Pieni merenneito @ Helsingin kaupunginteatteri

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos HKT!

kuvat © Robert Seger

Näin Pienen merenneidon 4.9.

Ariel (Sonja Pajunoja) on merenneito, mutta ei tunne oloaan kotoisaksi pyrstössään, meren alla polskiessaan. Ariel kaipailee ihmisten maailmaan, vaikka isä, kuningas Triton (Mikko Vihma) ahkerasti varoittaakin kaksijalkaisten pahuudesta. Kun Ariel sitten ihastuu prinssi Erikiin (Martti Manninen), joka taas haluaisi olla merimies eikä tuleva kuningas, ei siinä paljon isän varoittelut tai Pärsky-ystävän (Lenni Kallela) maanittelut auta. Ariel tahtoo ihmisten maailmaan ja sinne hän pääseekin tätinsä Ursulan (Annamaria Karhulahti) avustuksella. Ursula tosin ei ihan hyvää hyvyyttään auta, vaan Ariel saa luovuttaa hänelle äänensä ja muitakin ehtoja ja käänteitä täytyy hyväksyä, ennen kuin Ariel saa jalat ja ihmisyyden. Mutta kun pieni merenneito saa kintut alleen, kaikki unelmat toteutuvat. Vai toteutuvatko?

Tämähän on ehdottomasti yksi syksyn kiinnostavimmista teatteritapauksista. Pieni merenneito on tähän mennessä Helsingin kaupunginteatterin isoin ja kallein musikaaliproduktio, eikä tätä turhaan ole isosti tehty. Visuaalisuus on niin huumaavaa, ettei sitä meinaa edes uskoa. Kaikki näyttää niin hienolta, uskomattomalta ja taitavalta, että näyttämökuvaa ahmii alusta loppuun hämmästyksen vallassa. Pirjo Liiri-Majavan puvut ovat toinen toistaan komeampia, värikkäämpiä ja huikeampia, aikamoista silmänruokaa moneenkin otteeseen. Ainoa, mikä jäi vähän häiritsemään, oli se, että Pärskyllä oli niin tavallinen puvustus kaikkiin muihin verrattuna. Okei, hän on nuori kala, joka on koulussa ja skeittaa, joten hupparityyli on sillä perusteltu, mutta olisin mielelläni nähnyt myös Pärskyllä enemmän samaa tyyliä kuin muillakin. Peter Ahlqvistin lavastus heijastelee hienosti niin meren kuin maanpinnankin valtakuntaa, ja hämmästystä aiheuttavat kaikki upeat yksityiskohdat, silmiä hiveleviä juttuja joka paikassa ja kokonaisuus toimii osana tarinaa saumattomasti. Toni Haarasen videosuunnittelu tukee varsinkin merenalaista maailmaa onnistuneesti, ja projisoinnit toimivat esityksessä loistavasti. William Ilesin valosuunnittelu on myös hyvin onnistunutta, samoin Milja Mensosen naamiointi ja kampaukset ovat upeita.

Ainoa juttu, joka tässä ei minua niin ihastuta ja innostuta, on tarina, se kun nyt on aika perinteistä Disney-rakkautta ja ah niin ihanaa vaikeuksien kautta voittoon menoa, jossa ei siis toki ole mitään pahaa, ja tämähän on rakkaustarina ja kyllä minä sen etukäteen tiesin. Toki myös vapaudet juonen ravisuttamiseen ovat rajatut, Disney valvoo ja määrää tämän toteutuksen varmasti tarkasti. En ole nähnyt Pieni merenneito-animaatiota pitkään aikaan, en ole edes varma, olenko koskaan nähnyt sitä kokonaan, eli tiesin tästä tosi vähän etukäteen. Siksi minulla ei ole nostalgisia lapsuusmuistoja tai rakkaudentäyteisiä muistikuvia leffasta, enkä heijastellut tätä mitenkään lapsuuteeni tai elokuvaan. Vaikka tämä on klassikko ja tunnettu teos, minulle kaikki oli kuitenkin vain etäisesti tuttua. Pienessä merenneidossa on kantavana teemana se, että Ariel ei koe olevansa oma itsensä, vaan tekee kaikkensa saadakseen olla edes hetken ihminen. Tämä identiteetin kanssa kamppailu näkyy kyllä, mutta hukkuu hieman Arielin ja Erikin ihastumiseen ja kapinoiva teini-meininkiin. Tietysti Arielin täytyy saada Erik rakastumaan itseensä, jotta kaikki Ursulan pahat uhkaukset eivät toteudu, eli ei Ariel ihan vain pelkän ihastumisensa vuoksi Erikin kanssa tanssi ja soutele. Ja onhan tämä toki ehkä kivempi kuin H.C. Andersenin alkuperäinen Pieni merenneito, jossa tarina on paljon synkempi. 

Samuel Harjanteen ohjaus on sujuvaa ja kokonaisuus on hieno. Tämä on iso esitys, mutta ohjaaja on pitänyt langat käsissään ja tuonut lavalle sellaisen spektaakkelin, että katsomossa ei voi olla nauttimatta. Vaikka tarina onkin minun makuuni vähän liian höttöä, on tämä rakkaustarina ja itsensä etsiminen Harjanteen käsissä muotoutunut uskottavaksi, koskettavaksi ja kauniiksi saduksi. Alusta loppuun mennään varmalla tahdilla ja ammattimaisella otteella, ja varsinkin huumori toimii sulavasti. Myös ihastuttavat rakkauskohtaukset ja konfliktit vanhempien/huoltajien kanssa toimivat. Gunilla Olsson-Karlssonin koreografiat ovat huimaavan hienoja, onpahan menoa ja meininkiä ja taitoa ja vaikka mitä! Upeita joukkokohtauksia, herkkiä kahdenkeskisiä tanssahteluja ja kaikkea siltä väliltä. Ja tarkasti suunniteltu kaikki liikkuminen, ettei kukaan törmää merenelävänukeillaan muuhun porukkaan, muutama varsin kookas nukke nimittäin mahtuu pienempien kalojen joukkoon. Tietenkin täytyy mainita myös uintikohtaukset! Lennätyksistä vastaa Flying by Foy Ltd, ja ai että kuinka upealta kaikki meressä polskiminen näyttää. Upealta, ja niin huikean uskottavalta! Hämmästyttävää! Ehkä koko esityksen upein kohtaus on se, kuinka Ariel ui pelastamaan Erikiä hukkumiselta. Täydellisen hieno hetki, aplodeita kaikille jotka kohtauksesta vastaavat.

Sonja Pajunojan Ariel on onnistuneen kapinallinen teinityttö, joka toimii oman mielensä mukaan ja tekee sekä vääriä että oikeita päätöksiä ja kokeilee rajojaan. Hän suuttuu, leppyy, väittää vastaan ja pyytää sekä antaa anteeksi, rakastuu ja oppii. Pajunoja tekee Arielin roolin varmalla otteella ja taitavasti, hän on uskottava niin merenneitona, ihmisyyteen opettelevana nuorena naisena kuin täysin rakastuneena, äänensä myyneenä tyttönäkin. Erityispisteitä sille, kuinka hienosti uintikohtaukset sujuvat, Pajunoja uiskentelee, heittelee voltteja, pulikoi kivelle ja polskuttelee pitkin merta niin hyvin, että ei voi kuin ihmetellä. Prinssi Erik ihastuu Arielin ääneen eikä mikään ihme, Pajunojan ääni on kaunis ja laulua on ilo kuunnella. Ilo on kuunnella myös Martti Mannisen laulua, se soi herkkänä ja hienosti. Mannisen Erik on myös kapinallinen teini, hän ei valtaistuimelle tahdo vaan merimieheksi maailman merille. Manninen on ihastuttava Erik, kohtelias ja ystävällinen nuori prinssi, joka ihastuu Arieliin mutta takertuu kuulemaansa lauluun, eikä meinaa lopettaa äänen jahtaamista vaikka rakkaus tanssahtelee nenän edessä. Manninen tekee sujuvaa työtä ja tavoittaa hyvin niin Erikin arvokkaamman, prinssin muottiin valetun puolen kuin vallattomamman, merelle ja vapauteen kaipaavan puolen. Ihana on näiden kahden soutelukohtaus, yksi suosikkihetkiäni musikaalissa.

Annamaria Karhulahti vetäisee huiman roolin Ursulana, joka on tarinan moniulotteisin hahmo. Ursulalla on kiinnostava tarina, hänet on syösty pois muiden joukosta ja meren synkkyydessä on Ursulan kierous ja nerokkuus päässyt täyteen kukoistukseen. Karhulahti revittelee kunnolla ja tekee loistavaa työtä, onpa melkoisen hieno roolisuoritus! Ursulan lonkeroille myös hurrausta, ihme etteivät ne mene solmuun! Taitavaa työtä. Mikko Vihma kuningas Tritonina on arvokkaan oloinen merten hallitsija, mutta aika hukassa hän tuntuu olevan tyttäriensä, varsinkin Arielin, kanssa. Vihma tekee varmaa työtä ja näyttää hyvin uskottavalta merten valtiaalta. Tero Koponen on Sebastian-rapu, meren hovin säveltäjä ja Arielin laulunopettaja ilmeisesti, ja hänet määrätään pitämään tyttöä silmällä. Koponen tekee onnistuneen roolin, hän esiintyy sujuvasti ja nukettaminen sujuu luontevasti. Esityksen nuket ovat Paul Vincettin ja Becky Johnsonin käsialaa, ja ne ovat sanalla sanoen upeita. Lenni Kallela on loistava Pärsky, hän on lavalla kuin kotonaan ja varastaa shown useaan otteeseen. Kallela tavoittaa Pärskyn hahmon ominaisuudet onnistuneesti ja tekee hienoa, hauskaa ja taitavaa työtä.

Tuukka Leppäsen Skuutti-lokki on varsin hauska hahmo, ja komedia toimii oikein hyvin. Leppänen toteuttaa hahmonsa koomisuuden vakuuttavasti ja tuo lavalle monta ilahduttavaa hetkeä. Huumoria tarjoilee myös Tuomas Uusitalon Chef Louis, joka naurusta päätellen riemastuttaa varsinkin lapsiyleisöä, vaikka kyllä näytti naurattavan koko katsomoa kokkiraukan ryntäily keittiöön ja ruokapöytään eksyneen Sebastianin perässä. Kiero (Antti Timonen) ja Liero (Paavo Kääriäinen) ovat herkullisen ilkeät ja viekkaat ankeriaat, Ursulan apulaiset, jotka ihastuttuivat ja tarjosivat loistavia hetkiä. Erityismaininta koko merimiesporukalle sekä merenneitojengille ja kaikille Jää syvyyksiin-biisissä esiintyville.

Musiikki on monet muutkin Disney-musikaalit säveltäneiden ja sanoittaneiden herrojen, Alan Menkenin (sävellys), Glenn Slaterin (sanoitus) ja Howard Ashmanin (sanoitus) käsialaa. Taattua laatua heiltä, monenlaisia säveliä ja oikein kivaa kuunneltavaa, biisit uppoavat tarinaan onnistuneesti. Suomennokset ovat Hanna Kailan tekemät ja ne toimivat hyvin. Suosikkikappaleitani ovat Maailma tuo, Lääpällään, Ääni soi, Surkeat sielut, Pienin askelin, Suudelkaa ja Jos voisin. Risto Kupiaisen kapellimestaroima orkesteri soittaa musiikkia taitavalla otteella, kappaleet kuulostavat hyvältä ja kaikki on kohdallaan. Myös tekstin suomennos (Reita Lounatvuori) on sujuva ja onnistunut, vitsit toimivat, dialogi on uskottavaa ja soljuu näppärästi eteenpäin eikä tarinassa ole missään kohtaa tökkäyksiä tai kangertelua.

Kokonaisuudessaan siis kaiken ennakkohehkutuksen ja saamiensa kehujen arvoinen musikaali. Visuaalisuus on todella henkeäsalpaavaa, aivan upeita näyttämökuvia ja paljon mahtavia yksityiskohtia. Näyttelijät tekevät kaikki onnistunutta, sujuvaa työtä ja laulu, tanssi, näytteleminen, nukettaminen ja kaikki muu on loistavaa. Tarina on ihana satu, johon olisin kaivannut syvyyttä, mutta joka ihastuttaa, viihdyttää ja koskettaa myös näin. Ehdottomasti odotuksen arvoinen ja upea esitys Helsingin kaupunginteatterilta, tämä on hieno. Kyllä kelpaa ihastella, ihmetellä ja hämmästellä katsomossa, kuinka osa jutuista on toteutettu ja kuinka muutama kohta on edes mahdollinen. Teatterin taikaa ja maagisuutta täynnä koko juttu, ihana!

kuvassa Ursulana Sanna Saarijärvi