sunnuntai 10. lokakuuta 2021

Palkkamurhaajan painajainen @ Kouvolan teatteri

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Kouvolan teatteri!


kuvat © TAVATON media

Eilen 9.10. sai Kouvolan teatterissa ensi-iltansa tummasävyinen komedia Palkkamurhaajan painajainen.

Paula (Tiina Winter) majoittuu hääyöhotelliinsa aikeinaan tehdä itsemurha. Naapurikseen hän saa Ritan (Annina Rubinstein) jolla taas on suunnitelmissa palkkamurhan suorittaminen. Toisten huonoksi ja toisten hyväksi onneksi hotellin omistaja (Tommi Kekarainen) huomaa Paulan itsemurha-aikeet, ja Rita ajatuu tämän tukihenkilöksi ja huolenpitäjäksi, sillä eihän se sopisi, että palkkamurhaajan naapurihuoneeseen alettaisiin poliiseja kutsumaan. Mukaan kuvioihin tulevat kuitenkin poliisit (Kekarainen ja Henry Holopainen) sekä Paulan eksä-nyksä Mauri (Holopainen) ja tämän uusi nainen Sutela (Satu Lemola).

Olen nähnyt Palkkamurhaajan painajaisesta yhden version aiemmin, Helsingin kaupunginteatterissa neljä vuotta sitten, joten se ei ollut enää kovin kirkkaasti mielessä. Muistin kuitenkin, että hauskaa oli, joten naurua odotin myös Kouvolan versiosta. Ja iloitsin jo etukäteen siitä, että tässä päähenkilöt ovat naisia, tämä alkuperäiskäsikirjoituksesta poikkeava muutos sopii esitykseen eikä juoni tietenkään muutu, eivätkä hahmojen perusolemukset myöskään. Ohjaaja Seppo Honkonen vastaa ohjaamisen lisäksi myös sovituksesta ja lavastuksesta, ja hyvin on kolme osa-aluetta hallussa. Honkosen ohjaus osuu komediallisiin iskuihin terävästi, vauhtia on reippaasti muttei liikaa, ja tarina itsessään asettuu näyttämölle oikein onnistuneesti. Tarkasti ohjattu komedia, jossa uskalletaan mennä täysillä, huumori on riemukasta vaikka onkin mustahkoa, ja esitys otetaan tarpeeksi vakavasti jotta se naurattaa. Näyttämö tarjoilee tyylikästä hotellitunnelmaa ja lavasteet oivan kehyksen tarinan esittämiseen, sohvat, pöydät, kylpyammeet ja muut toimivat saumattomasti ohjauksen ja lavalla liikkumisen tukena. Myös Henry Holopaisen koreografioimat, notkeat ja vauhdikkaat taistelut hyödyntävät lavastusta sujuvasti. Ja televisioruutujen kautta nähdyt videopuhelut ovat mainio keksintö!

Tiina Winter ja Annina Rubinstein ovat loistava parivaljakko, he pelaavat luontevasti yhteen ja ovat molemmat tosi onnistuneet valinnat rooleihinsa. Ai että mitä hilpeää ja hauskaa menoa melkeinpä koko ajan, sekä Winter että Rubinstein lukevat esityksen rytmiä ja hahmojensa persoonallisuuksia taitavasti ja toimivalla tavalla. Winterin Paula on aluksi surkuteltava tyyppi, hänet kun on jätetty toisen naisen takia ja entistä miestä ei kiinnosta, vaikka Paula uhkaa hirttäytyä. Mutta vähitellen alkaa vaikuttaa siltä, ettei Paula ole kovin tasapainoinen (tai no ei hän ihan alunperinkään ollut), ja hänestä muodostuu mainion ristiriitainen hahmo, ei pelkkä poloinen raasu. Winter tekee erinomaisen roolin ja kaivaa hahmostaan kaiken irti, hieno roolityö! Rubinstein on uskottavan epätoivoinen ja kyllästynyt itsetuhoiseen huonenaapuriinsa, ja Ritan asenne tulee lavalle sujuvasti. Rubinsteinillä on mainio ote rooliinsa, sopivan palkkamurhaajamainen fiilis syntyy Ritasta, mutta hänessä on muutakin, ja loppua kohti ainakin minun sympatiani olivat Ritan puolella. Rubinsteinin Rita toimii hyvin vastavoimana Winterin Paulalle, naiset ovat erilaisia mutta vastakohdat selvästi täydentävät toisiaan, ainakin tässä tapauksessa.

Henry Holopainen tekee sujuvaa työtä Maurina, näppärä ja hyvin rakennettu rooli, johon Holopainen tuo mukavasti yksityiskohtia. Satu Lemola Sutelana on loistava, hänellä on komedian rytmi hyvin hallussa ja roolin tekeminen tarkkaa ja toimivaa. Tommi Kekaraisen hotellin omistaja on huikean asiakaspalveluhenkinen ja vähän keksijänvikaa omaava tyyppi, jonka hotellissa riittää omia virityksiä ja joka vaikuttaa hoitavan kaiken tarjoilusta sähkövikojen korjaamiseen. Kekarainen näyttelee roolinsa varsin mainiolla tavalla, hyvää työtä! Koko näyttelijäviisikko oli jo ensi-illassa tosi hyvässä iskussa, ei mitään haparointia tai hankaluuksia esityksen rytmin kanssa vaan täyttä tykitystä alusta loppuun. Ja nimenomaan hauskaa tykitystä, näytelmän huumori ja sen tyyli on selvästi tunnistettu koko työryhmässä ja se näkyy lavalla kirkkaasti, eli jos tämän komedian hauskuutukset osuvat yhteen katsojan huumorintajun kanssa, uskoisin että todellakin naurattaa.

Varsin mainio teatterikokemus, tämä on melko lyhyt esitys (1 h 45 min väliajan kanssa) ja aika meni kyllä aivan siivillä. Mutta hyvin ehtii kaikki tapahtumaan, ja komedialle niin tärkeä rytmi on ehdottomasti kunnossa. Kokonaisuus on hyvin kasassa, huumorin ydin on löydetty ja tyylikkäiden lavasteiden keskellä tämä komedia toimii tarkasti. Tässä palkkamurhaajan painajaisessa kaikista parasta on roolitus, niin sujuvaa, näppärää ja komediallisesti onnistunutta tekemistä koko viiden näyttelijän joukolta että katsomassa on helppo nauttia ja nauraa. Onnistunut esitys, lämmin suositus.

lauantai 18. syyskuuta 2021

Niin kuin taivaassa @ Helsingin kaupunginteatteri

 Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos HKT!
kuvat © Otto-Ville Väätäinen

Näin Niin kuin taivaassa-musikaalin 16.9.

Kuuluisa viulisti-kapellimestari Daniel Daréus (Tuukka Leppänen) on uransa huipulla, mutta joutuu pysähtymään kun lääkäri kertoo, että hänen sydämensä on lopussa. Daniel päättää palata pieneen kotikyläänsä, vaikka kaikki lapsuusmuistot eivät olekaan iloisia. Vastassa ovat kylän asukkaat ja kirkkokuoro, jonka johtajaksi Daniel ajautuu. Musiikin voima, yhteisön elämänilo ja hankaluudet sekä rakkaus ja lämpö nousevat musikaalin keskiöön.

Olen kuunnellut tämän ruotsalaismusikaalin biisejä alkuperäiskielellä melko paljon, joten musiikin puolesta Niin kuin taivaassa oli tuttu jo etukäteen, ja kesän alussa katsomastani elokuvasta, johon musikaali perustuu, oli siitäkin vielä juonenkäänteitä ja tapahtumia muistoissa. Odotin tätä kyllä tosi paljon, erityisesti Tuukka Leppäsen ollessa pääroolissa ja Jakob Höglundin vastatessa sekä ohjauksesta että koreografiasta. Höglund on tämän hetken suosikki-teatteriohjaajani ja Leppänen on aina tehnyt niin isot kuin pienetkin roolinsa hienosti, ja nyt hän pääsisi päärooliin ja laulamaan tämän musikaalin upeita kappaleita. Siinäpä ennakkoasetelma, jonka ansiosta en malttanut odottaa että viimeinkin pääsin katsomoon ja nauttimaan tästä tarinasta. Koronarajoitukset varjostivat hieman intoa kun hermostutti että mitäs jos tämäkin perutaan, mutta onneksi tämä pääsi ensi-iltaan ja yleisö pääsee musikaalia katsomaan.

Näin Jakob Höglundin ohjausta ensimmäisen kerran Vaasassa, Romeo+Julia-esityksessä, ja ihastuin täysin. Höglund hyödyntää uskomattoman kaunista ja vahvaa näyttämökieltä, ja hänen ohjauksessaan Niin kuin taivaassa levittäytyy lavalle ilmavasti ja väkevästi, tunteet ja tunnelmat ovat selkeitä ja tarkasti tehtyjä. Höglundilla on taito asetella sekä päähenkilöt että ensemble lavalle niin, että jokaisella on oma paikkansa ja tehtävänsä eikä lava tunnu liian tyhjältä tai täydeltä vaan siltä, että siellä ovat juuri ne tyypit jotka tarvitaan. Ohjauksessa liike on luontevaa ja soljuvaa, tanssillisemmat koreografiat yhdistyvät saumattomasti "tavalliseen" liikkeeseen, kuten kävelyyn. Höglundin ohjauksessa parasta on se, miten vaivattomasti niin esityksen tekninen puoli (esimerkiksi asemointi ja koreografiat) kuin emotionaalinenkin taso (esimerkiksi se, millainen tunnelma kohtauksissa on) rakentuu. Musikaali on kiivas ja lempeä, täynnä riemua ja murheellisuutta, ja tunteiden tasapaino ja puhtaus ilahduttaa ja ihastuttaa. Niin kuin taivaassa on hieno musikaali muun muassa siksi, että se ei kaunistele aiheitaan vaan on niin ilon ja rakkauden kuin surun ja vihankin äärellä aito ja rehellinen. Höglundin ohjauksessa rehellisyys on käsinkosketeltavaa ja sekä koskettavuus että huumori ja lämpö tuntuvat katsomossa asti kirkkaina. Odotan malttamattomana, että ehdin katsomaan Höglundin ohjaaman ja koreografioiman Oncen Lilla Teaterniin, ja muutenkin seuraan innolla sitä, millaista työtä Höglund Lillanin taiteellisena johtajana tulevina vuosina tekee. Luulisin, että aikamoisen hienoja juttuja on tulossa.

Sven Haraldsson (hänkin Vaasan Romeo+Juliasta tuttu) vastaa Niin kuin taivaassa-musikaalin lavastuksesta, ja lavastusratkaisuissa toistuu sama ilmavuus kuin ohjauksessakin. Rakastan sitä, että suuren näyttämön lavaa on hyödynnetty laajasti, varsinkin syvyyssuunnassa, tilaa on ja avaruutta. Lavastuksen ollessa vähäeleisen tyylikästä ja melko yksiväristä se tukee tarinaa, mutta antaa nimenomaan tarinan täyttää näyttämön ja vain tarjoaa kehykset viemättä huomiota tunteilta ja ihmisiltä. Haraldssonin lavastuksessa on kekseliäisyyttä ja näppäryyttä, kuten Höglundin ohjauksessakin, lavastus ja ohjaus sekä koreografia ovat tasapainossa keskenään ja yhdistyvät erinomaisesti. Kun mukaan laitetaan vielä Samu-Jussi Kosken tyylikäs, hienosti värikkyyttä ja yksivärisyyttä yhdistelevä pukusuunnittelu ja William Ilesin vuoroin terävä, vuoroin pehmeä, varsin onnistunut valosuunnittelu, saadaan hienon näköinen esitys. Varjokuville vielä erityiskiitos (varjoneuvonantajana on toiminut Heini Maaranen), ne sopivat esitykseen tosi hyvin. Aino Piirolan suomennos tekstistä on onnistunut, dialogi on sujuvaa eikä töki missään kohdassa.

En osaa ruotsia niin hyvin, että voisin sanoa ymmärtäneeni kaikki biisien sanat kun olen niitä ruotsiksi kuunnellut. Niinpä en osaa verrata suomennosta Carin Pollakin ja Fredrik Kempen alkuperäisiin lyriikoihin, mutta kauniisti soljuvat laulujen sanat Maija Vilkkumaan suomentamina, onnistunutta työtä. Musiikki kuulostaa muutenkin komealta, Risto Kupiainen kapellimestaroi orkesterin hyvään vireeseen ja Kempen upea sävellys soi tyylillä. Tykkään kaikista Niin kuin taivaassa-biiseistä, mutta listaan tähän muutaman suosikkini tästä HKT:n versiosta. Danielin eka biisi Nyt on se aika jonka sain on hieno, Tuukka Leppänen lataa siihen sopivan määrän tunnetta ja kohtaus on tosi kiva. Onni kääntyy on hurmaava, ja Sehän meni hienosti varsin riemukas ja iloinen. Gabriellan laulu (ainoa leffasta musikaaliin siirtynyt kappale, säv. Stefan Nilsson, san. Py Bäckman) on kaunis ja Emilia Nyman esittää sen herkällä ja vahvalla otteella. Elämä kantaa on ehkä suurin suosikkini musikaalin kappaleista ja se on toteutettu mainion riemukkaasti. Sanna Majuri vetäisee Synti-biisin huikean hyvin, tosi vakuuttava tulkinta ja loistava kohtaus. Enkelilaulu on kaunis ja Lumi Aunion tulkinta siitä ihana, tämä kappale on myös suurimpia suosikkejani musikaalin biiseistä. Ymmärrätkö ollenkaan- ja Meen vaikken tahtoisikaan-kappaleet täytyy vielä mainita, mainio tunnelataus molemmissa. Lyhyesti sanottuna siis hienosti esitetty hienoja kappaleita, mahtavaa!

Tuukka Leppänen tekee vahvan ja vakuuttavan roolin Danielina. Hän tuo hahmoonsa tarkkoja yksityiskohtia ja vivahteikasta läsnäoloa, joka täyttää koko lavan mutta jättää Danielin silti varautuneeksi ja epävarmaksi, vähän vaikeasti lähestyttävän oloiseksi. Leppänen näyttää hienosti sen, miten Daniel vähitellen löytää lapsuutensa kotikylästä ystävyyttä, iloa ja rakkautta ja se tuo hänelle varmuutta ja onnea. Danielin rooliin mahtuu laaja tunneskaala, jota Leppänen käsittelee varmalla, hienovaraisella otteella. Laulu on vahvaa ja siinä soivat niin ilot kuin surut. Lumi Aunio on ihastuttava Lena, hän lukee hahmoaan onnistuneesti ja valaisee koko lavan energisellä ja herkällä roolityöllään. Muistan, että pidin leffan Lenasta tosi paljon ja hahmo on suurinpiirtein samanlainen musikaalissakin. Aunion käsissä Lenasta muodostuu monitasoinen, rohkea ja oikeudenmukainen nuori nainen. Pidin todella paljon siitä, miten Aunio hahmoaan rakentaa, hänellä on loistava ote hurmaavaan hahmoonsa ja taito tuoda Lenan persoonaa esiin luontevasti ja vilpittömästi. Emilia Nymanin Gabriellan kasvutarinaa on mukava seurata, miehensä Connyn (Olli Rahkonen) kiivauden ja väkivallan alla elävä Gabriella löytää itsestään rohkeuden astua niin kuoron solistiksi kuin lopulta pois Connyn luota, ja Nyman esittää hahmonsa tarinakaaren kauniisti. Hän myös laulaa tunteikkaasto ja vakaasti, jo mainittu Gabriellan laulu on yksi esityksen kohokohdista.

Puntti Valtonen tekee sujuvan roolin kylän kauppiaana ja puuhamiehenä, Arne saa oppia ettei ihan kaikki mitä hän suustaan päästää olekaan yhtään hauskaa ja että vanhoista tavoista saisi joskus luopua, eipä niitä olisi tarvinnut edes aloittaa. Valtonen näyttelee Arnea erinomaisesti, hahmon kehitys ymmärtäväisemmäksi ja omien tapojen ja sanojen pohtiminen on tehty onnistuneesti. Antti Timonen on oikein mainio Stig, kirkkoherra joutuu hänkin kohtaamaan omien tottumustensa ja arvojensa kyseenalaistamista ja romuttamista kun kirkkokuoron tyyli Danielin saavuttua muuttuu. Timonen näyttelee varmalla otteella ja laulaa komeasti, kappaleet Älä luojaa vastusta milloinkaan ja Ymmärrätkö ollenkaan tekevät suuren vaikutuksen. Tuomas Uusitalon Holmfrid on onnistunut hahmo ja roolityö, samoin Olli Rahkosen Conny. Jaakko Lahtinen tekee sujuvan ja vahvan roolin Torena, ja Anna Victoria Eriksson Sivinä, Sinikka Sokka Olgana, Kari Mattila Erikinä, Raili Raitala Amandana ja Helena Haaranen Florencena täydentävät nimettyjen roolien näyttelijäjoukon onnistuneesti, varsin hyvää työtä jokaiselta. Nuoremmat näyttelijät ovat myös tosi hyviä, Eelis Ignatius näyttelee Danielia 7-vuotiaana ja Miska Lundberg 14-vuotiaana, Marona Awdishou on Conny 11-vuotiaana ja Gordon, ja Lotta Portin on Jennifer. Ensemblessä riittää porukkaa ja he tuovat esitykseen elävyyttä tehden tarkkaa ja tasapainoista työtä, tässä produktiossa ensemblellä on iso merkitys jokaisessa kohtauksessa jossa se on mukana, ja taitavasti ensemble osallistuu niin tunnelman ja joukkokohtausten kuin esimerkiksi seinienkin luomiseen.

Niin kuin taivaassa on valtavan kaunis ja lämmin musikaali, mutta se ei peittele synkempiä ja raaempia sävyjään. Perheväkivalta, erilaisuudelle naureskeleminen ja kiusaaminen sekä ennakkoluulot ovat vahvasti läsnä, eikä niitä yritetä hukuttaa yhteisöllisyyden, ystävyyden, rakkauden ja ilon alle. Toki näitä teemoja voitetaan tarinan edetessä, kun ihmisten ajatukset ja teot muuttuvat ja he tajuavat, miten väärin ovat toimineet ja miten olla parempia ja ystävällisempiä toisilleen, mutta kaikki ei yhtäkkiä käänny hyväksi vaan vaikeuksia on ja kaikkia ongelmia ei ratkaista. Tästä syystä musikaalin lempeys ja sydämellisyys tuntuu tosi vahvalta, hyvä korostuu kun sitä katsoo pahaa vasten. Musikaalin emotionaaliset ulottuvuudet on hienosti tavoitettu HKT:n versiossa, pidän siitä miten tasapainoinen kokonaisuus tämä on. Musikaali etenee varmasti hyvässä rytmissä, vaikka esitys kestääkin kolmisen tuntia, se ei missään vaiheessa jää laahaamaan tai menetä tehoaan, vaan kaikki mitä lavalla tapahtuu on tärkeää ja tarpeellista, myös siirtymät kohtausten välillä ovat harkittuja eivätkä ne riko tunnelmaa. Onnistunutta työtä on siis tehty kaikilla osa-alueilla, lopputulos tekee vaikutuksen, ilahduttaa ja koskettaa. Sen lisäksi, että Niin kuin taivaassa on ensimmäinen Jakob Höglundin musikaaliohjaus, jonka olen nähnyt, se sai myös kunnian olla ensimmäinen ruotsalainen musikaali, jonka näin.

Ja siihen liittyen: olen teatterikatsojan urallani nähnyt 84 eri musikaalia (lavalla, eli tallenteita ei lasketa), joista kotimaisia 35 (tämä oli positiivinen yllätys, en tajunnutkaan että olen nähnyt näin monta suomimusikaalia!) ja englanninkielistä alkuperää 47. Jäljelle jää siis kaksi. Nämä kaksi ovat Niin kuin taivaassa ja Vampyyrien tanssi, joita yhdistää se, että ne eivät tule englanninkielisestä maailmasta eivätkä ole kotimaisia musikaaleja. Vampyyrien tanssi on itävaltalainen musikaali ja Niin kuin taivaassa (kuten sanottu) ruotsalainen. Olen vasta viimeisen parin vuoden aikana havahtunut siihen, että kun Suomessa tehdään muita kuin suomimusikaaleja, ovat ne lähes aina Broadwayltä tai West Endiltä napattuja tai vähintään alunperin englanniksi tehtyjä. Eikä siinä ole mitään pahaa, ne ovat hienoja tarinoita ja teoksia, mutta kun maailma on laaja ja musikaalimaailma myös. Viimeisen parin vuoden aikana olen havahtunut myös siihen, että ei-englanninkielisissä maissa tehdään huikeita musikaaleja, joista on kuitenkin hirmu hankala nauttia täysillä, kun niihin joutuu tutustumaan lyhyiden videopätkien ja sinne päin käännettyjen laulujen avulla. Yhä isommaksi kasvava haaveeni onkin, että suomalaisilla näyttämöillä alettaisiin näkemään enemmänkin musikaaleja, jotka tulevat esimerkiksi Ranskasta, Saksasta tai Ruotsista. Epäilisin, että ruotsalaisia musikaaleja onkin jonkin verran tehty Suomen ruotsinkielisissä teattereissa, mutta itse en ole niitä nähnyt. En tietenkään ole myöskään nähnyt kaikkia Suomessa esitettyjä musikaaleja, mutta melkoisen monta kuitenkin, ja selvästi Broadway/West End-musikaalit dominoivat varsinkin isoimmissa teattereissa. Toivottavasti musikaalitarjonta tulevaisuudessa monipuolistuu entisestään, monipuolisempia tarinoita onkin jo alkanut näkymään, toivon mukaan monipuolistumista tapahtuisi myös siinä, mistä uusia esityksiä ohjelmistoon etsitään. Englanninkielistä alkuperää oleviin musikaaleihin verrattuna Niin kuin taivaassa tuntui raikkaalta ja jopa rohkealta, vaikka se kertookin ihmisyydestä, rakkaudesta ja yhteistyöstä kuten moni Broadway/West End-musikaalikin. Se kuitenkin eroaa monesta näkemästäni musikaalista siinä, miten ja millaisia asioita tarinassa käsitellään. Myös suomalaisissa musikaaleissa on samaa rohkeutta ja suoruutta, ja pohjoismaisissa musikaaleissa varmaan yleisestikin. En nyt heti osaa tarkasti sanoa, miksi vaikkapa pohjoismaiset musikaalit tuntuvat erilaisilta kuin esimerkiksi amerikkalaiset musikaalit, mutta teemojen käsittelyssä ja teosten tyylissä ylipäätään on kyllä eroja. Tästä saisi varmasti paljonkin tekstiä aikaan, mutta se olisi sitten toisen postauksen aihe. Niinpä sanon vain, että Niin kuin taivaassa on erinomainen esimerkki siitä, että koskettavaa, tarkkanäköistä ja hienoa musikaalia olisi tarjolla Broadwayn ja West Endin ulkopuoleltakin.

Jos kaipaa sydämellistä, lämmintä ja kaunista musikaalia, joka ei pelkää rankempiakaan teemoja ja jossa on huikea musiikki, upea visuaalinen ja tunteellinen toteutus ja loistavat näyttelijät, Niin kuin taivaassa on ehdottomasti juuri tällainen. Minä aion suunnata katsomoon uudelleen, tämä oli niin lumoava kokemus että tahdon nauttia siitä vielä uudestaan.

perjantai 17. syyskuuta 2021

Baritonien kosto @ Musiikkiteatteri Kapsäkki

 Näin esityksen kutsuvieraslipulla, kiitos Kapsäkki!

kuva © Joonas Purastie

Ai että, olipahan riemastuttava ensi-ilta Musiikkiteatteri Kapsäkissä muutama päivä sitten! Baritonien kosto-niminen musiikkiteatteriesitys asetti nimensä mukaisesti baritonit päärooliin ja millaisella tavalla. Esityksen jälkeen poskilihaksia särki nauramisesta ja hymyilystä, viihdyttävää ja mahtavaa esiintymistä ja esityksen tekemistä kyllä kaikilta asianosaisilta. Helsingin lisäksi tätä herkkua on tämän vuoden puolella luvassa ainakin Tampereella ja Lahdessa.

Homman nimi on siis liian suuret äänihuulet ja niiden vaikutus ammattiunelmiin ja roolimahdollisuuksiin. Isompien äänihuulten takia äänialasta tulee baritoni ja upeat sankariroolit jäävät vain haaveeksi, sillä niihin palkataan tenoreita, noita korkeaäänisiä lauluniekkoja. Nyt baritonikaverukset Osku Ärilä ja Panu Kangas kuitenkin lähtevät taistelemaan tätä fyysistä epäoikeudenmukaisuutta vastaan ja pistävät baritonit parrasvaloihin. Mukaan mahtuvat muun muassa matkalle johdatusta tarjoava Tarja Halonen, traumaattinen kokemus pääsykokeista, matalaksi vedetty Gethsemane ja historiallista räppiä. Ja paljon muuta. Lavalla pianistina ja kiintiötenorina on mukana Jukka Nylund.

Tämä oli kyllä sellaista komediallista tykitystä alusta loppuun että huh. Tosielämästä kumpuavat tilanteet käsitellään huumorin keinoin ja tarkasti, välillä kitkerästikin, ja baritonien haasteet tulevat selväksi yleisölle. Mahtavaa, että näitä haasteita ja ongelmia on lähestytty juuri musikaalin muodossa, nyt on nimittäin tarjolla varsin komeaa baritonilaulua ja mainioita biisejä. Sävellyksistä vastaavat suurimmaksi osaksi Kangas ja Nylund, ja sanoituksista heidän lisäkseen Anna-Maija Ihander. Minulle jäi soimaan päähän Klisee on totta-kappale, ja erityisesti ilahdutti Historiallinen rap-musikaali sekä sen kertaus, jestas mikä meno. Tytöt 1918-musikaalin Lumen painosta sovitettu Kuopion paino on loistava, ja esityksen aloittava ja lopettava Ou nou, baritoun hymyilytti myös. Ja aina vain möreämmäksi muuttuva Gethsemane täytyy sekin mainita. Kangas ja Ärilä laulavat taidolla ja tunteella, oivaltavien sanoitusten lisäksi biisit ovat musiikillisesti mainioita ja niitä kuuntelee mielellään. Jukka Nylund soittaa sujuvasti ja on erinomainen osa esitystä ja esiintyjäkolmikkoa, hän tarjoilee musikaalisen taidokkuuden lisäksi hyväntuulista huumoria välihuomioilla ja -kommenteilla.

Esityksen tähdet eli baritonit astelevat lavalle omien vahvuuksiensa ja vajavaisuuksiensa kanssa, ja kaksikko Panu Kangas - Osku Ärilä vetää kyllä vauhdikkaasti ja varmasti läpi parituntisen shown. Baritonien kostoa on ilo katsoa ihan jo siksi, että esiintyjillä on homma hallussa ja selvästi käsittelyssä aihe josta riittää ammennettavaa. Minä kun en laulamisesta tiedä teknisiä juttuja paljoakaan, enkä ole tajunnut äänialojakaan sen suuremmin ajatella, en ole koskaan tajunnut että tietysti musikaalien biisit on sävelletty tietynlaisille laulajille ja muiden täytyy joko venyä äärirajoilleen tai hylätä tietyt roolit kokonaan. Kaiken hauskuuden ja komedian lisäksi tämä esitys siis myös viisastuttaa, ainakin minä opin uutta. Tästä on kiittäminen myös varsin mainiota diaesitystä esityksen alussa, hauska ja informoiva pläjäys se. Ja mikäs sen parempaa kuin saada oppia musikaaleihin liittyviä juttuja musiikkiteatteria katsoessa.

Sekä Kangas että Ärilä esiintyvät mahtavalla energialla ja luontevasti, he ovat lavalla loistavia ja pitävät yleisön sujuvasti otteessaan. Kaksikko käsittelee oman elämänsä tapahtumia sopivan lempeällä ja terävällä huumorilla, ja sehän on tehokasta, katsomo hymyilee ja hekottaa suurimman osan esityksestä. Kangas ja Ärilä pelaavat saumattomasti yhteen ja esitys on alusta loppuun tarkka ja suunniteltu, kaikki yksityiskohdat ovat kunnossa. Yleisö saa nauttia taitavasta tekemisestä ja näppäristä lavastusratkaisuista (Anna-Maija Ihanderin käsialaa), pienellä tavaramäärällä tehdään, kekseliäästi ja onnistuneesti. Tässä on kyllä sen verran ihastuttava ja hauska esitys, että varmasti piristää, ilahduttaa ja innostaa. Toivon kovasti että ehdin uudelleenkin nauttimaan baritonikaksikon kostoiskusta, niin hauskaa ja riemukasta tätä oli katsoa.

Kiitos koko porukka, tämä oli aivan mahtava!


kuva © Susanna Salmi

tiistai 14. syyskuuta 2021

Jäniksen vuosi @ Kouvolan teatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Kouvolan Teatteri!

kuvat © TAVATON Media

Kouvolan Teatterissa Arto Paasilinnan klassikkoromaani Jäniksen vuosi tuodaan näyttämölle korona-aikaan sijoitettuna versiona, jota katsoessa saa pohtia, mikä oikein on totta, mitä tapahtuu oikeasti ja mikä on tärkeää. Vatanen (Tommi Kekarainen) on kyllästynyt ja alakuloinen mies, joka tekee yksinäistä työtä ensin toimistolla ja sitten etätöissä ja joka katselee luontodokumentteja päivät pitkät. Äkkiä Vatanen tapaa jäniksen ja kaikki muuttuu, kun kaksikko lähtee yhteisiin seikkailuihin.

Täytyy heti myöntää, etten ole lukenut Paasilinnan teosta (pitää korjata tämä) mutta esityksen nähtyäni toivoin, että olisin sen lukenut. Kanssakatsojien kommenttien perusteella lähdemateriaalista oltiin aika kaukana, eikä Paasilinna tietenkään ole korona-ajasta tai suoratoistopalveluista kirjoittanutkaan, mutta olisi ollut hauska itsekin tietää, millainen romaani on ja miten näytelmä siihen vertautuu. No, lukiessa voin sitten muistella tätä esitystä. Kouvolaan näytelmän on ohjannut Seppo Honkonen, jonka käsissä esityksestä muodostuu mielenkiintoinen, hieman hämmentävä kokonaisuus. Vatasen suunnistaessa jäniksen kanssa toinen toistaan erikoisempien tyyppien ja tilanteiden luo katsomossa yrittää saada selvää siitä, onko kyseessä ihan todellinen tapahtuma vai eletäänkö jossakin Vatasen mielikuvitusmaailmassa? Ja onko sillä väliä? Ehkä sittenkin voi unohtaa unen ja valveen, toden ja valheen rajat ja vain antaa tarinan viedä? Tarina nimittäin kyllä vie, vaikka ihan en pystynyt antamaan sille ohjia ja seuraamaan. Olen suorien juonien ja melko selkeiden juttujen fani, ja tämä kyllä haastaa katsojaa monessa käänteessä, se vie minua pois mukavuusalueeltani. Jotkin yllätykset kyllä sopivat tarinoihin, ja Jäniksen vuosi tarjoaa ehdottomasti hyviä hetkiä yllättyä ja hämmästyä.

Näytelmässä tapahtuu kaikenlaista aina arkisesta työnteosta salaliittoteorioiden tutkimiseen ja lettujen paistamiseen sekä meditaatioon, ja kaikenlaisia tyyppejä näyttelijät loihtivat lavalle. Tommi Kekarainen Vatasena tekee sujuvan roolisuorituksen ja saa kyllä vetää laidasta laitaan tunteiden ja tunnelmien kanssa. Kekarainen on mainio Vatanen, tykkäsin hänen tyylistään tuoda hahmo lavalle. Siinä missä Kekarainen esittää yhden hahmon sisällä monenlaista tunnetta, tapahtumaa ja tyyliä, loput näyttelijät (Satu Lemola, Annina Rubinstein, Markus Waara ja Tiina Winter) saavat esittää useita erilaisia hahmoja. Jokainen pääsee Jänön rooliin ja tekee myös vaikutuksen juuri jäniksenä, mahtavan erilaisia mutta samanhenkisiä pitkäkorvia jokainen. Lemola jäi mieleen myös erityisesti Numeropalvelun ja Korpin rooleista, kylläpä Korppi olikin mielenkiintoinen tyyppi! Rubinstein tekee hyvää työtä varsinkin Vatasen vaimona, Kärkkäisenä ja Oululaisena Polliisina, ja Waara vakuutti etenkin Uutisankkurina, DJ Mättönä ja Hannikaisena. Winterin roolisuorituksista erityisesti Ruokalähetti Teija ja Supikoira Moi jäivät mieleen. Varsin onnistunutta yhteistyötä koko porukalta, ja taitavaa vaihtamista hahmosta toiseen.

 Esityksen rytmi on vähän epätasainen, joskus vauhti hidastuu hieman liikaa mutta vauhdikkaampi meno korjaa sitä hyvin. Ja hitaasti eteneminen tuo välillä hyvää tehoa kohtauksen tunnelmaan, eli se lienee tarkoituksellista. Tunnelma tässä on muutenkin kohdillaan, sekä humoristisemmissa hetkissä että unenomaisessa menossa, arkisessa tylsyydessä ja vähitellen aukeavassa totuudessa ja todellisuudessa. Lavastus (Sanna Halme) tuo sujuvasti ja melko vähällä lavalle tyylikkäitä ja toimivia ratkaisuja, ja Halmeen puvustus sopii hienosti kohtausten fiilikseen ja hahmojen tyyliin. Monia tosi kivoja pukuratkaisuja tässä, ja monipuolinen puvustus näyttää mahtavalta. Mia Jalervan valosuunnittelu ansaitsee erityiskiitokset, varsinkin kohtauksessa jossa Vatanen leijuu ilmassa ja valo kiertyy hänen ympärilleen. Upean näköistä! Valosuunnittelu on muutenkin tosi onnistunutta.

Vaikka tämä ei ihan ollut makuuni sopiva näytelmä, pidin esityksen katsomisesta ja se onnistui huvittamaan ja antamaan ajattelemisen aihetta. Tätä Jäniksen vuotta katsoessa aivot eivät meinanneet ihan pysyä mukana, ja sehän ärsyttää minua, mutta hyvä vain haastaa katselutottumuksiaan. Näppärästi toteutettu moni kohtaus, näyttelijäntyö on sujuvaa ja tietynlainen hämäryys tuodaan lavalle hyvin. Hyvin toteutettu näytelmä ja kiva katsomiskokemus, vaikka ei juuri minuun aivan iskenytkään.

torstai 2. syyskuuta 2021

Waitress @ Lahden kaupunginteatteri

 Näin esityksen alennushintaisella kutsuvieraslipulla, kiitos Lahden kaupunginteatteri!


kuvat © Aki Loponen

Eilen teatterisyksyni käynnistyi Lahden kaupunginteatterissa Waitress-musikaalin ensi-illan muodossa.

Jenna (Anni Kajos) kokkailee piirakoita ja tarjoilee dinerissa, ja on melkoisen huonossa avioliitossa Earlin (Tomi Enbuska) kanssa. Kun eräänä päivänä huono olo iskee ja työkaverit Becky (Ushma Olava) ja Dawn (Miila Virtanen) ojentavat käteen raskaustestin, Jenna huomaa yhden humalaisen illan johtaneen siihen, että hänen sisällään kasvaa nyt uusi elämä. Tokihan raskaus vaatii lääkärikäyntejä, ja uusi tuttavuus tohtori Pomatter (Mikael Saari) tarjoaa Jennalle muutakin kuin lääketieteellistä neuvontaa. Haaveet paremmasta elämästä ja onnellisuudesta sulostuttavat useammankin tyypin elämää, mutta polku kohti unelmia saattaa olla hyvinkin kivinen ja täynnä vaikeuksia. Silti toivoa on aina.

Muutama vuosi sitten astelin Lontoossa Waitressin katsomoon suurin odotuksin ja jouduin valitettavasti pettymään, sillä musikaali ei tehnyt minuun kovin kummoista vaikutusta. Olin kuunnellut sen soundtrackiä ja katsonut teoksen pohjalla olevan elokuvan, mutta jostain syystä itse musikaali ei vain kolahtanut. Niinpä vähän huolestutti mennä katsomaan tätä lahtelaisversiota, tässä kun etukäteen vaikutti kaikki olevan kunnossa roolituksesta ja suomentajasta lähtien ja ajattelin, että mitäs jos en nyt sitten pidä tästäkään produktiosta, olenko yksi niistä, jota eivät Waitressistä vain tykkää (eikä kaikkien tietenkään tarvitse tykätä). Mielenkiinnolla kuitenkin otettiin suunta kohti Lahtea ja Waitressin Suomen kantaesitystä. Eikä muuten kauaa huolestuttanut katsomossa! Kun ekat soinnut soljuivat ilmaan, alkoi hymyilyttämään ja vähän itkettämäänkin pelkkä teatterissa istuminen ja tuttu musiikki, ja esityksen edetessä sai nauraa, nauttia, jännittää, liikuttua ja ihailla sitä taitoa, jolla tämä esitys on tuotu lavalle. Suomentaja Mikko Koivusalo ja ohjaaja Ilkka Laasonen muun työryhmän kanssa ovat saaneet tuotua Waitressiin rosoisuutta ja elämänmakuisuutta, joka Lontoossa vähän peittyi kaiken siirappisuuden alle. Nyt todellakin tuntuu, että tässä kamppaillaan isojen asioiden ja tunteiden kanssa, mennään syviin vesiin, tehdään virheitä, kadutaan, opitaan, saadaan toivoa ja löydetään vahvuutta. Huumori ja vakavuus kulkevat loistavassa tasapainossa, sekä komedia että draama on terävää, raikasta ja rohkeaakin, eikä katsomossa tarvitse kuin antautua tarinan vietäväksi ja iloita. Olipa ihanaa, että tämä Waitress on näin hurmaava ja onnistunut, kyllä vain tämänkin musikaalin viehätys onnistui minut lumoamaan, se selvästikin vaati vain hieman erilaista lähetymistapaa kuin lontoolaisnäyttämöllä.

Koska Waitress oli minulle hyvinkin tuttu englanninkielisestä versiosta, ei pelkästään siksi että olen nähnyt sen ensin englanniksi, vaan myös siksi, että olen kuunnellut sen biisejä usein ja pidänkin niistä nimenomaan sanoitusten näkökulmasta, oli suomennos sellainen asia, jota erityisesti odotin. Mikko Koivusalon musikaalisuomennokset ovat poikkeuksetta oikein mainioita, esimerkiksi kesällä näkemäni Something Rotten Seinäjoella oli loistavasti suomennettu. Erinomaisesti onnistuu Koivusalo myös Waitressin kohdalla, sujuvaa, soljuvaa ja tarkkaa työtä sekä tekstin että laulujen kohdalla. Ainoastaan Enää häntä en voi tavoittaa eli She Used To Be Mine-biisin suomennos ei ihan sopinut korviini, mutta aika mahdotonta sitä olisi kääntää niin että kappale toimisi suomeksi yhtä hyvin kuin englanniksi. Mitäs olen luukuttanut sitä liian usein, englanninkieliset sanat ovat niin tiukasti muistissa ettei niille oikein mahdu vaihtoehtoja edes toisella kielellä. Kekseliäisyyttä ja toimivia, näppäriä ratkaisuja riittää suomennoksessa monessa kohdassa, ja taitavasti tavoitetaan se, millaista tunnelmaa teksti milloinkin tavoittelee. Sekä merkitys että fiilis on siis kääntynyt suomeksi toimivasti ja tarinaan sopivasti, enempää ei voisi toivoa. Ilkka Laasosen ohjauksessa Waitress on suora ja aito, siinä on lämpöä ja suloisuutta ja sopivasti myös levottomuutta ja ahdistusta. Laasosella on ohjat hyvin käsissään, esitys rullaa sujuvasti ja sen parhaat puolet on viritetty mainioon vireeseen, ihmisten onnellisuus ja onnettomuus asettuu näyttämölle kauniisti ja paljaana.

Sari Loukon koreografia on kauniisti sekä ilmavaa ja haaveilevaa että maahan sidottua ja vasta rohkeutta keräävää. Koreografia tavoittaa kohtausten tunnelman tarkasti ja tuo hahmoihin ja tarinaan syvyyttä. Pekka Korpiniityn lavastus on onnistunut ja näyttää hienolta, lavalle loihditaan sujuvasti diner, lääkärin vastaanotto, Jennan ja Earlin asunto ja muut tapahtumapaikat. Yksityiskohtia riittää ja ne näkyvät kauemmaskin katsomoon, kaikki dinerin pinnoista tohtori Pomatterin huoneen tauluihin ja tavaroihin on harkittua ja tukee tarinaa ja sen tunnelmia. Plussaa myös siitä, että orkesteri on usein lavalla näkyvissä, heillä on hieno oma lava jolla pyörähtää paikalle. Laura Dammertin pukusuunnittelussa riittää väriä, tyyliä ja luonnetta, pukuja on moneen lähtöön aina työasuista Amerikan vallankumouksen tunnelmiin, ja Dammert on loihtinut hahmojen persoonille ja ympäristöön sopivan vaatetuksen päähenkilöistä sivuhahmoille. Harri Peltosen valosuunnittelu on ilahduttavan monipuolista, valoa hyödynnetään toimivasti ja valosuunnittelu ottaa erinomaisesti osaa siihen, miltä kohtaukset näyttävät ja tuntuvat. Tommi Raitalan äänisuunnittelu on niin ikään sujuvaa sekä biiseissä että dialogissa ja taustaäänissä, jotka luovat esitykseen tasoja. Antti Vauramon sovittama musiikki on minulle tuttu soundtrackin kuuntelemisen ansiosta, ja tutulta kuulostavat sävelet myös Vauramon johtaman orkesterin soittamina. Taitavia muusikoita lava täynnä, Waitressin kaunis musiikki pääsee oikeuksiinsa ja orkesteri tavoittaa sekä huumorin että herkkyyden, joka nuotteihin on kietoutunut.

Anni Kajos astuu pääosaan Jennaksi, ja tekee sen kyllä niin kauniisti ja vahvasti että ei voi kuin iloita, että rooli ja esittäjä ovat löytäneet toisensa. Kajos tuo Jennaan valtavasti tunnetta ja vivahteita, hän lukee hahmoaan tarkkanäköisesti ja loistaa lavalla kaikenlaisissa tunnelmissa aina pettymyksestä yllätykseen ja ahdistuksesta onneen. Kajos laulaa upeasti, Waitress tarjoilee pääosanesittäjälleen hienoja biisejä laulettavaksi ja Kajos lataa kappaleisiin taitoa ja tunnetta, kylmät väreet kulkivat monenkin biisin kohdalla. Kajos pelaa taitavasti yhteen vastanäyttelijöidensä kanssa, ja erityisesti pidin siitä, miten Jennan, Beckyn ja Dawnin ystävyys näkyy lavalla. Siitä on tietenkin kiittäminen myös Uhma Olavaa ja Miila Virtasta. Olava on loistava Becky, hän tuo hahmoonsa luonnetta ja itsevarmuutta, Becky on ihanan räväkkä nainen ja Olavan käsissä hahmosta paljastuvat sekä herkät että rohkeat puolet. Miila Virtanen on hurmaava Dawn, hän tekee erinomaisen roolityön joka teki Dawnista sekä minun että seuralaiseni suosikkihahmon. Virtasella on komediallinen ote hallussaan, mutta hän tuo Dawniin myös paljon syvyyttä kuten pitääkin. Virtanen heittäytyy tarinaan sujuvasti, hän poimii hahmostaan yksityiskohtia ja tuo ne lavalle luontevalla tavalla tehden Dawnista kokonaisen, kiinnostavan ja ihastuttavan hahmon.

Mikael Saari on mainio tohtori Pomatter, hän tuo hahmoonsa vaivatonta komiikkaa ja tekee tohtorista ystävällisen ja luotettavan oloisen tyypin, Saaren roolityössä on sujuvaa huumoria ja aitoa lämpöä. Saari laulaa komeasti kuten aina, ja hän ja Anni Kajos jakavat monta loistavaa kohtausta, kuten vauhdikkaan Ei järkeä-dueton. Mikko Pörhölän Cal on sopivan tiukka ja vähän työhönsä kyllästyneen oloinen dinerinpitäjä, joka osoittautuu kuitenkin mukavaksi ja hauskaksi mieheksi. Mikko Jurkka on hurmaava Joe, kärttyinen ja oman arvonsa tunteva herrasmies, joka hänkin on sisimmässään ystävällinen ja huolehtivainen. Tomi Enbuska on juuri niin inhottava ja ylimielinen Earl kuin pitääkin, tunnetta on roolissa mukana ja Enbuska tavoittaa hahmonsa ominaisuudet onnistuneesti. Tuomas Korkia-Ahon näin Teatteri Päivölän Niskavuoren naiset-näytelmässä pari vuotta sitten melko helteisellä kesäteatterireissulla, hän teki suuren vaikutuksen ja oli ilo nähdä Korkia-Aho vihdoin uudelleen lavalla. Hänen hahmonsa Ogie on vähän stalkkeri ja hyvin sinnikäs, mutta erittäin hauska ja hurmaava nuorimies, josta ei voi olla tykkäämättä. Korkia-Aho tuo Ogien lavalle näppärällä otteella ja ottaa roolistaan kaiken irti, ja pelaa hienosti yhteen Miila Virtasen kanssa, heidän Ogiensa ja Dawninsa ovat kyllä täydellinen pari. Laura Huhtamaalla on onnistunut ote hoitaja Norman hahmoon, komediallinen ajoitus on kunnossa, samoin Norman nokkeluus ja tilannetaju. Ensemble tekee mainion sujuvaa ja täsmällistä työtä, ja Lulun roolissa nähtävät Adessa Kirén / Hertta Rantanen ovat valloittavia, vaikka he vuorottelevat roolissa, molemmat pääsivät ensi-illan kiitoksiin mukaan.

Waitressin biisit eivät ole niin mahtipontisia tai "suuria" kuin suosikkimusikaalibiisini, mutta hyvin kauniita ne ovat ja mukaan mahtuu pari vauhdikasta ja hauskaa kappaletta. Suosikkini on aina ollut Enää häntä en voi tavoittaa ja niin on nytkin, Anni Kajos laulaa tämän herkästi, vahvasti ja haikeasti. Avoinna taas on ihastuttava biisi, samoin Leipominen auttaa ja Ei järkeä, jokainen kyllä ihastuttaa ihan omalla tavallaan. Minusta et pääse ikinä on mahtava ja Tuomas Korkia-Aho vetäisee sen juuri kuten pitääkin. Ushma Olavan versio Näin pääsi käymään-biisitä on ihan loistava, ja finaalibiisi eli Avoinna taas-kertaus jättää hyvälle mielelle ja hymyilemään. Näyttelijät laulavat taidolla, biisit kuulostavat mahtavilta ja niitä on ilo kuunnella.

Waitress tuntui tosi raikkaalta ja tuoreelta, mutta samanlaista tunnetta siitä ei tullut Lontoossa. Se taitaa lontoolaisproduktion toteutusta enemmän johtua siitä, että olen Lontoossa nähnyt enemmän naisten tarinoita kertovia musikaaleja/esityksiä sekä uusia teoksia, joissa näkökulma on raikkaampi kuin klassikoissa, joten tämä sopi sinne hyvin Sixin ja Heathersin rinnalle. Totta kai Suomessakin on tehty naisista kertovia musikaaleja, myös Lahdessa (esim. Harmony Sisters ja Chigago), mutta en kovinkaan montaa uudehkoa musikaalia, jossa naisen tarina on keskiössä, ole Suomessa vielä nähnyt. Onneksi viime vuosina raikkautta ja uudenlaista tyyliä on näkynyt sekä ohjelmistovalinnoissa että teosten toteutuksessa, tarinat monipuolistuvat ja se jos jokin on mahtavaa. Olen tosi iloinen, että Waitress on saatu Suomeen, siksi että se on hieno tarina naisista, ja myös siksi, että se osoitti minun sittenkin pitävän tästä musikaalista paljon. Sanoisin jopa tämän olevan paras musikaali, jonka olen Lahden kaupunginteatterissa vuoden 2009 Oliverin jälkeen nähnyt. Jokin Waitressissä on osunut niin kohdilleen, että sitä ei voi vastustaa vaan tarina, hahmot, musiikki ja esitys kokonaisuutena vievät mukanaan ja tekevät onnelliseksi. En malta odottaa, että pääsen palaamaan katsomoon joskus myöhemmin ja näen, miten esitys on ensi-illasta kasvanut, kun se jo taipaleensa alussa teki näin vahvan vaikutuksen.

Kiitos koko jengi, olipa ihanaa!

keskiviikko 25. elokuuta 2021

Perhosten aika (Emma Luoma)

 

Luin Emma Luoman Perhosten aika-teoksen (Myllylahti, 2021) loppuun pari päivää sitten ja pidin siitä niin paljon, että päätin kirjoittaa blogiinkin hieman ajatuksia kirjasta.

Perhosten aika kertoo ystävyydestä, rakkaudesta, selviämisestä ja siitä, miten elämä menee aivan uusiksi. Viima asuu Kuopiossa, hänellä on tyttöystävä Tuikku ja paras ystävä Oula, työpaikka tatuointistudiossa ja tulossa hyvä kesä. Mutta sitten pulleat, harmaat toukat ryömivät esiin, valtaavat kaupunkia yksi talo kerrallaan, muuttuvat perhosiksi ja aiheuttavat ihottumaa, paniikkia ja vielä pahempaa - kuolemaa. Tämä asetelma oli meikälle vähän huono, sillä silloin harvoin kun näen painajaisia, niissä on poikkeuksetta jotain ötököitä. Nämä Perhosten ajan öttiäiset tulivat kyllä uniin, mutta onneksi lukukokemus oli sen verran mainio että muutamat perhosunet sen vuoksi kesti.

Luomalta on aiemmin ilmestynyt Vain huonoja vaihtoehtoja (Myllylahti, 2019) joka minun täytyy ehdottomasti lukea, tykästyin kovasti hänen kirjoitustyyliinsä ja tapaan kertoa tarinaa ja kuvata hahmoja. Ei ole vaikeaa vetää yhteneväisyyksiä Perhosten ajan perhospandemian, maskien käytön, karanteenien ja oireiden tunnistamisen sekä tämän korona-ajan välille, onneksi tappajaperhosia ei sentään ole vielä oikeassa maailmassa näkynyt. Tunnistettavaa ja samastuttavaa siis osittain, samanlaista ahdistusta saattavat aiheuttaa nämä kaksi erilaista pandemiaa. Luoma rakentaa teoksensa yksityiskohtaisesti ja asiantuntevasti, kaikki perhosiin ja lääketieteeseen liittyvät aiheet ovat hyvin uskottavia ja siksi ne tekevät vahvan vaikutuksen. Luoma tosin on lääkäri, eli ammattitaitoa löytyy käsitellä sairaanhoidollisia juttuja. Pidin siitä, miten paljon yksityiskohtia toukkiin ja myöhemmin perhosiin on ladattu, miten ne voi melkein nähdä sielunsa silmin siipiään levittelemässä ja inisemässä. Yhh, mikä mielikuva. Ja hienosti on yksityiskohtia muutenkin koko tarina täynnä, aina ihmissuhteiden kuvauksesta miljöön ja tunnelman kirjoittamiseen. Todella mukavaa tekstiä lukea, sujuvaa, luontevaa ja hyvällä rytmillä etenevää.

Päähenkilö Viima on ihana tyyppi, hänellä kuten muillakin hahmoilla on valtavasti historiaa sekä yksin että yhdessä, ja Luoma tuo taitavasti näitä menneisyyden juttuja mukaan tarinaan. Perhosten ajassa ehkä kaikista parasta on se, miten se käsittelee ystävyyttä, rakkautta ja sisaruutta sekä muunkinlaisia ihmissuhteita, jotenkin niin aitoa ja uskottavaa kaikki hyväntuulinen naljailu, huolestunut kysely, hellittelynimet ja pienet asiat, jotka tekevät ihmisistä tosi läheisiä. Viima on vivahteikas hahmo ja hänen tarinaansa on tosi kiva seurata, Viiman kanssa iloitsee kun aihetta on, suree kun sellainen paikka tulee ja yrittää tsempata kun menee huonosti. Mahtava päähenkilö, haluaisin tutustua häneen enemmän! Viiman paras kaveri Oula on varsin ihana myös, suosikkihahmoni koko kirjassa. Oulassa on monenlaisia puolia, hän vaikuttaa juuri sellaiselta luotettavalta ja kannustavalta ystävältä jollainen kaikilla pitäisi olla. Viiman tyttöystävä Tuikku on hurmaava ja pidin siitä, että että hänen puheessaan erottuu murre. Myös Tuikun sairastuminen perhostautiin ja siitä kärsiminen on hyvin kirjoitettu, pelottavia oireita ja raastavaa epätoivoa itse kullakin tilanteeseen liittyen. Pidin myös isosiskoista eli Viiman Veera-siskosta ja Oulan Saaga-siskosta, molemmat ovat fiksun ja hyväsydämisen oloisia ihmisiä, vaikka heistä ei heti alussa sellaista kuvaa saisikaan. Myös kaikki muut hahmot olivat aika kivoja, ja jo aiemmin mainittu ihmissuhteiden sujuva kuvaus ulottuu niin päähenkilöihin kuin lyhyesti esillä oleviin sivuhenkilöihin. Pidin myös siitä, miten tyypeillä on toisilleen erilaisia lempinimiä.

 Perhosten ajassa on kivasti erilaisia kerroksia, pelkästään tarinan tasolla mutta myös teoksen muodossa, Viiman näkökulmasta kerrottujen tapahtumien lisäksi mukana on toukkatutkijan päiväkirja ja Gotsu Just Nyt-keskustelufoorumi, jossa asukkaat jakavat tietojaan tai epäilyksiään toukista, perhosista ja niiden kanssa selviämisestä. Myös kolmeen osaan jakaminen toimii, ne ovat teeman mukaisesti toukka, kotelo ja perhonen (jos nyt oikein muistan). Tarina on samaan aikaan lämmin ja lempeä, mutta myös jännittävä ja hermostuttava, Luoma on onnistunut tuomaan teokseen teemoja ja aiheita hyvässä tasapainossa, Perhosten aika on hieno lukukokemus ja onnistunut kuvaus niin dystooppisesta perhoskatastrofista, vahvasta ystävyydestä, tärkeistä ihmisistä kuin päättäväisyydestä ja periksiantamattomuudestakin. Ja vaikka välillä tuntuu siltä, että kaikki toivo on todellakin jo menetetty, pieniä toivonrippeitä kulkee tarinassa mukana koko ajan.

Luoma kirjoittaa tyylillä, joka sopii erinomaisesti juuri tähän tarinaan ja juuri näihin hahmoihin. Teksti on jotenkin tosi paljasta ja teeskentelemätöntä, se päästää lukijan lähelle tapahtumia ja hahmoja, paljastaa tunteet, ajatukset, ilot ja pelot ja tarjoaa siksi niin onnistuneen lukukokemuksen. Erityisesti pidin siitä, miten Luoma kirjoittaa ahdistuksesta ja sen ilmenemisestä niin fyysisesti kuin henkisesti, sekä siitä, miten kaikelle annetaan sopivasti tilaa mutta tarina ei kiirehdi tai junnaa paikoillaan. En osannut odottaa pitäväni Perhosten ajasta näin paljoa, olin itse asiassa palauttamassa sitä kirjastoon lukemattomana koska eräpäivä lähestyi enkä ollut saanut aikaiseksi avata kirjaa, mutta päätin katsoa muutaman sivun josko kuitenkin lähtisi, ja tarina vei heti mukanaan. Kylläpä olikin ilo yllättyä ja huomata, että olin lainannut näin hyvän kirjan! Täytynee hankkia omaankin hyllyyn jossain vaiheessa.

Suosittelen siis tutustumaan! Parasta Perhosten ajassa on sen tarkkanäköinen ote ihmisiin yksilöinä ja osana erilaisia porukoita, yksityiskohtaisesti rakennettu poikkeustilanne ja rehellinen, taitavasti kirjoitettu teksti ja tarina. Tätä ei meinannut malttaa laskea käsistään, sen verran jännää ja kiehtovaa menoa.

torstai 19. elokuuta 2021

Syntipukki @ Bastionin Kesäteatteri

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Bastionin Kesäteatteri!


kuvat © Esko Tuovinen

Näin Syntipukki-näytelmän Bastinin Kesäteatterissa ensi-illassa 18.8.

Neiti Irja Salo (Jane Kääriäinen) on ollut tavaratalo Sammossa töissä vasta vähän aikaa, mutta varoituksia on tullut ja potkut uhkaavat. Hänpä sitten keksii pyytää tavaratalon syntipukkia Adalbert Koikkalaista (Ville Keskilä) levittämään huhua, että on nähnyt neiti Salon ja pääjohtajan (Keskilä) suutelevan, silloin henkilökunnan päällikkö (Mikko Kivinen) ei voisi hankkiutua Irjasta eroon. Vahtimestari Miettinen (Kalle Pylvänäinen) kuulee myös huhun ja joutuu monenlaisiin tilanteisiin sen takia ja muutenkin. Adalbertillä menee huonosti, kun syntipukkina on aika ikävää muiden haukuttavana ja toruttavana, ja vielä yksi innokas ihailijakin (Minna Koskela) pyörii mukana.

Syntipukki oli minulle aivan vieras tarina ennen kuin näin tämän, olin tosin suunnitellut meneväni katsomaan sen eri versiona muutama vuosi sitten, mutta se reissu jäi suunnitelmaksi. Nyt kuitenkin suunta otettiin Haminaan ja komediaklassikon pariin. Varsin komeissa puitteissa esitetään tätä näytelmää, Haminan vanhojen linnoitusrakenteiden suojissa. Hieno miljöö ja oli kivaa kävellä pitkin linnoitusta ennen esitystä, samoin paljon hienoja vanhoja taloja Haminassa. Olin vähän huolissani siitä, kuinka vanhanaikaista menoa lavalla nähdään, mutta hyvin on ohjaaja Mikko Kivinen raikastanut klassikkoa, mukana on sopivasti tuoretta näkökulmaa ja vanhaa ajankuvaa. Lavastus on näppärän vähäeleinen ja tarjoaa esitykselle toimivat puitteet, puvustus on esityksen ajan henkeen sopivaa ja vuorosanat kuuluvat hyvin silloinkin, kun ukkoskuuro pyyhkäisee ylitse. Ja mukavasti pysyvät kuivana esiintyjät ja katsojat, sillä estradi ja katsomo ovat katettuja. 

Kivisen ohjauksessa on vauhti päällä ja huumori herkässä, tätä on viihdyttävää katsoa ja esityksestä tulee hyvälle tuulelle. Pääosin kaikki toimii, oikeastaan vain se hidastettu tennisottelu lentosuukkoa pallotellen ei ollut mieleeni, hieman irralliselta tuntuva hetki. Syntipukki on nopeaa, nokkelaa ja hyväntuulista komediaa, aika kuluu vauhdikkaasti tätä katsoessa ja pienestä ensi-iltajännityksestä huolimatta työryhmä vetää täysillä ja tuo esityksen lavalle onnistuneesti. Juoni on sopivan sekava, yleisössä pysyy vielä kärryillä mutta hahmoilla on hankalampaa, väärinkäsityksiä ja sekaannuksia löytyy kuten komediaan kuuluu ja niiden selviäminen on hauskaa. Erityisen onnistunutta onkin se, miten yleisön tiedossa olleet jutut paljastetaan hahmoille, toimivasti tuotu huumoria ja yllätystä näihin kohtauksiin. Syntipukin huumoria on muutenkin käsitelty sujuvasti, vähän mietin onko Koikkalaisen hahmoa vedetty jo yli, mutta kyllähän hän on hauska hahmo, ja sopii kokonaisuuteen. Oikein toimiva kesäteatteriesitys Syntipukki on, ja parituntisen saa viettää nauraen ja murehtimatta, katsomosta poistuu hymy huulilla ja esityksen vikkelää rytmiä ihastellen.

Näyttelijäviisikko tekee mainiota työtä, shown varastaa Jane Kääriäinen jonka käsissä neiti Irja Salosta muodostuu hurmaava, fiksu ja itsevarma nuori nainen. Kääriäisen roolityö on ilahduttavan tarkkaa ja sujuvaa, ja pidin hänen hahmostaan heti kun tämä ensimmäisen kerran tuli lavalle. Tosi hienosti rakennettu rooli, Kääriäisellä on hyvä ote sekä hahmoonsa että tarinaan kokonaisuutena. Ville Keskilä tekee kaksi hyvin erilaista roolia Koikkalaisena ja pääjohtajana, onnistunutta tekemistä molemmissa rooleissa, joskin, kuten aiemmin kirjoitin, Adalbert oli minun makuuni hieman liian hupaisa tyyppi. Keskilä kuitenkin tuo Adalbertiinsä monenlaisia puolia, ja pidin hahmosta kyllä, ja muu yleisö tuntui myös olevan Adalbertin puolella, kun tämä joutuu jatkuvasti kuulemaan toruja eikä pääse pois Sammosta vaikka kuinka yrittää. Keskilän pääjohtajasta taas tykkäsin kovasti, sopivasti leikkimielisyyttä ja hämmästystä roolissa, kun pääjohtaja on ihmeissään siitä, että Irja ei tunne häntä, ja lähtee mukaan teeskentelemään, että on pelkkä kaupparatsu. Mikko Kivinen ohjaamisen lisäksi myös näyttelee tavaratalon henkilöstöpäällikköä ja tekee varman roolin, hänellä on mainio ote hahmoonsa ja hahmossa on onnistuneessa suhteessa komiikkaa ja vakavuutta. Henkilöstöpäälliköllä on muutama varsin hauska repliikki/reaktio esityksessä, ja Kivinen esittää ne tehokkaasti, kyllä katsomossa naurattaa. Kalle Pylvänäisen vahtimestari Miettinen on näppärä hahmo, hän on mukana vähän kaikessa ja Pylvänäisen käsissä Miettisen hahmosta löytyvä huumori ja sellainen tympääntynyt mielenmaisema tulevat hyvin esiin. Oikein sujuva rooli. Minna Koskela ottaa lavan haltuun Koikkalaiseen ihastuneen rouvan roolissa, hän tuo lavalle mainiota verbaalista ja liikkeellistä komiikkaa ja naurattaa yleisöä vaivattomasti. Koko viisikko pelaa hyvin yhteen ja myös lavalla tuntuu olevan hauskaa, mikäs sen parempaa.

Tämä oli oikein mukava ensivierailu Haminaan, kevyttä kesäviihdettä taitavien näyttelijöiden ja komeiden puitteiden tarjoamana, kotimatkalla hymyilytti ja mieli oli iloinen Syntipukin jäljiltä.

maanantai 2. elokuuta 2021

Something Rotten! @ Törnävän kesäteatteri

 
kuvat © Jukka Kontkanen / Seinäjoen kaupunginteatteri

Suunta kohti Seinäjokea, Kuninkuusraveja sekä Törnävän kesäteatteria ja Something Rotten - Jotain mätää!-musikaalin iltanäytöstä otettiin 31.7.

On renessanssin aika Lontoossa, kaikenlaista uutta keksitään ja kokeillaan ja kirjoitetaan, ja Perän veljekset Retu (Jani Karvinen) ja Ruune (Antti LJ Pääkkönen) ovat matkalla kuuluisiksi näytelmäkirjailijoiksi, tai jotain sinne päin. Harmi vain, että ideat ovat vähän mitä ovat, ja kaikkea varjostaa suurista suurin, mahtavista mahtavin ja taitavista taitavin, itse William Shakespeare (Christoffer Strandberg). Retua sapettaa Shakespeare, Ruune taas on täysin Will-fani, ja mestari itse nauttii suosiota joka suunnasta. Onneksi Retu keksii hankkia aiheen tulevaan näytelmään kyseenalaisin metodein, ja palkkaa ennustaja Nostradamuksen (Marko Maunuksela) kurkkaamaan, mikä on tulevaisuuden suuri juttu teatterissa. Retu saa vastauksen, tarttuu toimeen ja törmää matkalla kaikenlaiseen rutosta kananmuniin. 

Ai että kuinka olin innoissani silloin, kun kuulin Something Rottenin tulevan Suomeen! Olen kuunnellut musikaalin alkuperäistä cast recordingia (san. & säv. Wayne ja Karey Kirkpatrick, käsikirjoitus John O'Farrell ja K. Kirkpatrick) niin paljon, että osaan tämän jo ulkoa ja odotin jännityksellä kuinka hyvin musikaalin sanaleikit, nokkeluudet, musikaaliviittaukset ja muu huumori kääntyvät suomeksi. Edellinen Törnävällä näkemäni juttu oli Spamalot, joka myös on varsin nokkelaa ja humoristista tekstiä alusta loppuun. Spamalotin suomensi loistavalla otteella Mikko Koivusalo, kuten Something Rotteninkin, ja kyllä riittää mielikuvitusta ja taitoa Koivusalolla, on ilo huomata kuinka teksti soljuu ja naurattaa sujuvasti, dialogissa tai lauluissa ei töki mikään ja mahdolliset karikot on kierretty erinomaisesti. Etukäteen minulla oli pari kohtaa, joiden suomentamismahdollisuuksia epäilin, mutta niin vain nekin ovat kääntyneet näppärällä tavalla, hienoa! Ohjaaja Pekka Laasosen käsissä musikaali levittäytyy lavalle vauhdikkaana, värikkäänä, nerokkaana ja hurmaavana kokonaisuutena, joka antaa yleisölle paljon. Tätä on yksinkertaisesti ihan valtavan kivaa katsoa, homma rullaa eteenpäin vaivatta ja katsomossa on helppo nauttia siitä, miten huumori toimii, laulut lauletaan taidolla, tanssit pyörähtelevät pitkin lavaa ja kokonaisuus on kasassa kuin ehjä kananmuna. Laasosella on ohjauksessaan taitava työryhmä, jokainen osa-alue loistaa ja Laasosen ohjauksessa musikaalista on rakennettu oivallinen paketti, joka on mahtava katsomiskokemus.

Jyri Nummisen koreografiat ovat täyttä timanttia, erityisesti steppinumerot ihastuttavat ja tanssimista katsellessa ei voi kuin ihailla sekä esiintyjien taitavuutta että sitä, miten Numminen osaa laatia koreografioita, joissa on asennetta, tyyliä, vauhtia, intoa ja ryhtiä. Musikaalin tanssinumerot ovat juuri sellaisia, jollaisiksi esityksen Musikaali-biisi niitä maalailee, eli ne varastavat shown, ilahduttavat yleisöä ja hämmästyttävät näyttävyydellään. Lavastuksen on suunnitellut Jani Uljas, jonka loihtimista lavastuksista olen aina tykännyt, eikä Something Rottenin lavastus ole poikkeus. Komeaa renessanssimaisemaa, tyylikkäitä rakennuksia ja hienoja yksityiskohtia, ja vieläpä niin, että kaikki tukee esityksen muita osasia ja toimii mainiosti. Riikka Aurasmaan puvut ovat myös tyylikkäitä ja renessanssimaisia, monenlaista puvustusratkaisua riittää ja lavalla nähdään hurmaava värien kirjo. Aurasmaan puvut sopivat esityksen maailmaan ja hahmojen persooniin, ja erityisesti Shakespearen ja Nostradamuksen vaatevarasto näyttää upealta, samoin puvut niissä hetkissä, joissa koko ensemble pukeutuu samanlaisiin vaatteisiin. Ja Shakespearen valeasu on mahtava. Petriina Suomelan suunnittelemat kampaukset ja maskeeraus ovat onnistuneita, varsinkin peruukit ovat superhienoja ja bardipoikien pinkit hiuspehkot sekä ne ensemblen siniset ja vaaleanpunaiset hiukset yhdessä kohtauksessa jäivät mieleen.

Jani Karvinen tekee erinomaisen roolin Retu Peränä, Retu on hyvin päämäärätietoinen ja ratkaisukykyinen miekkonen, hän etsii ihailtavan kekseliäästi vastausta siihen, millainen näytelmä pitäisi kirjoittaa, ja pysyy kyllä myös päättäväisesti idean takana. Karvisella on rooliinsa mainio ote, hänen käsissään Retusta muodostuu monitasoinen hahmo, josta on helppo pitää ja jonka kommelluksia seuraa mielellään. Erityispisteet munakasmusikaalin prinssin rooliin eläytymisestä, tunteella vedetty rooli kananmuna kädessä ja kruunu päässä. Karvinen tuo rooliinsa taitavasti komiikkaa ja lukee sujuvasti hahmonsa humoristisia piirteitä. Antti LJ Pääkkönen (yksi suosikki-äänikirjanlukijoistani muuten) tekee hurmaavan roolin Ruunena, Retun pikkuveli on ihana runoilijapoika ja ystävällinen ja sydämellinen tyyppi, ja Pääkkönen sopii roolinsa täydellisesti. Tykkäsin erityisesti siitä, miten Pääkkönen näyttelee Ruunen Shakespeare-fanituksen sekä ihastuksen Portiaan (Reeta Vestman), sekä siitä, kuinka Ruune saa itseluottamusta tarinan edetessä. Christoffer Strandberg astuu pahis-Shakespearen kenkiin ja tekee sen juuri oikealla asenteella, Shakespeare oli jo etukäteen suosikkihahmoni Something Rottenissa ja Strandberg lunasti kaikki hahmolle asettamani odotukset. Hänen Williaminsa on sopivan röyhkeä ja ylimielinen, hyvin tietoinen omasta menestyksestään, mutta samalla hurmaava ja vangitseva mestarikirjailija, ei ihme että väkeä lakoaa jalkoihin kun The Bard kulkee ohi. Strandberg marssittaa Shakespearin lavalle omistajan elkein ja tuo rooliin onnistuneen sekoituksen itsevarmuutta, flirttiä, mystisyyttä, luomisen tuskaa ja huumoria. Reeta Vestmanin Portia, Ruunen ihastus ja varsin tiukan kirkonmiehen, veli Jeremian (Henrik Hammarberg) tytär, on hurmaava nuori nainen ja Vestman tekee roolinsa taitavalla otteella. Portia on alussa aika lailla isänsä vallan alla, mutta hänen rohkeutensa ja unelmansa pääsevät vähitellen esiin ja Vestman tuo tämän lavalle onnistuneesti, samoin Portian kirjallisuusfaniuden ja ihastuksen Ruuneen. On myös aina ilo päästä kuulemaan Vestmanin laulua, ja tässä esityksessä hän pääsee kauniin äänensä lisäksi tuomaan biiseihin sekä huumoria että nuoruuden romanssin suloisuutta. Varsinkin Kirjarakkaus-kappale on hurmaava. Portia ja Ruune ovat match made in heaven, molemmat rakastavat runoutta ja tykkäävät Shakespearesta ja ovat haaveilijoita, ja Vestman ja Pääkkönen pelaavat lavalla hyvin yhteen.

Irina Isberg näyttelee Beaa, Retun vaimoa, ja tekee mainion roolin. Bea on tomera ja toimeentarttuva nainen, joka ehtii tarinan aikana testailemaan työpaikkoja, tukemaan miehensä kirjoitusuraa ja korjailemaan Perän veljesten välejä. Isberg näyttelee sujuvasti ja hänen Beastaan ei voi olla pitämättä, Isberg tekee hahmostaan fiksun ja luotettavan ihmisen, joka osaa toimia myös hankaluuksien edessä eikä luovuta helposti. Marko Maunukselan Nostradamus on mahtava, kyllä minäkin luottaisin tämän ennustajan juttuihin vaikka ne vähän epämääräisiltä vaikuttavatkin. Maunuksela ottaa lavan haltuun kaikissa kohtauksissaan, hänen lauluaan ja esiintymistään on ilo kuunnella ja katsoa. Ensemble (Jyri Numminen, Henrik Hammarberg, Katriina Sinisalo, Pyry Smolander, Julius Martikainen ja Elina Haikka) pursuilee laulu- ja näyttelemistaitoa, jengi hoitaa monet roolinsa kunnialla ja jokainen varastaa valokeilan yhden tai useamman hahmonsa voimin. Numminen, Hammarberg, Smolander & Martikainen-nelikon bardipojat ovat ihan mahtavia, heissä on asennetta ja kiinnostavuutta. Nummisen Shylock on varsin mainio, siinäpä kiivas teatterifani, jonka kanssa tulisin varmasti hyvin juttuun. Sinisalon lady Clapham jäi mieleen, lujatahtoinen nainen ja hurmaava hyvästelyhuikkaus hänellä. Samoin mieleen jäivät Martikaisen roolit tuomarina ja Peterinä, Smolander Tomina ja Haikka Samanthana ja kuolemana. Sekä pääosien esittäjillä että ensemblellä on lähes kaikilla (vaiko kaikilla?) ainakin pari roolia, ensembleläisillä enemmän, ja taas kerran ihastelin sitä, kuinka tyypit tuovat pieniinkin rooleihinsa yksityiskohtia ja piirteitä, ja kaikki hahmot ovat ihan erilaisia. On aina mahtavaa, kun vain hetkisen lavalla vilahtavat sivuhahmot on huolellisesti tehty, hehän voisivat kuitenkin olla jonkin toisen tarinan päähenkilöitä ja ansaitsevat hetkisensä julkisuudessa.

Something Rottenin musiikin sävellys on komeaa ja monipuolista, mutta suuremman huomion vie sanoitus, joka melkein jokaisen biisin kohdalla on täynnä sanaleikkejä, nerokkaita sanakulkuja ja huumoria. Pidän (tietenkin) musikaalin musiikista paljon, olen kuunnellut sitä aika lailla ja oli hauskaa kuunnella, miten kaikki vitsit ja nokkeluudet ovat kääntyneet suomeksi. Heti eka biisi, Astu renessanssiin, hurmasi, ja pidin myös Musikaali, KirjarakkausMä olen Will, Rakkauden soihtuTee omeletti! ja Amerikka, uusi maa-kappaleista. Musta surma on varsin pirteä biisi ja siitä tuli mieleen Spamalotin ruttolaulu Mä oon hengissä, ja suosikkibiisini on myös suomiversiossa Bardi hajoaa. Musiikin on tuottanut ja kapellimestaroinut Pekka Siistonen, ja hienosti soivat kaikki kappaleet Seinäjoen illassa, äänentoisto tuo sekä laulut että vuorosanat hyvin katsomoon eikä mitään menetä siksi, ettei jotain kuulisi. Se on joskus kesäteattereissa/ulkoilmassa haasteena, mutta ei tässä tapauksessa.

Oli siis ihanaa nähdä Something Rotten, kokonaisuus on hallittu ja täynnä iloa, väriä, naurua, laulua, vauhtia ja taitoa, tämä varmasti hymyilyttää ja ilahduttaa vielä pitkään. Tämä oli toinen visiittini Törnävän kesäteatteriin, ja taas oli tarjolla laadukas, viihdyttävä ja hauska musikaali kera taitavan työryhmän, kyllä se täytyy ensi vuonnakin suunnata kesävierailulle, varsinkin kun jälleen on luvassa ihan mahtava juttu, nimittäin A Gentleman's Guide to Love and Murder elikkä suomeksi Murhan ja rakkauden käsikirja herramiehille. Suomessa esitetään aika harvoin niitä musikaaleja, joita minä kuuntelen paljon, mutta nytpä oli tilaisuus nähdä koko homma pelkän cast recordingin kuuntelun sijaan, ja sepä olikin mahtavaa. Oli ilo nähdä, että tämä Something Rottenin suomiversio on yhtä nokkela, vauhdikas, värikäs ja hurmaava kuin alkuperäisversio, nauratti ja hymyilytti ensi tahdeista finaaliin saakka kun kaikki toimi loistavasti ja teatterin taika säteili lavalta katsomoon. Ja vanhat hyvät ajat muistuivat mieleen, kun lauantain Seinäjoki-reissun jälkeen oli sunnuntaina vuorossa Äidinmaan uusintakatselu Salossa, milloinkohan viimeksi olen käynyt esityksissä kahtena päivänä peräkkäin. On kyllä maailman parasta käydä teatterissa.

Jos minulla vain olisi mahdollisuus, aivan varmasti menisin katsomaan tämän uudelleen, sen verran mahtavaa menoa jokaisella osa-alueella. Ja jos et ole vielä nähnyt, niin mene! Tämä on loistava.

sunnuntai 18. heinäkuuta 2021

Mies, joka ei osannut sanoa ei @ Ohkolan kesäteatteri

 Näin esityksen vapaalipulla kenraalissa, kiitos Ohkolan nuorisoseura!

kuvat © Susanna Salmi

Kävin katsomassa ensi-iltansa 16.7. Öljymäen kesäteatterissa saaneen Mies, joka ei osannut sanoa ei-esityksen kenraaliharjoituksessa ensi-iltaa edeltäneenä päivänä.

Kivimäen kaupunginosassa ollaan jakauduttu kahteen leiriin, kun kaupunki haluaa jyrätä vanhat rakennukset ja tuoda tilalle supermarketin, parkkipaikan ja kerrostaloja. Osa asukkaista haluaa säilyttää asuinpaikkansa ennallaan, muiden muassa Milla (Johanna Kuittinen), osa taas on kaupungin suunnitelmien puolella, kuten Kake (Vesa Saralehto). Kun Aimo Niemi (Jaakko Latva-Pukkila), entinen kivimäkeläinen, palaa Amerikasta takaisin kotimaisemiinsa, vastassa on paitsi nuoruuden ihastus, tutut paikat ja ihmiset, myös vaatimuksia kaapata hänet molempiin leireihin, Kivimäkeä puolustamaan ja jyräämään. Aimo on pappi ja kirkossa ei ole vapaana kuin parisuhdeneuvojan paikka, joten kivimäkeläisille koittavat monenlaisten rakkausneuvojen ajat Aimon huomassa, ja sekaisin menee monen ihmisen pää.

Olen nähnyt Mies, joka ei osannut sanoa ei-näytelmän kesäteatterissa kerran aiemminkin, Pesäkallion kesäteatterissa 2016, mutta en muistanut tarinaa enää kovinkaan hyvin, ja Pesiksen esityksestä kirkkaimmin sen, että siinä oli mukana Tuure Kilpeläinen & Kaihon karavaani-yhtyeen musiikkia. Jotkin jutut palailivat mieleen esitystä katsoessa, mutta ihan tuntui kuin olisi uuden tarinan nähnyt. Ja sehän on hyvä, samasta tarinasta voi hyvinkin saada monia erilaisia versioita ja ohjaaja Kalle Tahkolahti on sovittanut Miehen, joka ei osannut sanoa ei Ohkolaan toimivalla otteella, esityksessä riittää varsinkin toisella puoliajalla vauhtia ja väärinkäsityksiä, ja kokonaisuus on hyvin kasassa. Kenraalissa saatiin nauttia helteisestä auringonpaisteesta, ukkosen jyrinästä ja sateesta, mutta vallitsevat sääolot eivät aiheuttaneet hätkähdyksiä ja porukalla pysyi homma kasassa. Yleisö taas sai istua Öljymäen uudistetussa, komeassa katsomossa, joka varjosti mukavasti ja piti suojassaan sateen sattuessa.

Kalle Tahkolahti on ohjannut jo monta sellaista juttua, josta olen pitänyt, eikä tämä ole poikkeus. Tahkolahti on sujuvasti tuonut Jussi Kylätaskun tekstistä löytyvän huumorin ja koomisuuden pinnalle, ja meno huvittaakin alusta loppuun. Tunnelma on keveä ja hyväntuulinen, vaikka toki esityksessä on painavampiakin teemoja, kuten kaupunginosan säilyttämiseen liittyvät mielipiteet ja toimet. Ja rakkaushan on varsin vakava asia, joskus ainakin, tässä esityksessä kaikenlaisia ihmissuhteita ja romanssineuvoja riittää ja ne on tuotu lavalle näppärästi. Tahkolahti on ohjannut näyttelihät onnistuneisiin suorituksiin, ja lavalla riittää elämää ja liikettä eikä tylsää tule hetkeksikään. Ensimmäisellä puoliajalla rytmiä olisi ehkä voinut aavistuksen nopeuttaa, toisella puoliskolla meno olikin jo vauhdikasta ja tahti sopi esityksen tunnelmaan erinomaisesti. Tahkolahden ja Aatu Johanssonin suunnittelema lavastus on varsin mainio, vaikka pidänkin Öljymäen vanhoista rakennuksista tosi paljon, niiden eteen tulevat lavarakennelmat sopivat tähän esitykseen oikein hyvin ja lavastus herättää jouhevasti eloon niin asuntoja, lihakaupan, kirkon, saunan kuin hevosaitauksenkin. Maarit Ruohosen puvustus on todella onnistunut, kaikki on kohdallaan aina hattuja ja kenkiä myöten ja sopii esityksen ajankuvaan. Iivo Johanssonin musiikki säestää tapahtumia tunnelmallisesti.

Jaakko Latva-Pukkila näyttelee luontevasti melkoiseen pyöritykseen päätyvää Aimoa. Mies palaa kotikonnuilleen ja saa vastaansa paitsi vastuun kivimäkeläisten parisuhdeasioista, myös omat heräävät tunteensa. Latva-Pukkilan käsissä Aimosta muodostuu mukavan oloinen tyyppi, joka on vähän hukassa suhdeneuvoja jaellessaan, samalla kun pitäisi tutustua uudelleen paikkaan ja ihmisiin, jotka on viimeksi nähnyt 15 vuotta sitten, ja vielä selvitellä ihastusta Millaan. Ja kun väärinkäsityksiä tuntuu syntyvän vaikka kuinka yrittäisi toimia oikein, ja juorut leviävät ennen kuin mitään ehtii tekemään, niin yritä siinä sitten olla uskottava parisuhdeneuvoja ja hyvä naapuri. Oikein hyvä rooli Latva-Pukkilalta. Johanna Kuittinen tekee loistavan roolin Millana, Kuittinen näyttelee hienosti sen, miten päättäväinen ja avoin Milla on, ja löytää roolista paljon toimivia yksityiskohtia. Pidin Millasta tosi paljon, Kuittinen rakentaa hänestä kokonaisen hahmon, jonka tekemisiä seuraa mielenkiinnolla. Vesa Saralehto revittelee onnistuneesti kauppias Kaken roolissa, mies pyörittää kahta naista samaan aikaan ja pääsee pälkähästä melko helposti, vaikka onkin vähän väliä jäädä kiinni. Saralehdolla on rooliinsa toimiva ote ja hän tuo Kaken lavalle varsin mainiosti. Kaken vaimoa Annaa näyttelee Anna Tapper, joka tekee energisen ja monitasoisen roolin, Tapper tavoittaa näppärästi hahmonsa piirteet ja tuo ne lavalle luontevasti.

Lilja Omenainen tekee kaksi onnistunutta roolia kauppiasperheen tyttärenä Petrana ja Aimolle suhdesekamelskaansa selittävänä tyttönä, sopivaa teinimeininkiä molemmissa rooleissa. Ari Lehto Renlundina tuo viinaanmenevän hahmonsa esittämiseen myös muita ominaisuuksia, vaikka huvittaakin eniten juuri Renlundin alkoholinkäytöllä ja sen seurauksilla. Renlundskaa näyttelee tomerasti Manti Koli, hyvä rooli häneltä. Kirsi Jokela onnistuu sekä Aunen että Nummiskan rooleissa, erilaiset hahmot nämä kaksi ja Jokela on lähestynyt molempia roolejaan näppärällä otteella. Markus Peltolalla on kolme roolia, jotka hän tekee vakaalla tyylillä ja onnistuu erityisesti Huhtamona. Eero Salminen tekee hupaisan roolin pappa Salosena, ja Helena Partanen näyttelee sujuvasti hänen ihastuksenkohdettaan Maijaa. Antti Ruotoistenmäellä on kolme roolia, jotka hän tuo lavalle onnistuneesti, ja Tanja Lundstenin sokea Vilén on tärkeä osa kylän asukkaita, ja toki Vilén mahdollistaa myös klassisen "katsokaas/näettekö"-vitsin (en muista ihan miten se meni, mutta jotenkin sokeuteen ja näkemiseen liittyen tekstissä sanailtiin). Esityksen kertojana toimii Tuohivirsu-hevonen äänenään Aatu Johansson, ja sopivan osuvasti ja seesteisesti hevonen ja tulkitsijansa laukovat viisaita kommenttejaan. Tuohivirsu on työhevosena tottunut hälinään ja liikkeeseen, ja näyttää seisoskelevan aitauksessaan rauhallisesti, katsellen esiintyjien menoa ja yleisöä.

Mies, joka ei osannut sanoa ei on Öljymäellä "rehellinen kotimainen komedia", kuten ohjaaja käsiohjelmassa sanailee, ja oikein hyväntuulinen, hauska ja rento esitys lavalla nähdäänkin. Näyttelijät ovat iskussa ja tuovat lavalle mainiosti rakennettuja hahmoja, esitys etenee sujuvasti ja tekstin huumori on viritetty huippunsa, yleisö viihtyy ja kesäilta menee hujauksessa tämän tarinan parissa. Vaikka eka puolisko onkin hiukkasen verkkainen, kakkospuolen vauhdikas meno tasapainottaa sitä hyvin, ja kesäteatterielämys on oikein mukava.

Ps. Huomiona vielä, että kirjoitin näytelmästä kenraaliharjoituksen perusteella, eli arvioin keskeneräistä esitystä siinä mielessä, ettei se ollut vielä saanut ensi-iltaansa. Varsin hyvällä mallilla kaikki jo kenraalissa, ja esityskauden edetessä meno paranee entisestään, luulisin.


sunnuntai 11. heinäkuuta 2021

Äidinmaa @ Salon Teatteri

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Salon Teatteri!

kuvat © Timo Huttu

Äidinmaa-musikaali sai ensi-iltansa Vuohensaaren kesäteatterissa 10.7.

Eilen koitti vihdoin ja viimein, ikuisuuden (tai yhdeksän kuukauden ja kolmen viikon) jälkeen aika katkaista pisin teatteritaukoni ikinä, sillä suunnaksi otettiin Salo ja ohjelmaksi Äidinmaan ensi-ilta Vuohensaaren kesäteatterissa. Olisin ehkä ehtinyt aikaisemminkin johonkin teatteriin, mutta kun teatteritauko venähti näin valtavaksi, halusin katkaista sen nimenomaan Äidinmaalla, sillä musikaali on minulle hyvin rakas. Ajattelin, että mikäs sen parempaa kuin maksimoida teatteriin palaamisen tunnevaikutus tekemällä se tämän tarinan ja hahmojen parissa, ja eipä kyllä pysyneet silmät kuivina katsomossa. Tosin minua alkoi itkettää jo matkalla Saloon, kun kävimme Lohjan torilla ja siellä esiintyi bändi. Olin ikävöinyt live-esiintymisen katsomista kovasti ja sekä tämä nuorten bändi Safetybox että Äidinmaa-musikaali tekivät minut valtavan iloisiksi. Miten olenkaan kaivannut kesäteatterireissuja, elävää musiikkia ja paikan päällä koettavaa kulttuuria!

Äidinmaa kertoo tarinan elämästä ja ihmisistä, vaikeista valinnoista, onnesta, surusta, rakkaudesta ja kivusta kahdella aikatasolla, 1930- ja 1980-luvuilla. Nuori Anni (Vilma Koskela) rakastuu maalle kesätöihin saapuneeseen Olaviin (Peter Nyberg), mutta kaikki ei mene kuin ihanissa Suomi-filmeissä ja esteitä nuoren parin tielle asettavat Annin äiti Vieno (Sari Koskela), yhteiskunnan normit ja syttyvä sota. Vuosikymmeniä myöhemmin vanha Anni (Ami Aspelund) saapuu äitinsä kuoltua sekatavarakaupalle perunkirjoitukseen tyttärentyttärensä Lauran (Anni Salomaa) kanssa.

Äidinmaahan on suosikkini kaikista suomalaisista musikaaleista, ja aika korkealla myös kaikkien suosikkimusikaalieni listalla. Olen nähnyt sen aikaisemmin Espoossa ja Kuopiossa, jotka ovatkin musikaalin kaksi aikaisempaa versiota, ja tämä Salon Teatterin Äidinmaa on kolmas versio joka musikaalista on koskaan tehty. Kolme versiota muutaman vuoden sisään on aika hyvin kotimaiselta musikaalilta, ja tämä tarina, musiikki ja hahmot toivottavasti pääsevät lavalle vielä monen muunkin version muodossa. Rakastan Äidinmaassa eniten sen sävellystä ja sanoitusta sekä hahmoja, musikaali on valtavan koskettava mutta siitä löytyy myös kevyempiä hetkiä ja huumoria, ja aika paljon tarinan synkkyys riippuu myös ohjauksesta ja produktion yleisestä fiiliksestä. Surullinen musikaali tämä kuitenkin on, osittain, mutta täynnä myös onnea, iloa, nuoruuden huumaa ja kauniita hetkiä. Eli juuri sellainen, joka saa minut ryntäämään katsomoon.

Äidinmaan on Vuohensaareen ohjannut esikoisohjauksensa tekevä Toni Ikola, jonka käsissä musikaali on löytänyt paljon kerroksia ja vastakohtaisuuksia, erityisesti tunnepuolella. Yleisössä mennään naurusta kyyneliin useamman kerran, vaikkapa kun yhdessä hetkessä lavalla veistellään vitsejä ja seuraavana lähetetään lapsi Ruotsiin sotaa pakoon. Joissain kohdissa tekstin huumoria on korostettu melko paljon, kuten tehtailija Aarniheimon (Esa Lehtinen) juopotteluhetkissä ja Ossi Helmisen (Roope Pelo) saapuessa perunkirjoitukseen, mutta toisaalta nämä hetket antavat yleisölle mahdollisuuden karistaa edellisten kohtausten synkkiä tunteita kunnon naurulla. Ikolalla on varma ote tarinan kerrontaan ja rakentamiseen, ja esitys on voimakas kokemus. Tarina pääsee oikeuksiinsa, eikä musikaalista puutu mitään (paitsi Nyt menee lujaa-biisi, joka on napsaistu tästä versiosta pois). Sekä valoisat ja kevyet että synkeät ja murheelliset tunteet on tuotu lavalle tarkkanäköisesti ja uskottavasti, esityksessä onkin todella hienoa se, miten aidosti se tunteita tutkii ja käsittelee. Niin nuoren rakkauden kasvu, perheen sisäinen häpeä ja pelko, ihmisten väliset jännitteet, vanhemmuus, ystävyys kuin rakkauskin on lavalla täynnä vivahteita, ja sitä on hieno katsoa. Ikolan ohjauksessa työryhmä on tunteiden kirjon lisäksi löytänyt esitykseen mainion rytmin ja tunnelman, musikaali etenee varmasti, se kuljettaa historiaan ja pitää tiukasti otteessaan.

Venla Viisasen  koreografia on ilmavaa, jäntevää ja herkkää, ja rakastuin siihen, miten Täytyykö sen tuntua tältä-biisi on koreografioitu. Vuohensaaren helteisissä maisemissa Äidinmaan maailma levittyy lavalle sujuvasti. Lavastus (Timo A. Aalto) on kekseliäästi toteutettu, minimalistinen mutta oikein toimivia ratkaisuja ja hyviä ideoita. Tuttuun tapaan esitys levittäytyy myös lavan ympäristöön ja luonnon tarjoamia mahdollisuuksia hyödynnetään toimivalla tavalla. Puvustuksen on suunnitellut Jenny Sainio, ja vaatetus on ajankuvaan sopivaa ja kaunista. Ja varmasti lämmintä, kun talvitakeissa ja sotapuvuissa välillä kuljetaan. Mukaan mahtuu myös hurmaavia kesämekkoja, varsinkin nuorella Annilla ja Sofialla (Helena Boberg) on ihanat mekot. Mia Czakan on suunnitellut kampaukset ja Anni Salomaa maskeerauksen, ja molemmissa on onnistuttu, näyttelijät näyttävät hyviltä. 

 Musiikillisesti on kaikki erinomaisesti, sävelet soivat vahvasti, kauniisti ja tuttuina, ja koko porukka laulaa hienosti. Erityisesti Ami Aspelundin ääni ihastuttaa, tosi vahvaa laulua. Musiikin ovat sovittaneet Pasi Ketola ja Outi Ollila, ja Ketola on tehnyt myös orkesteroinnin ja äänisuunnittelun ja Ollila laulujen sovituksen. Pidin kaikista biiseistä, Sotaanlähtö on varsin komea ja Täytyykö sen tuntua tältä herkkä ja kaunis. Suojaton on varsinainen itketysbiisi, ja minulla alkoi silmäkulma kostumaan jo ennen kuin koko biisi edes alkoi, koska tiesin että se tulee seuraavaksi. Ja sitten vasta koskettikin kun Vilma Koskela alkoi laulaa, tunnetta ja kipua on tähän kappaleeseen ladattu niin että koko katsomo nyyhkii. Suosikkini Äidinmaan biiseistä on aina ollut Kuume, ja odotinkin innolla että pääsen kuulemaan sen. Peter Nyberg vetäisee kappaleen juuri kuten pitää, oikea määrä raastavuutta, pelkoa ja katkeruutta sekä lopulta kaiken hyväksymistä mukana. Mahtavaa. Mainitsin jo puuttuvan/pois jätetyn Nyt menee lujaa-biisin, mutta sen katoaminen ei häirinnyt katselukokemusta yhtään. Tokihan Nyt menee lujaa on hauska ja vauhdikas biisi ja pidän siitä, mutta se on tuntunut vähän irralliselta musikaalin muiden kappaleiden ja tarinan seassa, eli oli ihan hyvä päätös jättää se pois.

Vilma Koskela tekee voimakkaan roolin nuorena Annina, miten kaunista ja avointa näyttelijäntyötä. Anni on loistava hahmo, hänessä on paljon hienoja piirteitä ja Koskela tuo niistä jokaisen lavalle. Pidin erityisesti siitä, miten hän tasapainottaa Annin itsevarmuuden ja päättäväisyyden sekä epävarmuuden ja häpeän. Annilla ei ole elämässään ihan helppoa, sillä hän joutuu ikäviin tilanteisiin äitinsä hämäräpuuhien takia eikä saa tältä arvostusta tai lohdutusta, lähinnä haukkuja tai naureskelua. Koskela näyttelee taitavasti sen, millainen Anni on eri ihmisten kanssa, joissain tilanteissa hänellä on vapaus olla haaveileva ja rakastunut, joissain tilanteissa taas vaaditaan asiallisuutta ja kylmyyttä, jos haluaa välttyä haukuilta. Todella hyvä rooli, nappisuoritus. Ami Aspelund tekee hyvin onnistuneen roolin vanhempana Annina, hän tuo rooliin sujuvasti Annin elämänkokemukset ja -koettelemukset ja tekee tarkkaa työtä joka kohtauksessa. Aspelund loistaa erityisesti musiikillisesti, hän pakkaa lauluihin monenlaisia tunteita ja varsinkin Rihkamaa on upea. Aspelundilla on hyvä ote hahmoonsa, hän tuo vanhemman Annin lavalle uskottavasti ja vaivatta. Aspelundin ja Koskelan roolisuoritukset myös sopivat hyvin yhteen, Aspelundin Annista on helppo uskoa, että hän on sama nainen kuin Koskelan Anni. Anni Salomaa tekee herkän roolin Laurana, hän lukee hahmoaan fiksusti ja tekee hänestä monikerroksisen, kiinnostavan naisen. Salomaan Laura on ehdottomasti suosikkitulkintani tästä hahmosta, roolityö tuntui alusta asti juuri siltä, että näyttelijä ja hahmo sopivat toisilleen. Salomaa tuo rooliin hienosti varovaisuutta, lempeyttä ja lujuutta, ja hänen näyttelijäntyöstään ei voi olla pitämättä. Sari Koskelan Vieno on hyvin päättäväinen ja jyrkkä nainen, joka mukautuu tilanteisiin ja on selvästi oppinut selviytymään. Hän ei todellakaan ole mikään lämmin äitihahmo, enkä ole koskaan tykännyt Vienon hahmosta, hän kun tekee niin monia valintoja ja sanoo asioita, joita en voi hyväksyä. Koskela tekee kuitenkin varsin mainion roolin, hänen Vienolleen ei ryppyillä, oli kyseessä sitten nimismies, tehtailija tai oma tytär. Koskela eläytyy hyvin Vienon mielenmaisemaan ja siihen, miksi Vieno toimii miten toimii. Vaikka en olekaan samaa mieltä lähes mistään Vienon ajatuksista tai teoista, Koskelan käsissä hahmosta muodostuu sellainen, että häntä voi ymmärtää ja hänen kohtalonsa myös koskettaa.

Peter Nyberg oli mukana myös Äidinmaan kantaesityksessä Espoon kaupunginteatterissa 2017, silloin Reijon/Anteron rooleissa, joten oli hauskaa nähdä hänet nyt Olavina. Nyberg tekee hurmaavan roolin, hänen Olavinsa on hauska, ystävällinen ja lämmin nuori mies, joka saa ensin kokea rakkauden ja seuraavaksi sodan. Nyberg on tuonut roolityöhönsä paljon onnistuneita yksityiskohtia, eleitä, katseita ja liikkeitä, jotka kuvaavat Olavin ajatuksia ja tunteita selvästi. Pidin siitä, miten Olavi vaikuttaa tietävän kuka on, hänessä on sellaista huoletonta itsevarmuutta ja rentoutta, jota Nyberg tuo lavalle luontevasti. Hänen Olavinsa on oikeudenmukainen ja hyvä ihminen, jossa riittää myös hilpeyttä ja epävarmuutta. Monipuolinen roolityö ja oivallinen tulkinta suosikkihahmostani. Reijoa ja Anteroa näyttelee Salossa Jerry Sarlin, jolla on mainio ote molempiin hahmoihin. Hän tekee Reijosta suloisen ja fiksun nuoren miehen, Sarlin on löytänyt Reijosta sellaisia piirteitä, joita en ollut tässä hahmossa nähnyt ja hänen roolityönsä on hyvin sujuvaa ja uskottavaa. Toisessa roolissaan Sarlin onnistuu myös, pidin hänen Anterostaan kovasti. Nuorukainen on hyväntahtoinen tyyppi, ja Sarlinilla on roolissa mukana sopivasti hermostuneisuutta, kärsimättömyyttä ja ymmärrystä.

Mikko Alm näyttelee Veikko Aarniheimoa ja on ihan loistava, hänen Veikkonsa on juuri sellainen jollaiseksi olen aina tämän hahmon kuvitellut. Isänsä vallan alla oleva, fiksu ja tavoitteellinen nuori mies, joka saa kuulla olevansa turha ja mitätön ja typerä, ja joka kantaa tätä kaikkea sisällään. Alm ottaa roolin haltuun vakaasti, hän tuo Veikon lavalle vivahteikkaana hahmona, joka herättää monenlaisia tunteita mutta jolle toivoisi vain hyvää. Esa Lehtisen Erkki Aarniheimo on kyllä sellainen alkoholistinen, pahansisuinen ja kiusaajaluonteinen tyyppi että oksat pois. Alkoholista hilpeyttä saava ja selvänä julma tehtailija on ikävä hahmo, mutta Lehtinen ottaa roolistaan kaiken irti ja revittelee lavalla taitavasti. Helena Boberg näyttelee Sofia Aarniheimoa, Annin parasta ystävää ja Veikon sisarta, ja tekee rehellisen ja aidon roolin. Aarniheimon perheen dynamiikka on tuotu lavalle vaikuttavasti, perheenjäsenten väliset jännitteet ja epävakaus ovat käsinkosketeltavia. Roope Pelo näyttelee nimismiestä ja Ossi Helmistä, ja hänen hahmonsa ovat kyllä niin kaukana toisistaan kuin mahdollista. Pelon nimismies on ärsyttävä ja omahyväinen tyyppi, joka asemansa turvin toimii inhottavasti. Ossi Helminen sen sijaan on sympaattinen heppu, mukavan ja puheliaan oloinen mies. Pelo laulaa komeasti ja pääsee rooleissaan hyödyntämään sekä draamaa että komiikkaa, ja molemmat sujuvat mainiosti.

Äidinmaa Vuohensaaren kesäteatterissa on vaikuttava kokemus, kaunis, vahva ja koskettava musikaali, joka on toteutettu taidolla ja tunteella. Musiikki soi sujuvasti, näyttelijät tuovat lavalle valmiita ja yksityiskohtaisia hahmoja, tarinasta otetaan kaikki irti niin synkän ja surullisen kuin onnellisen ja hauskan kohdalla, eikä katsomossa säästy sen paremmin naurun kuin liikutuksen kyyneliltä. Hieno musikaali, hieno toteutus ja hieno ensi-ilta. Tämä teki minut onnelliseksi.

maanantai 5. heinäkuuta 2021

Young Royals (Netflix)

 In English after the 2nd picture


Ivar Forsling as Erik, Edvin Ryding as Wilhelm & Malte Gårdinger as August in Young Royals
© Netflix

Netflixin uusin ruotsalaissarja Young Royals julkaistiin viime torstaina, ja meikähän katsoi sen heti, olin nimittäin tästä jo innoissani teaserin ja varsinkin trailerin katsomisen jälkeen. En joutunut pettymään, sarja oli aika lailla sellainen kuin odotinkin, oikeastaan vielä parempi. Tokihan tämä on hiukkasen ennalta-arvattava ja sisältää teinikliseitä ja -stereotyyppejä, mutta ne toimivat. Vaikka samoja juttuja onkin siis käytetty jo parissa teinisarjassa ennen Young Royalsia, ei se estä hyödyntämästä niitä myös tässä tarinassa, vaikkakin tietynlaiset juonikuviot ja hahmojen luonteenpiirteet alkavatkin tuntua jo aika tutuilta. Mutta kun nuorisoelämä, nuoret ja maailma nyt ylipäätään on tunnistettavissa niistä piirteistä, jotka tv-sarjoissa, leffoissa, kirjoissa ja muussa fiktiossa toistuvat, niin ei kai sille mitään voi, että samanlaisiin juttuihin törmää monenlaisissa tarinoissa. Mutta siis, pointti lienee, että ennalta-arvattavuus ei ole pahasta, vaan osoitus siitä, että tiedetään miten maailma toimii ja osataan kuvata se. Ei tietenkään aina, joskus se, että tietää mitä tulee tapahtumaan, on käsikirjoituksen laiskuutta tai tarinan kömpelyyttä, mutta tämä sarjan kohdalla ennalta-arvattavuutta ja yllättävyyttä on sopivassa suhteessa, eikä kaikkea osaa tietää ennalta, vaan odottamattomiakin juttuja mahtuu mukaan. Ja se, minkä voi arvata ennalta, on aika ymmärrettävästi silti tehtykin niin eikä ole ruvettu keksimään jotakin uudenlaista käännettä.

Young Royals kertoo prinssi Wilhelmistä (Edvin Ryding), joka joutuu tappeluun ja lähetetään sitten Hillerskan sisäoppilaitokseen suuremman skandaalin välttämiseksi. Prinssi ei kuitenkaan oikein sopeudu kouluun, ei, vaikka pikkuserkku August (Malte Gårdinger) on valmiina tutustuttamaan Wilhelmin koulun tavoille ja veli, kruununprinssi Erik (Ivar Forsling) muistelee omaa, mahtavaa aikaansa Hillerskassa. Mutta sitten Wilhelm näkee Simonin (Omar Rudberg) eikä koulunkäynti Hillerskassa sittenkään vaikuta ihan niin kamalalta. Velvollisuudet kuitenkin painavat, kulisseja pitää pitää yllä, aina pitää muistaa kuninkaallisen perheen maine, käyttäytyä kuin prinssin kuuluu ja siinä sivussa pitäisi sitten vielä selvittää, kuka on, mitä haluaa ja mitä tuntee. Ei ihan helppoa.

Young Royals sijoittuu varsin hienostuneeseen miljööseen, arvokkaan sisäoppilaitoksen maisemiin, jossa rikkaiden perheiden, aatelissukujen ja kuninkaallisten vesat saavat oppia, urheilla ja luoda suhteita. Ja bilettää. Ja hiipiä ulos huoneistaan. Ja ihastua, rakastua ja erota. Ja kaikenlaista muuta, josta vanhemmille ei kerrota ja jota valvojilta piilotellaan. Young Royalsissa käsitellään aika monia teemoja, on rakkautta, vapautta olla oma itsensä, velvollisuuksien painavuutta, maineen tärkeyttä, rahan arvoa, kateutta, ystävyyttä, totuutta ja valhetta, surua, iloa, menetystä, uskollisuutta ja petoksia näin esimerkiksi. Aika hyvin on kuuden jakson mittaiseen sarjaan saatu mahtumaan monia juonikuvioita ja monien hahmojen taustatarinoita, Young Royals ei tunnu kiirehdityltä ja sitä on mukava katsoa, sillä tapahtumat rullaavat mainiossa rytmissä. Teemoja myös ehditään käsittelemään hyvin, osaa enemmän, osaa vähemmän, mutta kaikkia kuitenkin niin, että ne tuntuvat harkituilta ja tulevat esiin muutenkin kuin päälleliimattuina huomioina. Kuninkaallinen maailma ja yksityiskoulun suljettu miljöö ovat mielenkiintoisia ympäristöjä, ja varsinkin kuninkaallisuus-aihetta olisi sarjassa voitu vielä enemmän tutkiskella. Käsikirjoitus on kuitenkin sen verran näppärä, että isojakin teemoja tuodaan esiin myös rivien välistä, jolloin sarja on ilmavampi ja antaa tai vaatii katsojaa paikkailemaan joitakin aukkoja ja huomaamaan taustalle jätettyjä, mutta melko tärkeitä yksityiskohtia. Joitakin sellaisia kaavoja sarjassa on, jotka ennalta-arvattavuutensa ja tuttuutensa takia tuntuivat puisevilta, mutta ne eivät katsomiskokemusta sen enempää haittaa, ja vaikka tarina vähän saattaakin sortua tuttuihin konventioihin, ei se paljoa häiritse, sillä näyttelijäntyön erinomaisuus vetää huomion itseensä.

Ilahduin siitä, miten luonnollista, uskottavaa ja aidon tuntuista näyttelijöiden roolityö on, erityisesti sarjan nuorison keskuudessa. Young Royals jatkaa samalla linjalla kuin muutkin katsomani ruotsalaiset/pohjoismaiset nuortensarjat, nuoret todella ovat nuoria, eli sarjan teini-ikäisten hahmojen rooleissa nähdään oikeasti teinejä. Mahtavaa! Ja taitava cast sarjaan onkin löytynyt, kaikki tekevät mainiot roolit ja yksi sarjan vahvuuksia onkin ehdottomasti se, miten onnistunut roolitus on ja miten hyvin näyttelijät pelaavat yhteen, kaikki perhe-, ystävyys- ja rakkaussuhteet tuntuvat luontevilta ja hahmojen välinen dynamiikka toimii oikein hyvin.

Edvin Ryding on loistava prinssi Wilhelmin roolissa, juuri sopivan hermostunut, hämmentynyt ja epävarma kaikkien odotusten, tunteiden ja asemansa puristuksessa kuin voisi odottaakin. Mutta myös tietoinen siitä, että hän on prinssi ja se tarkoittaa, että hänellä on velvollisuuksien lisäksi valtaa, vaikka sarjassa enemmän keskitytäänkin niihin velvollisuuksiin, ei valtaan. Ryding tekee tarkkaa ja sujuvaa roolityötä, hänellä on rooliinsa hieno ote ja Wilhelm on kokonaiseksi rakennettu hahmo, jossa riittää kerroksia, tunnetta ja nyansseja. On tosi hienoa, miten Ryding tuo pelkillä ilmeillä ja eleillä, ihan pienillä jutuilla, esiin sen, mitä Wilhelm tuntee ja ajattelee, niin riemua ja iloa, jännitystä ja kihelmöivää innostusta kuin surua ja levottomuuttakin. Ja miten hienosti hän näyttelee sen, kuinka paineet ja odotukset puristavat nuorta prinssiä jatkuvasti joka suunnasta. Superhyvä rooli, taitavaa hahmon lukemista ja monta todella hyvää kohtausta. Olin nähnytkin Rydingin aikaisemmin Rakasta mua-sarjassa (joka on muuten tosi hyvä) ja hän teki siinäkin tosi onnistuneen roolin, joten oli kiva nähdä hänet nyt isommassa roolissa. Omar Rudberg on mainio Simon, ymmärtäväinen ja ystävällinen tyyppi, joka kuitenkin osaa pitää puolensa. Simon on ulkopuolinen, eri maailmasta kuin Hillerskan muut oppilaat, ja erilaisuus myös valitettavasti näkyy siinä, miten muut häntä koulussa kohtelevat. Rudberg on löytänyt onnistuneen tavan tuoda hahmonsa ruudulle, hän tekee Simonista moniulotteisen nuoren miehen, jolla on elämässään paljon käynnissä mutta joka yrittää parhaansa mukaan toimia siten, mikä tuntuu oikealta tai ainakin tarpeelliselta. Tykkäsin Simonista tosi paljon, hän on mahtava hahmo ja Rudberg tekee erinomaista roolityötä, herkkää ja päättäväistä. Ja laulaa kuin enkeli, kuten yksi sarjan hahmoistakin toteaa. Ryding ja Rudberg sarjan pääparina kantavat hienosti hahmojensa yhteistä tarinalinjaa, heidän yhteistyönsä on luontevaa ja molemminpuolisen ihastuksen tutkiminen, jännittävyys ja ihanuus käsitellään tarkkanäköisesti.

Malte Gårdingerin August on, myönnettäköön, aika ärsyttävä hahmo, tarinan pahis sanoisin. Gårdinger tekee kuitenkin tosi hyvää työtä, August on monitasoinen tyyppi ja luulisin, että hänellä on ainakin omasta mielestään ihan hyvät aikeetkin, vaikka muille olisikin selvää, että nyt on kyllä vähän tyhmiä ratkaisuja. Gårdingerilla on mainio ote hahmoonsa, ja Augustin tarinaa on kiinnostavaa seurata, eikä hän nyt sentään pelkästään ärsyttävä ole, vaan Augustilla on elämässään omat salaisuutensa ja haasteensa, jotka osittain johtavat hänet tekemään huonoja valintoja. Gårdinger näyttelee tämän sujuvasti, Augustin sisäiset ristiriidat, tavoitteet ja epävarmuudet siis. Nikita Uggla näyttelee Feliceä, joka on tosi kiva hahmo. Uggla tuo Felicen ruudulle onnistuneesti, myös Felice on monitasoinen hahmoja pääsee oikeuksiinsa Ugglan käsissä, hän tekee Felicestä mukavan oloisen ja fiksun tyypin, josta on helppo tykätä. Frida Argento näyttelee Simonin siskoa Saraa, ja tekee oikein hyvän roolin. Argento tuo hienosti esiin sen, miten Sara tietää vähän eroavansa muista, sillä hänellä on Asperger ja ADHD, ja myös sen, miten Sara on tarkka ja oikeudenmukainen, mutta samalla haluaa kuulua joukkoon. Oikein onnistunut rooli Argentolta, hieno ote hahmoon ja monia hyviä kohtauksia, Sara on kiintoisa hahmo ja Argento näyttelee häntä oivaltavasti. Tykkäsin myös Ivar Forslingin Erikistä, heti hänen ensimmäisestä kohtauksestaan lähtien. Sujuvaa ja rentoa roolityötä ja semmoinen mainio "ihana ja cool isoveli"-fiilis, Forsling tekee tosi kivan roolin. Mainitaan vielä pari oikein onnistunutta roolityötä, kuten Nathalie Varli Felicen huonekaverin Madisonin roolissa, Inti Zamora Sobrano ja Beri Gerwise Simonin kavereiden Ayubin ja Roshin rooleissa, Carmen Gloria Pérez Simonin ja Saran äitinä ja Livia Millhagen Felicen äitinä.

Young Royals on ehdottomasti katsomisen arvoinen, ja toivon kovasti, että sarja jatkuisi myös toiselle kaudelle. Ensimmäinen kausi loppuu toiseen niistä kahdesta vaihtoehdosta, jota sen lopettamiseen periaatteessa on, enkä oikein osaa sanoa, olisinko ollut enemmän yllättynyt siitä, että Wilhelm ja Simon päätyvät yhteen vai siihen, että he eivät ole yhdessä. En vieläkään ihan tiedä, pidinkö lopusta vai en, mutta sarjan ihan ekoista kuvista pidin todella paljon, onpa hieno alku, juuri oikein luo tunnelmaa ja kertoo paljon asioita yksityiskohtien ja fiiliksen avulla. Kokonaisuutena Young Royals on oikein toimia ja onnistunut nuorten draamasarja, se etenee sujuvassa rytmissä, onnistuu tuomaan ruudulle aitoja tunteita ja uskottavia tunteita, ajatuksia, huolia ja iloja, ja siinä on ihan loistavat näyttelijät, he ovat sarjan sydän ja selvästikin kohtelevat ja lukevat hahmojaan tarkkanäköisesti ja hienovaraisesti, parasta Young Royalsissa nimittäin on juuri näyttelijäntyön aitous ja lämpö. Mainitaas vielä tähän loppuun se, että ymmärtääkseni lähes kaikki näyttelijät ovat itse dubanneet omien hahmojensa repliikit sarjan englanninkieliseen versioon, en ole koskaan ennen törmännyt samaan, mutta aika hieno juttu minusta.

Suosittelen siis tutustumaan, tämä oli oikein ihana!


Edvin Ryding as Wilhelm & Omar Rudberg as Simon in Young Royals
© Netflix

Netflix's newest Swedish series, Young Royals, was released last Thursday and I of course watched it right away. I have been excited to see this show since I saw it's teaser, and I wasn't disappointed. Young Royals was pretty much what I was expecting and even better than I thought it was going to be.

Young Royals is about Prince Wilhelm (Edvin Ryding) who gets into a fight and is sent to Hillerska boarding school to avoid further scandals. The Prince does not feel like home at his new school, not even when his relative August (Malte Gårdinger) is happy to tell him how things work at Hillerska, and Wilhelm's brother Erik (Ivar Forsling) is remembering how great time he had at the school. But then Wilhelm sees Simon (Omar Rudberg) and it isn't that bad to be studying at Hillerska after all. There is a lot of pressure and expectations on Wilhelm's shoulders, he has to think his family's reputation, how a prince should behave and what he can and can not do as a part of the royal family. Oh, and all that while also trying to figure out who he is, what he wants and how he feels. Easy, right?

Young Royals is set in a fancy boarding school where children of rich, noble and royal families are studying, playing sports and creating connections. And partying, sneaking out of their rooms, falling in love, breaking up and being young. And all kinds of other stuff that parents and supervisors are not going to hear about. To balance all that is the less fancy neighborhood where life is different but being young is kind of similar. Young Royals is dealing with a lot of themes, like love, friendship, the freedom to be yourself, responsibilities, reputation, money, envy, truth and lies, sadness, happiness, loss, loyalty and betrayal for example. That's a lot of stuff, but all themes fit into the show's six episodes pretty well and Young Royals doesn't feel rushed. Some of the themes get more attention than others, but all feel like they have a place in the show and I'm glad to see the series handling many different kind of things in the way it does. The royal world and the kind of closed setting of a boarding school are interesting environments, and I would have liked to see especially the royal stuff a bit more in focus. Some of the plot twists, characters' personality traits and the way things go are predictable and even feel pretty familiar, but I don't think it's a bad thing. Teen shows usually have some clichés in them and for me that is more of an indication of the shows knowing how being a teen works than using the same kind of plot patterns over and over again just because they are nice. Well, some things in Young Royals are so familiar that they feel pretty used, but it doesn't harm the viewing experience too much.

I was very happy to see how real, natural and believable the acting is throughout the series, especially among the young people in the cast. Young Royals continues on the same road as other Swedish/Nordic ya/teen shows I've watched, meaning that the teenage characters are actually portrayed by teenagers or people in their early twenties, and that is amazing. And what a great cast this show has! One of Young Royals' biggest strengths is it's whole (very talented) cast. All actors do an amazing job with their characters and work very well together, all friendships, romantic relationships and family relations feel genuine and wonderfully nuanced. The dynamic between the characters is also an important thing in any tv series, or actually in any kind of fiction, and that is also working in a great way in Young Royals.

Edvin Ryding is a perfect fit for Wilhelm's role. He brings the prince's nervousness, bewilderment and insecurity to life in a great way, and does an excellent job showing how the expectations and pressure from everything and everyone is almost too much at times. But there are also many other sides to Wilhelm, like the fact that he knows he is a prince and that brings him authority, not only obligations. Ryding portrays Wilhelm in a wonderfully delicate and subtle way, he builds the character to be nuanced and multilayered young man and does that with so much emotion that it's amazing to watch. I really like the way Ryding is showing Wilhelm's feelings, both joyful and happy and sad and distant, he has a talent to read the character and bring just the right details to life. I had seen Ryding before in Love Me (which is an amazing series by the way) and he did a really good role in that show too, so it was nice to see him in a bigger role. Omar Rudberg is brilliant as Simon, understanding and kind person who knows how to stand his ground. Simon is an outsider, he comes from a different world than other students at Hillerska, and the others know this and unfortunately act like it as well. Rudberg has found a superb way to bring Simon to life, he makes his character a nuanced guy who has a lot going on in his life but who is still trying to do the right thing or at least what is necessary. I really liked Simon, he is an awesome character and Rudberg's portrayal of Simon is great, he brings just the right amount of vulnerability and determination to the role. Beautiful and strong musical performances by Rudberg as well, he does have the voice of an angel as one of the characters says in the series. Ryding and Rudberg work very well together, as the series' main couple they are beautifully carrying their characters' storyline and showing what it's like to explore the excitement and happiness of teenage romance.

Malte Gårdinger as August does a great role, even when I have to admit that August is pretty annoying at times. August is an interesting character and I do believe that he thinks he is doing the right things for good reasons. Gårdinger portrays August in a very good way, he brings out different sides of the character and makes him more than just the story's "bad guy". August has secrets and difficulties, and Gårdinger does a brilliant job bringing this to life, August's thoughts and struggles I mean. Nikita Uggla plays Felice, who is a really great character and beautifully portrayed by Uggla. She makes Felice someone who seems like a nice and friendly, smart person who you just like from the moment you meet her. Frida Argento portrays Simon's sister Sara and does an excellent role. I really like the way Argento brings Sara's Asperger and ADHD to life, and how she portrays Sara's characteristics, like how she is sharp and fair, and how she really wants to be part of a friend group. Great role! Ivar Forsling's Erik is delightful, a character I liked from the very first scene he was in. Forsling does a nice role and his Erik is this cool and lovely big brother everyone would like to have. I'll mention a few more roles I think are really good, like Nathalie Varli as Madison, Inti Zamora Sobrano and Beri Gerwise as Simon's friends Ayud and Rosh, Carmen Gloria Pérez as Simon and Sara's mother and Livia Millhagen as Felice's mother.

Young Royals is definitely worth watching, and I really hope it gets a second season. I think there were only two ways to end this first season, and I'm not sure if I would have been more surprised if Wilhelm and Simon had ended up together or not. I'm also not sure if I liked the ending, but I loved the very first shots of the whole show, what a cool start, just the right atmosphere to begin this story. Young Royals is a great drama series, it goes forward in a good rhythm, brings genuine feelings, problems, thoughts, joys and happiness to screen and has an amazing cast. The whole cast is like the heart of the series and the best thing about Young Royals is it's people, the way they bring their characters to life and make them real, with all the good and bad and unfinished parts. And what I think is super cool is that (as I've understood) almost all the actors dubbed their own characters for the show's English version. How awesome!

So, watch Young Royals, it's sweet and beautiful and powerful. Tack alla.


Magnus Roosmann as Ludvig, Pernilla August as Kristina and Edvin Ryding as Wilhelm in Young Royals
© Netflix