maanantai 21. tammikuuta 2019

Billy Elliot @ Tampereen Työväen Teatteri

kuvat Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri
Vihdoin ja viimein vei tie Tampereelle Billy Elliotin katsomoon, tämähän on ollut ensi-illassa jo syksyllä 2018 ja saanut sen jälkeen hurjasti kehuja, eli odotukset olivat korkealla ennen esitystä. Halusin ehdottomasti nähdä tämän toteutuksen, koska Tampereelle Billy Elliotin on ohjannut Samuel Harjanne. Olen nähnyt Billy Elliotin Helsingin kaupunginteatterissa 2015 ja vuotta myöhemmin musikaalin kotimaassa Iso-Britanniassa (ja itseasiassa kantaesitysteatterissa eli Victoria Palace Theatressa, Lontoossa), eli tämä oli jo kolmas versio, jonka näin tästä tarinasta. En tosin ihan muistanut, että pidinkö Billy Elliotista tosi paljon vai paljon vai millainen se nyt olikaan, olihan tämän ja Lontoon version näkemisen välillä jo kolme vuotta.

Billy (Simo Riihelä) asuu isänsä (Jyrki Mänttäri), isoveljensä Tonyn (Jussi-Pekka Parviainen) ja mumminsa (Kristiina Hakovirta) kanssa kaivoskaupungissa Britanniassa. Myös Billyn äiti (Eriikka Väliahde) on elämässä mukana, vaikka hän onkin kuollut. Kaivotyöläiset lakkoilevat, Billyn isä ja Tony heidän mukanaan, ja elämä kulkee raiteillaan. Billy käy kaverinsa Michaelin (Ilmari Kujansuu) ja muiden poikien kanssa nyrkkeilyssä, kunnes yhtenä päivänä hän päätyy balettitunnille. Tanssinopettaja rouva Wilkinson (Petra Karjalainen) saa houkuteltua Billyn mukaan tanssimaan, ja poika osoittaakin olevansa lahjakas. Niinpä hän päättää pyrkiä Kuninkaalliseen Balettikouluun, mutta kapuloita rattaisiin iskevät varsinkin isä ja Tony. Billy on kuitenkin päättäväinen, eikä annan kaivoslakon, yhteisön asenteiden, tanssivaikeuksien tai perheensä mielipiteiden estää unelmien tavoittelua.

Muistin heti esityksen alussa, miksi pidän tästä niin kovasti, ja mikä tässä ärsyttää kaikista eniten. Parasta Billy Elliotissa on tarina ja ärsyttävintä kiroilu. Minulla on aika kielteinen suhtautuminen kiroiluun, en nimittäin pidä siitä yhtään, mutta tähän se kuuluu, eli ruma sana sinne tänne on musikaalille ominaista. Tässä oli tosin aika paljon kiroamista, enemmän kuin muistelisin muissa versioissa olleen, toki Lontoossa en edes tajunnut kaikkia kirosanoja ja HKT:n versiosta en varmaan kauheasti muista. Se ei yhtään haittaa, että pikkulapset ja nuoret kiroilevat lavalla, sekin kuuluu tarinaan, eivätkä kirosanat yhtään haitanneet alkutotuttelun jälkeen, eli rumaa kieltä kuunteli mielellään (lause, jota en todellakaan uskonut kirjoittavani).

Ensimmäiseksi kehuja Samuel Harjanteen ohjaukselle. Rajua, kaunista ja vahvaa tarinankerrontaa, rohkea toteutus ja sujuva, yhtenäinen kokonaisuus. Näyttelijät onnistuvat hahmojen toteutuksessa poikkeuksetta, ja esitys toimii niin joukko- kuin yksilökohtauksissa, tässä on muuten tosi hienoja kohtauksia, joissa pelkästään Billy on lavalla. Jari Saarelaisen koreografia on pääsääntöisesti tyylikästä ja sopivan vauhdikasta sekä monipuolista, mutta muutaman kerran olisin kaivannut vielä vähän lisää jotain, vaikka en osaakaan sanoa mitä. Paljon on kyllä varsinkin nuorilla esiintyjillä tanssittavaa, ja he suoriutuvat koreografioista loistavasti. Jyrki Sepän lavastus sopii kaivoskaupungin maisemiin hienosti, ja myös balettikoulun salit ja käytävät muodostuvat lavalle onnistuneella tavalla. Erityisesti peili, josta yleisö heijastui lavalle, oli upea. Mainitaan vielä Juha Haapasalo, joka on tehnyt mainiota työtä valosuunnittelun kanssa.

Simo Riihelä on mahtava Billy, hän tekee roolin hyvällä otteella ja on lavalla uskottava ja luonteva. Kaikki roolin osa-alueet, näytteleminen, laulu ja tanssi, sujuvat ja Riihelä tuo yleisön eteen onnistuneen, koskettavan ja vaikuttavan roolityön. Ilmari Kujansuu on hurmaava Michael, häntä on ilo katsella lavalla, ja teatteriseurueeni piti Kujansuun esiintymisestä kovasti. Riihelä ja Kujansuu ovat loistavia varsinkin Itseilmaisua-biisissä, kylläpä oli energinen ja taitava tanssi- ja laulukohtaus tämä. Jyrki Mänttäri tekee hyvän roolin Billyn isänä, hän on sekä tiukka, päättäväinen ja vakava, että tunteellinen ja epävarma. Isä haluaa tietysti pojilleen parasta, mutta Billyn unelmat kuulostavat hänen korviinsa kovin lennokkailta, eikä isä oikein osaa suhtautua Billyn tanssijuttuihin. Eriikka Väliahteelle erityismaininta, hän on ihana Billyn äitinä.

Tony on suosikkini kaikista musikaalin hahmoista, ja Jussi-Pekka Parviainen onnistuu roolissaan ihan mahtavasti. Olipa vahvaa ja tarkkaa näyttelijäntyötä, hienoa katsottavaa ja minusta tuntuu, että tämä oli nyt ensimmäinen kerta, kun Tony hahmona avautui minulle kunnolla. En esimerkiksi ikinä ennen ollut ajatellut, että Tony on luultavasti ainakin vähän kateellinen Billylle, joka löytää tanssista tulevaisuuden unelmansa, Tonyllä kun on ajatuksissaan vain kaivoslakko, jonka kanssa riittääkin työtä, kun porukka alkaa pikku hiljaa palailla töihin. Varsinkin se, kun Tony näkee isänsä palaavan kaivokselle, aiheuttaa perheessä rajuja erimielisyyksiä, ja Parviainen näyttelee hahmonsa tunteet ja ajatukset, niin hyvät kuin pahat, selvinä ja uskottavina. Kun isän ja pojan yhteinen tavoite muuttuukin toisen pojan takia, Parviainen tuo Tonyn pettymyksen ja suuttumuksen esille upeasti.

Musikaalin musiikkihan on kovasti minun mieleeni, vaikka en oikein tykkääkkään kuunnella tätä pelkästään nauhalta, vaan paljon mieluummin lavalla esiintyjien kera. Nyt tätä kirjoittaessani tosin kuuntelen Lontoon alkuperäislevytystä, mutta viimeksi ennen Tampereen reissua olen Billy Elliotin biisit kuullut Lontoossa lavalla, eli kolme vuotta sitten. Solidaarisuus on suosikkini kaikista musikaalin kappaleista, sen lisäksi Vielä tähdet loistaa, Hyvät joulut Maggie Thatcher, Poika pääsis pois, Sähköä ja Entiset kuninkaat ovat hienoja kappaleita.

Käsiohjelmalle yksi pikku miinus, siinä kun sanotaan, että Margaret Thatcher on ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa Iso-Britannian naispääministeri, onhan Theresa May sentään ollut asemassaan jo melkein kolme vuotta. Muuten oikein hyvä käsiohjelma, varsinkin Billyjen ja Michaelien haastattelut/infotekstit ovat kiva juttu, samoin se, että käsiohjelmasta löytyy paljon isoja ja hyvälaatuisia kuvia. Kaivostyöläisyydestä on myös hyvä teksti. Niin, ja laulujen perässä lukee, kuka ne laulaa, kiitos tästä.

Kokonaisuutena siis erittäin onnistunut ja hieno toteutus, tämä olisi hienoa nähdä uudelleen. Huhtikuun loppuun on esityksiä, eli katsomoon kannattaa kevään aikana suunnata. Hieno tarina ja vahva, koskettava, todentuntuinen toteutus. Näyttelijät ovat upeita, varsinkin nuoret tähdet, ja kaikkien teatterin osaamisalueiden panostus tuottaa upean lopputuloksen. Jäin tosin vähän kaipaamaan esitykseen sitä loppua, jossa Tony ja Billyn isä menevät katsomaan aikuisen Billyn esiintymistä, mutta aikamoisen loistelias lopetus nähtiin tässäkin versiossa.


sunnuntai 20. tammikuuta 2019

Aspects of Love @ Southwark Playhouse

Scroll down for English
kuvat/photos by Pamela Raith
Tätä se siis tarkoittaa, kun kaikki osuu ihan oikeasti kohdilleen. Lontoonreissun kohokohdaksi nousi yllättäen musikaali Aspects of Love, jonka valitsin katsottavaksi ihan vain siksi, että se oli ainoa vähänkään kiinnostava päivänäytös, jonka löysin. En tiennyt tarinasta, musiikista, hahmoista tai mistään muustakaan mitään (paitsi että sävellys on Andrew Lloyd Webberin), eli katsomoon astelin ihan tietämättömänä siitä, mitä kohta seuraisi. Oli muuten tosi kiva paikka Southwark Playhouse, pieni, hyväntuulinen ja yleisö lähellä näyttelijöitä, sinne täytyy suunnata joskus uudelleen.

Nuori Alex (Felix Mosse) houkuttelee ihailemansa näyttelijän Rosen (Kelly Price) setänsä huvilaan, ja heillä on siellä hauskaa, ja ihastumista on ilmassa puolin ja toisin. Harmi vain, paikalle ilmestyy myös Alexin setä George (Jerome Pradon), jonka aikuisempi seura kiinnostaa Rosea enemmän kuin Alexin poikamainen innostus. Alex ja Rose viihtyvät vielä kuitenkin yhdessä, kunnes Rose lähtee takaisin teatteriseurueensa luo ja Alex armeijaan. Sitten vierähtääkin pari vuotta, ja Alex palaa armeijasta setänsä kotiin, josta ei löydykään George vaan Rose. Alex on järkyttynyt tästä, onhan hänen setänsä vienyt juuri sen naisen, jota Alex niin kovasti ihailee. Alex yrittää houkutella Rosea takaisin itselleen, mutta nainen ei suostu, joten pian Alex häipyy taas. George ja Rose menevät naimisiin, ja Alex saa armeijan leirissä tietää, että heille on tulossa lapsi. Aikaa kuluu taas, nyt kaksitoista vuotta, ja Alex on katsomassa Rosen esiintymistä. Rose pyytää Alexin mukaansa Georgen luo ja siellä Alex tapaa myös serkkunsa Jennyn (Eleanor Walsh). Parin vuoden päästä huvilaan ovat kokoontuneet George, Alex, Jenny ja Rose, ja Alexin ja Jennyn välit ovat liiankin lämpimät. Alex yrittää hillitä tunteitaan nuorta serkkuaan kohtaan, mutta myös Jenny on iskenyt silmänsä serkkuunsa, eikä Alex oikein saa pidettyä tyttöä pois kimpustaan. Rose ja George tekevät kyllä hyvin selväksi, että Alexilla ei ole mitään asiaa ruokkia Jennyn tunteita. Lopulta myös Georgen ystävätär Giulietta (Madalena Alberto) kohtaa Alexin, josta hän onkin paljon kuullut. Vielä ehtii paljon tapahtua, ja ennen esityksen loppua on särkynyt niin yhden kuin toisenkin sydän.

En oikein edes tiedä, mitä tästä kirjoittaisin, en nimittäin ollut yhtään valmistautunut ihastumaan musikaaliin näin kovasti. Tämän esityksen, ja varsinkin tämän produktion, kanssa kävi nyt niin, että se ohitti jopa kaikken aikojen suosikkini Tohtori Zivagon lempimusikaalieni listalla. Moni esitys on tullut lähelle, muttei ikinä ohi, mutta tämä nyt ihan yllättäen hiipi kaikkien ennen näkemieni esitysten ohi ja vei ykköspaikan. Ja se on paljon se. Jos tämä menisi Suomessa, veikkaan, että saattaisi vähän lähteä lapasesta, katsomiskertoja saattaisi siis kertyä reippaasti. Mutta jos nyt oikein yritän, niin enköhän saa jotain analyysiä itse esityksestä aikaan.

Esityksen musiikki on kaunista, vahvaa ja tunteikasta, se soljuu tarinan läpi luontevana ja tukee juonen kulkua sujuvasti. Lloyd Webberin sävellyksistä pidän muutenkin kovasti, ja tässä musiikki pääsee hienosti oikeuksiinsa. Tässä ei oikeastaan ole yhtään kohtausta, jossa ei olisi laulua tai musiikkia taustalla, ja sävelet luovat tunnelmaa ja fiilistä toimivasti. Love Changes Everything-biisi on musikaalin tunnetuin kappale, ja hieno se onkin, suosikkini näistä biiseistä. Myös Seeing Is Believing, Everybody Loves A Hero, There Is More to Love, Hand Me The Wine and The Dice ja Anything But Lonely ovat loistavia biisejä, ja näyttelijät saavat niistä kaiken irti, kyllä on hienoa kuunnella tunteita täynnä olevaa, taitavaa laulua.

Felix Mosse Alexin roolissa on upea, hänen läsnäolonsa lavalla, kaikki ilmeet, eleet, äänenpainot, pienet yksityiskohdat, kaikki tekeminen lavalla on luontevaa ja uskottavaa. Mosse kasvattaa Alexin seitsemäntoistavuotiaasta nuorukaisesta aikuiseksi mieheksi, ja matkan varrella hänen näyttelijäntyötään ei voi kuin ihailla. Alexilla on tarinassa ehkä eniten epäonnea, varsinkin rakkaudessa, kun mikään ei mene suunnitelmien mukaan. Mosse tuo rooliin tarkkuutta ja harkittua epävarmuutta, hänen Alexinsa on täydellinen. Erityisesti kaikki pienet hetket, nopeat mielialojen vaihtelut ja reaktiot tulevat Mosselta niin luonnostaan, että joskus ei meinaa muistaa, että hän on kaiken sen jo tehnyt monta kertaa esitys esityksen jälkeen. Laulutaitoa Mosselta löytyy myös, ja hänen laulunsa on täynnä tunnetta.

Kelly Price Rosen roolissa ihastutti varsinkin todella kauniilla lauluäänellään. Hänen lauluaan kuuntelisi vaikka ja kuinka, niin voimakkaasti ja herkästi Price laulaa. Myös näyttelijäntyö on hienoa, Rose kasvaa tarinan edetessä kuten Alex ja kaikki muut hahmotkin, ja Price tuo naisesta esiin aina vain uusia puolia. Rosea vetää eri suuntiin rakkaus näyttelemistä ja teatteriuraa kohtaan sekä rakkaus Alexiin, Georgeen ja myöhemmin Jenny-tyttäreen. Price tuo rooliin kauniisti monenlaisia tunteita, iloa, surua, vihaa, pelkoa, toivoa ja kaikkea muuta. Rose on todella mukava hahmo, hän ei ole täydellinen, mutta vaikuttaa tosi kiltiltä ja ystävälliseltä, viisaalta naiselta. Jerome Pradon on hauska George, hän tekee roolin vakaalla otteella ja on lavalla loistava. Miehen ikääntyminen läpi tarinan on uskottavaa, ja myös hänen suhtautumisensa maailmaan tulee luontevasti esille. George suree ensimmäisen vaimonsa menettämistä, mutta sekä Giulietta että varsinkin Rose ja Jenny tuovat hänen elämäänsä kauan kaivattua iloa ja vievät ajatukset pois sydänsuruista. Pradon osaa tuoda hahmonsa tunteet selvästi esille ja hänen roolityötään on ilo seurata.

Mainitaan vielä ihastuttava Eleanor Walsh Jennynä, kylläpä on hurmaavaa ja eloisaa näyttelijäntyötä, mutta myös syvempää ja intensiivisempää roolihahmon toteutusta. Jenny on vahvatahtoinen tyttö, ja hän on niin kovin ihastunut Alexiin, ettei oikein kuuntele, mitä muut neuvovat ja pyytävät. Walshin Jennyn ja Mossen Alexin väliset kohtaukset ovat mainioita, kun toinen yrittää sentään hillitä itseään ja toinen käyttää röyhkeästi hyväkseen niitä tunteita, joita tietää ilmassa olevan. Jason Kajdi on hyvä Hugona, Rosen ihailijana, jota Rose vähän käyttää hyväkseen. Rosella ja Hugolla on ilmeisesti jonkinlainen suhteenpoikanen, mutta nainen on valmis heittämään Hugon menemään, jos joku hänelle tärkeämpi tulee näkyviin. Kajdi on myös muissa rooleissa lavalla, ja varsinkin hänen tanssitaitonsa ihastuttaa. Madalena Alberto on oikein loistava Giuliettana, samoin Minal Patel Marcelina, Rosen teatteriseurueen johtajana.

Lavastus on ihastuttavan ajanmukaista (tämä siis sijoittuu vuosiin 1947-1964), näppärää, toimivaa ja silmiä hivelevää, puvustus samaten. Koreografia on nappisuoritus, ja voisin katsoa Hand Me The Wine and The Dicen tanssikohtauksen aika monta kertaa, ennen kuin kyllästyisin siihen. Vaihdoin väliajan jälkeen paikkaa, kakkosriviltä eturiviin (joka oli todella lähellä näyttelijöitä) ja vähän pelotti, että tulee vauhdikkaimmissa tanssihetkissä päähän joko kengästä tai tuolinjalasta, mutta ei sentään. Oli upeaa nähdä taitavaa työskentelyä lavalla niin läheltä, enimmilläänkin näyttelijöihin oli vain muutama metri matkaa ja lähimmillään ihan vain kymmenisen senttiä. Minä joka rakastan sitä, että tunteet näkyvät selvästi katsojille, en olisi voinut olla enemmän innoissani, sillä eturivissä (ja myös kakkosrivillä) oli oikea aitiopaikka tarkastella kaikkia ilmeitä, eleitä ja reaktioita.

Tämä oli vain kertakaikkiaan niin kaunis, upea esitys, että rakastuin siihen heti ensi hetkillä. Toivon näkeväni Aspects of Loven jossain muuallakin, ja mieluiten toki mitä pikemmin sen parempi. En olisi ihan totta uskonut, että tämä on nyt sitten se juttu, josta tulee suosikkini, mutta sehän onkin hienoa, että aina katsomoon astuessaan yllättyy. Ai että. Kylläpä vain olikin sellaista teatterin taikaa ja niin lähellä täydellistä kuin ylipäätään voi olla. Mikäli on Lontooseen menossa ennen 9. helmikuuta (tämä loppuu silloin), erittäin suuri ja lämmin suositus tälle. Kaunista, luontevaa musikaalin tekemistä, jossa ei ole mitään turhaa ja kaikki on tehty oikein. Todella hieno.


So this is what it means when everything just falls in the right place! I had no idea what this thing called Aspects of Love is when I booked a ticket to go and see it. I wanted to see a matinee on the day I went to see this, and Aspects of Love was the only thing that sounded a little interesting. I did know that it had music by Andrew Lloyd Webber, and I like his other musicals, so I thought it would be nice to see this one too. I went to Southwark Playhouse excited, but not quite sure what to expect. But I was really looking forward to find out what the story is about.

A young man named Alex (Felix Mosse) has fallen in love with an actress Rose Vibert (Kelly Price), and he asks her to come with him to his villa (though it's actually his uncle's house). Alex and Rose have a great time until Alex's uncle George (Jerome Pradon) comes to the house and meets Rose. Alex is a little too young and a little too boyish, and Rose likes George's more mature company. However, Rose and Alex still spend all their time together before Rose leaves to go back to the theatre and Alex goes to the army. Two years later Alex returns to his uncle's house and Rose is there too. Alex is shocked, of course, as his uncle and the woman he loved (and still loves) are now together. Rose tells Alex she loves George, and when Alex can't get her back, he leaves the house. Rose and George get married and are having a child, and Alex hears the news in a military camp. Years go by and twelve years later Alex is in the audience when Rose performs. After the show Rose invites Alex to George's house and Alex meets his cousin Jenny (Eleanor Walsh). Two years pass and George, Alex, Rose and Jenny are at the villa. Jenny and Alex are too close by now, Jenny has a crush on Alex and even though Alex is trying to keep his young cousin away, he can't deny that there is something between them. Rose and George make it very clear that Alex has no right to encourage Jenny's feelings. Finally also George's friend Giulietta (Madalena Alberto) meets Alex, they have both heard a lot about each other but it takes many years before they are in the same place at the same time. A lot happens after that and many hearts broke before the show ends.

I did not expect this show to be the one to replace Doctor Zhivago as my all time favorite musical. Many shows have come close, but none of them have ever been that close that they would actually make it to be my favorite, but this one did it. And I had no idea that Aspects of Love would be this good, this beautiful, this stunning. In my eyes, this production is as close to perfect as it's possible to get. If this show would be running in some theatre here in Finland, I'm more than sure I would be seeing it many times, like ten or something. I don't really know what to write about something I liked this much, but I'll try to get some of my thoughts written.

Aspects of Love has really beautiful, strong, funny and emotional music that flows through the show and follows the story in a perfect way. I did know Love Changes Everything is the most famous song of this show, but I hadn't heard it before. It is a really great song and my favourite of these songs. I also loved Seeing Is BelievingEverybody Loves A HeroThere Is More to LoveHand Me The Wine and The Dice and Anything But Lonely, and with the cast being so good at singing, it was a pleasure to listen.

Felix Mosse is amazing as Alex. He really brings the character alive, everything Alex feels or thinks is clear to the audience and every gesture, movement, smile and all the little details Mosse brings to the character make his performance feel real and true. Mosse grows Alex from a boy to a man, and it's a great experience to watch Alex's journey. Mosse has one of the best moments of the show in the beginning, his Love Changes Everything is an excellent way to start the show and he has a great voice full of emotion. Kelly Price has one of the most beautiful voices I have ever heard and it's such a treat to listen to her, especially Anything But Lonely gave me chills. Price is also brilliant as Rose, she brings something new to the character every time she is on stage and Rose seems like a real person, audience gets to know her during the story and everything that happens to her has an effect to the people watching the show.

Jerome Pradon is a funny, warm and nice George, Pradon is great on stage and it's amazing to see how he brings his character to life. George is still heartbroken after losing his first wife and Giulietta, Rose and later Jenny are the ones to bring joy and happiness to his life. Pradon shows George's aging in a credible way, he brings so many good details and things to the character that George's story is one of the most interesting things of the show. Eleanor Walsh is charming as Jenny, she's very vivid and wonderful on stage. Walsh is great as a young girl but also as the teenager Jenny grows to be, she shows how much Jenny likes Alex and how she knows that Alex likes her too, even though he tries to keep Jenny away. Jenny is very strong-minded and smart, and Walsh does superb job portraying the character.

Let's mention a few more... Jason Kajdi as Hugo, Rose's admirer, is a really good role, and Kajdi has great moments on stage outside Hugo's role, he has many smaller parts and especially Kajdi's dancing is brilliant. Madalena Alberto is lovely as Giulietta, she brings a witty and warm vibe to the character and she has a great voice as well. Minal Patel does a good job as Marcel, an actor manager, who seems to be there every time Rose needs him. The whole cast is super talented and they deliver a phenomenal performance.

Set and costume design (Jason Denvir) is beautiful, works well and fits the time the show is set (from 1947 to 1964). Choreography (Sam Spencer-Lane) is spot on, and I could watch the choreography of Hand Me The Wine and The Dice pretty many times before I'd be bored of it (if that's even possible). Jonathan O'Boyle's direction is smart, sharp and clear, he has brought the story to the stage in a way that makes the audience feel all kind of emotions and makes people fall in love with the show. O'Boyle has done amazing job, he has made so many beautiful and sensitive choices that make the show feel very real, and he has also brought strong and unpleasant feelings on stage, showing the whole range of things human life has to offer. I changed from the second row to the front row after the interval and a few times I did think someone will hit me with a chair or kick me in the face during the fast dance scenes. Luckily that didn't happen and it was awesome to sit so close to the stage, I love to see all the smiles, tears, angry faces, happy faces and all the emotions changing on people's faces and from the front row (and also from the second row) I had a great view to the stage. Southwark Playhouse is such a nice place, and I loved the fact that the audience is so close to the stage, from where I was sitting the distance between me and the performers was something from a few meters to ten inches.

Aspects of Love was just so beautiful and powerful that I loved it from the first seconds. I hope to see this show again on some other stage (of course I would love to see this production again, but it ends too fast for me) and the sooner the better. If anyone is even slightly interested to see what this thing is, I recommend it with all my heart. Aspects of Love closes in Southwark Playhouse on 9th of February so go before that. This production is magical, I think this is what theatre really is all about. This is a phenomenal production of a great musical, and I'm so so happy I decided to go and see this. And I really did not think this one would be my new favorite musical, but that's the coolest part - you never know when the theatre magic hits you.

Thank you all, it was a joy to see this.

lauantai 12. tammikuuta 2019

Teatteritärpit keväälle 2019

Uusi teatterivuosi on taas alkamassa, joten tässä listaa jutuista, jotka erityisesti kiinnostavat!

Kirsikkatarha, Helsingin kaupunginteatteri
© Ilkka Saastamoinen
Helsingin kaupunginteatterissa Anton Tšehovin Kirsikkatarha herättää ehkä suurimpia odotuksia, tekijätiimi vaikuttaa aika loistavalta ja tykkäsin Tšehovin Vanja-enosta (ainoa miehen näytelmä, jonka olen tähän mennessä nähnyt), joten eiköhän Kirsikkatarha iske meikäläisen makuun. Comeback - räpätessä roiskuu-esitykseen on jo liput, samoin (vihdoin!) Kinky Bootsin uudelleenkatseluun.

Kansallisteatterin kevätkaudesta 2019 onkin blogissa postaus, mutta nostetaan sieltä Sammakkokuningas ja Kaikki hienot jutut.

Oulun kaupunginteatteriin on meiltä kyllä ehkä vähän liikaa matkaa, mutta kovasti kiinnostelisi Rakastunut Shakespeare siellä. No, matkailu avartaa ja toiveissa on, että suunta Ouluun otettaisiin jossain vaiheessa.

Ilta musikaalien parissa, Lahden kaupunginteatteri
© Petri Knuuttila
Lahden kaupunginteatterissa Ikitie tulee ensi-iltaan 23.1. Ikitie-leffasta pidin tosi paljon, joten odotan näyttämöversiota hyvin innoissani. Paljon kehuttu Pasi was here tulee Lahteen myös, ja tätä odotan kyllä tosi paljon! Luulen, että saatan ihastua esitykseen oikein tosissani, se saattaa nimittäin iskeä johonkin hermoon hyvin vahvasti. Kulttuuriosuuskunta kellopeli tuottaa Lahteen kaksi konserttia, Ilta musikaalien parissa ja Ilta Oscareiden tapaan. Näistä ensimmäiseen olenkin jo menossa, ja toinen sattuisi sopivasti synttäripäivälleni, eli eiköhän sekä musikaali- että elokuvamusiikkia mahdu tähän kevääseen.

Lahdesta löytyy myös Teatteri Vanha Juko, jonka kevään kantaesitys Seksimusikaali kiinnostaa erityisesti siksi, että sitä tekemässä ovat taitaviksi tiedetyt Miiko Toiviainen ja Minja Koski.

Keski-Uudenmaan Teatterissa eniten innostuttaa ja kiinnostaa musikaali Viimeiset viisi vuotta. Sen piti tulla ensi-iltaan jo viime syksynä (jos muistan oikein), mutta nyt ensi-ilta koittaa 13.2. Musikaalissa kiinnostaa erityisesti se, että se on kahden näyttelijän esitys, ja se, että hahmot aloittavat saman tarinan eri hetkistä, toinen alusta ja toinen lopusta.

Tampereen Työväen Teatterin Billy Elliot on vihdoin ohjelmassa ensi viikolla, tätä olenkin odottanut innolla. Shakespearen Myrsky tulee tammikuun lopulla ensi-iltaan TTT:llä, ja se olisi kiinnostavaa nähdä myös.

Spiraali, Tampereen Teatteri
kuva © Harri Hinkka, Tampereen Teatteri
Tampereen Teatterissa Spiraali vaikuttaa valtavan mielenkiintoiselta. Se on "taikuutta ja lavahypnoosia sisältävä villi rakkaustarina ja aikaseikkailu", eli hyvin kiehtova juttu tämä. Rikos ruutupaperilla-dekkarikomedia kiinnostaa myös.

Riihimäen Teatterissa Täti ja minä jatkuu nyt keväällä, ja hyvä niin, se on nimittäin näkemättä vielä ja kiva olisi tämä tarina ehtiä katsomaan. POE! - Edgar Allan and the Psychobilly Ravens-musiikkiteatteriesitys vaikuttaa myös hyvin mielenkiintoiselta ja mahtavalta.

Musiikkiteatteri Kapsäkissä on tarjolla mahdollisuus tutustua suomalaiseen musiikkiteatteriin Musiikkiteatteri NYT:in ja Eeva Kontun johdolla, Suomalaisen musiikkiteatterin klubia on siis tarjolla neljä kertaa kevään aikana, ensimmäinen 15.1. Tosi hieno ja kiinnostava juttu tämä klubisarja, ensimmäinen jää minulta väliin mutta muihin aion suunnata. Yksinäisten kaupunki on "uutta suomalaista musiikkiteatteria, draamallinen konsertti, kohtauspaikka" ja varmasti hieno elämys, eli ehdottomasti katsomislistalla.

Aspects of Love, Southwark Playhouse
© Pamela Raith
Lontooseen vie matka huomenna, ja ensi viikolle onkin monenlaista esitystä koottuna. Ne ovat The Curious Incident of the Dog in the Night-time, Aspects of Love, Company (jonka olenkin jo kerran nähnyt), Doctor Faustus ja School of Rock. Lisäksi käyn Avengers S.T.A.T.I.O.N.-jutussa, tämä on tosi mielenkiintoinen ja Marvel-leffojen ihastelijana varmasti viihdyn.

Tässä muutamia esityksiä, joita odotan tosi innoissani, varmasti hieno teatterikevät taas kerran tulossa. Hyviä teatterihetkiä kaikille!

keskiviikko 9. tammikuuta 2019

Kansallisteatterin kevätkauden 2019 avajaiset

kuvat © Susanna Salmi
Marc Gassot
Marc Gassot
Teatterinjohtaja Mika Myllyaho
Eilen juna kuljetti Helsinkiin ja Kansallisteatteriin tutustumaan kevätkauden ensi-iltoihin. En ole vielä ehtinyt tutustumaan teattereiden kevään ohjelmistoon mitenkään erityisen paljoa, mutta nyt katsomislistalle tulikin sitten kerralla monta esitystä.

Ensimmäisenä lavalle asteli Marc Gassot, jonka Lion - The Weird And Magical Abracadabra Circus Show saa ensi-iltansa Pienellä näyttämöllä 10.1. Mukana esityksessä on myös Karl Sinkkonen. Gassot esitteli miekannielentää ja irtoilevia käsiä, ja olisin katsellut miehen esiintymistä pidempäänkin. Hyvältä vaikuttaa Lion, mutta esitys jää minulta harmi kyllä välistä, ainakin Kansallisteatterissa. Tämä on nimittäin yhteistuotanto, eli esityksen voi nähdä myös Tampereen Työväen teatterissa ja Turun kaupunginteatterissa.

Kansallisteatterin pääjohtaja Mika Myllyaho toivotti yleisön tervetulleeksi, hänen puheensa pääsee katsomaan tästä. Sitten näyttämölle pääsi Yhdestoista hetki-esityksen työryhmä ohjaaja Esa Leskisen videotervehdyksen saattelemana.

Yhdestoista hetki
Yhdestoista hetki
Yhdestoista hetki
Yhdestoista hetki on varietee rahasta, vallasta ja demokratiasta, eli se ei aiheidensa puolesta kiinnosta minua kovinkaan paljon. Toki pidän demokratiaa hyvin tärkeänä, ja raha ja valta ovat iso osa kenen tahansa elämää myös, mutta ne yhdistettynä teatteriesitykseen eivät herätä mielenkiintoani. Tyäryhmän esittämä esityspätkä saattoi tosin vähän muuttaa mieltäni, varsinkin loppuosa siitä, varsin vauhdikas ja mukaansatempaava musiikkikohtaus nähtiin lavalla. Esityksen kuvaillaan olevan samaan aikaan farssi ja tragedia, ennennäkemätön musiikillinen iltama ja näyttämöllisten näkyjen sinfonia, ja minusta tuntuu, että taidan jäädä jostain pahasti paitsi, jos en tätä mene katsomaan. Ensi-ilta on 6.3. Suurella näyttämöllä.

Koiramäen Suomen historia
Koiramäen Suomen historia
Mauri Kunnaksen Koiramäen Suomen historia tai ainakin Koiramäki-kirjat ovat monelle tuttuja, ja nyt tarinaan voi tutustua myös Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 7.3. alkaen. Tässä esityksessä tutuksi tulevat niin Kustaa Vaasa, Kuningatar Kristiina, Nuijasota, Vasa-laiva kuin 1700-luvun luonnontieteet. Esitys on erityisesti kouluikäisille suositeltu (ja Koiramäen ystäville toki myös), mutta myönnän, että minä(kään) en oikein tiedä Suomen historian vaiheista 1500-1800-lukujen tapahtumia, eli tämä olisi varmasti oikein opettavainen ja sivistävä esitys meikäläisellekin. Vaikutti mukavalta ja tosi kiva kohtaus esityksestä nähtiin lavalla, tämä olisi hauskaa käydä katsomassa.

Sammakkokuningas
Sammakkokuningas
Sammakkokuningas
Sammakkokuningas
Sammakkokuningas
Sammakkokuningas kiinnostaa minua kevään tarjonnasta kaikista eniten. Willensaunassa 13.2. ensi-iltansa saava esitys kertoo NHL:ssä menestyneestä Jarkosta (Mikko Nousiainen), joka tulee Suomeen kesäksi isänsä (Heikki Nousiainen) ja siskonsa (Sari Puumalainen) kanssa aikaa viettämään. Sammakkokuninkaan kuvaillaan olevan draamakomedia menestyksen hinnasta, ja tämä vetoaa minuun. Vaikka jääkiekko ei todellakaan ole mikään mielilajini, esityksen tarina kiehtoo minua sitäkin enemmän. Mukana näyttämöllä on näyttelijäkolmikon lisäksi tanssija Mikko Orpana.



Kohtauksia eräästä avioliitosta saa ensi-iltansa Omapohjassa 6.2. Siinä näyttelevät Kristiina Halttu ja Esa-Matti Long, he esittävät aviopari Mariannea ja Johania. Tämäkin voisi olla kiinnostava käydä katsomassa, sujuva draama kiinnostaa minua aina ja lavalla nähdyn kohtauksen perusteella tarina on hyvä. Olisin heti halunnut tietää, miten tilanne siitä jatkui, mielenkiinto heräsi sitä mukaa kun Marianne ja Johan pöydän ääressä juttelivat. Näyttelijät vaikuttivat myös pelaavan hyvin yhteen, ja sehän on tärkeää, kun he kaksistaan ovat näyttämöllä.



Timo Tuominen esittää Jacques Brelin lauluja Suurella näyttämöllä 16.2. Brel Final Spécial-niminen esitys nähdään silloin, ja avajaisissa maistiaiseksi koetun laulun perusteella tänne kannattaa ehdottomasti suunnata. Tuominen tulkitsee musiikkia taitavasti ja häntä oli ilo kuunnella, vaikka vain tämän yhden kappaleen ajan. Mieluummin toki enemmänkin kuulisi, ja silloin osoite onkin Kansallisteatteri.

Kaikki hienot jutut niminen esitys on Willensaunassa ensi-illassa 20.3. kello 18 ja 20. Kaksi ensi-iltaa sillä on siksi, että näyttämöllä vuorottelevat Mari Lehtonen ja Ilja Peltonen, joiden lisäksi yleisöllä on rooli esityksessä. Tämä kiinnostaa kovasti! Lisäksi yhteistuotantona nähdään Yhtä matkaa, Tie Konyaan, 100 % Cotton ja Peukaloisen retket villihanhien seurassa. Vierailuina nähdään Kanttia kanssa!, Amor fati, Sandra, Kilari, Backbone, Babylon ja Turkka kuolee. Ohjelmistossa jatkavat Kolme sisarta, Musta Saara, Karamazovin veljekset, Kissani Jugoslavia, Gabriel ja Homoäiti.

Kiitos Kansallisteatterille mukavasta tilaisuudesta!