Monologit @ Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu

kuvat © Mitro Härkönen

Eilen, 1.10., oli Teatterikorkeakoululla näyttelijäntaiteen kolmannen vuosikurssin opiskelijoiden Monologit-esityksen viimeinen näytös, jonka onneksi ehdin näkemään. 14 näyttelijäopiskelijaa oli valinnut jokainen yhden kotimaisen kirjailijan ja dramatisoinut heidän teoksistaan itselleen monologin. Ohjaavat opettajat tässä ovat olleet Elina Knihtilä ja Pihla Palteisto. Ensin muutama sana jokaisesta monologista ja näyttelijästä ja sitten vähän yleisiä ajatuksia tästä kokonaisuudesta. Suurin osa porukasta oli minulle uusia tuttavuuksia, mutta muutamat heistä olen ehtinyt lavalla tai televisiossa nähdä.

Ensimmäisenä lavalla nähtiin Vilma Kinnunen, hänen tekstinään oli Tove Janssonin Muumilaakson marraskuu. Kinnunen luo hienosti otteessaan pitävän tunnelman ja eläytyy tekstiin luontevasti. Onnistuneita näkökulmia tekstiin ja tarinaan, kiinnostava hahmo ja sujuvaa esiintymistä. Seuraavaksi nähtiin Ville Saarenketo (Jouko Turkka: Aiheita), joka varmoin liikkein ja hermostuttavankin tarkasti leikkasi porkkanaa ja puhui. Saarenkedolla on nokkela ote tekstiin, ja tämä oli tosi mielenkiintoinen, hauska ja vakuuttava monologi. Saana Rautavaara (Pauliina Rauhala: Taivaslaulu) nousi yhdeksi suosikeistani, hienoa läsnäoloa ja upeaa tarinankerrontaa ja hahmon luomista. Rautavaara puhuu koskettavasti ja herkästi, toiveikkaasti myös, ja sitten taas onnettomana ja pettyneenä. Olipa vaikuttava tämä, ja tätä tarinaa olisin heti halunnut kuulla lisää. Tuomas Nilsson (Hannu Salama: Juhannustanssit) on lavalla kuin kotonaan ja tekee mahtavaa työtä, hän naurattaa ja herättää ajattelemaan ja saa muutenkin reagoimaan. Teksti on oikein hyvä ja Nilsson tulkitsee sitä erinomaisesti, hänen monologinsa on varsin onnistunut. Inkeri Hyvönen (Aino Vähäpesola: Onnenkissa) on hurmaava, ja pitää yleisön hyvin otteessaan. Hän eläytyy hahmoonsa luontevasti ja kertoo tarinan hauskasti ja uskottavasti, turhia kaunistelematta tai kauhistelematta, ihan vain arkisesti ja ihmeellisesti. Pidin Hyvösen monologista tosi paljon.

Sami Ahonen (Laura Gustafsson: Korpisoturi) jatkoi väliajan jälkeen ja hänpä toikin sitten lavalle ihan mahtavan monologin. Hauska, ajatuksia herättelevä ja viihdyttävä teksti, jota Ahonen esittää rempseällä, toimivalla tavalla, hän on lavalla hienosti läsnä. Jotenkin tosi kiva ja onnistunut dramatisointi sujuvasta tekstistä, tätä oli mukava katsoa. Isla Mustanoja (Johanna Sinisalo: Sorsapuisto) tuo lavalle erinomaisesti rakennetun hahmon ja ehjän tarinan, joka naurattaa ja kauhistuttaakin vähän. Loistavaa esiintymistä, kiihkeää ja ärsyyntynyttä menoa, joka purkautuu taitavasti ja sujuvasti. Karlo Haapiainen (Rosa Liksom: Maa & Unohdettu vartti) oli muuten näyttelijänä ihan ensimmäisessä monologissa, jonka olen nähnyt, eli Taisto Valtimonteatterissa syksyllä 2016. Kiva tällainen ympyrä sulkeutuu-hetki siis. Haapiainen kertoo tarinaa koskettavasti ja hieman unenomaisesti, hän maalailee tekstiä eläväksi ja tekee sen taitavasti ja tyylikkäästi. Otto Rokka (Antti Holma: Järjestäjä) oli myös suosikkejani, kylläpäs hän osaa mahtavalla tavalla eläytyä hahmoonsa ja tuoda tekstin näyttämölle, tosi hauska ja viihdyttävä, ja lopulta vavahduttavakin monologi. Rokka on lavalla luonteva ja uskottava, hänen käsissään tarinasta muodostuu mielenkiintoinen ja monikerroksinen.

Jussi-Petteri Peräinen (Harry Salmenniemi: Ihminen on onnellinen eläin) jatkoi toisen väliajan jälkeen. Hänellä on hyvä, vähän sellainen pohdiskeleva ote tekstiin ja teksti itsessään oli tosi kiinnostavaa, Peräinen on löytänyt hyvän tavan tuoda tarinan lavalle ja säilyttää oikeanlaisen tunnelman. Anna Airola (Rosa Likson: Tyhjän tien paratiisit) ihastutti Aikuiset-tv-sarjassa ja olikin tosi kiva päästä näkemään hänet myös näyttämöllä. Airola ottaa yleisön haltuun ja kertoo tarinaa luontevasti, hyvällä energialla ja hauskasti. Hienosti rakennettu hahmo ja sujuvasti dramatisoitu teksti, tätä tarinaa olisi myös ollut kiva katsella pidempäänkin. Elias Salosen (Märta Tikkanen: Miestä ei voi raiskata) näin ensimmäistä kertaa lavalla pari vuotta sitten Bonnie & Clyde-esityksessä, ja hän oli myös Aikuiset-sarjassa, ja näissä molemmissa Salonen oli tosi hyvä. Nyt myös, todella vaikuttavaa ja painostavaa, tyylikästä ja vähäeleistä esiintymistä. Tikkasen teksti on raaka ja voimakas, ja sama vaikutus on Salosen dramatisoinnilla. Taitavasti myös vaihdetaan hahmosta toiseen, kekseliäillä eleillä ja asentojen muutoksella. Hieno, tiukasti otteessaan pitävä monologi. Emma Kilpimaa (Laura Gustafsson: Pohja) tekee luontevaa työtä, tosi sujuvasti etenee teksti ja myös Kilpimaa vaihtaa kahden hahmon välillä näppärästi. Kilpimaa on aidon ja uskottavan oloinen, hän tuo lavalle monisävyisen hahmon ja kertoo tarinaa kiinnostavasti. Karim Rapatti (Hanna-Riikka Kuisma: Kerrostalo) päätti monologi-illan ja hän olikin ihan loistava, varsinkin biletystanssihetkille pisteet. Ja muulle esiintymiselle myös, taitavaa, hauskaa, surumielistä ja vakuuttavaa. Rapatti luo selkeän hahmon ja tuo tekstin lavalle onnistuneesti, häntä on kiva katsoa lavalla ja monologi etenee hyvällä rytmillä.

Lahjakasta porukkaa, jokainen hienosti toi lavalle tunnelmaa, tarinaa ja hahmon ja osasi eläytyä ja esiintyä luontevasti. Välillä katsomista häiritsi kun siirryttiin tunnelmasta ihan toisenlaiseen tunnelmaan, mutta äkkiä lavalla oleva henkilö sai napattua otteeseensa ja sitten olinkin jo ihan mukana tekstissä. Vaikuttavia monologeja, hienoista teksteistä taitavasti dramatisoitu kohtauksia, joita on ilo nähdä lavalla. Näissä ei ole helpoimpia teemoja tai tunteita, mutta tarinat välittyvät selkeinä ja uskottavina, koskettavina hetkinä. Kokonaisuus toimii ja monipuoliset tekstit herättävät ajatuksia ja pohdiskelua, näitä täytyy vielä pureskella ja mietiskellä. Reilu kolmetuntinen meni tosi äkkiä, monologeja oli mielenkiintoista katsoa ja äkkiä oltiinkin jo menossa viimeisessä tarinassa. Lopputulos on sujuvasti rakennettu ja rytmikkäästi etenevä, nämä esiintymisjärjestykset ovat kuulemma vaihdelleet ettei aina ole sama porukka ekana tai vikana, mutta voisin kuvitella että toisessakin järjestyksessä lopputulos on yhtä toimiva. Puvustukset, rekvisiitat ja muu tunnelman tai hahmon luomiseen liittyvä visuaalisuus on hyvin mietittyä ja sopii kaikkiin monologeihin. Osalla on enemmän kaikenlaista mukana näyttämöllä, osalla ei muuta kuin itsensä. Hienosti luettu tekstiä, hahmoa ja sitä, millä keinoin paras lopputulos rakentuu. Osa hahmoista ja tarinoista jäi vahvemmin mieleen kuin toiset, ja osan olisin halunnut nähdä pidempänä versiona, jotta olisin saanut kuulla koko tarinan. Kaikki neljätoista monologia saivat viihtymään ja vaikuttumaan, ja jokainen niistä oli oma erinomainen teoksensa.

Kiitos koko jengille, olipa kiva kokea nämä!