Neljäntienristeys @ Lahden kaupunginteatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Lahden kaupunginteatteri! 

kuvat © Aki Loponen

Neljäntienristeys sai ensi-iltansa 9.10.

Suorapuheinen Maria (Laura Huhtamaa) on kätilö, joka yrittää saada yhteisönsä hyväksynnän. Hänen avioton tyttärensä Lahja (Anna Pitkämäki) yrittää myös sopeutua joukkoon. Lahja menee naimisiin Onnin (Timo Välisaari) kanssa ja perustaa perheen, mutta sodan repiessä puolisot erilleen ja Onnin palatessa sodasta muuttuneena miehenä Lahjan elämä järkkyy.  Lahjan poika Johannes (Tomi Enbuska) ja tämän vaimo Kaarina (Liisa Vuori) muuttavat suvun kotiin, ja katkeroituneen Lahjan (Eeva-Kirsti Komulainen) ja Kaarinan elämät ajautuvat törmäyskurssille. Sukupolvien tarinat sekoittuvat ja limittyvät toisiinsa, ja menneisyys pysyy elämässä mukana niin hyvässä kuin pahassa.

En ole lukenut Tommi Kinnusen Neljäntienristeys-romaania, vaikka sitä on ilmestymisestään saakka kehuttu ja minullakin on se ollut hyllyssä lukuvuoroa odottamassa ainakin puoli vuotta. Jostain syystä odotin esitystä kuitenkin hyvin innoissani, minulla oli vahva fiilis siitä, että tulen pitämään tästä. Toki olen ennenkin odottanut esityksiä, joista en tiedä mitään, mutta tällä kertaa innostus kupli jo monta viikkoa ennen ensi-iltaa. Jännä lukea romaani nyt sitten näytelmän nähtyäni, hahmojen tarinat ja moni tapahtuma jäi kiinnostamaan ja luulen, että ne kirjan sivuille levittäytyvät laajemmin kuin näyttämölle, jonne tarinaa on varmasti vähän jouduttu karsimaan. Paula Salminen on dramatisoinut Neljäntienristeyksen ja Aino Kivi ohjannut ja sovittanut. Lavastus on Pekka Korpiniityn käsialaa, Laura Dammert on tehnyt pukusuunnittelun, Harri Peltonen valosuunnittelun ja äänisuunnittelusta vastaa Sami Järvinen. 

Alussa meni hetki, ennen kuin oppi että kuka elää milläkin aikatasolla ja kukas nyt oli kenenkin lapsi tai sukulainen tai kenen kanssa naimisissa tai riidoissa ja niin edelleen. Aika nopeasti tarinaan pääsi mukaan ja sitten sen seuraaminen olikin tosi kivaa. Synkkää ja surkeaa on elo vähän kullakin, välillä ilo ja onnellisuus pilkahtelevat ja sitten taas synkistellään. Ihmiskohtalot aiheuttavat katsomossa kaikenlaisia tunteita, välillä ihan vihastuttaa ja ärsyttää suunnattomasti. Saa esitystä seuratessa hymyillä ja ilahtuakin, vaikka tämän perheen tarina onkin vaikeuksien ja vaikenemisen takia täynnä salaisuuksia ja anteeksiannettavaa ja -pyydettävää. Ei mitenkään toivotonta silti ja loppu onkin kaunis ja lupaus paremmasta, siinä sukupolvet kohtaavat, ymmärtäen itseään ja toisiaan.

Aino Kiven ohjaus tuo esille tunteiden kirjon ja sukupolvien väliset erot ja yhtymäkohdat, sekä sen, miten menneisyydessä tehdyt valinnat vaikuttavat tulevien perheenjäsenten elämään. Iso näyttämö vaatii paljon, ja nyt tarina hajaantuu muutamaan otteeseen hieman liian laajalle, tuntuu että tunteet ja tapahtumat olisivat iskeneet syvemmälle, jos ne olisivat tapahtuneet ihan lähellä, pienemmässä tilassa. Vaihdettiin seuralaiseni kanssa ysiriviltä tyhjillään olleille paikoille eturiviin väliajan jälkeen, ja se toi hahmojen ajatukset paljon lähemmäs. Vaikka komeat näyttämökuvat näkyivätkin hienosti kauempaa, sanoisin, että tässä tarinassa se tärkein juttu on kuitenkin ihmiset ja heidän sekä sisäinen että ulkoinen maailmansa ja sen myllerrys. Ja tämän kokemiseksi eturivi oli hyvä paikka, ilmeet, eleet ja liikkeet kertovat paljon ja koskettavat, ja mitä lähempänä lavaa istuu, sen selkeämmin ne näkyvät. Lava näyttää kyllä hienolta, ja pidin monesta näyttämökuvasta tosi paljon. Alussa laskeutuva kangas, häätanssi kahdessa kohtaa, talon rakentaminen ja se iso portaikko, pyöräilykohtaus ja hieno valosuunnittelu varsinkin ihastuttivat.

Näyttelijät tekevät erinomaista työtä, esityksessä on monipuolisia hahmoja ja monenlaisia tarinoita, joita näyttelijät hienosti tulkitsevat. Ensimmäisenä on pakko mainita Timo Välisaari, joka tekee upean, koskettavan ja voimakkaan roolin Onnina. Onni on ihana hahmo, ja toki hänen epätoivonsa ilahduttaa kun minä tällaisesta synkeästä ja surullisesta draamasta tykkään. Välisaari näyttelee hienovaraisesti ja taitavasti Onnin pyrkimyksen hyvän isän ja aviomiehen rooliin sekä tämän kamppailun seksuaalisuutensa kanssa. Onni kärsii, se on selvä, mutta hän yrittää pitää kaiken pystyssä ja kätkeä kamppailunsa pois muiden silmistä. Välisaari on rooliin loistava valinta, hän löytää herkällä ja toimivalla tavalla ne keinot, joilla Onnin tarina koskettaa parhaiten. Anna Pitkämäki on mainio nuori Lahja, väkevää roolityötä ja vahva tulkinta hahmosta. Pitkämäki ja Välisaari pelaavat luontevasti yhteen, ja Lahjan ja Onnin väliset hetket ovat suosikkikohtauksiani, vaikka ne saivatkin välillä veren kiehumaan. Lahja kun ei yhtään osaa toimia oikein! Totta kai se on eri juttu hänen aikakautenaan, totta kai hän ehkä yrittää toimia hyvin ja niin kuin parhaaksi näkee, totta kai häneenkin sattuu. Mutta kun. Lahja on monikerroksinen hahmo, hänen elämäänsä mahtuu niin paljon kaikkea ja hänen valintojaan on vaikea ymmärtää. Silti häntä käy välillä vähän sääliksi, ja sitten hän taas jo ärsyttää. Pitkämäki tuo Lahjan näyttämölle sujuvasti ja rakentaa roolin taidolla.

Eeva-Kirsti Komulaisen vanha Lahja on selvästi säilyttänyt nuoruutensa päättäväisyyden ja itsenäisyyden. Lahjan kasvu näkyy hienosti lapsi-Lahjan (Vuokko Niemi), nuoren Lahjan ja vanhan Lahjan tarinoiden limittyessä toisiinsa ja kohtausten risteillessä näyttämöllä. Lahja on koko ajan sama, mutta elämä muokkaa häntä ja näyttelijät tavoittavat hyvin sekä Lahjan perusolemuksen että tuovat oman mausteensa hahmoon. Komulainen tekee vahvaa työtä koko esityksen ajan, ja varsinkin loppukohtaus on hieno. Liisa Vuoren Kaarina on ihastuttava, hän ei oikein ymmärrä anoppinsa närkästyneitä kommentteja ja kielteistä suhtautumista, mutta on valmis ymmärtämään, jos saa tilaisuuden. Vuori ilahduttaa varsinkin jääkaappikohtauksessa ja joulupöydässä, hän tuo lavalle vivahteikkaan hahmon ja tekee sujuvaa työtä. Tomi Enbuskan näyttelemä Johannes joutuu kahden naisen väliin, kun hän muuttaa saman katon alle sekä Kaarinan että äitinsä kanssa. Kun molemmilla on vahva tahto ja eriävät näkemykset, on Johanneksella välillä hermo kireällä. Kuitekin hän on hyvä mies, hyvä isä ja hyvä poika, ystävällinen ja kärsivällinen. Viljami Loponen näyttelee Johannesta lapsena, ja hän onnistuu roolissaan hyvin. Poika joutuu äitinsä ja isänsä väliin, hän ei ymmärrä, miksi Lahja on Onnille vihainen ja miksi Onni hukkuu välillä muistoihinsa.

Laura Huhtamaan Maria on jämäkkä ja kursailematon nainen, ja herkkä ja lempeä myös. Huhtamaalla on näyttämöllä hienoja hetkiä, varsinkin vauvan leikkaaminen äitinsä sisältä, pyöräilykohtaus ja se, kun Maria menee etsimään Onnia. Mainitaan vielä ainakin Henri Tuominen, joka jäi työmies-Tomin roolista mieleen, samoin Jori Halttunen Onnin miestuttavuutena tekee taitavaa työtä. Mari Naumala on hyvä Helena, erityisesti joulupöytäkohtauksessa. Kaarina Ikonen on sekä Helena lapsena että Johanneksen ja Kaarinan tytär Maarit, ja hän tekee hyvää työtä molemmissa rooleissaan.

Puvustus, lavastus ja muu visuaalisuus sekä teksti noudattavat ajankuvia onnistuneesti. Äänimaisema toimii ja valosuunnittelun mainitsinkin jo hienoksi. Visuaaliset ratkaisut tarjoavat näyttelijöille toimivat raamit rakentaa tätä tarinaa, sukupolvet kulkevat lavalla sopivasti ristiin ja törmäävät toisiinsa. Kokonaisuutena Neljäntienristeys on tasapainoinen ja vahva.

Neljäntienristeys on hieno näytelmä, se koskettaa ja herättää tunteita ja ajatuksia. Näyttelijäntyö on poikkeuksetta luontevaa ja tarkkanäköistä, ja hahmojen kautta tarinan hetket näyttäytyvät synkkinä, iloisina, surullisina, riemukkaina, kauniina ja rumina. Minä nautin, pidin monesta ratkaisusta ja jutusta. Kannatti odottaa, tämä on vaikuttava.