torstai 16. kesäkuuta 2022

Kekkonen - syntymästä kuolemattomuuteen @ Koskenniskan kesäteatteri

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Koskenniskan kesäteatteri!


kuvat © Kimmo Virtanen

Koskenniskan kesäteatterissa sai 14.6. ensi-iltansa Tuija Kososen ohjaus Tuomas Parkkisen näytelmästä Kekkonen - syntymästä kuolemattomuuteen.

Tarinan keskiössä on kukapa muu kuin itse Kekkonen (Erkki Laukkanen), jonka elämää seurataan kahden primus motorin (Leena Laaksonen ja Hanne-Mari Sintonen) juontamana. Parissa tunnissa käydään läpi aika syntymästä kuolemattomuuteen, kuten näytelmän nimikin paljastaa, aina Kekkosen lapsuudesta äiti Emilian (Susanna Määttä) ja isä Juhon (Mia-Maija Toivanen) ensimmäisenä lapsena hänen presidenttiydensä viimeisiin hetkiin. Matkan varrella törmätään moniin nimekkäisiin henkilöihin, kuten Paavot Väyrynen ja Nurmi (Atte Köngäs), kuningatar Elisabeth II (Tiina Heinonen) kuninkaallisine corgeineen (Nala) ja Paasikivet J.K. (Niina-Liisa Åhs) ja Alli (Paula Köngäs).

Olen liian nuori nostalgisoimaan Kekkosen aikaa, ja historiakiinnostukseni on suuntautunut aivan muualle kuin Suomen entisiin presidentteihin, joten en voi sanoa tietäväni Kekkosesta muita kuin tärkeimmät faktat. Mietinkin etukäteen, kuinka paljon saan esityksestä irti, kun en luultavasti tunnista politiikkaviittauksia, aikakauden tapahtumia ja muita sellaisia. Huoli oli kuitenkin turha, sillä esitys oli hauska, piti otteessaan ja opetti siinä sivussa muutaman Kekkos- ja politiikkafaktankin. Kososen ohjauksessa pakka pysyy kasassa ja vaikka ensi-iltajäykkyyttä olikin paikoin havaittavissa, esitys etenee hyvässä rytmissä ja erityisesti eri hahmot naurattavat ja ihastuttavat yleisöä. Eka puolisko on vauhdikkaampi ja ehkä myös komediapainotteisempi kuin toinen, minä pidin väliajan jälkeisestä puoliskosta enemmän, seuralaiseni taas ekasta puoliskosta. Eniten huumorista saavat toki irti he, jotka nämä tosielämästä tutut tyypit tuntevat, mutta kyllä minuakin huvitti moni lavan sattumus. Se onkin ehdottomasti yksi sekä tekstin että tämän Koskenniskan version vahvuuksista – vaikka lavan tapahtumat tai hahmot eivät ole kovin tuttuja, tarinaa katsoo tosi mielellään.

Lavastus (Kosonen ja Susanna Määttä) ja puvustus (Arja Söderlund) takaavat esitykselle toimivan visuaalisen ilmeen, ja erityisesti puvustus on osunut nappiin. Siinä yhdistyvät niin 1900-luvun tyyli aina vuosisadan alusta 80-luvun puoliväliin kuin nykyaikaiset jääkiekkopaidatkin. Esityksessä on paljon hahmoja, ja paljon myös toinen toistaan kekseliäämpiä tai juuri tietylle hahmolle sopivia vaatekappaleita. Esityksessä kuullaan myös monenlaista musiikkia, ja biisivalinnat sopivat tarinaan mainiosti. Ne myös säestävät Katariina Laineen koreografioimia ryhmätansseja, jotka istuvat puhenäytelmään oikeinkin näppärästi ja tarjoavat näyttäviä näyttämökuvia ja myös hauskoja hetkiä.

Kekkosena nähtävä Erkki Laukkanen astuu legendaarisen valtiomiehen saappaisiin varmoin ottein ja tuo rooliinsa sopivassa suhteessa sekä komiikkaa että tarkkaa draamaa. Laukkasella on hyvin hallussaan roolinsa eri piirteet, ja erityisesti esityksen loppupuolella, kun Kekkonen vanhenee ja hänen terveydentilansa heikkenee, Laukkanen tekee tosi hyvää roolityötä. Sekä Kekkosen Emilia-äitiä että Sylvi-vaimoa näyttelevä Susanna Määttä tekee kaksi vahvaa roolia, ja pidin hänen otteistaan molemmissa rooleissa kovasti. Hahmot ovat erilaisia, ja Määttä on löytänyt molemmista vivahteita, jotka tuo lavalle vakuuttavasti. Esityksen primus motoreita eli koko hommaa ohjaavia kertojia esittävät Leena Laaksonen ja Hanne-Mari Sintonen suoriutuvat tehtävästään kunnialla ja rytmittävät näytelmän etenemistä sujuvasti, ja heidän osansa on kirjoitettu näppärästi mukaan tapahtumiin.

Muun muassa innokkaasti näyttämölle ilmestyvää Paavo Väyrystä näyttelevä Atte Köngäs tekee mainioita rooleja, hän jäi mieleen paitsi Väyrysenä, myös kaupunginjohtajan roolista. Niina-Liisa Åhs tekee monta tosi hyvää roolia, samoin Vesa Parkkinen ja Tuija Heinonen, joka jäi mieleen erityisesti Matti ja Taneli Kekkosen rooleista. Koko näyttelijäporukka, joista lähes jokaisella on näyteltävänään useita rooleja, onnistuu tehtävissään ja jengi pelaa yhteen hyvällä fiiliksellä, joka heijastuu esityksestä. Minulle näytelmän paras osa ovat sen hahmot, ja Koskenniskassa jokainen hahmo, oli hän sitten pääosassa tai sivuroolissa, onnistuu olemaan merkittävä ja tuomaan tarinaan jotakin tärkeää, hauskaa tai yllättävää.

Kiitos Kekkosjengi, tämä oli mainio esitys ja mukava, viihdyttävä tapa viettää iltaa!

perjantai 10. kesäkuuta 2022

Vaimoni on toista maata @ Kangasalan kesäteatteri

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Kangasalan kesäteatteri!


kuvat © Hanna Kanerva

Kangasalan kesäteatterissa sai 8.6. ensi-iltansa Mikko Kivisen ohjaama versio Gilles Dyrekin käsikirjoittamasta farssista Vaimoni on toista maata, rooleissa Antti Peltola (Janne), Maija Siljander (Helena), Vuokko Hovatta (Veera) ja Iikka Forss (Risto). Tarinassa Janne on tavannut opiskelukaverinsa Riston pitkästä aikaa, ja kutsuu tämän tyttöystävineen syömään. Janne järjestelee puolisonsa Helenan kanssa häitä, kun taas Risto ja Veera ovat juuri riidelleet. Riidan seurauksena Veera pitää mykkäkoulua, ja kun asiaa ei heti selvitetä, seuraavassa hetkessä Janne ja Helena ovat vakuuttuneita siitä, että Veera on ulkomailta eikä osaa suomea. Eipä siinä enää Ristokaan saa väärinkäsitystä oikaistua, ja pieni huijaus ottaa aina vain uusia kierroksia.

Vaimoni on toista maata on yksi niistä farsseista, joka kyllä toimii melkolailla aina. Olen nähnyt sen pari kerran aiemmin ja aina olen katsomossa viihtynyt, eikä tämä kerta ole poikkeus. Dyrekin teksti on tarkkaa, nokkelaa ja rytmikästä, ja Reita Lounatvuoren suomennos sujuva ja terävän komediallinen. Kivisen ohjauksessa tarinan kaksi erilaista pariskuntaa ovat varsinkin esityksen alussa tosiaankin erilaisia, mutta meno tasapainottuu nopeasti ja esitys etenee vauhdikkaasti, viihdyttävästi ja riemastuttavien väärinkäsitysten kasaantuessa näppärästi. Lavastus ja puvustus ovat mainion kesäiset ja iloiset, ja toimivat hyvin tarinan puitteina. Huomasin myös ensimmäistä kertaa, miten näytelmän kehyksenä kulkee ruokailu, aina alkumaljasta jälkiruokaan. Se rytmittää juonta sujuvasti ja pitää paketin kasassa.

Näyttelijänelikko tekee varmaa työtä ja hauskaa näytti olevan myös lavalla, se aina ilahduttaa katsomossakin. Esityksen komedia toimii näyttelijöiden käsissä oikein hyvin, ja jokainen on löytänyt roolihahmostaan ne ominaisuudet, jotka ovat esityksen onnistumisen kannalta tärkeimpiä. Näytelmän hahmot ovat mainion erilaisia, jokainen on kiinnostava persoona. Antti Peltola näyttelee Jannea, joka on näytelmän sympaattisin tyyppi. Peltola tekee onnistuneen roolityön ja yhdistää roolissaan sujuvasti sekä isoeleistä komediaa että herkempää näyttelijäntyötä. Iikka Forssin näyttelemän Riston matka tarinan alusta loppuun on riemastuttava, ja Forss tavoittaa hyvin roolihahmonsa ajatukset ja fiilikset siitä, miten asiat etenevät. Vuokko Hovatta tekee vakuuttavan roolin Veerana. Hänellä on toimiva ote hahmonsa esittämiseen ja hyvin hallussa se, miten Veera keksii juonensa ja alkaa toteuttaa sitä. Maija Siljanderin esittämä Helena on suosikkihahmoni, ja Siljander tuo hahmon lavalle juuri niin monitasoisena ja esityksen aikana kasvua kokevana kuin kuuluukin. Tosi hyvä rooli!

Farssihan tämä on, eli väärinymmärryksiä, sekaannuksia ja sähellystä löytyy, ja tietenkin ovia, kolme kappaletta. Tosin ovikomediaa ei ole kuin alussa, muuten ovilla on muita kuin hauskuuttamistehtäviä. Huumori kumpuaa paitsi väärinkäsityksistä, myös muista aiheista, kuten parisuhteista, sosiaalisista tilanteista ja ihmisten halusta ja toisaalta osaamattomuudesta auttaa. Vaimoni on toista maata löytääkin huumoria paitsi "helpoista" jutuista (kuten väärinkäsityksistä), myös vakavemmista aiheista ja niinkin laajasta teemasta kuin ihmisyys. Ehkä tämä siksi toimii minulle monia muita farsseja paremmin, sillä näytelmän huumorin kenttä on laaja ja huomiot teräviä. Tässä versiossa sekä ohjauksen että näyttelijäntyön kautta kaikki huumorin tasot ovat mukana, ja niitä läpikäydessä aika kuluu kuin siivillä. Vaikka alussa siis kahden vastakkaisen "voiman", eli esityksen kahden erilaisen pariskunnan hyvin korostunut erilaisuus vähän häiritsi, pidin esityksestä kovasti. Ja kuten sanottu, tasapaino vastakohtien välillä löytyy nopeasti. Toki tarinaan myös kuuluu vastakohtien esittäminen jotta juonen edetessä erilaisuuksia ja samanlaisuuksia päästään tarkastelemaan tarkemmin. Tämäkin esityksessä toimii hyvin ja on sekä hauskaa että kiinnostavaa katsottavaa.

Olipa hauska aloittaa kesäteatterikausi vuosimallia 2022 tällä esityksellä, Kangasalan kesäteatterin kauniissa ja viihtyisissä maisemissa. Tämä oli muuten eka visiittini sinne, mutta ei varmastikaan viimeinen, sen verran mukavia olivat sekä paikka että esitys. Paikallinen (varsin runsaslukuinen) hyttyspopulaatiokin nauttinee kesän esityksistä lähes yhtä paljon kuin yleisö, sillä katsomon täyttävä yleisö tarjoaa ötököille oivallisen buffetin. Mutta se kuuluu kesäteatteriin!