lauantai 30. syyskuuta 2017

Vanja-eno @ Järvenpään teatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Järvenpään teatteri!
kuvat © Jarkko Antikainen
Järvenpään teatterissa sai 9.9. ensi-iltansa Anton Tšehovin Vanja-eno.

Ollaan Venäjällä, maatilalla, jossa Vanja-eno (Heikki Simolin) ja sisarentytär Sonja (Maiju Tuovila) tekevät töitä. Loman viettoon saapuu eläköitynyt professori Aleksandr (Seppo Pirskanen) nuoren vaimonsa Jelenan (Outi Pippuri) kanssa. Maatilalla vierailee ahkerasti lääkäri Astrov (Kalle Tahkolahti) ja siellä ovat myös Vohveli (Jyri Pekonen), vanha lastenhoitaja Marina (Elina Mustonen) ja professorin ensimmäisen vaimon äiti Maman (Elina Mustonen).

Heti alkuun sanon, että tykkäsin tästä tosi tosi paljon ja minusta tämä oli hieno ja tyylikkäästi ja mielenkiintoisella tavalla toteutettu. Yhtään en tiennyt mistä tarina kertoo enkä siis tiennyt mitä odottaa, mutta oikein hyvällä tavalla täytettiin ne odotukset, mitä minulla vähän jossain ajatuksissa oli. En ollut myöskään käynyt Järvenpään Kellariteatterissa ennen, mutta olipas se kiva tila ja sopi hyvin tähän esitykseen.

Suosikkihahmoni oli Kalle Tahkolahden lääkäri Astrov. Tahkolahti tekee onnistuneen roolin ja hänen hahmostaan on helppo pitää. Erityisesti Jelenan ja lääkärin yöllinen kohtaus sekä Vanjan, Astrovin ja Vohvelin viinoittelu näyteltiin luontevasti ja toimivasti. Outi Pippurin Jelenasta pidin myös, hän oli oikein valoisa ja hurmaava, huolettoman oloinen hahmo, mutta turhautunut ja päättäväinenkin pariin otteeseen. Seppo Pirskasen professori ja Heikki Simolinin Vanja jäivät myös mieleen. Kaikissa hahmoissa oli jotain, mistä pidin, ja jokaisessa oli myös mielenkiintoisia yksityiskohtia, jotka saivat miettimään, että mitäs tämä hahmo ajattelee tästä tai tästä jutusta ja miten hän suhtautuu erilaisiin tilanteisiin.

Samuli Reunasen ohjaus on taitava ja oikein mainio. Lavalla on vauhtia, ääntä ja liikettä, mutta myös hiljaisuutta, pieniä eleitä ja merkitseviä katseita. Jokaissa näytöksessä on oma "teemabiisi" tai miksi sitä sanoisi, ja erityisesti Can't Help Falling in Love ja Fever toimivat loistavasti. Höyhenten heittely, puhaltelu ja muu viskominen sopii esityksen tunnelmaan hyvin, samoin liidulla piirtely. Valot ovat monessa kohtaa sopivasti suunnatut, näyttelijöiden varjot nousevat seinille ja elävät siellä omaa elämäänsä. Lavastusta ei ole kovin paljoa, mutta se on harkittua ja käytännöllistä ja toimii hyvin tarinan tukena.

Tämä oli kiva. Tyylikäs ja hieno, vauhdikas, hauska, vähän hämmentävä mutta ajatuksia herättävä. Viihdyttävä, taitavasti toteutettu ja huolella tehty, onnistunut kokonaisuus.


maanantai 25. syyskuuta 2017

Viimeinen laiva @ Turun kaupunginteatteri

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos Turun kaupunginteatteri!
kuvat © Otto-Ville Väätäinen
Turun kaupunginteatterissa nähtävä Viimeinen laiva sai ensi-iltansa 15.9., minä seilasin laivan kyydissä 23.9.

Gideon Fletcher (Olli Rahkonen) palaa takaisin Wallsendiin oltuaan poissa 14 vuotta. Lapsuuden kotikaupungissa telakka on kuolemaisillaan eikä mikään ole muutenkaan samoin kuin ennen. Nuoruuden rakastettu Meg (Anna Victoria Eriksson) on mennyt kihloihin Arthurin (Jussu Pöyhönen) kanssa eikä otakaan meriltä palaavaa entistä rakkauttaan vastaan kovin innokkaasti. Ilman telakkaa työttöminä olevat pettyneet ja kiukkuiset telakkakaupunkilaiset taas päättävät rakentaa vielä viimeisen laivan.

Musiikki on Stingin käsialaa ja se soikin hienosti peruskorjatun talon päänäyttämöllä. Erityisesti Telakka, Isän saappaatEi muuta oo, Kunnioittakaa vainajaa ja Kummitusjuttu olivat minusta oikein hyviä. Näyttämöllä oleva porukka laulaa hienosti ja kaikkia kuuntelee mielellään, mutta erityisesti Olli Rahkosen, Anna Victoria Erikssonin ja Jonas Saaren äänet jäivät soimaan päähän. Jouni Prittisen koreografiat ovat onnistuneita ja varsinkin joukkokohtauksissa näyttelijät pääsevät loistamaan.

Hahmoista pidin etenkin Olli Rahkosen Gideonista, joka on kokonaisuutena tosi hyvin onnistunut hahmo. Anna Victoria Eriksson välittää hyvin Megin ajatukset, kun tämä pohtii tunteitaan kahden miehen välillä. Kalle Kurikkala näyttelee Megin poikaa Tomia ja tekee hyvän roolin. Nuori Tom tapaa isänsä ensimmäistä kertaa ja opettelee tuntemaan miehen, josta on kuullut mutta jota ei ole tavannut. Mainitaan vielä Jonas Saari, joka laulaa komeasti ja on myös uskottava ja vakuuttava Jackie White. Suosikkihahmoa minulla ei kovin selkeästi ollut, mutta Taneli Mäkelän isä James O'Brien oli kyllä hurmaava ja mukava hahmo, josta pidin paljon.

Kokonaisuutena tätä oli kiva katsoa, tarina piti otteessaan, lava näytti hyvältä, näyttelijät olivat loistavia, joukkokohtaukset onnistuneita ja esimerkiksi kipinäsuihkut, joita nähtiin muutamaan otteeseen hitsauskohtauksissa olivat hienoja. Telakkatunnelma välittyy katsomoon selkeästi, samoin pubi-/baaritunnelma. Ja baari/pubi näyttää tosi hyvältä myös, kiitos lavastaja Jani Uljas tyylikkäästä ja mainiosta näyttämäkuvasta. Ohjaaja Mikko Kouki on saanut tarinasta esille ne tärkeimmät asiat ja onnistuneita yksityiskohtia jokaiseen hahmoon. Katsomossa viihtyy, musiikki kuulostaa hyvältä ja hahmojen tarinat koskettavat, ei kai enempää voi pyytääkään. Hyvää työtä!


perjantai 15. syyskuuta 2017

Mechelin @ Keski-Uudenmaan Teatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos KUT!
kuvat © Sebastian Rosenberg
Näin Mechelinin ensimmäistä kertaa harjoituksissa 16.3. ja nyt uudestaan kantaesityksessä 8.9.

Heikki Lundin käsikirjoittaman esityksen rooleissa nähdään Seppo Halttunen, Anna-Leena Sipilä ja Jari Hämäläinen. Esitys kertoo Leo Mechelinistä, unohdetusta suomalaisesta valtiomiehestä. Erään lehden urheilutoimittaja (Seppo Halttunen) saa päätoimittajalta (Jari Hämäläinen) tehtäväkseen kirjoittaa laajan artikkelin Leo Mechelinistä itsenäisyyden juhlavuoden suurnumeroon. Toimittajasta tehtävä tuntuu ylivoimaiselta, koska hän ei tiedä koko Mechelinistä mitään. Apua tulee kuitenkin yllättävältä taholta, kun Mechelinin läheinen työtoveri Tekla Hultin (Anna-Leena Sipilä) tulee valaisemaan toimittajaa siitä, kuka oikein oli Leo Mechelin. Oman mielipiteensä hänestä esittävät myös esimerkiksi Lenin ja Paasikivi (Jari Hämäläinen).

Osasinpas muuten kertoa, että Suomessa on ollut sellainen merkittävä mies kuin Leo Mechelin, kun historiantunnilla näitä tärkeimpiä suomalaisia mietimme. Sivistävää selvästi tämä teatterissa käynti. Tämä siis keväällä harjoitusten katselun jälkeen, enpä silloin muistanut, että ai niin, Mechelin osallistui Nokian perustamiseen. Nyt muistan senkin. Tarina vaatii siis ainakin kaksi katselukertaa, varsinkin jos ei tiedä Leo Mecheliniä ennalta, kuten moni ei varmasti tiedä. Ensimmäisellä kerralla minulle jäi kyllä kaikenlaista mieleen, mutta tällä toisella kerralla oli paljon helpompi seurata mitä lavalla tapahtui ja ehti keskittymään esityksen huumoriin ja hahmoihin tarkemmin kuin ensimmäisellä katsomiskerralla.

Hahmot on hyvin rakennettu ja näyttelijät ovat löytäneet rooleihinsa lisää syvyyttä. Erityisesti Anna-Leena Sipilän Tekla Hultin nousee esiin. Sipilä tekee varman roolin, kaikki hahmon ilmeet ja eleet sekä puhetyyli sopivat Hultinin aikaan. Vuorosanoista ja hyvin kirjoitetuista hahmoista kiitos kuuluu toki esityksen käsikirjoittaja-ohjaaja Heikki Lundille, joka on löytänyt hyviä piirteitä niin nykyajan kuin historiankin hahmoille. Seppo Halttunen on luonteva ja uskottava urheilutoimittaja ja tekee hyvän roolin. Jari Hämäläinen on tuonut historiallisiin hahmoihinsa lisää huumoria ja yksityiskohtia ja onnistuukin jokaisessa hahmossaan hyvin.

Esitys on tiivistynyt ja kulkee nyt oikein jouhevasti eteenpäin. Se muistuttaa historian luentoa tai oppituntia, mutta opettaa katsojan tuntemaan Leo Mechelinin sujuvalla ja toimivalla otteella olematta puuduttava tai liian tuhti tietopaketti. Onnistunut kokonaisuus, jota katsoo mielellään ja joka kertoo mielenkiintoisen, todellisen tarinan unohdetusta suurmiehestä. Esityksessä tulee ilmi niin paljon historiallisia yksityiskohtia, että siinä riittäisi uusia oivalluksia vaikka kuinka monelle katselulle. Tärkein tulee kuitenkin selväksi heti ensimmäisellä kerralla - Leo Mecheliniä ei olisi kuulunut unohtaa.