perjantai 25. toukokuuta 2018

Julia & Romeo @ Kansallisteatteri

Näin esityksen Bloggariklubin kautta, kiitos Kansallisteatteri!
kuvat © Tuomo Manninen
Ensi-iltansa 7.3. saanut Julia & Romeo kiinnosti minua kovasti, ja olinkin tosi iloinen, että minulle tarjoutui mahdollisuus mennä katsomaan se. Viimeistään syksyllä olisin tosin katsomoon suunnannut, ettei tämä vain olisi jäänyt välistä. Tuttuakin tutumpi tarina kahdesta epäonnisesta rakastuneesta nuoresta on Kansallisteatterissa saanut moderneja sävyjä ja paikoin koomisenkin otteen. Rakkaus on vahvaa, nuorten kohtalo on traaginen, mutta lavalla tapahtuu myös paljon hauskoja juttuja. Romeo (Olli Riipinen) on herkkä runopoika, jota rakkaus kalvaa. Julia (Satu Tuuli Karhu) on vahva ja suorapuheinen.

Kylläpä oli hyvä! Vaikka esityksessä on välillä vähän sellainen hidas tunnelma (en tiedä mistä tämä vaikutelma syntyi, mutta joka tapauksessa), niin se etenee silti vauhdikkaasti Montaquen ja Capuletin sukujen kahinoidessa kaduilla, Romeon selvitellessä rakkausongelmiaan, Tybaltin (Jarno Hyökyvaara) ja Mercution (Miro Lopperi) kamppaillessa miekoin ja pitkin katsein, Julian kapinoidessa, kun hänet määrätään naimaan Paris (Eetu Känkänen), Romeon ja Julian hakiessa apua isä Laurencelta (Kristo Salminen) ja kahden rakastavaisen kaivatessa toistensa luo. Kovasti juopotellaan ja tupakoidaan, juhlitaan ja nauretaan sekä itketään rakkauden tuskassa. Ja lopussa kuollaan, niin kuin tarinassa tavallisesti tapahtuu. Tosin elättelin toiveita, että mitäs jos nämä Julia ja Romeo ehtivät nähdä toisensa elossa, eivätkä kohtaa traagista loppuaan.

Olli Riipinen on ihana Romeo, niin herkkä ja rakastunut ja hämmentynyt ja hurmaava. Hän unohtaa entisen rakkautensa samalla sekunnilla, kun näkee Julian. Ja sitten jo poikaa viedään, palava rakkaus vetää Julian luo ja parvekkeen alla huudellaan vaikka kuoleman uhalla. Satu Tuuli Karhun räiskyvä, itsenäinen Julia sopii loistavasti Riipisen Romeon vastapariksi. Julia on yhtä rakastunut kuin Romeo, mutta tyttö tietää, mitä haluaa, eikä ryntää suin päin joka paikkaan rakkautensa ajamana. Kaksikon väliset kohtaukset ovat ihastuttavan hauskoja ja täynnä nuoruuden intoa. Mainitaan vielä varsin ronski imettäjä (Sanna-Kaisa Palo), mahtava kaksikko isä Laurence (Kristo Salminen) ja veli John (Heikki Pitkänen) sekä Tybaltin ja Mercution välinen kemia ja Tybaltin, Romeon ja Benvolion (Sonja Salminen) hienosti rakennettu ystävyys (vaikka Tybalt ja Benvolio Romeon rakkaudentuskille naureskelevatkin).

Äänisuunnittelulle iso plussa, valtavan hienosti vyöryvät kaikki äänet pitkin teatterisalia ja luovat tunnelmaa. Muusikot Mila Laine ja Aleksi Kaufmann soittavat molemmin puolin katsomoa, aitoioissa, ja upeasti soittavatkin. Viimeisen kohtauksen valot ovat ihan tosi hienot, se kuva jäi esityksestä päälimmäisenä mieleen ja ihan vaikka sen vuoksi haluaisin nähdä tämän uudelleenkin. Ja toki myös siksi, että kaikki muukin oli mahtavaa. Miekkailuakin lavalla nähdään, varsin vauhdikkaasti taistellaan ja uskottavan näköisesti. Julian parveke on oikein kaunis, samoin Romeon parveke Mantovassa. Ja kiva myös Mantova-kyltti, ja Romeon haaveileva katse sen alla. Puvustuksessa (Saija Siekkinen) on vanhaa ja uutta tyyliä, joka sopii esityksen maailmaan oikein hyvin. Jussi Nikkilän ohjaus tarttuu juuri oikeisiin asioihin, ja esityksestä rakentuu sopivan traaginen mutta hauska ja nuoruuden elämäniloa ja toivoa pursuava kokonaisuus.

Pidin siis kovasti, varsinkin huumori upposi. Katsomossa oli samassa esityksessä paljon lukiolaisia/yläastelaisia/muita opiskelijoita, ja hekin tuntuivat tykkäävän. Nuorten tarina iskee aina eri tavalla juuri nuorisoon, kyllä minäkin tunnistan itsestäni samoja piirteitä kuin näytelmän Julia ja Romeo. Vaikka tarina onkin jo monen sadan vuoden takaa, se nousee helposti myös 2010-luvulle eikä vaikuta turhan vanhanaikaiselta. Tekstiä on toki modernisoitu tähän sovitukseen, mutta myös Shakespearen kieltä on säilytetty (jee!) ja osa kohtauksista tehdään vanhemman kaavan mukaan. Kokonaisuus tuo tarinaan sopivasti sitä henkeä, mikä nuorten ihmisten keskuudessa nykyään vallitsee, muttei kuitenkaan siirrä hahmoja älypuhelinten, urheiluautojen ja sosiaalisen median keskelle. Edelleen ollaan Veronassa, kauan sitten, kahden suvun välisen vihan vallitessa. Ja se on hyvä juttu.

Suosittelen tosi lämpimästi, toivottavasti ehdin itsekin uudelleen katsomoon. Jotenkin tosi energinen, hauska, kupliva ja viihdyttävä, vaikka kaksi nuorta rakastavaista kokevatkin kovan kohtalon. Ihana oli!


lauantai 12. toukokuuta 2018

Tuhansien ämpärien maa @ Uusi Iloinen Teatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos UIT!
kuvat Mirkku Merimaa
UIT:n tämän vuoden esitys on nimeltään Tuhansien ämpärien maa ja tuttuun tapaan sitä esitetään Linnanmäellä Peacock-teatterissa. Esityksen on ohjannut Jaakko Saariluoma, koreografioineet Jukka Haapalainen ja Sirpa Suutari-Jääskö ja musiikista vastaa Jean S. Lavalla ovat Erika Vikman, Viivi Pumpanen, Sari Siikander, Jussi Lampi, Leena Uotila, Sami Hokkanen, Sami Hintsanen, Mikael Saari, Ansku Bergström, Katri Mäkinen, Mikko Ahti ja Matti Puro.

Jälleen kerran paljon hyviä ja teräviä huomioita ajankohtaisista aiheista, huumori toimii ja katsomossa viihtyy. Erityisesti Maalaisliitto-biisi Despaciton sävelellä iski, samoin siivoojien tapaamisen vitsit, tuntemattoman soitto, joka osoittautui puhelinmyynniksi ja varsin innokkaaksi sellaiseksi, hieman kiusallinen (mutta yleisöä huvittava) hääpuhe ja kahden naisen sunnuntaiaamu, joka sisälsi kyllä aikamoisen käänteen ja juuri siksi olikin superhyvä. Mikael Saaren, Sami Hintsasen ja Sami Hokkasen kilpalaulanta oli esityksen parhaimpia kohtia, kuten myös Leena Uotilan loppukaneetti. Pidin myös muutaman kerran lavalle ilmestyneestä soittajanelikosta, joka ilmoitti, missä kohtaa esitystä mennään. Koreografiat olivat oikein hyviä ja lavaa käytettiin muutenkin toimivasti. 

Oikein hyvä porukka koottu, lavalla on hyvä meno ja tyypit tekevät loistavaa työtä. Tanssii tähtien kanssa-ohjelmastakin tuttu nelikko, Ansku Bergström, Katri Mäkinen, Mikko Ahti ja Matti Puro, vetelee sellaisia liikkeitä, että ei voi kuin ihastella suu auki, kun välillä mennään vauhdikkaasti ja välillä hitaasti ja aina tosi taitavasti. Viivi Pumpanen oli positiivinen ylllätys, olen nähnyt häntä televisiossa monessa ohjelmassa, mutta nyt ekaa kertaa lavalla, ja hyvin nainen sielläkin esiintyy. Sami Hokkasesta tykkäsin HKT:n Kirkassa Sammyn roolissa kovasti ja olinkin iloinen, että pääsin taas näkemään hänet lavalla. Hokkanen on oikein hyvä tässä, samoin kaimansa Sami Hintsanen. Leena Uotila on aina ihan mahtava, tälläkin kertaa toki. Sari Siikanderin kanssa Uotilalla on se jo mainittu sunnuntaiaamu-kohtaus, aivan mahtava! Mikael Saari sai taas kerran laulaa tyylikkäästi tanssijoiden tanssiessa kauniisti ja yleisön ihastellessa, ja tässäkin esityksessä se oli hieno kohtaus.

Suomalaisten into ilmaisiin ämpäreihin tuli esiin muutamaankin kertaan, ja olipa siitä yhdessä biisissäkin paljon asiaa. Ei siinä toki mitään, kyllä (myönnetään) meilläkin muutama ilmaisämpäri hevostallissa taitaa nököttää. Tuntematon sotilas on myös mukana, Rokan Antti siellä kauppaa vaikka ja mitä. Äitini (toivottavasti vain) vitsaili, että nappaa esityksestä kuullusta hääpuheesta vinkkejä ylioppilasjuhlapuheeseen. Ajassa kiinni ollaan myös Suomen eläinmaailman muutoksissa, Ähtärin pandakaksikko Lumi ja Pyry nähdään lavalla ja eläinparkoja vähän jo uhkaillaankin, kun ei meinaa tassut musiikin tahtiin liikkua. Tyttöporukka baarissa pohtii, millaista oli ennen vanhaan ja Jean S.:n porukka taas pohtii, kuinka hankalaa on pikaruokaakin tilata kun pitäisi kaiken maailman sovelluksia olla. Länsimetroakin puretaan tai täytetään vai mites se olikaan, ja kolmen muskettisoturin iskulausetta pohditaan. Koko homma päättyy totutusti porukan yhteisbiisiin ja keltaiset asut tuovat pirteän tunnelman ennen katsomosta lähtöä.

Tykkäsin tästä kyllä, mutta koska UIT:llä on vuosi toisensa perään tosi kova taso esityksissään, niin ihan suosikikseni ei tämä näistä näkemistäni UIT:n jutuista noussut. Varsin viihdyttävä esitys kuitenkin, eikä show mitenkään kalpene edeltäjilleen. Myös muu yleisö tuntui tykkäävän, koko ajan joku vähän naureskeli tai taputti tai keskittyi täysillä lavan tapahtumiin. Ja mikäs siinä on viihtyessä, kun on tällainen taitava jengi lavalla tekemässä. Hyvää musiikkia, onnistunutta huumoria, fiksuja huomioita maailmasta ja porukka pelaa hienosti yhteen. Jean S. on iskussa ja kuulostaa mahtavalta.  Suositukset Tuhansien ämpärien maalle siis, kyllä kannattaa käydä nauramassa ja nauttimassa esityksen parissa!