Bengtskär itä kahdeksan (Leena Paasio)

Postaus sisältää juonipaljastuksia.

Harmaja luode seitsemän aloittama Itämeri-teospari täydentyy Bengtskär itä kahdeksalla, ja luvassa on jälleen kuohuntaa niin merellä kuin maallakin, sekä purjehduksen, ihmissuhteiden että mysteerien aalloissa. Näkökulma siirtyy ensimmäisen kirjan minä-kertojalta Eetulta hänen pahimmalle kilpakumppanilleen Rasmukselle, ja ajassa hypätään puoli vuotta edellisen kirjan lopun tapahtumista eteenpäin. Pitkään lukiosta poissa ollut Eetu palaa sekä kouluun että purjehdustreeneihin, eikä Rasmus enää voi pitää tunteitaan padottuna sisälleen, vaikka muutakin ajateltavaa riittää. Olympiavoittajaisä painostaa ja puhisee niskaan purjehdustreeneissä, isoisä on huonossa kunnossa, paikka omassa perheessä tuntuu epäselvältä, mikään, mitä Rasmus tekee, ei vaikuta riittävän, ja sitten on vielä Eetun äidin katoaminen ja sen epäselvyydet. Perheyrityksen toiminnassa on siinäkin jotain hämärää, josta Rasmus ei oikein pääse perille. Miten kauan kulisseja voi pitää pystyssä?

Bengtskär itä kahdeksan on ehdottomasti koko kevään eniten odottamani kirja, ja ahminkin sen sitten kokonaisuudessaan muutamassa tunnissa, viimeiset sivut sopivasti metrossa kohti Espoota, jonne teoksen tarina sijoittuu. Suunnitelmani oli lukea Harmaja luode seitsemän uudelleen ennen tämän kakkososan ilmestymistä, mutta se jäi. Olen välillä kertaillut suosikkikohtiani, mutta kokonaisuudessaan ensimmäisen osan uudelleenluku koittaa sitten myöhemmin, ja sittenhän pääsen uusintalukemaan koko teosparin kerralla. Kuten Harmaja luode seitsemän, myös Bengtskär itä kahdeksan on vetävä, sujuvasti etenevä ja otteessaan pitävä romaani. Toisessa osassa jännitys tiivistyy ja välillä meno yltyy aika hurjaksi, ja parasta tässä mysteerijuonessa on se, että se on uskottava ja sen oloinen, että voisi ihan oikeasti tapahtua. Tarinassa ja hahmoissa on muutenkin aito ja samaistuttava fiilis, ja arkisten asioiden kuvauksessa pienet asiat nousevat näppärästi kiinnostaviksi ja kertomisen arvoisiksi. Ne myös tasapainottavat niitä hetkiä, joissa adrenaliini virtaa. Purjehduskohtaukset ovat kakkoskirjassakin yksi parhaista jutuista, meren pärskeitä ja veneen vauhtia kuvataan elävästi ja innostavasti. Ihan tekisi mieli hankkiutua purjeveneen kyytiin, kuulostaa niin houkuttelevalta! Kertojan vaihtuminen tapahtuu onnistuneesti ja tarina jatkuu luontevasti, vaikka välistä "puuttuu" puolisen vuotta tapahtumia. Kahden kirjan väliin jäävistä tarinamaailman tapahtumista paljastetaan tarpeeksi, jotta juoneen pääsee heti ensimmäiseltä sivulta helposti mukaan. Koska Rasmus on päähenkilö, tarinassa tulee aluksi etäisyyttä edellisen kirjan tapahtumiin ja kysymyksiin, kunnes niihin palataan kun Rasmus saa asioita selville. Toinen näkökulma samaan mysteeriin on kerronnallisesti toimiva ratkaisu, ja aloin itse asiassa vasta tätä postausta kirjoittaessani ajattelemaan, millainen teospari olisi ollut, jos molemmissa kirjoissa olisi ollut kaksi kertojaa. Tämä yksi kertoja per kirja on Itämeri-mysteerille onnistunut muoto, vaikka olisi tietysti ollut ihan kiva päästä sisälle molempien hahmojen ajatuksiin molemmissa kirjoissa. Mutta koska tämä ajatus kahdesta kertojasta tuli mieleen vasta tässä vaiheessa, en selvästikään osannut sellaista kertojaratkaisua edes kaivata.

Parasta romaanissa on tietenkin se, että suosikkihahmoni Rasmus pääsee päähenkilöksi, kuten jo edellisen kirjan jälkeen aavistelin. Rasmus on, kuten jo Harmaja luode seitsemän kohdalla totesin, juuri sellainen hahmo, josta tykkään kovasti. Ja kun häneen pääsee nyt tutustumaan enemmän, Rasmuksen motiivit selkenevät ja hänen toimintaansa, tekojaan ja käytöstään ymmärtää enemmän. Valtavien paineiden keskellä oleva Rasmus yrittää vain tehdä parhaansa, ja yrittääkin sitten ihan todella kovasti, mutta kun mikään ei riitä, ei omalla parhaalla pitkälle pötkitä. On tosi kiinnostava asetelma kuvata pojan ja isän suhdetta ja sen tasoja huippu-urheilun maailmaan sijoittuen, ja lisätä yhdeksi mausteeksi se, että Weckmanien perhe on hyvin varakas. Rasmus ja hänen isänsä Erkka ovat erinomaiset hahmot, toki Rasmus päähenkilönä on lähtökohtaisesti jo kokonainen hahmo kaikkine yksityiskohtineen, mutta myös Erkasta saa tietää riittävästi, ettei hän ole pelkkä vaativan isä karikatyyri. Näiden kahden välinen suhde ja sen nyanssit on kirjoitettu taitavasti, ja lukiessa tuntuu jo siltä, että omillakin hartioilla painavat suuret odotukset. Samoin se, miten solmussa Rasmus on, tuntuu lukijanakin kehossa. Paasio on tosi hyvä kirjoittamaan juuri tunnetta, ja Rasmuksen kohdalla se tarkoittaa paljon pakahduttavia tunteita, pakahduttavaa ihastusta, pakahduttavaa epäreiluuden kokemusta, pakahduttavaa iloa ja pakahduttavaa kiukkua. Kun ei uskalla sanoa, mitä ajattelee, tai haluaa pitää ajatuksensa omanaan jotta elämä olisi helpompaa, saattaa helposti mennä lukkoon. Sääliksihän siinä käy, kun Rasmus-raukka on ihan sotkussa tunteidensa kanssa, mutta meikälukija tykkää kun hahmoilla on vaikeaa. Rasmus on tosi monitasoinen ja kiinnostava hahmo, sillä hänestä on jo saanut tietynlaisen kuvan ensimmäisen kirjan perusteella, ulkoa kuvattuna, mutta nyt kuva muuttuu, kun Rasmus itse pääsee ääneen. En muista, että Eetusta olisi jäänyt mieleen jokin tietty lause, mutta Rasmuksesta jäi useampikin. Ehkä tärkein niistä, se, joka minulle tiivistää hänet hahmona, löytyy sivulta 224 ja menee näin: "En halunnut olla taas yksin."

Eetu on tietenkin mukana tässä toisessakin kirjassa, ja kun hänen näkökulmastaan Rasmus oli melkein pelkästään ärsyttävä, tyly ja leuhka, niin Rasmuksen näkökulmasta Eetu on kyllä melkoinen herra täydellisyys. Eikä muuta kannata toki odottaakaan, Rasmuksella kun keikkuvat vaaleanpunaiset lasit silmillä. Rasmuksen ihastumisen kuvaus on ihanan söpöä, vaikka hän kamppaileekin tunteidensa kanssa eikä uskalla sanoa heti mitään, niin ihastus on suloista ja hyvällä tavalla jännittävää. Rasmuksen ja Eetun välisiä kohtauksia on mukava lukea, niissä näkyy hienosti se, miten paljon kaikkea poikien välillä väreilee. Välillä tosin ekan kirjan Rasmuksen ja toisen kirjan Rasmuksen välinen ero on aika suuri, mutta ehkä siinä näkyy ajan kuluminen ja se, että lukija on Rasmuksen näkökulmassa. Aivan niin ilkeitä ja julmia kommentteja ei kuitenkaan Rasmuksen suusta kuulla Bengtskär itä kahdeksassa kuin ensimmäisessä kirjassa, jossa hän muutamaan otteeseen laukoo napakasti ikävää tekstiä. Mikä on tietenkin kivaa, Rasmuksen kasvaminen ihmisenä näkyy tässä. Eetu on yhtä hyvä hahmo myös sivuhenkilönä kuin päähenkilönä. Minulle ei tullut ikävä Eetun näkökulmaa, vaan hän asettuu uuteen rooliinsa ulkopuolelta katsottavana hahmona vaivatta, ja on tietenkin sivuhenkilöstatuksestaan huolimatta tarinassa isossa osassa. Eetun lisäksi tärkeitä sivuhahmoja ovat Rasmuksen vanhemmat ja isoisä sekä Salla, Hene ja Eetun pikkusisko Isla. Ja tietenkin Hyrrä! Suosikkijuttujani tässä teosparissa on se, miten monitasoisia ja kiinnostavia myös pienemmässä roolissa olevat sivuhahmot ovat. Heillä on selvästi oma persoonansa ja omat juttunsa, joista lukijakin pääsee osalliseksi.

Romaanissa on montaa teemaa, joille kaikille riittää tilaa. Perheasiat, ystävyyssuhteet, ihastuminen, urheilu, menettämisen pelko ja salailu nousevat tarinassa tärkeimmiksi tasoiksi, ja niiden käsittely on sujuvaa. Pidän erityisesti siitä, miten kolmen sukupolven tarinat kietoutuvat yhteen Rasmuksen, hänen isänsä ja isoisänsä muodossa. Teosparia voi kuvailla monella tavalla, kuten trilleri, rakkaustarina tai urheilutarina, ja myös perhetarina. Kun ensimmäisessä kirjassa käsitellään tiivistä perhettä, joka on menettänyt yhden jäsenensä yllättäen ja yrittää selvitä tästä, toisessa kirjassa käsitellään perhettä, jossa välimatkat ovat pitkiä ja suhteet epävarmoja. On Rasmuksen perheessäkin rakkautta, lämpöä ja välittämistä, mutta niiden eteen nousee vaatimusten, odotusten ja velvollisuuksien verho. Paasio tarttuu asetelmaan näppärästi ja antaa tilanteelle aikaa kehittyä ja kasvaa. Sekä tämän perhetarinan että muiden teosparin teemojen kohdalla voi katsoa myös sitä, millaisia vastinpareja tarina tarjoaa. Eetu ja Rasmus ovat vastakkain paitsi purjehtijoina, myös kertojina, samoin erilaisille tunteille löytyy vastinpari molemmista teoksista. Molemmissa kirjoissa on surua, menetystä, epäilystä, pettymystä ja epätoivoa, ja myös iloa, rakkautta, lämpöä, riemua, yllätystä, tukea ja ystävyyttä. Kaikkien näiden kohdalla löytyy teosparista sekä yhteneväisyyksiä että erilaisuuksia, ja niinhän se oikeastikin menee. Aivan kaikkeen ei pysty samaistumaan, mutta muiden kokemasta voi löytää sekä yllättäviä samankaltaisuuksia että ymmärrettäviä erilaisuuksia.

Bengtskär itä kahdeksan on erinomainen jatko Harmaja luode seitsemälle, se kutoo langanpäät yhteen eikä jätä liikaa avoimia kysymyksiä tai käsittelemättömiä jännitteitä, mutta antaa kuitenkin lukijalle tilaa kuvitella myös tulevaisuutta kirjan tapahtumien jälkeen. Ensimmäisen kirjan jättämät odotukset täyttyvät, ja myös sellaisia juttuja, joita ainakaan minä en osannut odottaa, mahtuu mukaan. Ihan aloitusosan tasolle ei päätösosa yltänyt, mutta ei se paljosta kiinni jää. Ensimmäisessä osassa suru, kaipaus ja menetys ovat läsnä eri tavalla kuin tässä toisessa, vaikka molemmat samoja tunteita kävittelevätkin. Minulle lukijana Eetun tunteet, kun hän käsittelee äitinsä menetystä, tarjoavat enemmän kiinnostavia tasoja, joten ehkä siksi Harmaja luode seitsemän iski vähän kovemmin kuin Bengtskär itä kahdeksan. Tässä toisessa kirjassa sen sijaan pidän eniten ihastuksen käsittelystä, ja varsinkin siitä, miten tämä ihastumiskuvio etenee. Myös arkisuus ja aitous ovat taitavasti kuvattuja ja pidän tarinan tunnelmasta kovasti, molempien kirjojen kohdalla. Ihanaa, että Bengtskär itä kahdeksan ei pelkästään täydennä teosparia, vaan on oma tarinansa ja oma kirjansa, tarinakokonaisuudelle yhtä tärkeä kuin Harmaja luode seitsemän.

Hieno teospari! Tässä kirjakaksikossa ovat palaset loksahtaneet kohdilleen kaikilla osa-alueilla, ja lukiessa saa nauttia otteessaan pitävästä tarinasta, mahtavista hahmoista ja monenlaisista käänteistä.

Kirja saatu arvostelukappaleena.

Rakkaudesta lajiin (Marianne Roivas)

Postaus sisältää spoilereita!

Rasmus on jättänyt taakseen koti-Suomen ja sen mukana niin exänsä Iinan, perheensä kuin yliopistouransakin, ja suunnannut irlantilaiselle tallille töihin. Päivät kuluvat hevosten kanssa pelatessa: on tallitöitä, ratsastusta, ruokkimista, aitojen korjaamista, harjaamista, loimittamista, kävelytystä ja kaikkia muita pienempiä ja suurempia töitä. Ja sitten on Henry. Loistava ratsastaja, taitava valmentaja, joka kiinnittää huomionsa Rasmukseen, ja toisinkin päin – Rasmus ei voi kieltää, että tuntee Henryä kohtaan muutakin kuin ammatillista kunnioitusta. Kun asiat etenevät harppauksin ja Rasmus huomaa rakastuneensa Henryyn, alkaa miehen elämästä paljastua asioita, jotka laittavat kaiken uusiksi.

Rakkaudesta lajiin on aikuisten hevoskirja, joka lienee syytä mainita, niitä kun ei kovin montaa vuosittain julkaista. Jos siis lapsuudessa tai nuoruudessa on ahminut tallijengit, nummelat ja pollux-kirjat, saattaa tämä hyvinkin olla sellainen teos, jonka kanssa voi aikuisiällä palata fiktiiviseen talliympäristöön. Rakkaudesta lajiin maalaa tarkasti, paikkansapitävästi ja käsinkosketeltavasti niin hevoset, tallityöt kuin ratsastuksen herättämät tunteetkin, ja hevosmaailman kuvaus on ehdottomasti kirjan parasta antia. Roivas kirjoittaa tavalla, joka ei tunnu hevosihmisestä liian opettavaiselta tai yksinkertaistetulta vaan tutulta ja samaistuttavalta, mutta joka luultavasti aukeaa myös hevosista mitään tietämättömälle. Lukija pääsee mukaan villeille nummilaukoille vahvan ja turvallisen ponin selässä, jännittävää esterataa hyppäämään, opettamaan nuorelle hevoselle uusia asioita, nauttimaan rennosta ja rauhallisesta maastolenkistä ja hermoilemaan kouluratsastuskilpailuihin. Kirjassa näkyy rakkaus, kunnioitus ja ymmärrys hevosia kohtaan, nimensä mukaisesti se tosiaan käsittelee rakkautta lajiin – niin eläinlajiin hevonen kuin urheilulajiin ratsastus.

Tarinan lähtökohdat ovat kiinnostavat ja niissä riittää mahdollisuuksia moneen – itse ainakin yllätyin siitä, mihin suuntaan tarina lähti, odotin takakannen tekstin perusteella hieman erilaista kulmaa. Onneksi mentiinkin vähän erilaisilla juonenkäänteillä kuin mitä kuvittelin, tarinan palaset kasaantuvat etenkin kirjan alkupuolella varsin sujuvaksi kokonaisuudeksi. Rakkaudesta lajiin jakautuu kolmannessa persoonassa kerrottuihin Rasmuksen lukuihin ja minä-kertoja-Henryn lukuihin. Jako on toimiva ja valottaa erityisesti Henryä, joka jäisi etäiseksi, jos hänen rakentamisensa olisi pelkästään Rasmuksen lukujen varassa. Nyt lukija pääsee kasvamaan lapsesta nuoreksi ja nuoresta aikuiseksi Henryn mukana, ja hänen taustatarinastaan saa tietää hieman sieltä täältä. Molemmat päähenkilöt jäävät kuitenkin harmittavasti vähän yksiulotteisiksi, heihin ei pääse tutustumaan niin hyvin kuin mitä lukiessani toivoin. Syvällisempään ihmiskuvaukseen on kirjassa aineksia, mutta jokin vaihde jää puuttumaan eikä sen enempää Rasmus kuin Henrykään avaudu täysin. Rasmuksella on identiteettikriisinsä, totuttelemisensa uuteen maahaan, rakkautensa Henryyn ja hevosiin, ja Henryllä on demoninsa, taitonsa hevosten kanssa ja sekä itsevarmuutensa että epävarmuutensa. Silti jokin haavoittuvaisuus, tai avoimuus, tai miksi sitä ikinä kuvailisinkaan, jää turhan piiloon rivien väliin. Rasmus on kuitenkin toimiva päähenkilö, selkeästi kuvattu ja johdonmukainen, ja hänessä on sekä hauskoja, ärsyttäviä, yllättäviä, suloisia ja arvostettavia piirteitä, kuten hyvässä hahmossa kuuluukin olla. Ja Henry on päähenkilö hänkin, hurmaava romanttinen kiinnostuksenkohde ja paljon enemmän, niin valmentaja, urheilija kuin kovia kokenut, siitä huolimatta vahva mies.

Kertojaratkaisu, siis se, että Rasmus-luvut kerrotaan muodossa Rasmus teki sitä ja tätä ja Rasmus ajatteli, ja Henry-luvut ovat minäkertoja-muodossa, on kiinnostava, en muista että olisin ainakaan vähään aikaan lukenut teosta, jossa näin tasapainoisesti vaihdetaan kerronnan persoonamuotoa, vaikka varmasti sellaisia teoksia olen joskus lukenut. Myös se, miten Rasmus puhuttelee itseään ja Henry taas puhuttelee lukijaa, on yllättävä mutta aika toimiva ratkaisu. Henry tuntuu kertovan tarinaa, Rasmus taas kokevan sitä. Muodollisesti siis pieniä juttuja, joihin tarttua, nämä pistivät silmään kun yliopistossa on niin paljon kerrontaa analysoitu – kuten pari päivää sitten luennolla sanottiin, kirjallisuudentutkimuksen opiskelu pilaa lukemisen (ei oikeasti sentään) – mutta ehdottomasti tämä muotoseikka toimii! Eivätkä ne lukemista mitenkään vaikeuta, vaan tuovat tekstiin persoonaa ja tunnistettavaa tyyliä, ja antavat myös hahmoille olemusta. Ainoa muodollisesti hieman häiritsevä ratkaisu on vaihtaa aikamuoto viimeisen luvun vikaan kappaleeseen, vaikka ymmärränkin miksi niin on tehty.

Rasmus siis kehittelee jonkinmoista identiteettikriisiä, kun tajuaa ihastuneensa mieheen. Tämä voisi kääntyä melko kliseiseen suuntaan, mutta onneksi niin ei käy, vaan Rasmuksen itsetutkiskelu on sujuvasti kirjoitettua. Hänen poukkoilunsa tunteidensa sokkeloissa ovat uskottavia ja tekevät Rasmuksesta inhimillisen. Toisaalta hänen ajatuksensa saavat välillä kohottamaan kulmia ja miettimään, että jaaha Rasmus, ihan todellako? Rasmuksen ajatuksenkulku on kuitenkin kirjoitettu tavalla, joka ei ole pahantahtoinen eikä tee Rasmuksesta ärsyttävää, vaan on rehellisenoloinen kuvaus siitä, miten miehen mieli toimii ja kuva itsestä asettuu uudenlaiseksi. Rasmus ei ole täydellinen, mutta hän ei ole paha vaan haluaa ja osaa toimia oikein. Rasmuksen exä Iina lipsahtaa välillä esittelemään vähemmistöasioita ja korrekteja puhe- ja toimintatapoja, enemmän täyttämään tehtävänsä tarinassa, kuin olemaan kokonainen hahmo. Hän on mielenkiintoinen ja hyvällä tavalla aika erilainen kuin Rasmus, ja ehkä tärkein tarinan osa siinä, että Rasmuksesta saa tietää muutakin kuin mitä hän itse haluaa paljastaa, joten olisin suonut Iinalle vähän laajemman hahmokaaren.

Sivuhahmoista löytyy Iinan lisäksi monta muutakin kiinnostavaa tyyppiä, joista heistäkin olisin halunnut tietää lisää mutta jotka täyttävät sivuhenkilö-lokeronsa onnistuneesti. Herra Evans on uskottava pahishahmo, ja hyvä vastavoima Rasmukselle. Hän on erinomainen hahmo juuri siksi, että on niin aidon oloinen, mikä tietysti on kamalaa. Evansin kaltaisia tyyppejä on varmasti olemassa, ja kirjan hahmoon on tiivistetty näiden tosielämän vastineiden piirteitä onnistuneesti. Nicola, Rasmuksen ja Henryn työkaveri ja selvästi Henryn luotettu ystävä, on sujuvasti kuvattu, ja hänen kauttaan myös Henryn hahmosta saa tietää lisää. Henryn ja Nicolan vaivattomasta ja luottamuksellisesta suhteesta olisin mielelläni lukenut lisää. Samoin Catherine, jonka tilalla Henry on nuorempana ollut töissä, on mainio hahmo. Hän tuo tarinaan jämäkkyyttä ja lämpöä, joka tasapainottaa kerrontaa. Stephen, tallin entinen työntekijä ja nykyisin vähän surkeammassa jamassa oleva nuorimies, on ristiriitainen hahmo. Toisaalta Stephen on juuri sellainen rakkaudessa riutuva, melankolinen ja kuitenkin fiksu hahmo, joista pidän, toisaalta hänellä on tarinassa melko selvä tehtävä eikä hirveästi sen ulkopuolelle ulottuvaa roolia. Toki kaikilla hahmoilla on tehtävänsä, muuten tarina ei mene mihinkään ja juoni kompuroi ilman suuntaa. Stephen kuitenkin on se, joka vääntää rautalangasta sen, mikä lukijalle on tässä vaiheessa jo luultavasti paljastunut ja mitä Rasmus ei ilmeisesti tajua ollenkaan, jos sitä ei hänelle suoraan kerro. Rasmuksella taitaa tosin olla meneillään jo niin paljon kaikenlaista, ettei hän ehdi kaikkea ympärillään tapahtuvaa huomaamaan, ja jonkinmoinen sinisilmäisyys hänelle sallittakoon. Ja eihän hänellä tietenkään ole kaikkia niitä tietoja, jotka lukija saa, joten on ihan uskottavaa, ettei hän myöskään aivan kaikkien asioiden syy-yhteyksiä ymmärrä.

Rakkaudesta lajiin oli otteessaan pitävä lukukokemus. Vaikka tarinan kaikki yksityiskohdat eivät olleetkaan ihan minun lukumieltymyksieni mukaisia/tyylisiä, en malttanut laskea kirjaa käsistäni ja luin sitä parina iltana pitkälle yöhön. Pidin kovasti siitä, miten arkista, kaunistelematonta ja silti niin kaunista ja vahvaa hevosarjen kuvaus on, ja tunnistin monessa kohtaa tutut jutut. Koko ikänsä hevosten keskellä viettäneelle on aina samaan aikaan ihanaa ja jännää lukea hevoskirjoja, kun koskaan ei tiedä, onko hevosten, hevosihmisten ja koko hevosmaailman kuvaus kunnolla kirjoitettua. Mikään ei ärsytä enempää kuin sellainen hevoskirja, jossa faktat eivät ole kunnossa! Rakkaudesta lajiin sai kuitenkin heti ensimmäisillä sivuilla fiiliksen rennoksi – tämän kirjan kohdalla hevosen hien haistaa ja kavioiden kopinan kuulee, ja hevoskuvauksesta voi nauttia. Pidin Henryn valmennustyylin sekä Rasmuksen ratsastustyylin kuvailusta, ja siitä, miten arkista ja konstailematonta elämä on niin hevosten kuin ihmistenkin kesken. Takakannen mukaan Rakkaudesta lajiin on hevosten, ratsastuksen ja rakkauden lisäksi kirja kiimasta, voimasta ja panemisesta, mutta mitään kovin graafisia seksikohtauksia teoksessa ei ole. Ei siis kannata antaa takakannen kuvauksen säikyttää, mikäli ei sänkykohtauksista välitä, seksi on kirjassa aika taka-alalla vaikka onkin juonellisesti perusteltuna mukana monessa kohdassa.

Kaiken kaikkiaan toimiva ja tiivislukuinen aikuisten hevoskirja, kannattaa tutustua.

Kirja saatu arvostelukappaleena.

Vuosi 2022

Hei hei vuosi 2022, tervetuloa uusi vuosi 2023! Mutta ennen sitä, katsotaas takaisinpäin kaksitoista kuukautta ja käydään läpi vuoden 2022 teatterijuttuja ja vähän muitakin tapahtumia.

Vuonna 2022 tilastot ovat seuraavanlaiset: teatterissa kävin 47 kertaa ja näin 45 eri esitystä, lisäksi katsoin muutamia esitystallenteita. Kirjoja olen tähän mennessä lukenut 169 kappaletta, mutta vuotta on jäljellä vielä kaksi päivää ja minulla on pari kirjaa kesken, eli vielä saattaa yksi tai kaksi tulla listalle lisää. Lukemistani kirjoista (ei kaikista, mutta monesta) voi lukea fiiliksiä kirjagramin puolelta @suskilukee. Asetin vuoden alussa ensimmäistä kertaa Goodreadsissa lukutavoitteen, ja koska saldo näyttää siis jo 169/150, on tavoite kirkkaasti saavutettu. Ensi vuodelle saatan mennä suoraan kahteensataan kirjaan, suuruudenhulluus iskee... Edelleenkään en ole leffoja tai tv-sarjoja listannut, ehkä pitäisi ryhdistäytyä tämän kanssa ensi vuonna ja kirjoittaa ylös ainakin elokuvateatterissa katsomani elokuvat. Mainitaan nyt kuitenkin leffoista Everything Everywhere All at Once, Matilda ja Koulu maailman laidalla, ja tv-sarjoista Our Flag Means Death, Merlí: Sapare Aude, Mieheni vaimo ja Rebelden kakkoskausi. Paljon muutakin on varmasti tullut katsottua, mutta nämä tulivat nyt heti mieleen.

tammi-maaliskuu

Tammikuussa ja helmikuussa en käynyt teatterissa kertaakaan, enkä muistaakseni katsonut edes mitään esitystallenteita. Musikaalimusiikkia tosin kuuntelin ja paljon, erityisesti uutta tuttavuutta 1789 - Les Amants de la Bastille. Ranskamusikaalit best, ja vaikka tämä ei sitten myöhemmin katsottuna tallenteena ihan vakuuttanutkaan, biisit ovat ihan mahtavia. Olen ahkerasti opiskellut ranskaa yhden Duolingo-oppitunnin päivässä jo pari vuotta, mutta tällä menolla menee vielä kauan, että opin ymmärtämään muuta kuin yksittäisiä sanoja, hidasta puhetta ja kirjoitettua tekstiä. Niinpä musikaalibiiseissä voidaan laulaa mitä vaan, ja olen täysillä mukana jos se kuulostaa hyvältä. Helmikuussa olivat toki Salpausselän kilpailut, siellä jälleen olin vapaaehtoisena ja kisafiiliksissä mukana. Salppurilla käyminen on todellakin perinne, jota rakastan, ja koronavuoden tauon jälkeen oli mahtavaa palata yleisöön. Ja pääsin helikopterin kyytiin, kun oheisohjelmana oli yleisölennätyksiä. Oli hauskaa! Helmikuussa kävin ihan ekaa kertaa laskettelemassa, se oli hauskaa, enkä edes kaatunut! Palautin myös kandidaatintutkielmani, aiheenani oli päähenkilö Dharanin johtajuus Siiri Enorannan teoksessa Nokkosvallankumous.

Maaliskuussa teatteriin suunta kävi, vihdoinkin, ja näin kuusi eri esitystä. Niistä voi lukea enemmän tästä postauksesta, jossa vetäisen yhteen vuoden kolme ekaa kuukautta. Teatterivuoden käynnisti Järvenpään Teatterin mainio Gabriel, tule takaisin, ja muut esitykset olivat musiikkinumeroistaan mieleen jäänyt Humanistispeksi 2022: Laineita ja kohtaloita, Teatteri Jurkan monitasoinen Viikset, Kouvolan Teatterin ihastuttava Kolme iloista rosvoa, edelleen lämmöllä muistelemani, huikea Lääkiksen speksi 2022: Juuriani myöten sekä Kansallisoopperan Billy Budd, eka livenä näkemäni ooppera, joka valitettavasti ei oikein iskenyt.

maalis-kesäkuu

Huhtikuussa kävin uusintakatselemassa Helsingin kaupunginteatterin Niin kuin taivaassa-musikaalin, ai että kuinka kaunis esitys tämä oli. Lisäksi katsomoon kutsuivat Järvenpään teatterin nuorten hienosti toteutettu, kiehtova Broken Heart Story sekä avaruuteen sijoittuva (!!) Teekkarispeksi 2022: Signaali.

Toukokuussa teatterikäyntejä oli kaksi, uusintareissu Lahden kaupunginteatterin onnistuneeseen Waitressiin, jota tosin katsoin tarinan ja hahmojen kannalta aika paljon kriittisemmin näin toisella katsomiskerralla, sekä Musiikkiteatteri Juvenalian Legally Blonde, joka oli ihanan pirteä, hauska ja fiksu.

Kesäkuussa käyntiin lähti kesäteatterikausi ja kävin katsomassa Kangasalan kesäteatterin näppärän Vaimoni on toista maata ja Koskenniskan kesäteatterin hauskan ja tarkan Kekkonen - syntymästä kuolemattomuuteen. Lisäksi luvassa oli yksi vuoden odotetuimpia juttuja, nimittäin Helsingin jäähallissa pyörähtänyt Jesus Christ Superstar-musikaali ruotsalaisen areenakiertueen muodossa. Judaksena Ola Salo, Jeesuksena Peter Jöback. Tämä oli sellainen perushyvä JCS, piti otteessaan ja oli sopivan dramaattinen ja herkkä, toki areenamittoihin tehtynä. Äänentoisto ja/tai äänisuunnittelu oli vähän vaikeuksissa jäähalliolosuhteissa, joka häiritsi kokemusta, mutta onneksi biisit olivat tuttuja eli sanojen missaaminen ei haitannut. Ihan niin innoissani en ollut kuin olisin toivonut, mutta varsin hyvä eka live-JCS tämä areenaversio oli. Ja monta hienoa juttua myös, kuten Temple-biisi, lavalle omina itseinään astelevat näyttelijät jotka pukivat roolivaatteet päälleen yleisön edessä, aina tietysti Superstar, ja koko lopun ristiinnaulitseminen ja sen valosuunnittelu. Isoa, näyttävää, voimakasta – kyllähän se toimii. Kesäkuussa koitti myös elämäni toinen liveoopperakokemus, kun Taidekeskus Salmelassa sai ensiesityksensä Arto Pajun säveltämä Wiipuri-ooppera, jonka konserttiversiossa esittivät Ville Rusanen, Hanna Hoikkala, Mikael Konttinen ja Bianca Morales Pajun johtamana. Tykkäsin varsinkin musiikista, joka kuulosti varsin musikaalimaiselta, tai sellaiselta, johon musikaalibiisejä nauttineet korvani ovat tottuneet. Myös musiikkityylien yhdistelmä toimi. Wiipuri-oopperan esitykselle sattui varsin lämmin päivä, mutta helteestä huolimatta konserttiversio piti otteessaan.

Heinäkuussa teatterikäyntejä kertyi kuusi, kaikki kesäteattereita ja kaikki sellaisia, joista pidin kovasti. Esitykset olivat hurmaava Kesäyön uni Pukkilan kesäteatterissa, Salon Teatterin hieno ja vahva Liian paksu perhoseksi Vuohensaaressa, Ohkolan Teatterin tosi onnistunut Metsolat - Urjanlinna kahdesti katsottuna, Törnävän kesäteatterissa napakympisti roolitettu Murhan ja rakkauden käsikirja herrasmiehille ja Ryhmäteatterin valloittava, kekseliäs Kuten haluatte Suomenlinnan kesäteatterissa.

kesä-elokuu

Elokuussa kävin teatterissa kerran, lisäksi oli Helsingin kaupunginteatterin kauden avajaiskarnevaalit. Kesäteatterikauden päätti Orimattilan Teatterin upea Seitsemän veljestä Jätinpesän kesäteatterissa, olipa menoa! HKT:n avajaisissa saatiin esimakua syksyn ensi-illoista. Avajaisten perusteella minua kiinnosti eniten Priscilla, Kultalampi, Fanny ja Alexander, Min fantastiska väninna ja Ystäväni pelikaani. Näistä ehdin syksyn aikana katsomaan kaksi. HKT:n avajaiskarnevaalit käynnistivät perinteisesti teatterisyksyn, jota odotin innolla ja jota en kuitenkaan ollut vielä elokuussa suunnitellut kovin pitkälle. Monenlaista ja mainiota esitystä vuoden loppuun kertyi, eli oikein hyvä teatterisyksy oli edessä ja on nyt koettuna.

Syyskuussa syyskausi lähtikin sitten kunnolla käyntiin, sillä teatterikäyntejä oli yhdeksän. Nämä olivat värikäs ja vauhdikas Sherwood Tigers Keski-Uudenmaan Teatterissa, Teatteri Vanha Jukon huikea, hauska ja syvällinen Kaksi sisarta, Lahden kaupunginteatterissa ihana ja hauska Something Rotten, Kansallisteatterin klubihenkinen Hamlet, Kouvolan Teatterin kaunis Myrskyluodon Maija, Järvenpään teatterin 50-v juhlavuoden huima musikaali Titanic, Helsingin kaupunginteatterin bilemusikaali Priscilla sekä Orimattilan Teatterin sopivan jännittävä Idän pikajunan arvoitus, Jätinpesässä eli ulkoilmassa! Ekaa kertaa katsoin ulkoilmateatteria muutaman asteen lämpötilassa vilttien alla, kuumaa kaakaota siemaillen, näin vuoden loppuvaiheilla. Syyskuun viimeinen esitys oli Lahden kaupunginteatterin tasapainoinen ja taitavasti näytelty Rouva C.

Lontoo ♥

Lokakuussa teatterikäyntejä oli myös yhdeksän, näistä neljä Suomessa ja viisi Lontoossa. Suomessa näin Kuopion kaupunginteatterin uuden kotimaisen musikaalikantaesityksen Huomenna minä lähden, Lahden kaupunginteatterissa vierailleen hienon teatterilauluillan Tuulisella terassilla, Tampereen Työväen Teatterin kauniin, koskettavan Come From Away-musikaalin ja Teatteri Jurkan Hirvimetsän, joka huvitti, kosketti ja jonka hahmot olivat myös äärimmäisen tunnistettavia. Lokakuussa koitti myös mahdollisuus suunnata takaisin Lontooseen koronatauon jälkeen, ja toki mahdollisuuteen tartuin. Vaikka reissu koostui hyvin lyhyistä yöunista ja pitkistä esityspäivistä, oli se jälleen kerran ihan paras. Rakastan Lontoota, rakastan teatteria, rakastan stage door-hengailuja ja pitkiä kävelyitä kaupungin halki, rakennusten tuijottelua ja kaupungin tunnelmaa. Lontoossa näin ihan mahtavan & Juliet-musikaalin (Shaftesbury Theatre), hienosti kirjoitetun ja näytellyn The Prince-näytelmän (The Southwark Playhouse), uuden myyttejä ja nykyaikaa yhdistelevän Dido's Bar-musikaalin (DashArts), kesäteatterihupailuhenkisen The Tempestin (Shakespeare's Globe) ja vihdoinkin myös Hamiltonin (Victoria Palace Theatre). & Juliet oli ehdottomasti reissun kohokohta, olen luukuttanut sen biisejä ja katsonut videopätkiä monen monituista kertaa, ja olen onneni kukkoloilla siitä, että esitys oli livenä juuri niin hyvä kuin toivoin. Dido's Bar sen sijaan oli erityinen kokemus varsinkin siksi, että mukana ensemblessä oli näyttelijä Tuukka Leppänen, jonka olen Suomessa nähnyt monessa monessa roolissa. Esityksen takana on tekijöitä monesta maasta, myös Suomesta, ja olen tosi iloinen, että Lontoonreissuni osui Dido's Barin esityskauden kanssa yhteen.

syksyn teatterifiiliksiä

Lokakuussa olivat myös Helsingin kirjamessut, jossa pääasiassa kuuntelin haastatteluja ja keskusteluja ja kiertelin osastoja. Hankin lopulta vain kaksi kirjaa, vuoden kotimaiset suosikkini eli Elina Pitkäkankaan Sang-romaanin (ja sain siihen signeerauksen) ja Leena Paasion Harmaja luode seitsemän. Molemmille teospareille on vuonna 2023 odotettavissa päätös, en malta odottaa!

Marraskuussa kävin teatterissa kolmesti, uusia esityksiä olivat KOM-teatterin ihana, suloinen ja surullinen ReeaRuu ja Helsingin kaupunginteatterin hurja Fanny ja Alexander. Lisäksi kävin vähän extempore uusintakatselemassa HKT:n Priscillan, sillä halusin antaa sille uuden mahdollisuuden hurmata minut täysin. Menin nimittäin ensimmäisellä kerralla katsomaan Priscillaa vähän väärin odotuksin, toki mainoslauseet vuosisadan bileet ja bilemusikaalien klassikko olisivat voineet vähän vihjata, että bilefiilis on se juttu, mutta taisi mennä minulta ohi... Niinpä odotin enemmän tarinaa ja sen painottamista, mutta nyt toisella katsomiskerralla tiesin mitä on luvassa ja pystyin paremmin säätämään odotuksiani. Nautin siis täysin rinnoin hienoista musiikki- ja dragnumeroista, terävästä huumorista, taitavasta näyttelijäntyöstä, ja myös niistä vakavemmista kohtauksista ja hetkistä, joita musikaalista myös löytyy. Ja jos joku esitys piristää, niin tämä glitter- ja väri-ilotulitus. Vielä kerran (ainakin) on Priscilla-reissu luvassa keväällä, odotan innolla.

Joulukuussa suuntasin teatteriin neljästi, ja lisäksi katsoin Tampereen Työväen Teatterin Hamlet-musikaalin tallenteen, joka tuli sekä Yle Teemalta että löytyy Yle Areenasta vielä lähes vuoden ajan. Aikamoinen kotimainen kulttuuriteko tämä tallenteen tekeminen ja esittäminen, ihan mahtavaa! Isot aplodit sekä TTT:lle että Ylelle, ja kiitokset myös. Hienoa, että myös kotimaista teatteria pääsee näkemään tallenteena. Joulukuun liveteatterit olivat Teatteri Vanha Jukon upea, ajatuksia herättävä ja ajatteleva Tuntematon sotilas, Teatteri Takomon riemukas ja valloittava Ensimmäinen käsky, erityisesti näyttelijäntyön, biisien ja valosuunnittelun saralla vakuuttanut Pykälän spex 2022: Tähdenlentoja ja Svenska Teaternin hurmaava Mary Poppins, joka päätti teatterivuoden 2022.

joulukuu (+ylävasemmalla lokakuun Helsingin kirjamessut)

Joulukuussa suuntasin myös Tampereen kirjafestareille (*lippu saatu), jossa panostin ohjelmien kuuntelemiseen. Kuuntelin seuraavat keskustelut: Marisha Rasi-Koskisen, Siiri Enorannan, Ulpu-Maria Lehtisen ja Janne Puhakan haastattelut sekä Spefi NYT-keskustelun. Lisäksi oli kirjagrammaajien miitti, jonne ruokailun ja ohjelman välissä ehdin kuin ehdinkin, ja lisää kiertelyä alueella. Tampereen kirjafestarit järjestettiin ekaa kertaa viime vuonna, silloin en vielä päässyt osallistumaan. Mutta nyt pääsin, ja päivä oli tosi mukava. Tunnelma oli kupliva ja innostunut, ja kiinnostavaa ohjelmaa oli tarjolla kovasti. Vähän runsaudenpulaa olikin siinä vaiheessa, kun mietin, mitä keskusteluja menen kuuntelemaan… Lavat toimivat hyvin, sekä osastoalueella että varsinkin erillisissä huoneissa, ei ollut liian meluisaa tai hälinää vaan haastatteluihin pystyi hyvin keskittymään. Ehdottomasti palaan ensi vuonna, oli kivaa viettää kirjallisuushenkinen päivä Tampereella ja nauttia ohjelmasta ja tunnelmasta. En lopulta hankkinut yhtäkään kirjaa, ehkä vilkaisu kirjahyllyihin ja pöydälle karkotettuihin kirjapinoihin ennen messuille lähtöä vähän rajoitti ostosintoa... Mutta päivän paras saldo oli ehdottomasti monipuolisten ohjelmien kuuntelu, ja myös se, että sain Nokkosvallankumoukseeni kirjailijalta signeerauksen.

vuoden suosikkikirjat (klikkaa kuvat suuremmaksi)

Vuodelle 2023 on jo muutamat teatteriliput taskussa, ja monenlaista odotettavaa muutenkin. Gradun kirjoittamista on ainakin luvassa, lisäksi yritän panostaa esikoisromaanin kirjoittamiseen ja muutenkin kirjoittaa vieläkin enemmän ja suunnitelmallisesti. Kevään uutuuskirjoista on tekeillä tärppipostaus, samoin kevätkauden teattereista. Eikä siinä vielä kaikki! Teatterinna-palkinto nimittäin palaa kahden vuoden koronatauolta ja ehdokkaiden asettaminen starttaa 1.1.2023. Kannattaa siis uuden vuoden alussa palailla tänne tsekkaamaan ehdotuslinkki ja muistella vuoden 2022 teatterikokemuksia. Lisätietoja on luvassa 1.1.-23.

Pidemmittä puheitta, onnea vuodelle 2023!

Harmaja luode seitsemän (Leena Paasio)

 

Suolaisen veden tyrskyjä, veneen kiitoa, lukion alkua – ja kadonneen äidin arvoitus.

Leena Paasion romaani Harmaja luode seitsemän tarjoilee jännitystä, menetyksen tuskaa, ihmissuhdekiemuroita, rakkautta lajiin ja navigointia teinielämän aallokoissa. Lukiota aloittelevan Eetun meribiologiäiti on kadonnut puoli vuotta sitten uimareissulla, ja hänen oletetaan hukkuneen. Eetu kuitenkin uskoo, että tapauksessa on jotain outoa, vaikka kaikki muut poliisista isään ovat sitä mieltä, että tapahtunut täytyy hyväksyä ja jatkaa eteenpäin. Kolmihenkiseksi kutistuneeseen perheeseen kuuluvat Eetun lisäksi vaimonsa menettämisestä musertunut isä Mikko ja taitouinnista haaveileva pikkusisko Isla. Eetun päivät kuluvat siskosta huolehtien, koulun ja valmentamisen parissa, ja äidin kohtaloa murehtien. Rakkaasta kilpapurjehduksesta on pitänyt luopua, ja lukiossakin Eetu joutuu ärsyttävän Rasmuksen, entisen kilpakumppaninsa, kanssa samaan ryhmään. Onneksi ryhmässä on sentään myös Salla, hänkin kilpapurjehtija ja Eetun rakas ystävä, ja uudet kaverit Hene ja Janina.

Harmaja luode seitsemän sisältää lähestulkoon kaikki nuortenkirjojen suosikkitrooppini (no ehkä osaa voisi jo kliseiksikin sanoa). On vanhempansa menettänyt teini, perheongelmia, kilpailuasetelmaa ja ärsyttävä tyyppi, joka saattaa sittenkin olla enemmän kuin päällepäin näyttää, unelmien tavoittelua ja niistä luopumista, ja selkeä ero aikuisten ja nuorten maailman välillä (tietyissä asioissa ainakin). Teemoja käsitellään taitavasti, ja ne toimivat hyvin. Heti kirjan alkuasetelma on kiinnostava, ja juonen punoutuminen rytmitetty näppärästi. Tarina etenee sujuvasti ja pitää otteessaan, tapahtumat etenevät tosi vaivattomasti ja luontevasti. Tämä on sellainen kirja, johon saattoi vain uppoutua, ja nehän niitä parhaita ovat. Juoni kasvaa luontevasti ja on sopivan monikerroksinen, siihen mahtuu yllätyksiä ja jännitystä sekä tavallista teinielämää ja arkea. Erityisesti loppu on tosi hyvin punottu, siinä tiivistyy koko teoksen ajan rakennettu tunnelma ja jatkoa jää mielenkiinnolla odottamaan. Koska tämä ei ole koko tarinan päätös, loppuun pitääkin jäädä "epätäydellisyyttä", niin hahmoihin ja heidän suhteisiinsa kuin tarinaan itsessään, ja tämä epätäydellisyys on Harmaja luode seitsemässä onnistunutta. Vetävä tarina saa lopun, joka ärsyttää, sillä jatkon haluaisi heti tietää. Ja se taas lupailee kakkoskirjalle hyvää, koska odotukset ovat tämän ekan kirjan jälkeen korkealla. Teosparikokonaisuus pohjustetaan ja startataan Harmaja luode seitsemällä erinomaisesti, Bengtskär itä kahdeksan saa jatkaa mielenkiintoista tarinaa. En malta odottaa!

Ei ole vaikea arvata suosikkihahmoani, sillä Rasmus on tyyppiesimerkki sellaisesta. Toki häneen ei vielä hirveän syvälle päästä tässä duologian ekassa teoksessa, mutta kyllä rivien välistä paljastuu kaikenlaista kiinnostavaa. Ylimielinen, ärsyttävä ja tyly ovat kaikki piirteitä, jotka voivat hyvin kirjoitettuina tehdä hahmosta moniulotteisen, ja Paasio on kirjoittanut Rasmuksen juuri näin. Onhan hän on tarinan “pahis”, sillä lukija katsoo Rasmusta Eetun näkökulmasta, mutta ei Rasmus ole mitenkään päin paha. Ajattelematon toki, ja, tosiaan, tyly ja ärsyttävä. Mutta täynnä yksityiskohtia jo tässä vaiheessa. Odotan innolla, mitä kaikkea hänestä saadaan oppia seuraavassa kirjassa! Pidin myös minäkertoja Eetusta tosi paljon. Monitasoinen ja kiinnostava hahmo, jolla on paljon ikävää ja kivaa meneillään, ja jolla on selvät arvot ja joka pyrkii hyvään, muttei aina käyttäydy ihan fiksusti. Eetu on pistetty epäreiluun, kamalaan tilanteeseen, ja hänen elämänsä sen keskellä on kuvattu hienosti. Paasio kirjoittaa vetävää tekstiä, ja antaa Eetun fiiliksille riittävästi tilaa. Tunnekuvaus onkin monesti vahvaa, sitä on tosi kivaa lukea. Eetun tuska on käsinkosketeltavaa, mutta ei kaikennielevää, ja kirja tasapainottaa onnistuneesti jatkuvasti läsnä olevaa ikävää ja huolta ystävyyden, ilon ja onnen tuntemuksilla. Ystävyyssuhteet ovatkin kirjassa yksi suosikkijuttujani, ja ystäväporukan kuvaus on uskottavaa ja lämmintä. Varsinkin Salla Eetun kauan tuntemana ystävänä ja Hene uutena tuttavuutena ovat tosi hyvät sivuhenkilöt. Molempien kautta Eetusta paljastuu nyansseja, ja Sallan ja Henen mukana tarinaan tulee sekä kepeyttä että syvällisyyttä. Ekan luokan aloittavan Islan hahmo on kiva, mutta välillä niin aikuisen ja fiksun oloinen, että lipsahtaa epäuskottavuuden puolelle. Suurin osa nokkelan pikkusiskon sanomisista ja tekemisistä kuitenkin tuo teokseen huumoria ja keveyttä, ja toisaalta sitten syvyyttä ja haikeutta ja ärsytystäkin, kun pikkusiskon huolista, murheista ja harrastuksista huolehtiminen jää Eetun vastuulle. Ja ihana Isla on, hän ei jää sivuun vaan on tärkeä osa tarinaa. Eetun ja Islan iltasatuhetket ovat parhaita! Muista sivuhenkilöistä Eetun isä on uskottavasti kuvattu, pidin tosi paljon tämän hahmon käsittelystä. Valmentaja Okko ja Rasmuksen isä Erkka saavat myös tarinassa huomiota, heillä on juonen kannalta selkeät ja toimivat roolit.

Ystävyyskuvauksen lisäksi toinen suosikkijuttuni on purjehduksen ja meren kuvaus. Vaikka en tiedä kilpapurjehduksesta mitään, imeydyin vahvasti mukaan purjehduskohtauksiin. Veneen käsittely, erilaiset köydet, purjeet ja muut osat sekä purjehdussanasto tuovat lajin lähelle, ja sen rakkaus Eetulle ei jää epäselväksi. Eetu valmentaa nuoria purjehtijoita, purjehtii itse, ja pääsee onnekkaasti osallistumaan vielä yhteen kilpailuun. Kisaluku eli luku 14 on ehdottomasti suosikkini, siinä riittää tapahtumia. Myös Itämeri on teoksessa vahvasti läsnä, sen pärskeet yltävät lukiotehtävien aiheisiin ja märkäpukujen kankaisiin. Merensuojelu on punottu tarinaan mukaan toimivasti, se ei ole saarnaavaa vaan asettuu Eetun elämään saumattomasti, sillä aihe on hänelle tärkeä ja väylä kadonneeseen äitiin. Olisiko äiti voinut tutkia jotain hämärää ja siksi kadota? Kenties. Meri itsessään on hienosti mukana sekin, veden voi tuntea ja aistia. Vahvasti kuvattu maisema vyöryy päälle voimalla, ja luonto on lähellä. Vaikka aaltoja pääsee purjehduksessa lainaamaan, ei merta voi kesyttää.

Teosparin toinen osa Bengtskär itä kahdeksan ilmestyy ensi keväänä, odotan malttamattomana! Kakkoskirjassa lienee luvassa taas jännittävää menoa ja monenlaista ihmissuhdejuttua. Myös näkökulma vaihtuu. Tätä odotan erityisen paljon, varsinkin jos intuitioni on oikeassa ja minäkertojaksi pääsee se hahmo, jota epäilen…

Sang (Elina Pitkäkangas)

Elina Pitkäkangas on tähän mennessä julkaistuilla teoksillaan (Kuura-trilogia ja samaan maailmaan sijoittuva Hukan perimät) tehnyt minuun ison vaikutuksen, ja tasaisin väliajoin palailen lukemaan teoksista suosikkikohtiani. Niinpä kun Pitkäkankaan tuorein teos, Itä-Aasiaan sijoittuva fantasiakirja Sang ilmestyi, lähti äänikirja heti kuunteluun. Sang kertoo Kong Dawei-nimisestä nuorukaisesta, joka asuu köyhässä pikkukylässä vuoristossa, mutta joutuu erilaisten sattumusten kautta kauas kotoa, valtaklaanin vallan alle. Dawei ajautuu niin vaikeuksiin kuin hengenvaaraankin, mutta solmii myös ystävyyssuhteita ja oppii monenlaista. Silti hänellä on vain yksi tavoite: palata kotiin, palata rakkaidensa luo.

Sang koukutti heti alusta lähtien, eikä tarinaa olisi millään malttanut jättää kesken. Pitkäkangas kirjoittaa vetävää tekstiä, ja teoksen maailma rakentuu huikean yksityiskohtaisesti ja mietitysti koko teoksen läpi. Itä-Aasian maisemat vuoristoista kaupunkeihin ja köyhistä kylistä loisteliaisiin palatseihin kuvataan lumoavasti, ja yhdistettynä kaikkeen siihen mytologiaan ja tarinoihin, joita tekstiin on ladattu, Sang tarjoaa kauniin, villin, hierarkisen ja monitasoisen maailman. Sang on fantasiateos, jonka fantastiset ainekset sulautuvat teoksen tarinaan vaivattomasti ja saumattomasti, ja jonka harkitusti rakennettu tarina pitää otteessaan eikä päästä vähällä. Tarinan aikana ehtii pelätä hahmojen, erityisesti päähenkilö Dawein, puolesta monta kertaa, ja kun hetkeksi hengähtää, voi olla varma että kohta tapahtuu taas. Sangin tarina on tiukasti kiinni teoksen maisemissa ja hahmoissa, joiden kautta kuuntelukokemus tuntuu erityisen vaikuttavalta. Vaikka Sang on vauhdikas ja siinä tapahtuu paljon, on teoksen rytmi kuitenkin rauhallinen ja vakaa. Nopeat taistelukohtaukset, yllättävät ja hämmästyttävät käänteet sekä pienissä hetkissä tehtävät tärkeät päätökset nostattavat sykettä, mutta toimintaa tasapainottaa vakaus ja syvyys, jotka saavat rauhoittamaan hengitystä ja luottamaan siihen, että on vielä keino päästä turvaan, hyvään, kotiin. Dawei on niin mieleltään vahva ja henkisesti voimakas että välillä itkettää, ja teoksessa on monta tosi hienoa kohtaa jossa tämä tulee esiin. Dawei ei tietenkään kestä kaikkea, mutta hänessä on sellaista luonteenlujuutta, joka liikuttaa ja tekee vaikutuksen.

Sangin päähenkilö Dawei on niin ihana, että kyllä sydämestä ottaa kun poika joutuu vaikka ja mihin tilanteisiin. Pitkäkangas osaa kirjoittaa raastavia, julmia ja kylmiä kohtauksia ja hahmoja niin taitavasti, että kylmät väreet menevät pitkin selkärankaa. Teoksen väkivaltaisuus ja sydämettömyys on paikoittain todella kylmäävää, mutta kirjallisesti taidokasta ja punottu täyteen merkityksiä, jolloin se ei ole liikaa. Ja kyllähän meikälle kamalat, surullisen satuttavat kohtaukset kelpaavat, antaa tulla. Mutta julmuutta vastaan asettuu ystävällisyys ja lämpö, joka on tarkasti ja kauniisti kirjoitettua. Sang pitää sisällään valtavan tunnekirjon rakkaudesta, välittämisestä ja luottamuksesta laskelmointiin, hätään ja kauhuun. Niin lämpimän ihanat kuin kylmäävän pelottavat tunteet ovat vahvoja ja yksityiskohtaisia, ja ne tulevat lähelle. Pitkäkankaan luomat hahmot, sekä "hyvikset" että "pahikset", ovat niin kokonaisia ihmisiä, että heihin ei voi suhtautua välinpitämättömästi. Hyvyys ja pahuus eivät ole täysin selkeitä, vaikka lukija (ainakin minä) ohjautuukin kannustamaan toisia ja vihaamaan toisia hahmoja. Näillä hahmoilla on sen verran historiaa, tarinaa ja velvollisuuksia takanaan, etteivät heidän tekemänsä päätökset ja ratkaisut aina ole yksinkertaisia. Siksi hyvyys ja pahuuskaan ei ole mustavalkoista, vaan hyvät ihmiset saattavat tehdä vääriltä tuntuvia valintoja ja pahojen ihmisten ystävällisyyteen saattaa langeta. Ihan mahtava hahmogalleria! Ja mahtavan monipuolinen, ihmisyys monenlaisessa muodossa edustettuna ja ihmiset myös. Onneksi Sangin kakkososaa ei tarvitse kamalan kauan odotella, näiden tyyppien pariin palaaminen tulee olemaan hienoa. Ja varmasti myös raastavaa, jännittävää, kamalaa ja surullista, mutta aikamoisen iloista ja ihanaa myös.

Spoilereita edessä!

Sitten seuraa sekalainen luettelo suosikkijutuistani ja -kohtauksistani: ensinnäkin se, että Drayn viittoma on Taivastieto. Sattumaa luultavasti, mutta yksi kaikkien aikojen suosikkini fiktiivisistä hahmoista on hänkin Taivastieto (Skywise) ElfQuest-sarjakuvista (edit: sain tiedon, että tämä ei ole sattumaa. Mahtavaa!). Niinpä Dray sai pisteitä ihan jo tästä syystä. On hän toki muutenkin ihana hahmo. Toisekseen koko kahdeksas luku, jestas miten vahva lataus ja tiivis tunnelma. Kaikki Dawein ja Renin väliset hetket, veljeys ja luottamus. Heidän hyvästinsä junalaiturilla. Dawei ja Dray ja heidän tunteensa ja rakkautensa. Se, miten lämmintä ja rentoa ystävyys varjelijoiden välillä parhaimmillaan on. Valtaklaanit ja heidän perillisensä ja kaikki klaanihierarkiaan ja tapoihin liittyvä. Qiu. Se, miten tekstin aikamuoto muuttuu, kun Dawei taistelee prinssejä vastaan ja ukkonen raivoaa. Dawei silmät ja suu suljettuina, paikoilleen kahlittuna, yksin. Dawein kotimatka ja se, miten hänen mielensä saa parantua. Koti. Dray. Priya. Epilogi, mitä se paljastaa ja mitä se jättää odottamaan. Se, miten vahvoja tunteet ja tarina ovat. Jos yhden pienenpienen moitteen lausun, sanavalinnoissa sattui silmään se, että hevoset potkaistaan liikkeelle kun lähdetään ratsastamaan. Ei ratsuja tarvitse potkaista, kyllä ne siitä lähtevät menemään vähemmälläkin. Mutta tokihan se riippuu ratsastajasta. Eikä tämä nyt mitenkään lukukokemukseen vaikuttanut, kunhan huomasin, sillä monessa muussakin fantasiakirjassa itse asiassa potkitaan ratsut eteenpäin, niin suomennetuissa kuin kotimaisissa.

Kuuntelin Sangin äänikirjana, jonka lukija Anssi Niemi on erinomainen valinta tätä tarinaa kertomaan. Hänen ääntään kuunnellessa maisemat ja hahmot heräävät eloon, ja Dawein tarina iskee syvälle. Erityisesti suuret tunnekuohut pääsevät oikeuksiinsa Niemen lukutavassa, hän tavoittaa tarinan taitavasti. Tämä täytyy kyllä hankkia fyysisenäkin kirjana hyllyyn Pitkäkankaan muiden teosten rinnalle, voin sitten lueskella parhaita kohtia uudestaan. Ai että. Tämän kun voisi kokea uudelleen ensimmäistä kertaa, saisi ne samat vahvat tunnekokemukset ja jännityksen. Onneksi kirjallisuus on laji, jonka pariin voi aina palata, tämän pariin palaan varmasti vielä monta kertaa. Olipahan matka, varsin kaunis ja kamala teos, ihanan surullinen ja herkkä ja tunteisiin käyvä. Sangissa viehättää maailmanrakennus ja yksityiskohtaisuus, kulttuurien ja myyttien tarkkuus, hahmojen monitasoisuus ja nyanssit, juonen suuret linjat, tarinan jännittävyys ja syvyys sekä lumoava kokonaisuus. Enkä tiedä mikä siinä on, mutta onhan se nyt hienoa, että yksi teos pystyy yhdessä hetkessä täysin särkemään sydämen ja seuraavassa saamaan perhoset pyristelemään vatsassa ja hymyn huulille. Sang on erinomainen fantasiateos, upea kasvutarina, jännittävä valtakuvaus, ja kokemuksena yksi parhaista teoksista, jonka olen vuosiin lukenut/kuunnellut. Loistava.

Teatterinnan vuosi 2022: Tammi-Maaliskuu

 Koska viimeiset kaksi vuosikatsausta (vuosi 2020 ja tulossa oleva postaus vuodesta 2021, jonka yritän saada lähiaikoina valmiiksi) ovat olleet hiiitaita kirjottaa ja ilmestyneet vasta hyvän aikaa seuraavan vuoden puolella, tänä vuonna testaan tehdä kolme tai neljä osavuosikatsausta, joiden pohjalta on sitten helpompi lähteä vuoden lopussa kasaamaan koko vuoden tapahtumat kattavaa yhteenvetoa. Tässäpä siis näistä ensimmäinen!

Tammikuu ja helmikuu olivat teatterielämäni kannalta melkoisen tyhjiä, sillä en käynyt teatterissa kertaakaan (mutta musikaalimusiikkia luukutin senkin edestä, tämän hetken eniten soiva musikaali on ranskalainen 1789 - Les Amants de la Bastille. Tästä linkistä kuunteluun biisi Pour la peine, ja katseluun musiikkivideo, joita ranskalaiset tekevät innolla kyllä melkein jokaisesta musikaalibiisistä, rakastan näitä). Asia kuitenkin korjaantui maaliskuussa, johon mahtui jo kuusi teatterikäyntiä (kaksi puhenäytelmää, yksi musiikkinäytelmä, kaksi speksiä ja yksi ooppera). Nämä olivat Gabriel, tule takaisin Järvenpään teatterissa, Viikset Teatteri Jurkassa, Kolme iloista rosvoa Kouvolan Teatterissa, vuoden 2022 Humanistispeksi Laineita ja kohtaloita, v. 2022 Lääkiksen speksi Juuriani myöten ja Kansallisoopperan Billy Budd. Kirjoja olen vuoden kolmen ensimmäisen kuukauden aikana lukenut/kuunnellut 41 (niistä lisää myöhemmin), elokuvissa olen käynyt muutaman kerran ja vähän seurannut tv-sarjojakin, mainitaan niistä Mieheni vaimo (Yle) ja Our Flag Means Death (HBO).

Teatteri:

Gabriel, tule takaisin (linkki postaukseen), Viikset (linkki postaukseen) ja Kolme iloista rosvoa (linkki postaukseen) ovatkin jo saaneet omat postauksensa, joten niistä en sen enempää tähän kirjoita. Hyvin erilaisia keskenään, kaikki kolme olivat hyviä katsomiskokemuksia, taitavasti toteutettuja ja tarjosivat tunteita laidasta laitaan. 

Humanistispeksiä olen kerran aiemmin käynyt katsomassa, silloin Musiikkitalossa ja nykyaikaisen tarinan merkeissä. Nyt esitys oli Linnanmäen Peacock-teatterissa (koskahan viimeksi olin siellä käynyt...) ja Laineita ja kohtaloita vei 1700-luvulle ja merimatkalle. Ihastuin speksihommaan silloin Melkein-speksin katsomossa omstart-huutojen kaikuessa ja taitavien opiskelijoiden esiintyessä. Oli myös hauskaa tunnistaa tuttuja biisejä, jotka olivat saaneet uudet sanat, ja myöskin seurata tarinaa. En oikein tiedä, miten en muka tiennyt koko speksiperinteestä mitään ennen yliopistoon menemistä, mutta jotenkin tämä huikea juttu oli mennyt ohi. Onneksi nyt tiedän mikä homma tämä on, ja aionkin suunnata vierailemaan eri speksien katsomoihin niin usein kuin mahdollista. Laineita ja kohtaloita-niminen speksi oli mainio katsomiskokemus, joskin hieman pitkäksi venähtänyt sellainen. Vaikka speksit tietysti venyvät, tämä venyi jo aika kovastikin, tosin omstartteja tuli alussa niin paljon että sekin pitkitti ns. vauhtiin pääsemistä. Tarina on toimiva, siinä nuori Frederick suuntaa isänsä jalanjäljissä merille, kapteeni Lawrence matkaa ensimmäiselle merimatkalle vaimonsa kanssa, nuoripari Edward ja Elizabeth ovat romanttisella matkalla, Daniel Heyford haluaa uusiin maisemiin ja leski Alexander Street lähtee merelle etsimään itseään. Mutta sitten tapahtuu kamalia, ja syyllistä lähdetään selvittämään. Siinä selviää yhtä ja toista niin syyllisistä kuin syyttömistäkin, ja kukaan ei merimatkan jälkeen ole entisellään. Valitettavasti käsiohjelmat olivat jo loppuneet, kun minä kävin tätä katsomassa, joten en tiedä esiintyjien nimiä, mutta erityisesti Elizabeth, kapteeni Lawrence ja vanha suola janottaa-kaksikko Edward & Daniel jäivät mieleen. Musiikkinumeroista varsinkin se shakkilaudan ympärille asetettu Danielin ja Edwardin duetto ja laivan tyrmään heitetyn naisen ensimmäinen biisi olivat tosi hienoja. Koreografiat ja laulut olivat sujuvia, näyttelijät hyviä ja kokonaisuus toimiva, ja omstartit hoidettiin sekä näyttelijöiden, tanssijoiden ja bändin kesken että lavan takana loistavalla komediantajulla.

Lääkiksen speksi 2022: Juuriani myöten (kuva © Lääkiksen speksi)

Lääkiksen speksiä suunnittelin ennen koronaa meneväni katsomaan (koska mukana oli Anna-Sofia Luoma, jonka olin nähnyt Rosvot-esityksessä), mutta se suunnitelma sitten toki kaatui. Nyt kuitenkin pari vuotta kasvaneella innolla suuntasin Peacockiin katsomaan vuoden 2022 lääkiksen speksiä Juuriani myöten (ja Luoma oli ilokseni mukana tälläkin kertaa). Ja jestas sentään mikä show tämä olikaan! Ihan huikea! Uskaltaisin jo nyt sanoa, että tämä on minulle yksi vuoden kohokohdista, vaikka kaikenlaista onkin vielä näkemättä, sen verran paljon esityksestä pidin. Tarinassa seurataan kolmen perheen enemmän tai vähemmän rikollisia puuhia, ja kuten arvata saattaa, heidän kohtalonsa kietoutuvat yhteen. Ménièren perheellä (mainio Matias Lehtovirta Benoîtin roolissa, Sofia Laine hurmaavana Célinenä, Eleonoora Wihuri loistavana Louna, varmalla otteella hahmoaan tulkitseva Claudia Danesi Odilena ja Topias Keskitalo Dominiquena, joka oli suosikkihahmoni, hänelle tapahtuu isoja asioita esityksen aikana ja myöskin Dominiquen vankila-aika jäi kiinnostamaan) on salakuljetusbisneksiä. Hatfieldit (mahtavat Luoma Donnana sekä Fredi Lagerstam Larryna ja Laura Kuha Emilynä) yrittävät vain pyörittää pientä kahvilaansa ketjujättien paineessa. Rikollisjärjestö Umbralla onkin sitten vähän kovemmat otteet (Oskari Kallioisen Roma on täydellinen hahmo, ja Roman äitiä Carmenia näytellyt Emma Kumpulehto jäi mieleen erityisesti omstarteista sekä siitä, että hän on yhdessä apulaisohjaaja Luoman kanssa ohjannut speksin taitavalla otteella ja hyvällä rytmillä). Tarina on mainio ja varsinkin hahmoista pidin kovasti, monipuolisia tyyppejä joiden kautta esitykseen on saatu mukaan erilaisia teemoja. Rikollisuus, rehellisyys, perhe, rakkaus, oman itsensä löytäminen, rohkeus ja luottamus kätkeytyvät hahmojen päätöksiin ja tekoihin, laulujen sanoihin ja tarinan jokaiseen käänteeseen onnistuneesti. Pidin myös siitä, että mukana on vakavempia tasoja, vaikka tietenkin myös meneviä biisejä ja vauhdikkaita tansseja, ja myös komiikkaa, kuten spekseihin kuuluu. Parastahan se on, kun saa sekä nauraa niin tekstin kuin omstarttien huumorille että ihastella tunteikkaita lauluja ja dramaattisia kohtauksia. Niin näyttelijäntyö, laulut, koreografia kuin visuaalisuuskin toimivat hyvin yhteen, ja kokonaisuus tarjoaa riemua pitkäksi aikaa. Ja niin tarjosivat omstartitkin, jotka sisälsivät näkemässäni esityksessä mm. lääkärihuumoria ja lavastuksen soolon sekä ranskaa ja ruotsia. Erityisesti mieleen jäi Kunpa voisin-, Saa nää reivit jatkuu!, Valheet jää- ja Kultaa ja croissantteja-biisit, huimat koreografiat (etenkin se ekan puoliskon lopun tanssikohtaus, huh miten tiivis ja painostava tunnelma, ja rullaluistimilla tanssiminen), onnistuneesti rakennetut hahmot ja kaikkien osa-alueiden saumaton yhteistyö, niin lavalla kuin kulisseissakin. Vaikka esityksen näkemisestä onkin jo pikkuisen vajaa viikko aikaa, huomaan ajattelevani sitä aina välillä ja muistavani jonkin mahtavan jutun. Tämä kanssa saakin taas surra yhtä teatterin ominaispiirrettä, eli sitä, että esityksen näkee (tavallisesti) vain kerran ja siitä jäävät pelkät muistot. Juuriani myöten oli nimittäin sellainen esitys, että todellakin olisin ollut katsomossa uudelleen jos olisin mitenkään ehtinyt. (Mutta vielä ehtii, sillä Juuriani myöten pyörähtää kiertueella huhtikuun alussa, infoa speksin sivuilla.)

Kansallisoopperan Billy Budd sai kunnian olla ensimmäinen ooppera, jonka näin livenä (eka näkemäni ooppera oli Royal Opera Housen huiman hyvä Manon Lescaut-tallenne). Etukäteen odotin tätä innolla, sillä tarina vaikutti tosi kiinnostavalta ja kuvien perusteella esitys näytti hienolta. Ja hienolta se näyttää myös livenä, visuaalisuus on komeaa ja sukellusvenemiljöö tuntuu aidolta ekalle parvellekin saakka. Musiikki on mahtipontista ja mukavaa kuunneltavaa, ja kantaa tarinaa onnistuneesti. Tarinakin on hyvä, hahmot kiinnostavia ja mahdollisuuksia vaikka mihin. Silti Annilese Miskimmonin ohjaus tuntui vähän tasapaksulta, tosin en tiedä johtuuko se siitä, etten tunne oopperaa lajina, vai oliko rytmi oikeasti vähän hidas. Tarinan tarjoamat isot teemat ja tunteet eivät kuitenkaan tulleet minulle tarpeeksi lähelle, siksi esitys tuntui vähän pitkältä. Musikaaleihin tottuneena myös ihmetytti, kun musiikilla ja laululla ei tuntunut olevan melodista yhteyttä, enemmänkin sanat ja musiikin voimakkuus/rytmi/tms tuntuivat olevan yhteydessä. Mutta tämä varmaankin riippuu oopperasta, eiköhän oopperoita ole jos jonkinlaisia. Ja hyvinhän tuo toimi, oikein hyvin. Monia hyviä hetkiä Billy Buddissa kyllä oli, musiikillisesti varsinkin, ja erityisesti Tuomas Miettolan jungmanni ja Matti Turusen Dansker jäivät hahmoista mieleen. Vaikka Billy Budd ei siis ihan lähtenyt, oli tämä kuitenkin onnistunut eka oopperavierailu, vaikuttava teos. Uudelleenkin suuntaan siis oopperakatsomoon.

Kirjat:

Olen siis lukenut/kuunnellut tänä vuonna tähän mennessä 41 kirjaa. Osa on ollut varsin mainioita, osa loistavia, osa taas ei ole ihan vakuuttanut. Tässä suosikkini (ja monesta muusta teoksesta löytyy juttua kirjagramista @ suskilukee):

The Charm Offensive (Alison Cochrun)
Vuoden eka kirja, Alison Cochrunin The Charm Offensive, oli varsin hurmaava ja suloinen, tosi-tv:n deittiohjelman kulisseihin sijoittuva rakkaustarina. Tällä lähtee vuoden 2022 Helmet-lukuhaaste käyntiin (lasken mukaan myös kuunnellut teokset).

Dev on työskennellyt vuosia Ever After-deittiohjelman parissa ja rakentanut toinen toistaan ihanampia rakkaustarinoita kulisseista käsin. Nyt hän on eronnut ja saa ekana työpäivänä kuulla, että onkin vastuussa kauden prinssistä, ei tätä hurmaamaan tulleista naisista. Charlie on kauden prinssi ja etsimässä elämänsä rakkautta. Tai sitten ei. Hän tulee ohjelmaan korjatakseen uransa ja saadakseen palata työnsä pariin, julkisuuskuvaa on siis tarkoitus kiillottaa. Vaikka Charlie ei ole tehnyt mitään väärin. Mutta mitäs kun kipinät sinkoilevat ihan väärään suuntaan, Deviä kohti?

The Charm Offensive oli mainio kuuntelukokemus, Vikas Adam ja Graham Halstead (& Cassandra Campbell) herättävät tarinan henkiin ja eläytyvät hahmojensa fiiliksiin juuri sopivasti. Tarina on tosi kiva, tv-ohjelman kulissit ovat kiinnostava miljöö ja hahmot ovat ihania. Erityisesti Charlie. Tarina olisi ehkä kaivannut pikkuista tiivistystä, mutta nopeasti juoni etenee ja pitää tiukasti otteessaan. Ja onhan tämä nyt ihastuttava, söpö tarina ja pääparin rakkauden syttymistä seuraa innolla. Erityisesti ihmissuhteet ja pienet yksityiskohdat, kuten se, miten Dev oppii auttamaan Charlieta paniikkikohtauksen lähestyessä ja miten Charlie huomaa muutokset Devin mielialoissa, ovat ihan mahtavia. Tässä kirjassa on kyllä osunut kohdalleen niin tarinan alkuasetelma, hahmojen kemiat kuin juonenkäänteetkin. The Charm Offensive on suloinen ja hurmaava, hauska ja nokkela sekä lempeä ja luottavainen teos. Ihana.

Pienen hauen pyydystys (Juhani Karila)
Tämä on toinen näistä suosituista kalakirjoista (:D) jotka olen kuunnellut ja jonka maailmaan sukeltamista syystä tai toisesta viivyttelin, se toinen oli Patrik Svenssonin Ankeriaan testamentti (varsin mainio teos sekin). Karilan Pienen hauen pyydystys on vinkeä ja hauska tarina, kiehtova ja yllättävä ja sisältää vaikka ja mitä. Kaikki myyttiset otukset, kuten peijoonit ja hattarat ja ikisuosikkini Näkki ovat hurmaavia ja sopivat tarinaan täydellisesti. Ihmishahmot ovat myös loistavia, ja teksti etenee niin hyvässä rytmissä, ettei tätä olleenkaan malttaisi keskeyttää.

Karila kirjoittaa niin luonto-, paikka- kuin hahmokuvaustakin taitavalla, näppärällä otteella, ja loihtii olevaksi hienoja näkymiä. Suo ja hauki, sen pyydystys, itikat, kosteus, kesä... kaikki tulee hyvin lähelle, kuin itsekin olisi siellä. Ja Näkki! Näkki on suomalaisesta mytologiasta se tyyppi, johon olen useiten törmännyt kaunokirjallisuudessa, ja tämä ihanan raivostuttava ja fiksu näkin ruumiillistuma on suosikkikuvaukseni tästä myytistä. Pienen hauen pyydystys esittelee useita myyttisiä uusia tuttavuuksia, kuten peijoonin, josta pidin tosi paljon. Suomalainen mytologia on niin hienosti kietoutunut tarinan jokaiseen tasoon, että on ihastuttavaa oppia tuntemaan teoksen maailmaa ja seurata, miten hahmot navigoivat maailmassaan, jossa on niin paljon tuttuja piirteitä mutta sitten kuitenkin tämä toinen taso, jolle lukija ei arkielämässään pääse. Tai no, en koskaan ole käynyt Lapissa, mistäs tiedän vaikka siellä tulisi Näkki tai peijooni vastaan heti kun rajan ylittää.

Ripley - nopea yhteys (Annukka Salama)
Pelimaailmaa, ihmissuhteita, rytmikästä kerrontaa ja vetävä tarina - siitä on Ripley tehty. Rakastin ja rakastan edelleen Annukka Salaman Faunoidit-sarjaa, jonka luin joskus kauan sitten (tarkistin: sellaiset seitsemän vuotta on vierähtänyt) ja odotin suurella innolla Ripleyn maailmaan sukeltamista.

Päähenkilö on Isla, joka on varsin päämäärätietoinen ja fiksu lukiolainen. Hän on netissä pelatessaan tavannut Damienin, jota ei kuitenkaan halua tavata livenä ettei syvä ystävyys mene piloille. Livemaailmassa Islan huomiota vie niin koulu ja tulevaisuus, jota kohti moni kurssi vie, kuin uutena oppilaana lukioon tuleva Anton. Isla joutuu pohtimaan monenlaisia tunteita, kun niin verkossa kuin tosielämässä löytyy vahva yhteys toiseen.

Jestas kun tämä olikin hyvä! Nautin Ripleyn äänikirjana (lukija Anniina Piiparinen) tallitöiden lomassa, ja kylläpä kului aika nopsaan kirjaa kuunnellessa. Välillä nauroin ääneen ja välillä oikein pysähdyin kuuntelemaan mainioita kohtauksia. Fyysinen kirja ehti kirjastoon ja hain sen varauksesta katsellakseni sivuja, ja ihan jo lukujen otsikkokuvien takia oli kiva nähdä tämä myös paperisena. Pidän Ripleyssä oikeastaan kaikesta, sillä se etenee vakuuttavasti ja taidolla kirjoitettuna, tekee ja kertoo juuri ne jutut jotka ovat kiinnostavia ja pitää mielenkiintoa yllä koko ajan, mutta on myös mukavan arkinen ja uskottava. Kieli on sekin sujuvaa. Juoni on hyvin rakennettu ja siihen on löytynyt kivasti käänteitä, joita ei osaa odottaa, ja pelimaailma avautuu riittävästi myös siitä mitään tietämättömälle. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että ei tarvinnut henkeä pidätellä sen suhteen, kuka Damien on, mutta eipä tämä arvoitus taida olla teoksen pointtikaan. Ihmissuhteet sen sijaan pääsevät keskiöön, ja ai että miten ihanasti niitä on kuvattu! Niin Islan ja Antonin ihastumista kuin Islan kaverisuhteitakin, ja varsinkin Islan elämää isän ja pikkusiskon kanssa. Ihan mahtavaa dialogia ja perhe-elämän hetkiä, niin lämpimiä, luottavia ja aitoja. Melkeinpä parasta koko teoksessa.

Meikä siis ihastui täysillä, erittäin mainio teos. Onnistuneet teemat, kiinnostavat hahmot ja näppärästi kirjoitettu, kyllä on helppo upota tarinaan.

Ulos kopista (Janne Puhakka, Risto Pakarinen)
Jääkiekko. Siinä laji, josta jokaisella - niin intohimoisella fanilla kuin tällaisella 'en koskaan ole katsonut kokonaista peliä'-tyypillä kuten minulla - lienee jokin ajatus, kokemus tai mielipide. Näitä ajatuksia avartamaan tai herättämään sopii vuoden alussa ilmestynyt Ulos kopista.

Janne Puhakka on entinen jääkiekkoilija ja ensimmäinen suomalainen SM-liigapelaaja, joka on kertonut homoudestaan julkisesti. Ulos kopista on paitsi hänen tarinansa, myös syvempi katsaus jääkiekon (ja vähän myös muun urheilun) maailmaan, rakenteisiin ja vähemmistöjen asemaan urheilussa.

Kirjaan on haastateltu niin läheisiä, pelaajia, valmentajia, agentteja, tuomareita kuin asiantuntijoitakin. Heidän osuutensa ovat tasapainossa, ne ovat mielenkiintoisia, ajatuksia herättäviä, koskettavia ja yllättäviäkin. Teoksessa on useampia näkökulmia niin jääkiekkoon kuin laajemminkin elämään, ja se tarjoaa onnistuneen katsauksen siihen, millaisia rakenteita huippu-urheilussa on, millaista jääkiekkoilijan arki on, millaista on olla oma itsensä, millaista on piilotella sitä kuka on, millaisia asioita urheilu vaatii mutta myös antaa.

Erityisesti pidin Jannen osuuksista sekä Pelikaverit-, Naisleijonat- ja Asiantuntijat-luvuista. Kirja on kiinnostava ja monipuolisempi kuin odotin, joka on ehdottomasti iso plussa. En tiedä jääkiekkomaailmasta oikein mitään, mutta teos toimii silti varsin hyvin. Osa teoksen jutuista tuki sitä mielikuvaa, joka minulle on jääkiekosta syntynyt, osa taas yllätti ja osa sai korjaamaan joitain ajatuksia. Lukukokemus oli oikein hyvä, tämä on tärkeä kirja ja onnistuneesti rakennettu, mukana on monia hyviä näkökulmia ja puheenvuoroja. Suosittelen!

Maailmantyttäret (Siiri Enoranta)
Jos jonkun kirjailijan uutta teosta odotan aina yhtä innolla, on hän Siiri Enoranta. Uusimmassa ya-romaanissaan Enoranta vie utopiaan, viiden tytön ystävyyteen ja mysteeriä ratkaisemaan.

En ole koskaan ennen tainnut lukea utopiaa, dystopioita sitten senkin edestä. Virkistävää, eikä mitään pelkkää pumpulia, iloa ja valoa kuten jostain syystä pelkäsin, vaan monitasoista, koskettavaa ja kiehtovaa. Maailmankoti ja saarivaltio on rakennettu yksityiskohtaisesti, ja teoksen maailma on mielenkiintoinen. Utopiallakin voi olla ja usein kai onkin synkkä menneisyys, niin tässäkin. Se tuo tarinaan syvyyttä ja antaa toivoa - pahan jälkeen tulee hyvää.

Päähenkilöt Ritva, Zerinda, Joselina, Kaia ja Lise-Lotte ovat kaikki erilaisia, mahtavia tyyppejä, yllättäen tykkäsin heistä kaikista tosi paljon. Yleensä minulla on yksi selvä suosikki ja muut roikkuvat mukana, mutta nyt en voinut valita ketään toisen yli eikä onneksi tarvitsekaan. Jokaisella tytöllä on oma onnistunut tarinalinja ja sen lisäksi heidän ystävystymisensä ja yhteinen seikkailunsa on kauniisti, aidosti kuvattu.

Maailmantyttäret on villi, viisas ja vaivattomasti etenevä teos täynnä hienoja yksityiskohtia. Rakastin maailmanrakennusta ja olisin voinut viipyillä Maailmankodin eri kolkissa vaikka kuinka pitkään. Samoin olisin voinut viettää aikaa tyttöviisikon kanssa matkalla vielä pidempäänkin. Tarina soljuu tasapainoisesti, se onnistuu yllättämään, ilahduttamaan, naurattamaan ja lämmittämään.

Kuuntelin teoksen äänikirjana, ja lukija Laura Eklund Nhaga ansaitsee lämpimät kehut tarinan ja hahmojen eloon herättämisestä. Yleensä kaipaan eri näkökulma/kertojahahmoille omia lukijoita, mutta Eklund Nhaga tuo jokaiselle tyypille omat piirteensä ja kokonaisuus toimii tosi hyvin. Tätä oli ilo kuunnella.

Before We Disappear (Shaun David Hutchinson)
Ei montaa minuuttia kestänyt, että rakastuin tähän teokseen täysin. Seattleen, Alaska-Yukon-Pacific World's Fair Expositioniin eli maailmannäyttelyyn vuonna 1909 sijoittuvassa tarinassa taikurin apulainen Jack ja maagisten kykyjensä takia rosvon elämään pakotettu Wilhelm tapaavat, ihastuvat, ja alkavat suunnitella, miten saada Wilhelm vapaaksi elämästä, johon hänet on vangittu.

Tykkäsin tässä aikalailla kaikesta aina luontevasti kahden kertojan näkökulmaan jaetusta tarinasta maailmannäyttelyn maisemien kuvaukseen, tarinan yleisiin fiiliksiin ja teemoihin sekä taikatemppuihin, joita tarinassa tehtiin usein ja aina vaikuttavasti. Molemmat päähenkilöt ovat ihania, varsinkin vangittuna lähes koko elämänsä elänyt Wilhelm, joka vielä kaiken trauman, pelottelun, uhkailun ja pahan jälkeen uskaltaa luottaa, ystävystyä ja rakastua. Nyyh miten ihanaa. Ja Jack, mahtava, fiksu, hurmaava ja hyvä. Kahden pojan tarina kietoutuu sujuvasti yhteen, ja kasvaa tarinan edetessä luontevasti. Erityisesti kaikki Jackin ja Wilhelmin kahdenkeskiset hetket ovat mainioita, ja teoksen dialogi on erinomaista.

Pidin teoksen juonesta paljon, se on viimeistä yksityiskohtaa myöten hiottu ja harkittu, ja käänteitäkin riittää. Hahmojen taustatarinat on rakennettu tosi hyvin, ja kokonaisuus on jotenkin todella taitavasti kasattu. Tarina on vahva ja maailmanrakennus onnistunutta, ja hahmotkin on heitetty maailmaan juuri kuten kuuluukin, oikeine piirteineen ja ihmissuhteineen. Rakastin tätä kirjaa, ja hahmot pääsevät suosikki-fiktiivisten tyyppieni listalle.

kuva © Susanna Salmi

Muuta

Muuten vuosi on lähtenyt käyntiin kanditutkielmaa kirjoittaessa ja viimeisiä yliopiston kursseja suorittaessa, enää pari kuukautta ja olen kandidaatti. Hui! Ensimmäiset kolme yliopistovuotta ovat olleet hauskoja, opiskelu on niiiin kivaa ja on vaikea uskoa, että on jo aika tehdä ensimmäinen tutkielma ja valmistua. Odotan kuitenkin innolla maisteriopintoja, ja sitä, että saan vihdoin tungettua opintosuunnitelmaan myös pari kurssia ranskaa. Olen sitä tässä jo opiskellutkin kännykkäsovelluksella, mutta onhan se erilaista päästä testaamaan kielitaitoa ihmisten kanssa ja oppia "kunnolla". Ja vaikka kandin kirjoittaminen on ollut vähän rasittavaa, sillä se on niin paljon tylsempää ja puuduttavampaa kuin luova kirjoittaminen (tai blogin kirjoittaminen), odotan innolla myös gradun aloittamista. Muutamia aiheita pyörii jo mielessä... Mutta siihen on vielä yli vuosi aikaa, nyt on vielä aika muistella ekoja yliopistovuosia ja iloita siitä, että valmistun pian.

Helmikuussa oli tuttuun tapaan Salpausselän kisojen aika, ja olin tapahtumassa jo seitsemättä kertaa vapaaehtoisena. Urheilujuhlan tuntua ja iloista fiilistä oli tarjolla, ja oli mahtavaa olla taas katsomossa vuoden tauon jälkeen. Hienoja urheilusuorituksia, aurinkoinen ilma ja innokasta kannustusta, siitä oli viikonloppu tehty. Ja pääsin myös toteuttamaan pitkäaikaisen unelmani ja hyppäämään helikopterin kyytiin, kun sellainen oli mahdollista. Hieno kokemus katsella talvista, auringonvalossa kylpevää Lahtea yläilmoista käsin. Helmikuun alussa kävin myös elämäni ensimmäistä kertaa laskettelemassa, ja sepäs olikin hauskaa! Enkä edes kaatunut kertaakaan, vaikka uskaltauduin vähän isompiinkin rinteisiin. Lumisen talven ansiosta hiihtoladuille on suunnattu useaan otteeseen, ja suosikkivuodenaikani onkin pistänyt parastaan. Rakastan lunta ja pakkasta, ja molempia on vuoden alku tarjonnut runsaasti.

Juuri alkanut huhtikuu tulee tarjoamaan ainakin muutaman teatterikäynnin, valtavasti odottamani Heartstopper-tv-sarjan, lähes yhtä paljon odottamani Tytöt tytöt tytöt-elokuvan ja monia kirjoja, kirjastopino huojuu jo niin korkeana että sitä täytyy alkaa äkkiä purkamaan. Kandi pitää kirjoittaa valmiiksi, ja kevään merkkejä pääsee pian etsimään, vaikka lunta ja pakkasta vielä riittääkin.

Siinä kaikki tällä erää, palataan osavuosikatsauksiin muutaman kuukauden päästä. Sitä ennen luvassa on tuttuun tapaan postauksia teatterista, yritän kovasti kirjoittaa myös jonkinlaisia kirjapostauksia.

Silkkomaahan kadonneet (Joonas Riekkola)

 

Ilves on asustellut yksinään siitä saakka, kun hänen vanhempansa lähtivät vaaralliseen Silkkomaahan ja jäivät sille tielle. Kun hän törmää metsässä salaperäiseen muukalaiseen nimeltä Aino, Ilves päättää auttaa takaa-ajettua tyttöä ja suunnata tämän kanssa Silkkomaahan. Mukaan lähtee Ilveksen ystävä Västäräkki, ja edessään kolmikolla on riskialtis matka tuntemattomaan.

Olen kuullut tästä niin paljon kehuja, että olihan se itsekin suunnattava Ilveksen, Västäräkin ja Ainon seurassa seikkailulle. Kuuntelin Silkkomaahan kadonneet äänikirjana (lukija Ilkka Hautala) ja tämä vetäisi mukaansa niin vauhdilla, että kuuntelemista ei meinannut malttaa lopettaa. Tarina on vauhdikas, vetävä ja jännittävä, ja juonen konfliktit rakentuvat sujuvasti. Alkuasetelma iskee minuun vahvasti, samoin se, millainen Ilves on teoksen alussa. Katkera ja kiukkuinen poika, joka on menettänyt vanhempansa ja syyttää siitä vähän kaikkia. Ai että, kyllä kelpaa minulle. Löytyy teoksesta muitakin tasoja kuin surullisen pojan kapinointia, ja paljon löytyykin. Pääosassa on ystävyys, luottamus ja rohkeus, mutta osansa saa myös vauhti ja vaaralliset tilanteet, jotka on kirjoitettu näppärällä otteella. Ei paljoa ehdi henkeä vetää kun tässä on takaa-ajoja, rosvoja, myrkkyjä, hirviöitä ja ties mitä, ja kaikki tietenkin uhkaa Ilvestä ja kumppaneita.

Silkkomaahan kadonneet sijoittuu maailmaan, jossa ympäristökatastrofi on tuhonnut paikkoja ja maailma ei ole enää yhtään samanlainen kuin nyt. Maailma ei, mutta ihmiset ovat, näin tuntuu ainakin muutama teoksen hahmo ajattelevan. Riekkola rakentaa maailman sujuvasti, erityisesti sen pelottavat ja hämmästyttävät ominaisuudet. Ympäristötuhon jälkeisen maailman muuttamat eläimet ja ympäristö ovat karuja, ja niiden kuvaus on eläväistä. Tarinassa on paljon kiehtovia tapahtumapaikkoja, kuten koko Silkkomaa, sekä salaperäinen tila täynnä tekniikkaa ja laitteita. Salaperäisyyttä riittää myös hahmoissa, joita on mukana monenlaisia.

Päähenkilö Ilves on siis ihana, kukapa ei pitäisi kiukkuisesta ja ikävissään olevasta nuorukaisesta, joka tahtoo selvittää elämäänsä suuresti vaikuttaneen tapahtuman. Ilves on rohkea ja fiksun oloinen tyyppi, jolla tosin on vaikeuksia pyytää apua. Hän saa tarinan aikana uutisia, iloisia ja surullisia, ja joutuu käymään läpi kaikenlaista. Teos ei anna asioiden käsittelylle ihan kauheasti tilaa, mutta sopivasti kuitenkin, Ilveksen tunteet saavat huomiota ja se onkin minusta tärkeää. Västäräkki on mahtava tyyppi, hyvä ystävä (ehkä enemmänkin) ja kekseliäs, viisas tyttö, josta Ilves saa olla kiitollinen. Västäräkki on ehdottomasti suosikkityyppini tästä porukasta. Salaperäinen Aino, jonka täytyy ladata itseään ja joka ampuu silmistään säteitä, on myös mainio hahmo. Aino on kiinnostava kuvaus siitä, millaisia ihmisiä tulevaisuudessa saattaisi olla, millaista tekniikkaa ja millaisia mahdollisuuksia. Lisäksi hän on vahva persoona, inhimillinen vaikka onkin jossain määrin rakennettu. Ilveksen mummo ja Västäräkin isä Pääsky ovat kiinnostavia hahmoja, heistä olisin halunnut tietää vähän lisää.

Pidin myös eri heimojen/porukoiden kuvauksesta, susilaiset ja rosvot ovat sopivan pelottavia ja ahdistavia, mutta osa hiestä väläyttää myös sellaista puolta, jonka perusteella he eivät ole pelkkiä pahiksia. Silkkomaahan kadonneissa on monesti synkkää menoa, kuten tappamista tai ainakin sen suunnittelua, ja milenkiintoista moraalista pohdintaakin on teoksesta luettavissa. Vaikka tarina on tiivis ja etenee vauhdilla, rivien välistä pystyy aistimaan paljon sellaisia tasoja, joita ei ehkä heti huomaa. Sanoisin että siellä ne kuitenkin ovat, tai sitten ylitulkitsen teoksen teemoja ja hahmoja. Hyviä teemoja tässä kuitenkin on ihan suoraan tekstin tasolla, ystävyys on aina kiinnostavaa käsiteltävää ja menetys, ikävä ja vastauksien etsiminen/tarvitseminen ovat nekin hedelmällistä aiheita. Ja Riekkola käsittelee näitä oikein hyvin, teoksessa on monia yksityiskohtia ja ratkaisuja joista pidin kovasti.

Silkkomaahan kadonneet on kaikkien kuulemieni kehujen arvoinen, teos on hurja, vauhdikas, jännittävä ja intensiivinen tarina ystävydestä, vastauksista ja urheudesta. Tätä oli hauska kuunnella, viihdyin tarinan parissa tosi hyvin ja erityisesti kivat hahmot ansaitsevat kiitosta. Toimiva kokonaisuus, tahti on reipas ja juoni pitää tiukasti otteessaan, ei ehdi hetkeksikään kyllästyä.

Myrrys (Anniina Mikama)

 

kuva © Susanna Salmi

Orpopoika Niilo elää Kivihalmeen talossa, jonne hänet on otettu kasvattilapseksi. Olot ovat kovat, isäntä Juhanilta ei ole lämpöä odotettavissa eikä emäntä Hellikiltä riitä lempeyttä kuin omille lapsilleen. Eräänä päivänä talon poikaa Akselia puree karhu, ja tietäjä Martin kutsutaan apuun. Kun hän lähtee Kivihalmeesta, tietäjän pyynnöstä mukaan sysätään myös vastahakoinen Niilo. Niiloa pelottaa tietäjän synkkyys, ne tarinat, joita hän on miehestä kuullut, mutta vähitellen pojalle selviää, ettei kaikkea kuulemaansa kannata uskoa. Tarina sijoittuu 1800-luvun Suomeen ja historiaan sekoittuu hitunen maagisuutta.

Anniina Mikaman Taikuri ja taskuvaras-trilogia oli ihastuttava matka kiehtovien hahmojen ja tapahtumien parissa, joten Myrrys (WSOY, 2021) sai kantaakseen paljon odotuksia. Alkuasetelmat ainakin olivat kunnossa, orpo nuori, kurjat olot ja matka tuntemattomaan nimittäin kuulosti erittäinkin hyvältä lähtökohdalta. Innolla lähdin siis Niilon matkaan, ja sen varrelle mahtui niin seikkailua, kasvua, rohkeutta kuin ystävyyttäkin. Mikama kirjoittaa hyvässä rytmissä etenevää tekstiä, jossa on muinaisuuden tuntu ja hienosti rakennettu, kiireetön tunnelma. Luonto on vahvasti läsnä kaikessa, mitä romaanissa tapahtuu, metsä ja eläimet ovat tärkeässä asemassa ja ihminen ja luonto tasapainossa. Suomalainen muinaisusko ja myytit sekä loitsut ovat kiehtovia, Mikama on itse laatinut kirjan loitsut ja niissä on sopivasti voimaa ja mystiikkaa. Historiallinen maisema on uskottava, ja miljöökuvauksesta tykkään kovasti. Erityisesti metsän ja luonnon kuvaus on voimakasta, ja Martinin mökki nousee mielessä tarkaksi kuvaksi. Vähän ennen Myrryksen lukemista kuuntelin Meri Luttisen Myrskynsilmän (WSOY, 2020), jossa liikutaan myös historiallisessa Suomessa ja tietäjäntaitojen parissa nuoren Kainu-tytön seurassa. Samaa henkeä molemmissa teoksissa, myyttisyyttä ja maagisuutta. Jos pitää Myrryksestä, luulisin, että myös Myrskynsilmä iskee.

Pidin Myrryksen hahmoista tosi paljon, erityisesti päähenkilö Niilosta sekä Martinista. Myös Kivihalmeen Akseli on kiva hahmo. Mikama kirjoittaa hahmoistaan monitasoisia ihmisiä, joiden tarinaa on mielenkiintoista seurata. Niilon kasvutarina on jännittävä, kaunis ja siinä riittää sekä onnea että vastoinkäymisiä. Hän on romaanin alussa arka ja varovainen, vaikkakin sisimmässään vahva ja oikeudenmukainen. Niilo on tottunut varomaan virheitä, hän ei tahdo ärsyttää ketään jottei kärsisi. On hienoa lukea, miten Mikama antaa Niilolle itsevarmuutta ja rohkeutta tarinan edetessä, Niilo ei silmänräpäyksessä voita vanhoja pelkojaan ja epävarmuuksiaan, vaan poika tajuaa vähitellen, että hänessä on voimaa, ja että hänellä on oikeus tulla kohdelluksi hyvin. Hänellä on arvoa, ja hän saa puolustaa itseään, sanoa mielipiteensä ja toimia, kuten parhaaksi näkee. Niilo on kekseliäs ja oikeamielinen, hänessä on selviytyjäluonnetta ja Niilo teki vaikutuksen, hänellä on tosi hyvä tarinankaari. Tietäjä Martin on kiinnostava hahmo, hänellä on synkkä menneisyytensä ja tottumuksensa elämään ilman muiden ihmisten jatkuvaa seuraa, mutta ensisilmäyksen jälkeen tietäjä paljastuu mukavaksi, ystävälliseksi ja viisaaksi hahmoksi. Pidin siitä, että vaikka Martin on tässä sellainen "johdattaja" eli hahmo, joka opettaa Niilolle kaikenlaista, hän ei ole mikään täydellinen ja virheetön, vaan on tehnyt vääryyksiä. Kivihalmeen Akseli edustaa sitä hahmotyyppiä, joka alussa nauttii paremmasta asemastaan (Niiloon verrattuna) eikä uhraa ajatuksia sille, ettei välttämättä ole kovin mukava tyyppi. Mutta kun karhu puree ja Akselille iskee vaikeammat ajat, paljastuu ensinnäkin se, ettei hän ole niin itsevarma kuin luulisi, sekä se, että hän kyllä tajuaa olleensa vähän inhottava. Akseli parantaakin tapojaan, ja hänen kasvunsa on mukavasti kuvattu. Kiertelevä kauppias Mirjami on mainio hahmo myös, hän saapuu tarinassa sopivaan kohtaan tarjoamaan uutta näkökulmaa Martiniin.

Tarina on lumoava ja jännittävä, upea matka läpi Niilon kasvutarinan ja suomalaisen luonnon. Teksti etenee vakaasti, tahti on verkkainen mutta ei mitenkään liian hidas. Rauhallinen fiilis sopii juuri tähän tarinaan, ja on jopa yllättävää, miten hyvin jännitys ja vauhdikkaammat tapahtuvat ovat tasapainossa sen kanssa, millainen kerronnan rytmi on. Vaikka teokseen mahtuu karhuhyökkäyksiä, matkoja varjojen maille ja loitsimista metsän väkeä vastaan sekä ilkeiden ihmisten kieroiluja, ei tunnelma silti mene vauhdikkaaksi tai hätäiseksi, vaan tietty tasaisuus säilyy koko ajan. Jotenkin raikasta lukea teosta, jossa kyllä sattuu ja tapahtuu, mutta joka ei lähde näissä kohdissa mässäilemään jännityksellä ja vimmalla, vaan pysyy kerrontatyylissä yhtenäisenä, oli menossa sitten rento kävely seesteisen metsän läpi tai kiihkeä käsirysy. Myrrystä on miellyttävää lukea, osaksi sen takia, että pidin tarinasta todella paljon, ja osaksi sen takia, että Mikama on löytänyt tekstiinsä juuri sellaisen tyylin ja yksityiskohtia, jotka tekevät siitä historiallista mutta viihdyttävää ja sujuvaa luettavaa. Sanavalinnat ja kerronnan tapa ovat erinomaisia, teos vie näppärästi 1800-luvun fiilikseen eikä teoksen maailmassa ole sellaisia epämääräisyyksiä, jotka rikkoisivat ajankuvan uskottavuutta. Tarina kulkee vaivattomasti, mutta loppu tuntuu vähän liian idylliseltä. Tokihan ennen viimeisiä lukuja on vastoinkäymisiä ollut riittämiin, mutta kaikki selviää hieman äkkinäisesti. Ihmiset ymmärtävät virheensä, oikeus toteutuu ja tulevaisuus on valoisa, eikä mikään enää murra tätä oikeudenmukaista kuvaa. Onnellinen loppu oli odotettavissa, sillä Myrrys on vaikeuksien kautta voittoon tarina, ja toki lopussa painaa monta menetystä, eli onnea varjostaa suru ja kaikki tapahtunut paha. En tiedä, miten lopusta olisi voinut rakentaa astetta vähemmän herttaisen ja suloisen, enkä tiedä, olisiko se edes tarpeen, mutta jäin kaipaamaan siihen jotakin pikkuisen erilaista ratkaisua. Mutta onhan se nyt ihanaa, että Niilolle koittaa valoisampi aika! Ja onhan tämä koko romaani ihana, varsin hurmaava ja lämmin teos.