Joulu on Bling! @ Aleksanterin teatteri

 

kuvat © Markku Pihlaja

Näin Joulu on Bling!-jouluoopperan 17.12.

Viola (Ella Ingraeus) jää monen muun matkustajan tapaan lentokentälle jumiin, kun tuhkapilvi täyttää taivaan ja kaikki lennot perutaan. Stressiä, kiirettä ja kiukkua on transithalli täynnä, kun koteihinsa perheensä luo matkalla olleet ihmiset joutuvat odottamaan epätietoisuudessa. Joulun taikaa on ilmassa enemmän kuin kukaan odottaa, kun pian joulun oikeaa olemusta tyrkyttävät niin puhuva Joulukuusi (Ville Salonen), dollarinkuvat silmissään pyörähtelevä Madame Bling (Reeta Vestman) ja lentoemäntä Aurora (Annika Leino), joista jokaisella on oma käsitys siitä, mistä syntyy joulun henki. Paratiisisaarella lomailevat joulupukit – kyllä, monikossa – lähtevät lentokentälle selvittelemään sinne tiivistynyttä huonoa joulumieltä, vaikka eivät otakaan tehtävää innolla vastaan. Onhan Santa Clausin (Jonas Saari), Pakkasukon (Jyrki Korhonen) ja Korvatunturin pukin (Matti Turunen) selvitettävä ainakin se, kuka heistä on oikea pukki. Mutta kun tuhka taivaalla vain tihenee, eripura kasvaa ja joulu vaikuttaa aivan tuhoon tuomitulta, on jokaisen mietittävä, mistä se joulumieli ehkä syntyisi. Voiko joulun vielä pelastaa?

Tämän hyväntuulisen joulutarinan taustalla ovat säveltäjä Tuomas Kantelinen ja libreton kirjoittaneet V-P Hänninen ja Edu Kettunen. Ohjauksesta vastaa Ville Saukkonen ja koreografiat ovat Osku Heiskasen käsialaa. Joulua ja juhlan oikeaa olemusta käsittelevä esitys etenee hyvällä tahdilla ja tuo lavalle niin tanssinumeroita, vaikuttavaa laulua, huumoria kuin lämmintä tunnelmaakin. Kovin syvälle hahmoihin tai tarinan teemoihin ei mennä, mutta pohdittavaa nousee esiin ja tarinan huumori syntyy paitsi tilannekomiikasta, myös mainioista huomioista, joita joulusta ja kaikesta siihen liittyvästä tehdään. Lämminhenkinen komedia ja koskettavat perheeseen ja joulun viettoon sekä unelmiin liittyvät tasot ovat tasapainossa, vaikkakin olisin kaivannut juonen kuljettamiseen vähän napakkuutta. Tarinan fokus on monessa paikassa, kun juonikuvioita on useita. Lopussa langat kyllä vedetään yhteen, ja samojen asioiden kanssa kaikki hahmot enemmän tai vähemmän painiskelevat. Kantelisen hienossa musiikissa on joululaulumaista tunnelmaa ja monenlaisia melodioita, ja Vantaan Viihdeorkesterin soittamana soivat suloisesti niin vauhdikkaat kappaleet kuin rauhallisemmat laulut. En tiedä, onko se oopperajuttu, ettei kappaleiden nimiä ole käsiohjelmassa, vai eikö niitä muuten vain ole siihen laitettu, mutta jäin niitä kaipaamaan. Eniten pidin Violan esittämistä lauluista, oikeussali-laulusta ja siitä Madame Blingin laulusta, jossa porukka heiluttelee seteleitä elävien lelujen keskellä. Myös joulupukkien laulut ovat mainioita (varsinkin ensimmäinen!), samoin esityksen aloittava kiire-kappale. Sanoitukset ovat näppäriä, ja ensimmäisellä parvella istuessa niitä voi sujuvasti vilkuilla myös tekstityksistä. Tekstitys löytyy suomen lisäksi ruotsiksi ja englanniksi, suomenkieltä taitamattomatkin kaverit voi siis napata mukaansa katsomoon. Esitys kokonaisuutena ja musiikillisesti on veikeä yhdistelmä oopperaa ja musiikkiteatteria, vaikka minä kyllä määrittelisin tämän musikaalina mainostuksesta huolimatta ehdottomasti nimenomaan oopperaksi.

Osku Heiskasen koreografioissa erityisesti joulupukkien seuralaisten, poron, possun ja Lumitytön liikekieli sekä ihastuttavien pipareiden koreografia jäivät mieleen. Tansseissa on hyvä meininki ja monipuolista liikettä. Pidin kovasti siitä, että kaikille henkiin heräävillä leluilla on omanlainen tyylinsä liikkua. Sampo Pyhälän lavastus luo erinomaisesti kylmänkolkon transithallin, jossa kiireinen lentokenttähäly kaikuu ja ihmiset säntäilevät sinne tänne. Teemu Muurinmäen valloittavassa ja ihastuksen huokauksia aiheuttavassa pukusuunnittelussa on laaja skaala aina arkisista talvivaatteista tonttupukuihin ja joulukuusen asuun ja lentohenkilökunnan työvaatteista kolmen eri joulupukin asukokonaisuuteen. Tuittu Teivaisen valosuunnittelu on onnistunutta ja maalailee lavalle monenlaista tunnelmaa. Katsomassani näytöksessä äänentoistolliset ongelmat hieman häiritsivät katsomiskokemusta, kun oopperalaulu painettiin aika hiljaiseksi ja vastaavasti musikaalilaulu nostettiin tosi ylös. Tämä onneksi tasapainottui esityksen edetessä, ja kuorokohtauksissa laulu oli esityksen läpi hyvällä volyymillä.

Violaa näyttelevä Ella Ingraeus hurmaa niin vahvalla lauluäänellään kuin mainiolla teinienergiallaan, kyllä on viimeistä yksityiskohtaa myöten erinomaisesti hallussa se, miten lentokentälle jumittunut, terävä ja nokkela Viola tilanteeseen suhtautuu. Taitavasti rakennettu, kokonainen ja monitasoinen rooli. Reeta Vestman on yhtä lailla hurmaava Madame Blingin roolissa, tämä rihkamaa rakastava ja dollareita keräilevä krääsäjoulun hengetär herää Vestmanin roolityössä eloon kuin mikäkin nerokas, kiero Disney-pahis. Vastavoimana joulun lämpöä levittää Annika Leinon herkästi tulkitsema lentoemäntä Aurora, joka koettaa ohjailla paitsi lentokentän asiakaskuntaa, myös nuorta Violaa huomaamaan, mikä joulussa on tärkeää. Ville Salonen Joulukuusen roolissa on hauska ilmestys, varsinkin lahjapakettikengät ihastuttavat. Salonen tekee vauhdikkaan roolin ja taitaa iskeä erityisesti pienempien katsojien makuun, sen verran kiherrystä Joulukuusen ilmestyminen lavalle katsomossa joka kerta aiheuttaa. Joulupukkikolmikko Jonas Saari, Matti Turunen ja Jyrki Korhonen tulkitsee kärhämöiviä joulu-ukkoja hyvällä huumorilla. Saari tekee kaupallisen Santa Clausin roolin maailmanluokan staran energialla, ja kyllähän cokis-pukki taitaa olla koko maailmalle tuttu. Saari nappaa kiinni komediallisista iskuista ja tekee lavalla sujuvaa työtä. Turusen esittämä Korvatunturin pukki tuo mieleen kaikki lapsuuden joulut ja jännityksellä odotetut pukin vierailut, vaikka muistankin punanutun olleen silloin juhlasta vähän enemmän innoissaan. Turunen tekee onnistuneen roolin ja tuo roolihahmoonsa esityksen edetessä monta ripausta joulun taikaa. Korhonen näyttelee Pakkasukkoa, ja tekee varmaa roolityötä. Hän jää mieleen erityisesti oikeudenkäyntikohtauksesta ja toisten pukkien kanssa kinatessaan.

Joulunvihaajaa näyttelevä Reetta Haavisto sekä vanhaa pariskuntaa näyttelevät Esa Ruuttunen ja Tuula Paavola tekevät kaikki onnistuneet roolit, ja tuovat tarinaan vähän erilaista näkökulmaa jouluun. Haaviston roolityössä joulua vihaavan naisen inho tätä kulkusten kilinää ja lahjapaperin rapinaa täynnä olevaa juhlaa kohtaan on tuotu lavalle tavalla, joka viihdyttää ja tuo yhdessäolojoulun ja kulutusjoulun lisäksi lavalle vielä kolmannen ajatuksen – ei joulua ollenkaan. Ruuttunen tekee sydämellisen roolin vanhan miehen roolissa. Hän unelmoi lumen näkemisestä ja talvisesta ihmemaasta, ja on täynnä ihmetystä joulun ja talven edessä. Paavolan roolityössä Ruuttusen roolihahmon puolisona on lämpöä ja lempeää välittämistä. Ensemble marssittaa lavalle niin loput lentokentälle jumiutuneet matkustajat, tontut, piparit ja lelut, sekä kaikki muut lavalla nähtävät tyypit. Lavalla nähtävä porukka yhdessä orkesterimontun taitavien muusikoiden kanssa loihtii katsojien eteen mainion jouluisen seikkailun, josta ei puutu naurua, ajatusta tai lahjakkuutta. Erinomainen meininki lavalla!

Minulla ei ole mitään perinteistä jouluesitystä, jonka kävisin joka joulu katsomassa, ja olen ylipäätään nähnyt tosi vähän joulun aikaan sijoittuvia tarinoita teatterissa. Olikin siis ihanaa aloittaa joulu tämän esityksen parissa, eikä sitä tiedä, vaikka tästä tulisi oikein perinne! Joulu on Bling!-showlle soisi nimittäin ehdottomasti useamman esityskauden, sillä se on hauska, viihdyttävä, taianomainen ja ilahduttava esitys, jonka tarinasta löytyy niin huumoria kuin lämmintä joulun henkeä ja tarkkoja havaintoja siitä, mikä joulussa sitten loppujen lopulta on merkityksellistä. Esityksen lopun lumisade ja Saavu joulu joutuin-kappale jättävät sopivan nostalgisen ja kauniin tunnelman, ja lumisen Helsingin läpi, jouluvalojen alla rautatieasemaa kohti kävellessä sitä huomaamattaan alkaa hyräilemään yhtä jos toista joululaulua.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos!

Röda rummet @ Lilla Teatern

kuvat © Ilkka Saastamoinen

Näin Röda rummet-näytelmän 13.12.

Kaj Erik (Mikko Kauppila) on oboisti ja myös kirjailija, vaikka jälkimmäinen ura onkin vähän jumissa. Hän haaveilee omasta asunnosta, ja sisko Rebecka (Minni Gråhn) ehdottaa, että Kaj Erik laittaisi lehteen ilmoituksen ja tarjoutuisi maksamaan osan asunnosta kirjoittamalla kirjan. Melko hullu idea, mutta miksipä ei. Kun myös ystävä ja orkesterikollega Lotta (Gråhn) kannattaa ajatusta, ilmoitus menee lehteen. Kaj Erik ehtii jo melkein unohtaa koko asian, kun yllättäen salaperäinen, kohtelias mies soittaa ja kertoo kiinnostuneensa. Mutta salaisesta numerosta ja ilman soittajan nimeä on vaikea saada tähän mieheen yhteyttä. Kunnes Aimo Kangas (Riko Eklundh) soittaa uudelleen ja sopii tapaamisesta. Pian Kaj Erik istuukin Aimon olohuoneessa, kuuntelee tämän elämäntarinaa ja tekee muistiinpanoja. Vähitellen muistelut vievät halun, alistumisen, alistamisen ja ihmissuhteiden verkkoon, joka kätkee sisälleen onnea ja surua, unelmien täyttymystä ja synkkää pettymystä.

Kaj Korkea-ahon samannimiseen romaaniin perustuvan näytelmän on dramatisoinut Tuomas Timonen ja ohjannut Milja Sarkola. Kuuntelin Korkea-ahon romaanin keväällä, sillä kiinnostuin näytelmäsovituksesta heti kun ensi-ilta julkistettiin, ja halusin ennen esityksen näkemistä tutustua lähdeteokseen. Romaanin kerrontatyyli ja tarinan rakenne eivät aivan sopineet mieltymyksiini, mutta kirjasta jäi vahvasti mieleen välähdyksiä, jotka tekivät vaikutuksen. Odotin myös mielenkiinnolla, miten teos tuotaisiin uuteen kerrontamuotoon teatterin lavalle. Sovitus on romaanille uskollinen, ja heijastelee hienosti myös romaanin tyyliä. Hetki kesti tottua tämäntyyliseen teatterikieleen, jossa paljon asiaa tulee muistelun ja vuorosanojen kautta, ilman, että asioita ja ihmisiä, joista puhutaan, näkee lavalla, mutta kokonaisuus on taidokkaasti luotu ja toimii. Ensimmäisellä puoliajalla tahti on aavistuksen hidas, mutta väliajan jälkeen intensiteetti tiivistyy selvästi ja tunnelma on todella latautunut. Pääosin ruotsiksi esitettävässä näytelmässä on vuorosanoja myös suomeksi, ja näytelmän hahmojen, erityisesti Kaj Erikin, maailma rakentuu lavalle elävästi niin kahden kielen sulasta sovusta kuin siitä, millaista kieltä hahmot käyttävät ja mistä he puhuvat. Korkea-ahon romaani on vain pari vuotta vanha, ja tässä ajassa kiinni, tarinassa on paljon tunnistettavia juttuja. Sukupolvien kohtaaminen Kaj Erikin ja Aimon tutustumisen myötä on myös tekstissä mukana, mutta vahviten lavalle asettuu nuoren miehen elämä 2020-luvulla. Aimon kertomusten kautta taas mennään syvälle sadomasokismin, rakkauden, halun ja toiveiden sekä itsensä tuntemaan oppimisen aiheisiin, jotka nousevat tasapainoisesti nuoren kirjailijan tarinan rinnalle.

K. Rasilan lavastussuunnittelu on selkeälinjaista ja taipuu sujuvasti monen tilanteen tapahtumapaikaksi. Rappukäytävämäinen rautaverkko on hieno, samoin särmää luovat valoyksityiskohdat lavasteissa. Samu-Jussi Kosken pukusuunnittelussa on rentoa tyyliä ja hahmoille erinomaisesti sopivia asukokonaisuuksia, varsinkin Lotalla on upeita asuja. Pekka Pitkäsen valo- ja videosuunnittelu on vaikuttavaa, valon ja videon värivalinnat ovat tosi onnistuneita ja tukevat hienosti kokonaisuuden rakentumista. Valolla ja videolla myös luodaan tunnelmaa tehokkaasti, ja monessa kohtauksessa ne ovat isossa roolissa. Aleksi Sauran äänisuunnittelu on myös isossa osassa luomassa tunnelmaa, ja tarttuu tilanteisiin napakasti. Esityksen hieno intensiivisyys ja toisaalta arkisuus tulevat äänisuunnittelun kautta esiin sujuvasti. Röda rummetissa on paljon hienoja näyttämökuvia, pidän siitä miten visuaalisuus ja tarinan jännite tukevat toisiaan.

Mikko Kauppila Kaj Erikinä ja Riko Eklundh Aimona tekevät hienovireistä ja tarkkaa näyttelijäntyötä, he pelaavat yhteen erinomaisesti, joka onkin tarinan kannalta tärkeää. Kauppilan roolityö on luontevaa ja hyvin rytmitettyä, hän tuo roolihahmonsa lavalle aidosti ja antaa tälle tilaa kasvaa tarinan aikana. Monitasoisessa ja taitavasti rakennetussa roolissa on paljon hienoja hetkiä, joista haluan nostaa esiin ainakin takaumat, kun Kaj Erik muistelee ex-poikaystäväänsä Juhania (Mikko Virtanen, ääni nauhalla), Kaj Erikin ja Emmanuelin (Alexander Wendelin) väliset juttutuokiot sekä ne hetket, kun Aimon kertomukset menneisyydestään herättävät Kaj Erikissä isoja tunnereaktioita. Myös Kaj Erikin ja Lotan välisissä hetkissä on niin uskottavaa ystävyyttä, että sitä on hienoa katsoa. Eklundh tekee roolityön, jossa tunnetilat vaihtelevat nopeasti ja Aimosta paljastuu vähä vähältä aina enemmän yksityiskohtia, joiden pohjalta katsoja rakentaa hänestä kokonaiskuvan. Mainiosti punottu tulkinta roolihahmosta, hyvin vilpitön mutta samalla salaperäinen. Eklundh on roolissaan varma ja tuo lavalle vahvasti kaiken, mitä Aimo ajattelee, tuntee ja muistelee.

Minni Gråhn tekee kaksi mainiota roolia Rebeckana ja Lottana, hän tuo erilaiset hahmonsa lavalle onnistuneesti ja on varsinkin Lotan roolissa hurmaava. Erinomainen ote suorasanaisen ja hyväsydämisen ystävän rooliin, ja hienosti hyväntuulisuutta ja syvyyttä roolityössä. Alexander Wendelinin roolityö Emmanuelina on loistavaa, hän on tavoittanut roolihahmonsa ytimen ja tuo tämän lavalle onnistunein ratkaisuin. Wendelin myös rakentaa roolinsa todella samanlaiseksi kuin millainen kuva minulla oli hahmosta romaanin perusteella, ja sekä kirjan että teatteriesityksen perusteella Emmanuel on sellainen hahmo, jonka tarinan haluaisi kuulla hänen itsensä kertomana. Aino Seppo ja Joachim Wigelius tekevät molemmat useamman roolin. Seppo jää mieleen varsinkin matalan ja karvaisen koiransa kanssa kulkevana Veera Panerina, Wigelius taas isän ja tarjoilijan rooleista. Esityksen näyttelijäntyö on vaikuttavaa ja jää varmasti mieleen, niin syvälle tyypit ovat hahmoihinsa päässeet ja niin vivahteikasta on tarinan kertominen.

Röda rummet on intensiivinen ja hieno esitys, joka vangitsee viimeistään toisella puoliskolla. Tyylikkään toteutuksen osa-alueet ovat tasapainossa, ja visuaalisuus ja näyttelijäntyö yhdessä äänisuunnittelun kanssa luovat taidokkaasti koko esityksen läpi kantavan tunnelman. Vaikka minun oli vähän vaikea päästä mukaan esityksen maailmaan, pidin siitä ja erityisesti näyttelijäntyöstä. Aina vain intensiivisemmäksi käyvä tunnelma ja onnistuneesti rytmitetty toinen puoliaika tekivät myös vaikutuksen.

Röda rummetista on jäljellä vielä kaksi näytöstä, 27. ja 28.12.

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos Lillan!

Tootsie @ Lahden kaupunginteatteri

kuvat © Aki Loponen

Näin Tootsie-musikaalin 1.12.

Michael Dorsey (Joel Mäkinen) on näyttelijä, joka todellakin tietää, mikä hänen roolihahmoilleen ja itse asiassa koko tuotannolle on parasta. Valitettavasti Michaelin äänekkäät mielipiteet ja itsepäinen tarve olla oikeassa ovat omiaan pistämään sukset ristiin kaikkien ohjaajien kanssa, ja koe-esiintymisissä tulee vastaan lähinnä jämäkästi sanottu "EI". Parhaan kaverinsa, näytelmäkirjailijuudesta haaveilevan Jeffin (Miikka Wallin) kanssa asuva Michael saa idean, kun ex-tyttöystävä Sandy (Henna Wallin) pyytää apua replojen opetteluun. Michaelhan voisi hakea samaa roolia – naiseksi pukeutuneena. Niin syntyy Dorothy Michaels, valepersoona, joka saa paitsi roolin, myös muun työryhmän tuen ja luottamuksen. Ja mikä parasta, Dorothyn ehdotuksia kuunnellaan! Mutta valheen ylläpitäminen ei ole aivan yksinkertaista, ei varsinkaan silloin, kun ilmassa alkaa olla romanttisia tunteita. Kuinka pitkälle Michael on valmis menemään unelmansa saavuttaakseen?

Samannimiseen, vuonna 1982 ensi-iltansa saaneeseen elokuvaan perustuvan musikaalin takana ovat David Yazbek (sävellys ja sanoitus) ja Robert Horn (käsikirjoitus). Vuonna 2019 Broadway-ensi-iltansa saanut Tootsie sai Suomen kanta-esityksensä Lahden kaupunginteatterissa syyskuun alussa, ja ensi kesänä se on tulossa Törnävän kesäteatteriin. Suomennoksesta vastaa sanataiteilija Mikko Koivusalo, ja Lahteen musikaalin on ohjannut Tommi Kainulainen. En tunne Tootsie-elokuvaa, enkä ollut myöskään musikaaliin tutustunut kovin syvällisesti ennen sen näkemistä. Tiesin, mikä alkuasetelma on, ja jotain tarinan rakkauskuvioista, mutta en sen enempää. Paitsi sen, että musikaali on herättänyt paitsi kehuja (mm. 11 Tony-ehdokkuutta ja pari voittoa), myös tärkeää keskustelua siitä, miten se käsittelee sukupuolta, sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä ja tasa-arvoa. En aluksi ollut kovinkaan innostunut Tootsiesta, vaan annoin ennakkoluulojeni tulla tielle, mutta esityksen mainiosta meiningistä ja sujuvuudesta kaikui sen verran hyviä katsojafiiliksiä, että päätin suunnata katsomoon avoimin mielin. Ja onneksi suuntasin. Vaikka tekstissä on ongelmansa, ja kahdeksankymmentäluvulla tehdyn elokuvan kaiku oletettavasti tuntuu joissakin kohdissa, on Lahden kaupunginteatterin Tootsie hyvin onnistunut esitys. Tommi Kainulaisen ohjaus tarttuu musikaaliin huumorilla, reippaalla rytmillä ja hyväntuulisuudella, ja tunnistaa ne tekstin kohdat, joissa on vaarana mennä vikaan. Musikaali ei kaiva huumoria iänikuisesta, ei-hauskasta mies mekossa-asetelmasta, vaan on hauska siksi, että tuo komediaa teatterimaailman kuvaukseen, ihmissuhteisiin ja hahmojen persooniin, ja tavoittaa ironisen ja humoristisen sävyn. Naisten ja miesten asema yhteiskunnassa, ihmissuhteet samaa ja eri sukupuolta olevien kesken ja se, millaista on tutustua ihmisiin ja ilmaista itseään eri sukupuolessa esiintyessään, tulee välillä terävänkin tarkastelun kohteeksi. Toki komediaa löytyy myös siitä, miten Michael Dorothya esittäessään pärjää, mutta se ei ole ainoa huumorin lähde, eikä esityksessä naureta naiseksi pukeutumiselle, vaan naisen roolissa esiintymisen aiheuttamille tilanteille, jotka tuodaan esiin komediallisesti. Kainulainen on komedian ohjaajana erinomainen, olen aina viihtynyt hänen ohjaamiensa esitysten katsomossa, ja niin viihdyin myös nyt. Tootsiessa on loistavia one linereita, ja Kainulainen nappaa kiinni teoksen huumorista terävästi ja tarkasti. Teoksen huumorissa on eri tasoja, ja kun sivusilmällä vähän tarkkailin muuta yleisöä, huomasin, että eri-ikäiset katsojat huvittuivat eri jutuista. Toisaalta jotkut jutut naurattivat koko katsomoa, ja paljon iskevää huumoria Tootsiesta löytyykin. Osansa siinä, että musikaali toimii, on myös suomennoksella, Koivusalon ote tekstiin taitaa joissain kohdissa tehdä tekstistä sujuvampaa. Olisi kiinnostavaa lukea alkuperäinen käsikirjoitus, sillä jo cast recordingin kuunneltuani bongasin kohtia, jotka toimivat suomeksi huomattavasti näppärämmin.

Jyri Nummisen koreografioita on aina ihanaa katsoa, sillä liike on näyttävää, monipuolista ja vauhdikasta, niin myös Tootsiessa. Ihan paras on pätkä, jossa opetellaan koreografiaa ohjaaja-koreografi Ronin (Teemu Palosaari) johdolla. Myös aloituskohtauksen tanssissa ja kävelyssä pitkin lavaa on jotain maagista, sellaista modernia teatterimaisuutta joka iski kovasti. Koreografioissa on niin tyylikästä musikaalitanssia kuin komediallista liikettä, ja isot ensemblekoreot ovat yksi musikaalin vahvuuksista. Pekka Korpiniityn hieno lavastus taipuu moneen, ja yksityiskohtia on paljon niin Michaelin ja Jeffin asunnossa kuin teatterilavasteissakin (punasilmäiset pääkallot on upeita!). Musikaalimainoksissa on mahtavat mainoslauseet, tosin pieni miinus siitä, ettei Pieneen merenneitoon ole keksitty tekstiä. Paras on "so much happened before Dorothy dropped in", koska se on Wicked-musikaalin oikea mainoslause. Hienosti keksitty, että se sopii tähänkin! Tykkään aina siitä, että lavan tekniikkaa hyödynnetään, joten ylös ja alas nousevat tasot ihastuttavat myös. Riikka Aurasmaan pukusuunnittelussa asukokonaisuuksia riittää, ja jo on tyylikästä porukkaa lavalla useaan otteeseen. Kaikki tarinan sisällä treenattavan musikaalin puvut ovat upeita, ja puvustuksessa on ihanasti väriä, eri tyylejä, materiaaleja ja merkityksiä. Myös rennommat ei-treeniasut ovat onnistuneen kotoisan oloisia, varsinkin Jeffin asukokonaisuudet. Myös puvustuksessa on komediallisia elementtejä, jotka rakentuvat tarkasti yksityiskohtien kautta. Arrivederci!-kohtauksen puvut ansaitsevat erityismaininnan, huikeita! Tiina Hauta-ahon valosuunnittelu on sujuvaa ja sopii muuhun visuaalisuuteen saumattomasti. Värikästä, dramaattista ja komedian tasot tavoittavaa valojen käyttöä, sellaista esityksen tyyliin sopivaa liioittelua monessa kohtauksessa. Kati Marika Kerosen naamiointi on onnistunutta ja tuo visuaalisuuteen tärkeitä yksityiskohtia. Erityisesti musikaalissa musikaalin sisällä sekä nopeissa Michael/Dorothy-vaihdoissa naamioinnilla on iso rooli.

On jo hetkinen aikaa siitä, kun olen viimeksi nähnyt teatteriin sijoittuvan musikaalin, ja tällainen metafiktio on aina herkullista. Ja kun musikaalitreeneissä musikaalin sisällä puuhataan Romeolle ja Julialle jatko-osaa musikaalin muodossa, niin minun valloittamiseeni ei sitten paljon muuta tarvita. Musikaalikomedia näyttelijöistä, musikaalin treenaamisesta ja musikaalityöryhmästä löytää huumoria liioittelusta, tunnistettavista tilanteista ja myös ei-teatteriammattilaisten käsityksestä siitä, millaista teatterityö on. Ja tuo huumori toimii, on hauska yrittää tunnistaa lavalta kuka näyttelee mitäkin työryhmän jäsentä aina käsikirjoittajasta näyttämötekniikkaan ja tanssikapteeniin, ja seurata, millaisen kuvan teatterin tekemisestä ja musikaalimaailmasta Tootsie rakentaa. Hetkinen on aikaa siitäkin, että näen musikaalin, josta en tiedä etukäteen kuin yhden kappaleen. Kesällä Musikaaliteatterifestivaalilla Tootsie esittäytyi Lyömätön-biisillä, joka oli siis ainoa kappale, jonka koskaan olin tästä musikaalista kuullut, nyt pääsin kuulemaan myös loput. Sävellys ei jää päähän soimaan, mutta mainiota musikaalimusiikkia ja hurmaavia kappaleita mukaan mahtuu monen monta, ja olen jo muutaman kerran Broadwayn cast recordingin läpi kuunnellut. Biiseissä on sekä komediallista tykitystä että balladeja ja show-numeroita, ja monessa kappaleessa yhdistetään useampaa tyyliä. Esityksen aloittava Aloitus on tosi kiva biisi ja kohtaus, samoin pidin kappaleista Olenkin hengissä!, Nää ratkaisut toimii, Lyömätön, Jeff summaa tilanteen, Seonnut, Mikä tää tunne on, Puhuisit, Dorothy ja Arrivederci!.

Joel Mäkinen tekee sujuvan roolin Michaelina, hän ottaa lavan haltuun ja tavoittaa esityksen sävyn onnistuneesti. Mäkinen tekee ison ja vaativan roolinsa vaivattomasti, hän on lavalla luonteva ja rakentaa Michaelin hahmoa sujuvasti, ja samoin tuo valepersoona Dorothyn lavalle hyvällä otteella. Roolissa on paljon tekemistä – laulua, tanssia, näyttelemistä, komediaa, sukupuolen performatiivisuutta – ja Mäkinen onnistuu mainiosti kaikissa roolinsa osa-alueissa. Hän on lavalla vakuuttava, hauska ja valovoimainen. Julieta näyttelevä Petra Pääkkönen hurmaa upealla lauluäänellään ja lavakarismallaan. Aivan huikea veto on toisen puoliskon alussa Seonnut-biisi, ja kaikissa muissa kappaleissaan Pääkkönen varastaa shown myös. Hänen roolityössään on herkkyyttä ja terävyyttä, joka tuo hahmoon nyansseja ja on tasapainossa komedian vauhdikkuuden kanssa. Pääkkösen roolityössä on myös tosi onnistuneita yksityiskohtia, joiden kautta Julie rakentuu tunnistettavaksi ja uskottavaksi tyypiksi. Miikka Wallin on ehtinyt Lahdessa tehdä minuun vaikutuksen roolisuorituksillaan jo useamman kerran, ja varsinkin musikaalirooleissa häntä on aina mukava nähdä. Wallin tekee Jeffistä sympaattisen tyypin, jonka unelmiin minun on helppo samaistua. Wallinin roolityö on sujuvaa ja hyväntuulista, Jeff on mukavan oloinen ja hänellä vaikuttaa olevan järkeä päässä ja hyvä sydän. Henna Wallin taklaa Sandyn roolissa hitsin nopeatempoisia laulupätkiä ja tuo roolityöhönsä muutenkin joka suuntaan pursuilevaa, hermostunutta energiaa. Sandyn epävarmuus ja stressi purkautuu hätäisyytenä, jonka Wallin näyttelee hyvin. Hänen onnistuu myös kasvattaa hahmoaan kohti esityksen loppua, ja tuoda Sandyn tarinaan kerroksia, vaikka lava-aikaa on melko vähän. Vikoissa Sandy-kohtauksissa Wallin on erinomainen. Käsikirjoituksen tasolla musikaalin pääosien naishahmot tarinoineen jäävät hieman varjoon, mutta Pääkkönen ja Wallin sekä Ritan roolissa nähtävä Lumikki Väinämö tuovat onnistuneesti vivahteita ja aitoutta rooleihinsa. Sillä ei kaikkea pysty korjaamaan, mutta onnistuneet, tarkat ja kokonaiseksi rakentuneet roolityöt antavat hahmoille syvyyttä ja tekevät heistä inhimillisiä ja kiinnostavia, jolloin hahmot kasvavat tekstiä monitasoisemmiksi.

Tuomas Korkia-Aho valloittaa Maxin roolissa täysin – huh sentään mitä komediatimanttia! Maxilla on ehkä esityksen parhaimmat replat ja (tahattomat) vitsit, hän on aivan paras tyyppi ja Korkia-Aho vetää roolin täysillä ja sydämellä. Top 3 Max-jutut meikälle ovat Poikamiessaaren Selviytyjät, Adidas ja kilju. Ja toki myös pitkät hiukset ja aina tilaisuuden tullen auki repäisty paita. Suurella tunteella ja avoimin sydämin esitetty Mikä tää tunne on valloittaa myös, eikä Maxista muutenkaan voi olla pitämättä. Teemu Palosaari ottaa omahyväisen ja loistaviin visioihinsa sekä charmiinsa luottavan Taiteilijan roolin omakseen hersyvästi, ja Ron onkin juuri niin hurmaava kuin muka-mukava niljakas setämies voi olla. Palosaari tekee roolinsa varmasti ja ottaa kaiken irti siitä, miten hyvässä asemassa Ron on ja miten helppoa hänen elämänsä on. Koreografiointihetket ovat suosikkejani, samoin mainiota on myös seurata, miten Ronilla alkaa tulla savu korvista, kun Dorothy pistää treeneissä tuulemaan! Lumikki Väinämön Rita on rempseä ja turhia kiertelemätön tuottaja, joka rakastaa teatteria vaikka on ehkä vähän unohtanut sen. Mutta kun uusi musikaali alkaa löytää muotoaan, Ritan ilme kirkastuu ja intoa löytyy. Väinämö tekee sujuvan roolin ja osuu komediaiskuihin napakasti, onnistuneesti rakennettu rooli ja hienoa revittelyä. Mikko Jurkka näyttelee Michaelin agenttia Stania, joka on helisemässä hankalan asiakkaansa kanssa. Jurkka tekee mainion roolin ja löytää rooliinsa sopivan annoksen vuosikausien kokemusta ja leppoisuutta sekä vähän vähemmän vaativista asiakkaista haaveilevan miehen olemusta. Musikaalin sivuhahmot ja heidän sydämellinen koomisuutensa ihastuttaa, ja suosikkijuttuni musikaalissa onkin ehkä juuri se, miten mainioita tyyppejä näyttelijät ovat roolihahmoistaan rakentaneet. Moni lavalla nähtävä mainio tyyppi löytyy myös ensemblestä, joka on taitava ja hurmaava. He loistavat erityisesti näyttelijöitä näytellessään – musikaalia musikaalin sisällä harjoitellessaan ensemble nappaa näppärästi kiinni komediaiskuista ja valloittaa. Isoissa joukkokoreografioissa porukkaa loistaa myös, ja he tuovat väriä ja vauhtia lavalle moneen otteeseen.

Toisin kuin moni muu, minä pidän Tootsien vähän avoimeksi jäävästä lopusta tosi paljon. Loppu ei anna vastauksia kaikkiin tarinan tapahtumiin, mutta lopettaa musikaalin sujuvasti ja on avoimena loppuna vähän erilainen kuin musikaaleissa yleensä. Myös alun ja lopun näyttämökuvien samankaltaisuus ja tarinan fiktion ja tosimaailman sekoittuminen alun ja lopun visuaalisuudessa on mieleeni. Tootsie on hyväntuulinen ja viihdyttävä show, jossa komedia toimii ja kunnossa ovat niin rytmi kuin tunnelmakin. Yllätyin katsomossa iloisesti, kun ennakkoajatukseni musikaalista ei vastannut todellisuutta, ja tarina toimii paremmin kuin odotinkaan. Myös se, miten hyvin huumori meikään iski, ilahduttaa. Aloinkin jo suunnittelemaan uutta reissua Tootsien pariin, ja nimenomaan erityisesti musikaalin valloittavien, koomisten sivuhahmojen houkuttelemana.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Lahden kaupunginteatteri!