli jotain jäi pakostikin näkemättä. Levon lavastus on upean monipuolista ja osallistuu tarinan kerrontaan vahvasti. Myös puvustus on monipuolista ja sopii hyvin hahmoille, samoin kuin heidän värikkäät peruukkinsa/hiuksensa.

Oli jotenkin tosi hienoa imeytyä näin vahvasti esityksen maailmaan, ja tuntui, että hahmojakin oppi tuntemaan kunnolla, niin, että ikään kuin tiesi heistä myös asioita, jotka eivät esityksessä tulleet suoraan esiin. Esityksen immersiivinen ja osallistava ote tuli esiin hienosti, ja yleisö sai osallistua juuri niin vähän tai paljon kuin halusi. Mutta vaikka tämä on vahvasti tehty esitys, ja esityksen maailma on tosi uskottava, moneen otteeseen myös tiedostetaan se, että tässä vain näytellään ja kerrotaan tarinaa, eikä oikeasti olla näitä henkilöitä, John esimerkiksi sanoo Sirille: "Sä oot näyttelijä, joka näyttelee tekoälyä, joka näyttelee käsikirjoittajaa." ja yleisölle: "Te ette tiedä, pelaatteko nyt mun [näyttelijän] kanssa vai Johnin kanssa." Hauskaa teatterin tekemisen ja perinteen huomioimista ja onnistunut yksityiskohta. Tässä annettiin yleisölle paljon vapauksia tehdä mitä haluaa, tarinaan voi vaikuttaa paljon sillä, missä huoneessa milloinkin oleskelee ja minkä hahmon tarinaa seuraa, ja huoneissa ja hahmojen kanssakin saa aika paljon ottaa kontaktia. Näyttelijöihin ei saa koskea (ellei siihen kehoteta), mutta lavastus on vapaata riistaa ja olisinkin mielelläni nuuskinut nurkkia enemmänkin, nokkelia yksityiskohtia ja tarinaan liittyviä esineitä riittää joka puolella. Uusia kokemuksia sai myös esityksen aikana kokea, maistoin esimerkiksi ensimmäistä kertaa Battery-energiajuomaa hiihtokilpailun voitonmaljaa juodessani. Nyt olenkin muuten hyvin virittäytynyt huomenna alkavaan maastohiihdon maailmancup-kauteen, kun esityksen hahmojen ja muun yleisön kanssa sai hetken kisakatsomoa fiilistellä. Harvoin katselen vlogeja, mutta esityksen lomassa seurasin muutaman hetken tiukasti Mossin videoblogia. Vlogit ovat ilmeisesti nuorisoon yhdistettävä juttu, myös vähän aikaa sitten näkemässäni Musiikkiteatteri NYTin Opus Deuksessa päähenkilöllä on vlogi, ja Opus Deus on myös nuorille suunnattu esitys. Koska esitys osallistaa, jos yleisö niin haluaa, voi melkein tuntea itsensä yhdeksi hahmoista heidän kanssaan tarinaa kokiessaan. Pääsin esimerkiksi pelaamaan Johnin ja muiden katsojien kanssa ristiseiskaa (joka onkin ainoa korttipeli, jonka osaan). Peli loppui vähän kesken, kun tarinassa siirryttiin eteenpäin, mutta pidän itseäni henkisenä voittajana, käteen jäi vain yksi kortti ennen kuin siirryttiin nukketeatterin avulla The Breakfast Clubin parhaimpiin kohtauksiin.

Minun kanssani samaan näytökseen osui yläastelais-/lukiolaisryhmä, eli kohderyhmää oli esitystä katsomassa, toki muutama vanhempikin katsoja näytti paikalle saapuneen. Tämä on eräänlainen pehmeä lasku teatterin pariin, kun saa päättää mitä katsoo, ja siirtyä jonnekin muualle, jos ei tietty hetki kiinnosta. Moni niistä nuorista, jotka Otteita tulevat katsomaan, eivät ehkä ole koskaan tai kovin montaa kertaa käyneet teatterissa, mutta kuvittelisin, että tällaisen esityksen parissa teatterikipinä voi hyvinkin syttyä. Osa porukasta näytti juttelevan kaverin kanssa, selailevan somea tai puhuvan puhelimessa, mutta moni myös osallistui esitykseen, seurasi tapahtumia innostuneen näköisenä ja hymy kasvoillaan. Ja se oli mahtavaa nähdä! Minä nautin tästä täysin siemauksin, ja toivon tietysti, että muutkin katsojat pitivät esityksestä. Ihmisten mielipiteet kun vaihtelevat aina paljon, jokin, mistä itse pitää kovasti, voi jonkun mielestä olla kauheaa ja toisinpäin. Siksipä ei tietenkään ole niin, että vaikka tämä oli minusta ihan mahtava juttu, kaikki muutkin siitä pitäisivät. Moni näytti kuitenkin lähtevän avoimesti seuraamaan hahmojen tarinoita, vaikka varsinkin esityksen alussa jengi ehkä seurasi enemmän kavereitaan kuin hahmoja huoneesta toiseen. Jossain vaiheessa yleisö jakaantui laajemmalle ja jokaisella tarinalla oli seuraajansa, ja selvästi katsojat liikkuivat tilassa vapaasti oman mielensä mukaan, kuten esityksen katsomisohjeissa/tervetulosanoissa kehotetaankin. Hetken vaati totuttelua se, että sai mennä minne halusi ja valita mitä tekee, mutta hyvin nopeasti oli helppo antautua tarinan vietäväksi. Tämä valinnan vapaus ja vaikeus aiheutti muutamaan otteeseen hankaluuksia, en meinannut osata päättää, minne lähtisin seuraavaksi tarinaa seuraamaan, ja sitten mietin, että ehkä olisikin pitänyt valita toisin. Esityksen aikana ei mitenkään ehdi kaikkea kokemaan ja näkemään, ja tämä onkin ainoa miinus, jonka siitä keksin. Olisin niin halunnut seurata jokaisen hahmon tarinaa, mutta koska aika on rajattu, ei se millään tietenkään onnistunut. Ratkaisu on tietysti mennä kokemaan tämä uudelleen, ja sellainen vähän olisikin tarkoitus. Okei, pieni miinus siitä myös, että lopussa ei ollut kiitoksia. No, virtuaaliset, suuret ja ilahtuneet aplodit koko työryhmälle tässä!

Kuten alussa totesinkin, nuortenteatteri on minulle tosi tärkeä juttu. Nuoret eivät käy paljoa teatterissa ja heitä voi olla hankalaa houkutella katsomoon, mutta myös nuoriso ansaitsee esityksiä, jotka on heille tehty. En ole nuortenteatterista Suomessa päässyt kovin paljoa nauttimaan, valitettavasti, vaikka jonkin verran nuorille suunnattua teatteria toki kotimaassa tehdään ja vähän olen sitä ehtinyt myös näkemään. Lontoossa nuorista kertovia ja nuoria katsomoon houkuttelevia esityksiä olen nähnyt enemmän, ei niitäkään tosin nuortenteatterina ole mainostettu, mutta lukiolaistarinat ja nuorten tarinat nyt lähtökohtaisesti luultavasti ovat sellaisia, joita nuoriso katsomaan menee. Minä olen noin kolmetoistavuotiaasta suhteellisen ahkerasti kiertänyt teatterikatsomoita, ja usein esitykset ovat olleet "aikuisten esityksiä", eli kertoneet aikuisista ihmisistä ja käsitelleet esimerkiksi avioliittoa, vanhemmuutta tai työuraa, eli aikuisten ongelmia ja elämää. Toki suurimmat teemat, ihmissuhteet, rakkaus, viha, ilo, suru ja niin edespäin koskettavat ihmisiä iästä riippumatta ja kaikenikäiset katsojat voivat pitää millaisista esityksistä vain, mutta kuten Otteita-esitys näyttää, koskettaa näiden aiheiden käsittely nuorten näkökulmasta nuoria katsojia paljon enemmän kuin se, että niistä puhuvat lavalla viisikymppiset hahmot. Suomessa nuortenteatteria ei minusta tehdä tarpeeksi, mutta onneksi sitä on alkanut näkymään eri puolella maata jo enemmän. Eiköhän nuorille tehtyä ja nuorten tekemää teatteria ole siis pian mahdollista nauttia monissa paikoissa. Minäkin voin sitten teini-iän ja lukioajat ohittaneena, hieman jälkijunassa fiilistellä teinimuistojani ja iloita nuortenteatterin noususta.

Olen tosi onnellinen siitä, että Kansallisteatteri on huomioinut nuoret katsojat ja perustanut Kantin. Ja miten upeaa, että heti ensimmäinen esitys on näin hieno, Otteita on huippusuoritus ja asettaa riman korkealle tulevia esityksiä ajatellen. Tämä on uudenlaista, nuorekasta, raikasta ja ilahduttavaa teatteria, ja mahtava katsomiskokemus. Suuri kiitos koko jengille, tämä vastasi kaikkiin odotuksiini! Jos vain mitenkään ehdin, menen ehdottomasti kokemaan tämän uudelleen ja tutustumaan toisiin hahmoihin.

keskiviikko 27. marraskuuta 2019

ellen... @ Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu

kuvat: Sanni Siira
ellen...-esityksen ensi-ilta oli tänään, 27.11.

"Tervetuloa tutkimusmatkalle kuoleman puutarhaan, joka on maalaus. Ellen Thesleff oli maalari, Kivi kirjoitti siitä, Sibelius sävelsi sen. Pyhä kolminaisuus, takakuvassa Jeesus, rinnallaan ryövärit. Terveisin työryhmä". Näin esitellään ellen... esityksen Facebook-tapahtumassa, ja kun en itse sitä paremmin osaa kuvailla, niin mennään tällä. Lavalla ovat Teatterikorkeakoulun näyttelijäntaiteen kolmannen vuosikurssin opiskelijat, eli Sami Ahonen, Anna Airola, Karlo Haapiainen, Inkeri Hyvönen, Emma Kilpimaa, Vilma Kinnunen, Isla Mustanoja, Tuomas Nilsson, Jussi-Petteri Peräinen, Karim Rapatti, Saana Rautavaara, Otto Rokka, Ville Saarenketo ja Elias Salonen. Tämän porukan näinkin lavalla vajaa kaksi kuukautta sitten, kun he esittivät monologeja. Nyt sitten olikin kivaa nähdä koko porukka lavalla samaan aikaan ja samaa tarinaa kertomassa.

Olen käynyt tosi vähän katsomassa tanssiteatteria, ainakin verrattuna siihen, kuinka paljon käyn teatterissa. Tanssiteatteri kun menee yleensä vähän yli ymmärryksen, niin olen sitten (tietoisesti tai vahingossa) vältellyt sitä. Täytyi oikein tarkistaa ja todeta, että on jo puolitoista vuotta vierähtänyt edellisestä tanssiteatterikokemuksesta, eikä niitä ole muutenkaan teatterikatsojan uralleni mahtunut kuin kymmenkunta. Oli siis jo todellakin aikakin kokea taas tanssiteatteria, ja mikä olisikaan parempi tapa tehdä se kuin suunnaten kuoleman puutarhaan, tämän vauhdikkaan, hauskan, vimmaisen ja vakavan esityksen pariin. Jo esityksen aikana ajattelin, että tätä täytyy kyllä nyt miettiä ja ihmetellä hetki ennen kuin saan mitään järkevää mielipidettä aikaan. Ilmeisesti kokemus oli kuitenkin sellainen, että teksti olisi halunnut muodostua jo bussimatkalla. Kun sitten pääsin koneen ääreen, oli heti pakko aloittaa tästä kirjoittaminen, tuntui, kuin olisi niin paljon ajatuksia ja yksityiskohtia, jotka haluan muistaa ja mainita, että ne oli heti pakko saada ruudulle. Katsotaan siis, mitä tästä tekstistä nyt sitten oikein tuleekaan.

Esityksessä on vaikka ja mitä tosi hyvää, ja paljon sellaista, mistä pidin kovasti. Tilaa on käytetty hienosti, sen syvyyttä, seiniä, yläpuolella ja ylhäällä sivuilla kulkevia "käytäviä" (tai mitä ovatkaan) ja katsomon sivuista kulkemista hyödynnetään toimivasti. Ohjaajat Elina Kivioja ja Jenni Nikolajeff, joka vastaa myös koreografiasta, ovat löytäneet mainioita ratkaisuja moneen kohtaukseen, ja liike kasvaa esityksen edetessä koko ajan vaudikkaammaksi ja vauhkommaksi, tosin jo alussa mennään välillä sellaista vauhtia ja niin fyysisesti, että välillä hirvittää. Älkää nyt vaan liukastuko tai horjahtako siellä, ettei satu... Tosin siinä, että mennään näin vauhdilla ja vahvalla fyysisyydellä, on jotain todella kiehtovaa ja luonnollista, eläimellistäkin. Upeaa katsoa, kun liike on näin hienosti koreografioitua, ohjattua ja esitettyä, se saa sopivan tehon ja on hyvin vakuuttavaa. Tässä riittää monenlaista koreografiaa, on rauhallista, kaunista ja koskettavaa liikettä, räjähtävää ja voimakasta liikkumista, rajua ja väkivaltaisen näköistä menoa, hauskaa ja iloittelevaa koreografiaa ja vauhdikasta säntäilyä sinne tänne. Koreografia onnistuu myös siinä, että se pitää katsojan otteessaan, oli lavalla sitten vain yksi ihminen tai koko porukka. Pientä miinusta tosin siitä, että joukkokohtauksissa ei millään ehdi katsomaan, mitä kaikki tekevät, kun aina joku liike kiinnittää huomion ja sitten menee ihan ohi, mitä toisessa kohtaa lavaa tapahtuu. Tai eihän tämä nyt varsinainen miinus ole, hienoa tietysti että joka puolella lavaa tapahtuu jotain sellaista, mitä haluaisi nähdä.

Jyri Suomisen valosuunnittelu ja Oscar Fageruddin äänisuunnittelu tukevat esityksen olemusta sujuvasti, ja molemmat luovat tunnelmaa onnistuneesti. Erityisesti valosuunnittelu ihastuttaa, ja se pääsee hienosti esiin sekä yksilö- että joukkokohtauksissa. Hanna Hakkaraisen pukusuunnittelu on valtavan tyylikästä, musta sopii esitykseen ja esiintyjille, ja vaikka väri on yhtenäinen, on puvustus tosi monipuolista. Mia MatulaAida Toiviainen ja Nora Wahlman vastaavat maskeerauksen suunnittelusta ja toteutuksesta, ja se jatkaa muun visuaalisuuden tyylikästä linjaa, mutta varsinkin maskeerauksessa tulee esille myös esityksen salaperäinen, yliluonnollinen tunnelma sekä se huumori ja hilpeys, mitä esityksessä myös on. Koska esitys levittäytyy teatteritilan jokaiseen nurkkaan ja myös korkeussuunnassa joka puolelle, saa valoilla ja äänillä päätettyä paljon sitä, mihin yleisö katsoo tai mistä suunnasta he kuulevat ja mitä. Minä pidin varsinkin siitä, kun joka suunnassa tuntui tapahtuvan jotain ja esiintyjiä kirmasi lattiatasossa, katsomon sivuilla, ylhäällä ja ties missä. Koko ajan sai käännellä päätä ja seurata, kuinka esiintyjät liikkuivat ympäri tilaa, eikä kaikkea ehtinyt nähdä. Juuri edellisessä kappaleessa sanoin tätä miinukseksi, mutta eihän se sittenkään sitä ollut. Jos on paljon tilaa käytössä, on hienoa, että sitä sitten myös käytetään, ja siinä ellen... onnistuu loistavasti.


Pidin erityisesti tuolienrummutuskohtauksesta, se on suosikkihetkeni koko esityksessä ja ihastutti kovasti. Jotenkin tosi hieno fiilis vangittu tähän hetkeen, niin paljon vimmaa ja voimaa, jännite säilyy ja sitten pikkuhiljaa tunnelma rauhoittuu. Upea kohtaus. Myös se luurankojen yhteistanssi on hieno, tuli vähän joukkoliikuntatunti mieleen. Ehkä kuoleman puutarhassakin harrastetaan yhteisliikuntaa? En tiedä. Yleinen edestakaisin juoksentelu ilahdutti sekin, vaikka sinne tänne säntäiltiin usein ja aika kauankin, ei se vaikuttanut päämäärättömältä vaan oli selvästi harkittua ja sopi esitykseen oikein hyvin. Esitys alkaa tosi kauniisti, Sydämeni laulu kaikuu koreasti ja kuulostaa ihanalta. Olen aina pitänyt tästä Aleksis Kiven runosta, ja laulettuna se on tietysti vieläkin hienompi. Mitäs vielä... Se aika lopussa nähty kohtaus, jossa porukka istuu pareittain tuoleilla ja jokaisella parilla on oma koreografiansa, on hieno, samoin se hetki, kun kaikki seisovat paikoillaan ja alkavat tanssia, kun valo osuu kohdalle. Niin, ja ristiinnaulitut, jotka roikkuvat takaseinällä. Ja se ihan mahtava sanatarinahetki, jossa kerrottiin tarinaa Irmasta niin, että jokainen vuorollaan sanoi yhden sanan. Ehkäpä koreografian voi myös kokonaisuutena mainita, se on tosi hienosti suunniteltua, rakennettua ja toteutettua, monipuolista ja mielikuvituksellista. Ihanasti tässä on mukana leikkisyyttä, iloa ja nuoruutta, sekä tummempia sävyjä, synkkyyttä ja mustaa huumoria. Tasapainoinen kokonaisuus, ja hieno katsomiskokemus.

Joukkokohtaukset ovat yksi esityksen suurimpia ansioita, jestas sentään mitä menoa ja kuinka taitavaa porukkaa lavalla! Esiintyjät tuovat lavalle hämmästyttävästi tunteita laidasta laitaan, välillä meno on tosi iloista ja vapautunutta, pirteää ja hilpeää, ja sitten onkin jo synkkä ja hiljainen, vakava ja varovainen tunnelma. Ja sujuu jengiltä myös yksinään lavalla olo tai parikoreografiat ja kaikki muukin. Tämä on enemmän koko porukan teos kuin esitys, jossa erottuisi yksi tai kaksi tekijää. Yhteistyö on sulavaa ja hioutunut vaivattomaksi, ja niin pitääkin, ellen... on niin vauhdikas esitys ja etenee reippaassa rytmissä, että jokaisen täytyy olla omasta roolistaan ajan tasalla. Ja niin jokainen selvästi onkin, vauhti pysyy hyvin yllä ja yksityiskohdat toteutetaan tarkasti, koreografia pysyy kasassa ja yleisö saa nauttia siitä huumorista ja vakavuudesta, jota esiintyjät esityksestä näyttävät. Koko porukka esiintyy varmasti ja vakuuttavasti, heitä on ilo katsoa lavalla ja ilahduin erityisesti siitä, miten koko porukka toteuttaa monipuolista koreografiaa vakaalla otteella. Välillä hengästyttää jo katsomossakin, kun kierrokset lisääntyvät ja vauhti kiihtyy, mutta esiintyjissä ei näy merkkejä siitä, että hurja meno tahtia hidastaisi, päin vastoin. Energistä ja eloisaa esiintymistä alusta loppuun, esiintyjät tavoittavat taitavasti juuri sen energiatason ja fiiliksen, minkä mikäkin kohtaus vaatii.

Musiikkiakin koreografian taustalla toki kuullaan, ja välillä biisit ja niiden esittäjät varastavat shown. Porukka on itse säveltänyt ja sanoittanut tähän musiikkia, ja mukana on myös valmiita kappaleita. Mainitaan nyt ainakin Anna Airolan säveltämä ja sanoittama Äävö, Rigoletto/Act 3: "La donna è mobile", jonka Ville Saarenketo esittää varsin hienosti, Karim Rapatin säveltämä ja sanoittama, oikein mainio Karmiva patti, Karlo Haapiaisen sävellys ja sanoitus Hän joka määräsi minut operaatio Barbarossaan, Inkeri Hyvösen sanoittama ja säveltämä, kaunis Tanssilaulu, Los Cojones (säv. ja san. Trio Amore) ja Igor Stravinskyn säveltämä Kevätuhri. Jos on koreografia monipuolista, sitä on myös musiikki. Huumorin täyteisiä hetkiä ja koskettavia säveliä mahtuu esityksessä kuultavaan musiikkiin, ja se kuulostaa kohtauksesta toiseen hienolta ja tukee esityksen muita osa-alueita.

Esityksen varsinainen tarina jäi minulta kyllä taka-alalle, jos siitä jonkinlainen yhtenäinen juoni nyt edes "piti" löytää. Paljon ajatuksia heräsi kyllä, niin elämästä kuin kuolemastakin, ja monenlaisista aiheista. Ainoa juttu, mitä tästä olin kuullut ennen katsomoon astelemista, oli se, että Kuoleman puutarhalla on jotain tekemistä esityksen kanssa. Niinpä en osannut odottaa yhtään mitään, mutta katsomista ohjasi ajatus siitä, että jotenkin se kuoleman puutarha tähän liittyy. Siksipä ajatuksetkin lähtivät pohtimaan kuolemaa, mutta äkkiä mietiskelinkin lapsuudesta tuttuja leikkejä, ihmisten välisiä suhteita, valta-asetelmia, sitä, että ihminenkin on eläin, ja sitä, miten pienillä liikkeillä saa kerrottua kokonaisen tarinan. Hyvin eri aiheita koskevia (kummallisia) ajatuksia siis heräsi tätä katsoessa, mikä on aina hyvä merkki. ellen... on mielenkiintoinen esitys, se on tosi monikerroksinen ja kiehtova, ja taidokkaasti toteutettu, niin, että esityksen kaikki kerrokset myös tulevat esille. Vaikuttavaa, hauskaa ja synkkää tekemistä, tykkäsin. Vaikka kirjoitinkin tästä nyt heti samana päivänä esityksen nähtyäni, luulen, että vielä monen päivän ajan herää ajatuksia siitä, mitä tulikaan nähtyä.

Kiitos koko porukalle, vangitseva esitys!

perjantai 22. marraskuuta 2019

Kartta @ Kansallisteatteri

Näin esityksen Bloggariklubin kautta.
kuvat © Heli Sorjonen
Näin Kartan harjoitusesityksessä 13.11., ensi-ilta oli keskiviikkona 20.11.

Kolmen pariskunnan, Tarun (Kreeta Salminen) ja Sepon (Ilja Peltonen), Lauran (Pirjo Määttä) ja Armin (Maria Kuusiluoma) sekä Teron (Harri Nousiainen) ja Merin (Sari Puumalainen) elämä menee sekaisin, kun heitä yhdistävä tekijä poistuu joukosta. Kaarina on poissa, ja ystävät ovat tuuliajolla. Pariskunnat ajautuvat kuka mihinkin kriisiin ja muutenkin on enemmän tai vähemmän hankalaa jatkaa elämää. Yksi ei usko, että Kaarina ei tule takaisin, ja kaikkien on alettava etsimään häntä - tai ainakin Kaarinan henkistä perintöä. Mikä se on ja mistä se löytyy, sitä ruvetaan selvittämään.

Huom! Kirjoitan harjoituksen perusteella, eli pohdin ja mietiskelen keskeneräistä työtä ja esitystä.

Tosin kovin keskeneräiseltä ei Kartta viikkoa ennen ensi-iltaa vaikuttanut. Se oli aika hyvin paketissa, ja selvästi suuret linjat ja tekemisen ideat olivat jo aikalailla valmiina ja mietittyjä. Yksityiskohtia varmaankin on joitain hiottu tässä vielä ennen ensi-iltaa, tai sitten ei. Minusta kaikki oli jo hyvinkin valmista. Mutta sitten asiaan! Kartta ei ole minun tyyliseni esitys. Sitä katsoessani minua häiritsi se, että en meinannut saada oikein mistään kiinni, mutta jälkikäteen aloin pohtimaan, että ehkä tässä minun kokemuksessani onkin jotain samaa kuin mitä esityksen hahmot kokevat. He ovat kaikki eksyksissä, haahuilevat vailla selkeää määränpäätä tai ajatusta, ja ovat matkalla mutta eivät ihan kartalla. Suru ja menetys määrittävät porukan tuntemuksia, kukin käsittelee Kaarinan poismenoa omaan tapaansa. Yksi ei hyväksy sitä millään, toiselle nousee Kaarina mieleen vaikka mistä asioista. Tämä on hyvin tunnistettava juttu, ja totta tietenkin myös. Jokainen ihminen käsittelee asioita ja tunteita, olivat ne sitten menetys ja suru tai vaikka rakastuminen ja ilo, eri tavoilla, ja tunteiden ilmaisemistapoja on yhtä monta kuin ihmisiäkin. Eikä mikään (lähtökohtaisesti) ole väärä tapa, vaikka toiset eivät sitä ymmärtäisikään.

Ulkoasultaan esitys on futuristinen, puvut (Auli Turtiainen) ja niiden yksivärisyys ja selkeät linjat sekä muut asusteisiin ja vaatteisiin liittyvät yksityiskohdat ovat kaikki toimivia ja hyvin suunniteltuja. Lavastus (Maiju Loukola) on varsin pientä, mutta toimii. Tuoleja ja muuta vain vähän lavalla muutamaan otteeseen, ei sen suurempia juttuja. Lavalla on paljon tilaa, eikä mitään turhaa. Ja se onkin hyvä, sillä videosuunnittelu ja projisoinnit (Ida Järvinen ja Matias Koivuniemi) ovat isoja ja saavat ansaitsemansa tilan. Kaikenmoista väriä, muotoa, maisemaa ja kuvaa heijastetaan koko lavan mitalta, ja sepäs vasta näyttääkin hienolta. Valosuunnittelu (Aslak Sandström) tukee visuaalista ilmettä hyvin ja myös luo sitä onnistuneesti. Jos tämä ei kerronnallisesti tai tarinallisesti minuun niin iskenytkään, niin visuaalisesti olin aivan myyty. Erittäin hyvää työtä koko visuaalisesta ilmeestä vastaavalta tiimiltä!

Näyttelijät tekevät kaikki vahvat roolit, heidän esiintymisensä sopii näytelmän muuhun ilmapiiriin (jonka ohjaus ja visuaalisuus siis ovat luoneet) ja hahmot heräävät tarinan maailmassa eloon varsin sujuvasti. Vaikka Kreeta Salmisen Taru nouseekin vähän näkökulmahahmoksi, ei tässä varsinaista päähenkilöä kuitenkaan ole, vaan kolmen pariskunnan muodostamassa kuuden ihmisen joukossa kaikki ovat yhtä tärkeitä. Hahmot ovat aika erilaisia, se näkyy heidän eleissään, puheessaan ja varsinkin siinä, miten he suhtautuvat siihen, että Kaarina on poissa. Jokainen näyttelijä tuo hahmonsa lavalle tarkasti, hahmot ovat monitasoisia ja inhimillisiä. Erityisesti mieleen jäivät Kreeta Salmisen, Harri Nousiaisen ja Maria Kuusiluoman roolisuoritukset. Ohjaaja-käsikirjoittaja Minna Nurmelin on loihtinut mielenkiintoisen hahmoporukan ja ohjannut näyttelijät tuomaan hahmonsa lavalle onnistuneella tavalla.

Ei siis ihan minun juttuni, mutta ehdottomasti katsomisen arvoinen. Visuaalisesti upea, monia hienoja näyttämökuvia tarjolla. Isoja teemoja, kuten suru ja menetys sekä niiden käsittely, ystävyys ja rakkaus myös mukana tarinassa. Minä olin tätä katsoessani vähän eksyksissä, kuten tarinan henkilöt ovat Kaarinaa muistellessaan ja etsiessään myös. Kartta jätti mietteliääksi ja kummastelevaksi, tässä riittää ajateltavaa ja pohdittavaa. Vaikka Kartta ei siis singahtanut suosikkiesitysteni listalle, sain siitä paljon irti, vaikka tuntuikin, että en saanut otetta mistään. Kartan hienous (minun mielestäni) piileekin siinä, että se jotenkin salakavalasti herättää ajatuksia erityisesti sen jälkeen, kun sen on nähnyt. Toki pohdin aiheita ja hahmojen välisiä suhteita sekä tarinaa myös esitystä katsoessani, mutta tässä kuluneen viikon aikana mieleeni on aina noussut joku sellainen havainto tai juttu, jota en katsomossa tajunnut ollenkaan pohtia.

torstai 21. marraskuuta 2019

Mies, joka rakasti järjestystä @ Helsingin kaupunginteatteri

Näin esityksen medialipulla, kiitos HKT!
kuvat © Tuomo Manninen
Näin esityksen 20.11.

Taneli Mäkelä esittää Mies, joka rakasti järjestystä-monologia Helsingin kaupunginteatterissa vielä 12.12. asti, ja Turun kaupunginteatterissa esityksen voi nähdä 30.1.2020 lähtien.

Olavi elää rutiiniensa mukaan, pitää huolta naapurustosta ja kummastelee nykyajan ihmisiä, jotka eivät osaa olla hyödyksi eivätkä ymmärrä sitä, miten asioiden kuuluu olla. Olavi kärsii ärsyttävien naapureiden lisäksi sydänsuruista. Hänen vaimonsa on kuollut, ja Olavi lupaa tulla vaimonsa luo pian. Itseltään on kuitenkin hankala riistää henkeä, kun koko ajan lappaa porukkaa vaatimassa apua ja tuputtamassa oudosti maustettua riisiä. Olavin naapuriin muuttavat nimittäin iranilaistaustainen Parvaneh miehensä ja lastensa kanssa, ja pikku hiljaa Parvaneh, lapset ja muut naapuruston ihmiset onnistuvat ujuttamaan ystävyyttä ja iloa Olavin elämään.

Taneli Mäkelä on ehdottomasti yksi suosikkinäyttelijöistäni. Harmittavan vähän olen ehtinyt häntä lavalla nähdä, mutta nyt olikin sitten luvassa reilut puolitoista tuntia pelkkää Mäkelän upeaa näyttämötyöskentelyä tämän ihanan esityksen parissa. Olen nähnyt leffaversion samasta tarinasta, ja pidin siitä tosi paljon, se on hauska mutta sopivan vakava, ja hahmot olivat loistavia. Siksi minua etukäteen vähän harmitti, että tämä on nimenomaan monologi. Olin myös vähän epäileväinen sen suhteen, miten tämä nyt yhden näyttelijän esittämänä voi lavalla toimia. Heti alusta asti on selvää, että kaikki huoli oli turhaa ja tämä toimii erittäin hienosti. Harvinaistakin, että sama tarina on ihan yhtä mahtava kahtena erilaisena toteutuksena, en osaa sanoa, pidänkö leffasta vai näytelmästä enemmän, mutta ei onneksi tarvitse valita vaan voi nauttia täysin siemauksin molemmista. Pidän tässä varsinkin siitä, että tarinassa riittää tosi paljon syvyyttä. Kaikkien sivuhenkilöidenkin elämästä paljastuu sen verran, että he eivät jää yksiulotteisiksi vaan heidänkin tarinansa alkavat kiinnostaa ja esityksen edetessä myös sivuhenkilöitä koskeviin kysymyksiin saa vastauksia.

Taneli Mäkelä on uskottava ja hurmaava Olavi, ärtyneen oloinen vanhus, joka tämän vähäpuheisen ja pikkutarkan kuorensa takana onkin lempeä ja ystävällinen ihminen. Mäkelä tuo Olavin erilaiset vivahteet lavalle taitavasti, hän kertoo Olavin tarinaa hauskasti, lämpimästi ja koskettavasti, katsomossa ei voi kuin ihailla Mäkelän taitavaa näyttelijäntyötä ja nauttia tästä hienosta tarinasta ja sen taitavasta esittämisestä. Olavin lisäksi Mäkelä hyppää sujuvasti kaikkien muiden hahmojen nahkoihin, ja onnistuu hykerryttävästi esittämään niin kolmevuotiaan tytön kuin naapurinrouvankin roolin. Mäkelä löytää taidokkaasti jokaisen hahmon persoonallisuuden ja tärkeimmät piirteet, ja ihan pienillä eleillä ja äänenpainon muutoksella siirrytään hahmosta toiseen sujuvasti. Ihailtavan monipuolista työtä Mäkelältä, ja laaja roolikirjo tuokin hienosti esiin sen, kuinka monenlaisia hahmoja Mäkelä osaa lavalle tuoda. Ja kissa on ihana! Vaikka sitä ei lavalla esitetäkään, tulee siitä tosi selkeä kuva tekstin perusteella. 

Ohjaajana toimii Marcus Groth, joka on tavoittanut hienosti lempeän komediallisen ilmapiirin, jonka ympärillä häilyvät menetys, suru ja synkkyys, mutta jossa on niin paljon lämpimiä juttuja, että koskettavatkin hetket pistävät hymyilemään ja koomisemmat hetket saavatkin sitten nauramaan kunnolla. Lavastus on Finnur Arnarin käsialaa ja sopii esityksen kehykseksi oikein hyvin, varsinkin itsekseen soiva piano on hieno ja muistuttaa kauniisti Olavin vaimosta. Bjarni Thorssonin pukusuunnittelu on Olaville sopivaa, ei mitenkään ihmeellistä tai monimutkaista, vaan yksinkertaisen tyylikästä. Päivi Storgårdin suomennos on tosi onnistunut, siinä kaikuu sujuvasti niin huumori kuin haikeuskin. Tähän on mahtunut sellaisiakin juttuja, jotka leffaversiosta ovat jääneet pois (niin, tämä siis perustuu Fredrik Backmanin romaaniin En man som heter Ove). Kirjassa varmaankin on niitä juttuja, joita lavalla nähdään, vaikka niitä ei elokuvassa olekaan. Täytyykin lukea myös romaani, jotta saan vielä kerran palata tämän esityksen maailmaan erilaisessa muodossa. Tosi kiva, että tähän näytelmäsovitukseen ovat valikoituneet juuri ne kohtaukset mitkä siinä ovat, sillä juuri näin tämä on loistava. Käsikirjoittajat Marie Persson Hedenius, Johan Rheborg ja Emma Bucht ansaitsevat tästä kiitoksen, samoin siitä, että teksti kulkee niin sujuvasti ja tavoittaa hienosti ilot ja surut.

Tämä kannattaa kyllä nähdä! Saa nauttia upeasta näyttelemisestä, ihanasta tarinasta ja tulee tosi hyvälle mielelle ja onnelliseksi. Olipas ihanaa, tykkäsin tästä kovin paljon.

sunnuntai 17. marraskuuta 2019

Väkiveriset-sarja osat 1-4 (Sini Helminen)


Ostin Helsingin kirjamessuilta Sini Helmisen Väkiveriset-sarjan aloitusteoksen, Kaarnan kätkössä, ja luinkin sen sitten hyvin nopeasti. Minun on jo jonkin aikaa pitänyt tutustua tähän kirjasarjaan, joten nyt vihdoin sukelsin Väkiveristen maailmaan. Kun sain ensimmäisen osan luettua, kävin sitten haalimassa kirjastosta loput kolme kirjaa luettavaksi, mitä sitä turhaa taukoa näiden välillä pitämään.

Kaarnan kätköissä siis avaa Väkiveriset-sarjan, ja tämä on erittäin hyvä avaus. Päähenkilönä on Pinja-niminen tyttö, joka saa tietää poikaystävänsä suudelleen toista tyttöä, vieläpä Pinjan ystävää. Hetkessä Pinjan koko elämä on pilalla. Pinjan äiti pakottaa hänet kesätöihin, joiden parissa Pinja törmää Virveen, pihkalta tuoksuvaan punapäähän. Ympärillä esiin pilkahtelee myös salaperäinen Tuulia, joka paljastaa Pinjalle, että tämän suonissa virtaa metsänväen verta.

Heti alussa tykästyin Helmisen kirjoitustyyliin, se luo tarinaa sujuvasti ja nappaa lukijan otteeseensa heti ensimmäisiltä sivuilta. Tarina on mielenkiintoinen, suomalaiset myytit kietoutuvat nykyaikaan näppärästi ja heräävät Helmisen tekstissä eroon hyvin todentuntuisesti. Kieli on moneen otteeseen tosi aistillista, lukiessa heräävät niin näkö-, kuulo-, tunto- kuin hajuaistikin, puun rungot voi melkein tuntea käsiensä alla ja metsän tuoksun haistaa. Helminen rakentaa kirjojensa maailman taitavasti, lukiessa ei tarvitse ihmetellä mitään epäjohdonmukaisuuksia vaan kaikki yksityiskohdat ovat harkittuja ja tarinaa lukiessa saa vastauksia niihin kysymyksiin, mitä esimerkiksi metsänväestä tai muusta myyttisestä herää. Dialogi on uskottavaa, se sopii hahmojen suuhun ja heijastelee hyvin heidän ajatuksiaan ja näkökulmiaan. Myös nuoruuden ja nuorten kuvaus on sujuvaa. Ja se, että jokaisessa sarjan osassa lukujen nimet kuvastavat päähenkilön maailmankuvaa, on hyvin keksitty.

Kirjan päähenkilöstä Pinjasta pidin kovasti, hän on vivahteikas hahmo ja taitavasti kirjoitettu. Hienosti tulee esiin se, kuinka hämmentävää ja outoa on yhtäkkiä kuulla, miten suonissa virtaa metsänväen verta ja kaikenlainen myyttinen onkin totta. Pinjan työkaveri, häntä kummallisesti kiehtova Virve on mukava ja viisaan oloinen, ja hauska myös. Tuulia vaikuttaa juuri niin ärsyttävän nenäkkäältä kuin miksi Pinja hänet ensi kertaa sinipiian tavatessaan ajattelee, mutta Tuulia on myös tosi fiksu ja hurmaava, auttavainen tyyppi, ja raikkaasti oma itsensä. Erityisesti ihastutti myös Marras, joka on oikein mielenkiintoinen ja kiehtova tyyppi. Niin, ja Pinjan isoisä ja heidän kohtaamisensa aiheutti hilpeyttä myös.

Kaarnan kätkössä on erittäin onnistunut sekä Väkiveriset-sarjan aloitusosana että itsenäisenä teoksena. Tarina pysyy mielenkiintoisena, hahmot ovat uskottavia ja monitasoisia, myyttiset elementit sulautuvat tavallisen maailman sekaan taitavasti ja kiehtovasti, maaginen salaperäisyys ja kihelmöivä jännitys välittyy lukijalle kirkkaasti. Lukukokemuksena tämä oli ihastuttava, en malttanut yhtään säästellä kirjaa vaan luin sen parissa päivässä ihastellen tarinan yksityiskohtia ja suomalaisen mytologian tarkasti kuvailtua maailmaa. Oli ihanaa lukea näin vahvasti kirjoitettua tarinaa, vahvasti siis nimenomaan niin, että kaikki tunteet ja aistimukset leijuivat sivuilla niin vahvoina, että niitä ei voinut olla itsekin tuntematta.

Ainoa juttu joka jäi häiritsemään, oli se, että junan kuulutusääni oli naisen, Z-junassa viikoittain kulkevana nimittäin muistan aika hyvin millä äänenpainoilla ja tavoilla miesääni junan pysähtymispaikat kuuluttaa. Mutta tämähän on fiktiota, eli Väkiveristen maailmassa ääni voi toki olla mikä vaan.


Kiven sisässä kertoo Pekko-nimisestä pojasta, joka muuttaa vanhempiensa kanssa maalta kuolleen mummonsa asuntoon Helsinkiin. Pekko pelailee Minecraftia ja totuttelee uuteen kouluun ja uuteen kaupunkiin, jonka maisemat aiheuttavat kummia tuttuuden tunteita. Kiinnostava naapuri Gwin ja omalaatuinen tyttö Tuulia vetävät Pekon maailmaan, josta hän ei ole tiennyt mitään, mutta joka on todellinen ja vaarallinen.

Pekkoon oli helppo samaistua ainakin yhdessä asiassa, minäkin nimittäin olen juuri muuttanut maalta kaupunkiin. Tai no, en kokonaan, suurinpiirtein puoliksi ja puoliksi asun molemmissa mutta kuitenkin. Muuten Pekon elämä ei ole minulle niin samaistuttavaa, mutta se ei haittaa yhtään. Helminen kirjoittaa sujuvasti myös teinipojan elämästä, eikä tarinassa ole mitään kömmähdyksiä, vaan se etenee luontevasti. Vaikka edellisen kirjan päähenkilö Pinja on aivan erilainen ja eri tilanteessa, ainakin osittain, kuin Pekko, Helminen kuvaa molempia tosi uskottavasti. Pekko on mukava hahmo, tosi kivan oloinen tyyppi. Hän suhtautuu Tuulian ja sukulaistensa paljastamiin ja tarinan edetessä paljastuviin salaisuuksiin ja totuuksiin vuorelaisten elämästä sopivan hämmästyneesti, hieman vastahakoisesti ja varovaisen innostuneesti.

Edellisestä kirjasta tuttu sinipiika Tuulia ilmestyy nopeasti tässäkin kirjassa tarinaan mukaan, ja hän on yhtä ihanan nokkela ja huomaavainen kuin Pinjaakin opastaessaan. Pekon naapuri Gwin on kiehtova, kiinnostava hahmo, ja vaikuttaa kiltiltä. Pekon äidistä Seitasta pidin paljon, samoin Pekon veljestä Joukosta, joka kuitenkin jää vähän taustalle. Myös Sampo on kiva hahmo, toisin kuin Pete, joka on heti alusta kummallisen epämiellyttävä tyyppi.

Kiven sisässä paljastaa sujuvasti aina yhden jutun sieltä ja toisen täältä vuorelaisiin liittyen, myyttiset elementit tulevat esiin Pekon näkökulmasta ja lukiessa oppii, mitä kaikki tarkoittaa, samaan aikaan Pekon kanssa. Vaikka lukija jo edellisen kirjan perusteella tietää, että on olemassa sinipiikoja ja myyttejä, jotka ovat totta, se ei vähennä sitä ihmetystä, jonka kaikki uusi aiheuttaa. Vuorelaismaailma on yhtä mielenkiintoinen kuin metsänneitojenkin maailma, ja sen kaikki yksityiskohdat on hyvin kuvattu. Tarinassa riittää jännittäviä kohtia sekä arkisia asioita, ja juoni on rakennettu onnistuneesti. Kaarnan kätkössä-kirjasta tuttu kuvaileva tyyli ja sujuva dialogi ovat mukana myös tässä, ja Helminen kirjoittaa tekstiä, jota on tosi mukava lukea.


Veden vallassa kertoo Marista, joka löytää kylvyssä ihostaan suomun. Marin äiti on hävinnyt vuosia sitten, isä höpöttää tosissaan myyttisistä tarinoista ja vanha paras kaveri Jessika jengeineen ilkeilee Marille minkä ehtii. Koulun nurkilla norkoilee hyytävä vihreähiuksinen nuorukainen, ja kummallinen Tuulia saapuu kertomaan Marille maailmasta, josta hän ei ole ennen tiennyt mitään.

Tykkäsin tästä varsinkin vedenväen maailman ansiosta, onpas mielenkiintoisia yksityiskohtia ja asioita, jotka liittyvät järven asukkeihin, heidän hierarkiaansa ja elämäänsä. Veden maailma kuulostaa kiehtovalta paikalta, jossa kuitenkin vallitsee aivan erilaiset säännöt kuin pinnalla. Vedenväki on kiinnostavaa porukkaa, myyttistä ja salaperäistä, mutta inhimillistä myös. Kirjaa lukiessa järvenpinnan alaisen maailman voi melkein nähdä, veden viileyden tuntea ja myötäelää Marin mukana sitä villiä iloa, jonka uiminen ja vedenneitoilu saavat aikaan.

Hahmoista pidin aikalailla kaikista, tai ainakin pidin siitä, miten heidät on kirjoitettu, vaikka muutama tyyppi olikin vähän epämiellyttävä tuttavuus. Mari on uskottava teinityttö, joka tutustuu uuteen maailmaansa ja totuttelee ajatukseen siitä, että kuuluu vedenväkeen. Ihanan riemastuneesti kuvattu se, kuinka Mari nauttii uimisesta täysin siemauksin. Vedenpoika Kymi on tosi kiva hahmo, ja pidin siitä, miten Kymin ja Marin erilaiset ajatusmaailmat tai tottumukset kuvattiin, se, mikä Maria ihmetyttää ja suututtaa, on Kymille ihan tavallinen ja luonnollinen juttu. Näkki on hurmaava tyyppi, tosi kiehtova ja salaperäinen hahmo, ja varsin lumoava, ihanan rennon oloinen. Vellamo ja Ahti ovat kiehtovia myös, ja taitavasti kirjoitettu heidän erityispiirteensä. Tuulia on samanlainen sanavalmis, hieman ärsyttävä mutta ihana sinipiikaneito kuin edellisissäkin kirjoissa, hän tuo tarinaan aina huumoria ja hauskuutta, ja tärkeitä tietoja myyttisistä jutuista.

Tekstissä on huumoria ja huvittavia kohtia sekä paljon tavanomaista teinidraamaa kiusaajineen ja ihastuksineen, mutta myös kaikkea muuta, mytologisia juttuja tietysti sekä arkista elämää. Jälleen kerran yhtä mukava lukukokemus kuin edellistenkin osien parissa, vedenväen maailmasta taisi tulla suosikkini näistä salaperäisistä ja myyttisistä paikoista, se on kuvattu niin kiehtovasti ja mielenkiintoisesti että tekisi mieli sukeltaa katsomaan, onko meidänkin lähijärvessä oma Ahti ja Vellamo, tai kenties Näkki. Veden vallassa on hyvin kirjoitettu, otteessaan pitävä teos ja jatkaa Väkiveriset-sarjaa samaan lumoavaan ja ilahduttavaan tapaan kuin kaksi edellistäkin kirjaa.


Väkiveriset-sarjan päättää Maan povessa, joka on näistä neljästä teoksesta ehdottomasti suosikkini. Pidin siitä varsinkin siksi, että kirjassa on monta näkökulmaa, Pinjan, Pekon, Marin ja tässä kirjassa esiteltävän Otran. Ja ehkäpä juuri siksi, että kaikki hahmot ovat samassa kirjassa mukana, elämässä samaa tarinaa ja kokemassa kaiken yhdessä, tämä ihastutti minua sarjan teoksista eniten. Nyt kun jo tunsi kaikki hahmot ja pääsi seuraamaan, kuinka he tutustuivat toisiinsa, oli oikein kiva lukea sitä jokaisen hahmon näkökulmasta. Ja tietysti oli kivaa saada lukea lisää tuttujen hahmojen elämästä ja tekemisistä. Kaikkien tarina on kulkenut eteenpäin ja kaikenlaista on tapahtunut, ja nyt saa sitten vastauksen myös siihen, mitä porukalle on tapahtunut edellisten kirjojen jälkeen.

Maan povessa esittelee siis uuden päähenkilön, Otran. Otra on maahispoika, joka asustelee perheensä kanssa ja odottaa muuttoa, johon uusi kaivosalue heidät pakottaa. Eikä Otra todellakaan ole innoissaan maisemanvaihdoksesta, päinvastoin. Toisaalla Pinja, Pekko ja Mari saavat kuulla, että Tuulia on kadonnut. Vanhojen ystävien ja vihollisten yhdistäessä voimansa etsintäpartiota varten kaikilla on mielessään sama kysymys - kai Tuuliaa on vielä mahdollista auttaa?

Tämä maahisten maailma on kyllä todella elävästi kuvailtu, kaikenlaiset yksityiskohdat on kerrottu niin tarkasti, että ne näkee mielessään selkeästi. Mielenkiintoisia juttuja vaikka kuinka paljon, samoin kuin metsän- ja vedenväen sekä vuorelaisten maailmaan liittyen edellisissä kirjoissa. Helmisen kuvaileva tyyli on ehdottomasti yksi hänen kirjoitustyylinsä parhaista puolista, jokaisessa kirjassa maailma herää eloon niin elävästi, että sitä on ilo lukea. Myös henkilökuvaus on tarkkaa ja oivaltavaa, tunteet ja ajatukset sekä motiivit tulevat esiin juuri niin selvästi tai epäselvästi kuin tarinan kannalta on tärkeää.

Otrasta muodostui heti suosikkini kaikista Väkiveriset-sarjan hahmoista, hän on juuri sellainen hieman ristiriitainen ja arvoituksellinen tyyppi joista yleensäkin kirjallisuudessa pidän. Sopiva annos teiniangstia, ihan oikeutettuakin kiukkua ja ahdistusta sekä vähän hölmöjäkin ajatuksia yhdistettynä fiksuihin ja hyviin ominaisuuksiin tekevät Otrasta mainion hahmon, hänen tarinaansa on ihan mahtavaa lukea. Tuuliastakin paljastuu edelleen uusia juttuja, ja hänen haavoittuvaisuutensa pääsee myös esille, Tuulia on tässä kirjassa jotenkin tosi hienosti kirjoitettu ja hänen kuvauksensa on monitasoisempaa ja vivahteikkaampaa kuin edellisissä kirjoissa. Pidin myös Otran isästä ja siskosta Viljakasta, jotka eivät jää pelkästään litteiksi sivuhahmoiksi vaan heistä paljastuu pienessä tilassa paljon asioita. Otran jengi, Tapo, Vihas ja Joutsi, ovat hyvä, monipuolinen joukko. Ja ihanaa, myös Marras palasi mukaan tarinaan tässä päätösosassa! Myös Näkki oli kiva tavata uudelleen.

Pidin Maan povessa-teoksesta eniten myös siksi, että tarina kulkee siinä ehkä kaikista luontevimmin ja sujuvimmin. Tähän toki auttaa se, että enää ei tarvita taustoituksia kuin maahisten maailmasta, lukija nimittäin tietää Pinjan, Pekon ja Marin myyttisistä puolista ja näin ollen kirja voi mennä suoraan asiaan ilman, että siinä tarvitsee selittää kuka on Ahti tai mitä metsänneitoihin liittyy. Hahmojen vuorovaikutus ja dialogi on onnistunutta, koska lukija tuntee päähenkilöistä etukäteen kolme, tai neljä, Tuulia toki lasketaan myös, on heidän keskinäistä tutustumistaan ja toimintaansa uskottavampaa lukea kuin edellisissä kirjoissa, joissa hahmot olivat alussa vielä tuntemattomia. Tarina on kehittynyt jokaisen kirjan myötä, ja on tosi kiva huomata, että se huipentuu näin hienosti. Jännitystä riittää, samoin kaikenlaisia muita tunteita, on rakkautta, riitoja, ahdistusta, epävarmuutta, iloa, odotusta ja huolta sekä riemua. Juoni pitää otteessaan, tekstiä on mukava lukea eikä kirjan toivoisi ollenkaan loppuvan, siinä tapahtuu mielenkiintoisia juttuja koko ajan.

Tämänkin kanssa kävi, kuten usein käy, niin, että päätösosan kohdalla jää kiinnostamaan, miten kaikki nyt sitten jatkuu ja mitä hahmoille nyt kuuluu. Mitään ei kuitenkaan jää liian kesken, tämä porukka on vain niin kiinnostavia hahmoja että lukisin ilomielin vaikka neljä kirjaa lisää heidän elämästään. Maan povessa tosin on tosi hyvä lopetusosa, se kutoo kolmessa edellisessä kirjassa alkaneet tarinat yhteen ja tuo tarinaan myös paljon lisää, niin, että se on ensimmäisestä sivusta viimeiselle riville kiehtova, maaginen ja otteessaan pitävä kertomus.

Suosittelen Väkiveriset-sarjaa lämpimästi, jos kiinnosta nuortenkirjallisuus, kotimainen fantasia, suomalainen mytologia, nuorisoelämä, vivahteikkaat hahmot tai ilahduttavan raikas lukukokemus niin ei muuta kuin näiden pariin.

sunnuntai 10. marraskuuta 2019

Tarpeettomia ihmisiä @ Keski-Uudenmaan Teatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos KUT!
kuvat © Sebastian Rosenberg / Kapina Oy
Näin Tarpeettomia ihmisiä-esityksen 10.11.

Kari (Jukka Peltola) on jäänyt työttömäksi ja tuskailee pitkien, tyhjien päivien aiheuttaman ahdistuksen kanssa. Hänen vaimonsa Tuula (Anna-Leena Sipilä) taas iloitsee saamastaan ylennyksestä, ja on valmis tukemaan miestään kun tällä on muuttuneessa elämäntilanteessa vaikeaa. Toisaalla Petri (Jari Vainionkukka) ihastuu Tuulan työkaveriin Sonjaan (Elina Varjomäki), mutta ei halua mennä ihastusta pidemmälle koska lentoemäntävaimo on rakas, vaikka onkin paljon poissa. Sonja taas vaikuttaa siltä, että haluaa toimia oikein tai ainakin yrittää.

Tarpeettomia ihmisiä on Reko Lundánin käsikirjoittama, ja teksti onkin todella hieno. Olen nähnyt Lundánin näytelmistä myös Aina joku eksyy-esityksen, ja se oli myös käsikirjoitukseltaan upea, ja myös hyvin esitetty. Tässä teksti nousee kuitenkin vielä seuraavalle tasolle, ja Seppo Halttusen ohjaus ja näyttelijänelikko tavoittavat loistavasti tekstin kaiken syvyyden ja intensiteetin. Parisuhdeväkivalta ei ole kevyt aihe, ja se tuodaan lavalle juuri niin raskaana ja painostavana kuin pitääkin. Jännite kasvaa hienosti, pienet jutut, ilmeet, eleet, äänenpainot ja katseet luovat tunnelmaa, ja levottomuus lisääntyy hetki hetkeltä. Tunteita tässä riittää, eikä niistä kovin moni ole iloisia. Sekä pienet ilonpilkahdukset että sitten synkät ja julmat hetket ovat tosi monipuolisia ja vivahteikkaita, esitykseen mahtuu laaja tunnekirjo ja sen on työryhmä tavoittanut kyllä erinomaisesti. Tarina on vähän kuin tuttu, lehdissä kirjoitetaan samanlaisista tilanteista ja asioista, ja samoja tekosyitä tai ihan oikeitakin syitä voi lukea keskustelupalstoilta tai ties mistä. Esitys on vuodelta 2003 mutta edelleen ihan liian ajankohtainen, ja edelleen erittäin puhutteleva ja riipaiseva.

Jukka Peltola, Anna-Leena Sipilä, Jari Vainionkukka ja Elina Varjomäki tekevät kaikki sellaista työtä että ei voi kuin ihailla. Jokainen näyttelijä löytää upeasti tavan tuoda hahmonsa lavalle, ja nelikon yhteistyö on saumatonta. Jukka Peltola on hyvin uskottava potkuistaan ahdistuneena, toimettomuuden piinaamana miehenä, joka muuttuu esityksen aikana aina vaan uhkaavammaksi ja uhkaavammaksi. Kari vaikuttaa aluksi pelästyvän käytöstään ja hän myös katuu tekemisiään, mutta sitten taas käytös riistäytyy hallinnasta eikä siinä näy kyllä katumuksen hiventäkään. Todella hieno, painostava rooli. Anna-Leena Sipilä on loputtoman ymmärtäväisenä ja miehelleen ideoita ja ratkaisuja työttömyystilanteeseen tarjoavana Tuulana huikea, hyvin monitasoinen ja tärkeä rooli ja Sipilä tuo rooliinsa loistavasti kaiken sen, mikä Tuulan tarinaa määrittää. Erittäin hyvä. Jari Vainionkukka Petrinä on mainio. Petri meinaa hukkua velvollisuuksiensa ja vapaaehtoistenkin taakkojen alle, mutta ei sitten oikein saa mitään tehtyä vaan ahdistuu, mutta ei ihan tiedä mistä. Jonkinlaisen pakokeinon ahdistuksesta tarjoaa Sonja. Elina Varjomäen Sonja tuntuu olevan hahmoista fiksuin ja oikeudenmukaisin. Sonja on suorasukainen ja usein oikeassa tai ainakin oikeilla jäljillä, ja ehkä siksi muiden näytelmän hahmojen on vähän vaikea hyväksyä hänen sanomisiaan. Vähän sellainen järjen ääni tuntuu Sonja olevan, mutta ei kuitenkaan mikään täydellinen tyyppi, vaan erehtyväinen siinä missä muutkin. Varjomäki tekee oikein hienon roolin, ja täytyy kyllä sanoa, että hän tuntuu onnistuvan roolissa kuin roolissa, aina ilo katsoa hänen työskentelyään lavalla.

Lavastus (Seppo Halttunen, Kasper Kaijanen, Jari Vainionkukka ja Elina Varjomäki) on tosi hieno, lavalle on tuotu niin Tuulan ja Karin koti, Sonjan ja Tuulan työpaikka eli Siwa ja vielä pyörävarastokin. Näyttämökuva on onnistunut, lavastus luo tunnelmaa ja antaa mainiot kehykset esityksen tapahtumille. En yleensä kauheasti pidä siitä, että kohtaukset vaihtuvat pimeän kautta, mutta tässä esityksessä nämä pimeät hetket jopa tuovat lisää arvoa esitykselle ja sen toteutukselle. Pimeys lisää painostavuutta ja tuo tunnelmaan sopivasti uhkaa, eli tässä nämä kohtausvaihdot ovat erinomaisesti toteutettu valaistuksellinen ratkaisu. Valoista vastaa siis Kalle Tahkolahti, ja hän on pimeyden lisäksi onnistunut myös eriväristen ja -kirkkauksisten valojen käytössä, hienosti onnistuu tunnelman luominen. Äänisuunnittelu on Tahkolahden ja Saku Tammisen käsialaa, ja kolahdukset ja muut äänet ovat myös omiaan vaikuttamaan tunnelmaan. Sinikka Zannonin puvustus sopii esitykseen ja hahmoille hyvin.

Hyvin raskas aihe ja painostava toteutus, mutta ei mitenkään liian sydäntä kiristävä vaan ajatuksia ja tunteita herättävä, tärkeä esitys. Loppu oli yllättävä mutta pidin siitä kyllä, samoin kun koko esityksestä. Tätä ei ole kivaa katsoa, aiheensa puolesta siis, mutta näyttelijäntyö on erinomaista ja teksti loistava, eli siitä näkökulmasta tämä on oikeinkin nautinnollinen esitys. Ja on tässä sellainen kaiken ympärillä leijaileva toivon hiven, ehkä kaikki päättyy hyvin, ehkä kaikki vielä kääntyy paremmaksi. Ja myös huumoria mahtuu mukaan. Mutta ehdottomasti yleisvireeltään rankka näytelmä, joka on toteutettu taitavasti. Käsiohjelmalle kiitosta siitä, että sieltä löytyy tahoja, joihin voi esityksen aiheen koskettaessa ottaa yhteyttä.

Teatterinna-palkinto eli äänestys kaikille teatterikatsojille

Nyt on vihdoin aika paljastaa, mitä olen vähitellen pitkin vuotta suunnitellut, eli Teatterinna-palkinto ja siihen liittyviä juttuja.

Olen muutaman vuoden aikana äänestellyt Lontoossa järjestettävien erilaisten teatteripalkintojen yleisöäänestyksissä, ja siitä sitten lähti ajatus järjestää jotain samansuuntaista myös kotimaisille esityksille. Tämä Teatterinna-palkinto on totta kai todella paljon pienempi juttu kuin Lontoon vastaavanlaiset, mutta katsotaan kuinka tästä lähdetään liikkeelle ja mitä tästä oikein tulee. Toivottavasti äänestäjiä riittää ja kilpailusta tulee jännittävä ja tiukka.

Teatterinna-palkinto tarkoittaa siis palkintoa, joka jaetaan teattereille, näyttelijöille ja esityksille. Palkinnon saajan päättää yleisö, joka saa ehdottaa omaa suosikkiaan palkinnon saajaksi, ja kolme eniten ääniä saanutta ehdotusta pääsevät mukaan äänestykseen, jossa eniten ääniä saanut ehdokas sitten valitaan voittajaksi.

Koska tämä on vasta palkinnon ensimmäinen vuosi, ei minulla ole tarjota voittajille kuin mainetta ja kunniaa sekä tietysti kunnia olla ensimmäisiä Teatterinna-palkinnon voittajia. Kaikkien ehdotuksia jättäneiden ja voittajaa äänestäneiden joukosta arvotaan kuitenkin kolme onnekasta, jotka saavat pienen teatteriaiheisen palkinnon.

Teatterinna-palkintoprosessi etenee seuraavanlaisesti: ensin jokaiseen kategoriaan saa ehdottaa mieleistään ehdokasta, sitten kolme eniten ääniä saanutta ehdotusta siirtyvät seuraavalle kierrokselle, jossa niiden joukosta äänestetään voittaja. Yksinkertaista, eikö?

Esityskategorioissa ehdotuskelpoisia ovat kaikki vuoden 2019 aikana Suomessa esitetyt musikaalit ja puhenäytelmät, eli ensi-ilta on voinut olla milloin vaan, kunhan esitystä on esitetty edes kerran vuoden 2019 aikana. Samoin näyttelijäkategorioissa ehdolle voi asettaa sellaisen näyttelijän, joka on ollut lavalla ainakin kerran vuonna 2019, ja teatterikategoriassa sellaisen teatterin, joka on esittänyt ainakin yhtä esitystä vuonna 2019. Esitykset ovat voineet olla sekä ammatti- että harrastajateattereissa, kesä- ja talvikaudella.

Ehdotusten jättäminen ajoittuu ajalle 10.11.-10.12. ja kolmen parhaan joukosta saa äänestää voittajaa välillä 15.12.-31.12. Voittajat julkaistaan sunnuntaina 5.1.2020.

Teatterinna-palkinnon kategoriat näin ensimmäisenä vuotena ovat:

Vuoden teatteri

Vuoden musikaali

Vuoden puhenäytelmä

Vuoden naisnäyttelijä

Vuoden miesnäyttelijä

Tämä jättää ulkopuolelle aika paljon erilaisia esityksiä ja muita teatterin osioita, ja olen siitä tietoinen, mutta jos ja toivottavasti kun Teatterinna-palkinnon jakamisesta tulee vuosittainen perinne, saattaa kategorioita tulla paljon lisääkin. Nyt kun tämä on kokeiluasteella ja ensimmäistä kertaa järjestettävä juttu, en halunnut ottaa äänestykseen liikaa kategorioita, vaan nämä viisi tuntuivat tärkeimmiltä.

Tästä linkistä pääset ehdottamaan omaa valintaasi jokaiseen kategoriaan. Voit asettaa ehdokkaan myös vain yhteen tai kahteen kategoriaan, jos et keksi jokaiseen kohtaan ehdotusta. 

Ehdotuksia voi jättää myös kommentilla, sähköpostilla (susannasofiasalmi (at) gmail.com), Twitterissä (@susannassofia) tai Facebookissa (Teatterinna).

Sitten ei muuta kuin jännittämään! Innolla odotan, mitä tästä tulee. Saa vinkata kavereille ja teatterista innostuneille, jotta mahdollisimman moni pääsee äänestämään jos haluaa.