Skavabölen pojat @ Keski-Uudenmaan Teatteri

 

kuvat © Tuomas Scholz

Näin Skavabölen pojat-näytelmän 28.11.

Rupert (Ville Hilska) ja Evert (Akseli Lehtinen) ovat veljeksiä, joilla on yhteiset leikit, yhteiset jutut ja yhteinen, raju ja julma lapsuus. Ja kun maailma ympärillä hajoaa, on heillä aina toisensa. Isän (Jari Vainionkukka) salainen kirjeenvaihto toisen naisen kanssa ajaa äidin (Inka Kallén) yhä ahdistuneemmaksi, ja lastenhuoneeseen kantautuvat riidan äänet, mutta länkkäreiden sivuilla paha saa palkkansa ja sankari pelastaa päivän. Junan kolina muistuttaa alati vaanivasta vaarasta, mutta eihän radalle saa mennä. Naapurit kurkkivat ikkunoista, mutta jos tietää, mitä tehdä, näkymättömiin pääsee aina. Mielikuvitus ja fantasia värittävät lapsuutta, mutta kun aikuisten maailman ongelmat ulottuvat veljesten elämään, kaikki muuttuu.

Keski-Uudenmaan Teatterin 25-vuotisjuhlanäytelmän, Antti Raivion kirjoittaman Skavabölen pojat on ohjannut David Sandqvist. Tuusulan Hyrylässä – ruotsiksi siis Skavaböle – upouudessa, hienossa Kulttuuritalo Moniossa esitettävä näytelmä on rankka kuvaus lapsuudesta, kasvamisesta, veljeydestä, vastuista ja uskollisuudesta. Kahdella aikatasolla liikkuvassa tarinassa veljekset ovat lapsia ja teinejä, nuoruuden ja aikuisuuden kynnyksellä. Sandqvistin ohjaus ei tosiaankaan kaunistele, vaan tuo näyttämölle kipeän tarinan, jossa lapsuus ei ole auvoisaa ja huoletonta aikaa, vaan pakottaa kasvamaan nopeasti, pitämään puolensa, tekemään isoja valintoja ja jättää jälkiä, jotka eivät koskaan kokonaan himmene. Esityksessä on tosi hieno painostava tunnelma, intensiteetti ja vaaran tuntu, joka välillä suorastaan kylmää. Rupertin ja Evertin leikit, muutamat kohtaukset, joissa on huumoria, ja harvat seesteiset arkiset hetket leikkien ulkopuolella tuovat esitykseen juuri sen verran keveyttä, ettei siitä tule liian raskas tai painava, mutta surullisen ja synkän tarinan myös annetaan olla sellainen, ja traagisuus saa tilaa. Sandqvist haastaa näyttelijät heittäytymään syvälle draamaan, ja se palkitaan. Heittäytymisestä puhutaan enemmän ehkä vauhdikkaissa esityksissä tai komedian puolella, mutta tässä näytelmässä heittäytymistä vaatii nimenomaan sen vakavimmat hetket. Kun tunteet ja teemat tulevat lavalle puhtaasti ja kouriintuntuvasti, ne tuntuvat katsomossa kaikista syvimmin. Esityksessä on joissain kohdissa tiivistämisen varaa, mutta viipyilevä ja melankolinen tunnelma kolahtaa minuun, joten pieni hitauden tunne osassa kohtauksia ei sen suuremmin häiritse. Ainostaan pitkin esitystä ommeltu käsilaukku oli vähän liikaa, mutta tämä ei ole moite, vaan ihan henkilökohtainen inhotuksen aihe. Antti Silvennoisen taistelukoreografia tuo tappeluihin, veljespainiin ja fyysisiksi käyviin riitoihin luontevuutta ja uskottavuutta. Tappelut ovat hengästyttäviä, kovakouraisia ja arkisia, ja niissä näkyy esiintyjien ammattitaito.

Ia Ensterän lavastuksessa on jos jonkinlaista yksityiskohtaa, hitsi että tekisi mieli päästä tutkimaan kaikki hyllyt, laatikot, seinät ja nurkat ja nähdä, kuinka tarinan maailma näyttämölle rakentuu. Katsomoon saakka erottuu paljon, mutta seinälle liimattujen julisteiden ja hyllyssä olevien tavaroiden tekstejä ja piirroksia ei ihan katsomosta näe. Lavastus on monikerroksinen ja tiukasti kiinni tarinan maailmassa, se rakentaa hahmoja, kerroksia, historiaa, nykyhetkeä ja tulevaa, ja kertoo paljon. Näyttämön asettelu ei muutu esityksen aikana kovinkaan paljon, mutta toimivasti suunniteltu lavastus antaa tarinalle erinomaisesti paikan, jossa kaksi aikatasoa ja useampi tapahtumapaikka esiintyy samaan aikaan ja silti toisistaan erillään. Räsymatot ja roskis sekä ullakkomaisuus ja iso kasa mappeja tekivät minuun suurimman vaikutuksen. Sinikka Zannonin mainiossa pukusuunnittelussa 70-luvun tyyli ja länkkärileikkien vermeet rakentavat ajankuvaa, joka asettuu lavalle luontevasti. Eri hahmojen asemaa kuvataan puvustuksella sujuvasti, ja myös se, miten hahmojen asema muuttuu, tulee esille. Olli Tammisen valosuunnittelulla on tärkeä rooli esityksen tasojen välittämisessä, ja valot auttavatkin tapahtumien seuraamisessa, kun tarinan menneisyys, nykyhetki ja unenomaiset kohtaukset erottuvat kaikki toisistaan myös valojen kautta. Tunnelmaa valosuunnittelu luo myös, ja tekee sen luontevasti. Pidin siitä, että välillä lavalla on melko hämärää, juuri sen verran valoa että ilmeet näkyvät, mutta ei yhtään sen enempää. Tony Sikströmin painostava ja luihin ja ytimiin menevä äänisuunnittelu kasvattaa näyttämöllä näkyvää hyvinkin paljon, ja on tunnelmien ja tunteiden, ja myös tapahtumien, viestimisessä oleellinen elementti.

Veljesten roolit tekevät Ville Hilska ja Akseli Lehtinen ovat kurssikavereita Teatterikorkeakoulussa ja suorittavat molemmat taiteellisen opinnäytteensä Skavabölen pojissa, Hilska Rupertin ja Lehtinen Evertin roolissa. Ville Hilska tekee Rupertina sellaisen roolityön, että se jää kyllä mieleen. Rupert on hahmona todella monitasoinen ja kiinnostava, ja Hilskan hillitty, pidättyväinen tapa tulkita hahmoa nostaa esiin kaikki näyttelijäntyön nyanssit. Ne hetket, joissa Rupert vapautuu, esimerkiksi juuri veljesten välisissä leikeissä, ovat hienoja, ja korostavat myös sitä, ettei isoveli aina voi olla olematta varuillaan, sillä hän on isoveli ja pikkuveljestään vastuussa. Hilska on lavalla upeasti läsnä, ja hänen tavassaan näytellä on vahva intuition tunne. Pienet eleet, ilmeet, liikkeet ja muutokset tavassa olla tulevat kuin vaistomaisesti, ja tekevät Rupertin hahmosta hyvin aidon. Pidin kovasti siitä, miten Rupertin isoveljeys ja vastuu on roolissa mukana koko ajan, tämä näkyy erityisen vaikuttavasti poikien ja heidän isänsä välisissä kohtauksissa. Akseli Lehtisen Evert on pikkuveli, joka luottaa isoveljeensä melkein sokeasti. Lehtisen roolityössä on viattomuutta ja energiaa, joka peilaa erinomaisesti Hilskan Rupertiin, josta viattomuutta on jo vaikeampi nähdä. Kontrasti on kiinnostava myös aikatasojen välillä, kun Evert on tarinan myöhemmässä vaiheessa teini, ja menettänyt viattomuutensa jouduttuaan kasvamaan rikkinäisestä lapsuudesta rikkinäiseen nuoruuteen. Isoveli ei enää voi suojella kaikelta, kun pikkuveli kasvaa, ja tämän Lehtinen näyttelee tosi hyvin. Roolityössä parasta on se tapa, jolla Lehtinen näyttelee lapsen kokemuksen maailmasta, perheestä ja siitä, mitä tapahtuu. Evert voi olla naiivi, mutta myös ymmärtää enemmän kuin kukaan tajuaa. Lehtinen ja Hilska pelaavat yhteen luontevasti ja heidän välisensä dynamiikka tekee veljesten suhteesta monitasoisen, uskottavan ja koskettavan. Verivala nostaa palan kurkkuun.

Jari Vainionkukka isänä ja Inka Kallén äitinä tekevät vahvat ja yksityiskohtaiset roolit. Vainionkukan roolissa on niin monta tasoa, että hänen roolihahmonsa ehtii näytelmän aikana herättää jos jonkinlaisia tunteita aina suuttumuksesta sääliin ja hämmästyksestä pettymykseen. Vaikuttavaa roolin tekemistä ja hahmon rakentamista, ja paljon tosi hienoja hetkiä lavalla. Kallénin roolityössä on herkkyyttä ja vimmaa, tasapainossa toivoa ja epätoivoa joka kasvaa taitavasti tulkittuna jatkuvasti. Koskettava ja vakuuttava rooli. Saga Sarkola ja Anna-Leena Sipilä ahkeroivat molemmat kuusi roolia ja hyppäävät erilaisten tyyppien nahkoihin. Sarkolan hienovireistä näyttelijäntyötä on hieno katsoa, ja hän taitaa niin painavaa draamaa keventävät huumorinpilkahdukset kuin kaikista vakavimmat hetket, joissa nyanssit ovat tärkeitä. Jokaisessa Sarkolan hahmossa on onnistuneita elementtejä, minä pidin eniten Annelista, Ossista ja Rosenqvistista. Sipilältä sujuu niin ikään sekä komediallinen että vakava ote, ja erityisesti mystisen Taikurin roolissa hän vakuuttaa, vangitsevaa tekemistä monia tunteita herättävän hahmon roolissa. Myös kepparillaan koppotikopottelevan Lotan roolissa Sipilä on hurmaava, ja Anuna hän jäi myös mieleen. Koko näyttelijäkuusikko uppoutuu tarinan tunnelmiin uskottavasti ja nostaa roolitöissään pinnalle tunnetta, joka ulottuu katsomoon. Näyttelijöiden yhteistyö on erityisen sujuvaa, ja tarinassa, jossa hahmojen väliset suhteet, puheet, puhumattomuus, toisiinsa suhtautuminen ja varsinkin kaikki se, mitä ei sanota mutta mikä näkyy rivien välistä, ovat todella tärkeitä, pitää kaikkien lavalla pelata yhteen. Ja niin tämä porukka tosiaan tekee.

Skavabölen pojat on synkkä, hieno näytelmä veljeydestä ja kasvamisesta. Inhimillinen ja uskottava yhden perheen tarina kasvaa käsittelemään teemojaan laajemmin, ja tekee sen vaikuttavasti. 70-luku on minulle kaukaista aikaa, mutta tarina perheestä, lapsuudesta, kasvamisesta ja vanhemmuudesta on aina ajankohtainen, kuten on myös tarina alkoholismista, pettämisestä, väkivallasta, epätoivosta ja vaikeuksista. Parasta esityksessä on sen tunnelma, se, miten vaikeita asioita käsitellään syvästi ja rohkeasti, kaikki arjen puolet lavalle tuoden. Näytelmää on hieno katsoa, vaikka koko ajan mukana on epämiellyttävä tunne ja suru. Elämä ei ole aina reilua tai helppoa, vaan potkii päähän kerta toisensa jälkeen. Ja silti on kuitenkin toivoa, jossain, jos uskaltaa siihen luottaa. Hieno esitys, ja hienoa, että juhlavuoden näytelmäksi on valittu juuri tämä tarina. Paljon onnea 25-vuotias KUT, ja onnittelut jo etukäteen myös valmistumisen kynnyksellä oleville taiteellisen opinnäytteen suorittajille Hilskalle ja Lehtiselle.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos KUT!

Murha kahdelle @ Musiikkiteatteri Kapsäkki

 

kuvat © Tero Vihavainen

Näin Musiikkiteatteri Kapsäkin ja Linnateatterin yhteistuotannon Murha kahdelle Kapsäkissä 25.11.

Sukukartanolle kokoontuu porukkaa juhlistamaan kirjailija Arthur Whitneyn syntymäpäivää. Yllätysjuhlien puuhanainen rouva Whitney ohjeistaa vierasjoukon piiloon, ja niin kaikki on valmista hauskaan yllätykseen. Mutta kun kirjailija itse astuu ovesta sisään, kajahtaa "yllätys!"-huutojen seassa laukaus, ja juhlat vaihtuvat murhamysteeriin. Paikalle saapuu ensimmäisenä paikallispoliisi Marcus, joka haikailee ylennyksestä etsiväksi. Ja jos tämä tapaus ratkeaa hänen ansiostaan, niin mitä uralla kapuamisen edellä enää voisi olla? Marcuksen apuna on Lou, hiljainen tyyppi, joka suostuu konstaapelin suunnitelmaan esittää ihka oikeaa etsivää. Mutta kuka on syyllinen? Vaihtoehtoja riittää: tuore leski, rouva Whitney, tai sitten tohtori Griff, psykiatri, tai ehkäpä prima ballerina Barrette Lewis, vai sittenkin ärhäkkä aviopari Flandonit, jos ei kuitenkin Steph Whitney, innokas pikkukaupungin murhista graduaan väsäävä opiskelija. Tai joku aivan muu. Jutun juju on siinä, että lavalla on kaksi näyttelijää, Joel Mäkinen ja Juha Pulli, flyygeli, ja niin, tosiaan – kolmetoista hahmoa.

Chris Whittakerin ohjaama, Kellen Blairin ja Joe Kinosianin kirjoittama ja säveltämä Murha kahdelle on valloittava murhamysteerimusikaali, jossa parasta on se, miten se päästää kaksi näyttelijää vetämään täysillä puolitoista tuntia ja viihdyttää siinä samalla yleisöä vaivattomasti ja nerokkaasti. Hanna Kailan suomentama teksti ja biisit toimivat erinomaisesti, ja Kaila on taitavasti vääntänyt monimutkaisemmankin sanoilla kikkailun suomalaisille korville sopivaksi. Whittakerin ensimmäinen ohjaustyö Suomessa on onnistunut suoritus, energinen ja hauska musikaali pitää otteessaan ja saa arvailemaan murhaajaa, nauttimaan showsta ja ihastelemaan sitä, miten hyvin kaikki toimii. Alussa tahti on hieman verkkainen, ja odotinkin, että tarina olisi päässyt vauhtiin nopeammin. Mutta kun tahti alkaa kiihtyä, tasapainottaa alun aavistuksen rauhallisempi meno aina vain koomisemmaksi kiihtyvää murhanselvitystä hyvin. Ja lopussa onkin sitten sellaista menoa, että huh! Melkoista notkeutta niin laulullisesti, musiikillisesti kuin näyttelijäntyöllisestikin. Whittaker toimii myös koreografina, ja hän onkin tuonut esitykseen paljon liikekieltä. Liike on komediaan sopivaa, siinä on paljon mainioita oivalluksia ja viihdyttäviä ratkaisuja, ja liike on myös hienosti eri hahmojen kohdalla erilaista. Lavastusta ei pianoa lukuun ottamatta ole, taustalle heijastetaan talo, ovi tai ikkuna sen mukaan, ollaanko sisällä vai ulkona. Riitta Röpelisen pukusuunnittelussa ei siinäkään ole mitään ylimääräistä. Tyylikkäät takit molemmille näyttelijöille, silmälasit, tutu, lippalakki – eikä muuta tarvita. Pidän siitä, että vaihtoja hahmojen välillä ei tehdä pukujen kautta, vaan näyttelijäntyöllisesti. Mukaan otetaan juuri silmälasit tai lippis, jos se tuo hahmoon jotain lisää, mutta hahmot erottuvat toisistaan nimenomaan sen avulla, miten heitä näytellään. Esa Näykin mainiolla valosuunnittelulla on monessa kohtauksessa iso rooli, ja kuten moni muukin esityksen osa-alue, Steppin' Out Of The Shadow-biisissä saa valosuunnittelukin revitellä.

Koska olen aina innoissani siitä, jos näyttelijät itse myös soittavat lavalla, olin tietenkin ihan pähkinöinä tämän esityksen parissa. Molemmat näyttelijät soittavat pianoa, välillä samaan aikaan, ja upeasti soittavatkin. Musikaalin musiikki on monipuolista ja taipuu niin taustalle kuin tähdeksikin. Välillä tuli samanlainen fiilis kuin olisi katsonut vanhaa mykkäfilmiä, jota säestetään pianolla (kerran olen sellaisessa näytöksessä ollut ja se oli hienoa), kun lavalla tapahtuu paljon ja tapahtumia tahdittaa pianomusiikki. Välillä taas tuntui siltä, kuin lavalla olisi ollut soittiamia enemmänkin, musiikki kasvaa osassa biisejä niin suureksi, että täyttää koko teatterin. Sävellyksissä on nokkelaa huumoria, vaikuttavaa musikaalimusaa ja sellaisia kappaleita, joilla on tarinan ja hahmojen tukemisen kannalta iso rooli. Kuten monessa paikassa on sanottu, voi hyvin sanoa, että lavalla on kolme esiintyjää – kaksi näyttelijää ja piano. Käsiohjelmalle vähän miinusta siitä, ettei siitä löydy musikaalin kappaleiden nimiä, mutta mennään alkuperäisillä nimillä. Suosikkejani ovat reipasrytminen ja hauska Protocol Says, huvittava It Was Her, synkänhauska A Lot Woise, ihana, tosin synkille raiteille hetkeksi kääntyvä He Needs A Partner, ystävyyslaulu A Friend Like You ja showstopper, komediahelmi Steppin' Out Of The Shadow.

Joel Mäkinen ja Juha Pulli pistävät parastaan ja heidän tekemisessään näkyy, että lavallakin on hauskaa. Esityksessä on alusta loppuun mainio meininki, osin sen takia, että teksti on niin nokkela ja toimiva ja hahmot niin ihastuttavia, mutta myös siksi, että Mäkinen ja Pulli pelaavat yhteen niin saumattomasti ja sujuvasti. Koska lavalla on vain kaksi näyttelijää ja esityksen tahti on varsin reipas, pitää yhteistyön vastanäyttelijän kanssa olla tarkasti hiottua. Ja niin tosiaan on, tämä näyttelijäkaksikko suorastaan loistaa showta vetäessään. He tekevät hahmoistaan hauskoja ja yllättäviä, ja hahmojen välisistä suhteista aidon lämpimiä, raivostuttavia, jännittäviä ja viihdyttäviä. Mäkinen pysyttelee suurimmaksi osaksi Marcuksen roolissa, mutta piipahtaa yhdessä takaumassa myös Marcuksen ex-pari/rakastaja Vanessan ja poliisipäällikön rooleissa. Mäkinen on etsivän paikasta haaveilevan Marcuksen roolissa valloittava, juuri sellainen pikkukaupungin poliisi, joka sopii komedian rikoksenratkaisijaksi ja kohtaa suurimmat vaikeudet ja vastoinkäymiset epäiltyjensä suunnalta. Mäkisen roolityö on luontevaa ja monitasoista, hänellä on komedian kieli hallussa ja hienosti huumoriin sopiva tapa tuoda hahmoonsa myös syvyyttä. Pulli paahtaa puolitoista tuntia kymmenen eri hahmon roolissa, ja vaihtaa tyypistä toiseen niin nopeasti ja näppärästi ettei sitä oikein edes tajua. Aivan mahtavaa roolin rakennusta täysin erilaisten hahmojen parissa, aina viehkeästä ballerinasta poikakuorolaiseen ja innokkaasta opiskelijatytöstä äreään vanhukseen ja tähteydestä haaveilevaan tuoreeseen leskeen. Pulli tosiaankin ottaa yleisön näppeihinsä, viimeistään Steppin' Out Of The Shadow-biisissä, mutta monen monta kertaa ennenkin tätä show-numeroa. Erityisen vaikuttavia ovat duetot ja monen hahmon biisit, jotka Pulli esittää yksinään. Mitä talenttia! Vähän tuli mieleen musikaali Murhan ja rakkauden käsikirja herrasmiehille, vaikka siinä monta hahmoa taklaava näyttelijä onkin uhrien rooleissa eikä epäiltyjen, mutta samanhenkistä murhakomediaa, tosin vähän hillitymmin välillä.

Murha kahdelle on hurmaava, hauska, vauhdikas ja riemastuttava musikaali, jota katsoessa saa ihailla tarkkaa ja rytmikästä näyttelijäntyötä. Hyväntuulisesta showsta voi povata hittiä, jollainen se loppuunmyydyistä esityksistä päätellen jo alkaa olemaan. Eikä ihme, katsomossa viihtyy erinomaisesti ja kahden taitavan näyttelijän työtä ei voi kuin ihailla. Komedia on jo itsessään haastava laji, ja kun kaksi näyttelijää esittää tarinaa, jossa on kolmetoista hahmoa, pitää homman olla harkittua, jotta huumori toimii. Tässä Murha kahdelle onnistuu, musikaali on vaivattomasti ja nokkelasti hauska, viihdyttävä ja yllättävä, ja kuten hyvät murhamysteerit, myös jännittävä ja mielenkiintoinen. Murhamysteereiden lopussa pitää tietenkin aina paljastaa, miten kävi, joten: ei, en arvannut murhaajaa. En osannut edes epäillä syylliseksi osoittautuvaa tyyppiä!

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Kapsäkki!

Lokki @ Lahden kaupunginteatteri

kuvat © Mikko Kelloniemi

Näin Lokin 17.11., ensi-iltaa edeltävänä päivänä ennakkonäytöksessä.

Arkadina on kuuluisa näyttelijätär. Hänen poikansa Kostja on aloitteleva näytelmäkirjailija. Nina tähdittää Kostjan näytelmää ja fanittaa tämän äitiä. Menestynyt kirjailija Trigorin nauttii maaseudun rauhasta. Mašalla on eksistentiaalinen kriisi ja sydänsuruja. Hänen äitinsä Polina toimii karaoke-emäntänä. Lääkäri Dorn yrittää ratkaista kaikkien ongelmia, ja liikunnanopettaja Medvedenkolla on tähtäimessään yksi tietty kohde. Koko porukka on viettämässä juhannusta Sorinin, Arkadinan veljen, luona. Arkadinalla ja Trigorinilla on suhde, Kostja on rakastunut Ninaan, Nina ihastuu Trigoriniin, Maša on rakastunut Kostjaan, Medvedenko havittelee Mašaa eivätkä Polina ja Dorn malta pitää näppejään erossa toisistaan. Kesäisellä mökkireissulla tunteet kuumenevat, rakkaudet syttyvät ja kuolevat ja ihmiset etsivät itseään, toisiaan ja ennen kaikkea toistensa hyväksyntää. Mutta pieleenhän kaikki sitten lopulta menee.

Olen nähnyt Anton Tšehovin Lokin Kansallisteatterissa muutama vuosi sitten, ja vähän kauemman aikaa sitten Vanja-enon Järvenpään teatterissa. Tšehovin tekstit ovat vaikuttavia ja monitasoisia, ja pidän hänen näytelmistään näiden kahden perusteella kovasti. Lokissa minua viehättää erityisesti se, miten ihmiset eivät tajua yhtään mitään ja kaikki menee aivan päin mäntyä. Se myös vähän vihastuttaa, koska montaa hahmoa käy sääliksi, mutta näytelmänä tämä julma tarina ihmisyydestä, perheestä ja rakkaudesta kyllä toimii erinomaisen hyvin. Esa-Matti Smolanderin ohjaama ja Lauri Siparin suomennoksesta sovittama Lokki on vimmainen, kiihkeä, inhimillinen, hauska, traaginen, raju ja herkkä draama. Smolanderilla on tekstiin, hahmoihin ja näytelmään kokonaisuutena moderni ja raikas ote, joka kantaa hienosti alusta loppuun. Tällaista Lokkia en edes osannut kuvitella näkeväni, vaikka jo etukäteen tiesin, että klassikko saa uudenlaisen tulkinnan. Ja niin tosiaan on, ja se on aivan parasta! Lokki oli elokuun lopulla laatimassani syksyn tärppipostauksessa se esitys, jota kaikista eniten odotin loppuvuonna 2023, eikä tosiaan tarvinnut turhaan odotella. Pidin kovasti edellisestä näkemästäni Smolanderin ohjauksesta (Kaksi sisarta, Teatteri Vanha Juko) ja se olikin yksi syy siihen, että Lokki kiinnosti suuresti. Vaikka nämä kaksi näytelmää ovat erilaisia, niissä näkyy Smolanderin kädenjälki ja tapa rakentaa esitystä. Huumori, traagisuus ja näiden kahden hienoinen raja on Smolanderin ohjauksessa viiltävän tarkka ja iskee syvälle. Asettamalla Lokin tapahtumat suomalaiselle kesämökille juhannuksen aikaan esitys tekee tarinasta yleisölle hyvin tunnistettavan tilanteen, ja antaa vanhalle tekstille tuoreita sävyjä. Ennakkoluuloton sovitus ei arastele laittaessaan tšehovilaiset hahmot perisuomalaisten tunteiden ja tapahtumien äärelle, vaan onnistuu nostamaan esiin sellaisia nyansseja, joita perinteisemmin toteutettu Lokki ei välttämättä tavoittaisi. Rakastan myös sitä, että mukana on karaoke ja mölkky. Yksi esityksen tyylikeinoista on pistää kaikki näyttelijät näyttelemään lähes kaikkia hahmoja, joka antaa mahdollisuuksia moneen. Ratkaisu korostaa huumoria ja synkkyyttä, tuo hahmojen persoonaa esille vahvemmin, jakaa pitkät vuorosanat monelle näyttelijälle, ja tekee lavan tapahtumia kiinnostavammiksi, toimivammiksi tai esityksen kieleen paremmin sopiviksi. Todella mainio ja onnistunut oivallus, joka toimii sekä koomisesti että dramaattisesti, eikä vie kohtauksilta tehoa vaan päinvastoin tuo sitä lisää.

Iida Ukkolan lavastus ja puvustus sopivat esityksen tyyliin ja omalta osaltaan luovat sitä. Lavastus on sopivan pelkistetty, ja rakentuu pitkälti terassin ja taustakankaan varaan. Lisäksi pahvinen teatteri, aurinkotuolit, kirjoituspöytä ja muut tarvittavat lavasteet rakentavat tapahtumapaikkoja, mutta lavalle ei tuoda mitään liikaa. Kostjan ampuma lokki ja heiteltävät ja revittävät paperit sekä sadetakit ovat myös tärkeitä kokonaiskuvan kannalta. Puvustuksessa jokaiselle hahmolle on kehitetty oma tyyli, joka kertoo hahmosta paljon ja on yksityiskohtainen. Näytelmän tyypeistä on tehty mahtavia huomioita, jotka tuodaan puvustuksen kautta esiin! Puvustuksen haasteena on se, miten moneksi hahmoksi taipuvalle näyttelijälle saa pikavaihdettua hyvin erityylisiä vaatteita niin, että se onnistuu, ja mitä puvustuksen osia näyttelijöillä voi olla koko ajan päällä. Tämä on ratkaistu sujuvasti ja toimivasti, ja näyttelijät vaihtavat hahmoa ja pukua näppärästi monen monta kertaa. Onnistunut ratkaisu myös se, että kaikki saman hahmon vaatteet eivät ole aina ihan samanlaisia, vaan niissä voi olla pientä variaatiota samasta tyylistä. Tiina Hauta-ahon valosuunnittelussa varsinkin tapa valaista taustakangasta on hieno, ja valot muutenkin tärkeässä osassa esitystä. Kun neljättä seinää rikotaan, myös katsomo valaistaan eikä rajaa katsojien ja esiintyjien välillä ole niin vahvasti, kuin kohtauksissa, joissa fokus on enemmän lavan tapahtumissa. Niissä valo keskittyy hahmoihin, ja yleisö saa hämärän suojakseen. Tommi Raitalan äänisuunnittelu loihtii kesämökkimaisemaan monenlaista tunnelmaa leppeästä illasta ukkosmyrskyyn, ja varsinkin Kostjan näytelmää esitettäessä ja Kostjan soittaessa äänisuunnittelu on vahvasti läsnä.

Esityksen seitsemän näyttelijää esittää jokainen montaa hahmoa, mutta jokaisella on myös oma "päähahmo" jonka roolissa he ovat eniten ja jonka tulkinnasta he ovat eniten vastuussa. Joukko pelaa yhteen saumattomasti ja on iskussa, menossa säilyy energia ja vauhti sekä tarkkuus ja terävyys. On hauskaa ja mielenkiintoista nähdä, millä tavoin eri näyttelijät tulkitsevat samaa hahmoa, ja miten heidän tapansa näytellä eroaa toisistaan tai on samanlainen. Esimerkiksi Kostjan roolissa nähdään kaikki näyttelijät, ja Medvedenkona ja Trigorinina lähes kaikki, ja nämä kohtaukset toimivat hämmentävän hyvin. Varsinkin Kostjan hahmo hyötyy siitä, että häntä on osassa kohtauksia monta. Puvustuksella on osansa siinä, että se osoittaa nopeasti, mitä hahmoa on lavalla monta, mutta tyypit tunnistaa kyllä nopeasti myös siitä, miten heitä näytellään. Näyttelijät tarttuvat hahmojen persoonaan, manerismeihin ja olemukseen taitavasti, ja hyppelevät yhden hahmon kengistä toiseen näppärästi. Hahmoista Kostja, Arkadina, Nina, Trigorin ja Maša ovat isommassa roolissa kuin muut, mutta jokaisella tarinan henkilöllä on tapahtumien kannalta tärkeä rooli, ja kukaan ei jää etäiseksi tai taustalle. Otetaan vaikka Medvedenko – hän on lavalla vähiten, mutta tekee lähtemättömän vaikutuksen heti ensiesiintymisellään. Hahmoihin ylipäätään on rakentunut sen verran tasoja ja piirteitä, että koko esityksen ajan tuntuu kuin heistä oppisi aina jotain uutta, ja että heistä oppii tuntemaan niin hyviä ja huonoja kuin hauskoja ja merkityksellisiä juttuja. Yksi hahmoihin liittyviä suosikkiyksityiskohtiani on Sorin - sori-leikittely, joka on pieni mutta sitäkin mainiompi oivallus.

Annika Hartikka näyttelee päähahmonaan Ninaa, ja tuo rooliin kauniisti ja vakuuttavasti sen, miten nuori ja naiivi, elämäniloa ja kunnianhimoa säteilevä Nina vähitellen oppii, miten maailma toimii. Hartikka tekee vahvan roolityön, ja kasvattaa hahmoaan aidosti esityksen edetessä. Muita hahmoja tulkitessaan hän tavoittaa onnistuneesti niin komedialliset kuin vakavemmat elementit. Saana Hyvärinen on ihastuttavan kolkko ja diivaileva Arkadina, ai jestas kuinka hänen tapansa latistaa Kostjaa ärsyttää! Hyvärinen on rakentanut hahmonsa hienosti, vaikka Arkadina on itsekeskeinen ja oman elämänsä tähti, hänessä on myös muita tasoja, jotka tekevät hahmosta kiinnostavan. Muita hahmoja näytellessään Hyvärinen jäi mieleen erityisesti Trigorinina. Teemu Palosaari on Trigorinina julman hurmaava, olin jo ehtinyt unohtaa kuinka Trigorin tylsyyttään tuhoaa tytön, kuten pienessä tarinaideassaan runoilee, mutta näinhän hän tosiaan tekee, vaikka alussa vaikuttaa niin mukavalta. Palosaari tekee roolinsa tarkasti ja taitavasti, hän paljastaa Trigorinin todellista luonnetta vähän kerrallaan, ja tuo roolihahmoonsa sujuvasti eri sävyjä. Palosaarella on myös toinen päähahmo, Medvedenko, joka jää siis lähtemättömästi mieleen heti ensihetkistä. Melkoista menoa ja meininkiä on liikunnanopettajan urheilussa, huh sentään. Anna Pitkämäki tekee Mašasta terävän ja nopeaälyisen, suorasanaisen mutta sydämellisen nuoren naisen. Maša joutuu rakkaudessa ja ihmissuhteissa pettymään kerta toisensa jälkeen, ja tuntee ja ilmaisee isosti. Hän on myös todella tarkka, ja ehkä näytelmän hahmoista eniten tilanteen tasalla. Pitkämäki hallitsee angstin ja olemisen tuskan erinomaisesti, ja Mašan lisäksi tulkitsee näitä vahvasti myös Kostjan roolissa. Mikko Pörhölän Dorn on sitten se oikeasti mukava ja hyväsydäminen tyyppi, jollaiseksi Trigorinia saattaa alussa luulla. Pörhölä tekee ihanan roolin, Dorn vaikuttaa aivan mahtavalta tyypiltä. Ehkä tässä näytelmässä vielä korostuukin se, että kun juonittelevien, narsististen, lytättyjen ja toisia lyttäävien sekä dramaattisten tyyppien keskellä on yksi vähän tasaisempi luonne, hänestä ei voi olla pitämättä. Mutta Dorn on sympaattinen ja hauska heppu, ja Pörhölä tuo rooliinsa aitoa lämpöä ja huumoria. Myös Aki Raiskion Sorin on hurmaava ja leppoisan humoristinen mies, jota ei Arkadinan veljeltä ehkä odottaisi. Olisipa mielenkiintoista tietää, millainen näiden sisarusten yhteinen lapsuus oli! Raiskio tekee sujuvan ja onnistuneen roolin, ja pidin hänen tavastaan tuoda hahmolle luontevaa huumoria lavalle. Henna Wallin on upean monitasoinen Kostja, jota käy sääliksi ja jonka kamppailua äitinsä hyväksynnän, oman itsensä, kunnianhimoisten suunnitelmiensa ja suurten unelmiensa asettamien paineiden alla on raastavaa katsoa. Kostja on samaistuttava ja syvästi inhimillinen hahmo, jonka nuoruus ja epävarmuus tulevat Wallinin roolityössä hienosti esiin. Hänen roolityössään on herkkyyttä ja voimaa. Täysin erilaisessa roolissa karaoke-emäntä Polinana Wallin on hurmaavan täynnä iloa ja energiaa. Kaikille karaoke-kohtauksissa laulaneille näyttelijöille vielä erityismaininta, karaoke-kohtaukset ovat ihania!

Lahden kaupunginteatterin Lokki on riemastuttava, riipaiseva ja vahvasti rakennettu esitys, jossa tarinan kertomiseen valittu tapa raikastaa klassikkoa ja tuo siihen uusia tasoja. Esitys on löytänyt kielen, joka ilottelee, yllättää, revittelee ja haastaa, mutta ei pidä yleisöä loitolla vaan toivottaa jo ovella tervetulleeksi, kirjaimellisesti. Mukaansatempaava, otteessaan pitävä ja kiinnostava toteutus pysyy uskollisena alkuperäiselle tarinalle, mutta kertoo sen rohkeasti omanlaisellaan tavalla, joka totta vie toimii. Esimerkiksi viittaaminen Kansallisteatterin Hamletiin kuin se olisi tapahtunut esityksen maailmassa, on ilahduttavaa, ja esityksessä on paljon tällaisia yksityiskohtia, jotka lisäävät sen onnistuneisuutta. Kirosanoja olisi pikkuisen vähemmälle voinut jättää, ne ehtivät vähän menettää tehoaan, mutta se onkin ainoa moite, jonka keksin. Vaikka ihan kaikki elementit eivät minulle ainakaan näin ensimmäisellä kerralla täysin iskeneet, on esitys kokonaisuutena erinomainen, ja todella hienosti modernisoitu, uudella tavalla ajateltu klassikko. Tämä täytyy nähdä toisen kerran.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Lahden kaupunginteatteri!

Cabaret @ Kouvolan Teatteri

kuvat © TAVATON media

Näin Cabaret-musikaalin 16.11.

Oli kabaree, ja oli Seremoniamestari (Karlo Haapiainen), kaupungissa nimeltä Berliini, maassa nimeltä Saksa. Ja oli maailmanlopun aika. Amerikkalainen kirjailija Clifford Bradshaw (Juha-Pekka Mikkola) saapuu Berliiniin 1930-luvun alussa ja vuokraa huoneen fräulein Schneiderilta (Satu Taalikainen). Cliff haaveilee inspiraatiosta ja kirjoittamisesta, mutta ajatukset vie toisaalle Kit Kat Klubi ja sen tähti Sally Bowles (Terhi Suorlahti). Ernst Ludwig (Pani Poutanen) on valmis esittelemään Cliffin kenelle tahansa, ja myös tarjoamaan tälle keikkoja Pariisiin, josta amerikkalaisen on helppo kuljettaa tavaraa Saksaan. Huolettoman ja kiihkeän hauskanpidon aika on kuumimmillaan, mutta taustalla ajatukset ja agendat muuttuvat. Sen tietää Ernst, sen tietää merimiehiä huoneessaan viihdyttävä fräulein Kost (Satu Lemola), sen tietää juutalainen hedelmäkauppias herr Schulz (Veli-Matti Karén), vaikka yrittääkin kaiken kieltää. Onhan hän saksalainen.

Näin Cabaret-musikaalin ensimmäistä kertaa parisen kuukautta sitten, tämän Kouvolan produktion ensi-iltapäivänä Turussa. Toinen matka berliiniläiselle klubille ja klassikkomusikaalin pariin koitti siis nopeasti, ja olikin kiinnostavaa nähdä toinen, erilainen versio musikaalista näin lyhyen ajan sisällä. Joe Masteroffin, John Kanderin ja Fred Ebbin musikaalin on Kouvolaan ohjannut Maiju Sallas. Hänen ohjauksessaan riemukas ja estoton klubielämä ja arkiset vastuut törmäävät ja sekoittuvat onnistuneesti. Taustalla uhkaavana kasvava natsiaate häilyy eleissä ja ilmeissä, äänenpainoissa ja siinä, miten ihmiset toisiinsa suhtautuvat. Sallas pitää esityksen viihdyttävänä ja vauhdikkaana, ja antaa vakavan sävyn tulla mukaan vähitellen, kunnes tuulen kääntymistä ei voi enää kieltää. Antton Laineen koreografiassa on paljon iloa ja riemua, ja kekseliästä liikekieltä. Erityisesti Kit Kat Klubin esiintyjien ja Seremoniamestarin numerot ovat erinomaisesti koreografioituja. Esa Kurrin valosuunnittelu toimii hienosti yhdessä koreografian kanssa, ja myös muuten tunnelman ja tilanteiden luomisessa. Valosuunnittelu ja Paula Variksen pukusuunnittelu on värikästä, keimailevaa ja monipuolista, ja puvustuksessa on paljon säihkettä, yksityiskohtia, hohtoa ja loistetta, ja vähän vaatimattomampiakin arkiasuja. Varsinkin Kit Kat Klubin esiintyjien puvut kaikissa muodoissaan ja Kaks leidii-kappaleen "sanomalehtipuvut" jäivät mieleen, tosi hienot. Erityismaininta myös Seremoniamestarin monille asukokonaisuuksille, upeita kaikki! Kuinkahan monta vaihtoa hänellä edes oli? Annukka Pykäläisen lavastus taipuu moneen ja tarjoaa klubille komeat puitteet ja koreografioille monenlaista tarttumapintaa. Cabaret-kyltti vangitsee katseen. Pidin kovasti teksteistä, joita seinissä ja lavassa on. Antti Helinevan ja Kari Mitikan äänisuunnittelulle erikoismaininta, mahtavaa miten selkeästi kaikki vuorosanat ja laulujen sanat kuuluivat katsomoon! Se ei tosiaankaan ole musikaalien kohdalla itsestäänselvää, mutta nyt ei laulu puuroutunut edes joukkokohtauksissa.

Cabaretin biisit ovat ihanan hurmaavia ja monenlaisia, koomisesta vakavaan ja romanttisesta nokkelaan. Olen niitä viimeiset pari kuukautta kuunnellut melkoisen monta kertaa, ja löytänyt suurimmat suosikkini. Niistä yhtä, Mein Herr-biisiä, ei kuulla Kouvolassa, kuten ei Turussakaan. En toki ole nähnyt sitä koskaan osana tarinaa, mutta silti vähän kaipasin kappaletta mukaan. Mutta onneksi muut kappaleet ovat upeita, ja Mein Herriä voi kuunnella muuten vain. Tässä versiossa minuun iskivät varsinkin Seremoniamestarin kappaleet, niistä eniten Tuskin lainkaan kiinnostaa, huikea veto. Kaks leidii ja etenkin Mani, mani ovat isoimpia suosikkejani musikaalin kappaleista, ja molemmat toimivat myös nyt erinomaisesti. Sen huominen meille tuo ja biisin kertaus aiheuttavat kylmiä väreitä, eri syistä mutta molemmat myös vaikuttavan tulkinnan vuoksi. Laulu ananakselle ja Tahdon ovat hurmaavia, ja Cabaret on hieno kappale, joka myös hienosti esitetään. John Kanderin sävellykset ovat tosi vangitsevia ja kiinnostavia, ja livenä kuunnellessa ne ihastuttavat erityisen paljon, kuten kaikki musiikki. Orkesteri kapellimestarinaan Ilkka Kahri on iskussa ja vetäisee kaikenlaiset biisit varmalla otteella ja hyvällä meiningillä. Upeita ovat myös orkesterin puvut, muusikot eivät jää glitterissä ja säihkeessä ollenkaan näyttelijöitä himmeämmiksi.

Karlo Haapiainen astuu Seremoniamestarin rooliin varmoin ottein ja täyttää saappaansa erinomaisesti. Hän tekee roolista hurmaavasti omansa, kutsuen vähän kankean arkipäivänäytösyleisön näppärästi mukaan esityksen maailmaan. Haapiaisen Seremoniamestari on jollain tavalla valtavan viaton ja suloinen, vaikka onkin estoton ja eikä turhia kursaile. Haapiainen tavoittaa sen herkkyyden ja haavoittuvuuden, joka Seremoniamestarissa tämän roolin alla on, ja antaa sen myös näkyä. Ja on seuraavassa hetkessä taas täysin viihdyttävä ja suorapuheinen. Valloittava tapa tehdä roolia, hieno tulkinta. Ja varsin vaikuttavia sooloja! Juha-Pekka Mikkolan Cliff on hyväntahtoinen mies, joka suhtautuu Berliiniin ja sen ihmisiin ja paikkoihin uteliaasti ja avoimin mielin. Mikkola tuo rooliinsa rauhallisuutta ja järkevyyttä, mutta päästää myös tunteet valloilleen, kun sen aika on. Terhi Suorlahden Sally on itsevarma ja äkkipikainen kabareetähti, joka tekee mitä haluaa ja odottaa, että muut mukautuvat hänen päätöksiinsä. Suorlahti tavoittaa myös Sallyn herkemmän puolen, joka on hahmolle tärkeää. Mikkola ja Suorlahti pelaavat hyvin yhteen, ja Cliffin ja Sallyn välisissä kohtauksissa on mainiota latausta, erityisesti esityksen loppupuolella. Silti heidän tarinansa jäi tässä versiossa minulle vähän muiden tapahtumien taustalle. Satu Taalikaisen käytännöllisen ja hurmaavan fräulein Schneiderin jaVeli-Matti Karénin leppoisan, pilke silmäkulmassa kulkevan herr Schulzin romanssi piti minut niin otteessaan, etten nuoremman parin suhteeseen ehtinyt tällä kertaa niin kiinnittyä. Taalikaisen vahva laulu ja sujuva roolin rakennus tekevät vaikutuksen, ja Karénin herr Shculzin rooliin tuoma herttaisuus ja vilpittömyys sulattaa sydämen. He tuovat lavalle hahmojensa tarinan  lämpimän huumorin, suloisen romanssin ja raastavan todellisuuden, ja tekevät sen koskettavasti.

Panu Poutanen tekee Ernstin roolin erinomaisesti, hän tekee hahmostaan mainion seuramiehe ja ihastuttavan tuttavan, mutta pistää peliin kaiken arvokkuuden, jämäkkyyden ja kylmyyden, kun sen aika on. Poutanen tuo hienosti esiin sen, että Ernst ei muutu tarinan aikana itse, hän muuttuu vain muiden hahmojen (ja katsojien) silmissä, sillä alusta asti Ernst ajattelee samalla tavalla ja kannattaa samoja aatteita. Se vain paljastuu muille myöhemmin kuin Ernstille itselleen. Pidin Satu Lemolan fräulein Kostista kovasti, Lemola tekee roolinsa hyvällä energialla ja tuohahmoonsa monia tasoja. Kost on fiksumpi, tai ainakin laskelmoivempi, kuin aluksi voisi kuvitella, ja Lemola rakentaa roolinsa taitavasti. Raimo Rätyn varsin tiukkailmeiset roolit tullivirkailijana ja Maxina ovat onnistuneita, samoin Markus Waara Bobbyn ja Konsta Reuter Victorin roolissa tuovat Kit Kat Klubille veikeää meininkiä. Ensemble nähdään monissa rooleissa Kit Kat Klubilla esiintyjinä, asiakkaina ja merimiehinä, joskus muinakin hahmoina, ja varsinkin ryhmäkoreografioissa porukka loistaa. Näyttelijät nostavat klubitunnelman kattoon, ja tarttuvat taidokkaasti niin tarinan villeimpään viihteeseen kuin vakavimpiin sävyihinkin.

Kouvolan Teatterin Cabaret on hieno ja teoksen kaikki puolet esiin tuova versio musikaalista. Erityisesti mieleen jäi pysäyttävä ja kylmäävä loppu, jota upeampaa en ehkä enää usko missään Cabaret-versiossa näkeväni. Myös musiikillisesti tämä jäi mieleen, varsinkin soolokappaleet ja vauhdikkaimmat biisit soivat erinomaisesti, ja orkesterin meininki hurmaa. Cabaretin teemat ilonpidosta ja huolettomuudesta, sen näkemisen kieltäytymisestä, mitä ei voi enää olla näkemättä, erilaisuuteen suhtautumisesta ja vapaudesta, rajoittamisesta ja poliittisista vaaroista tulevat lavalla esiin monella tapaa, ja monenlaisissa tunnelmissa. Komedian, kabaree-numeroiden, draaman ja vakavuuden tasapaino on tarkasti hallittu, ja se tarjoaa kokemuksen, joka ei hetkessä unohdu. Oli tosi mielenkiintoista päästä näkemään toinen Cabaret-versio jo näin pian Turun produktion jälkeen, ja nähdä toisenlainen toteutus musikaalista. En näitä kahta aio vertailla sen enempää, mutta pidin molemmista versioista kovasti ja vaikka esitykset ovat erilaisia, on molemmissa löydetty toimiva ja vaikuttava tapa kertoa tarina.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Kouvolan Teatteri!

Kaaos @ Lahden kaupunginteatteri

kuvat © Johannes Wilenius

Näin Kaaoksen 11.11.

Sofia (Anna Pitkämäki) ja sisarukset Julia (Liisa Vuori) ja Emmi (Laura Huhtamaa) ovat parhaita ystäviä, joilla on kaikilla menossa elämässään enemmän tai vähemmän kaaokseksi kääntyvä aika. Sofia on opettaja, jolla on kotona homeremontti ja koululla lakkautusuhka. Julia on terapeutti, joka ihastuu potilaaseensa. Emmi on toimittaja, jolla on paljon töitä ja vähän aikaa arjelle. Ruuhkavuosiensa keskellä naiset pitävät yhtä ja ottavat yhteen, sopivat riitansa ja tarjoavat niin lohtua kuin neuvojakin, joskus myös pyytämättä.

Mika Myllyahon kirjoittama tragikomedia marssittaa lavalle kolmen päähenkilön lisäksi parikymmentä hahmoa, joita kaikkia tulkitsee kolmikko Pitkämäki - Vuori - Huhtamaa. Sivuhahmoista löytyy jos jonkinlaista tyyppiä, jotka rikastuttavat kolmen päähenkilön tarinaa, mutta Tapani Kalliomäen ohjauksessa keskiössä säilyy juuri naisten ystävyys. Vauhdikas ja välillä karnevalistinen sekä komedialtaan railakas Kaaos kuvaa arkista elämää, tunnistettavia tapahtumia ja ihmissuhteita. Vaikka se saa nopeista hahmovaihdoista, näppärästä ja tiiviistä tekstistä sekä korostetuista tunteista, käänteistä ja luonteenpiirteistä irti paljon hauskaa ja koomista, on tarinassa pohjimmiltaan isoja kysymyksiä, vakavia aiheita ja ihmisiin ja ihmissuhteisiin liittyviä tärkeitä tasoja. Näiden välittäminen komedian kautta toimii, kun huumori ei peittele vakavuutta vaan tuo sen esille tavoilla, joissa komedia on paras ratkaisu. Ja niin on Kaaoksen kohdalla – se on hauska, juuri liioittelun, suoruuden ja räväkkyyden kautta, mutta myös koskettava ja pistää ajattelemaan. Esityksessä on huumoria, joka ei minulle toimi, ja sen lisäksi huumoria, joka todellakin toimii. Välillä hymähtelin ihan eri jutuille kuin muut katsojat, välillä muita huvitti ja minua ei, välillä koko katsomo nauroi samoissa kohdissa. Itseäni reilut kymmenisen vuotta vanhemmat henkilöhahmot ja heidän tarinansa iskivät luultavasti enemmän sellaisiin katsojiin, jotka elävät samanlaista elämäntilannetta, mutta tuttuutta löytyi myös minulle. Ja niinhän se on, jos esitys on hyvin tehty – kaikissa tarinoissa on jotain sellaista, jonka kuka vain voi tunnistaa.

Tiina Hauta-ahon lavastus, puvut ja valot sopivat pienelle Aino-näyttämölle mainiosti. Visuaalisuudessa on arkisuutta, joka tasapainottaa komedian vauhtia ja räväkkyyttä, mutta myös sellaisia yksityiskohtia, joiden avulla kohottaa huumoria. Kun hahmoja on paljon ja näyttelijöitä kolme, pikavaihdot nousevat tiivistahtisessa näytelmässä isoon osaan. Ne tapahtuvat kaikki kulissien takana, välillä hämmästyttävällä vauhdilla. Sekä Hauta-ahon puvustus että Kati Kerosen naamiointisuunnittelu tarjoavat varsinaisille päähenkilöille arkisen ja hahmoille sopivan, tavallisen ulkoasun, ja visuaaliseen revittelyyn annetaan mahdollisuus nimenomaan sivuhahmojen kautta. Lavastus pysyy koko esityksen lähes samanlaisena, ja sen tarjoamissa raameissa liikutaan yllättävänkin näppärästi paikasta toiseen. Valosuunnittelu ja Jussi Virkin projisoinnit tuovat esitykseen tasaisia hetkiä ja rytmiä. Välillä meno on niin visuaalisesti kuin näyttelijäntyöllisestikin melkoisen vauhdikasta, ja parhaimmillaan näissä hetkissä kaikki osa-alueet pelaavat saumattomasti yhteen. Välillä projisoinnit tuntuivat turhilta, ehkä siksi, että samaa kuvaa käytettiin niin useasti. Lopun lyhyt videopätkä ja "My Heart Will Go On"-biisin taustalla pyörivä video olivat ehdottomasti suosikkiprojisointini. Jukka Vierimaan äänisuunnittelu on varmaotteista ja tuo esitykseen yksityiskohtia ja sävyjä.

Näyttelijät vetävät shown huimalla energialla ja napakalla rytmillä. Kolmikon yhteistyö on hiottu ja hioutunut tarkaksi, iskeväksi ja toisiaan tukevaksi, ja jokainen saa paljon irti niin päähenkilöhahmostaan kuin useista sivuhahmoistaan. Laura Huhtamaan Emmi on nokkela ja napakka, vähemmän avoin kuin kaksi muuta päähenkilöä, ja jollain tavalla vaikuttaa myös epävarmemmalta. Huhtamaa tekee hienon roolin, hän tuo hahmoonsa kiinnostavia kulmia ja sellaista inhimillisyyttä, joka tuntuu aidolta. Sivuhahmoistaan varsinkin bisnesmiehenä, elokuvamiehen pelokkaana puolena ja rehtorina Huhtamaa tekee erinomaiset roolit. Liisa Vuori on roolissaan Juliana lempeä ja kärsivällinen, ottaen myös ilon irti niistä hetkistä, kun Julia luisuu rauhallisuudestaan johonkin toiseen suuntaan. Vuoren ja Huhtamaan tulkitsema sisaruussuhde on herkullinen ja uskottava, pidin tosi paljon niistä kohtauksista, joissa siskosten keskinäinen suhde rakentuu näyttämölle monitasoisena ja hienosti näyteltynä. Vuoren sivuhahmoista jäivät mieleen etenkin kahvilan myyjä, Leo ja 5C-luokan Tytti, jokainen eri syistä mutta yhtä kaikki mainion tulkinnan vuoksi. Anna Pitkämäen roolityö Sofiana kulkee laajalla skaalalla, ja Pitkämäki pitää hahmonsa onnistuneesti kiinnittyneenä tämän perusolemukseen. Vaikka ja mitä sattuu ja tapahtuu, mutta aina Sofiassa näkyy hänen persoonansa. Taitavasti rakennettu rooli. Sivuhahmoissaan Pitkämäki vetäisee erityisesti elokuvamiehen itsevarman puolen ja laivadisconaisen huimalla otteella. Näyttelijäkolmikko tarttuu esityksen teemoihin, aiheisiin ja hahmoihin sujuvalla tyylillä, tragikomedian kaikki puolet tulevat heidän käsissään lavalle onnistuneesti.

Kaaos on kantaesitetty jo 2008 Ryhmäteatterissa, ja sitä on esitetty usein. Minulle tämä oli ensimmäinen näytelmästä näkemäni versio. Teksti ei käsittääkseni ole kokenut muutoksia muuten kuin esimerkiksi Netflixin ja Woltin mukaantulolla, niin, että se istuu nykypäivään paremmin. Viihdyin katsomossa oikein hyvin ja pidin siitä, miten esitys aiheitaan ja hahmojaan kohtelee. Pohjasävy on traaginen, tai vähintäänkin välillä surullinen, haikea ja synkkä, mutta komedia ottaa huumorinsa vaikka sitten sieltä traagisesta ja antaa palaa. Väkivaltaisuus ja hämmästyttävästi jopa pitkä känninen putkaseikkailu naurattavat, vaikka känniörvellys on yleensä teatterissa minua vähiten huvittava juttu. Väkivalta ja väkivaltaiset ajatukset nousevat Kaaoksessa yhdeksi isoimmista aiheista, ja esitys onnistuu esittämään niistä myös kysymyksiä ja pohdittavaa, vaikka pääpaino välillä on mäiskinnässä itsessään. Ihmisten väliset suhteet, arjen kiireet ja ongelmat, vastuu, vastuullisuus ja vastuuttomuus sekä moraali nousevat erityisesti esitystä jälkikäteen ajatellessa mietityttämään, ja sehän on mainiota – esityksen tarjoamat tilanteet ja tapahtumat kiinnittyvät mielessä muuhun omaan tietoon, ja niitä yhdistelemällä pääsee ajatuskulussaan monenlaisiin lopputuloksiin. Minähän en myöskään osaa katsoa mitään komediaa ilman, että kaivan siitä esiin jotain syvällistä, vakavaa tai pohdittavaa, mutta Kaaoksen kohdalla ei tarvitse kaivella. Kaikki syvällinen ja vakava on näytelmässä jo, ja komedian kautta niitä käsitellään herkullisesti.