sunnuntai 15. lokakuuta 2023

Nummisuutarit @ Lahden kaupunginteatteri


kuvat © Tommi Mattila

Näin Nummisuutarit ensi-illassa 12.10.

Esko (Tuomas Korkia-Aho) on naimaan lähdössä, isän hatussa ja hännystakissa ja haarapussi olalla. Matkan päässä odottaa Kreeta (Nenna Tyni), jolle Eskon on määrä mennä sulhaiseksi. Innokas nuorimies lähtee matkaan puhemiehensä Mikko Vilkastuksen (Liisa Vuori) kanssa, ylpeät vanhemmat Topias (Mikko Jurkka) ja Martta (Laura Huhtamaa) odottavat kuka innolla, kuka kauhulla kosioretken lopputulosta. Toisaalla Eskon velipoika Iivari (Tomi Enbuska) on toisenlaisella retkellä, nimittäin hääjuhlan juomatarjoiluja noutamassa. Seuraan liittyy täti Sakeri (Lumikki Väinämö). Vaan kun reissut on reissattu ja kotiin palataan, millainen on vastaanotto, entä takaisin tulevien kunto?

Olen nähnyt Nummisuutarit kerran aikaisemmin, kahdeksan vuotta sitten Kansallisteatterissa. Tuo produktio oli mieleeni ja pidin siitä kovasti, vaikka muistikuvat ovat jo vuosien saatossa haalistuneet. Kokemus jätti kuitenkin fiiliksen siitä, että Nummisuutarit on näytelmä minun makuuni, ja kun olen sen muutaman kerran viime vuosina lukenut, olen tarinasta ja tekstistä aina pitänyt. Niinpä odotin innolla, että pääsen taas mukaan Eskon kosioretkelle. Samuli Reunasen Lahteen sovittama ja ohjaama Nummisuutarit on räväkkä ja kiihkeä, jäntevä esitys, jossa vauhtia riittää. Esityksessä on paljon erilaisia tunnetiloja, tapoja kertoa tarinaa ja tehdä teatteria, mutta valitut keinot asettuvat onnistuneesti tasapainoon. Olen nähnyt Reunasen aiemmista ohjauksista Kansallisteatterin Hamletin, josta myös pidin. Yhteistä tyyliä löytyy molempien klassikoiden onnistuneen modernista käsittelystä. Yllättävä ja kokeileva toteutus kasvaa Altti Uhleniuksen musiikin myötä vielä seuraavalle tasolle, ja erityisesti esityksen aloittava Eskon laulu ja Kreetan hääjuhlissaan laulama kappale sekä täti Sakerin baariesitys jäivät mieleen. Videokuvan käyttö on perusteltua ja toimii erinomaisesti, varsinkin Kreetan ja Jaakon hääjuhliin sijoittuvissa kohtauksissa. Rakastan sitä, miten esitys hyödyntää paitsi lavaa, myös lavan takaista isoa, parkkipaikalle avautuvaa ovea, kulissien takaisia maisemia ja katsomoa. Joissain kohtauksissa olisi ollut pientä tiivistämisen varaa, mutta esitys ei ole mitenkään turhan pitkä ja tämä pieni harhailevaisuus saattoi johtua ihan vain ensi-iltajännityksestä.

Ari Nummisen koreografiassa on iloa ja riemua, voimaa ja kiihkoa. Liikettä on niin tanssillisesti kuin "tavallisesti", on juoksentelua, painimatsia, intoa ja vihaa, joka pääsee liikkeessä esiin. Häätanssi on hieno. Minna Välimäen lavastus ja puvut ovat upeita, visuaalisuus on täynnä yksityiskohtia ja jokainen näyttämökuva on kokonaisuus, jota jaksaisi ihastella pidempäänkin. Erityisesti Kreetan ja Jaakon hääpaikka, lautametsä ja lopun valoilla koristetut kuuset tekivät vaikutuksen. Puvustuksessa on vaikka ja mitä, ihanan ilottelevaa ja silti harmonista pukusuunnittelua. Kreetan ja Jaakon hääjuhla on koko esityksessä yksi suosikkijuttujani, ja niin myös puvustuksen suhteen. Kyllä on jengillä jos jonkinlaista päällä, ja erityisesti blingi ihastuttaa. Harri Peltosen valosuunnittelussa on siinäkin vähän kaikenlaista, montaa väriä, montaa tunnelmaa ja monenlaista valon liikettä. Kaunis on se valo, joka lautametsään osuu ja tekee siitä aivan aidon mäntymetsän näköisen. Eija Nurmisen ja Anu Reijosen naamiointi pääsee esiin varsinkin videokuvan kautta, lähikuvassa kimaltavat kynnet, ojennukseen pistetyt hiukset ja maskeerauksen yksityiskohdat saavat ansaitsemansa huomion. Taas nousee esiin Kreetan ja Jaakon hääjuhla, mutta porukalla on siellä niin timanttiset lookit, että en voi olla kehumatta myös naamioinnin yhteydessä. Ja Eskon pakaraan surautettavat tatuoinnit, jestas! Myös Eskon ulkoasu kokonaisuudessaan esityksen ajan on mainittava, sillä viimeisen päälle suittu nuorimies ryvettyy reissussa, ja ulkomuoto siinä samassa. Hienosti näkyy niin puvustuksen kuin maskin ja hiusten kautta se, miten Esko ottaa suurella retkellään jatkuvasti iskuja.

Tuomas Korkia-Aho vetäisee Eskostaan sellaisen tulkinnan, että huh. Hän revittelee, tuntee ja kokee, kasvaa roolissaan ja kasvattaa hahmoaan, ja tekee kaiken vahvasti. Eskon epäonninen kosiomatka on raaka tapa kasvaa aikuiseksi ja tajuta, ettei maailma ehkä olekaan niin ystävällinen ja hyväsydäminen kuin nuorukainen on luullut. Korkia-Ahon näyttelijäntyössä on kaiken väkevän ja kesyttömän lisäksi upeaa herkkyyttä, joka saa ansaitsemansa tilan. Hän kantaa ison roolin varmasti ja leikittelee roolihahmonsa tulkinnassa sujuvasti jo ensi-illassa. Tomi Enbuskan Iivari on sävyisän oloinen tyyppi, hänen taipumuksensa tuottaa vanhemmille harmaita hiuksia ei jää epäselväksi, mutta ei Iivarille silti voi niin kovin kiukkuinen olla. Enbuskalla on rooliinsa mainio ote, hän tuo hahmoonsa huumoria ja painavampia sävyjä. Mikko Jurkan Topias on hyväntuulinen ja innostuva, leppoisa mies, joka joutuu hänkin poikansa tavoin katsomaan maailmaa vähän uudesta kulmasta, kun kaikki ei menekään suunnitelmien mukaan. Jurkka tekee roolinsa onnistuneesti, hänellä on lavalla monta tosi hyvää hetkeä ja tapaa tulkita tilannetta. Laura Huhtamaan Martta on Jurkan Topiakselle erinomainen vastinpari, ja pidin kovasti Huhtamaan tavasta tehdä roolia. Martta on perheensä järjen ääni ja suhtautuu asioihin enemmän rationaalisesti kuin tunteella, kuten varsinkin Esko ja Topias tekevät. Huhtamaan roolityössä näkyy hienosti poikansa kasvua seuraavan äidin ja miehensä kaikenlaisia suunnitelmia kuuntelemaan tottuneen vaimon kokemus. Nenna Tyni tekee kaksi roolia, Kreetana ja Jaanana. Tyni tuo Jaanan rooliin vilpitöntä rakkautta ja samaan aikaan sekä nuoren ihmisen vilpittömyyttä että viisautta. Kreetan roolissa hän on ihanasti kaiken yläpuolella, koko ajan se joka tilannetta hallitsee vaikka seuraisikin sitä sivusta. Kaikki eleet, ilmeet, nauru ja asenne ovat kohdillaan, herkullista roolityötä!

Liisa Vuori on Mikko Vilkastuksena kannustava ja neuvokas reissukaveri Eskolle, tai ainakin niin hän esittää. Erityisesti pidin siitä, miten Eskon kuvaaminen videolle hääjuhlassa tuo Mikon hahmoon tasoja, sillä koska hänellä on kännykkä, jolla Eskoa kuvataan, katsotaan niin Eskoa kuin hääjuhlan tapahtumia Mikon silmien kautta. Vuoren roolityössä on varmuutta ja oikeanlaista energiaa. Tässä sovituksessa Mikon tarina ei ihan saa sitä loppua, jota hänen tarinakaarelleen kaipasin. Ehkä se alkuperäinen jalansatuttamistarina ei tähän olisi ollut sopiva, mutta jotain yhteenvetoa Mikon tarinalle olisi lavalla ollut mukava nähdä. Lumikki Väinämön täti Sakeri on huoleton ja rempseä, hänen roolityössään on sellainen cool aunt-fiilis. Ei ihme, että Iivari ottaa tädin mukaansa, vaikka tätä ei ole hääjuhlaan kutsuttu, tämä vaikuttaa olevan mainiota seuraa. Miikka Wallin tekee onnistuneet roolit Kristona ja Jaakkona, ja erityisesti Jaakon roolissa hän tekee kiinnostavan roolityön, jossa riittää vivahteita. Tapani Kalliomäki on Karrina todella ärsyttävä, mutta aivan mahtava. Siinä missä tyttärensä Kreetan välinpitämättömyys tulee läpi nuoren naisen huvitteluna, Karrin vahingonilo on suorastaan ilkeää ja hän pitää Eskon kustannuksella hauskaa ihan avoimesti. Nikon roolissa Kalliomäki tekee sujuvan roolityön, jossa on hyväntahtoista huumoria ja Nikon henkilöllisyyden paljastuttua myös aitoa lämpöä. Annukka Blombergin roolit lukkarina ja krouvarina ovat oikein hyvät, erityisesti lukkari jäi mieleen. Ihan mahtava idea antaa lukkarille kannettavat tatuointivälineet! Jori Halttusen roolityöt Teemuna ja Antresina ovat onnistuneet, ja kiihkeä musiikkinikkari Teemu teki vaikutuksen. Muusikko Martti Peippo tuo lavalle komeaa soitantaa, ja Aarre Reijula täydentää sujuvasti lavalla nähtävän porukan lautamiehen ja Teemun isän rooleissa. Koko näyttelijäjoukko on hienosti ottanut omakseen esityksen tunnelman, tekeminen on vahvaa ja tuntuu yleisössä.

Lahden kaupunginteatterin Nummisuutarit on todellakin "väkevä nuoruuden juhla", jota esityksen alaotsikko lupaa, mutta sitäkin enemmän se on tarina siitä, miten yllättävää, kamalaa ja rajua voi olla se, kun lähtee tutusta ja turvallisesta uuteen ja tuntemattomaan. Maailma ei aina vastaa odotuksia, ja nuorena sen aiheuttama pettymys sattuu. Kovaa. Ja sitten tuo pettymys puretaan johonkin, Eskon tapauksessa häähuoneessa riehumiseen, viinapäissään villiintymiseen ja lopulta alakuloiseen ja hiljaiseen kuljeskeluun. Nuoruus, kasvaminen ja oppiminen on vaikeaa ja koettelee itse kutakin, kuten tässä tarinassa nähdään. Tämä Nummisuutarit-versio on vauhdikasta tunteiden vuoristorataa, yllätyksellistä ja vaikuttavaa teatterin tekemistä, ja tarjoaa upeita näyttämökuvia ja kekseliästä visuaalisuutta. Tuomas Korkia-Aho isossa pääroolissa kantaa kaikki tarinan sävyt taidolla, ja muu näyttelijäjoukko tarjoilee myös vahvaa roolityötä. Jokin taso tai iskevyys tästä jäi minulle puuttumaan, mutta vaikka en ollut täysin myyty, nautin ja viihdyin ehdottomasti. Ihanan raivokas, tarkka, hienovarainen ja vallaton esitys!

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Lahden kaupunginteatteri! 

maanantai 9. lokakuuta 2023

Niin kuin taivaassa @ Seinäjoen kaupunginteatteri

kuvat © Jukka Kontkanen / Seinäjoen kaupunginteatteri

Näin Niin kuin taivaassa-musikaalin 6.10.

Daniel Daréus (Peter Nyberg) on menestynyt kapellimestari, joka palaa lapsuusmaisemiinsa, pieneen ruotsalaiskylään. Daniel on sairas ja kyllästynyt musiikkimaailmaan, eikä halua muuta kuin olla rauhassa ja vain kuunnella. Se ei kuitenkaan ole aivan yksinkertaista, sillä kylän vanhan koulun ostaneesta, maailmankuulusta miehestä tiedetään kaikissa taloissa. Eivätkä vieraanvaraiset ja uteliaat, ystävälliset kyläläiset sentään voi olla toivottamatta tätä tervetulleeksi! Pian Daniel joutuu sellaiseen pyöritykseen, ettei rauhassa olemisesta tule mitään. Tutuksi tulevat niin kylän asukkaat kuin sen kirkkokuorokin, jonka rakkaus lauluun ja yhdessä tekemiseen saa Danielin muistamaan kaiken sen, mikä musiikissa on hyvää. Hän ottaa kuoron johtaakseen ja astuu polulle, jonka varrella odottavat niin kipeät lapsuusmuistot, uudet ystävät kuin aito rakkaus.

Niin kuin taivaassa on Kay ja Carin Pollakin kirjoittama, Carin Pollakin ja Fredrik Kempen sanoittama ja Kempen säveltämä musikaali (Gabriellan laulu säv. Stefan Nilsson, san. Py Bäckman). Sen on Seinäjoen kaupunginteatterin 60-v juhlamusikaaliksi ohjannut Tuomas Parkkinen. Niin kuin taivaassa on myös kaunein musikaali, jonka tiedän. Suomen ensi-iltansa tämä teos sai Helsingin kaupunginteatterissa 2021, jolloin näin sen kahdesti ja rakastuin täysin. Voiko näin voimakasta, herkkää ja hienoa ollakaan? Koska tiivistin jo silloin sen, miksi musikaali toimii niin hyvin kuin toimii, lainaan tähän sanani HKT:n versiosta kirjoittamastani tekstistä: "Niin kuin taivaassa on valtavan kaunis ja lämmin musikaali, mutta se ei peittele synkempiä ja raaempia sävyjään. Perheväkivalta, erilaisuudelle naureskeleminen ja kiusaaminen sekä ennakkoluulot ovat vahvasti läsnä, eikä niitä yritetä hukuttaa yhteisöllisyyden, ystävyyden, rakkauden ja ilon alle. Toki näitä teemoja voitetaan tarinan edetessä, kun ihmisten ajatukset ja teot muuttuvat ja he tajuavat, miten väärin ovat toimineet ja miten olla parempia ja ystävällisempiä toisilleen, mutta kaikki ei yhtäkkiä käänny hyväksi vaan vaikeuksia on ja kaikkia ongelmia ei ratkaista. Tästä syystä musikaalin lempeys ja sydämellisyys tuntuu tosi vahvalta, hyvä korostuu kun sitä katsoo pahaa vasten." Olen edelleen samaa mieltä, ja jotenkin musikaalin kuvaamat tavalliset ihmiskohtalot ja arkiset maisemat tulivat tässä Seinäjoen versiossa vieläkin lähemmäs. Katsomossa istuu sydän pakahtuen, vuoroin liikutuksen vallassa ja vuoroin nauru ilmoille kuplien, kun tätä tarinaa kerrotaan lämmöllä, voimalla ja aidosti.

Tuomas Parkkisen ohjauksessa tilaa saavat kaikki tarinan hahmot, koko yhteisö ja sen tavat. Tiiviissä kylässä kaikki tietävät toistensa asiat, ja se myös näkyy, hyvässä ja pahassa. Asioista vaietaan, niille käännetään selkänsä ja vain annetaan olla, koska niin on aina toimittu. Mutta ollaan myös toisten tukena, annetaan neuvoja, kannustusta, viisauksia ja lohtua. Ollaan puolustamassa ja auttamassa, pidetään hauskaa, nauretaan ja iloitaan yhdessä. Parkkinen tuo ohjaukseensa kaikki tarinan tunteet ja tunnelmat, nostaa näkyville kaiken mikä on kaunista, ja kaiken, mikä on julmaa. Hänen ohjauksessaan on herkkyyttä ja raikkautta, hieno ote niin teoksen huumoriin, romantiikkaan, synkkyyteen kuin yhteisöllisyyteenkin. Jukka Haapalaisen korografiassa on iloa ja riemua, erityisesti kuoron ilottelu Se meni hienosti-kappaleessa ilahdutti. Koreografia on hienosti mukana myös tunnelmassa, ja liikekieleen mahtuu monenlaista toimivasti toteutettua ajatusta. Monessa kohtauksessa asemointi ja liike luovat myös upeita näyttämökuvia. Ylipäätään tässä produktiossa on tehty hienoja päätöksiä sen suhteen, mitä lavalla milloinkin nähdään, ja miten kohtauksia on toteutettu. Näistä esimerkkinä, ja vahviten jäi mieleen, Synti-kappaleeseen tuotu ensemblen mukanaolo. Lyhyet pysäytyskuvat ja hitaat liikkeet ovat upea ratkaisu. Hihkuin sisäisesti koko biisin ajan ilosta, näin juuri se tehdään! Voimakas ja onnistunut tapa tuoda tämä kappale lavalle, aina mustia vaatteita, valosuunnittelun spotteja ja koko kohtauksen ohjauksellisia ratkaisuja myöten. Marjatta Kuiviston lavastus taipuu varmasti monenlaisiksi tapahtumapaikoiksi, joista erityisesti kirkko, vanha kyläkoulu ja lentokenttä jäivät mieleen. Myös enkeli- ja alttaritaulut tekivät vaikutuksen. Maalaistunnelma ja lavastuksen värivalinnat ovat ihania, ja vaikka en aivan osannut tulkita viimeisen kohtauksen valtavien kankaiden merkitystä tai sanomaa, niin ovatpa ne komean näköiset alas lävähtäessään! Leena Rintalan pukusuunnittelussa on arkisia ja vähän hienompia pukuja, ja lopun lavastuskankaisiin sopivat puvut ovat erityisen hienot, samoin pidin kuoron esiintymisvaatteista ja kukkaseppeleistä kevätkonsertissa. Puvustus on erinomaisesti hahmoille sopivaa ja osin myös temaattisesti ladattua, erityisesti värien kautta. Hannu Raja-Ahon valosuunnittelu on pehmeää ja hyvin tunnelmassa kiinni. 56 sekuntia-biisin pimennys on vaikuttava. Visuaalisesti tämä Niin kuin taivaassa on sopivasti arkinen ja samalla taianomainen.

Aino Piirolan tekstisuomennos ja Maija Vilkkumaan biisisuomennokset soljuvat sujuvasti. Fredrik Kempen sävellys on täyttä timanttia, ja oli ihanaa päästä kuulemaan taas myös ne kappaleet, jotka eivät ole mukana Tukholman kantaesityksen levytyksellä. Yllätyin siitä, miten hyvin muistin kaikki nekin biisit, jotka olen viimeksi kuullut pari vuotta sitten HKT:n version katsomossa. Esimerkiksi Se meni hienosti, Et koskaan yksin jää56 sekuntia, Lenan ja Toren valssi ja Me oltiin suursuksee muistuivat mieleen samalla hetkellä, kun niiden ensimmäiset soinnut soivat. Koko Niin kuin taivaassa-musikaalin sävellys on ihana, pidän kaikista kappaleista ja kuuntelenkin niitä usein. Musiikki on monipuolista, ja varsinkin dramaattiset kappaleet ovat upean voimakkaita. Tässä produktiossa suosikeiksini nousivat Nyt on se aika jonka sainEt koskaan yksin jää, 56 sekuntia, Lenan ja Toren valssi, Gabriellan laulu, Elämä kantaa, Synti, Enkelilaulu, Kuoro kuin muuri, Tähdet, Meen vaikken tahtoisikaan ja Niin kuin taivaassa. Myös biisi, jossa lauletaan "elää voi tälleekin" on ihana, onkohan se nyt Kuoroharjoitus nimeltään. Aleksi Laukkosen johtama orkesteri kuulostaa erinomaiselta, musiikki pääsee oikeuksiinsa ja siihen ladattu tunne kuuluu ja sykähdyttää.

Peter Nyberg tekee Daniel Daréuksena ehkä tähän mennessä vaikuttavimman roolityönsä. Tulkinnassa on voimaa ja varmuutta, herkkyyttä joka näkyy kykynä kertoa paljon ja isoja asioita tekemättä näyttelijäntyöllisesti mitään kovin suuresti, ja sellaista monenlaisten tunteiden omaksuntaa, että mikään, mitä Daniel käy läpi, ei jää latteaksi. Nyberg tavoittaa Danielin monikerroksisuuden ja varautuneisuuden, sen, että miehessä on lukkoja jotka aukeavat vain ajan kanssa jos silloinkaan, mutta hänen roolityössään on myös leikkisyyttä ja valoa. Danielin kasvu tarinan edetessä on koskettavaa, se, miten hän uskaltaa heittäytyä elämään lämmittää sydäntä, ja Nyberg tuo tämän kaiken lavalle aidolla tavalla. Ja jos vaikutuksen tekee hahmon tulkinta, sen tekee myös laulu. Erityisesti Meen vaikken tahtoisikaan-veto on upea. Tässä produktiossa on monta sellaista hahmojen välisiin suhteisiin liittyvää juttua, joista pidän, ja yksi niistä on se, miten Daniel reagoi Connyyn (Jussi Jätinvuori). Koulukiusaajasta on kasvanut vaimoaan pahoinpitelevä, äkkipikainen mies, jota Daniel pelkää nyt, kuten pelkäsi jo lapsena. Pelko ja jännite tulevat lavalle pieninä eleinä, mutta tekevät ison vaikutuksen. Myös esimerkiksi se, miten Daniel tarkkailee muita, kuten Lenaa ja Torea, sekä Arnen ja Holmfridin monimutkainen historia, tulevat lavalle onnistuneesti. Natalil Lintala on aivan ihana Lena, valoisa ja innostava persoona joka kertoo mitä tuntee ja ajattelee, ja säteilee ympärilleen ystävällisyyttä ja iloa. Lintala tuo Lenan rooliin suuria, aitoja tunteita, joiden kautta niin Lenan ilot kuin surutkin koskettavat. Lintalalla on näyttelijäntyössään sellaista herkkyyttä ja lämpöä, että tuntuu kuin hänen Lenastaan saisi ystävän jokainen katsomossa istuva. Anna-Maija Jalkasen vaikuttavasti tulkitsema Gabriella saa musikaalin edetessä kasvaa alistetusta ja nurkkaan ajetusta rohkeaksi ja voimakkaaksi ihmiseksi. Gabriellan tarina tuodaan Seinäjoella lavalle tosi vahvasti, ja Jalkasen ja Gabriellan aviomiehen Connyn roolin tekevän Jussi Jätinvuoren yhteistyö on saumatonta. Perheväkivalta on kylmäävää ja rajua, ja se, miten tilanteesta on kehittynyt sellainen, että kaikki tietävät mutta kukaan ei tee mitään, pysäyttää. Miten vaikeaa onkaan puuttua silloin, kun ei saisi jäädä sivuun? Jalkanen tekee roolinsa todella kauniisti, ja Gabriellan laulu soi sydämessä saakka.

Kirkkoherra Stigin ja tämän vaimon Ingerin roolit tekevien Esa Ahosen ja Heidi Kirveen näyttelijäntyössä erilaiset energiat tasapainottavat toisiaan mainiosti. Vakava, tapoihinsa kangistunut ja ohjat omissa käsissään pitämään tottunut Stig, ja eläväinen, uudesta innostuva Inger ovat jakaneet elämänsä jo pitkään, mutta eivät vaikuta silti tuntevan toisiaan kunnolla. Ahonen näyttelee hienosti sen, miten kirkkoherran turhautuminen ja epätoivo kasvavat, kun kylä, seurakunta ja oma vaimo tuntuvat kaikki muuttuvan ihan yhtäkkiä. Kirves tuo rooliinsa taitavasti Ingerin tasapainottelun sen suhteen, kun itse haluaisi tehdä sitä, mikä tuntuu hyvältä ja mikä innostaa, ja mies ei suostu ollenkaan hyväksymään vaan saarnaa vain vääryyttä. Lauri Ketonen tekee tosi hyvän roolin Arnena, kyläkauppiaana ja kuoron puuhamiehenä. Ketosella on rooliin erinomainen ote, ja hän tuo Arnen lavalle inhimillisesti, kokonaisena, monitasoisena ihmisenä. Helena Rängmanin Siv on hillitty ja tottunut toimimaan tietyllä tavalla, mutta joutuu pohtimaan lähestymistapojaan ja asennettaan sen jälkeen, kun kuoro ottaa uuden suunnan. Rängman tekee uskottavan ja hyvin rakennetun roolin. Onnistuneesti on hahmonsa rakentanut myös Jussi Jätinvuori, jonka Conny on itsevarma ja rehvakas. Connyn arvaamattomuus saa jännittymään katsomossakin, ja Jätinvuori löytää hienosti tavan tuoda näkyviin sen, miten Connyn läsnäolo saa muut varautumaan. Jussi Lukács tuo Toren lavalle mainiolla tavalla, hänen roolityössään on varmuutta ja ymmärrystä, joka tuo roolityöhön syvyyttä. Lenan ja Toren valssi on hurmaava. Aki Saarelan tulkinta Holmfridista on vahva, samoin Ami Aspelundin tapa tuoda hahmonsa Olga lavalle. Koko ensemble pelaa yhteen hienosti, ja yhteisön ja yhteisöllisyyden tarina nousee heidän käsissään lavalle niin suurella tunteella, lämmöllä ja riemulla, että sydän sulaa vähemmästäkin.

Huh. Ei tästä ehkä muuta tarvitse sanoa. Huh miten hieno, huh miten kaunis, huh miten täynnä tunnetta ja voimaa.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Seinäjoen kaupunginteatteri!

lauantai 7. lokakuuta 2023

Et sä kumminkaan mitään tajuu @ Musiikkiteatteri Kapsäkki

kuvat © Tero Vihavainen

Näin Et sä kumminkaan mitään tajuu-musikaalin ensi-illassa 4.10.

Teini ja vanhempi. Toistensa viholliset, toistensa parhaat ystävät. Nuoret ja aikuiset, kaksi lajia joilla ei ole mitään mahdollisuutta ymmärtää toisiaan. Itsenäistymistä, elämää ja maailmaa opetteleva viisitoistavuotias ja vanhempi, joka on elänyt saman vaiheen ja oppinut yrityksen ja erehdyksen kautta, jotta nuoren ei tarvitsisi. Mutta pitääkö polku lapsuudesta kohti aikuisuutta suojata, vai saako nuori tehdä itse omat virheensä? Miten ihmeessä tajuta muuttuvaa maailmaa ja kaikkea sitä, mitä nuoruuteen kuuluu? Ja miten ihmeessä tajuta vanhempia, jotka julistavat, miten asiat olivat "silloin kun minä olin nuori"? Voiko yhteistä puhuttavaa löytyä, voiko samoista asioista kiinnostua, voiko virheistä puhua ja saavutuksista iloita? Vai ovatko nuoret ja aikuiset niin kaukana toisistaan, että yhteiselosta ei tule mitään? Näitä ja monia muita kysymyksiä tutkiskelee dokumentaarinen musiikkiteatteriesitys Et sä kumminkaan mitään tajuu.

Jonna Wikströmin käsikirjoittaman ja ohjaaman esityksen materiaalia on kerätty pääkaupunkiseudun nuorten ja heidän vanhempiensa sekä nuorten kanssa työskentelevien asiantuntijoiden haastatteluista. Wickströmin dramatisointi on sujuva, mutta toisteisuudesta olisi ollut varaa hieman karsia. Lähes kolmetuntinen esitys pitää kyllä otteessaan koko kestonsa ajan, ja dokumentaariseen materiaaliin pohjautuvan esityksen kohdalla se, mitä otetaan mukaan ja mitä jätetään pois, on iso päätös. Kokonaisuus on vähän pitkäksi venähtämisestä huolimatta tasapainossa, ja onnistuu aidolla ja tunnistettavalla tavalla käymään läpi ison tunnekirjon. Esityksessä korostuvat nuorten ja vanhempien välinen ymmärtämättömyys, konfliktit, huuto ja ovien paiskominen, mutta mukaan mahtuu myös positiivisempia kohtaamisia ja kauniita ymmärtämisen hetkiä, jolloin ollaan samalla sivulla. Arkiset hetket ovat samaistuttavia, samoin hahmot, ja vaikka ei itse olisi elänyt samanlaista nuoruutta kuin mitä lavalla kuvataan, löytää esityksestä silti paljon kosketuspintaa. Nuoruus on nuoruutta kaikkialla, ja kaikkien nuoruudessa on aina jotain samaa. Minun teinivuoteni eivät olleet yhtään niin dramaattisia tai hankalia kuin se nuorten elämä, jota esitys kuvaa, mutta tunnistin silti tunteita, ajatuksia ja asioita, joita esityksen hahmot käyvät läpi. Ja vaikka esityksessä onkin pääosassa se, etteivät nuoret ja aikuiset oikein tajua toisiaan ja sitten riidellään ja huudetaan, ovat ne ehkä kuitenkin vain hetkiä elämästä, jossa on paljon myös muuta. Wickströmin ohjauksessa näkyykin hienosti se, että vaikka on vaikeaa ja on turhauttavaa, on myös ihanaa ja hauskaa ja toiveikkuutta. Lämpö ja rakkaus tulevat kaikesta läpi, välittäminen suuntaan ja toiseen, se, että toista ei jätetä yksin ja yhdessä kyllä selvitään.

Esityksen visuaalisuus on onnistunutta, ja monesta näyttämökuvasta pidän kovasti. Paula Koivusen puku- ja lavastussuunnittelu on arkista ja toimivaa, kolme ovea ja pari tuolia sekä penkki/auto tarjoavat kaikki tarvittavat tapahtumapaikat ja osallistuvat tarinankerrontaan tiiviisti. Puvustuksessa on ajan henkeä ja sopivasti nuorten ja aikuisten omat tyylit, ja pukusuunnitteluun mahtuu mainiosti myös huumoria ja draamaa. Max Wickströmin valosuunnittelussa on monenlaista tunnelmaa ja ihanasti värikkyyttä. Terjo Aaltosen videosuunnittelu tuo mukaan niin asiantuntijoiden haastattelut, yöllisen Helsingin kuin kohtausten fiiliksiä tukevat projisoinnit. Erityisesti PUNK, Polaris ja Maailma on auki-biisien projisoinnit tekivät vaikutuksen. Soile Ojalan koreografiassa on energiaa ja asennetta, sekä riehakasta iloa että viipyilevää haikeutta. Liikekieli on näppärästi yhteydessä niin esityksen komediallisiin elementteihin kuin siihen, mitä hahmot milloinkin käyvät läpi, oli se sitten suurta tai pientä, iloista tai surullista, maailmaasyleilevää ja elämäniloista tai kiukkuista ja ärsyyntynyttä. Videolla mukana olevat nuorisotyön ammattilaisten haastattelut tuovat esitykseen arvokasta sisältöä, mutta kokonaisuuden kannalta ne olisivat saattaneet toimia paremmin upotettuina osaksi lavan tapahtumia, erillisten videoiden sijaan. Haastatteluissa on sopivan rento ja menevä, samalla asiantunteva ja painava meininki, jolloin ne eivät tunnu liian opettavaisilta tai saarnaavilta. Viesti on tärkeä, ja se saakin olla painava, mutta opetusvideotyyli veisi haastattelut turhan kauas esityksen muusta tyylistä. Nyt näiden kahden kerrontamuodon välille on löytynyt toimiva tasapaino.

Esityksen musiikki on lähtöisin Marzi Nymanin vetämistä musiikkityöpajoista ja sävellys on sekä nuorten että aikuisten käsialaa, samoin sanoitukset. Biisit ovat raikkaan kuuloisia ja monipuolista, tarttuvia sävellyksiä ja tosi toimivia sanoituksia. Sävellyksen takana ovat Marzi Nyman, Anna KemppiAleksanteri Levijoki ja Aida Wikström, ja sanoituksista vastaavat Sade AlankoKaiku Euren, Anna Kemppi, Aleksanteri Levijoki, Oliver Pirttilä, Aida Wikström ja Jonna Wikström. Nymanin sovittamista biiseistä muodostuu esitykselle tasapainoinen soundtrack, ja muutama kappale jää tiukasti päähän soimaan. Erityisesti esityksen nimibiisi Et sä kumminkaan mitään tajuu teki vaikutuksen, siinä on toimivan biisin lisäksi mainio koreografia ja mahtava meininki. Äiti mä myyn tämän maanPUNKRapPolaris ja Pikkuriikki jäivät myös mieleen, samoin riemastuttava Vittupää nalkuttaja. Eniten kosketti Maailma on auki, hieno, toiveikas ja riemukas biisi ja kohtaus.

Lavalla nähdään viisikko Paavo Kerosuo, Ella Lymi, Nicklas Pohjola, Hanna Vahtikari ja Senna Vodzogbe, jotka jo ensi-illassa olivat mahtavassa vedossa ja toivat lavalle runsaasti energiaa, huumoria, herkkyyttä ja aitoja tunteita. Kaikki pääsevät näyttämään niin komedian- kuin draamantajuaan, ja lämpimästi yhteen pelaava porukka heittää sujuvasti ylleen niin nuorison hupparit, huolestuneiden äitien aamutakit kuin kiireisten, pihalla olevien vanhempien hämmentyneen olemuksen. Kerosuo jää mieleen erityisesti kokeisiin lukemisesta kyselevänä ja naapurin/tuttujen lasten saavutuksilla kehuskelevana isänä, sekä heittäytyvästä lattiallakiemurtelusta, kun nuoren yhteistyöhaluttomuus menee isällä tunteisiin. Lymi tekee vaikutuksen lavaenergiallaan, hienoa läsnäoloa ja tarkkaa hahmon rakentamista. Pidin varsinkin siitä, miten Lymi lukee kohtausten tunnelmaa, ja siitä hetkestä, kun kiukkuisena autoon tullut teini pelästyy vanhemman tunteenpurkausta ja koko teinin olemus muuttuu. Vaikuttava kohtaus. Samankaltaisessa kohtauksessa tekee vaikutuksen myös Pohjola, joka onnistuu etenkin siinä, miten uskottavaa ja aitoa hänen tekemisensä on. Pohjolan olen nähnyt lavalla muutaman kerran, ja aina hän tuo näyttelijäntyöhönsä jotain sellaista, joka menee syvälle katsojaan. Niin nytkin. Myös Vittupää nalkuttaja-biisissä Pohjola loistaa, mahtava ote biisiin ja hahmoon! Vahtikari tekee vahvaa roolityötä ja on vanhemmuuden epätoivossa koskettava ja hauska, hän osaa taitavasti niin liioitella kuin kertoa pienillä eleillä ja ilmeillä paljon. Monta tosi vaikuttavaa hetkeä lavalla, ja sellaista näyttelijäntyötä, joka puhuttelee uskottavuudellaan. Vodzogbe tulkitsee esityksen teemoja herkästi ja napakasti, hän tavoittaa sujuvasti kaikki esityksessä läpi käytävät tunteet ja tuo ne lavalle kauniilla tavalla. Vodzogben roolityö on monitasoista ja varmaa, hänellä on asennetta ja energiaa joka tekee hahmoista kokonaisia, kiinnostavia ja aitoja. Erityisesti Vodzogben ilmeikkyys, näyttelijäntyön yksityiskohdat ja tietynlainen paljon alleen mahduttava kovuus silloin, kun se hahmolle sopii, teki vaikutuksen.

Et sä kumminkaan mitään tajuu on suora ja hauska, aito ja lämmin esitys asiasta, joka on aivan tavallista ja silti ihan outoa. Nuoruus se vasta kummastuttaa, niitä jotka tätä vaihetta elävät ja niitä, jotka sitä sivusta seuraavat. Aidot tilanteet, niitä vakuuttavasti ja vahvalla läsnäololla tulkitsevat näyttelijät ja mainiot biisit muodostavat kokonaisuuden, joka koskettaa vaivattomasti ja herättää huvittumaan, pohtimaan ja ymmärtämään kanssaihmisiä. Viihdyin, nautin, tunsin ja ajattelin – ja juuri sitä teatterilta haluankin. Suosittelen lämpimästi, hieno esitys.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Kapsäkki!

keskiviikko 4. lokakuuta 2023

Nukkekoti @ KOM-teatteri


kuvat © Noora Geagea

Näin Nukkekodin 30.9.

Aviopari Aron (Aleksi Holkko) ja Heikki (Niko Saarela) asuttavat kotiaan onnellisena ja yhteisestä arjesta nauttien. Heikki on juuri saamassa paremman työpaikan, ja tulevaisuus näyttää lupaavalta. Mutta kaikkia salaisuuksia ei ole kerrottu, ja kun Aronin velka Nielsenille (Tiina Weckström) uhkaa paljastua, alkavat tapahtumat vyöryä eteenpäin. Heikin ylpeys ei kestäisi, jos hän saisi tietää Aronin ottaneen velkaa maksaakseen ulkomaanmatkan sairaan miehensä hoitamiseksi, siitä Aron on varma. Siksipä Aron on valmis pelastamaan tilanteen apunaan ystävänsä Kirsi Lindén (Vilma Melasniemi), joka tosin saapuu paikalle huonoon aikaan ja sekoittaa pakkaa entisestään. Perheystävä Frank (Markus Riuttu) taas kärsii niin sairauden- kuin rakkaudentuskia, ja horjuttaa hänkin arjen tasapainoa. Miten lopulta käy, kun salaisuudet paljastuvat?

Henrik Ibsenin Nukkekoti on klassikkonäytelmä, josta minä en ennen tätä ollut nähnyt yhtäkään versiota. Olen lukenut tekstin muutaman kerran, mutta se ei ole tehnyt minuun kummempaa vaikutusta, enkä muistanut tarinasta paljoakaan ennen katsomoon suuntaamista. Mielessäni myös aina sekoitan Nukkekodin, Minna Canthin Sylvin ja August Strindbergin Neiti Julien, vaikka ne ovat loppujen lopuksi aika erilaisia. En siis ollut ennen esitystä muistikuvistani myöskään ihan varma, sillä muistin joitain kohtauksia, mutta en tiennyt, mistä näytelmästä ne olivat. Tämän KOMin Nukkekodin on vapaasti sovittanut ja kääntänyt Mikko Roiha, joka vastaa myös esityksen ohjauksesta sekä lavastus- ja valosuunnittelusta. Pohjanmaalle 2000-luvun alkuun sijoitettu näytelmä rakentuu lavalle hienovaraisesti ja harkitusti, mutta siitä jää uupumaan intensiteettiä. Jos Nukkekoti olisi minulle tutumpi näytelmä, olisin saanut tästä versiosta enemmän irti, mutta nyt en päässyt tarinan maailmaan oikein sisälle. Kuva avioliitosta eri tasoineen ja tapoineen rakentuu lavalle hyvin, mutta jää vähän vajaaksi. Jotenkin Aronin ja Heikin liiton ongelmat jäivät aukeamatta, eikä viimeisen kohtauksen Aronin hieno puhe siitä, miten hänen pitää löytää itsensä ja etsiä jotain muuta kuin sitä, mitä Heikin kanssa olisi tarjolla, ole niin vaikuttava kuin se voisi olla. Vaikka ajatus siitä, että tämä liitto ei toimi eikä varsinkaan Aron voi tulla siinä täysin onnelliseksi, kyllä tulee esiin ja tuntuu välillä vahvasti, odotin selkeämpää käännekohtaa. Ehkä jonkinlainen painostavampi ote olisi tuonut tähän juuri sitä intensiteettiä, jota jäin kaipaamaan. Osansa on myös sillä, miten tarkasti viritettyjä tunnelma, tapahtumat ja hahmojen väliset suhteet ovat. Jos keskittyminen lavan tapahtumiin vähän herpaantuu, eivät kaikki esityksen merkitykset välttämättä avaudu.

 Esityksellä on selkeä muotokieli niin visuaalisuuden, näyttelijäntyön, äänisuunnittelun kuin tunnelmiensa suhteen, ja pidän siitä, miten Roiha käyttää teatterin eri osa-alueita kokonaisuuden luomiseen. Esitys on alusta loppuun koherentti ja selkeä, se asettuu tilaan luontevasti ja on tasapainossa. Parisuhdedraaman sekaan sopii alun veikeästi koreografioitu tonttuilu, milloin minnekin ilmestyvä, salaperäinen kävelykeppihahmo ja huumori, jota esityksessä oli paljon enemmän kuin osasin odottaa. Suomalaiseen yhteiskuntaan sijoitettu klassikko toimii, vaikka en ihan saanut kiinni tapahtuma-ajasta, joka käsiohjelmassa mainitaan 2000-luvun alkupuoleksi. Ei sillä tosin tarinan kannalta niin suurta väliä ole, ja jos mainintaa ei olisi ollut, olisin varmaankin kuvitellut tämän sijoittuva ihan nykyaikaan. Roihan tyylikäs ja hallittu lavastus- ja valosuunnittelu saa parikseen Riitta Röpelisen yhtä tyylikkään ja hallitun, mutta silloin tällöin reippaammin ilottelevan pukusuunnittelun. Naamiaisasut, erityisesti Frankin, ovat huikeat! Jani Rapon äänisuunnittelussa on voimaa, vaikka minulta jäikin tunnistamatta esityksessä käytetty elokuvamusiikki. Ilmeisesti se oli Vertigo-elokuvasta. Pariin otteeseen soinut joululaulu jäi myös mieleen, siitä tykkäsin.

Aleksi Holkko vetäisee Aronina huimaavan roolin, huh mikä meno ja monitasoisuus! Holkko kantaa ison pääroolin varmasti ja tuo Aronin lavalle tosi tarkasti, tasapainottaen roolin nopeita muutoksia. Aronin roolissa on paljon tekstiä ja tulkittavaa, katsomoon asti näkyy miten Aronin päässä surisevat kaikki ajatukset, kauhuskenaariot, suunnitelmat ja tehdyt päätökset, ja Holkko välittää tämän hienosti. Vaikuttava roolityö. Niko Saarelan Heikki on hyvä vastinpari Holkon Aronille. Hillitty Heikki haluaa pitää ohjat käsissään ja pysyä perillä kaikesta siitä, mitä hänen kodissaan ja maailmassaan tapahtuu. Saarela omaksuu jäyhän, uraansa rakentavan miehen olemuksen vakuuttavasti. Holkko ja Saarela pelaavat taitavasti yhteen ja tuovat hahmojensa välille historiaa ja yhteisiä kokemuksia, jotka voi lukea rivien välistä. Vilma Melasniemi tekee Kirsistä varovaisen ja varmistelevan naisen, ystävällisen oloisen ja kannustavan ihmisen, josta tarpeen vaatiessa löytyy päättäväisyyttä ja itsevarmuutta. Kirsi on tosi kiinnostava hahmo, ja pidän Melasniemen tavasta rakentaa hahmoaan ja tulkita tämän tarinaa. Markus Riutun Frank on mielenkiintoinen hahmo myös, hän jäi ehkä aavistuksen etäiseksi, mutta onnistui kiinnittämään huomioni. Frankin yksinäistä ja salattua rakkauden tuskaa Riuttu tulkitsee erinomaisesti, ja parissa kohtauksessa hän varastaa shown täysin. Monitasoinen rooli, Riuttu lukee esityksen jännitettä tarkasti ja on tarinassa vahvasti läsnä. Tiina Weckströmin Nielsen vaikuttaa aluksi ilkeältä ja uhkaavaltakin, mutta hänestä kasvaa samaistuttava ja kovia kokenut, ymmärrettävä hahmo. Weckström ottaa roolinsa haltuun vakuuttavasti, ja erityisesti kaikki yksityiskohdat, ilmeet, eleet ja liikkeet jäivät roolityöstä mieleen.

KOM-teatterin Nukkekoti on tyylikäs, harkittu ja väkevästi näytelty esitys. Hienosti viritetty tunnelma ja taitavasti rakennetut hahmot vakuuttavat, ja klassikon päivittäminen 2000-luvulle on kiinnostavaa. Aikakausi jää esityksessä tosin melko hämäräksi, Pohjanmaa tapahtumapaikkana tulee vahvemmin esiin. Tämä ei ollut sitä, mitä odotin, ja jäi siksi vähän harmittamaan, olisin nimittäin halunnut pitää näytelmästä enemmän. Mukana on elementtejä ja hetkiä, joista pidin paljonkin, mutta kokonaisuus ei aivan toiminut minulle. En toki ole koskaan kummemmin välittänyt Nukkekodista tarinana, eli lähtökohdat esityksen katsomiseen eivät olleet ne parhaimmat. Saattaa hyvin olla, että tämä klassikko ei vain toimi minulle, mutta ehkä annan sille kuitenkin vielä mahdollisuuden joskus tulevaisuudessa. Erityisesti hahmoissa on nimittäin sellaista, joka jäi kiinnostamaan, ja muutamaan otteeseen esitys vei mennessään. Suurimman vaikutuksen teki näyttelijäntyö, joka värähteli ja vavahdutti katsomossa saakka.

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos KOM-teatteri!

sunnuntai 1. lokakuuta 2023

Rakas Evan Hansen @ Helsingin kaupunginteatteri

Tässä postauksessa on enemmän spoilereita kuin teksteissäni tavallisesti, eli jos et halua juonipaljastuksia, lue varoen.

kuvat © Otto-Ville Väätäinen

Näin Rakas Evan Hansen-musikaalin ensi-illassa 28.9.

Evan (Julius Suominen) on sosiaalisesti kömpelö lukiolainen, joka terapeuttinsa antaman tehtävän mukaisesti kirjoittaa itselleen kirjeitä. "Hei Evan Hansen, tästä päivästä tulee huippupäivä, ja nyt kerron miksi..." Mutta yksinäisen ja ahdistuneen Evanin päivästä, tai viikosta, tai vuodesta, ei ole tulossa huippua, ja sen hän myös kirjeeseen kirjoittaa. Kun Evan printtaa terapiatehtävänsä koulun tietokoneluokassa, paperi päätyy tylyn ja arvaamattoman Connor Murphyn (Niki Rautén) käsiin, eikä tämä tietenkään anna sitä takaisin. Evan tuskailee seuraavat päivät jännityksessä: mitä Connor aikoo kirjeellä tehdä? Kun rehtorin kansliassa sitten odottavat Connorin vanhemmat Cynthia (Sanna Majuri) ja Larry (Antti Timonen), jotka pitävät Evanin itselleen kirjoittamaa kirjettä poikansa itsemurhaviestinä, johtaa tilanne valheeseen, jota ei koskaan olisi pitänyt kertoa. Äkkiä Evan on tilanteessa, josta ei löydä ulospääsyä, ja joka kietoutuu jatkuvasti vaikeammaksi pysäyttää. Onko oikein valehdella, jos se auttaa muita? Ja mitä tehdä silloin, kun valhe auttaa myös itseä?

Minulla on Rakas Evan Hanseniin ristiriitainen suhde, joka asetti musikaalin katsomiselle kovasti odotuksia, ennakkoajatuksia ja pohdintoja. Olen tiennyt musikaalin olemassaolosta sen kantaesityksestä (2015) saakka, ja kuunnellut cast recordingin niin puhki, että mikä tahansa kappale lähtee ulkoa helposti. Olen lukenut musikaalin pohjalta kirjoitetun romaanin kahdesti, ja ehtinyt kahdeksan vuoden aikana kulkea matkan DEH-fanista pelkästään sen musiikista nauttijaksi ja lopulta varovaisen kiinnostuneeksi, mutta epäröiden koko teokseen suhtautuvaksi ihmiseksi. Tämä Helsingin kaupunginteatterin versio on ensimmäinen, jonka musikaalista lavalla näin, mutta uskallan silti sanoa, että tarina oli minulle täysin tuttu sanoitusten ja romaaniversion kautta. Ja niin se olikin, sillä katsomossa tuntui, kuin olisin tullut katsomaan jotain sellaista, jonka olen jo aiemmin nähnyt. Oli hauskaa seurata, miten palaset loksahtivat paikoilleen, kun romaanista tuttu tarina ja cast recordingista tutut kappaleet saivat lavalla paikkansa ja muodostivat kokonaisuuden. Rakas Evan Hansen on aivan ehdottomasti tarkoitettu nimenomaan musikaaliksi, sillä tämä toimii lavalla todella hyvin. Musikaaliksi tarina on tietysti myös alunperin kirjoitettu, ja sen suosiota ovat sitten seuranneet niin romaani- kuin elokuvasovitus (jota en ole nähnyt). Epäilyksistäni huolimatta katsomossa oli hienoa olla, ja yllätyin siitä, miten paljon musikaalista pidin. Ne tarinan ongelmat, kysymykset ja ratkaisut, joista en pidä, eivät lavalla häiritse niin paljon kuin romaanissa, ja vaikka hahmoista saa tietää vähemmän, he ovat pidettävämpiä ja samaistuttavampia musikaaliversiossa. Fiktiivisen tarinan ei missään nimessä tarvitse olla täydellinen, ja moni tarina josta pidän ei todellakaan kerro mistään ihanteellisesta tilanteesta (kuinka moni tarina edes kertoo, konfliktit tekevät tarinoista kiinnostavia). Silti Rakas Evan Hansenin ja minun tarinamieltysteni välillä on kitkaa, joka ei koskaan tulekaan väistymään. Mutta ei sen tarvitsekaan. Olen ehkä vain iloinen, kun olen ehtinyt tekemään niin paljon ajatustyötä tämän tarinan, hahmojen ja juonenkäänteiden kohdalla ennen musikaalin näkemistä, sillä osasin suhtautua siihen tietyllä tavalla. Tiesin etukäteen, että en pidä kaikesta, mutta monesta asiasta pidän, ja pystyin suhteuttamaan katsomistapaani sen mukaan. Halusin ehdottomasti antaa Rakas Evan Hansenille mahdollisuuden hurmata minut, jonka se osittain myös teki, ja yrittää katsoa sen niin puhtaalta pöydältä kuin suinkin. Tarina oli kuitenkin sen verran tuttu, että se ei ihan onnistunut, enkä sitä odottanutkaan.

No mitä ne ongelmani musikaalin kanssa sitten ovat? Osa tulee esille postauksen kuluessa, mutta osan voin nostaa esiin jo nyt. Ensinnäkin minun on tosi vaikea antaa Evanille anteeksi, joka leikkaa tehoa musikaalin viestiltä ja lopulta. Vaikka Evan ajautuukin hyväntahtoiseen valheeseensa vähän vahingossa, ja yrittää taistella tihenevää valheiden verkkoa vastaan, hän pitkittää ja pitkittää tilannetta aivan liian pitkään. Kyllä, on varmasti ihan hirveää olla Evanin asemassa, ja kyllä, on varmasti aivan valtavan vaikeaa kertoa totuutta, kun valhe on rakentunut niin isoksi ja monikerroksiseksi. Kaikki tekevät virheitä, kaikki valehtelevat, se on elämää, mutta noin isoa valhetta ei saisi päästää noin pitkälle. Musikaalissa on repliikki, jonka Jared (Samuli Pajunen) sanoo Evanille: "Connorin kuolema on parasta, mitä sinulle on tapahtunut." Tämä on osittain totta, ei pelkästään Evanin kohdalla, vaan monen muunkin hahmon suhteen. Alana (Lumi Aunio) saa toteuttaa suuren varainkeruukamppanjan ja tehdä merkittäviä asioita, lukiolaiset saavat surra Connoria laittamalla tämän naamalla varustetun pinssin rintaansa ja itkemällä suureen ääneen ruokalassa, vaikka itse asiassa aloittivat vasta koulun eivätkä tainneet edes tavata Connoria kertaakaan, kaikki saavat kokea yhteisöllisyyttä kokoontuessaan tragedian äärelle. Ja Evan, no, Evan saa tutustua Murphyjen perheeseen, nauttia vanhempien osoittamasta kiinnostuksesta ja innostuksesta, opetella oikeanlaista baseball-räpylän käsittelyä ja kokea asioita, joita perheen oma poika ei koskaan kokenut, ja joita Evan ei koskaan ole itse kokenut kiireisen äitinsä ja kauan sitten pois lähteneen isänsä suunnalta. Myös koulussa Evan on yhtäkkiä melkein suosittu, hänen nimensä tiedetään, hänelle moikkaillaan ja hänen kanssaan halutaan jutella. Ja Zoe (Riikka Riikonen), niin, Evan saa Zoen. Tämä tekee Evanin puolella olemisesta minulle ehkä kaikista hankalinta, sillä miten ihmeessä voi perustella, itselleen tai muille, sen, että alkaa seurustella tuntemattoman kuolleen pojan siskon kanssa samalla, kun koko ajan valehtelee tälle ja tämän perheelle, että oli kyseisen kuolleen pojan paras ja ainoa ystävä?

Kari Arffmanin ohjaus on tosi toimiva, ja sen tiesin jo siitä, että minä ihan oikeasti pidin näistä hahmoista, romaanisovituksessa kun en oikein pitänyt kenestäkään. Nyt tyypit koskettavat ja heidän tarinansa kiinnostavat, joka on ihanaa! Oli ihanaa myös tuntea ymmärtävänsä Evania, sillä se tuo musikaalin katsomiseen paljon lisää tasoja. Vaikka en aivan helposti anna Evanin valhetta anteeksi, pystyn kuitenkin tajuamaan häntä ja suhtautumaan eksyksissä olevan pojan tekoihin myötätunnolla. Arffmanin ohjaus vakuuttaa erityisesti yksinäisyyden ja vanhemmuuden sekä perhesuhteisiin liittyvien teemojen kuvauksessa, ja käsittelee tarinaa kokonaisuutena onnistuneesti. Myös nuorten ja aikuisten välinen kuilu on tuotu näppärästi mukaan. Lähes kolmetuntinen musikaali ei tunnu sekuntiakaan liian pitkältä, ja tasapainoisessa produktiossa jokainen palanen on kohdillaan. Lavastus on Antti Mattilan käsialaa, pukusuunnittelusta vastaa Elina Kolehmainen ja valo- ja videosuunnittelusta William Iles ja Toni Haaranen. Visuaalisuuden puolesta ei voi erehtyä siitä, mikä musikaali lavalla esitetään, sillä niin lavastuksessa, puvustuksessa, valoissa kuin projisoinneissakin on paljon kaikuja aiemmista Dear Evan Hansen-produktioista. Tuttu sininen raitapaita, nopeatempoiset sosiaalisen median päivitykset, kipsi, tietysti, ja tietokoneidensa äärellä istuvat nuoret ovat tuttua DEH-kuvastoa, ja tunnistettavuus on tämän musikaalin kohdalla toimiva ratkaisu. Visuaalisuudessa on paljon myös uutta ja omaa, ja sopivasti yksityiskohtia rikastuttamaan hahmoja, heidän ympäristöään ja tarinan maailmaa. Erityisesti isossa roolissa oleva videosuunnittelu tekee vaikutuksen.

Antti Lahden koreografia jäi mieleen eniten musikaalin ainoasta tanssista, eli Terveisin mä-biisin koreografiasta. Yhdessä videosuunnittelun kanssa kohtaus rakentuu TikTokista tuttujen tanssivideoiden kaltaiseksi, joka tuo siihen mainiosti mukaan esityksen some-teemaa. Myös kiireinen edestakaisin kävely näyttää hyvältä varsinkin silloin, kun Evaniin törmäillään monesta suunnasta. Reita Lounatvuoren (teksti) ja Hanna Kailan (sanoitukset) suomennos on sujuvaa, aikaansa sopivaa ja tasapainottaa onnistuneesti nuorison ja aikuisten puhetavan sekä puhekielen ja näyttämöllä toimivan kielen. Steven Levensonin käsikirjoitus on rytmiltään erinomainen ja kääntyy Lounatvuoren käsissä suomeksi luontevasti. Hanna Kailan biisisuomennoksista on nostettava esiin yksi upeasti käännetty kohta Sielunmessu-biisistä, nimittäin "tunsin hirviön mut en sua", verrattuna alkuperäissanoituksen "you were not the monster that I knew"-kohtaan. Kailan käännös toimii muutenkin oikein hyvin, mutta varsinkin tämä kohta jäi mieleen ja kosketti, sillä Zoen sanoman merkitys muuttuu hieman ja tuo sisarusten suhteeseen lisää merkitystä. Sanoitukset rullaavat yllättävänkin hyvin suomeksi, ja noudattavat erinomaisesti alkuperäistekstin merkityksiä ja tunnelmia. Tarkkaa ja taitavaa suomennostyötä niin biisien kuin tekstin kohdalla, lämmittää mieltä kun tosi tutut sanat ovat kääntyneet suomeksi näin hyvin.

Eeva Kontu johtaa orkesteria energialla ja tarkkuudella, ja kyllä kylmät väreet kulkivat ja hymyilin leveästi, kun vihdoin pääsin kuulemaan nämä tutut biisit livenä ja erinomaisesti esitettyinä. Musikaalin sävellys ja sanoitus on Benj Pasekin ja Justin Paulin käsialaa, ja nämä musikaalitaikurit kyllä loihtivat sellaisia säveliä ja sanoja, että ei voi kuin ihailla. Kaksikon Dogfight-musikaali on heidän töistään suosikkini, ja ansioluettelosta löytyvät sen ja Rakas Evan Hansenin lisäksi esimerkiksi musikaalielokuvat La La Land ja The Greatest Showman. Pääsin kuulemaan musikaalin kappaleista etukäteen Yksin et jää-biisin HKT:n kauden avajaisissa ja Musiikkiteatterifestivaalilla Evanin soolot Ikkunan taa jään ja Nyt ja aina. Muutama vuosi sitten HKT:n Lauluja Broadwaylta ja West Endistä-konsertin jatkoilla esitettiin myös ainakin Vain me-kappale suomeksi (by Sonja Pajunoja ja Martti Manninen), mutta en ole aivan satavarma, onko suomennos sama kuin nyt käytössä oleva. Oli aivan ihanaa saada vihdoin nauttia kaikki musikaalin kappaleet yhdessä tarinan kanssa, ja ihastella sekä näyttelijöiden että bändin tulkintoja niistä. Suosikkikappaleitani ovat Terveisin mä, Sielunmessu, Kadota ja Onnee vaan. Yksin et jää sykähdyttää myös aina, onhan se aikamoisen voimakas kappale ja kasvaa upeasti. Puheosuudet tosin hukkuivat vähän laulun joukkoon, mutta minua se ei kummemmin häirinnyt, vaikka ne ovat aika tärkeitä. Terveisin mä on juuri niin riemukas ja hauska kuin ajattelinkin, se yhdistää valesähköpostit ja komedian tosi taitavasti. Sielunmessu ja Kadota ovat kauniita ja vahvoja kappaleita ja hienosti tulkittuja, ja Onnee vaan upean väkevä. Livenä nähtynä myös Lauseet haihtuu ja Surut suuret toimivat tosi hyvin, yleensä skippaan ne cast recordingia kuunnellessani, sillä pelkästään lauluina ne eivät ole niin mieleeni. Mutta kun laitetaan laulu lavalle ja osaksi kohtausta, se on omassa ympäristössään ja silloin myös usein hieno. Niin nytkin, Surut suuret on todella kaunis ja Lauseet haihtuu tuntuu sielussa saakka.

Julius Suominen loistaa Evanin haastavassa ja isossa roolissa. Hän tekee monitasoisen, herkän ja vahvan roolityön, jossa näkyy kaikki se, mitä Evan käy läpi. Suominen on hurmaava ja liikuttava, sympaattinen ja samaistuttava, ja hallitsee lavaa koko esityksen ajan. Hänellä on hieno tyyli tulkita roolihahmoaan ja rakentaa kokonaisuus, jossa kaikki pienimmätkin yksityiskohdat ovat paikoillaan. Suominen osaa taitavasti tehdä lavalla aitoa ja uskottavaa roolityötä niin yksin kuin vastanäyttelijöiden kanssa, ja sekä näyttelijäntyöllisesti että laulullisesti hän tekee vaikutuksen. Kuten sanottu, minun on vaikea olla Evanin puolella, sillä hän jatkaa valhettaan niin kovin pitkään, ja antaa asioiden tapahtua, vaikka ainoa oikea teko olisi totuuden kertominen. Silti Suomisen Evan voitti minut puolelleen aivan kuin varkain, ja tuntuu, että tämän roolityön myötä ensimmäistä kertaa ihan oikeasti ymmärsin Evanin ratkaisuja ja tekoja. Riikka Riikonen tekee upean roolin Zoena. Zoe on minulle musikaalin tärkein hahmo, ja oli ihana huomata, että kuten Evanin kohdalla, myös Zoe on musikaalissa paljon inhimillisempi ja ymmärrettävämpi kuin romaanisovituksessa (ei ehkä olisi pitänyt lukea sitä uudelleen näin lähellä musikaalia, jäi liikaa mieleen). Riikonen tuo rooliinsa itsevarmuutta ja tietynlaista kovuutta, avaa roolihahmoaan vähä vähältä ja rakentaa kauniisti Zoen kokonaiseksi ihmiseksi kaikkine puolineen. Riikosen tulkinnassa on uskottavasti teini-iän tuomaa epävarmuutta ja äkkipikaisuutta, herkkyyttä, sekä hienoa tunnetta siitä, että Zoe on välillä aika hukassa veljensä kuoleman jälkeen. Uskon, että Zoe olisi halunnut tuntea Connorin, ja se tulee vahvasti esiin niin Riikosen roolityössä kuin tämän produktion yksityiskohdissa. Sielunmessu-on minulle musikaalin puhuttelevin kappale, ja Riikonen esittää sen riipaisevan kauniisti yhdessä Sanna Majurin ja Antti Timosen kanssa. Nina Tapio Evanin äidin Heidin roolissa avaa kyynelhanat viimeistään Surut suuret-biisissä, ja vetäisee myös muuten vakuuttavan roolityön. Tapio ja Suominen pelaavat Heidin ja Evanin rooleissa yhteen saumattomasti ja aidosti, ja heidän kuvaamansa äidin ja pojan suhde rakentuu koskettavaksi osaksi tarinaa. Kiireinen ja paljon poissa kotoa oleva Heidi eksyy välillä velvollisuuksiensa keskelle, mutta ei hetkeksikään lakkaa rakastamasta, välittämästä ja huolehtimasta. Tapion roolityössä on teinin vanhemman epätoivoisuutta ja huumoria, ihanaa lämmintä läsnäoloa ja hienosti myös särmää.

Niki Rautén on erinomainen Connor, hän saa ladattua esityksen alkuun hienosti kaikki Connorin sisälleen kätkemät tunteet, ja tekee muutenkin onnistuneen roolin. Rautén on valovoimainen esiintyjä, joka pääsee Connorina tulkitsemaan vähän erilaista roolia kuin joissa olen hänet aiemmin nähnyt. Roolityössä on tasapainoa ja varmuutta, joka tuo siihen voimaa. Connor on suosikkihahmoni musikaalissa, koska, no, totta kai hän on. Väärinymmärretyt, kärsivät hahmot ovat sydäntäni lähellä, joka kyllä näkyy meikäläisen maussa kaikkien taiteen lajien kohdalla. Tähän suosikin asemaan vaikuttaa myös romaanisovituksen Connor, sillä romaanissa on tehty ratkaisu antaa Connorille oma (kuolemanjälkeinen) näkökulma. Pidän tästä ratkaisusta tosi paljon, sillä musikaalissa Connor pääsee itse ääneen vain parissa alun kohtauksessa, ja puhuu sen jälkeen muiden sanoja. Jaredin ja Evanin keksimät sähköpostit, Evanin keksimät kaverusten yhteiset muistot ja kehut, jotka Connor on muka Zoesta sanonut, ja kaikki se, mitä Connor Evanille tämän pään sisällä puhuu, tulee muilta kuin Connorilta. Evanin itse huoneeseensa kuvittelemassa, hänen kertomaansa valhetta puolustelevassa ja järkeilevässä Connorissa on sitä samaa, mitä alun sulkeutuneessa ja yksinäisessä Connorissa on, mutta ainakaan ihan kaikki hänen sanomansa ei ole totta. Connorissa ja Evanissa on kyllä paljon samaa, ja molemmat pystyvät varmasti seisomaan esimerkiksi Kadota-duettonsa sanojen takana, mutta Connorin tarina itsessään jää musikaalissa taka-alalle. Hänestä kuullaan kaikkien muiden mielipiteitä, muistoja, ajatuksia ja sanoja, mutta Connor itse ei saa kertoa itsestään paljon mitään. Romaanissa kerrottu taustatarina kummitteli mielessäni silloin tällöin musikaalia katsoessa, mutta koska siihen ei viitata lavalla ollenkaan, ehdin monta kertaa unohtaa, että minähän periaatteessa tiedän Connorista enemmän kuin musikaali kertoo. Rakas Evan Hansen on loppujen lopuksi melko viihdyttävä ja vauhdikas musikaali, eikä sukella erityisen syvälle rankkoihin teemoihinsa, vaikka käsitteleekin niitä koskettavasti ja vaikuttavasti. Mukana on kuitenkin sen verran huumoria, että missään kohtaa ei mennä liian syviin vesiin tai surkeisiin fiiliksiin. Minä olen kuitenkin alusta loppuun niin surullinen Connorin puolesta, että se vie terää musikaalin toiveikkuudelta ja lämmöltä. On myös vaikea suhtautua musikaalin "yksin et jää"-viestiin, sillä mitä muuta Connor oli kuin yksin? Hänelle kaikki musikaalissa tapahtuva tapahtuu liian myöhään, sillä vasta Connorin kuolema antaa muille sysäyksen kerääntyä ajattelemaan yksinäisyyttä, syrjäytymistä, erilaisuutta, pahaa oloa ja mielenterveydestä huolehtimisen tärkeyttä. Kyllä, Connoria yritetään auttaa ja ymmärtää, hänen vanhempansa kyllä yrittävät tehdä jotain. Mutta jos se ei riitä, kenen syytä tragedia on? Vai onko kenenkään? Mitä kaikkea olisi pitänyt tehdä toisin, olisiko mikään auttanut, voiko sitä koskaan varmaksi tietää? Tajusin vasta tätä postausta kirjoittaessani, että Connorin tarina tuntuu jotenkin samanlaiselta kuin Florian Zellerin Poika-näytelmän Nicolasin tarina, molemmissa on samoja teemoja ja samanlaista hahmojen välistä ohipuhumista ja -katsomista. Pojassa ja Rakas Evan Hansenissa myös toimisi sama alaotsikko, "tarina ihmisistä, jotka eivät ymmärrä toisiaan".

Sanna Majuri Cynthiana ja Antti Timonen Larrynä rakentavat taitavasti kuvan pitkästä avioliitosta, joka pysyy juuri ja juuri koossa, mutta aiheuttaa jatkuvasti kärhämää. Molemmat tuovat hienosti lavalle sen, että vanhemmuus on hankalaa, sekä sen, millaista suru voi olla ja miten eri tavoin se voi näkyä. Majurin Cynthiassa on voimaa ja väkevyyttä, joka tekee vaikutuksen, ja Timosen Larryssä tiukasti hillittyä jäykkyyttä, joka hellittäessään tarjoaa paljon koskettavia hetkiä. Lumi Aunio tekee Alanan roolin mainiolla otteella, tehokkaan ja järjestelmällisen tähtioppilaan energialla. Aunio tuo Alanaan monta tasoa, jotka pääsevät lavalla esiin ja joiden kautta Alanasta saa kokonaiskuvan. Aunion tulkinnassa on riittävästi herkkyyttä ja epävarmuutta, joka on tasapainossa Alanan aikaansaavan luonteen kanssa. Samuli Pajusen Jared on riemastuttavan suorapuheinen ja ärsyttävä tyyppi, josta kasvaa samaistuttava ja hieno hahmo. Pajunen vetäisee roolinsa hyvällä energialla ja huumorilla, hänellä on sekä komedian että draaman tajua ja taito lukea kohtausten tunnelmaa. Musikaalin tarina rakentuu yksinäisyyden ja erilaisten kohtaamisten kautta, ja näyttelijäntyö on hienossa vireessä kertomaan tätä tarinaa. Hahmot ja heidän suhteensa vaikuttavat aidoilta ja uskottavilta, joka arkisista ja oikeassa elämässä mahdollisista asioista ja teemoista kertovan musikaalin kohdalla on tärkeää. Rakas Evan Hansen on musikaali, joka ei tarvitse lavalle kuin nimetyt hahmonsa. Siksi ensemblen tehtäväksi jää lähinnä kävellä edestakaisin ja tarjota lauluvoimaa ja muutamassa kohtauksessa luoda lavalle väkijoukkoa. Vaikka ensemble huikea onkin, ja isot laulukohtaukset kuulostavat upeilta koko joukon laulamina, ei tämä musikaali ehkä hyödy isosta porukasta lavalla.

On ihanaa, että Helsingin kaupunginteatteri on tuonut tämän musikaalin Suomeen ja Suurelle näyttämölle, sillä vaikka Rakas Evan Hansenin teemat ovat yleismaailmallisia ja samaistuttavia, ei se ehkä näistä 2010-luvun musikaalihiteistä ole se helpoin ja turvallisin vaihtoehto ohjelmistoon. Mutta sitäkin parempi valinta, ja jo siksi hatunnosto HKT:lle, ja myös onnistuneen produktion ansiosta. Tämä jos mikä lienee myös mainio teos nuorten houkuttelemiseksi teatteriin, ja teemojensa puolesta musikaali on tärkeää katsottavaa ihan kaikille. Yksinäisyys, joukkoon kuulumisen kaipuu, mielenterveys, ystävyys, perhe, vanhemmuus, sisaruus, rakkaus, unelmat, oman itsensä ja paikkansa löytäminen... Hienoja teemoja riittää, ja paikoitellen musikaali käsittelee niitä todella kauniisti. Toisin paikoin se lipsahtaa hieman kaunistelluksi ja "elokuvamaiseksi", sellaiseksi, että asiat menevät helposti ja niitä ei turhaan pohdita. Jos tämä olisi puhenäytelmä, teemoihin ehkä päästäisiin syvemmälle, joka on se, jota Rakas Evan Hansenilta ehkä kaipaisin lisää. Myös musikaalimuoto antaa toki täyden mahdollisuuden teemojen purkamiseen ja käsittelyyn, mutta tämä musikaali ei sitä täysin hyödynnä. Tämä on myös tekijöiden ratkaisu, ja ymmärrettävä sellainen. Minulle musikaali kuitenkin toimisi paremmin, jos se pysähtyisi teemojensa äärelle hieman kauemmaksi aikaa ja antaisi niiden olla vähän isompia ja ehkä myös vähän pelottavampia. Suhtautumiseeni Rakas Evan Hanseniin vaikuttaa ihan varmasti myös se, että kun ensimmäisen kerran tutustuin siihen, olin itse lukiossa ja teini, mutta nyt kun en enää ole kumpaakaan, en ole enää ihan niin vahvasti kohderyhmää. Hahmoista ja tarinasta löytyy toki samaistumispintaa aivan kaiken ikäisille (teini-ikäisestä eteenpäin, teatterin ikäsuositus tälle on 13-vuotiaista alkaen), mutta on siinä aina erityistä tuttuutta, kun näkee lavalla tarinan tutusta ympäristöstä ja itsensä ikäisistä hahmoista. Jos Rakas Evan Hansen olisi tullut Suomeen viisikin vuotta sitten, olisin aivan varmasti hullaantunut siitä täysin. Myös nyt pidin kovasti monesta asiasta, erityisesti upeiden nuorten teatterintekijöiden vahvasta esiintymisestä, loistavasta ja hienosti soivasta musasta, visuaalisuudesta ja kokonaisuudesta, joka yksinkertaisesti toimii. Rakas Evan Hansen on hieno moderni musikaali, ja Helsingin kaupunginteatterin produktio on siitä todella hieno toteutus. Koskettava, aito ja lämmin produktio, joka onnistuu tarttumaan tärkeisiin teemoihinsa ja kuvaamaan niitä välillä todella taitavasti. Eniten nautin siitä, että lavalla nähdään tuoreita kasvoja, joiden taitavuus ja tekemisen herkkyys pääsee heti loistamaan isoissa rooleissa. Vaikka tarina itsessään ei minua onnistu täysin puolelleen voittamaan, haluan ehdottomasti nähdä tämän vielä uudelleen, sillä esitys jätti paljon sellaista, mitä haluan kokea ja ajatella uudestaan. Enkä toki halua jättää välistä Evanin roolissa vuorottelevan Petja Pulkkisen tulkintaa roolista.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos HKT!