Lady M! @ Musiikkiteatteri Kapsäkki

kuvat © Kristiina Männikkö

Näin Lady M!-esityksen 31.8.

Noidat (Ville Seivo, Kaisa Niemi ja Teemu Tainio) ennustavat Macbethille (Joonas Orrain) suurta kuninkuutta. Jos tuollaisen ennustuksen saa, eikö silloin tee kaikkensa, että se toteutuu? Hyvähän kohtaloa on myös vähän avittaa, niin ajattelee ainakin lady Macbeth (Laura Juvonen), ja kannustaa miestään tavoittelemaan ansaitsemaansa voimakkain ottein. Mutta kun vallanhimo sokaisee, alkaa tapahtumaketju, jota ei enää voi pysäyttää.

Yhä edelleen, satojenkin nähtyjen esitysten jälkeen, teatterissa tulee välillä vastaan jotain ennenkokematonta – tällä kertaa immersiivistä oopperaa! Vau! Teatteri Vapaa Vyöhyke ja Kapsäkki ovat yhteistyössä toteuttaneet esityksen, jonka kaltaisia ei varmasti ole usein nähty. Immersiivinen eli osallistava ooppera tarjoaa yleisölle mahdollisuuden upota esityksen maailmaan vahvemmin kuin katsomossa istumalla, kun lavasteiden sekaan ja hahmojen seuraan pääsee itse, melkeinpä niin lähelle tapahtumia kuin vain haluaa. Koko teatteritila on esiintyjien ja yleisön yhteinen maailma, temmellyskenttä, jossa teatterin, tanssin ja oopperan keinoin herää eloon tulkinta skotlantilaisesta näytelmästä. Hahmot elävät tarinaansa, katsojat seuraavat ja saavat ottaa osaa tapahtumiin, kokea vallanhimon ja suuret suunnitelmat. Yksi kaikkien aikojen suosikkiesityksistäni, Otteita Kansallisteatterissa vuonna 2019, oli myös immersiivinen ja samalla tavalla tällainen, jossa sai seurata hahmoja huoneesta toiseen, päättää itse mitä katsoo, ja olla vuorovaikutuksessa esiintyjien kanssa. Sen jälkeen en olekaan päässyt esitystiloissa vaeltamaan, mutta nyt pääsin ja se oli ihanaa! Osallistavaa esitystä, hyvin tehtyä sellaista, on kutkuttavaa, jännittävää, innostavaa ja turvallista katsoa, ja hyvin tehty, suunniteltu ja rakennettu kokonaisuus tämä Lady M on. Esitys houkuttelee mukaansa ja tarjoaa mahdollisuuden rakentaa esityskokemus itse. Ja aiheuttaa hirveitä valinnanvaikeuksia! Aina teki mieli seurata vähintään kahta hahmoa samaan aikaan, ja sitten jäi hetkeksi harhailemaan kun ei osannut päättää. Olen myös aika huono lähtemään yksikseni seikkailemaan, jos koko muu yleisö seuraa tapahtumia toisessa huoneessa, vaikka ihan vapaasti esitystilassa olisikin saanut kulkea ja tutkia. Se onkin tällaisten immersiivisten juttujen isoin miinus, sillä aina jää esityksen jälkeen miettimään, olisiko sittenkin pitänyt siinä ja siinä kohdassa mennä sinne ja sinne... Monesti kaikki hahmot ovat kuitenkin myös samassa tilassa, jolloin heitä pääsee tarkkailemaan yhdessä, eikä tarvitse valita, ketä seuraa. Kaikkea ei mitenkään voi kokea samalla kertaa, mutta se ei ole tarkoituskaan, vaikka onkin aina myös hieman ärsyttävää. Varsinkin kun jälkikäteen kuulee muiden katsojien kokeneen jotain sellaista, mikä itseltä on mennyt ohi, ja toisaalta – jos olisi ollut katsomassa samaa juttua kuin joku muu, sitten ei taas olisi nähnyt sitä, mitä näki. Hieman yksityiskohtaisemmat katsomisohjeet, ehkä myös sellaiset, joihin olisi jo ennen esitystä saanut tutustua, olisivat voineet olla paikallaan. Noidat kyllä kertoivat esityksen alussa selkeästi säännöt tarinamaailmaan uppoutumiselle, eikä missään vaiheessa ollut eksynyt tai turvaton olo, mutta jäin hieman kaipaamaan mahdollisuutta valmistautua immersioon.

Lady M perustuu William Shakespearen Macbethiin ja Giuseppe Verdin samannimiseen oopperaan, mutta reilun tunnin mittaisessa esityksessä on vedetty mutkia suoriksi ja otettu mukaan kaikista olennaisimmat juonenkäänteet ja hahmot. Fokus on, kuten nimikin kertoo, lady Macbethin hahmossa. Esityksen ovat käsikirjoittaneet ohjaaja Lija Fischer ja Macbethin roolin esittävä Joonas Orrain, musiikin sävellyksestä ja Verdin sävelten sovituksesta vastaavat Rolf Gustavson ja Leevi Räsänen. Vaikka olenkin Macbethini nähnyt ja lukenut, olisi omatoiminen pikakertaus juonesta ja hahmoista ollut silti paikallaan, jotta yksityiskohdat olisivat muistuneet mieleen. Näytelmä toki löytyy hyllystä, joten voin näin jälkikäteenkin vielä kohtauksia lukea ja Lady M:ää muistella. Vallan ja vallankäytön teemat tulevat esityksessä kuitenkin esille niin vahvasti, että hahmojen tarinoita pystynee seuraamaan myös silloin, jos Macbeth on aivan vieras. Ja jos Shakespearen tragedian on joskus nähnyt, kuten minä, saa tästä jo enemmän tasoja irti, vaikkei super Macbeth-tietäjä olisikaan. Fischerin ohjaus on tiivistä ja dynaamista, ja yhdessä Kaisa Niemen napakan, sopivasti unenomaisen koreografian kanssa esitys liikkuu esitystilassa luontevasti. Tässä on tasapainoisesti draamaa, epätoivoisuutta, kunnianhimoa, päättäväisyyttä ja huumoriakin, ja tarina pitää vaivattomasti otteessaan. Ajoittain ahtaissa oviaukoissa kulkeminen loi yleisön liikkeeseen katkoja, mutta katsojia ei tällaiseen esitykseen oteta kovin paljoa, joten kyllä kaikki pääosin mahtuivat vapaasti ympäriinsä liikkumaan. Verdin ooppera, kuten kovin moni muukaan ooppera, ei ole minulle tuttu, joten oli mielenkiintoista nähdä, miten oopperaelementti sidottiin esitykseen mukaan. Laulua ei loppujen lopuksi ollut kovinkaan paljon, mutta käsittääkseni mukana ovat Verdin Macbethin juonellisesti tärkeimmät hetket. Lady M yhdistelee puheteatteria ja oopperakerrontaa sekä tanssia, ja tämä yhdistelmä toimii mainiosti tarinan kuljetuksessa. Oopperalaulu ei välttämättä ole pienessä tilassa ihan helpoin tapa välittää hahmojen kokemuksia, mutta haasteet on ylitetty ihailtavasti ja ennakkoluuloton ote esityksen toteuttamiseen kantaa. Valittu teatterikieli toimii ja luo onnistuneen kokonaisuuden, mutta kestoa hieman pidentämällä ja dramaturgiaa eri tavalla keskittämällä esitykseen olisi saatu vielä vahvemmin tarinanrakennusta ja hahmojen kehityskaarta mukaan.

Tilasuunnittelusta vastaavat Fischer ja Orrain sekä valosuunnittelija Lauri Lundahl ja pukusuunnittelija Iida Ukkola, ja heidän jäljiltään tavallinen teatteri on taianomainen maailma, jota kiertäessä välillä mietti, että ai niin, tässä kohtaa on tavallisesti vain pari rappusta, ja tässä tuolit ja katsomo, ja tänne ei yleisö tavanomaisessa esityksessä edes pääse... Kapsäkkiin on luotu kolme tilaa, joissa esitys tapahtuu, ja niissä riittää kaikenmoisia ihasteltavia yksityiskohtia. Koko esityksen keston voisi käyttää ihan vain nurkkia nuuskimalla, sillä tarpeistossa ja lavasteissa on vaikka ja mitä oivalluksia, jotka syventävät esityksen maailmaa ja osaltaan myös kertovat tarinaa. Myös vaatteilla on iso merkitys, sekä puvustuksessa että lavastuksessa, ja pohdiskelinkin esityksen aikana useampaan kertaan sanontaa "vaatteet tekevät miehen". Vaatteilla nimittäin tehdään tässä niin kuninkaita, kuninkaan puolisoita kuin kuvataan surmaa ja vastuun taakkaa ja sen kantamista. Puvustuksella myös sujuvasti tehdään noidasta Banquo, kun vastahakoinen ennustajahenki työnnetään vaatteiden kanssa vessaan, eikä ulos ole tulemista, ennen kuin Banquon rooli on omaksuttu. Minäkin pääsin mukaan roolivaihdokseen meikkejä pyyhkimään. Puvustus näyttää tyylikkäältä ja tavoittaa myös kerronnallisen tason. Erityisesti pidin noitien asuista ja siitä, mitä merkityksiä vaatteet Macbethille kantavat. Visuaalisesti tämä on tosi kiinnostava ja erinomaisesti suunniteltu esitys, niin lavastuksen, tarpeiston ja pukujen kuin hienon valosuunnittelun tasolla. Lundahlin valaistuksessa on hienoa dramatiikkaa ja vahvaa tunnelman luomista ja korostamista, ja se on saumattomasti samassa tahdissa Ville Leppilahden rouhean ja sähäkän äänisuunnittelun kanssa. Äänisuunnittelulla on iso rooli esityksen rakentamisessa ja myös yleisön ohjailussa pitkin tilaa. Pidin monesta ratkaisusta ja äänimaailmasta kokonaisuutena, ja laajemminkin koko siitä maailmasta, joka tarinalle on teatteritilaan rakennettu. Jos saisin päättää, kokisin kaikki esitykset tällä tavalla! On aivan parasta saada seikkailla samassa maailmassa kuin hahmot, tutkia juuri sitä mikä kiinnostaa, ja tehdä itse ratkaisuja esityskokemuksensa eteen.

Viiden esiintyjän energia ja tapa olla hahmossa ja tarinassa täyttää teatterin, ja viisikko on hienosti läsnä koko esityksen ajan. Pidän immersiivistä teatteria esiintyjälle paljon haastavampana kuin perinteistä tapaa esiintyä, vaikka en itse olekaan mitään osallistavaa prokkista koskaan tehnyt. Kuvittelisin silti, että aivan lähelle tuleva yleisö, vuorovaikutus katsojien ja esiintyjien välillä, samassa tilassa oleminen ja liikkuminen yhdessä yleisön kanssa tuo tekemiseen tasoja, jotka pitää lisätä vielä normaalin esityksen tekemisen päälle. Tämä toki myös muiden työryhmän jäsenten kuin esiintyjien kohdalla, mutta esiintyjät ovat niitä, jotka ovat yleisön kanssa eniten tekemisissä. Jokainen on roolissaan tosi luontevasti ja roolitöissä on paljon yksityiskohtia, jotka tekevät hahmoista kokonaisia nopeasti. Tarina etenee paitsi puheen ja laulun, myös paljon sanattomien kohtausten kautta, jolloin näyttelijäntyöllä on iso rooli siinä, että teemat tulevat esiin. Ja todellakin tulevat! Esiintyjät ovat ilmeikkäitä ja vahvoja tulkitsijoita, ja kun tarinan kerrontaa ja hahmojen rakennusta pääsee seuraamaan ajoittain tosi läheltä, pääsee siinä myös lähelle esityksen käsittelemiä valtaan liittyviä monenlaisia tunteita. Laura Juvonen on lady Macbethin roolissa ihastuttavan kylmänviileästi kohti tavoitteitaan menevä, päättäväinen nainen, joka on valmis vaikeisiin päätöksiin ja suureen kohtaloon. Hän on vahva laulaja, ja tuo taitavasti roolihahmonsa persoonaa mukaan kaikkeen, mitä lavalla tekee. Joonas Orrain tekee Macbethistään hienosti epävarman ja ennustuksen vauhdittamista kyseenalaistavan miehen, joka on sekä noitien että vaimonsa ohjailtavissa. Mutta vaikka kuinka ohjailtaisiin, niin päätökset ovat aina omia, ja Macbeth saa huomata, että vastuu kyllä painaa, teki päätökset sitten itse valiten tai muiden painostamana. Juuri tämä vastuun taakka ja valintojen paino tulee Orrainin työssä erinomaisesti esiin, samoin se, että kyllähän se nyt hyvältä tuntuu, kun valtaa saa. Ville Seivon, Kaisa Niemen ja Teemu Tainion esittämä noitakolmikko on vallanhimoisten ihmisten huolien yläpuolella, ja se näkyy siinä, että noitien roolissa on komiikkaa ja keveyttä, jota ihmisrooleissa ei samalla tavalla ole. Noidilla on myös ymmärrystä kunniaa kohti kurottelevia ihmisiä kohtaan, ja sellaista auktoriteettia, joka pistää erityisesti Macbethin usein hiljaiseksi. Noitien antama ennustus laittaa koko tarinan liikkeelle, ja on kiinnostavaa seurata, miten itse kukin ennustukseen reagoi ja miten se eri hahmoihin vaikuttaa. Pidin noitakolmikosta kovasti, he ovat salaperäisiä, hurmaavia, kiehtovia, hauskoja ja yllättäviä. Seivo hyppää myös sujuvasti Banquon rooliin, ja nämä kohtaukset ovat tärkeitä erityisesti Macbethin hahmon syventymisen kannalta. Näyttämötaistelu on myös aina parasta, ja varsinkin ystävien kesken. Oli vauhtia ja vaaran tuntua!

Varsin mainio kokemus! Uudenlaisia esityksiä on aina ihanaa nähdä, ja tällainen tapa tehdä ja yhdistää oopperaa, teatteria ja tanssia oli hyvin mielenkiintoinen ja myös hyvin nautittava ja viihdyttävä. Hieman enemmän tarinallista sisältöä jäin kaipaamaan, vaikka juoni itsessään olikin tuttu ja esitys rakennettu niin, että tapahtumia on helppo seurata. Jotkin kohtaukset venyivät turhaan, eli joistain hetkistä hieman tiivistämällä olisi vapautunut tilaa vielä parille uudelle kohtaukselle, jotka mahduttaa mukaan, eikä vielä vartti lisää esitysaikaa olisi tätä turhaan pidentänyt. Rohkea avaus immersiiviselle oopperakentälle kokonaisuudessaan, ja ihastuttava sellainen. Lisää tällaista! Parasta oli ehdottomasti esiintyjien läsnäolo rooleissaan ja luonteva vuorovaikutus yleisön kanssa, esitystilan kaikki yksityiskohdat ja houkuttelevan näköiseksi tehty tarinan maailma, jossa sai kulkea. Erityisesti kaikki parvekkeella tapahtuvat kohtaukset jäivät visuaalisesti mieleen, upeasti takaa tuleva valo ja alaspäin yleisölleen huomiota suovat Macbeth ja lady Macbeth näyttivät huikeilta. Jos oopperaa esitettäisiin enemmänkin näin, olisi tämä taidemuoto varmasti useammin omallakin katsomislistallani. Hauska tapa kokea esitys, ja vahvasti huokuivat dramaattiset teemat ja suuret valinnat kaikesta siitä, mitä esityksessä tapahtuu. Esityksiä on jäljellä vielä tuplapäivän verran 3.9. eli jos haluat uppoutua vallanhimon syövereihin, ota suunta Kapsäkkiin!

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Kapsäkki!

Vuosi 2022

Hei hei vuosi 2022, tervetuloa uusi vuosi 2023! Mutta ennen sitä, katsotaas takaisinpäin kaksitoista kuukautta ja käydään läpi vuoden 2022 teatterijuttuja ja vähän muitakin tapahtumia.

Vuonna 2022 tilastot ovat seuraavanlaiset: teatterissa kävin 47 kertaa ja näin 45 eri esitystä, lisäksi katsoin muutamia esitystallenteita. Kirjoja olen tähän mennessä lukenut 169 kappaletta, mutta vuotta on jäljellä vielä kaksi päivää ja minulla on pari kirjaa kesken, eli vielä saattaa yksi tai kaksi tulla listalle lisää. Lukemistani kirjoista (ei kaikista, mutta monesta) voi lukea fiiliksiä kirjagramin puolelta @suskilukee. Asetin vuoden alussa ensimmäistä kertaa Goodreadsissa lukutavoitteen, ja koska saldo näyttää siis jo 169/150, on tavoite kirkkaasti saavutettu. Ensi vuodelle saatan mennä suoraan kahteensataan kirjaan, suuruudenhulluus iskee... Edelleenkään en ole leffoja tai tv-sarjoja listannut, ehkä pitäisi ryhdistäytyä tämän kanssa ensi vuonna ja kirjoittaa ylös ainakin elokuvateatterissa katsomani elokuvat. Mainitaan nyt kuitenkin leffoista Everything Everywhere All at Once, Matilda ja Koulu maailman laidalla, ja tv-sarjoista Our Flag Means Death, Merlí: Sapare Aude, Mieheni vaimo ja Rebelden kakkoskausi. Paljon muutakin on varmasti tullut katsottua, mutta nämä tulivat nyt heti mieleen.

tammi-maaliskuu

Tammikuussa ja helmikuussa en käynyt teatterissa kertaakaan, enkä muistaakseni katsonut edes mitään esitystallenteita. Musikaalimusiikkia tosin kuuntelin ja paljon, erityisesti uutta tuttavuutta 1789 - Les Amants de la Bastille. Ranskamusikaalit best, ja vaikka tämä ei sitten myöhemmin katsottuna tallenteena ihan vakuuttanutkaan, biisit ovat ihan mahtavia. Olen ahkerasti opiskellut ranskaa yhden Duolingo-oppitunnin päivässä jo pari vuotta, mutta tällä menolla menee vielä kauan, että opin ymmärtämään muuta kuin yksittäisiä sanoja, hidasta puhetta ja kirjoitettua tekstiä. Niinpä musikaalibiiseissä voidaan laulaa mitä vaan, ja olen täysillä mukana jos se kuulostaa hyvältä. Helmikuussa olivat toki Salpausselän kilpailut, siellä jälleen olin vapaaehtoisena ja kisafiiliksissä mukana. Salppurilla käyminen on todellakin perinne, jota rakastan, ja koronavuoden tauon jälkeen oli mahtavaa palata yleisöön. Ja pääsin helikopterin kyytiin, kun oheisohjelmana oli yleisölennätyksiä. Oli hauskaa! Helmikuussa kävin ihan ekaa kertaa laskettelemassa, se oli hauskaa, enkä edes kaatunut! Palautin myös kandidaatintutkielmani, aiheenani oli päähenkilö Dharanin johtajuus Siiri Enorannan teoksessa Nokkosvallankumous.

Maaliskuussa teatteriin suunta kävi, vihdoinkin, ja näin kuusi eri esitystä. Niistä voi lukea enemmän tästä postauksesta, jossa vetäisen yhteen vuoden kolme ekaa kuukautta. Teatterivuoden käynnisti Järvenpään Teatterin mainio Gabriel, tule takaisin, ja muut esitykset olivat musiikkinumeroistaan mieleen jäänyt Humanistispeksi 2022: Laineita ja kohtaloita, Teatteri Jurkan monitasoinen Viikset, Kouvolan Teatterin ihastuttava Kolme iloista rosvoa, edelleen lämmöllä muistelemani, huikea Lääkiksen speksi 2022: Juuriani myöten sekä Kansallisoopperan Billy Budd, eka livenä näkemäni ooppera, joka valitettavasti ei oikein iskenyt.

maalis-kesäkuu

Huhtikuussa kävin uusintakatselemassa Helsingin kaupunginteatterin Niin kuin taivaassa-musikaalin, ai että kuinka kaunis esitys tämä oli. Lisäksi katsomoon kutsuivat Järvenpään teatterin nuorten hienosti toteutettu, kiehtova Broken Heart Story sekä avaruuteen sijoittuva (!!) Teekkarispeksi 2022: Signaali.

Toukokuussa teatterikäyntejä oli kaksi, uusintareissu Lahden kaupunginteatterin onnistuneeseen Waitressiin, jota tosin katsoin tarinan ja hahmojen kannalta aika paljon kriittisemmin näin toisella katsomiskerralla, sekä Musiikkiteatteri Juvenalian Legally Blonde, joka oli ihanan pirteä, hauska ja fiksu.

Kesäkuussa käyntiin lähti kesäteatterikausi ja kävin katsomassa Kangasalan kesäteatterin näppärän Vaimoni on toista maata ja Koskenniskan kesäteatterin hauskan ja tarkan Kekkonen - syntymästä kuolemattomuuteen. Lisäksi luvassa oli yksi vuoden odotetuimpia juttuja, nimittäin Helsingin jäähallissa pyörähtänyt Jesus Christ Superstar-musikaali ruotsalaisen areenakiertueen muodossa. Judaksena Ola Salo, Jeesuksena Peter Jöback. Tämä oli sellainen perushyvä JCS, piti otteessaan ja oli sopivan dramaattinen ja herkkä, toki areenamittoihin tehtynä. Äänentoisto ja/tai äänisuunnittelu oli vähän vaikeuksissa jäähalliolosuhteissa, joka häiritsi kokemusta, mutta onneksi biisit olivat tuttuja eli sanojen missaaminen ei haitannut. Ihan niin innoissani en ollut kuin olisin toivonut, mutta varsin hyvä eka live-JCS tämä areenaversio oli. Ja monta hienoa juttua myös, kuten Temple-biisi, lavalle omina itseinään astelevat näyttelijät jotka pukivat roolivaatteet päälleen yleisön edessä, aina tietysti Superstar, ja koko lopun ristiinnaulitseminen ja sen valosuunnittelu. Isoa, näyttävää, voimakasta – kyllähän se toimii. Kesäkuussa koitti myös elämäni toinen liveoopperakokemus, kun Taidekeskus Salmelassa sai ensiesityksensä Arto Pajun säveltämä Wiipuri-ooppera, jonka konserttiversiossa esittivät Ville Rusanen, Hanna Hoikkala, Mikael Konttinen ja Bianca Morales Pajun johtamana. Tykkäsin varsinkin musiikista, joka kuulosti varsin musikaalimaiselta, tai sellaiselta, johon musikaalibiisejä nauttineet korvani ovat tottuneet. Myös musiikkityylien yhdistelmä toimi. Wiipuri-oopperan esitykselle sattui varsin lämmin päivä, mutta helteestä huolimatta konserttiversio piti otteessaan.

Heinäkuussa teatterikäyntejä kertyi kuusi, kaikki kesäteattereita ja kaikki sellaisia, joista pidin kovasti. Esitykset olivat hurmaava Kesäyön uni Pukkilan kesäteatterissa, Salon Teatterin hieno ja vahva Liian paksu perhoseksi Vuohensaaressa, Ohkolan Teatterin tosi onnistunut Metsolat - Urjanlinna kahdesti katsottuna, Törnävän kesäteatterissa napakympisti roolitettu Murhan ja rakkauden käsikirja herrasmiehille ja Ryhmäteatterin valloittava, kekseliäs Kuten haluatte Suomenlinnan kesäteatterissa.

kesä-elokuu

Elokuussa kävin teatterissa kerran, lisäksi oli Helsingin kaupunginteatterin kauden avajaiskarnevaalit. Kesäteatterikauden päätti Orimattilan Teatterin upea Seitsemän veljestä Jätinpesän kesäteatterissa, olipa menoa! HKT:n avajaisissa saatiin esimakua syksyn ensi-illoista. Avajaisten perusteella minua kiinnosti eniten Priscilla, Kultalampi, Fanny ja Alexander, Min fantastiska väninna ja Ystäväni pelikaani. Näistä ehdin syksyn aikana katsomaan kaksi. HKT:n avajaiskarnevaalit käynnistivät perinteisesti teatterisyksyn, jota odotin innolla ja jota en kuitenkaan ollut vielä elokuussa suunnitellut kovin pitkälle. Monenlaista ja mainiota esitystä vuoden loppuun kertyi, eli oikein hyvä teatterisyksy oli edessä ja on nyt koettuna.

Syyskuussa syyskausi lähtikin sitten kunnolla käyntiin, sillä teatterikäyntejä oli yhdeksän. Nämä olivat värikäs ja vauhdikas Sherwood Tigers Keski-Uudenmaan Teatterissa, Teatteri Vanha Jukon huikea, hauska ja syvällinen Kaksi sisarta, Lahden kaupunginteatterissa ihana ja hauska Something Rotten, Kansallisteatterin klubihenkinen Hamlet, Kouvolan Teatterin kaunis Myrskyluodon Maija, Järvenpään teatterin 50-v juhlavuoden huima musikaali Titanic, Helsingin kaupunginteatterin bilemusikaali Priscilla sekä Orimattilan Teatterin sopivan jännittävä Idän pikajunan arvoitus, Jätinpesässä eli ulkoilmassa! Ekaa kertaa katsoin ulkoilmateatteria muutaman asteen lämpötilassa vilttien alla, kuumaa kaakaota siemaillen, näin vuoden loppuvaiheilla. Syyskuun viimeinen esitys oli Lahden kaupunginteatterin tasapainoinen ja taitavasti näytelty Rouva C.

Lontoo ♥

Lokakuussa teatterikäyntejä oli myös yhdeksän, näistä neljä Suomessa ja viisi Lontoossa. Suomessa näin Kuopion kaupunginteatterin uuden kotimaisen musikaalikantaesityksen Huomenna minä lähden, Lahden kaupunginteatterissa vierailleen hienon teatterilauluillan Tuulisella terassilla, Tampereen Työväen Teatterin kauniin, koskettavan Come From Away-musikaalin ja Teatteri Jurkan Hirvimetsän, joka huvitti, kosketti ja jonka hahmot olivat myös äärimmäisen tunnistettavia. Lokakuussa koitti myös mahdollisuus suunnata takaisin Lontooseen koronatauon jälkeen, ja toki mahdollisuuteen tartuin. Vaikka reissu koostui hyvin lyhyistä yöunista ja pitkistä esityspäivistä, oli se jälleen kerran ihan paras. Rakastan Lontoota, rakastan teatteria, rakastan stage door-hengailuja ja pitkiä kävelyitä kaupungin halki, rakennusten tuijottelua ja kaupungin tunnelmaa. Lontoossa näin ihan mahtavan & Juliet-musikaalin (Shaftesbury Theatre), hienosti kirjoitetun ja näytellyn The Prince-näytelmän (The Southwark Playhouse), uuden myyttejä ja nykyaikaa yhdistelevän Dido's Bar-musikaalin (DashArts), kesäteatterihupailuhenkisen The Tempestin (Shakespeare's Globe) ja vihdoinkin myös Hamiltonin (Victoria Palace Theatre). & Juliet oli ehdottomasti reissun kohokohta, olen luukuttanut sen biisejä ja katsonut videopätkiä monen monituista kertaa, ja olen onneni kukkoloilla siitä, että esitys oli livenä juuri niin hyvä kuin toivoin. Dido's Bar sen sijaan oli erityinen kokemus varsinkin siksi, että mukana ensemblessä oli näyttelijä Tuukka Leppänen, jonka olen Suomessa nähnyt monessa monessa roolissa. Esityksen takana on tekijöitä monesta maasta, myös Suomesta, ja olen tosi iloinen, että Lontoonreissuni osui Dido's Barin esityskauden kanssa yhteen.

syksyn teatterifiiliksiä

Lokakuussa olivat myös Helsingin kirjamessut, jossa pääasiassa kuuntelin haastatteluja ja keskusteluja ja kiertelin osastoja. Hankin lopulta vain kaksi kirjaa, vuoden kotimaiset suosikkini eli Elina Pitkäkankaan Sang-romaanin (ja sain siihen signeerauksen) ja Leena Paasion Harmaja luode seitsemän. Molemmille teospareille on vuonna 2023 odotettavissa päätös, en malta odottaa!

Marraskuussa kävin teatterissa kolmesti, uusia esityksiä olivat KOM-teatterin ihana, suloinen ja surullinen ReeaRuu ja Helsingin kaupunginteatterin hurja Fanny ja Alexander. Lisäksi kävin vähän extempore uusintakatselemassa HKT:n Priscillan, sillä halusin antaa sille uuden mahdollisuuden hurmata minut täysin. Menin nimittäin ensimmäisellä kerralla katsomaan Priscillaa vähän väärin odotuksin, toki mainoslauseet vuosisadan bileet ja bilemusikaalien klassikko olisivat voineet vähän vihjata, että bilefiilis on se juttu, mutta taisi mennä minulta ohi... Niinpä odotin enemmän tarinaa ja sen painottamista, mutta nyt toisella katsomiskerralla tiesin mitä on luvassa ja pystyin paremmin säätämään odotuksiani. Nautin siis täysin rinnoin hienoista musiikki- ja dragnumeroista, terävästä huumorista, taitavasta näyttelijäntyöstä, ja myös niistä vakavemmista kohtauksista ja hetkistä, joita musikaalista myös löytyy. Ja jos joku esitys piristää, niin tämä glitter- ja väri-ilotulitus. Vielä kerran (ainakin) on Priscilla-reissu luvassa keväällä, odotan innolla.

Joulukuussa suuntasin teatteriin neljästi, ja lisäksi katsoin Tampereen Työväen Teatterin Hamlet-musikaalin tallenteen, joka tuli sekä Yle Teemalta että löytyy Yle Areenasta vielä lähes vuoden ajan. Aikamoinen kotimainen kulttuuriteko tämä tallenteen tekeminen ja esittäminen, ihan mahtavaa! Isot aplodit sekä TTT:lle että Ylelle, ja kiitokset myös. Hienoa, että myös kotimaista teatteria pääsee näkemään tallenteena. Joulukuun liveteatterit olivat Teatteri Vanha Jukon upea, ajatuksia herättävä ja ajatteleva Tuntematon sotilas, Teatteri Takomon riemukas ja valloittava Ensimmäinen käsky, erityisesti näyttelijäntyön, biisien ja valosuunnittelun saralla vakuuttanut Pykälän spex 2022: Tähdenlentoja ja Svenska Teaternin hurmaava Mary Poppins, joka päätti teatterivuoden 2022.

joulukuu (+ylävasemmalla lokakuun Helsingin kirjamessut)

Joulukuussa suuntasin myös Tampereen kirjafestareille (*lippu saatu), jossa panostin ohjelmien kuuntelemiseen. Kuuntelin seuraavat keskustelut: Marisha Rasi-Koskisen, Siiri Enorannan, Ulpu-Maria Lehtisen ja Janne Puhakan haastattelut sekä Spefi NYT-keskustelun. Lisäksi oli kirjagrammaajien miitti, jonne ruokailun ja ohjelman välissä ehdin kuin ehdinkin, ja lisää kiertelyä alueella. Tampereen kirjafestarit järjestettiin ekaa kertaa viime vuonna, silloin en vielä päässyt osallistumaan. Mutta nyt pääsin, ja päivä oli tosi mukava. Tunnelma oli kupliva ja innostunut, ja kiinnostavaa ohjelmaa oli tarjolla kovasti. Vähän runsaudenpulaa olikin siinä vaiheessa, kun mietin, mitä keskusteluja menen kuuntelemaan… Lavat toimivat hyvin, sekä osastoalueella että varsinkin erillisissä huoneissa, ei ollut liian meluisaa tai hälinää vaan haastatteluihin pystyi hyvin keskittymään. Ehdottomasti palaan ensi vuonna, oli kivaa viettää kirjallisuushenkinen päivä Tampereella ja nauttia ohjelmasta ja tunnelmasta. En lopulta hankkinut yhtäkään kirjaa, ehkä vilkaisu kirjahyllyihin ja pöydälle karkotettuihin kirjapinoihin ennen messuille lähtöä vähän rajoitti ostosintoa... Mutta päivän paras saldo oli ehdottomasti monipuolisten ohjelmien kuuntelu, ja myös se, että sain Nokkosvallankumoukseeni kirjailijalta signeerauksen.

vuoden suosikkikirjat (klikkaa kuvat suuremmaksi)

Vuodelle 2023 on jo muutamat teatteriliput taskussa, ja monenlaista odotettavaa muutenkin. Gradun kirjoittamista on ainakin luvassa, lisäksi yritän panostaa esikoisromaanin kirjoittamiseen ja muutenkin kirjoittaa vieläkin enemmän ja suunnitelmallisesti. Kevään uutuuskirjoista on tekeillä tärppipostaus, samoin kevätkauden teattereista. Eikä siinä vielä kaikki! Teatterinna-palkinto nimittäin palaa kahden vuoden koronatauolta ja ehdokkaiden asettaminen starttaa 1.1.2023. Kannattaa siis uuden vuoden alussa palailla tänne tsekkaamaan ehdotuslinkki ja muistella vuoden 2022 teatterikokemuksia. Lisätietoja on luvassa 1.1.-23.

Pidemmittä puheitta, onnea vuodelle 2023!

Teatterinnan vuosi 2022: Tammi-Maaliskuu

 Koska viimeiset kaksi vuosikatsausta (vuosi 2020 ja tulossa oleva postaus vuodesta 2021, jonka yritän saada lähiaikoina valmiiksi) ovat olleet hiiitaita kirjottaa ja ilmestyneet vasta hyvän aikaa seuraavan vuoden puolella, tänä vuonna testaan tehdä kolme tai neljä osavuosikatsausta, joiden pohjalta on sitten helpompi lähteä vuoden lopussa kasaamaan koko vuoden tapahtumat kattavaa yhteenvetoa. Tässäpä siis näistä ensimmäinen!

Tammikuu ja helmikuu olivat teatterielämäni kannalta melkoisen tyhjiä, sillä en käynyt teatterissa kertaakaan (mutta musikaalimusiikkia luukutin senkin edestä, tämän hetken eniten soiva musikaali on ranskalainen 1789 - Les Amants de la Bastille. Tästä linkistä kuunteluun biisi Pour la peine, ja katseluun musiikkivideo, joita ranskalaiset tekevät innolla kyllä melkein jokaisesta musikaalibiisistä, rakastan näitä). Asia kuitenkin korjaantui maaliskuussa, johon mahtui jo kuusi teatterikäyntiä (kaksi puhenäytelmää, yksi musiikkinäytelmä, kaksi speksiä ja yksi ooppera). Nämä olivat Gabriel, tule takaisin Järvenpään teatterissa, Viikset Teatteri Jurkassa, Kolme iloista rosvoa Kouvolan Teatterissa, vuoden 2022 Humanistispeksi Laineita ja kohtaloita, v. 2022 Lääkiksen speksi Juuriani myöten ja Kansallisoopperan Billy Budd. Kirjoja olen vuoden kolmen ensimmäisen kuukauden aikana lukenut/kuunnellut 41 (niistä lisää myöhemmin), elokuvissa olen käynyt muutaman kerran ja vähän seurannut tv-sarjojakin, mainitaan niistä Mieheni vaimo (Yle) ja Our Flag Means Death (HBO).

Teatteri:

Gabriel, tule takaisin (linkki postaukseen), Viikset (linkki postaukseen) ja Kolme iloista rosvoa (linkki postaukseen) ovatkin jo saaneet omat postauksensa, joten niistä en sen enempää tähän kirjoita. Hyvin erilaisia keskenään, kaikki kolme olivat hyviä katsomiskokemuksia, taitavasti toteutettuja ja tarjosivat tunteita laidasta laitaan. 

Humanistispeksiä olen kerran aiemmin käynyt katsomassa, silloin Musiikkitalossa ja nykyaikaisen tarinan merkeissä. Nyt esitys oli Linnanmäen Peacock-teatterissa (koskahan viimeksi olin siellä käynyt...) ja Laineita ja kohtaloita vei 1700-luvulle ja merimatkalle. Ihastuin speksihommaan silloin Melkein-speksin katsomossa omstart-huutojen kaikuessa ja taitavien opiskelijoiden esiintyessä. Oli myös hauskaa tunnistaa tuttuja biisejä, jotka olivat saaneet uudet sanat, ja myöskin seurata tarinaa. En oikein tiedä, miten en muka tiennyt koko speksiperinteestä mitään ennen yliopistoon menemistä, mutta jotenkin tämä huikea juttu oli mennyt ohi. Onneksi nyt tiedän mikä homma tämä on, ja aionkin suunnata vierailemaan eri speksien katsomoihin niin usein kuin mahdollista. Laineita ja kohtaloita-niminen speksi oli mainio katsomiskokemus, joskin hieman pitkäksi venähtänyt sellainen. Vaikka speksit tietysti venyvät, tämä venyi jo aika kovastikin, tosin omstartteja tuli alussa niin paljon että sekin pitkitti ns. vauhtiin pääsemistä. Tarina on toimiva, siinä nuori Frederick suuntaa isänsä jalanjäljissä merille, kapteeni Lawrence matkaa ensimmäiselle merimatkalle vaimonsa kanssa, nuoripari Edward ja Elizabeth ovat romanttisella matkalla, Daniel Heyford haluaa uusiin maisemiin ja leski Alexander Street lähtee merelle etsimään itseään. Mutta sitten tapahtuu kamalia, ja syyllistä lähdetään selvittämään. Siinä selviää yhtä ja toista niin syyllisistä kuin syyttömistäkin, ja kukaan ei merimatkan jälkeen ole entisellään. Valitettavasti käsiohjelmat olivat jo loppuneet, kun minä kävin tätä katsomassa, joten en tiedä esiintyjien nimiä, mutta erityisesti Elizabeth, kapteeni Lawrence ja vanha suola janottaa-kaksikko Edward & Daniel jäivät mieleen. Musiikkinumeroista varsinkin se shakkilaudan ympärille asetettu Danielin ja Edwardin duetto ja laivan tyrmään heitetyn naisen ensimmäinen biisi olivat tosi hienoja. Koreografiat ja laulut olivat sujuvia, näyttelijät hyviä ja kokonaisuus toimiva, ja omstartit hoidettiin sekä näyttelijöiden, tanssijoiden ja bändin kesken että lavan takana loistavalla komediantajulla.

Lääkiksen speksi 2022: Juuriani myöten (kuva © Lääkiksen speksi)

Lääkiksen speksiä suunnittelin ennen koronaa meneväni katsomaan (koska mukana oli Anna-Sofia Luoma, jonka olin nähnyt Rosvot-esityksessä), mutta se suunnitelma sitten toki kaatui. Nyt kuitenkin pari vuotta kasvaneella innolla suuntasin Peacockiin katsomaan vuoden 2022 lääkiksen speksiä Juuriani myöten (ja Luoma oli ilokseni mukana tälläkin kertaa). Ja jestas sentään mikä show tämä olikaan! Ihan huikea! Uskaltaisin jo nyt sanoa, että tämä on minulle yksi vuoden kohokohdista, vaikka kaikenlaista onkin vielä näkemättä, sen verran paljon esityksestä pidin. Tarinassa seurataan kolmen perheen enemmän tai vähemmän rikollisia puuhia, ja kuten arvata saattaa, heidän kohtalonsa kietoutuvat yhteen. Ménièren perheellä (mainio Matias Lehtovirta Benoîtin roolissa, Sofia Laine hurmaavana Célinenä, Eleonoora Wihuri loistavana Louna, varmalla otteella hahmoaan tulkitseva Claudia Danesi Odilena ja Topias Keskitalo Dominiquena, joka oli suosikkihahmoni, hänelle tapahtuu isoja asioita esityksen aikana ja myöskin Dominiquen vankila-aika jäi kiinnostamaan) on salakuljetusbisneksiä. Hatfieldit (mahtavat Luoma Donnana sekä Fredi Lagerstam Larryna ja Laura Kuha Emilynä) yrittävät vain pyörittää pientä kahvilaansa ketjujättien paineessa. Rikollisjärjestö Umbralla onkin sitten vähän kovemmat otteet (Oskari Kallioisen Roma on täydellinen hahmo, ja Roman äitiä Carmenia näytellyt Emma Kumpulehto jäi mieleen erityisesti omstarteista sekä siitä, että hän on yhdessä apulaisohjaaja Luoman kanssa ohjannut speksin taitavalla otteella ja hyvällä rytmillä). Tarina on mainio ja varsinkin hahmoista pidin kovasti, monipuolisia tyyppejä joiden kautta esitykseen on saatu mukaan erilaisia teemoja. Rikollisuus, rehellisyys, perhe, rakkaus, oman itsensä löytäminen, rohkeus ja luottamus kätkeytyvät hahmojen päätöksiin ja tekoihin, laulujen sanoihin ja tarinan jokaiseen käänteeseen onnistuneesti. Pidin myös siitä, että mukana on vakavempia tasoja, vaikka tietenkin myös meneviä biisejä ja vauhdikkaita tansseja, ja myös komiikkaa, kuten spekseihin kuuluu. Parastahan se on, kun saa sekä nauraa niin tekstin kuin omstarttien huumorille että ihastella tunteikkaita lauluja ja dramaattisia kohtauksia. Niin näyttelijäntyö, laulut, koreografia kuin visuaalisuuskin toimivat hyvin yhteen, ja kokonaisuus tarjoaa riemua pitkäksi aikaa. Ja niin tarjosivat omstartitkin, jotka sisälsivät näkemässäni esityksessä mm. lääkärihuumoria ja lavastuksen soolon sekä ranskaa ja ruotsia. Erityisesti mieleen jäi Kunpa voisin-, Saa nää reivit jatkuu!, Valheet jää- ja Kultaa ja croissantteja-biisit, huimat koreografiat (etenkin se ekan puoliskon lopun tanssikohtaus, huh miten tiivis ja painostava tunnelma, ja rullaluistimilla tanssiminen), onnistuneesti rakennetut hahmot ja kaikkien osa-alueiden saumaton yhteistyö, niin lavalla kuin kulisseissakin. Vaikka esityksen näkemisestä onkin jo pikkuisen vajaa viikko aikaa, huomaan ajattelevani sitä aina välillä ja muistavani jonkin mahtavan jutun. Tämä kanssa saakin taas surra yhtä teatterin ominaispiirrettä, eli sitä, että esityksen näkee (tavallisesti) vain kerran ja siitä jäävät pelkät muistot. Juuriani myöten oli nimittäin sellainen esitys, että todellakin olisin ollut katsomossa uudelleen jos olisin mitenkään ehtinyt. (Mutta vielä ehtii, sillä Juuriani myöten pyörähtää kiertueella huhtikuun alussa, infoa speksin sivuilla.)

Kansallisoopperan Billy Budd sai kunnian olla ensimmäinen ooppera, jonka näin livenä (eka näkemäni ooppera oli Royal Opera Housen huiman hyvä Manon Lescaut-tallenne). Etukäteen odotin tätä innolla, sillä tarina vaikutti tosi kiinnostavalta ja kuvien perusteella esitys näytti hienolta. Ja hienolta se näyttää myös livenä, visuaalisuus on komeaa ja sukellusvenemiljöö tuntuu aidolta ekalle parvellekin saakka. Musiikki on mahtipontista ja mukavaa kuunneltavaa, ja kantaa tarinaa onnistuneesti. Tarinakin on hyvä, hahmot kiinnostavia ja mahdollisuuksia vaikka mihin. Silti Annilese Miskimmonin ohjaus tuntui vähän tasapaksulta, tosin en tiedä johtuuko se siitä, etten tunne oopperaa lajina, vai oliko rytmi oikeasti vähän hidas. Tarinan tarjoamat isot teemat ja tunteet eivät kuitenkaan tulleet minulle tarpeeksi lähelle, siksi esitys tuntui vähän pitkältä. Musikaaleihin tottuneena myös ihmetytti, kun musiikilla ja laululla ei tuntunut olevan melodista yhteyttä, enemmänkin sanat ja musiikin voimakkuus/rytmi/tms tuntuivat olevan yhteydessä. Mutta tämä varmaankin riippuu oopperasta, eiköhän oopperoita ole jos jonkinlaisia. Ja hyvinhän tuo toimi, oikein hyvin. Monia hyviä hetkiä Billy Buddissa kyllä oli, musiikillisesti varsinkin, ja erityisesti Tuomas Miettolan jungmanni ja Matti Turusen Dansker jäivät hahmoista mieleen. Vaikka Billy Budd ei siis ihan lähtenyt, oli tämä kuitenkin onnistunut eka oopperavierailu, vaikuttava teos. Uudelleenkin suuntaan siis oopperakatsomoon.

Kirjat:

Olen siis lukenut/kuunnellut tänä vuonna tähän mennessä 41 kirjaa. Osa on ollut varsin mainioita, osa loistavia, osa taas ei ole ihan vakuuttanut. Tässä suosikkini (ja monesta muusta teoksesta löytyy juttua kirjagramista @ suskilukee):

The Charm Offensive (Alison Cochrun)
Vuoden eka kirja, Alison Cochrunin The Charm Offensive, oli varsin hurmaava ja suloinen, tosi-tv:n deittiohjelman kulisseihin sijoittuva rakkaustarina. Tällä lähtee vuoden 2022 Helmet-lukuhaaste käyntiin (lasken mukaan myös kuunnellut teokset).

Dev on työskennellyt vuosia Ever After-deittiohjelman parissa ja rakentanut toinen toistaan ihanampia rakkaustarinoita kulisseista käsin. Nyt hän on eronnut ja saa ekana työpäivänä kuulla, että onkin vastuussa kauden prinssistä, ei tätä hurmaamaan tulleista naisista. Charlie on kauden prinssi ja etsimässä elämänsä rakkautta. Tai sitten ei. Hän tulee ohjelmaan korjatakseen uransa ja saadakseen palata työnsä pariin, julkisuuskuvaa on siis tarkoitus kiillottaa. Vaikka Charlie ei ole tehnyt mitään väärin. Mutta mitäs kun kipinät sinkoilevat ihan väärään suuntaan, Deviä kohti?

The Charm Offensive oli mainio kuuntelukokemus, Vikas Adam ja Graham Halstead (& Cassandra Campbell) herättävät tarinan henkiin ja eläytyvät hahmojensa fiiliksiin juuri sopivasti. Tarina on tosi kiva, tv-ohjelman kulissit ovat kiinnostava miljöö ja hahmot ovat ihania. Erityisesti Charlie. Tarina olisi ehkä kaivannut pikkuista tiivistystä, mutta nopeasti juoni etenee ja pitää tiukasti otteessaan. Ja onhan tämä nyt ihastuttava, söpö tarina ja pääparin rakkauden syttymistä seuraa innolla. Erityisesti ihmissuhteet ja pienet yksityiskohdat, kuten se, miten Dev oppii auttamaan Charlieta paniikkikohtauksen lähestyessä ja miten Charlie huomaa muutokset Devin mielialoissa, ovat ihan mahtavia. Tässä kirjassa on kyllä osunut kohdalleen niin tarinan alkuasetelma, hahmojen kemiat kuin juonenkäänteetkin. The Charm Offensive on suloinen ja hurmaava, hauska ja nokkela sekä lempeä ja luottavainen teos. Ihana.

Pienen hauen pyydystys (Juhani Karila)
Tämä on toinen näistä suosituista kalakirjoista (:D) jotka olen kuunnellut ja jonka maailmaan sukeltamista syystä tai toisesta viivyttelin, se toinen oli Patrik Svenssonin Ankeriaan testamentti (varsin mainio teos sekin). Karilan Pienen hauen pyydystys on vinkeä ja hauska tarina, kiehtova ja yllättävä ja sisältää vaikka ja mitä. Kaikki myyttiset otukset, kuten peijoonit ja hattarat ja ikisuosikkini Näkki ovat hurmaavia ja sopivat tarinaan täydellisesti. Ihmishahmot ovat myös loistavia, ja teksti etenee niin hyvässä rytmissä, ettei tätä olleenkaan malttaisi keskeyttää.

Karila kirjoittaa niin luonto-, paikka- kuin hahmokuvaustakin taitavalla, näppärällä otteella, ja loihtii olevaksi hienoja näkymiä. Suo ja hauki, sen pyydystys, itikat, kosteus, kesä... kaikki tulee hyvin lähelle, kuin itsekin olisi siellä. Ja Näkki! Näkki on suomalaisesta mytologiasta se tyyppi, johon olen useiten törmännyt kaunokirjallisuudessa, ja tämä ihanan raivostuttava ja fiksu näkin ruumiillistuma on suosikkikuvaukseni tästä myytistä. Pienen hauen pyydystys esittelee useita myyttisiä uusia tuttavuuksia, kuten peijoonin, josta pidin tosi paljon. Suomalainen mytologia on niin hienosti kietoutunut tarinan jokaiseen tasoon, että on ihastuttavaa oppia tuntemaan teoksen maailmaa ja seurata, miten hahmot navigoivat maailmassaan, jossa on niin paljon tuttuja piirteitä mutta sitten kuitenkin tämä toinen taso, jolle lukija ei arkielämässään pääse. Tai no, en koskaan ole käynyt Lapissa, mistäs tiedän vaikka siellä tulisi Näkki tai peijooni vastaan heti kun rajan ylittää.

Ripley - nopea yhteys (Annukka Salama)
Pelimaailmaa, ihmissuhteita, rytmikästä kerrontaa ja vetävä tarina - siitä on Ripley tehty. Rakastin ja rakastan edelleen Annukka Salaman Faunoidit-sarjaa, jonka luin joskus kauan sitten (tarkistin: sellaiset seitsemän vuotta on vierähtänyt) ja odotin suurella innolla Ripleyn maailmaan sukeltamista.

Päähenkilö on Isla, joka on varsin päämäärätietoinen ja fiksu lukiolainen. Hän on netissä pelatessaan tavannut Damienin, jota ei kuitenkaan halua tavata livenä ettei syvä ystävyys mene piloille. Livemaailmassa Islan huomiota vie niin koulu ja tulevaisuus, jota kohti moni kurssi vie, kuin uutena oppilaana lukioon tuleva Anton. Isla joutuu pohtimaan monenlaisia tunteita, kun niin verkossa kuin tosielämässä löytyy vahva yhteys toiseen.

Jestas kun tämä olikin hyvä! Nautin Ripleyn äänikirjana (lukija Anniina Piiparinen) tallitöiden lomassa, ja kylläpä kului aika nopsaan kirjaa kuunnellessa. Välillä nauroin ääneen ja välillä oikein pysähdyin kuuntelemaan mainioita kohtauksia. Fyysinen kirja ehti kirjastoon ja hain sen varauksesta katsellakseni sivuja, ja ihan jo lukujen otsikkokuvien takia oli kiva nähdä tämä myös paperisena. Pidän Ripleyssä oikeastaan kaikesta, sillä se etenee vakuuttavasti ja taidolla kirjoitettuna, tekee ja kertoo juuri ne jutut jotka ovat kiinnostavia ja pitää mielenkiintoa yllä koko ajan, mutta on myös mukavan arkinen ja uskottava. Kieli on sekin sujuvaa. Juoni on hyvin rakennettu ja siihen on löytynyt kivasti käänteitä, joita ei osaa odottaa, ja pelimaailma avautuu riittävästi myös siitä mitään tietämättömälle. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että ei tarvinnut henkeä pidätellä sen suhteen, kuka Damien on, mutta eipä tämä arvoitus taida olla teoksen pointtikaan. Ihmissuhteet sen sijaan pääsevät keskiöön, ja ai että miten ihanasti niitä on kuvattu! Niin Islan ja Antonin ihastumista kuin Islan kaverisuhteitakin, ja varsinkin Islan elämää isän ja pikkusiskon kanssa. Ihan mahtavaa dialogia ja perhe-elämän hetkiä, niin lämpimiä, luottavia ja aitoja. Melkeinpä parasta koko teoksessa.

Meikä siis ihastui täysillä, erittäin mainio teos. Onnistuneet teemat, kiinnostavat hahmot ja näppärästi kirjoitettu, kyllä on helppo upota tarinaan.

Ulos kopista (Janne Puhakka, Risto Pakarinen)
Jääkiekko. Siinä laji, josta jokaisella - niin intohimoisella fanilla kuin tällaisella 'en koskaan ole katsonut kokonaista peliä'-tyypillä kuten minulla - lienee jokin ajatus, kokemus tai mielipide. Näitä ajatuksia avartamaan tai herättämään sopii vuoden alussa ilmestynyt Ulos kopista.

Janne Puhakka on entinen jääkiekkoilija ja ensimmäinen suomalainen SM-liigapelaaja, joka on kertonut homoudestaan julkisesti. Ulos kopista on paitsi hänen tarinansa, myös syvempi katsaus jääkiekon (ja vähän myös muun urheilun) maailmaan, rakenteisiin ja vähemmistöjen asemaan urheilussa.

Kirjaan on haastateltu niin läheisiä, pelaajia, valmentajia, agentteja, tuomareita kuin asiantuntijoitakin. Heidän osuutensa ovat tasapainossa, ne ovat mielenkiintoisia, ajatuksia herättäviä, koskettavia ja yllättäviäkin. Teoksessa on useampia näkökulmia niin jääkiekkoon kuin laajemminkin elämään, ja se tarjoaa onnistuneen katsauksen siihen, millaisia rakenteita huippu-urheilussa on, millaista jääkiekkoilijan arki on, millaista on olla oma itsensä, millaista on piilotella sitä kuka on, millaisia asioita urheilu vaatii mutta myös antaa.

Erityisesti pidin Jannen osuuksista sekä Pelikaverit-, Naisleijonat- ja Asiantuntijat-luvuista. Kirja on kiinnostava ja monipuolisempi kuin odotin, joka on ehdottomasti iso plussa. En tiedä jääkiekkomaailmasta oikein mitään, mutta teos toimii silti varsin hyvin. Osa teoksen jutuista tuki sitä mielikuvaa, joka minulle on jääkiekosta syntynyt, osa taas yllätti ja osa sai korjaamaan joitain ajatuksia. Lukukokemus oli oikein hyvä, tämä on tärkeä kirja ja onnistuneesti rakennettu, mukana on monia hyviä näkökulmia ja puheenvuoroja. Suosittelen!

Maailmantyttäret (Siiri Enoranta)
Jos jonkun kirjailijan uutta teosta odotan aina yhtä innolla, on hän Siiri Enoranta. Uusimmassa ya-romaanissaan Enoranta vie utopiaan, viiden tytön ystävyyteen ja mysteeriä ratkaisemaan.

En ole koskaan ennen tainnut lukea utopiaa, dystopioita sitten senkin edestä. Virkistävää, eikä mitään pelkkää pumpulia, iloa ja valoa kuten jostain syystä pelkäsin, vaan monitasoista, koskettavaa ja kiehtovaa. Maailmankoti ja saarivaltio on rakennettu yksityiskohtaisesti, ja teoksen maailma on mielenkiintoinen. Utopiallakin voi olla ja usein kai onkin synkkä menneisyys, niin tässäkin. Se tuo tarinaan syvyyttä ja antaa toivoa - pahan jälkeen tulee hyvää.

Päähenkilöt Ritva, Zerinda, Joselina, Kaia ja Lise-Lotte ovat kaikki erilaisia, mahtavia tyyppejä, yllättäen tykkäsin heistä kaikista tosi paljon. Yleensä minulla on yksi selvä suosikki ja muut roikkuvat mukana, mutta nyt en voinut valita ketään toisen yli eikä onneksi tarvitsekaan. Jokaisella tytöllä on oma onnistunut tarinalinja ja sen lisäksi heidän ystävystymisensä ja yhteinen seikkailunsa on kauniisti, aidosti kuvattu.

Maailmantyttäret on villi, viisas ja vaivattomasti etenevä teos täynnä hienoja yksityiskohtia. Rakastin maailmanrakennusta ja olisin voinut viipyillä Maailmankodin eri kolkissa vaikka kuinka pitkään. Samoin olisin voinut viettää aikaa tyttöviisikon kanssa matkalla vielä pidempäänkin. Tarina soljuu tasapainoisesti, se onnistuu yllättämään, ilahduttamaan, naurattamaan ja lämmittämään.

Kuuntelin teoksen äänikirjana, ja lukija Laura Eklund Nhaga ansaitsee lämpimät kehut tarinan ja hahmojen eloon herättämisestä. Yleensä kaipaan eri näkökulma/kertojahahmoille omia lukijoita, mutta Eklund Nhaga tuo jokaiselle tyypille omat piirteensä ja kokonaisuus toimii tosi hyvin. Tätä oli ilo kuunnella.

Before We Disappear (Shaun David Hutchinson)
Ei montaa minuuttia kestänyt, että rakastuin tähän teokseen täysin. Seattleen, Alaska-Yukon-Pacific World's Fair Expositioniin eli maailmannäyttelyyn vuonna 1909 sijoittuvassa tarinassa taikurin apulainen Jack ja maagisten kykyjensä takia rosvon elämään pakotettu Wilhelm tapaavat, ihastuvat, ja alkavat suunnitella, miten saada Wilhelm vapaaksi elämästä, johon hänet on vangittu.

Tykkäsin tässä aikalailla kaikesta aina luontevasti kahden kertojan näkökulmaan jaetusta tarinasta maailmannäyttelyn maisemien kuvaukseen, tarinan yleisiin fiiliksiin ja teemoihin sekä taikatemppuihin, joita tarinassa tehtiin usein ja aina vaikuttavasti. Molemmat päähenkilöt ovat ihania, varsinkin vangittuna lähes koko elämänsä elänyt Wilhelm, joka vielä kaiken trauman, pelottelun, uhkailun ja pahan jälkeen uskaltaa luottaa, ystävystyä ja rakastua. Nyyh miten ihanaa. Ja Jack, mahtava, fiksu, hurmaava ja hyvä. Kahden pojan tarina kietoutuu sujuvasti yhteen, ja kasvaa tarinan edetessä luontevasti. Erityisesti kaikki Jackin ja Wilhelmin kahdenkeskiset hetket ovat mainioita, ja teoksen dialogi on erinomaista.

Pidin teoksen juonesta paljon, se on viimeistä yksityiskohtaa myöten hiottu ja harkittu, ja käänteitäkin riittää. Hahmojen taustatarinat on rakennettu tosi hyvin, ja kokonaisuus on jotenkin todella taitavasti kasattu. Tarina on vahva ja maailmanrakennus onnistunutta, ja hahmotkin on heitetty maailmaan juuri kuten kuuluukin, oikeine piirteineen ja ihmissuhteineen. Rakastin tätä kirjaa, ja hahmot pääsevät suosikki-fiktiivisten tyyppieni listalle.

kuva © Susanna Salmi

Muuta

Muuten vuosi on lähtenyt käyntiin kanditutkielmaa kirjoittaessa ja viimeisiä yliopiston kursseja suorittaessa, enää pari kuukautta ja olen kandidaatti. Hui! Ensimmäiset kolme yliopistovuotta ovat olleet hauskoja, opiskelu on niiiin kivaa ja on vaikea uskoa, että on jo aika tehdä ensimmäinen tutkielma ja valmistua. Odotan kuitenkin innolla maisteriopintoja, ja sitä, että saan vihdoin tungettua opintosuunnitelmaan myös pari kurssia ranskaa. Olen sitä tässä jo opiskellutkin kännykkäsovelluksella, mutta onhan se erilaista päästä testaamaan kielitaitoa ihmisten kanssa ja oppia "kunnolla". Ja vaikka kandin kirjoittaminen on ollut vähän rasittavaa, sillä se on niin paljon tylsempää ja puuduttavampaa kuin luova kirjoittaminen (tai blogin kirjoittaminen), odotan innolla myös gradun aloittamista. Muutamia aiheita pyörii jo mielessä... Mutta siihen on vielä yli vuosi aikaa, nyt on vielä aika muistella ekoja yliopistovuosia ja iloita siitä, että valmistun pian.

Helmikuussa oli tuttuun tapaan Salpausselän kisojen aika, ja olin tapahtumassa jo seitsemättä kertaa vapaaehtoisena. Urheilujuhlan tuntua ja iloista fiilistä oli tarjolla, ja oli mahtavaa olla taas katsomossa vuoden tauon jälkeen. Hienoja urheilusuorituksia, aurinkoinen ilma ja innokasta kannustusta, siitä oli viikonloppu tehty. Ja pääsin myös toteuttamaan pitkäaikaisen unelmani ja hyppäämään helikopterin kyytiin, kun sellainen oli mahdollista. Hieno kokemus katsella talvista, auringonvalossa kylpevää Lahtea yläilmoista käsin. Helmikuun alussa kävin myös elämäni ensimmäistä kertaa laskettelemassa, ja sepäs olikin hauskaa! Enkä edes kaatunut kertaakaan, vaikka uskaltauduin vähän isompiinkin rinteisiin. Lumisen talven ansiosta hiihtoladuille on suunnattu useaan otteeseen, ja suosikkivuodenaikani onkin pistänyt parastaan. Rakastan lunta ja pakkasta, ja molempia on vuoden alku tarjonnut runsaasti.

Juuri alkanut huhtikuu tulee tarjoamaan ainakin muutaman teatterikäynnin, valtavasti odottamani Heartstopper-tv-sarjan, lähes yhtä paljon odottamani Tytöt tytöt tytöt-elokuvan ja monia kirjoja, kirjastopino huojuu jo niin korkeana että sitä täytyy alkaa äkkiä purkamaan. Kandi pitää kirjoittaa valmiiksi, ja kevään merkkejä pääsee pian etsimään, vaikka lunta ja pakkasta vielä riittääkin.

Siinä kaikki tällä erää, palataan osavuosikatsauksiin muutaman kuukauden päästä. Sitä ennen luvassa on tuttuun tapaan postauksia teatterista, yritän kovasti kirjoittaa myös jonkinlaisia kirjapostauksia.

Spartacus @ Suomen kansallisbaletti

 

kuvat © Suomen kansallisbaletti / Roosa Oksanen

Näin Spartacuksen viimeisessä näytöksessä 11.11. Mutta huoli pois, esityksen tallenne (tosin eri miehityksellä kuin minkä minä näin) on katsottavissa Stage24-palvelusta!

Vihdoin ja viimein koitti se hetki, kun meikäläinen ihka ensimmäistä kertaa suuntasi balettikatsomoon. Olen toki nähnyt balettia ennenkin, sentään muutaman jutun, mutta ne esitykset on nautittu televisiosta tai leffateatterin valkokankaalta. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, ja mikäpä innostaisi enemmän kuin Spartacuksen kapina ja traaginen kohtalo? Kyllä kunnon draama ja taistelukohtaukset aina kelpaavat. Olen käynyt Oopperatalossa kahdesti aiemmin, katsomassa Lepakko-operetin ja totta kai Oopperan kummituksen, molemmat jostakin kolmosparven kaukaisilta takariveiltä. Nyt sitten suunta kävi permannolle, josta aukeni hyvät näkymät lavalle vaikka orkesterimonttua ei päässytkään vakoilemaan. Ensi kerralle (sillä sellainen varmasti tulee, viehätyin sen verran livebaletin voimasta) suuntaan mahdollisesti ykkösparvelle, siitä lava ja monttu varmaankin näkyvät molemmat mainiosti.

Ja huomio vielä tähän väliin: minähän en tiedä baletista mitään, siis baletin konventioita tai historiaa tai mitään, ja ensin ajattelin, että tämä on esitys josta en kirjoita. Mutta sitten pohdin, että mitä se haittaa vaikka en osaa nimetä hienoja tanssiliikkeitä tai kommentoida koreografin tapaa tehdä uudenlaisia tai klassisia ratkaisuja? Ei minun tarvitse olla balettiasiantuntija baletista kirjoittaakseni, sillä kirjoitan omasta kokemuksestani, siitä millaista minusta oli esitystä katsoa. Ja kun ajatuksissa pyörii tämä juttu, niin sanat selvästi haluavat kirjoitetuiksi. Eli tässä tulee Teatterinna-blogin eka balettipostaus!

Lucas Jerviesin koreografioima (taistelukoreografiat Nigel Poulton) Spartacus-baletti (musiikki Aram Hatšaturjan) perustuu siis traakialaiseen gladiaattoriin ja orjakapinan johtajaan, Spartacukseen. Baletissa tarina etenee Spartacuksen (Jonathan Rodrigues) ja hänen vaimonsa Flavian (Abigail Sheppard) sekä kaverinsa Hermeksen (Lucas Jerkander) orjaksi myymisestä gladiaattoritaisteluiden kautta orjakapinaan ja orjien taistelusta roomalaisarmeijaa vastaan siihen, että Spartacus ja kapinalliset ristiinnaulitaan ja Flavia vannoo Spartacuksen muiston elävän ikuisesti. Juoni selostetaan pääpiirteittäin käsiohjelmassa, joten sen perusteella on helppo tunnistaa, kuka päähenkilöistä on kukakin ja mitä tapahtuu. Ja onhan se kiva heti alussa tietää, että suosikkihahmoni kuolee kaverinsa käsissä jo ensimmäisen näytöksen lopussa, tietää sitten arvostaa niitä hetkiä kun hänet vielä näkee. Sillä toki Hermes, orjaksi myyty ja gladiaattoriksi valmennettu, ystäväänsä vastaan asettumaan joutuva mies oli se, johon heti tykästyin. Kyllähän Spartacus myös joutuu asettumaan ystäväänsä vastaan, mutta jotenkin Hermes oli näistä kahdesta se, joka minuun enemmän vetosi traagisella kohtalollaan. Lucas Jerkander tanssii Hermeen roolin niin vivahteikkaasti ja tarkasti, että katsomossa tuntee tämän kauhun ja sisäiset ristiriidat, kun kauheaan tilanteeseen heitetty Hermes ei tiedä olisiko uskollinen ystävälleen vai tekisikö mitä gladiaattorikouluttaja määrää. Hermes on tosi mielenkiintoinen hahmo, vaikka hän olikin aika vähän mukana tarinassa, niin pidin sekä hahmosta että Jerkanderin tulkinnasta tosi paljon.

Toinen suuri suosikkini oli Florian Modanin Crassus, tarinan pääpahis. Ai että miten herkullinen hahmo, Modan ei mene pelkkään diktaattorimaiseen vallalla pelotteluun vaan tuo rooliinsa hienosti eri tasoja, joiden avulla Crassuksesta muodostuu syvempi kuva. Modan tanssii vahvasti, hänen liikkeissään on auktoriteettia ja mahtia sormenpäihin saakka, eikä Crassus vaikuta hetkeäkään siltä, että epäilisi itseään. Hienoja Crassus-kohtauksia on paljon, erityisesti pidin kaikista niistä hetkistä, joissa pelissä ovat suurimmat tunteet, niin vallan kuin pelonkin. Esimerkiksi se kohtaus, jossa Crassus on alakynnessä kapinallisia vastaan ja hänen lapsensa juoksee keskelle tappelua, ja Crassus vetää tämän eteensä kilveksi, on hieno. Kokonaisuudessaan loistava rooli. Abigail Sheppardin Flavia vangitsee katseen enemmän ja enemmän esityksen edetessä, alussa en vielä niin välittänyt Flaviasta mutta kolmanteen näytökseen ehdittäessä hahmo oli minut vakuuttanut ja Sheppardin väkevä ja ilmava tanssi hurmannut. Vahva rooli, ja Sheppard tanssii huiman hyvin, hänellä on taitava ote hahmonsa tunnetiloihin jotka heijastuvat tanssista hienosti. Flaviassa on asennetta, ja viimeisessä tanssissaan hänestä huokuu päättäväisyys ja jonkinlainen uhma. Jonathan Rodriguesin Spartacus on oikeamielinen ja uskottava kapinajohtaja, sujuvaa esiintymistä alusta loppuun. Rodrigues tanssii taidolla ja vakuuttavasti, ja erityisesti Rodriguesin ja Sheppardin tanssiduetot ovat vahvoja, niistä paistaa Flavian ja Spartacuksen rakkaus. Spartacus hahmona jäi vähän etäiseksi, en oikein saanut tyypistä kiinni, mutta Rodriguesin tanssi katsoin mielelläni, hän lataa liikkeisiin paljon tunnetta. Lucie Rákosniková tanssii Crassuksen vaimon Tertullan roolin, pidin hahmosta kovasti ja Rákosniková tekee mainiota työtä, hienoa läsnäoloa ja tarinan tulkintaa sekä taitavaa tanssia. Erityismaininnan ansaitsee kakkosnäytöksen vihreäkaapuinen kaveri, joka kylpyläkohtauksessa hiippailee taustalla nautiskelemassa viinistä ja viinirypäleistä, ja kippaa kuppia kavereidenkin kurkkuun. Päähän siitä tulee kipeäksi ja huono olo, kun nautiskelee liikaa juotavaa, mutta toinnuttuaan on hyvä jatkaa vielä parilla hörpyllä. Mainio tyyppi, kuka hänen roolissaan sitten olikaan eläytyy erinomaisesti. Spartacuksessa on huiman taitavia tanssijoita lava täynnä, ihailin sitä voimaa, sulavuutta, vimmaa ja viehkeyttä jota liikkeissä on. Upeaa. Enkä usko, että tämä oli vain ensiviehätystä, jonka eka livebalettireissu tarjosi, vaan ehdottomasti hurmaannuin siksi, että porukka oli niin taitavaa.

Lucas Jerviesin koreografiassa on paljon sellaista tanssia, joka pitää otteessaan ja jonka katsomiseen ei kyllästy. Kun baletin muotokieli on minulle vielä uusi juttu, niin "tylsä" tanssi (mitenhän tämän määrittelisi... ehkä sellainen tanssi, joka keskittyy enemmän vain liikkeiden puhtauteen ja visuaaliseen liikkeeseen, eikä edistä tarinaa tai hahmojen kehitystä kovinkaan paljon) saattaa välillä vähän puuduttaa. Tässä ei sellaista todellakaan ole, vauhtia on sopivasti, liikkeet ja musiikki käyvät sujuvaa dialogia ja juoni sekä hahmojen väliset suhteet ovat selkeitä. Ja tanssi on täynnä tunnetta ja tarinoita, jokaisella ojennuksella, lyönnillä, askeleella ja nostolla on merkitystä. Välillä lavalla tosin tapahtuu niin paljon, ettei tiedä minne katsoisi. Joukkokoreografiat ovat hienoja, mutta kun samalla päähenkilöillä on meneillään omia juttujaan, joskus kahdessa kohdassa lavaa, niin ei siinä kaikkea millään ehdi nähdä. Yksityiskohta, josta pidin kovasti, on se rinta-sivu-osoitus-kädet eteen-kuvio, joka koreografiassa toistuu useasti, se lienee jokin ele, jolla roomalaiset osoittavat kunnioitusta jos oikein tulkitsin. Nigel Poultonin taistelukoreografiat ovat loistavia, en tiedä onko taistelut tämän baletin kohdalla tehty yleensä ihan balettibalettina vai miekoilla vai miten, mutta tämä painimeininki, fyysisyys ja iholle meneminen toimii mahtavasti. Jérôme Kaplanin lavastus ja puvut ovat mukavan pelkistettyjä, erityisesti lavastus on hieno, siinä ei ole mitään turhaa. Pidin siitä, miten kapinallisten kaataessa osoittavaa sormea esittävän patsaan se kaatuu katsomoa kohti, eli katsojat eivät pääse syyttävältä (tai neutraalisti osoittavalta) sormelta pakoon. Puvuissa on hienoa yhteneväisyyttä ja hahmojen välinen hierarkia näkyy niissä selvästi, värien käyttö on myös mainiota. Benjamin Cisternen valosuunnittelu on yksi suosikkijuttujani esityksessä, hienoa valon ja varjon käyttöä ja erityisesti lopussa erinomaisesti hyödynnetty vilkkuvaa valoa.

Sitten vielä muita asioita, joita tulee mieleen. Pidin siitä viimeisen taistelukohtauksen ratkaisusta, että kapinallisten rivit harvenevat ja heitä katoaa roomalaisten kilpien taakse. Hieno! Välillä olisin kaivannut kohtauksiin enemmän tunteiden tiristelyä, kuten Hermeen kuoleman jälkeen, traagisista kohtaloista ja pelottavista, hektisistä tapahtumista olisi voinut kaivaa esoon vielä muutaman asteen suurempaa tunteilua. Myös kapinallisten välistä rajojen koettelua olisi ollut kiinnostavaa nähdä enemmän. Varsin onnistunut eka livebaletti tämä oli, viihdyin oikein hyvin. Esitys oli aluksikin hyvä ja parani vaan loppua kohti, jännite kasvoi hienosti tarinan edetessä ja kaikki, niin koreografia, musiikki kuin visuaalisuuskin vastasivat siihen näppärästi, ja toki myös kasvattivat jännitettä. Spartacuksen musiikista pidin, mutta se ei jäänyt päähän soimaan. Mahtipontista ja taidolla soitettua kyllä, musiikkia kelpasi kuunnella. Käsiohjelman/roolilappusen perusteella oli vähän vaikea sanoa, kuka on vaikkapa Eustacia tai Scorpius, koska heitä ei juonikuvauksessa ole mainittu, eikä heitä tietenkään puhutella/osoiteta lavalla nimeltä. Eihän tämä katsomiseen tietysti vaikuta, eikä tarinan seuraamiseen, mutta jos esimerkiksi joku tanssija tekee suuren vaikutuksen, olisi kiva tietää, kuka hän oli. Toki esityksen sivuilta löytyy tietoa tanssijoista, ja roolilapussa onkin QR-koodi, josta pääsee heihin tutustumaan. Käsiohjelmassa oli kiinnostavia tekstejä sekä tästä Spartacus-produktiosta että Spartacus-baletin historiasta, ne oli kiva lukea ennen esitystä niin kaikki lavastuksen, puvustuksen ja korografian vaikutukset olivat sitten tiedossa.

Kaiken kaikkiaan oikein mainio sukellus uuteen maailmaan, aion nauttia baletista uudelleen heti tilaisuuden ja kiinnostavan esityksen tullen. Päässäni minulla on sekä oopperasta että erityisesti baletista sellaisen hieman vakavan lajin kuva (siis puheteatteriin ja musikaaleihin verrattuna), joka, pakko myöntää, on vähän pitänyt minua poissa ooppera- ja balettikatsomoista. Turhaa ajattelua, sillä hyvällä ja rennolla fiiliksellä vaikuttivat olevan kaikki, niin henkilökunta kuin katsojatkin, enkä oikein edes tiedä, mihin tämä vakavuus ajatuksissani perustuu. No, tämä ei siis ollut vakavaa, vaan vauhdikasta, jännittävää ja hurjaa sekä hurjan taitavaa. Jospa aloittaisin pian myös oopperakatsojan urani samaisessa talossa, ensi keväänä ohjelmistossa vaikuttaisi olevan paljonkin kiinnostavaa katsottavaa...