tiistai 19. maaliskuuta 2019

AIKUISET

Arttu (Elias Salonen) ja Oona (Anna Airola)
kuvat © Hanna-Maria Grönlund
Yle Areenaan ilmestyi muutama päivä sitten komediasarja AIKUISET, jonka käsikirjoituksesta vastaa Anna Brotkin ja ohjauksesta Anna Dahlman. Tarinan keskiössä on Oona (Anna Airola), 24-vuotias kahvilayrittäjä Kalliosta. Yhdessä parhaan ystävänsä Artun (Elias Salonen) kanssa hän seikkailee elämässä eteenpäin päivä kerrallaan, yrittäen pohtia aikuisuutta, parisuhdetta, ihmisenä olemista, vastuuta ja elämää noin ylipäätään. Mukana pyörii Oonan on-off poikaystävä Kuisma (Mikko Kauppila), Oonan eksä Tuomas (Eppu Pastinen) ja tämän naisystävä Yola (Aksa Korttila), Oonan isä Markku (Ville Myllyrinne) sekä kahvilan vakiasiakkaita ja muuta porukkaa.

Tämäpäs oli varsin kiva sarja! Mukavaa, kesäistä tunnelmaa ja sujuvaa käsikirjoitusta, onnistunut tarina, hyvät näyttelijät ja hyvä ohjaus. Siinä selvästikin resepti toimivaan ja hauskaan sarjaan nuorista aikuisista. Varmastikin sopii kaiken ikäisille tämän katselu, minuun tämä iski, toki olenkin nuori aikuinen, eli samaa ikäryhmää sarjan hahmojen kanssa. Tunnistin muuten tämän aikuisuuskriiseilyn itsestäni, olen kuluttanut monia hetkiä aikuisuutta ja sen vastuita ja velvollisuuksia ja vapauksia ja muita juttuja miettien, varsinkin nyt kun en enää ole edes teini vaan parikymppinen. Samastuttavaa siis siltä osin, muuten näillä sarjan hahmoilla on aika erilainen elämä kuin minulla, ihan jo asuinpaikkansakin puolesta. Kun sarjassa Oonalle on kauheaa matkata Kalliosta Punavuoreen, en minä näin maalta Helsinkiin suunnatessani koskaan sen suuremmin kiinnitä kaupunginosiin huomiota. En siis osaa ajatella Helsingin eri osia tai vertailla niitä toisiinsa, mutta eipä se nyt sentään tarinan seuraamista haitannut.

Tätä oli tosi mukava katsoa. Sarjaan mahtuu kymmenen jaksoa, jotka kestävät noin 20 minuuttia, eli aika nopeasti tämän katsoo läpi jos menee samalla ajatuksella kuin minä, eli "no yks jakso vielä, ei se kestä kuin parikymmentä minuuttia...". Tosin nyt on koko sarja nautiskeltu läpi ja lisääkin olisi vielä mielellään katsellut, eli selvästi onnistunut juonen kulku ja hahmojen ja tarinan rakennus, hahmojen tarina jäi kiinnostamaan ja haluaisin tietää lisää siitä, miten heillä menee. Käsikirjoitus on hyvin luontevaa ja uskottavaa, eikä siihen ole kirjoitettu liikaa kiroilua (joka on se juttu, mihin yleensä kiinnitän huomion nuortensarjoissa ja-leffoissa) vaan kirosanat toimivat tehokeinona ja tukevat rentoa ja arkista dialogia. Kesäinen Helsinki näyttää ihastuttavalta ja sarja sai - vaikka talvi-ihminen olenkin - jo odottelemaan lämpimiä, valoisia päiviä.

Erityisesti Oonan ja Artun ystävyyden kuvaus, Oonan aikuisuuskriiseily ja olenko hyvä ihminen-pohdiskelu, Oonan ja Kuisman suhde, kahvilan väen arki, Markkuun keskittyvä juonikuvio, Kokkola-jakso ja hahmojen kasvu sarjan aikana saavat minulta kiitosta. Juoni etenee vaivattomasti ja sujuvasti, tarina ei katkea missään vaiheessa ja kokonaisuus on ehjä ja onnistunut. Hahmoista löytyy kaikenlaista porukkaa, ja monipuolinen hahmogalleria tuo sarjaan paljon hyviä hahmoja. Tässä riittää paljon kekseliäästi kirjoitettua dialogia, huumoria ja hauskoja sattumuksia, mutta kaiken taustalla ovat lopulta ihmiset ja heidän elämänsä, johon mahtuu iloa, surua, biletystä, vastuunkantoa, riitoja, ystävyyttä, rakkautta, vauhtia ja vaarallisia tilanteita ja, no, elämää.

Näyttelijät tekevät kaikki loistavaa työtä ja tuovat roolihahmoistaan esille tunnistettavia ja uskottavia juttuja. Anna Airolan Oona on hyvä suunnittelemaan, mutta huono toteuttamaan, tästä kertoo esimerkiksi se, ettei hänen kahvilallaan ole edes nimeä, vaikka se jo hetken onkin ollut pystyssä. Airolan näyttelijäntyö on luontevaa ja raikasta, hän tekee tosi onnistunutta työtä ja on selvästi saanut kiinni siitä, millainen tyyppi Oona on. Kaikki roolin yksityiskohdat ovat kohdallaan, Oonasta on helppo tunnistaa ominaisuuksia, joita kaikista ihmisistä löytyy, mutta hänessä on paljon myös sellaista, joka tekee Oonasta ainutlaatuisen. Elias Salonen on jäänyt minulle mieleen erityisesti Bonnie & Clyde-esityksestä (josta en näköjään ole paljoa tekstiä blogiin saanut aikaan), ja olikin kiva nähdä häntä nyt tässä sarjassa. Arttu vaikuttaa ihanalta tyypiltä ja tuli heti mieleen, että onpas onnekas tuo Oona kun hänellä on tuollainen bestis! Salonen on hienosti omaksunut Artun taiteellisuuden ja haaveilevan elämänasenteen, hänen roolityötään on suuri ilo katsoa ja Artusta paljastuu kivasti uusia juttuja tarinan edetessä.

Mikko Kauppila on hurmaava Kuisma, joka yrittää pysyä perässä Oonan identiteetti- ja ihmisyyspohdinnoissa. Kauppila tekee hahmostaan tosi mukavan, Kuismasta on helppo pitää ja hänen osaansa tarinassa on kiva seurata. Mainitaan vielä ainakin muutama mieleen jäänyt roolisuoritus, eli loistavaa työtä tekevä Ville Myllyrinne, kahvilan asiakkaana onnistuva Linnea Leino, Jaana Saarisen riemukas hahmo Birgitta, Artun poikaystävää Maxia näyttelevä Niklas Rautén sekä Aksa Korttilan hurmaava Yola. Hahmoja riittää vielä enemmänkin, ja jokainen pienikin sivuhahmo tukee juonen kulkua tosi hyvin, roolitus on oikein onnistunut ja kaikki näyttelijät ovat mainioita.

Oikein kiva ja raikas sarja siis! Täytynee katsella uudelleen läpi piakkoin, toimii hyvin myös kesäkaipuuseen tai silloin, kun kaipaa ystävyyssuhteen kuvaamista tai ihan vain nuoruusfiilistelyjä. Tässä toimii kaikki, niin ohjaus, käsikirjoitus, näyttelijäntyö kuin tarinakin. Erikoispisteet vielä ihanalle puvustukselle! Lämmin suositus tälle mainiolle sarjalle.

Kuisma (Mikko Kauppila) ja Oona (Anna Airola)

maanantai 18. maaliskuuta 2019

Ikitie @ Lahden kaupunginteatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Lahden kaupunginteatteri! 
kuvat © Lauri Rotko
Ikitie sai Lahden kaupunginteatterissa ensi-iltansa 23.1., minä näin sen 15.3.

Ikitiehän perustuu Antti Tuurin samannimiseen romaaniin, jonka pohjalta on tehty myös elokuva, joka sai esimerkiksi parhaan elokuvan Jussi-palkinnon. Kirjaa en ole lukenut, mutta elokuvan olen nähnyt, ja pidin siitä ihan tosi paljon. Siksipä, vaikka näyttämöversiosta olin hyvin innoissani, odotin lavalla nähtävää tarinaa vähän jännittyneenä. Vaikka toki vertailinkin näitä kahta toisiinsa, päätin jo ennen esitystä, että katson tämän ihan itsenäisenä juttuna ja yritän jättää elokuvassa tehdyt ratkaisut taka-alalle. Ikitie-leffan näkemisestä minulla sentään oli jo reilu vuosi, eli ihan tuoreessa muistissa ei se ollut.

Jussi Ketola (Jori Halttunen) muilutetaan kylän miesten voimin kotoaan kohti varmaa kuolemaa, mutta Jussipa pääsee pakoon ja karkaa Neuvosto-Karjalan puolelle. Sieltä ei sitten ihan niin helposti tullakaan takaisin Suomeen ja kotiin, vaan Jussi joutuu jäämään Neuvostoliiton puolelle. Kotiin kaipaamaan jää vaimo Sofia (Raisa Vattulainen). Petroskoissa Jussi tapaa vanhan tuttunsa Strangin (Jari-Pekka Rautiainen), rakennustyömaan johtajan Rouvisen (Tomi Enbuska) ja muita työmiehiä sekä Kallosen (Aki Raiskio), joka on jonkinlaisessa johtoasemassa ja lähettää Jussin uuden henkilöllisyyden turvin Hopea-nimiseen utopiayhteisöön. Amerikansuomalaisten asuttamassa kolhoosissa Jussin tehtävänä on kuunnella ja tarkkailla ympäristöään, jotta mahdolliset kansanviholliset löytyisivät. Siirtokunnan porukkaan kuuluvat esimerkiksi pomo Helm (Mikko Pörhölä), Hill (Mikko Jurkka), Laina (Mari Naumala) ja Ella (Raisa Vattulainen). Hopeasta löytyy myös Ira (Saana Hyvärinen), jonka kanssa Jussi asettuu asumaan. Vuodet vierivät ja uusi elämä löytyy Hopeasta, vaikka vähän väliä Jussi suunnittelee palaavansa Suomeen. Pian Stalinin vainot alkavat ja niiden vaikutus koetaan myös Hopeassa. Kaiken ympärillä häärii Kullervo (Henri Tuominen), hän vaikuttaisi olevan Jussin sisäinen ääni.

Tämähän ei ole iloinen tarina, vaikka loppu onkin onnellinen (lähinnä Jussin kannalta siis). Kuolemaa, pelkoa, synkkyyttä, vallanpitäjien painostusta, poliittisia epävarmuuksia ja kaikenlaista muuta ikävää mahtuu tarinaan vähän liikaakin, eikä katsomossa hymyilytä. Muistan, että elokuvaa oli aika epämukava katsoa vaikka se taidokkaasti olikin tehty. Niin se on näytelmäversionkin kanssa, ihmiskohtalot ja tarinan epätoivoisuus saavat vähän kiemurtelemaan penkissä. Eikö toivoa paremmasta oikeasti ole? Mahtuu mukaan myös muutamia ilon hetkiä, varsinkin Hopeassa meno yltyy välillä ihan railakkaaksikin, eikä elämä ole pelkkää pelkoa ja pimeyttä. Aika pienessä osassa ilo, rauha ja onnellisuus kuitenkin ovat. Jos en olisi nähnyt elokuvaversiota, olisi saattanut hetken kestää, että pääsen juoneen kiinni. Porukkaa on jos jonkinlaista enkä ihan heti meinannut tajuta, kuka on kukakin ja missä asemassa. Myös Kullervon hahmo herätti hämmennystä, häntä ei leffassa ollut (paitsi jos nyt muistan ihan väärin) ja ihmettelin aluksi, mihin hän nyt liittyy. Pikku hiljaa tarina lähti kuitenkin rullaamaan ja kaikki kietoutui Jussin kohtalon ympärille selvemmin. Hieman hitaasti juoni joissain kohdissa kulkee, mutta se ei suuremmin häiritse.

Lava näyttää tosi hienolta, sen avaruus ja suuruus tulee esille jollain tavalla enemmän kuin ennen, ja lavastuksen (Pekka Korpiniitty) kolkkous ja tummuus luovat näyttämölle upeita kuvia, joita Sari Salmelan pukusuunnittelu toimivasti korostaa. Ikitiessä on tosi onnistunutta tämä kaikkeen näyttämön ulkonäköön liittyvien asioiden toteuttaminen, esitys näyttää jokaisessa kohtauksessa todella hienolta ja kaikki hivelee silmää. Hanna Kirjavaisen ohjaus tuo tapahtumat kaiken keskiöön, ihmisten tarinat kietoutuvat toisiinsa ja esitys pitää yleisön otteessaan. Tarinasta on nostettu esiin tärkeimpiä teemoja, ja varsinkin tykkäsin Kullervon roolista tarinassa, vaikka en ehkä sen ideaa nyt täysin käsittänytkään. Koko ajan taustalla häilyvä hahmo tuo esiin mielipiteensä tapahtumien kulusta ja se toimii hyvin. Koskettavia kohtauksia mahtuu tähän surkeaan tarinaan vaikka kuinka monta, niistä sydäntä särkevät eniten Paulin (Jami Hatara / Ilmari Ryymin) kuolema, Rouvisen raahaaminen pois kuulusteluista, Jussin ja Sofian kohtaaminen kaikkien vuosien jälkeen, metalliseinän edessä värjöttelevät miehet ja teloitusta odottava ihmisjoukko.

Näyttelijät tekevät valtavan taitavaa työtä, tässä on monta vahvaa roolisuoritusta ja koko jengi luo Hopean väen, Petroskoin tyypit, muiluttajat ja muun porukan lavalle elävästi ja uskottavasti. Jori Halttusen Jussi on huikean hyvä, ja hänen rauhallisuutensa ja arvonsa säilyvät kirkkaina vaikeiden aikojen läpi. Halttunen tekee vakaata työtä, Jussista muodostuu kokonaisvaltainen kuva, jonka perusteella hänen tarinaansa seuraa tarkasti ja kiinnostuneena, kaikki Jussin tielle sattuvat vastoinkäymiset koskettavat myös katsomossa. Aki Raiskion Kallonen on loistavasti rakennettu hahmo, onpas intensiivistä tekemistä ja upeaa läsnäoloa. Jari-Pekka Rautiaisen Strang on miellyttävä hahmo, Rautiainen tekee hyvää työtä jokaisessa kohtauksessa, jossa hän on mukana. Saana Hyvärinen on hurmaava Ira, hän on itsenäisen ja vahvan oloinen tyyppi, jonka murtaa vasta oman lapsen kuolema. Hyvärinen tekee hienon roolin. Henri Tuomisen Kullervo on ehkä kaikista suurin suosikkini, vaikka olin aluksi aika epäileväinen koko hahmon suhteen. Tuominen on ihan mahtava! Kullervo on juonittelevan, salaperäisen ja ilkikurisen oloinen heppu, joka pyörii lavalla reippaasti ja tekee vaikutuksen. Mainitaan vielä Marko Nurmi Rinta-Nisulana, Tomi Enbuska Rouvalina, Mari Naumala sekä myyjänä että Lainana ja Mikko Jurkka Hillinä.

Kokonaisuutena tämä jätti ehkä kaipaamaan vähän tiiviimpää toteutusta. Esityksen ainoa miinus on osittainen hitaus, muuten se on juuri niin epätoivoinen ja synkkä kuin pohjalla oleva tarinakin. Kaikki teatterin osa-alueet ovat tehneet hyvää työtä, varsinkin lavastus ja näyttelijäntyö nousevat kirkkaimmiksi onnistumisiksi. Katsomossa tulee surkea olo, kun lavalla nähtävien hahmojen tarinat kääntyvät aina vain ikävämpään suuntaan. Ei tätä silti liian kauheaa tai epämukavaa ole katsoa, vaan hienosti kerrottu tarina pitää otteessaan ja jättää miettimään historiaa ja esityksen (ja romaanin) taustalla vaikuttaneita tapahtumia. Vaikuttava ja iso esitys, joka kutoo vuosien varrelle levittyvät tapahtumat yhteen lujasti. Ikitie on hieno kokemus, se tuo tarinan lähelle katsojaa eikä pelkää näyttää kurjuuden kauheimpia puolia.

sunnuntai 17. maaliskuuta 2019

Yksinäisten kaupunki @ Musiikkiteatteri Kapsäkki

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos Kapsäkki!
kuvat Laura Reunanen
Yksinäisten kaupunki sai ensi-iltansa Musiikkiteatteri Kapsäkissä 13.3.

Yksinäisyys on Suomessa(kin) iso ongelma, kaikista ikäryhmistä löytyy ihmisiä, jotka kokevat olonsa yksinäiseksi, syrjäytyneeksi, hylätyksi tai merkityksettömäksi. Yksinäisten kaupunki maalaa kuvia näistä ihmisistä, tilanteista ja hetkistä, jolloin yksinäisyys valtaa mielen ja arjen. Kohtauksissa käydään läpi esimerkiksi kassaneidin, nuoren lesken, baarissa notkuvan miehen, urallaan etenevän naisen, laulajan, erään perheen ja yksinään tietokoneen äärellä istuvan miehen elämää. Kaiken läpi soljuu musiikki, joka synkkyyden ja yksinäisyyden lisäksi valaa toivoa ja lupausta paremmasta tulevaisuudesta.

Eppu Nuotion kirjoittamassa, Jukka Nykäsen säveltämässä ja Kurt Nuotion ohjaamassa Yksinäisten kaupungissa lavalla on neljä näyttelijää, Emmi Hatjasalo, Ari-Matti Hedman, Mikael Saari ja Veera Railio. Musiikista vastaavat Nykänen (piano), Siljamari Heikinheimo (viulu) ja Senja Rummukainen (sello). Varsinaista tarinaa tai juonta ei ole, vaan esitys rakentuu kohtauksista, joissa nähdään kurkistuksia ihmisten elämään. Eppu Nuotion tekstit tuovat katsojien eteen tarinoita tavallisista ihmisistä, nuorista ja vanhoista, erilaisista elämäntilanteista ja elämistä, ihmisistä, joita yhdistää yksinäisyys. Kerronta on herkkää ja koko ajan vallitsee sellainen mukavan rauhallinen tunnelma. Esitykseen mahtuu paljon tunteita, joita käsitellään hienostuneesti, mutta turhaa varovaisuutta pelkäämättä.

Alussa näyttämölle heijastetaan faktoja yksinäisyydestä, erityisesti jäi ajatuksia herättämään se, että kaikista yksinäisin ikäryhmä on 18-24-vuotiaat. Minun ikäluokkaani siis. Tämä sai ajattelemaan ja pohtimaan, toki tiesin ja olen lukenutkin lehtijuttuja yksinäisistä nuorista aikuisista, mutta en ole ajatellut, että he ovat niitä kaikista yksinäisimpiä. En sitten tiedä, minkä ikäryhmän ajattelin nuoria yksinäisemmäksi. Myös yksinäisyyden vaikutus ennenaikaiseen kuolemaan tuli ilmi, samoin se, että yksinäisyyttä kokevat jossain vaiheessa elämäänsä lähes kaikki, ja muutama muukin tieto. 

Esitys kulkee Nykäsen upean, koskettavan ja ilahduttavan kauniin musiikin sekä Eppu Nuotion sujuvan tekstin säestämänä ja tukemana eteenpäin hienovaraisesti ja vaivattomasti. Kohtaukset seuraavat toisiaan hyvällä tahdilla, koko ajan tapahtuu, mutta kiirettä ei pidetä. Nykäsen musiikki soi pianon ja varsinkin sellon ja viulun (ihanaa, rakastan jousisoittimia!) voimin vahvana ja komeana, sävellyksissä kaikuu niin toivo, toivottomuus, ilo kuin surukin. Eppu Nuotion teksteissä riittää kekseliäisyyttä ja taitavaa sanojen käyttöä, ja Kurt Nuotion ohjaus kutoo kaiken toimivaksi paketiksi, jossa palikat loksahtavat kohdalleen ja hieno katsomiskokemus on taattu. Läpisävelletyn teoksen kantava voima on musiikki, jota teksti, näyttelijät, ohjaus, näyttämökuva ja kaikki muu tukevat toimivalla tavalla.

Näyttelijänelikko tekee luontevaa työtä ja laulaa upeasti. Varsinkin Emmi Hatjasalon kaunis ääni jäi mieleen, ja laulun lisäksi häneltä sujuu koskettava ja tarkka näyttelijäntyö. Kassan työstä kertovassa kohtauksessa Hatjasalo onnistuu varsinkin erinomaisesti, tuli muuten oma kahden kuukauden kassatyöpätkäni elävästi mieleen. Mikael Saari on porukasta ainoa, jonka olen aikaisemmin nähnyt lavalla, ja hän tekee yhtä upeaa työtä kuin aina ennenkin, ja laulu on hienoa kuultavaa. Saaren hahmoista ajatuksiin jäi varsinkin baarissa keskustelukumppania etsiskelevä tyyppi sekä tietokoneen ääresssä laulava mies. Ari-Matti Hedmanin työskentely on varmaa ja etenkin laulajahahmon keikkaa oli katsomossa kiva seurata. Hilpeyttä aiheutti myös orkesterin nimi, mikähän se nyt olikaan. Tyrisevät Jyräykset tai jotain sinne päin. Veera Railiolla on kaunis ääni ja hän tekee yksityiskohtaista roolityötä, nuori leski joka kaipailee aviomiestään koskettaa erityisesti. Hienosti tekevät näyttelijät yhteistyötä sekä yksilökohtauksia ja laulavat myös hyvin yhteen.

Yksinäisten kaupunki on hieno ja kaunis esitys, joka yhdistää taitavan näyttelijäntyön, ihastuttavan musiikin, erinomaisen tekstin ja tärkeän aiheen kokonaisuudeksi, jonka katsomisesta nauttii ja joka aiheestaa huolimatta sisältää sekä pimeyttä että toiveikasta valoa.

Puhallus @ Lahden kaupunginteatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Lahden kaupunginteatteri!
kuvat © Aki Loponen
Puhallus oli Lahdessa ensi-illassa jo viime vuoden lokakuussa, mutta sen katsominen vain siirtyi ja kesti, kunnes vihdoin eilen suunnattiin isäni kanssa katsomoon nauttimaan huijaritarinasta. Vielä on kolme esitystä jäljellä, eli muutkin myöhäiset ehtivät katsomoon!

Nuori toimittaja (Mari Naumala) kirjoittaa juttua suuresta huijauksesta nimensä salaisuutena pitävän rouvan (Lumikki Väinämö) kertoman perusteella. Lehtijutun pohjalle kerrotaan tarinaa Johnny Hookerista (Tomi Enbuska), joka huijaa kumppaneidensa Erien (Timo Välisaari) ja Lutherin (Jori Halttunen) kanssa pikkusummia sieltä täältä, kunnes käsissä on äkkiä vähän isompi summa. Luther ilmoittaa jäävänsä huijaushommista eläkkeelle, ja lähettää Hookerin etsimään peluria, joka voi opettaa hänelle huijaamisesta kaiken. Kolmikon huijaama reilu rahasumma osoittautuu mafiarahaksi, ja pian sekä mafia että poliisi ovat miesten perässä. Luther jää heidän kynsiinsä ja heittää henkensä, ja Hooker pakenee Chigagoon, josta etsii käsiinsä Lutherin mainitseman mestarihuijarin. Henry Gondorff (Tapani Kalliomäki) osoittautuu vähän erilaiseksi kuin Hooker ajatteli, mutta joka tapauksessa kaksikko alkaa suunnittelemaan suurta puhallusta, huijausta, jonka kohteena on Doyle Lonnegan (Aki Raiskio), mies, joka on vastuussa Lutherin kuolemasta.

Minulla ei ollut ennen esitystä mitään käsitystä siitä, mikä on tarinan idea. Huijarikomediaksi Puhallusta sanotaan teatterin nettisivuilla ja sellainenhan se onkin, mutta en osannut odottaa oikeastaan mitään, mitä lavalla tapahtui. Käsiohjelmasta löytyy tietoa huijareista, huijaamisesta, 1930-luvun lamasta ja 30-luvun muodista, joten niiden perusteella esityksen maailmasta muodostui vähän kuvaa ennen katsomoon astumista. Tykkäsin esityksestä tosi paljon ja moitin itseäni siitä, etten mennyt aiemmin katsomaan, olisin nimittäin mielelläni katsonut tämän useampaankin kertaan, niin sujuva ja tyylipuhdas huijaritarina Puhallus on. Suosittelen siis suuntaamaan katsomoon ennen kuin esityskausi loppuu, 6.4. on viimeinen esitys. 

Tommi Kainulainen vastaa sekä suomennoksesta että ohjauksesta, ja molemmat osa-alueet on toteutettu mainiosti. Juoni kulkee eteenpäin sujuvasti, huijaukset kietoutuvat toisiinsa ja tarina rakentuu hienosti taso tasolta, kunnes katsomossakaan ei enää ole varma, kuka huijaa ketäkin ja onnistuuko suuri huijaus. Ohjauksessa on paljon toimivia pieniä yksityiskohtia ja tarinaan mahtuu vaikka kuinka monta hienoa kohtausta. Puhallus on tosi hyvä huijaritarina, tosin en ole niitä kovin montaa nähnyt, mutta tällaiset rikostarinat ovat kyllä mieleeni. Esitys on yllätyksellinen ja jännite säilyy koko ajan, hienovaraista ja tyylikästä tarinan kerrontaa ja toteutusta. Upea 1930-luvun mukainen lavastus (Pekka Korpiniitty) ja puvustus (Ulla-Maija Peltola) luovat hienot raamit Puhalluksen tapahtumille. Erityismaininta sille, että laukauksista syntyi pölypilviä luotien osuessa seiniin.

Varsinkin toisella puoliajalla tahti kiihtyy ja jännitys kasvaa, kun suuren huijauksen päivä lähenee. Vaihdoimme istumapaikkaa riviltä yksitoista eturiviin väliajan jälkeen, ja siitä olikin aitiopaikat seurata tapahtumien etenemistä. Näyttelijöiden työskentely ja taidokkaan huijauksen punoutuminen pitävät yleisön tarkkaavaisena koko ajan, ja erityisesti pelikohtaukset ja laukkakilpailujen seuraaminen rahojen ollessa pelissä nostattavat sykettä sopivasti. Nämä huijauksen keskipisteessä, tyhjästä pystytetyssä pelipaikassa, tapahtuvat pelikohtaukset ovat esityksen parasta antia. Minä tykästyin varsinkin Hookerin tarinan seuraamiseen, Hookerin ja Gondorffin välisiin kohtauksiin, huijauksesta kirjoitettavan lehtijutun tekemiseen, junassa pelattuun korttipeliin ja tarinaan kokonaisuutena.

Tomi Enbuska on loistava Hooker, hän tekee tarkkaa roolityötä ja tuo hahmoonsa paljon harkittuja yksityiskohtia ja vivahteita. Hooker vaikuttaa aika taitavalta huijarilta, ja varsinkin nopealta oppimaan, ja hän pystyy ihailtavan kylmäpäisesti suunnittelemaan huijausta, vaikka petkutuksen kohteena onkin mies, jonka takia hänen mentorinsa Luther on kuollut. Enbuskan tekemistä lavalla on hienoa seurata, hän toimii luontevasti niin yksilö- kuin ryhmäkohtauksissa ja kaikki ilmeet ja eleet ovat kohdillaan. Varsinkin Enbuskan ja Tapio Kalliomäen yhteistyötä on mukava katsoa, he ovat oikein hyvä huijarin oppipoika ja huijari-kaksikko. Kalliomäki tekee hyvää työtä Henrynä, hänellä vaikuttaa aluksi olevan parhaat huijauspäivät jo takanaan, kunnes Hooker ilmestyy paikalle ja ehdottaa suurta keikkaa. Kalliomäen Henry on hauska tyyppi, hän on itsevarma ja huolettoman oloinen, mutta myös järkevä ja mukava mies. Aki Raiskio on erinomainen Lonnegan, hän tekee roolin vakuuttavasti ja sujuvasti. Lonnegan on heti valmiina tarttumaan syöttiin, kun Hooker huijaa hänet mukaan pelaamaan hevosveikkauksia. Lonnegan on hyvin itsevarma hänkin, mutta tyyneys alkaa karista, kun mies tajuaa, että häntä on huijattu moneen otteeseen.

Mainitaan vielä muutama tyyppi. Jari-Pekka Rautiainen Kid Twistinä oli mainio, Rautiainen tekee oikein hyvää työtä ja hänen roolityötään on kiva katsoa. Mikko Jurkka Snyder-nimisenä poliisina jäi myös mieleen, hän on kovasti Hookerin perässä ja saakin tämän lopulta kiinni, mutta asiat eivät ihan mene niin kuin Snyder suunnitteli. Timo Välisaaren Eriestä tykkäsin kovasti, mukava rooli tämä. Henri Tuominen etsivä Polkina sekä Laura Huhtamaa Billienä tekivät myös onnistunutta työtä. Anna-Sofia Tuomisen Loretta oli hyvä hahmo myös, nainen ei ole ihan sitä miltä vaikuttaa ja Hookerilla meinaa käydä vähän huonosti tämän kanssa. Monella näyttelijällä on kaksi tai kolme roolia, ja he suoriutuvat jokaisesta hahmostaan oiken sujuvasti. Koko porukka tekee vakaata työtä ja takaa katsojille onnistuneen huijauskokemuksen. Kaikki ovat sopivan epäilyttäviä, yhdestäkään hahmosta ei voi ihan varmasti tietää, ovatko hänen aikeensa hyvät vai pahat.

Tämä oli ihan mahtava! Olen näin päivä esityksen jälkeen edelleen ihan innoissani kaikesta, mitä lavalla tapahtui. Onneksi siis ehdin kuitenkin tämän näkemään, vaikka sitten melkein viimeisessä näytöksessä. Ja mikä parasta, porukka näytti lavalla siltä, että tätä oli kiva tehdä. Kiitokset työryhmälle, olipas hauskaa!

perjantai 8. maaliskuuta 2019

Yhdestoista hetki @ Kansallisteatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Kansallisteatteri!
kuvat © Mitro Härkönen
Yhdestoista hetki - varietee rahasta, vallasta ja demokratiasta, sai ensi-iltansa Kansallisteatterissa 6.3.

Yhdestoista hetki on tarina demokratiasta, yhdessä elämisen tavasta, joka on katoamassa ulottuviltamme juuri, kun olimme alkaneet pitää sitä itsestään selvänä. Se on esitys tästä ajasta, mutta myös tulevaisuudesta – kertomus meistä, ja siitä, kuinka meille käy. Kansainvälisten tutkimusten mukaan demokratia on vähenemässä myös siellä, missä se on perinteisesti ollut vahvimmillaan – Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Mihin tarvitaan demokratiaa, jos kaikki päätökset tehdään markkinoilla? Mitä jää jäljelle kansanvallasta, kun toisaalla on nouseva äärioikeisto ja toisaalla globaalien rahoitusmarkkinoiden sanelema politiikka? Kuinka olemme päätyneet elämään maailmassa, jossa meillä ei ole varaa pitää huolta heikoimmista tai suojella ympäristöämme tuholta?

Politiikka (tai myöskään raha tai valta näin valtiollisesta näkökulmasta) ei todellakaan ole mikään suosikkiaiheeni, en ole ikinä ollut kovin kiinnostunut mistään siihen liittyvästä, kaikki vaalitentit ja muut sellaiset saavat myös kääntämään television äkkiä toiselle kanavalle. Olin siis aika epäileväinen esityksen suhteen ennen katsomoon astumista. Toki esitys minua kiinnosti, tästä on ennakkoesitysten perusteella ollut paljon kehuja sosiaalisessa mediassa ja jo Kansallisteatterin kevään ohjelmiston esittelyssä esityspätkä sai minut ajattelemaan, että tätä ei todellakaan kannata missata. Ei siis muuta kuin suunta Helsinkiin ja kakkosriville vaalikevään uutuutta katsomaan. Tämä on muuten ajankohtainen esitys, ja ihan viimeiseen hetkeen asti kerätty materiaalia, tuoreimmat esityksen teossa lähteenä käytetyt jutut ovat helmikuulta 2019. Ja toki näin vaalien alla ja aikana Yhdestoista hetki iskee juuri siihen, mihin pitääkin. Se herättää keskustelua edellisestä hallituskaudesta ja tulevista valinnoista, tämä kannattaakin käydä katsomassa mieluusti ennen vaaleja, saattaa aueta aika montakin näkökulmaa siihen, mitä puoluetta tai ehdokasta tai ajatusmaailmaa haluaa kannattaa.

Äänisuunnittelulle (Esa Mattila, saliäänisuunnittelu Sakari Kiiski) kehuja, vaikuttavaa ja onnistunuttta äänen käyttöä, samoin valosuunnittelu (Ville Toikka) on hienoa. Lavastus (Kati Lukka) taipuu yllättävänkin moneen, ja näyttää sopivan kolkolta näihin talouteen ja politiikkaan sukeltaviin aiheisiin. Tai en minä tiedä, ovatko talous- ja politiikkahommat kolkkoja, mutta ainakin tässä esityksessä lavastuksen tunnelma luo hienot raamit esityksen aiheille ja niiden käsittelylle. Livevideokuvaa tässä käytetään mainiolla tavalla, en ole Suomessa ennen nähnyt ainakaan näin laajassa mittakaavassa livekuvaa, videokuvaa on kyllä ennenkin ollut. Bat Out of Hell-esityksessä oli Lontoossa livevideota, ja se teki silloin vaikutuksen, eikä Kansallisteatterin lavalla kalveta Lontoon videoinnille yhtään. Videosuunnittelu on Paula Lehtosen ja livekuvasuunnittelu Ida Järvisen, livekuvaajina ovat Ida Järvinen, Kalle Mäkelä ja Markus Schaffer. Heidän työskentelyään on kiinnostava seurata ja välillä katse unohtuu kameroihin, vaikka näyttelijät siirtyvät jo seuraavaan kohtaukseen. Hienoa lähikuvan käyttöä ja videot antavat katsojille hyvän mahdollisuuden nähdä hahmojen ilmeet ja reaktiot läheltä. Kakkosrivillä tulee tosin aika niska kenossa tuijotettua videoita ja tekstejä, eli vähän kauempana lavasta olisi ehkä parempi istua.


Välillä häiritsee se, kun taustalle lähes jatkuvasti heijastetaan tekstiä, josta osa jää pakostakin lukematta, ainakaan minä en ehtinyt jokaista faktaa tai käännöstä lukemaan. Toki asiaa tulee niin paljon, ettei muutaman pointin lukematta jääminen kokonaisuutta haittaa, minä vain yleensä yritän saada kaiken mahdollisen teksin luettua, eli vähän ärsytti jos jäi pari sanaa näkemättä. Hahmojen nimien alla oli myös heidän ensimmäisillä puhumiskerroillaan myös titteli tai ammatti tai työpaikka, mutta ne olisivat voineet lukea siinä koko ajan, porukkaa kun on lavalla aika runsaasti, niin välillä unohtaa, kuka oli kuka. Tosin nämä ihmiset ovat kaikki oikeasta elämästä, eli suurin osa heistä pitäisi luultavasti tietää. Ja tiesinhän minä sentään lähes kaikki, vaikka muutama nimi olikin vieras. Osa repliikeistä kuulosti myös tutuilta, eli muutama lause on haastatteluista ja keskusteluohjelmista jäänyt muistiin, vaikka en niitä katsokaan. Tässä on ilmeisesti kaikki tai lähes kaikki repliikit poimittu kansanedustajien ja muun porukan puheista, haastatteluista ja muualta. Aitoja puheenvuoroja siis lavalla.

Näyttelijöillä on kaikilla monta roolia, ja he saavat kaikkiin hahmoihinsa ilahduttavan erilaisen lähestymistavan, aina kyllä erottaa, kun sama tyyppi tulee lavalle eri hahmossa. Mieleen jäivät erityisesti Timo Tuomisen Thomas Piketty, Cécile Orblinin Emma Kari ja Jussi Halla-aho, Vesa Vierikon Björn Wahlroos, Katariina Kaitueen Outi Alanko-Kahiluoto, Antti Pääkkösen Mauri Pekkarinen ja Annika Poijärvi kaikesta lavalla tekemisestä. Koko porukan työskentely on taitavaa, ja vaikka lavalla on monesti paljon porukkaa kerralla, kaikkiin on jotenkin helppo keskittyä samaan aikaan, eikä tunnu siltä, että "ai nyt nuo tekivät tuolla jotain enkä nähnyt, kun katsoin näitä muita". Varsin komeita laulukohtauksia mahtuu mukaan mukavasti, Samuli Laihon säestyksellä esimerkiksi Bad Moon Rising kajahtaa upeasti ja voisin katsoa esityksen uudestaan ihan vain siksi, että pääsisin nauttimaan laulukohtauksista uudelleen. Hienoa kuunneltavaa!

Tästä tuli mieleen monta sellaista juttua, jota lukiossa käytiin yhteiskuntaopin sekä filosofian tunneilla läpi. Vaikka viimeisestä yh-tunnista ja filosofian kertauksista alkaa olla jo kohta kaksi vuotta aikaa, ovat opettajat ilmeisesti saaneet tärkeimmät asiat jäämään aivoihini talteen. Yhdestoista hetki oli loistava kertaus kaikesta siitä, mitä liittyy valtioon, rahaan, demokratiaan, valtaan, hallitsemiseen ja päätöksentekoon. Dokumentaarinen teatteri ei ole minulle kovin tuttua, en ole itse asiassa tainnut käydä katsomassa yhtään esitystä, joka olisi rinnastettavissa tähän. Pari tosielämään pohjaavaa esitystä olen nähnyt, mutta ne eivät ole kertoneet asioista näin informatiivisesti ja faktoihin pohjautuen kuin Yhdestoista hetki. Valtava työ on varmasti ollut materiaalin kokoamisessa ja kaikkien kaavioiden ja dokumenttien etsimisessä. Lopputulos kyllä vaikuttaa olevan kaiken valmistelun arvoinen, Yhdestoista hetki on upeasti onnistunut katsaus, tai oikeastaan enemmänkin syväluotaava sukellus maailmaan, tai siis yhteen sen osa-alueista. Esitys herättää valtavasti sekä ajatuksia että myös kysymyksiä. Leikkaukset, kansanedustajien kokoukset, perustuslaki, ilmastonmuutos, heikommista huolehtiminen, raha ja sen puute ja ylimääräisyys sekä itse asiassa kaikki esityksen aiheet ovat sellaisia, joista jokaisella on olemassa joku mielipide, kiinnostaa asia tai ei. Tästä syystä luulen, että Yhdestoista hetki antaa kaikille katsojille jotain, ja siksipä suosittelenkin sitä kaikille.

sunnuntai 3. maaliskuuta 2019

POE! - Edgar Allan and the Psychobilly Ravens @ Riihimäen Teatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Riihimäen Teatteri!
kuvat Aki Loponen / Pictuner Oy
POE! - Edgar Allan and the Psychobilly Ravens-esityksen ensi-iltaa juhlittiin eilen, 2.3.

Esitys perustuu Edgar Allan Poen teksteihin, niistä tunnetuin lienee Korppi-runo vuodelta 1845. Minä en ollut edes sitä lukenut, enkä mitään muitakaan Poen tekstejä, vaikka hänen nimensä sentään tiesin ja yhdistin sen kauhukertomuksiin ja jännitystarinoihin. Korppi-runon tiesin myös nimeltä. POE! on Näyttämö 3T:n, Rihimäen teatterin ja Tanssiteatteri Minimin yhteistuotanto, joka yhdistelee draamallisia tilanteita, musiikkia ja liikettä. Lavalla ovat Juha Ekola, Noomi Forslund, Ismo Laakso, Katja Peacock ja Liisa Ruuskanen.

Tämä oli varsin mielenkiintoinen juttu. Etukäteen en osannut odottaa oikein mitään, mutta en ainakaan tällaista menoa. POE! on valtavan hieno ja kiehtova, mutta alussa tuntui, etten saanut siitä minkäänlaista otetta. Pikku hiljaa upeat näyttämökuvat ja salaperäinen tunnelma kuitenkin voittivat minut puolelleen ja tätä oli mukava katsoa, esitys on ainutlaatuinen ja vaikuttava, se hämmentää ja ihmetyttää, mutta valloittaa ja vaikuttaa myös. Lava näyttää tosi hyvältä, videokuvat, valot, esiintyjien asennot, liike, puvustus, lavastus ja kaikki yksityiskohdat yhdistyvät onnistuneesti ja esityksen visuaalinen ilme tekee ison vaikutuksen. Samoin äänisuunnittelu, musiikki ja varsinkin laulut ovat mainioita.

Esiintyjät ovat oikein taitavia, heidän läsnäolonsa tukee esityksen tunnelmaa ja Poen tekstien inspiroimat tilanteet heräävät lavalla eloon hienosti. Porukka pelaa hyvin yhteen ja jokainen erottuu edukseen, esiintyjäviisikko ottaa lavan haltuun varmalla tavalla. Esityksen pohjalla on käytetty yhdeksää Poen tarinaa, joista tykkäsin erityisesti Ovaali muotokuva, A Dream ja Usherin talon tuho-tarinoista, ne olivat kaikki kauniita mutta karmivia. Myös alun Kuilu ja heiluri oli hyvä, Keijun saari sen sijaan oli kaikista kauhein, siitä en niin pitänyt, jotenkin surulliselta kuulosti tarinan keijun kohtalo. Kaikki nämä teksteihin perustuvat kohtaukset ovat omanlaisiaan, mutta silti osa kokonaisuutta, ja ne nivoutuvat yhteen sujuvasti.

Esityksessä käytetään suomea ja englantia, jälkimmäistä ehkä vähän liikaa. Englanniksi esitetyistä hetkistä heijastetaan kyllä seinälle suomeksikin osia, mutta vähän menee silti ohi, varsinkin kun kieli on runomitassa ja vanhaa englantia. Lauluissa kyllä englanti toimii tosi hyvin, ja kyllä sitä puhuttunakin kuuntelee. Ehkä jos Poen tekstit olisivat etukäteen olleet tutumpia, olisi englanniksikin ollut helpompi seurata. Muutenkin esityksestä olisin varmasti saanut enemmän irti, jos olisin joskus lukenut näitä Poen runoja tai novelleja, nyt lavalla näkyi paljon kiinnostavia ja karmivia tarinoita, mutta yhdestäkään en tiennyt etukäteen mitään. Nyt tosin kiinnostaa lukea alkuperäistekstejä, eli esityksen innostamana saatan sukeltaa Poen kirjoitusten maailmaan ihan pian.

Tykkäsin esityksestä alkukankeuden jälkeen, ja tästä jäi paljon hyvää mieleen (ja myös muutama kuva kännykkään, esityksestä saa nimittäin ottaa kuvia ilman salamaa!). POE!:n toteutustyyli on sellainen, ettei se lähtökohtaisesti iske minuun niin vahvasti kuin perinteisempi musiikkiteatteri, mutta uutta ja ihmeellistä on aina kiva nähdä ja tämä oli kyllä tosi mielenkiintoisesti toteutettu, hypnoottinen matka Poen tarinoiden pariin. Hypnoottinen on ehkä muutenkin paras sana kuvaamaan POE!-esitystä kokonaisuutena, sillä esitys ottaa katsojan tiukasti syleilyynsä eikä päästä irti ennen kuin kaikki tarinat on kerrottu, laulut laulettu ja kohtaukset nähty. Ja koko ajan vallitsee unenomainen, kiehtova ja mystinen tunnelma. Intensiivinen ja vahva esitys, joka teki vaikutuksen. Sellainen POE! - Edgar Allan and the Psychobilly Ravens on.

perjantai 1. maaliskuuta 2019

Seksimusikaali @ Teatteri Vanha Juko

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Vanha Juko!
kuvat © Mitro Härkönen
Seksimusikaali sai ensi-iltansa Teatteri Vanha Jukossa 21.2.

Nainen (Minja Koski) ja Mies (Miiko Toiviainen) juhlivat parisuhteensa vuosipäivää sydänkorteilla, yllätyslahjoilla, kiitospuheilla ja romanttisilla some-päivityksillä. Heillä on onnistunut parisuhde, ja he ovat onnistunut pari. Mutta jokin on vialla, kun Miehen verenpaine on koholla. Googlesta löytyy tieto, että huono parisuhde saa verenpaineen nousemaan. Mutta eihän se nyt voi olla kyseessä, sillä kaikki on hyvin, paremmin kuin hyvin. Couple Goals-niminen sovellus mainostaa tv:ssä onnellista parisuhdetta ja se ladataan. Sovellus analysoi ongelmaksi sen, että suhteessa ei ole seksiä. Mies ja Nainen toteavat kauhukseen, että näinhän se on. Ovatko he sitten ollenkaan parisuhteessa, kun Couple Goals toistaa toistamasta päästyään, että parisuhde ilman seksiä ei ole parisuhde, vaan ystävyyssuhde. Eihän se nyt niin voi olla, kyllähän he nyt yhdessä ovat. Couple Goalsin vinkeillä suunnataan kohti seksielämää ja sille raivataan kalenterista tilaa, mutta harjoitukset (esileikki, penetraatio ja kliimaksi ovat harjoitusaskeleet) aiheuttavat hankaluuksia sekä Naiselle että Miehelle. Lopulta päädytään kuitenkin vähän yllättävään ratkaisuun, jolla verenpaine sitten lähteekin laskuun.

Tämä kuulosti etukäteen oikein raikkaalta ja kiinnostavalta musikaalikokemukselta, ja sellainen se olikin. Tosi hyväntuulinen ja hauska meno heti alusta asti, sellaista suloista parisuhde-elämää ja aikamoinen couple goals tuntuvat näytelmän Mies ja Nainen olevan. Ainakin kunnes tämä heidän parisuhteensa ongelma eli seksin puute paljastuu, siinä vaiheessa meinaa kaksikkoa alkaa ärsyttämään, varsinkin kun joku puhelinsovellus nyt heidän parisuhdettaan epäilee ja arvostelee. Esityksen on käsikirjoittanut Aino Pennanen, joka vastaa myös laulujen sanoista. Sujuvaa tekstiä, arjen hauskuudet ja romantiikka ja ongelmat ja ylipäätään kahden ihmisen elämän jutut tuntuvat uskottavilta ja esitys kulkee toimivan tekstin tukemana hienosti, ohjaus on myös siis onnistunut mainiosti. Ohjaaja on Riikka Oksanen ja sävellyksistä vastaavat Jussi-Pekka Parviainen ja Minja Koski.

Miiko Toiviaisen olen nähnyt lavalla monesti, Minja Kosken myös, mutta vain konserteissa, en näyttelemässä (jos en nyt ihan väärin muista). Toiviainen on ehtinyt jo tehdä vaikutuksen montakin kertaa, hänellä on ollut loistavia roolihahmoja ja hänen työskentelyään lavalla on ilo seurata. Niin tässäkin, Toiviainen tavoittaa hahmonsa ytimen onnistuneesti ja tekeminen lavalla on luontevaa. Koski on erinomainen, tiesin että häneltä sujuu laulu, mutta näytteleminen on mainiota myös. Hän ja Toiviainen pelaavat hyvin yhteen ja ovat uskottava pariskunta, ja lauluissa heiltä sujuvat sekä duetot että soolohetket. Seksiharjoituksia tehdessä varsinkin laulu erilaisista esileikkiasennoista aiheutti katsomossa huomattavan määrän naurua, ja sänkypuuhat herättivät hilpeyttä läpi shown.

Musiikki on oikein kivaa, varsinkin Sinkkuna on kamalaa ja Seksin valtakunta olivat ilahduttavia biisejä, jotenkin tosi rento, hauska ja toimiva toteutustyyli niin sävellyksen kuin sanoituksen tasolla. Ja tämä tulee esiin kaikissa kappaleissa, ei vain näissä kahdessa. Myös Ravintopommi on melkoisen hauska biisi. Musiikki on mukavaa kuunneltavaa, ja nostaa kyllä hymyn huulille. Samoin esityksen alkupuoli, tai siis koko esitys, mutta varsinkin alussa meno on niin söpöä ja romanttista ja ihanaa, että sitä ei voi olla seuraamatta muuten kuin suu korvissa. Lopussa mukaan tulee vähän harmillisempia juttuja, kun Mies ja Nainen pohtivat parisuhdettaan, sen ongelmia, seksin puutetta ja seksiharjoitusten sujumista, mutta ei tässä kovin synkkiä sävyjä ole, vaan huumoria riittää ja katsomossa viihtyy mainiosti. Ajatuksia toki herää, ja niin pitääkin.

Seksimusikaali on iloinen ja hauska, sujuva esitys, joka käsittelee parisuhdetta, seksiä ja sitä, miten niistä kirjoitetaan mediassa nykyään. Katsomossa aika kuluu kuin siivillä ja suu pysyy hymyssä läpi musikaalin, tämä on tosi mukava esitys. Aihe on ajankohtainen (ja varmaan tulee aina olemaankin, tuskin parisuhteet maailmasta mihinkään katoavat), sitä käsitellään raikkaasti ja taitava ja hyvin yhteen pelaava näyttelijäkaksikko tekee lavalla hienoa työtä. Tykkäsin siis kovasti, vaikka etukäteen innostuksen ohella vähän ajattelin, että mitenköhän seksi ja seksuaalisuus tässä käsitellään, ettei se vain ole jotenkin nolostuttavaa tai kiusaannuttavaa katsojille ja/tai esiintyjille? Ei mitään huolta tällaisesta, aivan toimiva ja onnistunut ote kaikkiin esityksessä esille nouseviin teemoihin. Hienoa työtä koko työryhmältä!

Seksimusikaali aloittaa Jukon kolmivuotisen Muutos-otsikon alla kulkevan ohjelmistokauden. Vuonna 2019 teemana on sukupuoli ja seksuaalisuus.