Otteita @ Kantti - Nuorten kansallisteatteri

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos Kansallisteatteri!

kuvat © Tuomo Manninen

Näin Otteita-esityksen 28.11.

Porukka on koolla The Breakfast Club-elokuvan tyyliin, jälki-istunnossa, ja kahdeksan tunnin aikana pitäisi saada aikaiseksi vastaus kysymykseen: "Kuka luulit olevasi?" Tästä lähdetään liikkeelle, mutta samassa paikassa ei kauaa pysytä, vaan kukin hahmo lähtee omille teilleen, omiin tarinoihinsa ja muistoihinsa, ja yleisö saa seurata juuri niitä hahmoja ja tarinoita, jotka kiinnostavat tai kiehtovat eniten, tai mitkä sillä hetkellä vaikuttavat kokemisen arvoiselta. Hahmot ovat Crystal (Anna Böhm), Coral (Heli Hyttinen), Moss (Samuel Kujala), Perry (Joel Bonsdorff), John (Ville Mikkonen), Zaffre (Miko Petteri Jaakkola) ja Jet (Sonja Salminen) sekä Siri (Henna Tanskanen). Esityksen aiheita ovat esimerkiksi syömishäiriö, koulukiusaaminen, perheväkivalta, eläimen kuolema, ilmastonmuutos, henkinen väkivalta, vanhempien ero ja yksinäisyys. Ei siis mitään kevyitä aiheita, mutta keveyttä ja huumoria sekä toivoa mahtuu myös mukaan.

Otteita on sellainen esitys, josta minulla oli ennen sen näkemistä ihan valtavan isot odotukset. Olin kuullut ja lukenut siitä paljon hyvää, ja odottava tunnelma kasvoi kasvamistaan jo siitä lähtien, kun Kantti - Nuorten kansallisteatteri ensimmäistä kertaa julkistettiin. Nuortenteatteri on minulle tosi tärkeää (nuori kun olen), ja nyt kun sitä sitten lähdettiin toteuttamaan ihan uudenlaisesti, immersiivisesti, tavalla, joka vaikutti loistavalta tällaisen esityksen kertomiseen, pelkäsin, että nyt on kyllä toiveet ja odotukset esityksen suhteen ihan liian korkealla. Yritin hillitä suurimpia ennakko-odotuksiani ja mennä katsomaan tätä ajattelematta ollenkaan mitään, mitä olin ennakkoon kuullut tai lukenut. Se onnistuikin sitten hyvin helposti, imeydyin mukaan esityksen maailmaan niin, että ulkopuolinen todellisuus tuntui kokonaan katoavan. Tiesin etukäteen, että Train Factory on varmasti hyvä paikka esitykselle, olen siellä kerran ennenkin teatteria käynyt katsomassa (tosin ihan perinteisesti istumakatsomossa silloin), ja paikka jäi tosi kivana mieleen silloin. Nyt olikin hauskaa palata sinne, kun aiheena oli teatteri, mutta aivan erilaisissa maisemissa kuin muutama vuosi sitten.

Tuskailin ennen esitystä sen kanssa, miten ihmeessä saan valittua, ketä hahmoa nyt sitten lähden seuraamaan. Hahmoista on kuvat ja sisältöhuomiot heidän tarinoistaan Train Factoryn seinällä, ja niiden avulla voi katsomispäätöksiään etukäteen suunnitella. Minä tosin olin jo katsellut esityksen prologin Otteita-instagramista, ja sen perusteella vähän pohtinut, kuka voisi olla kiinnostava tyyppi, jota seurailla esityksen ajan. Lopulta olin Johnin ja Perryn kanssa kahden vaiheilla, ja suuntasin sitten Johnin perässä tutustumaan hänen tarinaansa. Sinänsä helppo päätös, The Breakfast Club on yksi suosikkileffojani ja John Bender on suosikkihahmoni siinä. Tämä esityksen John tosin ei ole leffan hahmo, vaan ihan tavallinen lukiolainen. Siinä sitten kuullaan, mitkä ovat leffan parhaimmat kohtaukset ja myös nähdään ne nukketeatterin avulla esitettynä, tehdään korttitemppuja, kuullaan juttuja niin Johnista kuin hänen elämästäänkin ja vähän lisää huomioita The Breakfast Clubista. Välillä esitys selvästi houkuttelee koko yleisön samaan paikkaan, musiikkia alkaa kuulua ja lämpiön/kahvion/aulan puolelle siirrytään aika automaattisesti. Siellä Jet esittää One-biisiä ja veljekset Moss ja Perry vetäisevät Bohemian Rhapsodyn. Nämä musiikkihetket houkuttelevat katsojikseen yleisön lisäksi muut hahmot, ja onkin kiva vähän sivusilmällä tarkkailla, miten he suhtautuvat toisiin hahmoihin katsoessaan näiden esiintymistä. Muutama hahmo on esityksessä aika yksin, ilman kontaktia toisiin hahmoihin, mutta osa viettää paljonkin aikaa toisten tyyppien kanssa. Pidin sekä siitä, että hahmo yksinään kertoo tarinaansa, että myös siitä, miten erilaisia kohtaamisia näinkin pienellä hahmoporukalla saadaan aikaan. Ohjaaja Satu Linnapuomi on pitänyt langat käsissään, kokonaisuus levittäytyy tilaan sujuvasti, tarinat limittyvät toisiinsa ja leijuvat ympäri tilaa tosi hienosti. Otteita on aika iso esitys, vaikka siinä ei olekaan kuin kahdeksan hahmoa. Se tapahtuu isossa tilassa, monissa huoneissa samaan aikaan, ja käsittelee isoja asioita. Koska tämä on vahvasti immersiivinen esitys ja mahdollistaa yleisön osallistumisen ja tarinaan vaikuttamisen tosi laajasti, vaatii se sitä, että jokainen yksityiskohta on tarkasti hiottu ja mietitty. Onneksi näin on, sillä Otteita tarjoaa hienon teatterikokemuksen ja on vakaa ja horjumaton alusta loppuun.

Nuoret näyttelijät tekevät loistavaa työtä, he tuntuvat kaikki omaksuneen hahmonsa tosi vahvasti, eikä ongelmia ilmene edes siinä, että katsojat ovat välillä kirjaimellisesti iholla. Voin kuvitella, että immersiivistä esitystä on ihan erilaista tehdä kuin perinteistä esitystä, jossa yleisö pysyy katsomossa eikä yhtäkkiä ilmesty selän takaa puolen metrin päähän katsomaan, mitä tapahtuu. Immersiivisen näyttelijäntyön opettajana on toiminut Henna Tanskanen, joka myös näyttelee esityksessä Siriä. Hän on selvästi onnistunut tehtävässään, sillä katsojat otetaan huomioon onnistuneesti, ja näyttelijät pysyvät hahmossa ja tarinassa alusta loppuun luontevasti. Tyypit tuntuvat vilpittömiltä ja paljon uskottavammilta kuin "tavallisessa" esityksessä, olin tästä aika yllättynyt. Kuvittelin jotenkin, että esitys tuntuisi näytellymmältä tai esitetymmältä, mutta yllättäen Otteita onkin ehkä näkemistäni esityksistä tähän mennessä se, jossa näyttelijäntyö on hienovaraisinta ja aidointa. Eniten aikaa vietin Johnin, eli Ville Mikkosen hahmon tarinaa seuraten, joten hänestä tuli minulle esityksen hahmoista läheisin. Mikkonen on sanalla sanoen mahtava, hän tavoittaa hahmonsa olemuksen pienintä yksityiskohtaa myöden, ja tekee roolin todella hienosti. Nautinto seurata tällaista näyttelijäntyötä, ja sitä, kuinka Johnin tarina kerrotaan taidokkaasti, ilmeikkäästi ja tarkasti. Ehdin hieman seurailla myös Samuel Kujalan Mossin, Joel Bonsdorffin Perryn, Miko Petteri Jaakkolan Zahren ja Anne Böhmin Crystalin tarinoita, ja ilahduttavan monipuolista ja eri aiheita koskevaa esityksen tekemistä sai heidän kanssaan kokea. Kujala on hurmaava ja herkkä Moss, tosi vivahteikas rooli ja hyvällä otteella esitetty hahmo. Bonsdorff tekee vakuuttavaa työtä jokaisessa hetkessä, jossa Perryn tarinaa ehdin näkemään, ja pelaa hyvin yhteen Kujalan kanssa, he ovat uskottavat veljekset. Jaakkola on tosi kiva Zahre, mukavan ja fiksun oloinen tyyppi, ja Jaakkola on rakentanut hahmonsa taitavasti. Böhmin Crystal jäi vähän etäiseksi, kun en hänen tarinaansa paljoa ennättänyt tutustumaan, mutta sama uskottava ja yksityiskohtainen näyttelijäntyö jatkui myös Böhmin esityksessä. Koko porukka on muutamaan otteeseen samassa paikassa, ja näissä hetkissä huoneessa vallitsee mainio energia, jokaisen hahmon persoonallisuus tuo fiilikseen oman vivahteensa, ja jokainen näyttelijä on hienosti esityksessä läsnä. Otteita tarjoaa myös harvinaisen mahdollisuuden nähdä näyttelijäntyötä hyvin läheltä, ei sitä usein pääse sohvalle istumaan näyttelijän viereen ja seuraamaan, kuinka hän kertoo tarinaa. Ja minähän tunnetusti rakastan sitä, että eleet, ilmeet, tunteet ja tapahtumat näkee läheltä, ja nyt ne saa todistaa tosi likeltä. Ihanaa!

Käsikirjoitus on Camilla Rantasen käsialaa, ja tekstin on sovittanut näyttämölle ohjaaja Satu Linnapuomi yhdessä työryhmän kanssa. Teksti on löytänyt aiheensa helsinkiläisten nuorten haastatteluista, niiden pohjalta Rantanen on käsikirjoituksen rakentanut. Nuorten ääni kuuluu hienosti tekstin läpi, huolenaiheet, tärkeät jutut ja ajankohtaiset ongelmat ovat uskottavia, eivätkä tunnu teeskennellyiltä, vaan hämmästyttävän aidoilta. Otteita käsittelee rankkojakin teemojaan rohkeasti ja tarkasti, esitys ei ole turhan kevyt vaan tuo arkailematta esiin rumiakin yksityiskohtia. Samalla rohkeudella uskalletaan nauraa myös asioille, jotka eivät ehkä ole pelkästään hauskoja, ja huumoria ja keveyttä löytyy monenlaisista jutuista. Train Factory/Vallilan konepaja tai mikä ikinä tämä paikka nimeltään onkaan, avautuu esityksen maailmaksi loistavasti, sinne mahtuu jokaisen hahmon tarina ja huone, joiden kanssa lavastaja Sanna Levolla on riittänyt työtä, varsinkin, kun hän vastaa myös puvustuksesta. Levo on tehnyt mahtavaa työtä, lavastuksessa riittää vaikka kuinka paljon yksityiskohtia, joita kaikkia en ehtinyt huomaamaan, en edes ehtinyt tutustumaan jokaiseen huoneeseen, eli jotain jäi pakostikin näkemättä. Levon lavastus on upean monipuolista ja osallistuu tarinan kerrontaan vahvasti. Myös puvustus on monipuolista ja sopii hyvin hahmoille, samoin kuin heidän värikkäät peruukkinsa/hiuksensa.

Oli jotenkin tosi hienoa imeytyä näin vahvasti esityksen maailmaan, ja tuntui, että hahmojakin oppi tuntemaan kunnolla, niin, että ikään kuin tiesi heistä myös asioita, jotka eivät esityksessä tulleet suoraan esiin. Esityksen immersiivinen ja osallistava ote tuli esiin hienosti, ja yleisö sai osallistua juuri niin vähän tai paljon kuin halusi. Mutta vaikka tämä on vahvasti tehty esitys, ja esityksen maailma on tosi uskottava, moneen otteeseen myös tiedostetaan se, että tässä vain näytellään ja kerrotaan tarinaa, eikä oikeasti olla näitä henkilöitä, John esimerkiksi sanoo Sirille: "Sä oot näyttelijä, joka näyttelee tekoälyä, joka näyttelee käsikirjoittajaa." ja yleisölle: "Te ette tiedä, pelaatteko nyt mun [näyttelijän] kanssa vai Johnin kanssa." Hauskaa teatterin tekemisen ja perinteen huomioimista ja onnistunut yksityiskohta. Tässä annettiin yleisölle paljon vapauksia tehdä mitä haluaa, tarinaan voi vaikuttaa paljon sillä, missä huoneessa milloinkin oleskelee ja minkä hahmon tarinaa seuraa, ja huoneissa ja hahmojen kanssakin saa aika paljon ottaa kontaktia. Näyttelijöihin ei saa koskea (ellei siihen kehoteta), mutta lavastus on vapaata riistaa ja olisinkin mielelläni nuuskinut nurkkia enemmänkin, nokkelia yksityiskohtia ja tarinaan liittyviä esineitä riittää joka puolella. Uusia kokemuksia sai myös esityksen aikana kokea, maistoin esimerkiksi ensimmäistä kertaa Battery-energiajuomaa hiihtokilpailun voitonmaljaa juodessani. Nyt olenkin muuten hyvin virittäytynyt huomenna alkavaan maastohiihdon maailmancup-kauteen, kun esityksen hahmojen ja muun yleisön kanssa sai hetken kisakatsomoa fiilistellä. Harvoin katselen vlogeja, mutta esityksen lomassa seurasin muutaman hetken tiukasti Mossin videoblogia. Vlogit ovat ilmeisesti nuorisoon yhdistettävä juttu, myös vähän aikaa sitten näkemässäni Musiikkiteatteri NYTin Opus Deuksessa päähenkilöllä on vlogi, ja Opus Deus on myös nuorille suunnattu esitys. Koska esitys osallistaa, jos yleisö niin haluaa, voi melkein tuntea itsensä yhdeksi hahmoista heidän kanssaan tarinaa kokiessaan. Pääsin esimerkiksi pelaamaan Johnin ja muiden katsojien kanssa ristiseiskaa (joka onkin ainoa korttipeli, jonka osaan). Peli loppui vähän kesken, kun tarinassa siirryttiin eteenpäin, mutta pidän itseäni henkisenä voittajana, käteen jäi vain yksi kortti ennen kuin siirryttiin nukketeatterin avulla The Breakfast Clubin parhaimpiin kohtauksiin.

Minun kanssani samaan näytökseen osui yläastelais-/lukiolaisryhmä, eli kohderyhmää oli esitystä katsomassa, toki muutama vanhempikin katsoja näytti paikalle saapuneen. Tämä on eräänlainen pehmeä lasku teatterin pariin, kun saa päättää mitä katsoo, ja siirtyä jonnekin muualle, jos ei tietty hetki kiinnosta. Moni niistä nuorista, jotka Otteita tulevat katsomaan, eivät ehkä ole koskaan tai kovin montaa kertaa käyneet teatterissa, mutta kuvittelisin, että tällaisen esityksen parissa teatterikipinä voi hyvinkin syttyä. Osa porukasta näytti juttelevan kaverin kanssa, selailevan somea tai puhuvan puhelimessa, mutta moni myös osallistui esitykseen, seurasi tapahtumia innostuneen näköisenä ja hymy kasvoillaan. Ja se oli mahtavaa nähdä! Minä nautin tästä täysin siemauksin, ja toivon tietysti, että muutkin katsojat pitivät esityksestä. Ihmisten mielipiteet kun vaihtelevat aina paljon, jokin, mistä itse pitää kovasti, voi jonkun mielestä olla kauheaa ja toisinpäin. Siksipä ei tietenkään ole niin, että vaikka tämä oli minusta ihan mahtava juttu, kaikki muutkin siitä pitäisivät. Moni näytti kuitenkin lähtevän avoimesti seuraamaan hahmojen tarinoita, vaikka varsinkin esityksen alussa jengi ehkä seurasi enemmän kavereitaan kuin hahmoja huoneesta toiseen. Jossain vaiheessa yleisö jakaantui laajemmalle ja jokaisella tarinalla oli seuraajansa, ja selvästi katsojat liikkuivat tilassa vapaasti oman mielensä mukaan, kuten esityksen katsomisohjeissa/tervetulosanoissa kehotetaankin. Hetken vaati totuttelua se, että sai mennä minne halusi ja valita mitä tekee, mutta hyvin nopeasti oli helppo antautua tarinan vietäväksi. Tämä valinnan vapaus ja vaikeus aiheutti muutamaan otteeseen hankaluuksia, en meinannut osata päättää, minne lähtisin seuraavaksi tarinaa seuraamaan, ja sitten mietin, että ehkä olisikin pitänyt valita toisin. Esityksen aikana ei mitenkään ehdi kaikkea kokemaan ja näkemään, ja tämä onkin ainoa miinus, jonka siitä keksin. Olisin niin halunnut seurata jokaisen hahmon tarinaa, mutta koska aika on rajattu, ei se millään tietenkään onnistunut. Ratkaisu on tietysti mennä kokemaan tämä uudelleen, ja sellainen vähän olisikin tarkoitus. Okei, pieni miinus siitä myös, että lopussa ei ollut kiitoksia. No, virtuaaliset, suuret ja ilahtuneet aplodit koko työryhmälle tässä!

Kuten alussa totesinkin, nuortenteatteri on minulle tosi tärkeä juttu. Nuoret eivät käy paljoa teatterissa ja heitä voi olla hankalaa houkutella katsomoon, mutta myös nuoriso ansaitsee esityksiä, jotka on heille tehty. En ole nuortenteatterista Suomessa päässyt kovin paljoa nauttimaan, valitettavasti, vaikka jonkin verran nuorille suunnattua teatteria toki kotimaassa tehdään ja vähän olen sitä ehtinyt myös näkemään. Lontoossa nuorista kertovia ja nuoria katsomoon houkuttelevia esityksiä olen nähnyt enemmän, ei niitäkään tosin nuortenteatterina ole mainostettu, mutta lukiolaistarinat ja nuorten tarinat nyt lähtökohtaisesti luultavasti ovat sellaisia, joita nuoriso katsomaan menee. Minä olen noin kolmetoistavuotiaasta suhteellisen ahkerasti kiertänyt teatterikatsomoita, ja usein esitykset ovat olleet "aikuisten esityksiä", eli kertoneet aikuisista ihmisistä ja käsitelleet esimerkiksi avioliittoa, vanhemmuutta tai työuraa, eli aikuisten ongelmia ja elämää. Toki suurimmat teemat, ihmissuhteet, rakkaus, viha, ilo, suru ja niin edespäin koskettavat ihmisiä iästä riippumatta ja kaikenikäiset katsojat voivat pitää millaisista esityksistä vain, mutta kuten Otteita-esitys näyttää, koskettaa näiden aiheiden käsittely nuorten näkökulmasta nuoria katsojia paljon enemmän kuin se, että niistä puhuvat lavalla viisikymppiset hahmot. Suomessa nuortenteatteria ei minusta tehdä tarpeeksi, mutta onneksi sitä on alkanut näkymään eri puolella maata jo enemmän. Eiköhän nuorille tehtyä ja nuorten tekemää teatteria ole siis pian mahdollista nauttia monissa paikoissa. Minäkin voin sitten teini-iän ja lukioajat ohittaneena, hieman jälkijunassa fiilistellä teinimuistojani ja iloita nuortenteatterin noususta.

Olen tosi onnellinen siitä, että Kansallisteatteri on huomioinut nuoret katsojat ja perustanut Kantin. Ja miten upeaa, että heti ensimmäinen esitys on näin hieno, Otteita on huippusuoritus ja asettaa riman korkealle tulevia esityksiä ajatellen. Tämä on uudenlaista, nuorekasta, raikasta ja ilahduttavaa teatteria, ja mahtava katsomiskokemus. Suuri kiitos koko jengille, tämä vastasi kaikkiin odotuksiini! Jos vain mitenkään ehdin, menen ehdottomasti kokemaan tämän uudelleen ja tutustumaan toisiin hahmoihin.