maanantai 30. lokakuuta 2017

Naisia hermoromahduksen partaalla @ Hämeenlinnan teatteri

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos Hämeenlinnan teatteri!
kuvat Hämeenlinnan teatteri/Tapio Aulu
Hämeenlinnan teatterissa nähdään Pedro Almodóvarin samannimiseen elokuvaan perustuva musikaali Naisia hermoromahduksen partaalla.

Pepa (Sinikka Salminen) yrittää saada viestiä läpi sydämensä särkeneelle Ivánille (Lasse Sandberg) mutta matkassa on vaikka mitä mutkia eivätkä nämä kaksi satu puhelimen ääreen samaan aikaan sitten millään. Vastaajakin revitään seinästä muutamaan otteeseen. Pepan ystävä Candela (Liisa Peltonen) on myös hankalassa tilanteessa, sillä hänen ihana rakastajansa Malik (Emppu Jurvanen) onkin etsintäkuulutettu rikollinen. Ivánin poika Carlos (Matti Leino) ja tämän morsian Marisa (Lotta Huitti) pyörivät myös mukana menossa, samoin Ivánin vaimo Lucia (Katariina Kuisma-Syrjä). Taksikuski (Mikko Töyssy) on aina paikalla kun tarvitaan takaa-ajajaa tai muuten vain taksikuskia.

Vauhtia riittää ja varsin värikästä menoa myös. Tässä on vähän liikaa kaikkea mutta se on vain hyvä juttu, sekavahko ja täyttä vauhtia eteenpäin menevä tarina pitää otteessaan ja viihdyttää yleisöä. Hahmot ovat kaikki hauskoja, hyvin rakennettuja ja mielenkiintoisia persoonia ja onnistunut puvustus (Satu Suutari) saa tyypit näyttämään oikein mainioilta.

Musiikkia riittää ja monipuolisia säveliä tarjoillaankin alusta loppuun saakka. Äiti Madrid, Yliannos rakkautta, Hermoromahduksen partaalla ja Kenkiä taivaasta-biisit olivat erityisesti minun mieleeni. Koreografiat (Jens Walentinsson) sopivat musiikin rytmeihin oikein hyvin ja niitä katsoo mielellään, hienosti liikkuu porukka lavalla.

Sinikka Salminen tekee onnistuneen roolin Pepana, hän laulaa ja esiintyy hyvin ja hahmon hermoromahduksen partaalla kiikkumista on hauska seurata. Myös Lotta Huitti Marisana, Matti Leino Carloksena, Lasse Sandberg Ivánina ja Katariina Kuisma-Syrjä Luciana vakuuttivat. Suosikkihahmoni oli ehdottomasti Liisa Peltosen Candela, ai että miten loistava tyyppi ja Peltonen ottaa hahmosta kaiken irti. Se Candelan laulu, jossa hän jättää Pepalle vastaajaviestejä on ihan mahtava! Muu porukka tekee myös hyvää työtä, hullunhauskaa menoa ja hermoromahduksen partaalla on kyllä moni.

Kokonaisuutena oikein viihdyttävä, värikäs, hauska ja hurmaava esitys. Juonenkäänteitä riittää, näyttelijät ovat tosi hyviä, musiikki on vauhdikasta ja monipuolista, bändille muuten kiitoksia, soitatte hienosti! Pidin tästä ja kyllä piristi loskan ja räntäsateen keskellä, lavalla ollaan aurinkoisessa espanjalaisessa maisemassa ja ulkomaiden lämpöä välittyy kyllä katsomoonkin. Ihastuttava ja hauska ja vaikka mitä kivaa, suosittelen!

perjantai 27. lokakuuta 2017

Auringonsäteisiin kadonnut (Mariel Pietarinen)

Luin kirjan arvostelukappaleena, kiitos KVALITI!

Mariel Pietarisen Auringonsäteisiin kadonnut jatkaa Kavionjälkiä sydämessä-sarjaa ja on sen viides osa.

Lomasaarelle saapuu vihdoin hevosia eivätkä Linda ja Susanne voisi olla iloisempia. 65 vuoden jälkeen kavionkopse kaikuu kartanolla ja hevosleiri voi alkaa. Nauru ja hevoset täyttävät lomasaarelaisten kesän, mutta Linda ei ole niin innoissaan kuin luulisi. Jokin hiertää hänen ja Joonatanin välejä ja leirillä oleva pikkutyttö tarrautuu Lindaan kuin takiainen.

Jee, tässä kirjassa on paljon Miro-kohtauksia! Ja Joonatan vs. Miro-asettelua myös. Draamaa, draamaa, mutta tavalliseen elämään ja tavallisiin tilanteisiin kätkeytyneenä. Juoni kulkee niin sujuvasti ja luontevasti, että kirjaa on nautinto lukea. Tapahtumat soljuvat eteenpäin ilman turhia keskeytyksiä ja tarina on onnistuneesti rakennettu, kerronta kantaa tarinan läpi eikä kirjaa malta laskea käsistään. Luin tämän, kuten sarjan edellisetkin osat, nopeasti läpi ja odotan - taas kerran - innolla jatkoa. Koukuttava tarina, hyvät hahmot ja pieni yliluonnollinen lisä, eipä sitä muuta tarvita.

Tämä on sarjan kirjoista ehdottomasti suosikkini, tarina nousee jotenkin seuraavalle tasolle ja kaikki palikat ovat loksahtaneet kohdalleen. Tässä on vaikka kuinka monta hauskaa kohtaa, varsinkin Joonatanin ratsastusretki pienellä ponilla ja leirikasteeseen joutuneet leiriläisraukat. Uusia haamuja ilmaantuu taas mukaan tarinaan, mutta nyt he eivät ole niin yliluonnollisen tai jännittävän oloisia, vaan ihan tavallinen tyttö ja hevonen. Marianin päiväkirjaa Linda lukee moneen otteeseen, ja Lindan näyt ja kokemukset menneisyydestä tuovat tähänkin kirjaan kiehtovia hetkiä.

Miro ja Joonatan ovat edelleen lempihahmoni ja heidän yhteinen kiinnostuksenkohteensa Linda on myös oikein mukava ja hyvin kirjoitettu hahmo. Ennen haaveilin Miron ja Joonatanin kamppailusta Lindan huomiosta, nyt toivon että jossain vaiheessa Joonatan ja Miro ottavat samasta aiheesta yhteen. Ja Joonatanille lisää hevoskokemuksia, niin hauskoja nämä edellisetkin ovat olleet. Talli- ja hevoselämästä on tuttua ja kivaa lukea ja Pietarinen onnistuu kertomaan hevosmaailmasta sellaisena kun se on.

Auringonsäteisiin kadonnut on onnistunut, hauska ja ihana kirja, jonka luin oikein mielelläni ja jonka pariin palaan varmasti uudelleenkin.

torstai 26. lokakuuta 2017

Mannerheim ja saksalainen suudelma @ Helsingin kaupunginteatteri

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos HKT!
kuvat Tapio Vanhatalo
Helsingin kaupunginteatterissa sai eilen 25.10. ensi-iltansa Juha Vakkurin näytelmä Mannerheim ja saksalainen suudelma.

Sota on näyttämöllä läsnä lähes koko ajan, sotilaita, kenraaleja, majureja, ministereitä, kapteeneja, luutnantteja ja marsalkoita marssii kohtauksiin armeijan puvuissaan ja keskustelee sotasuunnitelmista. Esityksessä kuvataan niitä hetkiä, jolloin Suomi on joutunut valitsemaan, millä tiellä se sodassa haluaa olla ja kenen kanssa se haluaa olla ystävä ja kenen kanssa vihollinen. Saksan liittolaisuus on tuonut Suomelle turvaa, mutta myös paljon ongelmia ja murheita. Mitä kaikkea kokouksissa ja keskusteluissa tapahtui, miten sota-asiat päätettiin ja kuka sanoi viimeisen sanan?

Asko Sarkola tekee vahvan roolin Mannerheiminä, hänen näyttelijäntyötään on mukavaa seurata ja hahmo rakentuu luontevasti ja sujuvasti. Kaikki muutkin näyttelijät ovat todella vakuuttavia, he tekevät roolinsa uskottavasti ja taitavalla otteella. Antti Timosen eversti Thesleff, Kirsi Karleniuksen Kitty Linder, Helena Haarasen Anastasia Mannerheim ja Matti Olavi Raninin eversti Paasonen jäivät erityisesti mieleen. Moni näyttelijä muuten näytti aika paljon samalta kuin esikuvansa, taustalle nimittäin heijastettiin ihmisten kuvia ja nimiä, joista yhdennäköisyyttä pystyi vertailemaan.

Taustalle heijastettavat kuvat, vuosiluvut ja tekstit selventävät juonta muutenkin, tarinassa pysyy hyvin perillä kun tietää, milloin tapahtuu ja missä. Kari Heiskasen napakka ja toimiva ohjaus vie tapahtumia eteenpäin tiiviissä, mutta kiirehtimättömässä tahdissa ja kaikenlaista ehtii tapahtua. Pidin erityisesti herrojen sotasuunnittelukokouksista, Kittyn ja Mannerheimin kohtauksista, eversti Thesleffin tiukoista mielipiteistä, tyylikkäistä sotilasunivormuista ja Antti Mattilan lavasteista.

Mielenkiintoinen tämä kyllä on, vaikka jotain muistikuvia viime historiankurssilta nousikin mieleen, tuli esityksessä esiin vaikka kuinka paljon uusia juttuja. Käsiohjelmasta löytyy myös runsaasti kiinnostavaa historiatietoa, lueskelin sen läpi heti esityksen jälkeen ja opin uutta. Vaikka olenkin sitä mieltä, että koulut voisivat viedä oppilaitaan teatteriin ilman, että esityksen pitää olla mikään opettavainen kokemus, tätä suosittelen ehdottomasti opiskelijaryhmille. Varmasti jää mieleen Suomen ja Saksan suhteet, Mannerheim, sodankäynnin kiemurat ja historialliset tapahtumat.

Kokonaisuutena hienosti toteutettu, toimiva ja tyylikäs esitys. Vaikka tässä olisi ainekset sellaiseen reilun parin tunnin puuduttavaan historianluentoon, ei katsomossa tule hetkeksikään sellainen olo, että "katselen tässä kun minulle kerrotaan Suomen historiaa ja opin siitä", vaan koko ajan tapahtuu ja tarinaa on oikein mielenkiintoista seurata, vaikka periaatteessa tietääkin mitä tulee tapahtumaan. Vahva näyttelijäntyö, loistava ohjaus ja hieno teksti tekevät tästä onnistuneen ja otteessaan pitävän, Suomen juhlavuoteen mainiosti sopivan esityksen.


tiistai 24. lokakuuta 2017

Meren alalokero @ Hormihaikara

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Hormihaikara!
kuvat Tanja Näätänen
Hormihaikara-niminen teatterityöryhmä vierailee SUPER teatterissa Lahdessa esityksellään Meren alalokero 5.11. asti.

Meren alalokerossa seikkaillaan vedenalaisessa maailmassa kalojen, rapujen ja muiden merenelävien kanssa. Näyttämöllä ovat Nestori Hellgren ja Mari Kanervaniemi, jotka näyttelevät koko esityksen läpi innolla ja hyvällä otteella. Teksti on Tuija Laineen käsialaa, ja kaikenlainen riimittely ja nokkelasti kirjoitetut kohtaukset toimivat ja ihastuttavat.

Esityksen kalanukeista vastaa Hellgren, joka on kyllä toteuttanut kaloja varsin kekseliäällä ja hauskalla tavalla. Esimerkiksi pesäpalloräpylästä, kengistä ja vanhasta ratsastuskypärästä syntyneet kalat ovat viehättäviä ja täynnä hauskoja yksityiskohtia. Rauskusta vielä erityispisteet, se oli mahtava! Näyttelijät tuovat lavalle toinen toistaan mielenkiintoisempia ja kiehtovampia kaloja, joiden elämää ja ajatuksia on kiva päästä seuraamaan.

Esitys kestää 50 minuuttia, joka on pienemmälle yleisölle luultavasti sopiva mitta, ainakin he jaksoivat istua katsomossa ja keskittyä tarinaan siinä esityksessä, jossa minä olin. Lapset varmasti pitävät tästä, lavalla tapahtuu koko ajan, vauhtia ja mielenkiintoisia juttuja riittää, lavastus on täynnä yksityiskohtia ja riimitelty, sujuva teksti on mukavaa kuunneltavaa. Hauskinta lapsista on ehkä kuitenkin se, että esityksen jälkeen pääsee katsomaan kaloja lähempää ja ehkäpä kokeilemaan nukettamistakin itse.

Viihdyin esityksen parissa oikein hyvin, se oli hauska ja valloittava kuvaus meren elämästä. Mieleen jäivät erityisesti Muikun salonki, Törön värssyt, ravun kohtaaminen kahinahousukalan kanssa ja veden uni. Käsiohjelmasta plussaa, mainio toteutus ja Uutisturskasta löytyy kaikenlaisia kivoja juttuja. Esitys sopii loistavasti lapsille, he olivat katsomossa innoissaan, mutta minusta tuntuu, että aikuiset olivat kyllä ihan yhtä haltioituneita. Ja mikäs siinä on ollessa, olihan tämä nyt hurmaava juttu!



maanantai 23. lokakuuta 2017

Love Me Tender @ Lahden kaupunginteatteri

Näin esityksen kriitikkolopulla, kiitos Lahden kaupunginteatteri!
kuvat Aki Loponen
Lahden kaupunginteatterissa rokataan Elviksen tahtiin musikaalissa Love Me Tender.

Pikkukaupungissa elellään tylsää ja rauhallista elämää tiukan pormestarin (Saana Hyvärinen) valvomana. Koko kaupungin elämä kuitenkin mullistuu, kun komea kulkuri Chad (Joel Mäkinen) kurvaa moottoripyörällään paikalle. Isänsä Jimin (Mikko Jurkka) autokorjaamolla työskentelevä Natalie (Anni Kajos) iskee silmänsä Chadiin, joka taas haaveilee Sandrasta (Liisa Loponen). Natalie puolestaan on Dennisin (Teemu Palosaari) haavetyttö. Tapahtumat etenevät väärinkäsitysten, erehdysten ja kaikenlaisten sattumusten kautta, kunnes kaikki saavat toisensa tai eivät ehkä sittenkään, eivät ainakaan niin kuin alunperin olisi voinut odottaa.

Kylläpä oli letkeää ja vauhdikasta menoa lavalla, ihanaa katsoa! Koreografiat (Johanna Keinänen) ovat eloisia, hauskoja ja energisiä ja sopivat hyvin musiikkiin. Näyttelijät ottavat koko lavan haltuun kellohameet heilahdellen ja varsinkin koko porukan riehakkaat ja eläväiset tanssikohtaukset saavat katsojankin melkein hengästymään. Tarina kulkee reipasta tahtia ja vaikka biisejä on runsaasti, yli kaksikymmentä, ei niitä ole yhtään liikaa vaan enemmänkin olisi voinut kuunnella.

Hahmoista en oikein osaa valita suosikkia, pidin erityisesti Paavo Kääriäisen Deanista, Veera Tapanaisen Lorrainesta ja Joel Mäkisen Chadista, mutta koko porukka tekee loistavaa työtä ja jokainen hahmo on hurmaava ja onnistunut. Hienosti kaikki myös laulavat, varsinkin C'mon Everybody, Blue Suede Shoes, Can't Help Falling in Love, A Little Less Conversation ja Devil in Disguise jäivät soimaan päähän. Se, että musikaali näyteltiin suomeksi mutta laulettiin englanniksi ei haitannut ainakaan minua, ratkaisuun tottuu nopeasti ja näyttelijöiltä kaksikielisyys onnistuu hyvin. Bändille vielä erityiskehuja, musiikki soi vauhdikkaana ja energisenä. Plussaa myös siitä, että bändi oli lavalla esillä.

Lavastus (Pekka Korpiniitty) on oikein hieno ja siinä on paljon loistavia yksityiskohtia. Hylätty huvipuisto on upea, ja se kaarijuttu lavan etualalla on myös tyylikäs. Bändin lava on myös hieno, samoin baari. Sandran talo/museo on ainoa, joka ei miellytä silmää yhtä paljon kuin muut lavastuselementit. Ai niin, bussi on sekin kiva ja hyvin toteutettu kohtaus, jossa Lorraine polkee pyörällä Deanin perään. Ja se pellen tai minkälie pää huvipuistossa täytyy myös mainita, vähän karmiva mutta mahtava.

Tämä on hyväntuulinen, hauska, vauhdikas ja rennon letkeä esitys, josta nautin kovasti. Porukka lavalla on taitavaa, laulut ja tanssit sujuvat loistavasti ja tarina esitetään luontevalla otteella. Hahmoja on monenlaisia, heistä on helppo pitää ja eri tyyppien välisten suhteiden kehittyminen ja sen seuraaminen on mielenkiintoista ja viihdyttävää. Tykkäsin siis, ja suosittelen ehdottomasti!

tiistai 17. lokakuuta 2017

Gabriel, tule takaisin @ Keski-Uudenmaan Teatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos KUT!

Keski-Uudenmaan Teatterissa sai 6.10. ensi-iltansa Mika Waltarin näytelmä Gabriel, tule takaisin. Minä suuntasin Krapin Pajalle esitystä katsomaan 15.10.

Sisarukset Ulriika (Anna-Leena Sipilä) ja Kristiina (Inka Kallén) sekä heidän sisarentyttärensä Raili (Elina Varjomäki) asustelevat pikkukaupungissa paperikauppiaina. Eräänä iltana Kristiina paljastaa tavanneensa Helsingissä hurmaavan herrasmiehen, joka on vielä samana iltana tulossa vieraaksi. Siinähän onkin sitten sulateltavaa itse kullakin, kun Gabriel (Jari Hämäläinen) saapuu paikalle.

Ensimmäisenä mainittakoon Sinikka Zannonin värikäs ja ihastuttava puvustus, joka sopii esitykseen oikein mainiosti ja on myös tyylikäs. Mikko Rantasen lavastus luo tarinalle hienot kehykset ja toimii hyvin. Seppo Halttusen ohjaus on tarkkaa ja harkittua, lavalla ei tapahdu turhia juttuja, vaan liikkeillä, eleillä ja äänenpainoilla on tarkoitus, joka kantaa tarinaa eteenpäin.

Jari Hämäläinen on oikein hyvä Gabrielin roolissa, sopivan lipevä ja miellyttävä huijari, jonka varakas ja sydämellinen ulkokuori kätkeekin taakseen viekkaan ja ovelan petturin. Inka Kallénin Kristiina on ihastunut ja rakastunut, sinisilmäinen nainen, joka ei edes halua nähdä ihanan Gabrielinsa huonompaa puolta. Käytännöllinen ja järkevä Ulriika taas taistelee Gabrielin viehätysvoimaa vastaan, mutta heikoin tuloksin. Anna-Leena Sipilä tekee roolinsa vakuuttavasti. Elina Varjomäen Raili on naiskolmikosta fiksuin ja tajuaa heti, ettei Gabrielilla ole puhtaat jauhot pussissa. Varjomäki tekee Railista nokkelan ja terävän, hauskan ja hurmaavan tyypin, joka nousikin minun suosikkihahmokseni.

Kokonaisuudessaan viihdyttävä, hauska ja puhutteleva esitys, nykyäänkin kun ihmiset lankeavat kaikenlaisiin huijauksiin ja uskovat ihan tyhmiä juttuja. Taitavasti toteutettu ja sopivan mittainen, koko ajan tapahtuu eikä katsomossa tule tylsää. Näyttelijänelikko tekee hyvää työtä ja tuo lavalle moniulotteisia, kiinnostavia hahmoja. Krapin Paja sopii hyvin teatteritilaksi, ainakin tähän esitykseen, ja se on myös paikkana tosi kiva käydä ihan ilmankin esitystä.


lauantai 14. lokakuuta 2017

Jekyll & Hyde @ Salon teatteri

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos Salon teatteri!
kuvat © Mika Nurmi
Salon teatterissa sai 6.10. ensi-iltansa Jekyll&Hyde-musikaali, jonka pariin minä suuntasin 13.10.

Tohtori Henry Jekyll (Peter Nyberg) haluaisi testata kehittelemäänsä lääkettä sairaaseen isäänsä (Marko Saarinen), mutta sairaalan johtokunta on asiasta eri mieltä. Kiukkuinen Henry päättää sitten tehdä ihmiskokeen itsellään ja tulee vapauttaneeksi pahan puolensa, herra Edward Hyden. Hyde kylvää Lontoon kaduilla kauhua ja kuolemaa ja Henryn kamppailu hyvän ja pahan välillä alkaa.

Odotin tätä innolla enkä todellakaan turhaan. Salon teatteri on toteuttanut Jekyll&Hyde-musikaalin varmalla otteella, kekseliäillä ratkaisuilla, tekemisen riemulla ja hyvällä energialla, ja lopputulos vakuuttaa. Viktoriaaninen Lontoo avautuu katsojien eteen hämyisine katuineen, ilotaloineen, sairaaloineen ja salaperäisine laboratorioineen. Riku Suvitien lavastus on nokkela ja erittäin toimiva, peileillä kikkailu luo tunnelmaa ja varsinkin Jekyllin laboratorio ja peilikohtaus Punaisen Rotan ulkopuolella ovat tyylikkäitä ja onnistuneita. Timo A. Aallon hieno valosuunnittelu vaikuttaa toimivasti kohtausten ilmapiiriin.

Jekyllin & Hyden nimirooli on eräs Peter Nybergin haaverooleista ja se näkyy myös lavalla, niin tarkasti, voimakkaasti ja suurella tunteella Nyberg tekee roolityönsä. Henry Jekyll on kunnianhimoinen ja hyvä, kun taas Edward Hyde on kieroutunut, synkkä ja paha. Nyberg saa hahmojensa erot esiin pienillä eleillä, eikä ole vaikea huomata, milloin paha saa hyvästä yliotteen tai toisinpäin. Nyberg myös laulaa komeasti ja lauluista varsinkin Nyt tartun hetkeen, Elossa ja Yhteenotto soivat tyylikkäinä.

Rosita Ahlfors (roolissa vuorottelee Merita Seppälä) on herkkä ja ihastuttava Lucy, joka vedetään vahingossa osalliseksi Jekyllin ja Hyden väliseen taisteluun. Etenkin Lucyn ja Hyden duetto Peli vaarallinen jäi esityksestä mieleen, samoin Lucyn ja Emman (Laura Flemming, roolissa vuorottelee Sanni Suvila-Nuutinen) esittämä Silmissään. Laura Flemming on Henryn morsiamena Emmana uskottava ja tukee Henryä tämän tutkimuksissa, vaikka ne ovat häntäkin tärkeämpiä. Pidin kovasti myös Teemu Veikkolaisen John Uttersonista, Elina Koskisen (roolissa vuorottelee Sari Koskela) Nelliestä ja Aki-Matti Kallion Simon Stridestä.

Vaikka teatteri ja lava ovat pienet, Jekyll&Hyde rysähtää sinne mahtipontisena ja voimakkaana. Esitys ei kalpene isojen teatterien isojen produktioiden rinnalla, vaan on aivan loistava ja ehdottoman onnistuneesti ja tyylikkäästi toteutettu, hieno satsaus Salon teatterilta. Pauliina Saloniuksen ohjaama työryhmä tekee musikaalia taidolla, onnistuu upeasti sekä joukkokohtauksissa että yksilösuorituksissa ja tuo katsojien eteen valmiin, hurmaavan, jännittävän ja nautittavan kokonaisuuden. Kiitoksia ja onnea koko porukalle, tämä on hieno!

sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Palkkamurhaajan painajainen @ Helsingin kaupunginteatteri

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos HKT!
kuvat © Mirka Kleemola
Arena-näyttämöllä sai 6.9. ensi-iltansa Palkkamurhaajan painajainen, jota minä katselin 29.9.

Palkkamurhaaja Ralph (Santeri Kinnunen) majoittautuu hotellihuoneeseen, jonka ikkunasta hän tähtäilee tärkeää todistajaa, joka hetkenä minä hyvänsä tuodaan oikeustalolle. Naapurihuoneeseen asettuu itsemurha-aikeissa oleva valokuvaaja Frank (Iikka Forss) josta onkin sitten Ralphille vähän enemmän vaivaa. Mukana menossa pyörii hotellipalvelija (Antti Peltola), Frankin vaimo Laura (Sanna Saarijärvi) ja tämän uusi rakkaus Edgar (Jouko Klementtilä) sekä poliisi (Sauli Suonpää).

Vauhdikas meno on koko ajan lavalla ja yleisöllä on hauskaa. Tämä on tehty tarkasti ja huumori toimii. Näyttelijät ovat loistavia, ilmeet, eleet ja muu lavalla olo on harkittua ja hahmoista sekä kohtauksista otetaan kaikki irti. Santeri Kinnunen ja Iikka Forss ovat oikein mainioita, molemmat tekevät hahmoistaan uskottavia ja heidän työskentelyään lavalla on kivaa ja hauskaa katsoa. Erityispisteitä Ralphin letkeästä liikehdinnästä! Kaksikon lisäksi myös muut näyttelijät tekevät taitavaa työtä. Koko porukka osaa tehdä juuri oikeita juttuja saadakseen yleisön nauramaan ja nauttimaan.

Peter Ahlqvistin lavastus on tyylikäs ja toimii hienosti, kaksi huonetta erottuu selvästi, mutta niiden välillä liikutaan sujuvasti ja ne ovat molemmat vähän erilaisia. Yhtenäinen tyyli silti molemmissa huoneissa, kuten hotelleissa yleensä onkin. Hotellitunnelma välittyy muutenkin sujuvasti ja lava näyttää hienolta. Lavaa käytetään hyvin, siellä liikutaan luontevasti pitkin ja poikin ja varsinkin samaan aikaan otetut askeleet ja "peilikuvana" tai siis samalla tavalla samaan aikaan tehdyt jutut molemmissa huoneissa oli toteutettu kivasti.

Kokonaisuutena tosi hauska, ei liian vakavaa tai totista, vaan juuri sopivan kevyellä otteella tehty ja oikein onnistuneesti toteutettu, sopivan pituinen nauruhetki taitavien näyttelijöiden tarjoilemana.