Ronja Ryövärintytär @ Järvenpään teatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Järvenpään teatteri!

kuvat © Olli Tamminen

Ronja Ryövärintytär sai ensi-iltansa 11.10.

Ronja (Lotta Enroth) asuu isänsä Matiaksen (Vesa Kotaviita) ja äitinsä Loviisan (Sanna Erdoğan) kanssa Matiaksenlinnassa. Matias on metsien kauhistuttavin ryöväripäällikkö ja ryövärijoukkonsa kanssa elelee ilmeisenkin onnistuneesti ryöväämisellä. Ronjan syntymäyönä salama iski linnaan ja jakoi sen kahtia, ja nyt toiselle puolelle, Helvetinkuilun rikkoman Matiaksenlinnan pohjoiseen puoleen, muuttaa Borka (Markus Peltola) joukkoineen. Sitähän Matias ryöväreineen ei voi sallia, ja hän aikoo ensi tilassa häätää tunkeilijat. Asiat mutkistuvat, kun Ronja tutustuu Borkan poikaan Birkiin (Severi Joukainen). Lapset alkavat siskoksi ja veljeksi, eivätkä anna isiensä välillä vallitsevan vihan murtaa lujaksi rakentunutta ystävyyttä. Ronjan ja Birkin läheisyys ei tietenkään säily salaisuutena kovinkaan pitkään, ja siitä alkaa seikkailu ja jännittävät hetket, kunnes selviää, kuinka ystävysten käy ja miten Matias ja Borka joukkoineen ratkaisevat vanhat riitansa.

Kylläpä tämä oli ihastuttavan energinen, vallaton ja hieno! Olen ehkä joskus kuullut tai lukenut Ronja Ryövärintytär-sadun, mutta en muista siitä kyllä mitään. Perusasetelmahan on aika tuttu, eli on kaksi kilpailevaa joukkiota ja sitten vastakkaisten puolten lapset, jotka ystävystyvät ja heidän läheisyytensä kautta on joukkojenkin tehtävä uudenlaisia päätöksiä, sopu tai muu ratkaisu. Romeo ja Julia tietysti tästä kuviosta nousee mieleen, ja Pyramos ja Thisbe, joka Romeon ja Julian taustalla vaikuttaa. Sitten on toki West Side Story, ja varmasti muitakin samoista lähtökohdista varioituja tarinoita. Toki ne ovat huomattavasti synkempiä kuin tämä Ronjan tarina, mutta näin yleistetysti. Joten siksi, tai sitten sen takia, että ehkä muistan ryövärintyttären sadusta kuitenkin jotain, oli tämä hieman ennalta-arvattava, mutta se ei yhtään haitannut. Esitys on rakennettu tosi hyvin, se on sujuva, pitää otteessaan ja kertoo tarinan jännittävällä, ihastuttavalla tavalla, ja mukaan mahtuu myös yllättäviä hetkiä. Aika kului nopeasti ja tarinaa oli ihana seurata, mukavan reipas ja kapinahenkinen satu, jossa riittää erinomaisia, hauskoja ja kiinnostavia hahmoja ja kiehtovia seikkailuja.

Ronja Ryövärintytär on siis Astrid Lindgrenin satu, jonka pohjalta on tehty elokuva ja monta näyttämösovitusta, ja kyllä tätä tarinaa kannattaakin esittää. Järvenpään teatterin Ronja Ryövärintytär on laadukkaasti tehtyä lastenteatteria, joka pitää kyllä otteessaan tällaisen lapsuuden ohittaneenkin nuoren. Hyvin tuntuivat nauru ja jännitys leijuvan katsomossa noin yleisestikin, niin lasten kuin aikuistenkin kasvoilla. Josta päästäänkin siihen, että vaikka tässä on suositusikäraja 6 vuotta, niin aika jännittäviäkin kohtia tässä on, eli hiukkasen saattaa lapsia (miksei aikuisiakin) pelottaa muutamassa kohtauksessa. Toki kokonaisuutena tässä ei paha voita ja ystävyys, rohkeus ja oikeudenmukaiset valinnat nousevat suurimmiksi teemoiksi, eli vaikka jänniä hetkiä on, on iloisia ja hauskoja hetkiä paljon enemmän. Aika paljon tässä lastenesitykseksi kiroiltiin, mutta luulenpa, että teatteri tuskin on se ensimmäinen paikka, jossa lapset kirosanoja kuulevat. Ja koska se niin selvästi kuuluu tähän rosvojoukon kielenkäyttöön, ei kiroilu edes häirinnyt, se tuntui ihan luontevalta ja sopi esitykseen.

Essi Kailan ohjaus tarttuu hienosti esityksen teemoihin ja tuo ne lavalle sujuvasti, sekä henkilöohjaus että kokonaisuuden rakentaminen on onnistunut mainiosti. Esityksen rytmi on oikein hyvä, juoni etenee turhia hidastelematta tai kiihdyttelemättä, kohtaukset saavat tarvitsemansa ajan ja näin niiden teho saavutetaan parhaiten, jokaisen vuorosanan, liikkeen, ilmeen ja eleen merkitys tulee selväksi, kun yleisö saa aikaa reagoida siihen. Reija Stenius on tehnyt skenografian, ja visuaalisuus levittäytyy koko tilaan, kattoonkin, ja luo metsämaiseman, Helvetinkuilun, ryöväreiden kodin ja kaikki muut maisemat toimivasti. Samoin puvustus sopii näihin maisemiin, ja hahmot näyttävät hyviltä. Männiäiset, syöjättäret ja muut pelottavat otukset ovat sopivan kauhistuttavia, ja ei-niin-pelottavat, oikeastaan aika hulvattomat kakkiais-nuket (Mira Laineen johdolla valmistettu) ovat mahtavia. Kakkiaiset saavat yleisöstä esiin paljon naurunpurskahduksia ja iloa, ja nukettajat tekevät hyvää työtä. Veera Kotila ja työryhmä vastaavat maskeerauksesta, joka sopii ryöväreiden ilmeeseen ja sadunomaiseen tunnelmaan mainiosti.

Ronjan roolissa nähtävän Lotta Enrothin näin keväällä Järvenpään teatterin nuorten Vähän niinku benjihyppy-esityksessä, ja nyt sitten uudelleen tässä. Enroth on hurmaava Ronja, jolla on vahvat mielipiteet ja oikeudentajua, sekä temperamenttinen ja kapinallinen, mutta ystävällinen ja ymmärtäväinen luonne. Ronjan kasvutarinahan tämä juttu on, ja Enroth tuo Ronjan tarinan lavalle taitavasti. Ronjalla on rohkeutta toimia niin kuin parhaaksi näkee, mutta hän on silti myös lapsi, jolle monia asia on uusi ja ihmeellinen. Enroth näyttelee Ronjan roolin tarkasti ja tekee luontevaa työtä alusta loppuun. Severi Joukaisen Birk on ihastuttava, sopivan ilkikurinen mutta samalla huomaavainen ja hyväntahtoinen poika, joka ei tunnu välittävän siitä, että Ronja on aluksi vastahakoinen tutustumaan ja puolustaa sitä, mihin on tottunut. Joukainen tekee tasapainoisen roolityön ja lukee hienosti sen, miten Birk reagoi tilanteisiin ja tapahtumiin. Pidin erityisesti siitä, miten Helvetinkuilulla Ronjaa ärsyttäessään Birk meinaa pudota, ja Joukainen vaihtaa sujuvasti leikkisän kiusoittelun pelkoon ja pelästykseen, sekä siitä, kuinka Birk on varautuneen oloinen Ronjan vanhempien lähellä. Ja mainiosti Joukainen tuo koko ajan lavalle kaiken sen, mitä Birk ajattelee tai tuntee, ja pojan luonne näyttäytyy yleisölle selkeästi. Enroth ja Joukainen pelaavat erinomaisesti yhteen ja Ronjan ja Birkin kohtaukset ovatkin esityksen parasta antia, tosi hienoja hetkiä lavalla, mahtavaa seurata, kuinka näiden kahden ystävyys lähtee kasvamaan ja pian he ovat jo sisko ja veli, ja ansainneet toistensa luottamuksen.

Sanna Erdoğan tekee sujuvaa työtä Loviisana, Ronjan äitinä. Hän on sopivan päättäväinen pitääkseen ryövärijoukon kurissa, ja osaa suhtautua sekä miehensä, tyttärensä että ryöväreiden tekemisiin tarpeeksi lempeäksi ja tiukasti. Sekä Loviisan ja Ronjan että Loviisan ja Matiaksen välinen suhde tulee hienosti esiin ja Erdoğan onnistuu roolissaan oikein hyvin. Vesa Kotaviita Matiaksena on leppoisan oloinen ryöväripäällikkö, joka tietää olevansa metsien ja mantujen valtias eikä turhaan stressaa asemansa puolesta. Sitten kuvaan astuu Borka ja hänen joukkonsa, Ronjan ja Birkin ystävyys ja erimielisyydet Loviisan kanssa, ja Matiaksen täytyy alkaa miettimään, miten hän aikoo tilanteet ja asiat ratkaista. Kotaviita tekee sujuvan roolin ja hänellä on lavalla paljon mainioita hetkiä. Leena Laaksonen Kalju-Pietuna on hyvä hahmo, ja tärkeä tarinan kannalta. Ryövärijoukon vanhin on selvästi myös viisas, ja hän opettaakin huomaamattaan tai tarkoituksella sekä Ronjalle että muille tärkeitä asioita. Auli Aarniokosken Pikku-Plootusta pidin myös, samoin muiden ryövärijoukon esittäjien luomista hahmoista. Koko porukalta taitavaa ja luontevaa tekemistä, muutamalla tyypillä on useampikin hahmo ja he suoriutuvat hahmonvaihdoista näppärästi, ja jokaiselle hahmolle on hienosti löytynyt oma, selkeästi erottuva persoona. Myös yhteistyö sujuu, esiintyjäporukan käsissä tarina rynnistää lavalle erinomaisella tavalla.

Mitäs vielä... Paljon tosi hyviä kohtauksia, mainitaan niistä nyt se hetki, kun ryövärijoukkiot ensimmäisen kerran kohtaavat toisensa Helvetinkuilulla, ja myös se hetki, kun Birk on Matiaksen vankina ja Borkan joukko tulee vaatimaan omaansa takaisin, Helvetinkuilun äärellä tämäkin tapahtuu. Kun Matias raahaa Birkin vankinaan kotiinsa, jännitys on käsinkosketeltavaa, ja katsomossa ollaan hipihiljaa. Ja upeasti moni kohtaus saa katsomosta aikaan monenlaisia reaktioita, niin kuplivaa naurua kuin jännityksen tunteita, iloa, ihmetystä ja innostustakin. Kakkiaiset varsinkin riemastuttavat koko yleisöä, ja niiden koreografia jäi kyllä mieleen. Samoin muu Tuulia Hongiston ja työryhmän loihtima koreografia sopii esitykseen onnistuneesti. Pidin myös Ronjan ja Birkin ystävyyden syntymisen seuraamisesta ja heidän välisistään kohtauksista, se virran kuohuissa syöjättäriä pakoon uiminen on hienosti toteutettu. Ja ihania rauhallisen ihmettelyn ja ihastelun hetkiä metsässä riittää moneen otteeseen, niistä tykkäsin kovasti. Hämmästyin vähän sitä, kuinka nopeasti Ronja ja Birk hyppäsivät takaisin isiensä puolelle näiden koetellessa voimiaan, mutta sitten muistin, että he ovat kuitenkin lapsia ja aika luonnollisesti toki lojaaleja perheilleen. Pian kaksikko olikin taas toistensa tukena, ja aika onnistuneella tavalla hahmojen väliset suhteet tässä kuvataan, ei mitään turhan ihanaa ja leppoisaa eloa vaan vaikeuksia ja niiden voittamista, ja oppimista niin itsestään kuin toisista.

Olen viime vuosina nähnyt muutamia lastenteatteriesityksiä, ja viihtynyt niissä poikkeuksetta, tämäkin teatterin alalaji sopii ilmeisesti minun makuuni. Toki taidolla tehty ja ajatuksia herättävä, hyviä teemoja ja hahmoja sisältävä esitys, jossa on onnistunut tarina, ihastuttaa, oli se sitten lapsille tai aikuisille suunnattu. Olen tosin joskus jo todennut, että toki lapset voivat tykätä aikuisten esityksistä ja aikuiset lasten, eikä näitä nyt tarvitse sen enempää mennä luokittelemaan (toki teemojen ja aiheiden mukaan katsomoon, eli ei lapsille sentään mitään oikeasti aikuisten juttuja). Mutta siis, ei saisi antaa sen vaikuttaa katsomispäätökseen, jos esitystä markkinoidaan lastenesityksenä tai koko perheen juttuna, se voi silti olla sisällöllinen ja hyvä, vaikka ei olisikaan kolmen tunnin synkkä draama. Muistutuksena itselleni siis lähinnä, tämänkin haluaisin ehdottomasti nähdä uudelleen enkä hetkeäkään miettinyt katsomossa, että no joo, kyllä huomaa että tämä on lapsille tehty. Ei huomaa, ei yhtään, vaan tätä on tosi kiva katsoa ja tarinassa riittää tasoja ja ajateltavaa, eikä tässä ole mitään liian kevyttä tai lapsellista, vaan kaikki on tehty hyvin. Niin pitääkin, totta kai lastenteatterinkin pitää olla huolellisesti ja tarkasti tehtyä, ja tämä todellakin on.

Tykkäsin tästä siis tosi paljon! Ihastuttavaa, vallatonta, vauhdikasta ja hauskaa, ja tarina sisältää myös tärkeitä juttuja ystävyydestä ja muiden ymmärtämisestä, ja monesta muustakin elämään liittyvästä asiasta. Visuaalisuus henkii kunnon ryövärimeininkiä, kakkiaiset ovat mainioita, hevonen myös, ja kokonaisuutena esitys on vallan mahtava. Lämmin suositus tälle, kyllä kannattaa suunnata ryövärilinnan uumeniin ja kiehtoviin metsämaisemiin, tämä jättää varmasti hyvälle fiilikselle ja valloittaa.