lauantai 24. kesäkuuta 2017

Pokka pitää @ Koskenniskan kesäteatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Pornaisten Pohjoinen Nuorisoseura!
kuvat © työryhmä, Elsa Kosonen
Koskenniskan kesäteatterissa sai 21.6. ensi-iltansa Pokka pitää-niminen näytelmä.

Emmet (Pasi Jumppanen) ohjaa harrastajateatterille brittiläistä murhamysteeriä ja yksi rooli on vielä täyttämättä. Oman arvonsa tunteva kotirouva Hyacinth Bucket (Leena Laaksonen) ottaa roolin itselleen puoliväkisin eikä siinä auta muun teatteriporukan kuin myötäillä. Murhamysteeriä ovat esittämässä myös Onslow (Erkki Laukkanen) ja Daisy (Mia-Maija Toivanen), Emmetin sisko Liz (Varpu Hapuoja) sekä herra Milson (Atte Köngäs) ja Rose (Susanna Määttä).

Pokka pitää perustuu Keeping Up Appearances tv-sarjaan, jota en kylläkään ole nähnyt eli vertailua siihen suuntaan en voinut tehdä. Esityksen perusteella voisin kyllä katsoa sarjaakin, huumori upposi ja nauratti ja viihdyin katsomossa hyvin, vaikka kesäilta olikin viileähkö. Puvustuksesta varsinkin pidin, siinä vaiheessa kun näytelmän hahmot astelivat ensimmäistä kertaa roolivaatteet päällä näyttämölle niin oikein tyylikästä porukkaa oli lavan täydeltä.

Lempparihahmoni oli ehkäpä herra Milson, jota Atte Köngäs näytteli oikein hyvin, tai sitten hiljainen Richard (Tapio Valonen) joka nähtiin lavalla muutamaan otteeseen. Hyacinth oli myös kiva hahmo, samoi Emmet ja Liz. Näyttelijät tekevät kaikki hyvää työtä, ja varsinkin Hyacinthin peitellessä identiteettiään kokin rooliasu päällään Leena Laaksonen tekee mainiota ja hauskaa työtä.

Onnistunut esitys on tämä, viihdyttävä ja hauska sekä sujuvasti etenevä. Parituntinen kului nopeasti eikä hetkeksikään tullut tylsää. Lava näytti hyvältä ja kaikki toimi, ei paljoa ensi-iltajännitystä ainakaan katsomoon asti näkynyt. Yleinen ilmapiiri oli oikein lämmin ja väliajalla sai buffetista makkaran lisäksi grillattua maissia, nam! 


lauantai 17. kesäkuuta 2017

Niskavuoren nuori emäntä @ Järvenpään teatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Järvenpään teatteri!
kuvat © Kapina Productions
Eilen (16.6.) vietettiin Niskavuoren nuoren emännän seurassa ensi-iltaa Järvenpään kesäteatterissa.

Loviisa (Paula Peltola) on Niskavuoren vanhimman pojan Juhanin (Mikko Korhonen) vaimo ja talon tuleva emäntä. Juhani taas on iskenyt silmänsä Malviinaan (Nita Laine), jonka kanssa hänellä on omat salaisuutensa ja syntinsä, joista osa on vieritetty pikkuveli Antin (Markus Peltola) niskoille. Kun Loviisalle selviää miehensä petos, hän tarttuu Niskavuoren emännän rooliin tiukasti eikä anna enää muiden määräillä.

Minä olen tähän mennessä välttynyt Niskavuorelaisten tarinoilta, vaikka toki olen niistä kuullutkin. Nyt sitten pääsin näiden tapahtumien ja hahmojen pariin, ja oli jo aikakin! Pidin tarinasta, sopivasti draamaa, vahvat hahmot ja hyvä ohjaus (Lija Fischer), joka saa esityksen etenemään sujuvasti. Näyttelijät tekevät kaikki loistavaa työtä ja esitystä on siksikin kivaa katsoa. Välillä vuorosanat meinaavat vähän hukkua, varsinkin silloin kun lentokone lentää katsomon yli, mutta lähes kaiken kuulee ja loput on helppo arvata.

Hahmoista pidin eniten Kustaavasta (Janina Jääskeläinen). Eloisa, vallaton ja ihastuttava hahmo ja hienon roolin tekee Kustaavaa näyttelevä Janina Jääskeläinen. Loppupuolella kuultu Haloo Helsingin Huuda! on tosi hyvä, Kustaava ja Iita (Anja Veck) laulavat sen. Paula Peltolan Loviisa on hieno hahmo ja monivivahteinen rooli, josta pidin kovasti. Loviisassa on jotain kiehtovaa voimaa, hän ei paljoa taivu vaikka hänelle selviääkin miehensä naisseikkailu. Paula Peltola tekee Loviisasta inspiroivan ja hieman pelottavankin vahvan naisen.

Ajattelin ensin, että en kyllä tykkää tästä Juhani-tyypistä, mutta niin vain Mikko Korhonen onnistui tekemään hahmosta mukavan ja vähän eksyneen oloisen, ja viimeistään humalassa räppääminen hurmasi. Nita Laineen Malviinasta pidin jo alusta asti, vaikka hän olikin vähän ylpeän oloinen välillä ja tuntui, syystäkin, inhoavan Loviisaa. Malviinalla menee kuitenkin aika huonosti, kun Juhani ei tahdo päästää tätä talosta pois ja Loviisa taas haluaa hänestä eroon. Nita Laine näyttelee Malviinan tunteet ja ajatukset toimivasti ja luontevasti.

Mä haluun häät, jonka Malviina ja Heta (Katja Hyry-Heikkilä) laulavat, on ihana ja kaihoisa ja kaunis, ja tykkäsin siitä oikein paljon. Malviinan laulama Elämä on ehkä parasta koko esityksessä, tekisi mieli mennä katsomaan uudelleen että kuulisi tämän uudelleen. Myös alun riehakas ja iloinen lauluhetki Ruoti-Joonaan johdolla jäi mieleen, samoin kuin Malviinan ja Juhanin paljastuminen Loviisalle ja humalassa kotiin palaava Juhani.

Kokonaisuutena tämä on vahva ja toimiva esitys, näyttelijät tekevät kaikki hienot roolit ja tarinasta on otettu parhaat palat irti niin, että kaikki tärkeä tulee sanottua ja kaikki ei-niin-tärkeä häilyy kuitenkin taustalla. Erityispisteet vielä sille, että Niskavuoren väki pukeutuu punaisiin ruutupaitoihin, hieno yksityiskohta. Tämän menisin mielelläni katsomaan uudestaankin!

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Miestä vailla @ Pukkilan kesäteatteri

Näin esityksen medialipulla, kiitos Pukkilan kesäteatteri!
kuvat © Tiina Räikkönen
Pukkilasta lähti tällä kertaa käyntiin tämä lähiseudun kesäteatterikierros, elikkä Miestä vailla oltiin 11.6.

Marketan (Raija Laakso) talo on määrätty suojelukohteeksi ja sitä pitäisi nyt alkaa remontoimaan kaiken maailman direktiivien ja sääntöjen mukaisesti. Innokasta remonttiväkeä tuntuu löytyvän kotikulmiltakin, esimerkiksi naapurin Yrjö (Tuukka Eskola) auttaisi Markettaa enemmän kuin mielellään. Lehteen kuitenkin laitetaan ilmoitus ja sen perusteella paikalle saapuu timpuri Klaus (Aki Viljanen) jota poliisi Leedsi (Markku Marjomaa) epäilee vankikarkuriksi. Talolla järjestetään myös talkoot, jolloin remonttiin liittyy muutakin porukkaa, esimerkiksi naapurin missineiti Saimi (Anu Koivisto), runoilevainen Manni (Ilmo Rantalainen) ja ihastuttava uusi naispappi Riitta (Virpi Grönlund).

Tykkäsin tästä enemmän kuin etukäteen ajattelinkaan, esitys on juuri sellaista "kesäteatterihömppää", tai siis semmoinen ei liian vakava vaan ihanan hauska ja hurmaava tapa viettää kesäiltapäivää. Tarinassa tapahtuu ja koukeroiset ihmissuhteet, huvittavat väärinkäsitykset ja herkulliset henkilöt takaavat viihdyttävän kokonaisuuden. Näyttelijät ottavat hahmoistaan kaiken irti ja erityisesti Yrjö, Manni, Melina (Tanja Lehtikuusi) ja Saimi ovat mainioita tyyppejä.

Puvustus ja lavastus toimivat hyvin ja pienillä jutuilla on saatu paljon aikaan. Tarinassa suurin rooli on kuitenkin juonella ja näyttelijöillä, jotka toteuttavat esityksen hienosti. Varsinkin Mannin ja Yrjön kaljoittelut, talkootanssit ja milloin kenenkin naisen ja miehen liehittelyt ovat viihdyttävää seurattavaa. Jännittävää seurata, kuka lopulta päätyy kenenkin seuraan.

Tämä on oikein onnistunut kokonaisuus, hauska, viihdyttävä ja mukava esitys, jota katsoo mielellään ja jonka jälkeen katsomosta lähtee hymy huulilla. Olin katsomassa porukan tokaa vetoa ensi-illan jälkeen ja sujui muuten hyvin, ei turhia kangerteluita tai taukoja, vaan meni kuin vettä vaan. Hienoa!


maanantai 12. kesäkuuta 2017

Maan ja metsän laulu - MTK 100-juhlanäytelmä

kuvat © Susanna Salmi
Maa- ja metsätaloustuottajain Keskusliitto juhli hienoa satavuotiasta taivaltaan Messukeskuksessa 9.-10.6. Lauantaina ensiesityksensä sai myös juhlanäytelmä Maan ja metsän laulu (jonka kaikki voivat katsoa uudelleen ja uudelleen, löytyy nimittäin Youtubesta (kohdasta 1:43:10 eteenpäin)!)

Maan ja metsän laulu seuraa satavuotiaan MTK:n vaiheita perustamisesta sotien ja muiden Suomen käännekohtien läpi nykypäivään asti. 

Oskari Nyyssölän Suomi-hahmo kävelee hitaasti lavan takaseinää kohti kylväen ja screenillä viljanjyvät putoilevat maahan. Aivan mahtavan hieno aloitus, olin ihan myyty heti ensi hetkistä lähtien. Seuraavaksi lavalle tulee porukkaa, joka esittelee itsensä. On Juho Jännes (Atso Akkanen), Bjarne Westermarck (Petri Knuuttila), Eino Heiskala (Eric Barco) ja muita henkilöitä MTK:n alkutaipaleelta. Tästä lähdetään sitten etenemään tärkeimpien hetkien mukana tätä päivää kohti.

Minähän olen kasvanut maalla ja myös asunut täällä koko ikäni, eli tiedän, mitä on maanviljely, mistä leipä kauppoihin ja pöytään tulee ja niin edelleen, joten mielenkiinnolla seurasin Maan ja metsän laulua tästäkin syystä. Pienet "tietoiskut", eli tekstit, joita lavan reunoilla aina kunkin vuosikymmenen kohdalla luki, toivat hyvin ilmi tärkeitä juttuja. Myös videopätkät, joita screenillä nähtiin, toimivat hyvin kokonaisuudessa mukana.

Vaikka aloituksesta tykkäsinkin, tarina alkoi ehkä vähän kankeasti, mutta lähti pian rullaamaan sujuvammin ja varsinkin joukkokohtauksissa tekijäporukka loisti ja pelasi hienosti yhteen. Esityksessä oli monta hyvää hetkeä, mainitaan niistä nyt ainakin se, jossa alussa esittäytyneet hahmot kertoivat mitä heille kuului vuoden-parin kuluttua. Osalle parempaa, osalle huonompaa. Myös Valittaa täytyy totta-virsi ja Vielä niitä honkia humisee (jonka aikana tanssitaan muuten hienosti) iskivät, samoin Tapio Liinojan laulama Vanha Riimu ja Petri Knuuttilan esittämä Hiljainen kylätie. Petri Knuuttila laulaa hienosti myös Peruskallio-biisin, josta tykkäsin ehkä eniten koko jutussa. Peruskallion jälkeen MTK:n valtuuskunnan puheenjohtaja Tommi Lunttila piti hienon puheen, joka kuultiin myös traktorimarssissa keväällä 2016.


Mielettömän hieno ja hauska oli lopuksi kuultu Böndeboogie, jonka aikana huomioni varastivat erityisesti Eric Barcon tanssimuuvit, ilma-akrobaatit Amandine Doat ja Onni Hämäläinen, tanssijaporukka sekä heidän koreografiansa ja yleinen positiivinen ja riemukas ilmapiiri, joka vallitsi niin katsomossa kuin lavallakin. Tätä oli niin kivaa katsoa, sillä vaikka esityksen aikana oli ilon aiheet välillä vähissä, se kuitenkin loppui iloon ja riehakkaaseen menoon. Päälimmäisenä jäikin mieleen maaseudun ja maanviljelyksen onni sekä ilo, sillä mikäpä olisi parempaa kuin nauttia luonnosta ja elää sen keskellä? 

Maan ja metsän laulu alkaa kohdasta 1:43:10

lauantai 10. kesäkuuta 2017

Tankki täyteen @ Keski-Uudenmaan Teatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos KUT!
kuvat © Susanna Salmi
Eilen (9.6.) oli Keski-Uudenmaan Teatterin kesäteatteriesityksen Tankki täyteen ensi-ilta Krapin kesäteatterissa. Meikäläinen kurvasi pikkusiskon kanssa autolla paikalle ja suoraan 70-luvun tunnelman pariin.

Sulo Vilén (Jarkko Pajunen) ostelee kaikenlaista, kun "saa niin halvalla". Halvalla on saatu myös huoltoasema, jossa Sulo perheineen nyt asustelee. Emmi-rouva (Sanna Saarijärvi) ei miehensä harrastuksesta niin välitä ja saakin usein puhista kiukkuisena, kun halvalla on saatu välillä vene ja välillä radio. Juhana (Kalle Tahkolahti), perheen poika taas haaveilee pääsevänsä pois korjaamolta ja kaupunkiin. Kahviossa häärii ihastuttava apulainen Ulla (Inka Kallén) ja asiakkaana käy usein poliisimies Reinikainen (Seppo Halttunen). Myös rovasti (Johannes Korpijaakko) on huoltamolla tuttu näky.

Olen nähnyt (tämä mukaan lukien) kolme eri Tankki täyteen-versiota, joista yksikään ei ole alkuperäinen tv-sarja. Ehkäpä joskus senkin sitten katselen läpi, olisi kiva nähdä millaisiin hahmoihin nämä kaikki muut versiot jollain tapaa perustuvat. Tämä oli nyt kuitenkin se versio, josta pidän eniten. Viimeksi näin Tankki täyteen-esityksen 2015, ehkä olen parissa vuodessa kasvanut sen verran että tämä 70-lukulainen mitääntapahtumattomuus iskee, tai sitten vihdoin ymmärrän miksi ihmiset rakastavat tätä tarinaa. Syyhän on varmasti siinä, että se on niin hyvä!

Lavastus (Heini Maaranen) huokuu huoltoasematunnelmaa ja toimii hienosti niin korjaamona, kahvilana kuin pihamaanakin. Ensi-iltaan sattui mukava, leppeän lämpöinen kesäsää ja ilta-aurinko helli katsojia, vaikka välillä paistoikin silmiin. Poutaisessa säässä on varmasti mukavampaa katsoa (ja varsinkin näytellä), sillä silloin lavasteet ja näyttelijöiden vaatteet pääsevät parhaiten esiin. Katsomo on kyllä katettu, eli katsomon puolella ei sadekaan haittaa.


Esityksen huumori avautui (vihdoin ja viimein) minullekin ja lavalla nähtiin monta varsin makoisaa kohtausta. Yleisössä naureskeltiin välillä oikein urakalla eikä mikään ihme, sillä näyttelijät ottivat tekstistä kaiken irti. Vaikka tarinassa ei paljoa tapahdukaan, se on silti oikein mielenkiintoinen ja kiva seurata. Varsinkin Juhanan raivoaminen ja rovastin moponosien heittely, varaskaksikon (Johannes Korpijaakko ja Heini Inkeri) ryöstöretki ja tanssilavakohtaus ovat tosi hyviä. 

Hahmoista pidin eniten Juhanasta, jota Kalle Tahkolahti näyttelee loistavasti. Korjaamon puolelle puoliväkisin auttelemaan jäänyt nuorimies on kyllästynyt autoihin, mopoihin ja kaikkiin muihin ja haaveileekin pääsevänsä kaupunkiin. Inka Kallén on ihastuttava Ulla, joka ei jää sanattomaksi vaan vaikuttaa oikein fiksulta. Jarkko Pajusen Sulo on leppoisa ja kiltin oloinen miekkonen, joka ei turhista huolehdi. Emmi sen sijaan huolehtii ja hän tuntuu olevan perheen pää, joka määrää mitä tehdään ja milloin. Seppo Halttusen Reinikainen on hyväntuulinen tyyppi eikä ole ihme, että hahmosta on aikoinaan tullut niin suosittu, että oma tv-sarjakin on tehty, sillä Reinikainen on hauska ja mielenkiintoinen tyyppi.

Kokonaisuudessaan siis loistava tapa avata tämän vuoden kesäteatterikausi. Viihdyin katsomossa hyvin, minulla oli hauskaa ja tarina piti otteessaan. Hahmot ovat kiinnostavia ja hurmaavia, 70-luvun henki on aistittavissa ja sekä katsomossa että lavalla vaikuttaa olevan mukavaa. Tällaista sen kesäteatterin pitääkin olla, hauskaa ja ihanaa!

pajatson pelaaminen on taitolaji

Staalo (Stefan Spjut)


Valitsin itselleni kirjastosta lukemista yksi päivä ja Staalo tarttui mukaan ihan vain siksi, että pidin sen kansikuvasta. Myös kirjan paksuus (722 sivua) houkutti, tarina ei loppuisi ihan heti. Luin Staalon kuitenkin muutamassa päivässä, joten teksti selvästi vei mukanaan ja tarina loppui kuitenkin aika nopeasti.

Susso Myrén tutkii taruolentoja ja niiden olemassaoloa. Hän saa puhelun Editiltä, joka on nähnyt pihassaan oudon pikku-ukon. Toisaalla Seved kamppailee ajatustensa kanssa. Onko hänen pakko elää näin, millaista elämää se edes on? Peikkoja, maahisia, tonttuja ja muita otuksia ilmestyy pian tarinaan mukaan ja henkilöiden kohtalot kietoutuvat toisiinsa. Välillä kamppaillaan elämästä ja kuolemasta, välillä on aikaa hengähtää vähän.

Staalo on mielenkiintoinen, hauska, mukaansatempaava ja jännittävä. Tarina pitää otteessaan ja sitä on helppo seurata, vaikka tapahtumia kuvataan monen henkilön näkökulmasta. Tämä on hyvä ratkaisu, sillä kirjassa on monta tosi hyvää tyyppiä. Sevedistä pidin ehkä eniten, hän on fiksu ja päättäväinen, mutta vähän arka nuori mies, joka tietää, mikä on oikein vaikkei aina niin toimikaan. Susso on tomera ja reipas nainen, joka tarttuu uskaliaasti haasteisiin ja uskoo siihen, mitä tekee. Torbjörn on mukava tyyppi myös, ystävällisen ja rohkeahkon oloinen. Kettu-ukko ja vanha orava ovat myös mielenkiintoisia, samoin Börje.

Maahiset, peikot, staalot tai mitä kaikkia otuksia tarinassa mainitaankaan, ovat kaikki kiinnostavia ja niiden ominaispiirteet on rakennettu tarkasti ja selvästi mietitty viimeisen päälle. Ne ovat vähän pelottavia ja hirvittäviä, mutta ennen kaikkea herättävät uteliaisuutta ja siksi kirjaa ei maltakaan laskea pitkäksi aikaa käsistään vaan sen tahtoo lukea nopeasti, jotta tietää, miten tarinassa lopulta käy.

Staalo tosiaan on fantastinen, vaikka jatkuva nuuskaaminen sekä vähän töksähtävä loppu hieman häiritsevätkin. Kirjaa on ihanaa ja jännittävää lukea, tarina on viimeistelty ja valmis kokonaisuus, hahmot ovat kaikki persoonallisia ja kiinnostavia, peikot sun muut taas kiehtovia. Oikein mainio kirja, joka sopi juuri minulle ja varmasti monelle muullekin!

torstai 1. kesäkuuta 2017

Tankki täyteen @ Keski-Uudenmaan Teatteri - treenejä seuraamassa

taustalla Kalle Tahkolahti, edessä Johannes Korpijaakko ja Anna-Leena Sipilä
kuvat © Susanna Salmi
Heini Inkeri
Pääsin seuraamaan reilun viikon päästä (9.6.) ensi-iltansa saavan Tankki täyteen-näytelmän harjoituksia tänään (1.6.). Keski-Uudenmaan teatterin kesäohjelmistoon kuuluvaa näytelmää esitetään Krapin kesäteatterissa, jossa nähdään kesäteatterin tauon aikana myös lastennäytelmä Mimmi-lehmä ja Varis.

Harjoitusten katseleminen on aina hurjan mielenkiintoista, sillä kulissien taakse kurkistaminen ja vuorosanojen sekä lavalla liikkumisen hiominen kohti ensi-iltaa antavat enemmän tarttumapintaa valmiiseen esitykseen. Kesäteatterin harjoituksia en ole koskaan ollut katsomassa, muutamia musikaali-, näytelmä- ja tanssitreenejä kylläkin. Eihän kesäteatteri toki kovin erilaista (kai?) ole treenata, mutta sain huomata että Suomen kesä laittoi oman lusikkansa soppaan - useastikin. Rakeita ja vettä satoi välillä taivaan täydeltä, jolloin harjoituksissa pidettiin tauko, etteivät näyttelijät kastelisi itseään turhaan. Aurinkokin paistoi sitten muutamaan kertaan kuitenkin ihan kunnolla, jolloin treenit sujuivat kesäisissä (joskin hieman viileissä) tunnelmissa.

Jarkko Pajunen ja Seppo Halttunen
Seppo Halttunen, Anna-Leena Sipilä, Johannes Korpijaakko ja Heini Inkeri
Heini Inkeri, Johannes Korpijaakko ja Inka Kallén
Harjoituksissa mentiin läpi ensimmäinen puoliaika ja vähän väliajan jälkeisiä kohtauksia, mutta kun vettä alkoi - jälleen kerran - sataa, pidimme ruokatauon, jonka jälkeen näyttelijät kävivät äsken näyttelemiään kohtauksia läpi uudelleen ohjaaja Milko Lehdon johdolla. Kohtauksia pohdittiin rennolla otteella ja näyttelijät ehdottivat niihin parannuksia, joita kokeiltiin käytännössä. Sadekuuron sattuessa juteltiin katetun katsomon suojissa vuorosanoista, lavalle ja pois lavalta-siirtymistä ja muista jutuista, joita näyttelijöiden pitää ottaa huomioon. Myös äänimaailmaa ja biisejä mietittiin ja etsittiin sopivaa musiikkia tanssilavakohtaukseen. Esitys vaikuttaa olevan hyvässä vaiheessa näin kahdeksan päivää ennen ensi-iltaa. Vielä on selvästi vähän harjoiteltavaa ja hiottavaa, mutta ne ovat aika pieniä juttuja ja esitys tuntuu olevan vain loppusilausta vailla. Ensiviikolla ensi-illassa näen sitten, millaiseksi porukka on saanut esityksen viimeisteltyä. Odotan innolla, millaisia ratkaisuja tänään pohdittuihin juttuihin lopulta on tehty ja ovatko kohtaukset samanlaisia kuin tänään treeneissä vai jotenkin vielä muuttuneita.

Viileästä kelistä huolimatta harjoituksissa oli lämmin ja hauska tunnelma, esitystä tekevä jengi vaikutti rennolta ja osasi roolinsa sekä kesäteatterin kulisseissa että lavalla. Reilun viikon kuluttua porukka pääsee näyttämään valmiin jutun yleisölle ja nauttimaan esityskauden aikana toivottavasti myös kesäisistä ilmoista. Esityksiä on siis ensi-illan jälkeen 13. elokuuta asti.

hyvää kesäkuun ensimmäistä päivää!
vesisateen jälkeen lavalta lakaistiin suurin vedenpaisumus pois

keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Sata lasissa! @ Uusi Iloinen Teatteri

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos UIT!
kuvat © Mirkku Merimaa
Viime vuonna kävin ensimmäistä kertaa katsomassa UIT:n juttua ja päätin silloin, että tästähän tulee nyt vakituinen kesänaloitustraditio, joten luonnollisesti Sata lasissa!-ensi-ilta kutsui eilen.

Heti ensimmäiseksi huomioni kiinnitti Sibelius-monumenttia henkivä lavastus, josta tuli mieleen Hämeenlinnassa nähty Suomi sataa ja tuulee. Se ei kuitenkaan ollut huono juttu, vaan lava näytti oikein hienolta. Show lähti reippaasti käyntiin erään tunnetun hauvelin vierailulla ja sen jälkeen porukka lauloi ja tanssi näyttävän aloitusnumeron. Sketsejä ja laulua oli sopivassa suhteessa ja varsinkin koreografioista tykkäsin tosi paljon. Kaikki mukana olevat tyypit tekevät hyvää työtä ja heitä on mahtavaa katsella lavalla. Esityksessä nähdään siis Mikko Penttilä, Tuukka Raitala, Sanna Majuri, Sofia Arasola, Susanna Laine, Mikael Saari, Kalle Lähde, Sari Siikander, Minttu Sinkkonen, Jussi Lampi ja Paavo Kinnunen sekä orkesterina Jean S.

Eniten pidin vanhan- ja nykyajan kohtaamisesta musiikin välityksellä rakkauslauleluiden muodossa. Hienoja koreografioita, hyviä biisivalintoja ja mahtavasti sekoittuivat eri aikojen tyypit. Ihana kohtaus! Myös rehtorin puhutteluun joutuneet Kullervo (Tuukka Raitala) ja Lemminkäinen (Kalle Lähde) äiteineen olivat oikein mainioita, samoin opettajien välituntiepisodi Villen (Mikael Saari) keittämää kahvia ihastellessa. Onkohan minunkin opettajilla tuollaista opettajanhuoneessa..? Presidentti Trump nähtiin lavalla myös Mikko Penttilän esittämänä muutamaan otteeseen, samoin aivan mieletön Jean S.-show. Orkesteri oli iskussa ja kirvoitti yleisöstä äänekkäitä naurunremahduksia. Vaikka pidin viime vuoden Soitellen soteen-ilottelusta, Sata lasissa! voittaa sen, no, sata-nolla. Olin ihan myyty melkein ensi hetkistä lähtien ja pikkusiskoni kanssa suunnitellaankin jo seuraavaa katsomiskertaa.

Kehua voisi kaikkia ja niin kehunkin: Olette mahtavia, lavalla näytti olevan hauskaa ja kaikki sujui luontevasti. Laulu ja tanssi on mukavaa katsottavaa ja tekeminen on rautaisen ammattitaitoista ja viihdyttävää. Ilo katsella ja nauttia. Erityismainintoja nyt kuitenkin. Minttu Sinkkonen tanssii upeasti ja varsinkin se Sipilä-matkalaukkukohtaus ja sen tanssiosuus on loistava. Tuukka Raitalaa, Mikael Saarta ja Sofia Arasolaa on aina kiva nähdä lavalla ja he tekevät kaiken aina niin taitavasti että voi vain ihastella. Sanna Majuri laulaa hienosti kuten aina ja on myös sketseissä mainio. Ja Pakko vastata-kohtaukselle myös erikoisaplodit, ihan mahtava!

Sata lasissa! on toimiva, viihdyttävä kokonaisuus, jonka parissa viihtyisi pidempäänkin. Se on koottu erilaisista kohtauksista, jotka kaikki sopivat toisiinsa ja joista jokaisessa on ainakin jotain hauskaa ja hyvää ja kivaa. Tätä katsoo hymy huulilla, salista poistuu iloisena ja kesä alkaa esityksen parissa ihanasti. Vaikka tätä ehtiikin vielä uudestaan katsomaan, odotan jo innolla mitä ensivuonna on luvassa!

maanantai 24. huhtikuuta 2017

Body Notes @ MimoArt Company

kuvat © Kai Kuusisto
Näin MimoArt Companyn ensimmäisen esityksen, Body Notesin 21.4.

Saliin astellessamme ajattelin, että hei tämähän on alkanut jo ja ehdinkö missata jotain tärkeää parissa minuutissa? Ilmeisesti menossa oli kuitenkin vielä lämmittely esitystä varten, porukka liikkui ympäri lavaa naurahdellen ja venytellen. Pian he sitten katosivatkin kaikki lavalta ja esitys alkoi, tällä kertaa ihan erilaisessa maisemassa. Ai että miten hienosti pimeys ja pienet valoläntit toimivat, on ihan pakko katsoa juuri sinne, missä valoa tietyllä hetkellä sattuu olemaan. Koko esityksen läpi valot luovat tunnelmaa ja pidin niistä kuutiojutuista, joiden sisältä valoa tuli. Valosuunnittelu on ehdottomasti yksi esityksen hienoimmista jutuista, loistavaa työtä Ilmari Karhu!

Neljä tanssijaa, Saska Pulkkinen, Miro Lopperi, Marko Pakarinen ja Mikael Kuosmanen näyttävät lavalla välillä aivan upeilta ja välillä vähän karmiviltakin. Liike on sulavaa, notkeaa ja hengästyttävän hienoa, ihmiskeho taipuu vaikka mihin. Body Notesissa nähdään valtavan monipuolista kehonkäyttöä ja monia erilaisia tapoja liikkua oikein hitaasta liikkeestä räjähtävään voimaan ja nopeuteen. Miten voikin olla näin hauskaa ja viihdyttävää sekä samalla ajatuksia herättävää katsella ihmisten liikettä! Vau.

Sellotaiteilija Sergio Castrillón on todella taitava, hän soittaa kauniisti, vimmaisesti ja voimakkaasti. Sitä katsoo ja kuuntelee mielellään. Lavalla nähdään myös valosuunnittelija Ilmari Karhu, äänisuunnittelija Jaakko Autio ja lavastaja Arto-Oskar Reunanen. Koko luova työryhmä sopii lavalle hyvin ja porukan yhteistyö sujuu luontevasti. Viihdyttävää on katsoa lattiaan teipattavan muovin laittamista ja pois ottamista, ja varsin hykerryttävää on myös tanssijoiden loikkiminen valkoiseen mönjään. Ja mahtavaa nähdä, millaisen kuvan kehot maalasivat kun muovi nostetaan roikkumaan.

Kokonaisuutena Body Notes on riemastuttava, hengästyttävän hieno ja tyylikäs, hauska ja vaikuttava esitys. Monipuolinen liike ja taitava työryhmä yhdessä toimivan valo-, lavastus- ja äänimaailman kanssa tuovat katsojien eteen kauniin ja nokkelan teoksen.

torstai 20. huhtikuuta 2017

Katve @ Ahaa Teatteri

kuva Jari Kivelä
Ahaa Teatterin pienoismusikaali Katve vieraili meidän lukiollamme 20.4.

Kolme ongelmanuorta, Aki (Seppo Paajanen), Sini (Jenni Helenius) ja Konsta (Pyry Smolander) joutuvat sossutäti-Mintun (Linda Hämäläinen) kanssa Katveeseen, saareen, josta ei niin vain pääse pois. Nuorille Katveessa oleskelu on osa Oikea polku-ohjelmaa, jonka tarkoituksena on saattaa heidät takaisin kaidalle polulle. Minttu taas suorittaa saarella työharjoitteluaan. Saarelle pitäisi saapua vielä lisää nuoria ja heitä ohjaavia aikuisia, alansa huippuammattilaisia, mutta ketään ei kuitenkaan kuulu eikä näy. Nelikko huomaa pian olevansa jumissa saarella. 

Sanomattakin on selvää, että meikäläinen oli innoissaan, kun ilmoitettiin että koululle tulee teatteria vierailulle. Tiesin Ahaan jo ennalta ja arvelin, että tämä on sellainen juttu josta tulen tykkäämään. Tarina kuulosti oikein kiinnostavalta, Apulannan musiikki on aina hienoa ja olin kuullut Katveesta hyviä kommentteja. Ei siis muuta kuin koulun liikuntasaliin ja tarinan äärelle!

Kehuja heti sille, että esitys alkaa videolla. Nuoret saapuvat rantaan, jossa Minttu ottaa heidät vastaan ja varustaa pelastusliiveillä venematkaa varten. Heti käy ilmi, että tässä ei olla millekään huvimatkalle menossa, kireät välit näyttää porukalla olevan. Videolta siirrytään sujuvasti saareen, jossa kauhistellaan niin luontoa, kännyköiden olematonta signaalia, Oikea polku-projektia, sossutätiä kuin muuta porukkaakin. Jo alussa vähän selviää, millaisia tyyppejä saarelle onkaan saapunut. Hiljainen Konsta, räyhäävä Aki ja röyhkeä Sini meinaavat olla Mintulle liikaa ihan ensi hetkistä lähtien, mutta niin vain porukka lähtee vaeltamaan ympäri saarta.

Seppo Paajasen Aki nousee suosikkihahmokseni, hän on niin hienosti juuri sellainen nopeasti suuttuva ja arvaamaton, (omasta mielestään) hauska ja ylimielinen teinipoika kuin pitääkin olla ollakseen uskottava. Loistava kohtaus on myös Poistuisitko mun elämästäni-biisi ja Akin uhkaava käytös sen aikana. Uskottavaa, vähän pelottavaa ja toimivaa näyttelemistä koko porukalta, eivät jää ajatukset epäselviksi kun tiukka tuijotus ja nyrkkiin jännittynyt käsi ilmestyvät katsojien näkökenttään.

Jenni Helenius on loistava Sini. Tyttö on kipakka, rääväsuinen ja sanavalmis, kova mimmi jota ei kannata ärsyttää. Hän kuitenkin tahtoisi vain kävellä kadulla rauhassa, ilman pelkoa siitä, että hänen ulkonäköään arvostellaan ja hänelle ehdotellaan ties mitä. Pyry Smolanderin vähäsanainen Konsta on valloittava, poika tahtoisi elää normaalisti, ilman turhaa paapomista, ja kuulua joukkoon. Niin kai me kaikki. Hieno ja vahva hetki on myös se, kun Konsta painaa Akin lattiaan tämän tullessa kiittämään. Vaikka puolustettaisiin toisia, ei silti olla samaa jengiä. Tämä kuitenkin muuttuu vähän tarinan edetessä, aina ei tarvitse jengirajoista ja muista erimielisyyksistä välittää. Linda Hämäläinen tekee hienon roolin Minttuna, naisen muuttuvat mielentilat ja nopeasti vaihtuvat äänensävyt näytellään toimivasti ja sossutädistä muodostuu varsin mielenkiintoinen kuva. Lopussa hänestä paljastuu ihan uusia puolia, jännittävä mutta nerokas käänne tarinaan.

Koko porukka laulaa hienosti, erityisesti se jo mainittu Poistuisitko mun elämästäni sekä Pahempi toistaan, Ravistettava ennen käyttöä, Teit meistä kauniin ja Viisaus ei asu meissä iskivät. Katveeseen sovitetut versiot biiseistä toimivat ja sanoitukset sopivat tarinaan erinomaisesti. Jousia on kiva kuulla taustalla ja muutenkin äänisuunnittelu (Ville Leppilahti) vie tarinaa sujuvasti eteenpäin. Välillä tapahtumia on vähän vaikea nähdä, koska meillä oli kaikki penkkirivit samassa tasossa ja edessä istuvien takaa joutui kurkkimaan. Lava on sen verran korkea, että katsojat näkevät näyttelijät sieltä kuitenkin melkein koko ajan, joten juonen seuraamiseen tämä ei vaikuta.

Katve on Miika Murasen käsikirjoittama ja ohjaama, ja hän on onnistunut molemmissa tehtävissään oikein hyvin. Teksti on luontevaa ja varsinkin vuoropuhelu kuulostaa juuri siltä, kuin lauseet olisi poimittu nykypäivän nuorten ja aikuisten suusta. Tarina koskettaa ja kertoo tärkeistä asioista. Ja muistuttaa, että kaikki kääntyy aina parhain päin jos siihen uskoo ja myös itse vaikuttaa, ja että "anteeksi" on tärkeä sana. Ja mikä tärkeintä, kukaan ei ole lopullisesti paha tyyppi eikä ketään kannata kohdella ennakkoluuloisesti, vaan antaa mahdollisuus kertoa itse oma tarinansa. Ihmisiähän me kaikki vaan olemme.

tämä nuori Katveen näyttelijäporukan kanssa
kuva Tarja Alanko

torstai 13. huhtikuuta 2017

Photo Sapiens @ Musiikkiteatteri NYT

kuvat © Antti Rautava
Uuden musiikkiteatteriin erikoistuneen teatteriryhmän, Musiikkiteatteri NYTin ensimmäisen esityksen, Photo Sapiens-nimisen jutun ensi-ilta oli eilen, 12.4.

Musiikkiteatteri NYTiin kuuluvat Petteri Hautala, Panu KangasAnni Kajos, Petri Knuuttila, Sini Koivuniemi ja Linda Hämäläinen (joka ei tässä esityksessä ollut lavalla). Lisäksi esityksessä on pianossa Matti Hussi. Osan porukasta olen nähnyt lavalla ennenkin, osa heistä oli uusia tuttavuuksia, mutta taitavia tyyppejä kaikki. Jokainen on päässyt tekemään esitykseen musiikkia, ja varsinkin Sade, Eksyksissä IlmalassaMä tarvin sua, Urban Serenade (Kaunis on yö) ja Möksötysmörköjen marssi iskivät minun musiikkimakuuni. Mahtavaa kuulla uutta ja kekseliästä, hienosti sanoitettua ja sävellettyä musiikkiteatterimusiikkia. Näitä biisejä voisi kuunnella kyllä vaikka "yksinäänkin", eli ei teatterin katsomossa vaan vaikka kuulokkeista koulumatkalla.

Tyypit ovat siis suunnitelleet esityksen itse, sanoittaneet ja säveltäneet myös itse, ja tämän lisäksi he kaikki vielä soittavat sujuvasti pitkin esitystä. Multitalentteja koko porukka, vau! Kivaa on katsoa esiintyjien tekemistä lavalla, he tekevät kaiken täysillä ja se toimii. Ilmalaan eksyminen on loistava, samoin vaivautunut kaljoitteluhetki ja nettideitit. Youtube-kissat ovat kivoja ja koko kissakohtaus nokkela ja viihdyttävä. Lasten satuhetki ja nettivalistus on mahtava kohtaus, ai että! 

Photo Sapiens on tiukan ajankohtainen ja se siinä on parasta. Se, että tunnistaa tilanteet ja pystyy nauramaan ja nauttimaan juuri siitä, että kaikki mitä lavalla tapahtuu, voisi tapahtua myös ihan itselle tai jollekin tutulle. Minä ainakin joudun keskustelemaan kännykkäni kanssa siitä, että taas on karttaohjelma väärässä eikä oikeaa reittiä löydy. Z-junakin on välillä myöhässä (ei sentään viittä tuntia, huh) ja keskustelupalstoilta saa lukea rumaa kielenkäyttöä milloin mitäkin ja ketäkin kohtaan. Ei esityksessä sentään pelkästään ikäville nykyhetken ilmiöille naureskella, on siellä suloinen ja hurmaava nettideittikohtaus ja varsin pirteää ämpärijonotusta myös sekä paljon muuta mukavaa.

Ja ne ämpärit! Keltaisia, hymyileviä ämpäreitä lavan täydeltä, mikäs sen ihanampaa. Minä ainakin rakastuin näihin eri kokoisiin sankoihin, joita porukka lavalla kantoi ja soitti ja piti päässään. Hieno idea!

Kokonaisuutena Photo Sapiens on loistavasti kiinni tässä ajassa ja hurmaa katsojan vahvalla läsnäololla ja terävällä tekemisellä. Kaikki esiintyjät loistavat tasaisesti ja pääsevät toteuttamaan vahvaa osaamistaan niin näytellen, laulaen kuin soittaen. Esitys on monipuolinen ja raikas kokemus ja näkemys musiikkiteatterista ja se saa kokemaan monia erilaisia tuntemuksia jättäen päälimmäiseksi kuplivan naurun ja mukavan fiiliksen.


tiistai 11. huhtikuuta 2017

Häräntappoase @ Kotkan kaupunginteatteri

Näin esityksen medialipulla, kiitos Kotkan kaupunginteatteri!
kuvat Tommi Mattila
Näin Kotkan kaupunginteatterin Häräntappoaseen ensi-illassa 8.4.

16-vuotias Allu (Juho Markkanen) joutuu täysin vasten tahtoaan Torvenkylään sukulaisten maatilalle heinätöihin. Mitä siellä keskellä ei mitään muka on, paitsi lehmiä, heinäpeltoja ja tylsyyttä. Ja Kerttu (Annuska Hannula). Maalaisuus ja kaupunkilaisuus kohtaavat toisensa eivätkä ehkä sitten olekaan niin kovin erilaisia.

Kiinnostuin tästä juurikin sen takia, että tarinassa kaupunkilaispoika joutuu maalle katsomaan, millaista siellä on. Minä olen kasvanut maalla ja se on minulle siis tuttu maailma, kaupunkikulttuuri taas vieraampi juttu vaikka ei sekään kovin outo maailma ole. Esityksen alun video on kiva tapa aloittaa tarina ja siitä siirrytään sujuvasti maalle, jossa puhelias Lahja (Lise Holmberg) ja maatilan isäntä Svante (Kari Kukkonen) ottavat Allun vastaan. Heti ensihetkistä lähtien esitys on täynnä hauskaa ja todenmukaista energiaa, tapahtumia on kiva seurata ja kaikki mitä lavalla tehdään ja sanotaan, tuntuu sopivan kokonaisuuteen ja kuulostaa ja näyttää juuri siltä, että jotain samanlaista voisi tapahtua milloin vain. Tänäpäivänä hieman ehkä modernimmin, koska esitys sijoittuu 80-luvulle, mutta silti. Häräntappoase onnistuu siis olemaan uskottava ja tästä iso kiitos menee näyttelijöille.

Juho Markkanen on oikein hyvä Allu. Hän näyttelee onnistuneesti Allun tunnetiloja maaseudun koetusten ja kokemusten aikana ja onnistuu roolissa erinomaisesti. Annuska Hannulan Kerttu on ehdottomasti suosikkihahmoni ja Hannula näyttelee hahmoaan loistavasti. Kerttu on terävä, hauska ja mukava tyttö, jolla on selkeät mielipiteet ja oma tahto. Ihana hahmo ja Annuska Hannula on nappivalinta rooliin. Muista hahmoista erityisesti Osku Haaviston Rutanen ja Henry Holopaisen Tauno jäivät mieleen, samoin kuin Konsta Lippo Toukona ja Henri Jalkanen Ripenä.

Esitys on täynnä hauskoja hetkiä, teksti on loistava ja näyttelijät ottavat siitä kaiken irti. Lempparikohtauksiani ovat nuorison riehakas lauluhetki veneessä, se ensimmäinen marsukohtaus, poikaporukan tupakointikohtaus, Kertun purkaus äidilleen ja aikalailla kaikki kohtaukset, joissa nuoriso on lavalla keskenään. Ainoastaan se humalainen hetki, kun porukka levittäytyi katsomon laidoille, oli ehkä turhan pitkä, vaikkakin hieno kohtaus. Tarina jää vähän kesken, haluaisin tietää miten Allun ja muun porukan elämä tästä jatkuu. Ja mitä sille marsulle kävi?

Kokonaisuutena tykkäsin Häräntappoaseesta oikein paljon ja se on minusta tosi onnistunut esitys. Näyttelijät ovat kaikki taitavia ja uskottavia, lavastus luo todellisen tuntuisen maalaismaiseman ja tarina on mukava ja viihdyttävä seurata. Pidin siitä, että pari kohtausta on toteutettu videolla, ne toimivat oikein hyvin. Oikein mainio ensireissu Kotkaan ja Kotkan kaupunginteatteriin, ehdottomasti vierailen uudestaankin!


maanantai 3. huhtikuuta 2017

Sisäinen linna @ Keski-Uudenmaan Teatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos KUT!
kuva Johanna Hurme
Viime perjantaina (31.3.) pääsin Tuusulan kirkkoon ihastelemaan Ávilan Teresan elämästä kertovaa tanssiteatteriteosta Sisäinen linna.

1515 syntynyt Teresa oli espanjalainen nunna, joka julistettiin pyhimykseksi 1622.

En ole käynyt katsomassa tanssia kovinkaan paljon, yleensä näen sitä osana musikaaleja mutta pääasiassa tanssiin keskittyviä esityksiä olen nähnyt ehkä yhden tai kaksi. Tanssi on kuitenkin taiteenlajina minusta ihan mahtavaa, kaunista ja vaikuttavaa, pidän kyllä sen katsomisesta siis. Nyt täytyisi vaan ahkerammin suunnata katsomaan kaikenlaisia tanssiesityksiä musikaalien ja muiden rinnalla.

Sisäisen linnan koreografian on tehnyt Metsälintu Pahkinen, joka myös tanssii esityksen. Hän on eloisa, vauhdikas, uhmakas, herkkä, mietiskelevä, rohkea ja hengellinen. En tiedä Ávilan Teresasta mitään, mutta Pahkisen tanssi välittää kuvan määrätietoisesta naisesta, jonka ajatuksista välittyy viisaus. Esityksen tärkein ja mieleenpainuvin ajatus minulle oli "Älä ajattele paljon, vaan rakasta paljon." 

En oikein tiedä mitä esitykseltä odotin, mutta se oli silti erilainen kuin ajattelin vaikka siinä olikin asioita, joita arvelin esityksessä olevan. Takaraivossa oli pieni ajatus siitä, että mitäs jos tämä on joku tylsä juttu enkä tykkää yhtään...? No eipä ollut, vaan oikein hieno ja mielenkiintoinen esitys. Tunnelmat vaihtelevat Teresan elämäntapahtumien myötä iloista suruihin ja ihmetykseen, itsevarmoihin ajatuksiin ja ylpeyteen sekä kaikkeen muuhun, mitä hänen elämänsä aikana tapahtuu. Teresasta maalautuu kiehtova kuva ja hänestä olisi kiva tietää lisääkin, vaikka esityksessä käydäänkin naisen koko elämä läpi niin tarkasti kuin sen hieman vajaassa tunnissa ehtii. Käsiohjelmassa on tärkeitä vuosilukuja Teresan elämän varrelta, joten sieltä pystyy poimimaan kiinnostavat tapahtumat.

Varsinaista tanssia en osaa hienosti arvioida, kun en siitä hirveästi tiedä, mutta liikkeet ja koreografiat näyttivät hienoilta ja toivat esiin niitä tunteita ja tunnelmia, mitä milloinkin haettiin. Tanssia oli ilo katsoa ja se pelasi hyvin yhteen musiikin kanssa. Musiikista vielä, Tuula Saarensola lauloi yhdessä kohtaa gregoriaanista kirkkolaulua ja tämä kuulosti upealta, kirkko kaikui oikein kauniisti. Valaistus olisi toiminut paremmin vähän pimeämmässä, mutta esitys onkin ennen ollut hämärämpään aikaan, ennen kellojen siirtoa siis. Valoisampi ilma loi kuitenkin oman tunnelmansa ja pehmeämmän valaistuksen, joten ei illan valoisuus huono juttu ollut.

Kokonaisuudessaan Sisäinen linna on kaunis ja monitunnelmainen esitys, joka kertoo hienosti, monipuolisesti ja arvokkaasti Ávilan Teresan elämästä ja tuo katsojien eteen kuvan naisesta, johon tekisi mieli itsekin tutustua.

kuva Keski-Uudenmaan Teatteri

maanantai 27. maaliskuuta 2017

Mechelin @ Keski-Uudenmaan Teatteri

kuvat © Sebastian Rosenberg
Pääsin seuraamaan ensi syksynä (8.9.) Keski-Uudenmaan Teatterissa ensi-iltansa saavan Mechelinin harjoituksia 16.3.

Heikki Lundin käsikirjoittaman esityksen rooleissa nähdään Seppo Halttunen, Anna-Leena Sipilä ja Jari Hämäläinen. Esitys kertoo Leo Mechelinistä, unohdetusta suomalaisesta valtiomiehestä. Erään lehden urheilutoimittaja (Seppo Halttunen) saa päätoimittajalta (Jari Hämäläinen) tehtäväkseen kirjoittaa laajan artikkelin Leo Mechelinistä itsenäisyyden juhlavuoden suurnumeroon. Toimittajasta tehtävä tuntuu ylivoimaiselta, koska hän ei tiedä koko Mechelinistä mitään. Apua tulee kuitenkin yllättävältä taholta, kun Mechelinin läheinen työtoveri Tekla Hultín (Anna-Leena Sipilä) tulee valaisemaan toimittajaa siitä, kuka oikein oli Leo Mechelin. Oman mielipiteensä hänestä esittävät myös mm. Lenin ja Paasikivi (Jari Hämäläinen).

Valaisevaa tämän katsominen oli minullekin, sillä täytyy myöntää, ettei Leo Mechelinin nimi tai saavutukset olleet minulle yhtään tuttuja. Esitys olikin vähän sellainen opettavainen, mutta vaikka asiaa ja tietoa tuli paljon, esitystä oli tosi mielenkiintoista seurata eikä se ollut yhtään puuduttava. Vaikka kaikki yksityiskohdat Leo Mechelinistä eivät jääneetkään mieleen, sai esityksen pohjalta muodostettua hänestä jonkinlaisen kuvan, joka on jo paljon enemmän kuin se, ettei koko tyypistä tiennyt yhtään mitään.

Seppo Halttunen tekee hyvän roolin urheilutoimittajana ja näyttelee toimivasti ensin turhautumisensa jutun kirjoittamiseen ja sitten kiinnostuksensa heräämisen Leo Mechelinin tarinan tutkimiseen. Tekla Hultín nousi suosikkihahmokseni ja Anna-Leena Sipilä tekee vakuuttavan roolin Suomen ensimmäisenä naispuolisena filosofian tohtorina. Jari Hämäläinen onnistuu jokaisessa roolissaan, pidin erityisesti Mannerheimistä ja päätoimittajasta. Harjoituksissa oli vielä asiaankuuluvia, pieniä vaikeuksia, mutta koska ensi-iltakin on vasta 8.9., on kaikki siihen nähden hyvin mallillaan.

Syksyllä aion mennä uudestaan katsomaan, millaiseksi esitys on kehittynyt ja onko siihen tullut uusia juttuja mukaan, vai onko esitys säilynyt suurinpiirtein samanlaisena kesän yli. Tarinasta saan silloin varmaan vielä enemmän irti, nyt keskityin nimenomaan Leo Mecheliniin enkä niinkään kaikkeen muuhun, mistä esityksessä puhuttiin.

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Suomenhevosen tarina-lehdistötilaisuus @ Keski-Uudenmaan Teatteri & Ratsastuskeskus Aino

kuva © Sami Lamberg
Keski-Uudenmaan Teatteri ja Ratsastuskeskus Aino julkaisivat viime viikon perjantaina 17.3. yhteistyöesityksensä, musiikkinäytelmän Suomenhevosen tarina, jonka rooleissa nähdään mm. Antti Reini, Anu Sinisalo ja Pertti Koivula. Lavalla nähdään toki myös suomenhevosia. Esityksen on käsikirjoittanut Heikki Lund ja sen ohjaa Kari Paukkunen. Ensi-ilta on 17.11.2017.

Suomenhevosen tarina vie katsojat Lahtisen perheen matkassa neljän sukupolven läpi 1900-luvun alusta nykypäivään saakka. Tarina alkaa Lahtisen isännän ostaessa kirjailija Juhani Aholta Pekka-hevosen, joka palvelee perhettä talvisotaan saakka. Rauhan tultua on aika hankkia uusi hevonen. Tarinaan kietoutuvat elämän ilot ja surut sekä suomenhevosen merkitys ihmisille vuosien varrella.

kuva © Sami Lamberg
kuva © Sami Lamberg
Näytelmä juhlistaa Suomen satavuotista taivalta ja on kunnianosoitus 110-vuotiaalle suomenhevoselle. Näytelmässä nähdään musiikkinumeroita vuosien varrelta, niiden tyylilaji vaihtelee jenkasta rokkiin. Kaikki laulut kertovat jollain tapaa hevosista.

 kuvat © Sami Lamberg

Lehdistötilaisuudessa kuvissa poseerasi suomenhevosori Kiripassi. Suomenhevosen tarinaa esitetään Järvenpäässä, Ratsastuskeskus Ainon maneesissa, jonne Ainon isännän Erkki Siltalan mukaan nousee jopa yli tuhatpaikkainen katsomo. Ensi-illan jälkeen muut esitykset ovat 18.-26.11.

Olen ennen nähnyt (muistaakseni) tasan yhden esityksen, jossa on ollut hevonen mukana. Se oli kesäteatteriesitys seitsemän vuotta sitten, joten muutama vuosi on ehtinyt vierähtää ennen kuin pääsen taas ihastelemaan hevosia näyttämöllä. Odotan Suomenhevosen tarinaa innolla, eläinten kanssa työskentely tuo tietysti haasteensa esityksen toteutukseen, mutta tämä porukka saa varmasti tehtyä kiinnostavan ja hienon näytelmän. Maneesi esityspaikkana on myös mielenkiintoinen, hevosihmisenä sekin lisää minun odotuksiani. Tästä tulee hieno!

Muita juttuja aiheesta




loput kuvat © Susanna Salmi


Viiru, Pesonen ja Kososen kukko @ Keski-Uudenmaan Teatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos KUT!
kuvat Esko Vuorio
Viime kesänä ensi-iltansa saanut Viiru, Pesonen ja Kososen kukko jatkuu Krapin pajalla vielä viiden (tai siis neljän) esityksen verran, joten nyt kannattaa lähteä katsomoon jos aikoo ehtiä!

Viiru (Anna-Leena Sipilä) ja Pesonen (Seppo Halttunen) päättävät lähteä tunturivaellukselle löydettyään teltan, mutta ihan Lappiin asti ei ainakaan tällä reissulla matkata. Kun kaverukset ovat telttailleet ja kalastelleet, tulee paikalle ukko Kosonen (Jari Hämäläinen) joka tuo mukanaan kukon (Jari Hämäläinen). Robiniksi nimetty otus rakastaa omaa ääntään ja hurmaa pihan kanat (Kasper Kaijanen). Viiru taas ei ihastu Robiniin yhtä palavasti.

Lastenteatteri on minulle yleensä sellainen joko tykkään tai en tykkää-tyyppinen juttu, vaikka en olekaan kovin montaa varsinaista lapsille tehtyä esitystä nähnyt. Ei minkään esityksen tietenkään pidä kuulua tiettyyn kategoriaan, varmasti sekä lapset että aikuiset voivat nauttia millaisesta esityksestä vaan eikä näytelmien tarvitse olla pelkästään lasten tai aikuisten näytelmiä. Joka tapauksessa tämä juttu menee siihen tykkään-puolelle, viihdyin katsomossa hyvin ja niin tuntui viihtyvän myös muu yleisö ja varsinkin lapsikatsojat. Lapset myös kommentoivat näkemäänsä vanhemmilleen/mummeilleen/vaareilleen/kummeilleen jne. esityksen aikana, hymyilytti välillä heidän juttunsa esitystä seuratessa.

Minä pidin etenkin esityksen lauluista, vauhdikasta menoa lavalla ja varsinkin kukon biisi oli tosi hyvä. Muutenkin Jari Hämäläisen Robin on loistava tyyppi, itse en ehkä noin kiekuvaista kukkoa haluaisi omalle pihalle asumaan mutta näin katsomosta käsin Robinista on vaikea olla pitämättä. Seppo Halttusen Pesonen ja Anna-Leena Sipilän Viiru ovat hauska parivaljakko ja toimivat lavalla hyvin yhdessä, molemmat hahmot ovat mainioita myös yksinään. Kasper Kaijanen on hauska Rilla-kana ja myös oikein hyvä käkikellon käki. Koko porukka loistaa etenkin niissä jo mainituissa laulukohtauksissa.

Kokonaisuudessaan Viiru, Pesonen ja Kososen kukko tuo lavalle kiinnostavan ja otteessaan pitävän tarinan, jonka parissa oikeasti viihtyy vauvasta vaariin. Esitys on hauska, värikäs, viihdyttävä ja opettavainenkin. Tällaista (lasten)teatterin pitäisi ollakin, sen tietää siitä kun katsomosta lähtee hyvällä tuulella ja esitystä miettii vielä seuraavanakin päivänä (terveisin nimim. joku esityksen laulu on soinut päässä koko eilisen päivän...) Hauska ja onnistunut juttu siis!

lauantai 18. maaliskuuta 2017

Eikä kukaan meitä enää etsi @ Teatteri Siperia

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos Teatteri Siperia!
kuvat Petri Tuhkanen
Teatteri Siperiassa sai 28.2. ensi-iltansa ilmastonmuutosta käsittelevä Eikä kukaan meitä enää etsi. Lavalla nähdään Marika Heiskanen, Karoliina Blackburn ja Jaakko Ohtonen sekä jääkarhuna Tytti Marttila.

Esitys koostuu pienistä hetkistä ja väläyksistä tavallisten ihmisten elämästä. Eräs perheenäiti (Marika Heiskanen) innostuu pelastamaan maailmaa, kun hänen poikansa (Jaakko Ohtonen) pelästyy kuullessaan dokumentista, että jääkarhuisät hukkuvat hakiessaan ruokaa pennuilleen. Visailuohjelmassa Jaajon (Karoliina Blackburn) johdolla kilpailee ilmastonmuutosta totena pitävä (Marika Heiskanen) ja valheena pitävä (Jaakko Ohtonen). Nuori mies (Jaakko Ohtonen) miettii, haluaako hän omaa lasta tällaiseen maailmaan kasvamaan. Roskiksilla käydään kamppailua siitä, onko kierrätys järkevää vaiko pelkkää omantunnon hiljentämistä? Nämä ja monet muut kohtaukset tuovat lavalle toimivan kokonaisuuden, joka saarnaa sopivasti, mutta jättää kuitenkin toiveikkaalle mielelle. Ehkä me voimme vielä vaikuttaa pallomme tulevaisuuteen.

Esitys etenee sujuvasti eikä siinä tule mitään turhia taukoja. Petri Tuhkasen pahvinen lavastus toimii loistavasti, välillä tosin häiritsi kun laatikoita siirreltiin, mutta eipä se paljoa kokonaisuudesssa haitannut. Hienoa myös, että aterimet jne. olivat pahvia! Välillä asiaa tulee paljon kerralla, mutta minulle ainakin toimii tällainen pitkäkin saarna. Mietittävää jää kyllä pitkäksi aikaa esityksen jälkeen. Mitä minä voin tehdä ja onko siitä edes hyötyä? Kannattaako kierrättää jos syö banaaneja tai alentaa huoneen lämpötilaa jos lentää lentokoneella jonnekin? Pystyykö yksittäinen ihminen edes tekemään mitään?

Näyttelijät tekevät kaikki todella hyviä rooleja. He vaihtavat hahmoa ja kohtausta jouhevasti tuoden lavalle aina samaistuttavia, tavallisia ihmisiä (ehkä haltijattaret + Pahatar eivät tavallisia ihmisiä ole mutta noin muuten). Suuret ikäluokat ovat hauskoja, samoin biojäteastian hankkimista pähkäilevät naapurit. Jaakko Ohtosen metsäretkelle lähtevä nuori mies on yksi suosikkihahmoni, samoin hänen näyttelemänsä pikkupoika. Tytti Marttilan jääkarhu ihastuttaa lavalla hienoisilla liikkeillään ja salaperäisyydellään. Karoliina Blackburnin poliitikoksi lähtevä kierrättäjänainen jää mieleen, samoin kuin Marika Heiskasen näyttelemän äidin turhautunut purkaus keskellä yötä. Hienoa työtä kaikilta.

Pidin tästä tosi paljon, en tietenkään pidä ilmastonmuutoksesta, mutta minusta on kiinnostavaa nähdä miten asiaa käsitellään esimerkiksi teatterissa tai sitten vaikka kirjoissa tai elokuvissa. Esityksestä jää sellainen sopivan syyllinen olo, että olisinhan minäkin voinut tehdä jotain enemmän ja paremmin pelastaakseni maailmaa edes vähän, mutta ei esitys silti ketään yleisössä tai muualla suoraan syyllistä. Lavalla tarjoillaan niin monia mielipiteitä ja perusteluja, että väkisinkin miettii asioita uusista näkökulmista. Hieno, toimiva teksti ja upea näyttelijäporukka kantavat tarinaa eteenpäin vahvalla otteella. Päälimmäisenä mieleen jää ajatus, että jotain on tehtävä, mutta vielä ei ole liian myöhäistä.


tiistai 14. maaliskuuta 2017

Suomi sataa ja tuulee @ Hämeenlinnan teatteri

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos Hämeenlinnan teatteri!
kuvat © Tapio Aulu
Hämeenlinnan teatterissa sai ensi-iltansa 16.2. Suomi sataa ja tuulee-niminen esitys, jossa nähdään kohtauksia kotimaamme historiasta, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta.

Yksi iso syy, miksi odotin tätä innolla, oli se, että laulujen sanat ovat Jarkko Martikaisen käsialaa. Kaikkien aikojen lempparilauluni Myrsky on siis myös hänen tekemänsä, siitä tämä odotus. Varsin hienoja sanoituksia oli lavalle päätynyt, esimerkiksi Jokainen Korhonen on Afrikasta, Camelia en osta ja Monet kovat kännit. Ennen oltiin vaan sai ajattelemaan jo biisin aikana että minkä ihmeen takia some ja teknologia on ottanut näin suuren vallan ihmisistä, miksei vain olla kuten ennen kun silloin oli kuitenkin mukavampaa. Musiikista noin muuten: erityisesti tykkäsin siitä että koko homma lähti Kalevalalla liikkeelle ja alku kuulosti upealta. Bändi soitti hienosti ja oli lisäksi erittäin tyylikäs, heille erityiskiitokset tästä! Laulunsanoja ei ihan aina meinannut kuulla, musiikki oli hiukkasen liian lujalla pariin otteeseen.

Hahmoista erityisesti Pekka Heikkisen kaikkien sotiemme veteraani/kertoja oli loistava, tykkäsin hänestä heti ensimmäisestä kohtauksesta lähtien. Matti Leinon liikkumista ja lavalla olemista oli kivaa seurata, ja hän myös lauloi mainiosti kuten aina. Otto Rantanen oli hyvä tulevaisuuden eli vuoden 2037 miehenä, hän tuntui suhtautuvan elämään ja Suomeen aika positiivisesti mikä on tietysti hyvä. Mikko Töyssy lauloi tässäkin esityksessä ihan mahtavasti, ja oli saanut jokaiseen näyttelemäänsä hahmoon jonkin oman jutun. Mainitaan nyt esimerkiksi Pentti "Piisami" Susitaival, vau millainen tyyppi!

Kalevalaa tässä oli muutamaan otteeseen mukana ja minä olin ihan myyty, koska pidän Kalevalasta tosi paljon vaikken sitä edes (vielä) ole lukenut. Muutenkin esityksestä huokui tietynlainen suomalaisuus koko ajan ja siinä oli mukana paljon sellaista, jonka suomalaisena tunnistaa, niin hyvässä kuin pahassa. Ja totta kai näin pitääkin olla, Suomestahan tämä juttu kertoo! Käsiohjelmasta oli kiva lukea työryhmän pohdintaa siitä, mitä satavuotias Suomi heille merkitsee ja samalla tätä tuli itsekin pohdittua.

Suomi sataa ja tuulee on minusta oikein onnistunut satavuotiaan Suomen juhlistus, joka pureutuu tärkeisiin asioihin ja tuo ne lavalle sellaisina, että katsoja tahtoo itsekin miettiä että millaisia asioita nämä ovatkaan ja miten ne minun elämääni ja Suomeeni liittyvät. Vielä kun on taitava porukka tekemässä ja aivan mahtava musiikki, niin tässä on oikein hieno esitys lavalla!