maanantai 19. lokakuuta 2020

Kiekkokaupunki & Me vastaan te (Fredrik Backman)

 

Huomasin vähän aikaa sitten, että HBO Nordicille tulee Fredrik Backmanin Kiekkokaupunki- (ruots. Björnstad) romaaniin perustuva, samanniminen tv-sarja (eilen julkaistiin kaksi ekaa jaksoa), joka näytti trailerin perusteella ihan hyvältä. Laitoin sitten Kiekkokaupungin Teatterinnan loppuvuoden lukuhaasteeseen kohtaan 6. Kirja, joka käsittelee sinulle vierasta aihetta, sillä jääkiekko on minulle melko tuntematon maailma ja ajattelin, että Kiekkokaupunki olisi hauska lukea ennen tv-sarjan katsomista. Minulla ei ollut suuria odotuksia tämän suhteen, en tiennyt romaanin tarinasta, hahmoista tai muusta mitään, mutta jestas sentään millainen lukukokemus tämä oli!

Kiekkokaupunki kertoo pienestä Björnstad-nimisestä kaupungista, jossa kaikista tärkeintä on jääkiekko. Juniorijoukkue on menestynyt jonkin verran ja koko kaupungin odotukset on kasattu nuorten harteille. Björnstadissa asuvat muuden muassa urheilujohtajana toimiva Peter, hänen vaimonsa Mira ja heidän lapsensa Maya ja Leo, juniorijoukkueen tähti Kevin ja hänen paras ystävänsä Benji, pubia pyörittävä Ramona, juniorijoukkueen valmentaja David sekä Mayan paras ystävä Ana, lisäksi ovat tietenkin koko juniorijoukkue, kaupungin aikuiset ja jääkiekkoa pelaamattomat nuoret. Kun Björnstadissa tapahtuu anteeksiantamaton rikos, selviää, että osa kaupungin asukkaista on valmis sulkemaan siltä silmänsä jos urheilu niin vaatii.

Kiekkokaupunki oli pitkästä aikaa oikein tosi vahva lukukokemus, tarina ehti ärsyttämään, ihastuttamaan, kiukuttamaan ja ilahduttamaan useasti lukemisen edetessä, ja sama homma jatkui myös kakkososan eli Me vastaan te parissa. Pidin Kiekkokaupungista todella paljon, Backmanin kirjoitustyyli on upean vivahteikasta ja tiheää, lyhyetkin lauseet ja tekstinpätkät sisältävät valtavasti kaikenlaista ja tarina soljuu vaivattomasti. Backman kuvaa erilaisia henkilöhahmoja taitavasti, nuorison ja aikuisten elämät kietoutuvat toisiinsa enemmän tai vähemmän ja kaikki on harkiten ja taidolla kirjoitettua. Juoni on punottu näppärästi, tarina pitää tiukasti otteessaan ja vaikka osa tapahtumista ärsyttää, ei lukemista malta lopettaa vaan reilun neljänsadan sivun romaani loppuu tosi nopeasti. Kieli on hienoa luettavaa, en oikein osaa sanoa, mikä Kiekkokaupungissa erityisesti iski, mutta teos pääsi kyllä ihon alle ja teki ison vaikutuksen. Osittain tästä on kiittäminen suomentaja Riie Heikkilää, jonka käsissä teksti pääsee oikeuksiinsa. Olen kuunnellut Beartown-äänikirjaa eli tämän englanninkielistä käännöstä vähäsen, ja suomennos on enemmän mieleeni. Hauska huomata myös, miten joitain juttuja on käännetty englanniksi eri tavalla kuin suomeksi, merkitys ei niissä kauheasti muutu mutta idea on erilainen. Kunhan kielitaitoni joskus parantuu, tartun ehdottomasti myös alkuperäisteokseen ja luen Kiekkokaupungin niin kuin se ruotsiksi on kirjoitettu. Backman käyttää Kiekkokaupungissa ja kakkososassa Me vastaan te paljon ennakointia, joka on hyvä tehokeino mutta eräiden juonenkäänteiden kohdalla aikamoisen ärsyttävä juttu. Otetaan esimerkkinä vaikkapa seuraava pätkä: Kymmenen vuoden päästä kaksi heistä on ammattilaispelaajia. Yksi heistä on isä. Yksi heistä on kuollut. (s. 456). Tokihan tämä lainattu kohta ei olisi niin ärsyttävä, jos se koskisi joitakuita muita hahmoja, mutta kun se nyt vihjailee tiettyjen hahmojen kohtaloa, saakin sitten alkaa jännittämään näiden tyyppien kohtaloa. Ennakointia on lyhyemmälläkin aikavälillä, romaanissa viitataan monesti muutaman kymmenen tai sadan sivun päästä tapahtuviin juttuihin, ja monesti tämä kyllä toimii ja vain lisää jännitystä.

Minusta kaikista parasta Kiekkokaupungissa ovat sen hahmot, ja hahmoista paras on Benji. Benji nousi saman tien yhdeksi suosikkikirjallisuushahmoistani, hän on aivan loistava, sopivan monitasoinen, mielenkiintoinen, vahva, haavoittuvainen, synkkä ja hurmaava, ennen kaikkea hyväsydäminen nuori mies. Benjiin mahtuu valtavasti kaikenlaista, eikä Backman päästä häntä eikä muitakaan hahmoja helpolla. Harvinaista kyllä, yksikään Kiekkokaupungin hahmoista ei ollut sellainen, etten olisi pitänyt hänestä, totta kai osa hahmoista on inhottavia ja tekee kauheita asioita, mutta jokainen tyyppi on monitasoinen, kokonainen ja tarkasti rakennettu ja näin kirjallisuusfanin näkökulmasta aika mainio. Backmanilta sujuu siis monitasoisen tarinan ja loistavan tekstin lisäksi henkilökerronta vaivatta, ja siksipä hahmot tuntuvat niin aidoilta ja heidän elämänsä koskettaa, kiinnostaa ja herättää ajattelemaan ja tuntemaan. Moneen hahmoon voi myös samastua, ja monipuolinen hahmogalleria tarjoaa erilaisia näkökulmia romaanin tarinaan. Benjin lisäksi pidin kovasti myös Benjin kolmesta siskosta, Adrista, Katiasta ja Gabystä, Mirasta, Mayasta ja juniorijoukkueeseen nousevasta Amatista sekä basistista.

Kuten todettu, en tiedä jääkiekosta paljoakaan, en ole koskaan katsonut yhtäkään peliä kokonaan ja suosikkijääkiekkohetkeni liittyvät fiktiivisiin otteluihin, joita en niitäkään ole kovin montaa kokenut. Taitaa itseasiassa olla niin, että olen lukenut näiden kahden kirjan lisäksi vain pari jääkiekkoon liittyvää tarinaa (Detroit, kirj. Katri Lipson ja Kalle Veirton Tähtiketju-sarja) ja katsonut yhtä jääkiekkosarjaa (Eagles, sekin ruotsalainen kuten Björnstad). En siis osaa sanoa, pitääkö Kiekkokaupungin suhtautuminen jääkiekkoon ja urheiluun noin yleensä paikkansa, mutta romaani välittää kyllä sellaista kuvaa, joka minulla jääkiekkomaailmasta on syntynyt. Intohimoinen ja kiivas, vauhdikas urheilijaelämä sekä vähintään yhtä intohimoinen kannustus tuntuvat aidoilta ja mahdollisilta, ja vaikka en ihan yhtä innolla suhtaudu mihinkään urheilulajiin, pystyin kyllä samastumaan Kiekkokaupungin penkkiurheilijakuvauksiin ja -tunnelmiin. Urheiluhuuma voinee viedä mukanaan nopeastikin, ja Backman kuvaa sujuvasti ja kouriintuntuvasti sen, kuinka tärkeää ja tavoiteltavaa menestys voi olla ja kuinka paljon paineita ja vastuuta voiton tavoitteluun liittyy. Jääkiekko on läsnä melkeinpä kaikessa, mitä romaanissa tapahtuu ja tehdään, se kummittelee päätösten ja ratkaisujen taustalla, väijyy koulun käytävillä ja kaupungilla ja vie kaiken huomion jäähallilla. Silti tämä ei ole pelkästään urheilutarina vaan tarina elämästä, sen hienoista ja kauheista jutuista.

Spoilerivaroitus tähän kappaleeseen, tärkeitä juonenkäänteitä edessä. Kiekkokaupungin keskeinen käänne tapahtuu juniorijääkiekkojoukkueen tähden Kevinin ja samassa koulussa opiskelevan Mayan, Björnstadin jääkiekkoseuran urheilujohtajan tyttären välillä. Kevin raiskaa Mayan, Maya kertoo asiasta ja kaupunki jakaantuu niihin jotka uskovat Mayaa ja niihin jotka uskovat Keviniä. Kaava on samanlainen kuin monessa muussa seksuaaliseen väkivaltaan liittyvässä narratiivissa, juuri eilen katsoin Netflixin Grand Army-sarjaa, jossa seksuaalinen väkivalta ja sen vieminen poliisille on yksi juonenkulku, eikä oikeus tunnu millään voittavan. Sama on Kiekkokaupungin kohdalla. Lainaan tähän yhden kohdan, joka lukiessa pisti silmään: Maya on viisitoista, Kevin seitsemäntoista. Silti Kevin on keskusteluissa "poika" ja hän "nuori nainen". (s. 263). Jääkiekkotähden ja teinitytön ero kaupunkilaisten silmissä, uskottavuudessa, kohtelussa ja kaikessa muussa tulee raastavasti esiin tarinan edetessä, eikä Kiekkokaupunki käsittele tätä teemaa mitenkään kevyesti tai kaunistellen, päinvastoin. Kipu, tuska, viha, suru, raivo ja kaikki muu on selvää ja uskottavaa, ei mitenkään mukavaa luettavaa eikä niin pidäkään olla. Teema on tärkeä, ja Kiekkokaupunki tarjoaa ajateltavaa kyllä moneen asiaan liittyen, se tarttuu monenlaisiin ongelmiin ja ongelmakohtiin, joita oikeassa elämässä on olemassa.

Kiekkokaupunki oli paljon hienompi lukukokemus kuin osasin odottaa, olen lueskellut suosikkikohtiani uudelleenkin muutaman kerran ja ihastellut sitä, miten Backman on kirjoittanut tapahtumat, ihmiset ja tunnelmat eläviksi ja hengittäviksi kokonaisuuksiksi. Romaanin sisältö on tasapainossa, teksti on vaikuttavaa, tarina pitää tiukasti otteessaan ja hahmojen elämää haluaa seurata. Nyt minulla on Björnstad-tv-sarjaa kohtaan huomattavasti suuremmat odotukset kuin ennen romaanin lukemista, on samaan aikaan jännittävää ja mahtavaa nähdä kaikkien hahmojen heräävän henkiin ja tarinan saavan uuden kerrontamuodon. Jonkinlaisia muutoksia on varmasti luvassa, mutta luotan ja toivon, että parhaimmat ja tärkeimmät yksityiskohdat ovat säilyneet kirjasta sarjaksi-prosessissa ja tietynlainen tunnelma säilyy tv-ruudullakin. Toki odotan innolla myös sitä, miten suosikkihahmoni Benji esitetään, varmasti onnistuneella tavalla. Mukana sarjassa on myös suomalaisnäyttelijä Tobias Zilliacus, hän näyttelee Kevinin isää Matsia.


Luin Me vastaan te-romaanin pari päivää Kiekkokaupungin jälkeen, odotin malttamattomana että pääsin palaamaan sekä Backmanin tekstin että Björnstadin asukkaiden ja tarinoiden pariin. Me vastaan te sijoittuu aikaan Kiekkokaupungin tapahtumien jälkeen, kahden kuukauden päähän. Vähän aikaa on siis kulunut, paljon on muuttunut, mutta mitään ei ole unohdettu. Björnstadin jääkiekkoseura on vaikeuksissa ja kohtaa monia muutoksia, ihmiset rakastuvat ja vihastuvat, salaisuus paljastuu eikä mikään ole ennallaan vaikka toisaalta osa asioista ehkä sittenkin on.

Samoin kuin Kiekkokaupunki, Me vastaan te oli tosi vahva lukukokemus, vielä vahvempi kuin sarjan ykkösosa. En osaa sanoa kummasta kirjasta pidän enemmän, se vaihtelee ja molemmat ovat oikein hyviä. Me vastaan te iski vahvemmin, romaaniin mahtuu paljon vihaa ja suuttumusta, kuten takakansi lupailee, mutta mukana on valtavasti lämpöä, rohkeutta ja rakkautta, vastustamattomasti kirjoitettuna ja kerrottuna. Jääkiekkokuvaus ja urheilutunnelma on yhtä uskottavaa kuin edellisessäkin romaanissa, ja tarinaan mahtuu paljon onnistuneita käänteitä. Backman kirjoittaa sellaista tekstiä, jota on miellyttävää lukea ja joka sisältää paljon merkityksiä. Vaikka romaanissa on yli viisisataa sivua, yksikään sana tai lause ei ole turha, olisin voinut jatkaa lukemista vielä toiset viisisataa sivua ihan helposti. En ole lukenut Backmanin Mies, joka rakasti järjestystä-teosta, mutta olen nähnyt sen elokuvana ja teatteriesityksenä, ja pidän myös siitä tarinasta kovasti. Taidankin siis seuraavaksi ottaa lukuun muita Backmanin kirjoja, luulen, että ne saattavat tehdä melkein yhtä suuren vaikutuksen kuin nämä kaksi romaania.

Mukana menossa on monta Kiekkokaupungista tuttua tyyppiä, ja muutama uusikin hahmo esitellään, heitä ovat esimerkiksi veljekset Teemu ja Vidar ja uusi jääkiekkovalmentaja Zackell. Suosikkihahmoni Benji nousee tarinassa ehkä eniten keskiöön, vaikka moni muu hahmo saa myös paljon huomiota. Benji on edelleen oma ihana itsensä, ja tässä tarinassa sai/joutui jatkuvasti olemaan sydän syrjällään kun poika kulkee tilanteesta toiseen. Edellisestä kirjasta tuttua ennakointia käytetään paljon myös tässä romaanissa, ja monta säikäytystä tai yllätystä pedataan jo kauan ennen kuin ne edes tapahtuvat, ja taas nämä ennakoinnit liittyvät juuri niihin hahmoihin, joista pidän eniten. Hahmogalleria on yhtä monipuolinen kuin Kiekkokaupungissa, ja tarinan henkilöt kulkevat monenlaisiin tilanteisiin ja ihmissuhteisiin koskettavalla, kiinnostavalla ja aidon tuntuisella tavalla.

Spoilerivaroitus taas, koskee tätä kappaletta. Backman on valinnut myös tähän romaaniin ajankohtaisen teeman, homous jääkiekkopiireissä on ollut viime vuosina esillä mediassa ja keskusteluissa. Benjin seksuaalinen suuntautuminen paljastui myös Kiekkokaupungissa, mutta oli vielä silloin salaisuus lähes kaikille romaanin hahmoille. Me vastaan te-teoksessa Benjin salaisuus paljastuu, kun hänestä otetaan kuva suutelemassa toista miestä, ja tämä kuva ladataan nettiin. Paljastus herättää Björnstadin asukkaissa erilaisia reaktioita, sekä kielteisiä että hyväksyviä. Backman käsittelee teemaa taitavasti, hän tuo tekstiin paljon tunnetta ja nyansseja, ja onnistuu myös tässä aidon tuntuisella tavalla. Jonkinlainen onnellinen tai ainakin positiivinen päätös Benjiin liittyvään juonenkulkuun saadaan, ja vaikka mikään ei ole yksiselitteistä tai helppoa, pidin siitä, millä tavalla tätä tarinalinjaa käsitellään. Benjin lisäksi toinenkin hahmo on jääkiekkopiireissä vähemmän edustetussa asemassa, valmentaja Elizabeth Zackell nimittäin. Nainen miesten valmentajana ei minusta ole mikään mahdoton yhtälö eikä varmasti olekaan, mutta ennakkoluuloja asetelmaan silti liittyy ja Me vastaan te pureutuukin niihin oikein hyvin. Tarinassa tehdään kyllä selväksi, että taito ratkaisee eikä sukupuoli, mutta myös epäreiluus ja syrjintä tulevat esiin. Mieleen tuli norjalaissarja Kotikenttä (norj. Heimebane), siinäkin käsitellään naisvalmentajuutta vaikkakin jalkapallomaailmassa.

Me vastaan te oli hieno lukukokemus, nämä kaksi romaania ovat ehdottomasti yksiä parhaimpia teoksia, joita olen tämän vuoden aikana lukenut. Edelleen ihmetyttää, miten voikin fiktiivinen tarina herättää niin paljon tunteita ja ajatuksia kuin nämä kaksi romaania lukemisen aikana tekivät, mutta niin vain tarinan ja hahmojen seuraaminen sai välillä melkein viskaamaan kirjan nurkkaan ja hetken päästä ahmimaan monta sivua kerralla koska se vaan oli niin kivaa. Onneksi ainakin kolmas romaani on ilmestymässä tätä tarinaa jatkamaan, enkä malta odottaa, että saan sen käsiini ja pääsen taas takaisin Björnstadiin. Sitä ennen luvassa on kuitenkin sukellus jääkiekkokaupunkiin ja sen tarinoihin tv-sarjan muodossa.

keskiviikko 23. syyskuuta 2020

Metsäjätti

Metsäjätti-elokuva on pyörinyt leffateattereissa reilun viikon, ja minä olen ehtinyt näkemään sen kahdesti. Ville Jankerin ohjaama Metsäjätti perustuu Miika Nousiaisen samannimiseen romaaniin, joka minun on ollut tarkoitus lukea jo pitkään, kirja löytyy hyllystä mutta on vielä jäänyt lukematta. Nyt elokuvan näkemisen jälkeen odotan innolla romaanin lukemista, tarina ja hahmot ovat todella hyviä ja usein kirja on elokuvaa parempi, eli saa nähdä, josko luvassa olisi vielä astetta hienompi kokemus Metsäjätin tarinasta kuin "vain" leffan tarjoamana. Tämä tosin on todella onnistunut elokuva, mainio katsomiskokemus ja täynnä sujuvaa tarinankerrontaa sekä loistavia roolisuorituksia, eli aikamoisen kiva elämys. Romaanin pohjalta elokuvan ovat käsikirjoittaneet Jankeri ja Timo Turunen, päärooleissa ovat Jussi Vatanen (Pasi), Anu Sinisalo (Katariina), Hannes Suominen (Janne), Sara Soulié (Linda) ja Tommi Korpela (tehtaanjohtaja).

Homman nimi on se, että Pasi lähtee ylennys mielessään lapsuuden kotipaikkaansa Törmälään tehostamaan vaneritehtaan toimintaa. Siellä vastassa on tuttuja ihmisiä, tuttuja paikkoja, unohdettuja asioita ja lapsuus, jonka muistot nousevat väkisin mieleen. Kotona Helsingissä on vaimo Linda, kiikarissa oleva uusi asunto ja elämä, jonka Pasi on itselleen rakentanut. Nämä joutuvat enemmän tai vähemmän törmäyskurssille, kun Pasi saapuu Törmälään. Metsäjätin alkuasetelma on juuri sellainen, joka lupailee minun makuuni sopivaa tarinaa. Kun juoni sitten kulkee eteenpäin, paljastuu, että tämä on monellakin tapaa vaikeuksien kautta voittoon-juttu, kasvutarina, tarina ystävyydestä ja sisältää monta muuta teemaa, joita käsitellään mainiosti. Hyvin sopii minulle siis, erityisesti pari juonenkulkua ilahduttivat kovasti. Hahmot ovat myös tosi hyviä, kuten jo ehdin mainita, ja näyttelijät herättävät roolihahmonsa eloon poikkeuksetta onnistuneella tavalla. Ja kun hahmoista saa vielä tietää lisää takaumien muodossa, koko homma saa yhden tason lisää ja takaumat tuovat elokuvaan paljon sävyjä ja ovat tärkeä osa kokonaisuutta.

Vaneritehdas ja sen vaikutus koko yhteisöön, ei vain työntekijöihin vaan myös heidän perheisiinsä sekä koko kaupunkiin ja kokonaisiin sukupolviin näkyy Metsäjätissä selvästi, se tulee esiin sekä vaivihkaa että suoraan. Koko tarina kietoutuu tehtaan ympärille, metsäteollisuuden verkkoon ja siihen, miten bisnes toimii. Kokonaisuus rakentuu kuitenkin tasapainoisesti, tehtaan lisäksi elokuvaan ja tarinaan mahtuu paljon ihmissuhdejuttuja ja monenlaisia tapahtumia niin tehtaaseen kuin muuhunkin elämään liittyen, aina kunnallisvaaleista yhtiön fuusioitumiseen ja yt-neuvotteluihin sekä lapsen syntymään, asunnon ostoon ja Metallican keikkaan. Kaikki tämä on mahdutettu puolentoistatunnin leffaan näppärästi, rytmi ei ole kiireinen ja tarina saa tarpeeksi aikaa. Ainostaan loppu vähän häiritsi, se on aika positiivinen ja optimistinenkin, mutta suotakoon se elokuvalle ja miksei tosimaailmallekin, kyllähän kaikenlaista hienoa voi tapahtua ja tapahtuukin, vaikka se ehkä vaikuttaisi epätodennäköiseltä. Jos leffaa olisi venyttänyt pari minuuttia, olisi lopun voinut pedata paremmin, mutta se toimii kyllä näinkin ja onnellinen loppu on aina kiva juttu. Loppua lukuunottamatta (tai no, kyllä myös sen kanssa) leffa lunasti kaikki odotukseni, jotka ilman romaanin lukemista olivat aika maltilliset, ja tarjosi hienon elokuvakokemuksen. Pidin tosi paljon siitä, että elokuva sijoittuu pienelle paikkakunnalle ja maaseudulle, ja siitä, millaisen tunnelman moni kohtaus onnistuu luomaan, paljon kivoja hetkiä luvassa tätä katsoessa.

Jussi Vatanen on pitkään ollut yksi suosikkinäyttelijöistäni, ja myös Pasin roolissa hän tekee loistavaa työtä. Vatanen tuo hahmonsa valkokankaalle tarkalla tavalla, hän lukee hahmoaan taitavasti ja kaikki yksityiskohdat ovat kunnossa, on suuri ilo katsoa näin hyvää roolityötä. Pasin hahmo on monitasoinen ja kokenut paljon, ja Vatasen näytteleminen tavoittaa hienosti kaiken sen, mitä Pasi kokee ja tuntee palatessaan lapsuutensa kotimaisemiin ja vanhaan elämäänsä. Sujuvaa työtä kohtauksesta toiseen, Vatanen jatkaa onnistuneita roolisuorituksiaan ja tämä Pasin rooli nousee kyllä yhdeksi suosikeistani. Hannes Suominen tekee erinomaisen roolin Jannena, Pasin lapsuus- ja nuoruuskaverina. Suomisella on toimiva ote mukavaan hahmoonsa, ja hän sopii rooliinsa täydellisesti. Pasin ja Jannen ystävyys on lempparijuonikuvioitani elokuvassa, ja sekä Suominen että Vatanen tekevät tosi hienoa työtä erityisesti ystävysten välisissä kohtauksissa. Yksi kohtaus täytyy nostaa kaikkien muiden ylle, vaikka leffa pursuaakin toinen toistaan mainiompia kohtauksia, minusta kaikista paras hetki on Pasin ja Jannen riita-/selittelykohtaus Jannen autossa. Hienoa dialogia, vahvaa näyttelijäntyötä ja onnistunut tunnelma, siitä on tämä mainio kohtaus tehty, ja pelkästään tämän kohtauksen vuoksi voisin mennä leffan vielä kolmannen kerran katsomaan.

Anu Sinisalo tekee sujuvan roolin Pasin pomona Katariinana, hän tuo hyviä juttuja kaikkiin kohtauksiin jossa on mukana, ja tulkitsee hahmoaan jämerällä otteella. Sara Soulié on oikein hyvä Linda, hän tekee vivahteikkaan roolin ja herättää hahmonsa eloon taitavasti. Jalmari Honka nuoren Pasin roolissa on myös todella hyvä, samoin Tomi Alatalo Pasin isän Maunon roolissa. Takaumakohtaukset ovat onnistunut osa elokuvaa, ja niissä varsinkin Pasin ja tämän isän suhde on iso osa sitä, miten takaumat heijastuvat elokuvan nykyhetkeen. Honka tuo nuoren Pasin valkokankaalle varmoin ottein ja onnistuu roolissaan mainiosti. Alatalo rakentaa hahmonsa sujuvasti ja tekee hyvää työtä kaikissa kohtauksissaan. Mainitaan vielä ainakin hurmaava Anna-Riikka Rajanen Jannen naisystävän roolissa, Tommi Korpelan uskottava rooli tehtaanjohtajana sekä Iikka Forss pääluottamusmies Kuisman roolissa, hyvä rooli häneltä.

Metsäjätti iski minuun oikein hyvin, se on sujuva elokuva ja tarjoilee minun makuuni aika sopivasti ihmissuhdeongelmia, työelämän sotkuja, hyvän ja pahan kamppailua sekä muita ominaisuuksia, joista tämä leffa rakentuu. Kaikkea olisi voinut olla vähän lisää, vaikka nytkään ei tuntunut, että tarina loppui kesken, olisi sen tasoissa ollut mahdollisuuksia pidempäänkin elokuvaan. Positiivinen kokemus tämä ehdottomasti oli, suosikkijuttujani ovat tarina, näyttelijäntyö ja hahmot sekä kokonaisuuden sujuvuus. Odotan innolla romaanin lukemista, leffan perusteella voi olla, että se tekee ison vaikutuksen.

lauantai 19. syyskuuta 2020

Keikkaa pukkaa @ Riihimäen teatteri

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Riihimäen teatteri!
kuvat © Nils Krogell

Näin Keikkaa pukkaa-esityksen ensi-illassa Riihimäen teatterissa 17.9.

Reijo (Jani Karvinen) on juuri saanut potkut pankkivirkailijan työstä, mutta raskaana olevan vaimonsa kanssa hänellä on nerokas suunnitelma konttorin ryöstöön. Keijo (Hannes Suominen) on vakavasti otettava näyttelijä, joka on suostunut agenttinsa hankkimaan omituiseen keikkaan sillä ehdolla, että saa seuraavaksi yhteiskunnallisesti merkittävän roolin. Teijo (Mikko Töyssy) on monenlaisia selityksiä keksivä koirapukuinen heppu, joka saapuu ilmoittamaan että "tämä on ryöstö". Kun kolmikko ajautuu samaan konttoriin, Reijon entiseen työpaikkaan, he päätyvät yhdessä yrittämään rahojen ryöstämistä. Mutta kuinkas sitten käykään?

Käsiohjelma varoitteli, että "jos pieruhuumori ei nappaa, vielä ehdit paeta", mutta onneksi en sentään lähtenyt pakenemaan vaan hyvällä mielellä astelin katsomoon. Petja Lähteen käsikirjoittamasta ja ohjaamasta näytelmästä löytyy nimittäin pieruhuumorin lisäksi paljon kaikkea nokkelaa, monessa kohtaa viihdyttää ja ilahduttaa terävä sanailu ja yllättävät tilanteet. Hauskaa tuntuu olevan myös lavalla, ja sehän tietysti on kivaa. Ihan kaikki huumori ei iskenyt, suurin osa iski, ja kuten käsiohjelma toteaa, tällä hetkellä nauru on tärkeää. Tärkeäähän se on aina, mutta kyllä koronarajoitusten keskellä piristää kun pääsee katsomoon huvittumaan ja nauramaan. Koronatoimista sellainen huomio, että turvavälit, käsidesipisteet ja väljä liikkuminen on Riihimäen teatterissa erinomaisesti hoidettu, kasvomaskeja näkyi katsomossa aika hyvin eikä tungosta syntynyt väliajalle siirtyessä tai esityksen jälkeen poistuessa, tämä on oikein hyvä juttu. Turvallisen tuntuisesti sai siis katsomoon suunnata ja seurata, miten Reijo-Keijo-Teijo-kolmikko selviää ryöstösuunnitelmastaan, kun yksikään heistä ei oikein tiedä mitä kaikkea olisi tarkoitus tehdä, millainen ryöstöjuoni nyt olikaan ja kukas tässä onkaan se "näyttelijä" jonka vaimo on palkannut ryöstöä toteuttamaan? Entäs kuka on outo neljäs henkilö, joka konttorissa on ilmeisesti hiippaillut?

Ryöstökeikkaa pukkaa siis koko kolmikolla, ja rahat houkuttelisivat jokaista. Monenlaista käännettä on luvassa ja vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei jää puuttumaan, niitä aiheuttavat muun muassa kevätkääryleet ja synnytys-sana, musiikin soiminen ja koirapuvun vetoketju. Esitys etenee reippaassa rytmissä ja varsin hilpeä tunnelma pysyy yllä lähes koko ajan, vaikka käsikirjoituksessa on viittauksia melko vakaviinkin aiheisiin. Niitä ei sen suuremmin haudata muttei myöskään nosteta esiin, huumori edellä mennään selvästi ja se toimii. Yleisöstä kuuluu naurunpyrskähdys toisensa jälkeen, ja maskin takana hymyilyttää läpi shown. Petja Lähteen ohjaus pitää paketin kasassa ja tuo tilanteet lavalle mainiossa vireessä, iskut ovat kohdallaan ja kaikki sujuu sulavasti. Keikkaa pukkaa on hyväntuulinen ja hilpeä esitys, sitä on mukava katsoa ja aika menee nopsasti. Ensimmäisellä puoliskolla rytmi on vähän parempi kuin väliajan jälkeen, vaikkei suurempia lipsahduksia tulekaan, on meno kakkospuolikkaalla hiukan hitaampaa. Ei se katsomista häiritse, ja kun vauhtiin päästään ja kiemurat alkavat selviämään, meno alkaa taas kiihtymään. 

Näyttelijäkolmikko selviää ryöstöhommista ja niiden suunnittelusta puhtaasti, vaikka välillä onkin pokassa pitämistä. Jani Karvinen tekee mainiota työtä Reijon roolissa, hän kaivaa hahmostaan kaiken irti ja varsinkin koominen ajoitus on kunnossa. Reijolla on paljon meneillään vaimon raskauden ja potkujen sekä ryöstön kanssa, ja Karvinen näyttelee näppärästi sen, miten mies tasapainottelee näitä asioita tai ainakin yrittää, ja vielä pitäisi selvitä musiikille ehdollistuneesta näyttelijästripparista ja koirapukuisesta hepusta. Hannes Suominen tuo Keijon hahmon lavalle varmoin ottein, Suomisella on lava hallussaan ensimmäisestä kohtauksesta lähtien ja hänen roolisuoritukseensa mahtuu monta tosi onnistunutta hetkeä. Mikko Töyssyllä on hyvä ote hahmoonsa Teijoon, ja hän tuo lavalle vastustamatonta huumoria ja eläytyy kaikkeen tekemiseensä sataprosenttisesti. Kolmikko tarjoilee tarkkoja ajoituksia, mainiota hahmonrakennusta ja vitsikkään vakavaa ryöstelyä, heidän käsissään tämä show rakentuu lavalle sujuvasti.

Keikkaa pukkaa tarjoaa riemuisan parituntisen, esitys hymyilyttää ja naurattaa, ja katsomosta saa poistua hyvällä tuulella ja iloisesti naureskellen nokkelan huumorin ja vauhdikkaan juonen piristämänä. Oikein sujuvaa menoa kaikin puolin, viihdyin katsomossa hyvin.

torstai 10. syyskuuta 2020

Pride-viikon luku-, leffa-, tv- ja teatterivinkkejä 🌈

 Tällä viikolla vietetään Pride-viikkoa, ja sen kunniaksi kokoan tähän postaukseen sateenkaarevia vinkkejä niin luettavaksi kuin katsottavaksikin. Iloista, ihanaa Pride-viikkoa kaikille!

Kirjavinkkejä

Siiri Enoranta: Josir Jalatvan eriskummallinen elämä (kirjasta löytyy postaus täältä)
Benjamin Alire Sáenz: Aristotle and Dante Discover the Secrets of the Universe (minua ilahduttaneena tietona mainittakoon, että äänikirjan lukee mm. In the Heights- ja Hamilton-musikaalien takaa löytyvä Lin-Manuel Miranda)
Mackenzi Lee: The Gentleman's Guide to Vice and Virtue (kirjasta löytyy postaus täältä) & The Gentleman's Guide to Getting Lucky 
Becky Albertalli: Simon vs. the Homo Sapiens Agenda (suom. Minä, Simon, Homo Sapiens)
Becky Albertalli & Adam Silvera: What If It's Us
Adam Silvera: More Happy Than Not They Both Die At The End
Christina Lauren: Autoboyography
Tommi Kinnunen: Lopotti
Sari Luhtanen: Isadella - sydän kylmänä & Isadella - sydän murskana

Leffavinkkejä

God's Own Country (Yle Areenassa (huom! vain 28 päivää)
Kelet - Ole mitä haluat, honey! (Yle Areena)
Disclosure - transsukupuolisuus valkokankaalla (Netflix)
Handsome Devil (Netflix)
Patrik 1,5 (Netflix)
A Moment in the Reeds (Kirjastokino)
Private Romeo (Vimeo)

Tv-vinkkejä

Skam (Yle Areena, erityisesti kausi 3)
RuPaul's Drag Race UK (Yle Areena)
RuPaul's Drag Race (Netflix)
Hollywood (Netflix)
Sense8 (Netflix)
Eliittikoulu (Netflix)
Sex Education (Netflix)

Teatterivinkit

Mercury Theatre Colchester, 2018: Pieces of String (Digital Theatre, musikaali)
Arts Theatre, 2013: Beautiful Thing (Digital Theatre, näytelmä)
Royal Shakespeare Company, 2015: The Merchant of Venice (Digital Theatre)
Royal Shakespeare Company, 2018: Troilus and Cressida (Digital Theatre)

tiistai 8. syyskuuta 2020

Josir Jalatvan eriskummallinen elämä (Siiri Enoranta)

Siiri Enoranta hurmasi minut sekä kirjoitus- että tarinankerrontatyylillään Tuhatkuolevan kirouksella, joten en tuhlannut aikaa vaan varasin samantien kirjastosta hänen vuonna 2017 ilmestyneen teoksensa, Josir Jalatvan eriskummallisen elämän. Kirja on nimensä mukaisesti eriskummallinen sukellus niin Josir Jalatvan kuin hänen rakastettunsa, Micholei Rostuksen, sirkus Minimissimin työntekijöiden, reportteri Pitir Lonkajevon sekä Jumalan hylkäämän, sodassa runnoutuneen Aurosian mantereen elämään. Perintöään juhlimalla ja nautiskelemalla ahkerasti kuluttava Josir iskee silmänsä historiaa opiskelevaan Micholeihin ja nuoret miehet rakastuvat intohimoisesti. Hetken elämä on kirjaimellisesti yhtä juhlaa, kunnes eräs yli tuhat vuotta sitten häipyneen Jumalan seuraajista langettaa Mihon ylle monikehollisuuden kirouksen. Helppo ja huoleton, onnen ja ilojen täyttämä elo on tiessään, kun Micholei seilaa kehosta toiseen ja epätoivo saavuttaa sekä Mihon että Josirin. Josir on kuitenkin päättäväinen, hän kerää kokoon isänsä vanhan sirkuksen, Maximissimin entisiä esiintyjiä sekä uusia tuttavuuksia, onnistuu mahdottomassa tehtävässä ja hankkii junan, ja perustaa Minimissimin, kiertävän sirkuksen, jonka kyydissä alkaa takaa-ajo kohti vasaria, joka kirosi Micholein.

Kuten Tuhatkuolevan kirouksessa, myös Josir Jalatvan eriskummallisessa elämässä Enoranta on luonut tarkasti suunnitellun ja kerros kerrokselta rakennetun tarinamaailman, joka noudattaa omia lakejaan ja tottumuksiaan, jotka selviävät lukijalle ennemmin tai myöhemmin tarinan edetessä. Koska teoksen maailma eli 5200-luvun Aurosia ja sen monet maat on tarinassa niin vahvasti läsnä, ei lukiessa tule sellaista oloa, että onpa todella vieras tämä paikka, häiritsevää, vaan ennemmin ajattelee, että onpa kiehtova ja jännittävä, ruma ja kaunis paikka, täynnä salaisuuksia ja yllätyksiä. Tarinassa on vahvasti läsnä Jumala tai oikeastaan hänen poissaolonsa, Jumalasta kertovat vain vasarit, joista yksi siis kiroaa Micholein. Vasarit vaikuttavat arvoituksellisilta, heillä on suuria voimia ja taitoja, joista osoituksena on Mihon kirouksen lisäksi muun muassa Aurosiaa halkova, tuhoutumaton junarata. Jumala, jumalallisuus ja se, onko tekojen ja tapahtumien taustalla kenties jokin suurempi suunnitelma vai onko kaikki sattumanvaraista, vaikuttaa vahvasti moniin asioihin, joita kirjassa tehdään ja tapahtuu, ja tätä käsitellään mielenkiintoisella tavalla. Aurosian manner itsessään on tuntematon ja vieras, mutta sekä teoksen hahmoissa että maailmassa on myös paljon tuttuja, tunnistettavia ja samastuttavia piirteitä

Teoksen hahmot ovat sanalla sanoen loistavia. Koska kirja on melko pitkä, 513 sivua, hahmot mahtuvat kasvamaan ja kertomaan asioita itsestään ja toisistaan pidemmän kaavan mukaan kuin vaikkapa sadan sivun kirjassa. Nyt Josiriin ja Mihoon sekä muuhun joukkioon saa tutustua kiireettä, lukija tosin repäistään vauhdikkaalle matkalle heti kirjan alkupuolella, mutta mitään hätäisyyden tuntua teoksessa ei ole, tarinan tapahtumissa toki. Teoksen rakenne on näppärä ja sujuva, se liikkuu takaumien ja nykyhetken välillä vaikeuksitta ja tapahtumissa pysyy hyvin mukana. Tarinaa kehystää junamatka, jonka varrelle kaikki suurimmat juonenkäänteet Mihon kirotuksi tulemista ja tietenkin Josirin ja Mihon ensitapaamista lukuunottamatta sijoittuvat. Vaikka sirkuksen siirtyminen paikasta toiseen ei olekaan koko ajan samanlaista, tuo se tapahtumiin rytmiä ja huomio pysyy enemmän siinä, mitä hahmoille tapahtuu ja miten heidän välistensä suhteiden vire muuttuu kuin siinä, missä he milloinkin ovat. Ja kun kirjassa on näin monta näin hyvää hahmoa, on ilo päästä lukemaan siitä, mitä he tuntevat, ajattelevat, tekevät ja kokevat. Erityisen kiehtovaa on ilman muuta Micholein vaihtuvat kehot, se, miten hän voi olla mies, nainen, vanha, nuori, mitä tahansa, ja sitten taas palata omaan kehoonsa, täysin omaksi itsekseen. Vai voiko? Monikehollisuuden karuselli ei ole hyvä kokemus, se on raastavaa, pelottavaa, ahdistavaa, karmivaa, eikä vain Miholle. Myös Josir kärsii poikaystävänsä vaihtumisista, vaikka onkin hyvin määrätietoisesti korjaamassa tätä ongelmaa.

Josirin ja Mihon suhde kuvataan hienolla tavalla, siinä näkyvät rakkauden kaikki muodot ja Enoranta on kirjoittanut teoksensa pääparista kaunistelematta mitään, mitä he kokevat tai tekevät. Välillä kaikki on ihanaa, lukiessa tekee mieli hymyillä näiden kahden nuorukaisen söpöstelylle ja sille, miten täydellisen rakastuneita he ovat. Välillä tunnelma taas on raastava, jännittynyt ja häijy, Mihon kirous ja matka Aurosian halki kiristävät molempien hermoja ja ärtymys purkautuu joskus riitoihin, jotka onneksi kyllä sovitaan. Yksi suosikkikohtiani Josir Jalatvan eriskummallisessa elämässä on itseasiassa Micholein ja Josirin riitakohtaus vähän ennen teoksen puoltaväliä. Onpahan voimakkaasti kirjoitettu luku tämä, monta sivua uskottavaa, kouriintuntuvaa riitelyä, jonka lukemisestakin tulee epämukava olo. Enoranta kirjoittaa taidokkaasti myös sen, miten Mihon senhetkinen keho, punapäinen nainen, lietsoo riidan aiheita ja suuntaa, sukupuoliroolit ovat vahvasti läsnä niin riitelyssä kuin monessa muussakin kirjan kohtauksessa. Tämä sukupuolten välisten roolien, sukupuolen moninaisuuden, seksuaalisuuden ja monen muun juurikin sukupuolen enemmän tai vähemmän määräävän seikan käsittely on teoksessa hyvin onnistunutta, mielikuvituksellista ja monipuolista. 

Mutta takaisin hahmoihin, joista kirjoittaminen lähti ihan sivuraiteille. Hahmot ovat siis loistavia, varsinkin pääparista pidin sivu sivulta aina vain enemmän, Josir ja Miho ovat molemmat hurmaavia tyyppejä ja vangitsevia persoonia. Myös sirkus Minimissimin mukana kulkeva, Josirin elämästä reportaasia kirjoittava Pitir on mielenkiintoinen hahmo, salamyhkäinen nuorimies, josta ei aina ihan saa selvää. Lisäksi tykkäsin kovasti Magnoliasta, Hugosta, Hurhurista ja Salemista, sekä aika monesta tarinassa vilahtavasta sivuhenkilöstä. Hahmogalleria on monipuolinen ja kiehtova, Enoranta on luonut ristiriitaisia, kokonaisia henkilöitä, joiden tarina oikeasti kiinnostaa. Henkilöissä on valtavasti yksityiskohtia, heidän taustatarinansa yhdistettynä henkilön luonteeseen ja toimintaan tekee heistä todella onnistuneita. Hienoa on myös se, että useasta sivuhenkilöstä rakentuu aika monitasoinen kuva, he eivät siis jää mitenkään ohuiksi hahmoiksi vaikka ovat tarinassa läsnä vain muutaman sivun ajan. Näin nämä kohtaamiset ovat tarinankin kannalta merkityksellisempiä, jos sivuhahmot vain piipahtaisivat menossa mukana hetken vailla sen suurempaa persoonallisuutta, eivät he jäisi lukijalle mieleen. Nyt moni tyyppi jää, vaikka he eivät pitkää aikaa ole tapahtumissa mukana.

Josir Jalatvan eriskummallinen elämä oli ihastuttava, hurmaava lukukokemus, ja tulen ihan varmasti lukemaan sen uudelleen aika pian. Suosittelen lämpimästi tutustumaan tähän tarinaan, Enorannan teksti on upeasti kirjoitettua ja pitää otteessaan, ja tarina on huikean monipuolinen, vauhdikas, kiehtova, kaunis ja kiivas, täynnä mainioita hahmoja ja yllättäviä käänteitä. Lukekaa, tämä on hieno!

sunnuntai 6. syyskuuta 2020

Teatteritärppejä loppuvuodelle 2020

 Tämän syksyn tärppipostaus on hieman lyhyempi kuin ennen, näin koronatilanteen aiheuttaman epävarmuuden aikana tärppilista nimittäin koostuu vain kymmenestä minua eniten kiinnostavasta esityksestä. Teattereissa on otettu koronajärjestelyt todella hyvin huomioon, olen ehtinyt syksyllä kaksi kertaa teatteriin ja molemmat vierailut ovat tuntuneet turvalliselta ja kasvomaskin takaa on ollut ihanaa vihdoin seurata teatterin taikaa livenä ja paikan päällä. Silti teatteriin meneminen tai ylipäätään muu kuin välttämätön liikkuminen aiheuttaa tänä syksynä enemmän harkintaa kuin koskaan ennen, enkä varmasti viiletä esityksestä toiseen sellaisella tahdilla mihin olen tottunut. Se harmittaa vähän, tiedän että missaan kymmeniä loistavia esityksiä ja elämyksiä, mutta onneksi kaikenlaista hienoa esitetään ensikin vuonna eikä kaikkea upeaa muutenkaan pääsisi näkemään. Haluan nauttia teatterista mahdollisimman turvallisesti ja vastuullisesti, joka tietysti onnistuu teattereiden ohjeistusten ja toimien ansiosta sekä siten, että joka ilta ei mene uusiin porukkoihin ja paikkoihin. Minulla on kyllä ollut valtava ikävä teatteriin muutaman viime viikon aikana, ei ole helppoa tämä kun on tottunut joka viikko sukeltamaan vähintään yhteen tai parhaimmillaan useaan tarinamaailmaan teattereiden katsomoissa ja nyt satunnaisia teatterikäyntejä lukuun ottamatta taukoa on ollut puolisen vuotta. Toiveikkaalla mielellä kuitenkin eteenpäin, varmasti kaikki haluavat toimia niin, että teattereiden tai minkään muunkaan ei tarvitsisi enää sulkeutua kokonaan vaan hommat voisivat pyöriä ainakin pienemmällä kapasiteetillä ja turvaohjeet huomioiden. Kyllä se tästä, uskon, luotan ja toivon niin.

Mahtavaa, yllättävää, ihastuttavaa, ilahduttavaa, hauskaa, koskettavaa ja kaunista teatterisyksyä kaikille myös näissä poikkeusoloissa.

Ja sitten postauksen aiheeseen, eli Teatterinnan kymmeneen syystärppiin!

1. Hamlet - Tampereen Työväen Teatteri

© Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Minun teatterikatsojan historiassani on muutamia sellaisia esityksiä, joita olen odottanut todella paljon ja innolla, enemmän kuin mitään muuta näkemääni, ja tämä TTT:n Hamlet on ehdottomasti sellainen. Pääroolissa Saska Pulkkinen, Shakespearea rock-musikaalina, uusia biisejä ja uutta musiikkiteatteria... Kukapa sitä ei odottaisi? Tänä vuonna olen laajentanut Shakespeare-tietouttani vihdoin yli suosikkini Romeon ja Julian, ja nyt olen aivan herran näytelmien lumoissa. Tämä Hamlet tulee juuri oikeaan saumaan siis, en ole nähnyt suomeksi muuta Shakespearea kuin R&J:n paristi, joten vihdoin ja viimein pääsen laajentamaan kotimaisten Shakespeare-esitysten kokemuksiani. Hamletista pidän, vaikka se ei Shakespearen tuotannosta ihan suosikkejani olekaan. Hamlet on hieno hahmo ja tarinassa on paljon hyviä juttuja, vaikka luulenkin, että tämä esitys lähestyy tarinaa ja tapahtumia aika erilaisesta näkökulmasta kuin voisi odottaa. Se on myös hyvä, sillä ainoa tähän mennessä näkemäni Hamlet eli Royal Shakespeare Companyn esityksen tallenne vuodelta 2016, jonka katsoin pari kuukautta sitten, oli todella hyvä. Koska se on myös ainut kosketukseni Hamletiin, olisi ehkä liian aikaista nähdä nyt toinen "perinteinen" näytelmäversio, sillä se tuskin voisi nousta tuon RSC:n version tasolle. Nyt kun tarinaa käsitellään musikaalimuodossa ja uudella tavalla, en usko vertaavani näitä kahta versiota toisiinsa niin vahvasti, vaikka eipä vertailu aina pahastakaan ole. No, nyt lähdin jo ihan sivuraiteille tässä. Odotan TTT:n Hamletia siis tosi paljon, kuvien perusteella esityksen visuaalisuus on komeaa ja pari musiikkipätkää kuulleena odotan että pääsen kuulemaan kaikki biisit. Hamlet saa myös kunnian aloittaa tulevaisuudensuunnitelmani, joka on käydä katsomassa enemmän Shakespearea. Luulenpa, että tämä on aikamoisen hieno aloitus tuolle suunnitelmalle.

HAMLET
Tampereen Työväen Teatteri

alkuperäisteksti William Shakespeare
ohjaus Otso Kautto
suomennos ja sovitus Michael Baran
säveltäjät Eeva Kontu, Jarmo Saari, Verre Vartiainen
laulujen sanat William Shakespeare, Michael Baran, Eeva Kontu
liikeidentiteetti Tero Saarinen, Satu Halttunen

rooleissa mm. Saska Pulkkinen, Inke Koskinen, Petra Karjalainen, Jari Ahola, Pentti Helin ja Jussi-Pekka Parviainen

2. Once - Lilla Teatern


© Helsingin kaupunginteatteri

Ihana, ihana Once tulee vihdoinkin Suomeen, ja vielä Jakob Höglundin ohjaamana ja Tuukka Leppänen toisessa päärooleista. Mahtavaa! Näin Oncen ihan ekalla Lontoonreissullani vuonna 2013 eli seitsemän vuotta sitten, se oli hurmaava, ihastuttava, lämmin ja kaunis musikaali, jonka musiikki oli upeaa ja tarina täynnä hienoja yksityiskohtia. Erityisen hauskaa oli tietenkin päästä väliajalla pyörähtämään lavalla, sillä siellä toimi baari, joten katsojat saivat astella ihka aidolla West End-näyttämöllä. No, tokihan musikaali itsessään oli myös upea kokemus, ja olenkin pitkään odottanut ja toivonut, että se kotimaahan saataisiin esitettäväksi. Nyt sitten onkin luvassa varmasti todellista herkkua, sillä Lillanin Oncea on tekemässä niin monta taitavaa tekijää, ettei tämä voi olla muuta kuin ihana esitys. Ihana on ehkä muutenkin se sana, jolla Oncea kuvailisin niiden muistojen perusteella, joita minulla sen näkemisestä on. Oncessa on ihan omanlaisensa tunnelma, en ole koskaan nähnyt samanlaista musikaalia kuin se. Musikaalin hienous on siinä, että näyttelijät itse soittavat musiikin, siinä, että hahmot ovat taidolla rakennettuja, siinä, että tarina ja laulut ovat niin kauniita, vahvoja ja lempeitä, ja siinä, että Once nyt vain sattuu olemaan aikamoisen onnistunut kokonaisuus, jossa kohdallaan on aivan kaikki. Yksi Once-innostustani lisäävä seikka on musikaalin ohjaava ja koreogafioiva Jakob Höglund sekä lavastuksesta ja puvustuksesta vastaava Sven Haraldsson. Tämä kaksikko vastasi samoista osa-alueista Vaasan kaupunginteatterin Romeo+Julia-esityksessä, joka oli minulle yksi viime vuoden kohokohtia. Nyt on mielenkiintoista ja hienoa nähdä, miten heidän käsissään rakentuu musikaali, R+J kun oli näytelmä vaikka siihen olikin rakkauslauluja lisätty. Innoissani olen myös siitä, että juuri Tuukka Leppänen tekee tässä toisen päärooleista. Hän vinkkasi silloin seitsemän vuotta sitten minulle, että Lontoossa menisi sellainen musikaali kuin Once ja siksipä sen suuntasin katsomaan, ja nyt pääsen näkemään Leppäsen samassa musikaalissa. Aika kivaa! Ai että, tämä Once kyllä on yksi parhaista jutuista, joita tänä syksynä ensi-iltaan tulee, ihan varmasti. En malta odottaa!

ONCE
Lilla Teatern

käsikirjoitus Enda Walsh
säveltäjät Glen Hansard ja Markéta Irgalová
ohjaus ja koreografia Jakob Höglund
dialogin ruotsinnos Annina Enckell
laulujen ruotsinnos Tobias Zilliacus

rooleissa mm. Emma Klingenberg, Tuukka Leppänen, Robert Kock, Ulriikka Heikinheimo, Santeri Helinheimo Mäntylä ja Alexander Wendelin

3. West Side Story - Jyväskylän kaupunginteatteri

© Jiri Halttunen

Kuten mainitsinkin jo Hamletin kohdalla, Romeo ja Julia on suosikkini Shakespearen näytelmistä, ja West Side Storyhan pohjautuu R&J:hin, eli totta kai minä haluan tämän nähdä. Olen nähnyt Westiksen monta vuotta sitten, muistaakseni pidin siitä kyllä, mutta kovin kirkkaita muistoja ei mieleen kyllä nouse. Lavastuksesta jotain ja jonkinlaista tappelukoreografiaa, musiikista sentään muista aika paljon, olen toki biisejä kuunnellut ja kuullut tässä vuosien varrella muutamasti. Kuusi vuotta sitten en tietenkään osannut vielä heijastaa West Side Storyä Romeoon ja Juliaan, mutta nyt aikeeni on katsoa musikaalia erityisesti sellaisesta näkökulmasta, että vertaan sitä Shakespearen näytelmään. Olen kesän aikana katsonut useamman Romeo ja Julia-tallenteen ja vuoden 1968 leffankin sekä lukenut pari suomennosta, joten se tarina alkaa olla tiukasti mielessä, ja onkin hauska katsoa, kuinka paljon Shakespearen näytelmän piirteitä musikaalista näkyy. Totta kai West Side Story on myös oma teoksensa, ja varmasti katson sitä osittain ihan ilman mitään vertailunäkökulmaa, jos nyt ylipäätään muistan että suunnittelin R&J-vaikutteita etsiväni. Erityisesti odotan Tuomas Korkia-Ahoa Tonyn roolissa, hän oli loistava Teatteri Päivölän Niskavuoren naiset-esityksessä viime kesänä, ja onkin kiva nähdä hänet uudestaan lavalla. Muutenkin näyttelijäkaarti näyttäisi olevan täynnä nuorta verta, kuten West Side Storyn kohdalla kuuluukin. Luvassa siis luultavasti paljon nuoruuden iloa, vimmaa, intoa ja ihastusta, ja sekös vasta on mahtavaa. Onpa kiva päästä palaamaan tämän musikaalin pariin, kuvien perusteella se vaikuttaa huiman hienolta.

WEST SIDE STORY
Jyväskylän kaupunginteatteri

teksti Arthur Laurents – Jerome Robbins
musiikki Leonard Bernstein – Stephen Sondheim
suomennos Sami Parkkinen
ohjaus Snoopi Siren
koreografia Ari Numminen

rooleissa mm. Nathalia Hyvärinen Kanerva, Tuomas Korkia-Aho, Petri Knuuttila, Sami Ulmanen, Tytti Vänskä ja Pekka Hiltunen

4. Cabaret - Turun kaupunginteatteri

© Otto-Ville Väätäinen

Cabaretia en ole koskaan nähnyt, mutta nyt on Turussa niin timanttinen tiimi että täyttä timanttia on varmasti koko esitys. Myös tässä ohjaaja-koreografina toimii Jakob Höglund ja lavastus on Sven Haraldssonin käsialaa, eli Oncen lisäksi heidän kädenjälkeään pääsee ihailemaan Cabaretin muodossa. Seremoniamestarin roolissa nähdään Miiko Toiviainen, jonka kuvittelisin sopivan tähän rooliin superhyvin, ja odotankin tosi innolla, että pääsen näkemään sekä Toiviaisen että muiden näyttelijöiden roolisuoritukset sekä koko musikaalin. Cabaret on tunnettu teos, sitä on esitetty Suomessakin paljon, mutta minä en muista kuulleeni siitä kuin yhden biisin enkä tarinastakaan tiedä mitään. Onkin hauska nähdä tämä ihan uutena tutavuutena, kun moni muu suuntaa katsomoon katsomaan tuttua tarinaa ja kuuntelemaan tuttua musiikkia. Varsin komean näköinen esitys on tämä Turun Cabaret kuvien perusteella, ja luulenpa, että komea on myös musikaalikokemus, kun katsomoon ehtii.

CABARET
Turun kaupunginteatteri

perustuu John van Druten näytelmään ja Christopher Isherwoodin tarinaan
sävellys John Kander
teksti Joe Masteroff
laulujen sanat Fred Ebb
suomennos Esko Elstelä
laulujen suomennos Jukka Virtanen
ohjaus ja koreografia Jakob Höglund
taistelukoreografia Ville Seivo

rooleissa mm. Olli Rahkonen, Anna Victoria Eriksson, Miiko Toiviainen, Stefan Karlsson ja Riitta Salminen

5. Jekyll & Hyde - Lahden kaupunginteatteri


© Aki Loponen

Jekyllin ja Hyden olen nähnyt kerran musikaalina ja kerran samasta tarinasta jonkin verran sovitettuna näytelmänä, ja tämä tarina on oikein mainio, sopivan synkkä ja täynnä hienoja tunnelmia. Musiikista pidän myös, olen aika paljonkin kuunnellut Jekyll&Hyde-soundtrackeja ja biisit ovat mahtipontista kuunneltavaa. Lahdessa pääroolin/roolit saa hoidettavakseen Joel Mäkinen, jonka olen muutamassa roolissa nähnyt ja jonka näkemistä tässä musikaalissa odotan kovasti. Jekyllin ja Hyden kaksijakoinen rooli on haasteellinen ja kiehtova, ja on kiva nähdä, mistä kulmasta Mäkinen hahmo(j)aan lähestyy. Rooleissa on tuttuja tyyppejä monista produktioista, ja uskoisin, että porukka herättää tämän tarinan henkiin sujuvalla ja onnistuneella tavalla.

JEKYLL & HYDE
Lahden kaupunginteatteri

perustuu Robert Louis Stevensonin pienoisromaaniin
käsikirjoitus Leslie Bricusse
musiikki Frank Wildhorn
sanat Frank Wildhorn, Leslie Bricusse, Steve Cuden
suomennos Kari Arffman
ohjaus Jukka Keinonen
koreografia Jouni Prittinen

rooleissa mm. Joel Mäkinen, Anni Kajos/Miila Virtanen, Jon-Jon Geitel, Anna-Sofia Tuominen ja Laura Huhtamaa

6. Kinky Boots - Tampereen Työväen Teatteri


© Kari Sunnari

Toinenkin Työviksen juttu pääsee tälle listalle. Upea Kinky Boots matkaa Helsingin kaupunginteatterin ja TTT:n yhteistyön kautta Tampereelle, ja tämä nyt ei voi olla muuta kuin hieno. Päärooleihin palaavat HKT:n produktiosta tutut Petrus Kähkönen ja Lauri Mikkola, ja ohjaajana on Samuel Harjanne, kuten Helsingissäkin. Myös muutama muu Helsingin versiosta tuttu kasvo on mukana Tampereen Kinky Bootsissa, ja uusista näyttelijöistä odotan erityisesti Niklas Rautenin roolia Enkelinä, hän teki minuun vaikutuksen viime vuonna Vaasan kaupunginteatterin Romeo+Julia-esityksessä. Kinky Bootsista tuli aikamoinen ilmiö kun sitä HKT:llä esitettiin, minäkin ehdin sen kahdesti katsomaan ja täytyy sanoa, että samanlaista hurmosta ei kotimaisissa teatterikatsomoissa ole ennen eikä jälkeen Kinkyn vallinnut (no, TTT:n Poikabändi pääsee lähelle). Onhan tämä hurmaava musikaali, hahmot ovat loistavia, musiikki soi mainiolla tavalla ja iloa, valoa ja riemua riittää, eikä katsomossa voi kuin hymyillä. Kinky Boots on kuin bussilastillinen värikästä elämäniloa, se vie mukanaan ja jättää niin hyvälle fiilikselle, että musikaalia ei voi kuin rakastaa. Jo näkemättäkin uskallan sanoa, että melkoista tykitystä ja onnellisuutta on TTT:n suurella näyttämöllä luvassa, kun Kinky Boots saapastelee ja tanssahtelee paikalle. Minä odotan jo paljon sitä, että pääsen sukeltamaan tähän tarinaan, niin ihanaa se viimeksikin oli.

KINKY BOOTS
Tampereen Työväen Teatteri

perustuu Miramaxin elokuvaan
käsikirjoitus Harvey Fierstein
musiikki ja laulujen sanat Cyndi Lauper
suomenkielinen käännös Kari Arffman ja Hanna Kaila
ohjaus Samuel Harjanne
koreografia Gunilla Olsson-Karlsson

7. Mary Poppins - Svenska Teatern


Pääroolissa Mary Poppinsina nähdään Josefin Silén
© Valtteri Kantanen

Maija Poppasen olen nähnyt musikaalina kerran, yksitoista vuotta sitten, mutta muistan siitä yllättävänkin paljon. Tarina on hurjan kiva, pidän hahmoista tosi paljon ja musiikki on muistaakseni myös oikein menevää, joitain lauluja lauleltiin ala-asteella paljon. En varmaankaan ole Disney-leffaa nähnyt, ainakaan kokonaan, sillä siitä minulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa. Mary Poppins Returns-leffan katsoin vähän aikaa sitten, koska siinä on Lin-Manuel Miranda. Nyt tämä vuorossa ruotsiksi, ja luulenpa, että Svenska Teaternin näyttämöllä nähdään jotain taianomaista. Rooleissa on muutama tuttu kasvo, mutta suurin osa näyttelijöistä on uusia tuttavuuksia.

MARY POPPINS
Svenska Teatern

perustuu P.L. Traversin tarinaan ja Walt Disney-elokuvaan
alkuperäismusiikki ja laulujen tekstit Richard M. Sherman ja Robert B. Sherman
käsikirjoitus Julian Fellowes
uudet laulut, lisätty musiikki ja teksti George Stiles ja Anthony Drewe
ohjaus Markku Nenonen
koreografia Markku Nenonen, Osku Heiskanen, Säde Kajovaara

rooleissa mm. Josefin Silén, Denny Lekström, Nea-Maria Alanko, Aaro Wichmann ja Laura Allonen

8. Kirka - surun pyyhit silmistäni - Kouvolan teatteri


© TAVATON Media

Kirka - surun pyyhit silmistäni meni Helsingin kaupunginteatterissa muutama vuosi sitten, musikaali oli silloin aikalailla myös ensikosketukseni Kirkaan, vaikka hänen biisejään olin totta kai kuullut ennenkin. Pidän kovasti siitä, miten Matti Laineen kirjoittama musikaali kertoo Kirkan tarinan, ja onkin mielenkiintoista nähdä, miten esitys nousee Kouvolassa lavalle. Kirkan ja Sammyn väliset kohtaukset ovat tässä suosikkihetkiäni, ja kun Kouvolassa Kirkana ja Sammynä nähdään tosielämän veljekset Mikael Saari ja Markus Waara, uskoisin heidän tuovan hienoa lisävivahdetta musikaalin veljestarinaan. Kirkan musiikki on upeaa, musikaalissa on vaikka mitä hienoja biisejä, ja odotan innolla, että pääsen kuulemaan Kirka-biisejä Mikael Saaren esittämänä.

KIRKA - SURUN PYYHIT SILMISTÄNI
Kouvolan teatteri

käsikirjoitus Matti Laine
sovitus ja ohjaus Niko Taskinen
koreografia Antti Lahti

rooleissa mm. Mikael Saari, Markus Waara, Veli-Matti Karén, Tommi Kekarainen ja Satu Lemola

9. Lemmen Jättiläinen - Valkeakosken kaupunginteatteri


© Valkeakosken kaupunginteatteri

Lemmen Jättiläinen valikoitui tärppilistalle kahdesta syystä - se näyttää kuvissa superkivalta ja lavalla nähdään paljon nuoria. Esitys perustuu Aki Sirkesalon musiikkiin, ja tarina vie nuorison ja aikuisten elämänkohtaloihin, ihmissuhteisiin, riemuihin ja suruihin. Sehän kuulostaa oikein mainiolta, ja tämä musiikkinäytelmä vaikuttaisi sopivalta tavalta tutustua Valkeakosken kaupunginteatteriin. En ole kuullut kovinkaan montaa Sirkesalon biisiä, ainakaan niin, että tietäisin niiden olevan hänen kappaleitaan, mutta kyllä ne varmaankin kääntyvät näppärästi teatterin lavalle tarinaksi. Tämä vaikuttaa kyllä tosi mukavalta, innoissani olen menossa katsomaan.

LEMMEN JÄTTILÄINEN
Valkeakosken kaupunginteatteri

käsikirjoitus Harri Salminen
musiikki Aki Sirkesalo
ohjaus Minna Kangas
koreografia Juuli Välimaa

rooleissa mm. Eero Löövi, Kalle Koskinen, Jesse Soini, Ronja Norojärvi ja Senni Raappana

10. Kultarinta - Lahden kaupunginteatteri

Tärppilistalle nousee myös toinen juttu Lahden kaupunginteatterista. Listan ainoa puhenäytelmä perustuu Anni Kytömäen romaaniin ja kertoo sukupolvitarinan. Lahdessa on tehty vuosien mittaan toinen toistaan vahvempia puheteatteriproduktioita, ja Lahden kaupunginteatteri onkin ehkä suurin suosikkini juuri puheteatterin puolella. Draama on aina herkästi ja yksityiskohtaisesti tehtyä, hienolla tavalla lavalle tuotua ja täynnä upeita roolisuorituksia, luulen että niin on tämänkin kohdalla. En ole lukenut Kultarintaa enkä tiedä tarinasta oikein mitään, mutta uskon, että tulen pitämään esityksestä paljon.

KULTARINTA
Lahden kaupunginteatteri

perustuu Anni Kytömäen romaaniin
sovitus Ari-Pekka Lahti
ohjaus Heidi Räsänen
koreografia Jyrki Karttunen

rooleissa mm. Saana Hyvärinen, Mari Naumala, Teemu Palosaari, Anna Pitkämäki ja Mikko Pörhölä

tiistai 1. syyskuuta 2020

Teatterinnan loppuvuoden lukuhaaste 2020

Näin syyskuun ensimmäisenä päivänä on hyvä käynnistää tämän blogin historian ensimmäinen lukuhaaste! Haaste alkaa siis tänään, 1.9.2020 ja päättyy vuoden viimeisenä päivänä, eli 31.12.2020.

Haasteessa on kymmenen kohtaa, joihin voi itse valita sopivaksi kokemansa kirjan. Olen laittanut omat lukuvalintani sulkuihin, ja loppuvuoden aikana, sitä mukaa kun olen haastekirjoja lukenut, kirjoittelen blogiinkin jonkinlaisia tilannepäivityksiä ja haastetunnelmia. Olen luku- ja blogiurallani osallistunut vain pariin kirjahaasteeseen, vaikka usein katsonkin lukuhaasteiden listat läpi ja luen monesti muiden kirjabloggareiden haastepostauksia. Nyt kuitenkin luvassa on siis ihan meikäläisen blogin oma haaste, eli jospa tästä lähtee myös rutiini lukuhaasteisiin osallistumiseen.

Pitemmittä puheitta, tervetuloa kaikki halukkaat osallistumaan Teatterinnan loppuvuoden lukuhaasteeseen 2020! Myös muiden lukijoiden haastetunnelmia olisi kiva kuulla matkan varrelta, eli niitä voi vapaasti jakaa jos siltä tuntuu. Nyt ei muuta kuin hauskoja, koskettavia, viihdyttäviä, iloisia, surullisia, riemukkaita ja ilahduttavia lukuhetkiä kaikille!

Haastekohdat
(suluissa siis ne teokset, jotka minä aion lukea)

1. Suomalainen YA-teos (Sari Luhtanen - Isadella - sydän liekeissä)
2. Näytelmä (William Shakespeare - Kuten haluatte)
3. Kirja, jonka nimessä on yksi sana (Anssi & Maija Hurme - Lepakkopoika)
4. Hevoskirja (Michael Morpurgo - Sotahevonen)
5. Lastenkirja (Veera Salmi - Puluboin ja Ponin kirja)
6. Kirja, joka käsittelee sinulle vierasta aihetta (Fredrik Backman - Kiekkokaupunki)
7. Tietokirja (Laura Ertimo & Mari Ahokoivu - Ihme ilmat! - Miksi ilmasto muuttuu)
8. Äänikirja (Karen M. McManus - One of Us Is Next)
9. Kirja, josta on tehty elokuva (Wendelin Van Draanen - Flipped)
10. Vuonna 2020 julkaistu kirja (Ismo Loivamaa - Elämä on ihanaa! Pieni musikaalikirja)

perjantai 21. elokuuta 2020

Hukan perimät (Elina Pitkäkangas)

 

Minulla on ollut keväästä saakka jonkinmoinen lukujumi päällä, eka vuosi kirjallisuuden opiskelua piti sisällään ison määrän luettua kirjallisuutta ja kaipa siitä sitten ähky tuli, vaikka lukemista rakastankin. Kesän aikana olen lukenut itseasiassa todella vähän, lähinnä Shakespearen näytelmiä, enkä ole oikein kaivannutkaan kirjojen pariin pöydällä odottavista lukemattomista pinoista huolimatta. Parisen viikkoa sitten nappasin (vihdoin) käsiini Siiri Enorannan Tuhatkuolevan kirouksen ja luin sitä aika hitaasti mutta innolla kuitenkin, ja huomasin, että hei, lukeminenhan on taas ihan tosi kivaa! Tuhatkuolevan kirous oli muuten todella hieno, ihanaa kieltä ja taitavaa tarinankerrontaa, suosittelen! Uskalsin sitten varata kirjastosta kasan muutakin kirjallisuutta kuin näytelmiä, ja niiden joukossa oli myös tämän postauksen aiheena oleva teos, Elina Pitkäkankaan Hukan perimät, joka onkin ollut lukulistallani jo tovin. Nyt kun lukuinnostuskin on palannut, päätin juhlistaa sitä sukeltamalla hukkien, jääkäreiden, aktivistien ja muiden tyyppien pariin.

Hukan perimät sijoittuu samaan tarinamaailmaan kuin Pitkäkankaan Kuura-trilogia (Kuura, Kajo Ruska). Suomessa, kuten koko maailmassa, on ihmissusia, joita vältellään ja pelätään viimeiseen saakka. Kaupunkeja ympäröivät muurit, joiden sisälle ihmiset pakkautuvat täydenkuun aikana ja luottavat Jahti-järjestön suojeluun. Jahdin jääkärit pitävät hukat loitolla, turvaavat tavallisten ihmisten elämän ja nauttivat mainetta ja kunniaa näin tehdessään. Hukan perimät aloittaa tarinansa vuodesta 2005, jolloin nuori Alexander Berg suuntaa äitinsä ja legendaarisen kapteenin Väinö Ollikaisen kanssa täydenkuun komennukselle. Kaikki ei, kuten odottaa saattaa, suju suunnitellusti, ja Alex ja Väinö heräävät hukkina, oman onnensa nojassa. Tarina levittäytyy aina vuoteen 2014 asti, ja sen varrelle mahtuu valtavasti kaikkea, niin iloja, suruja, vaikeuksia, riemua, ongelmia ja niiden ratkaisuja sekä paljon muuta.

Olen lukenut Kuura-trilogian pari vuotta sitten, silloin, kun sarjan viimeinen kirja eli Ruska ilmestyi. Muista pitäneeni siitä kovasti, vaikka ihan kaikkia yksityiskohtia tai tapahtumia en enää muistakaan. Suurimmat juonenkäänteet ja suosikkihahmoni sentään muistin kirkkaasti myös Hukan perimiä aloittaessani, ja ihan tutulta teoksen maailma ja hahmot tuntuivat, eli kyllä tuttuja juttuja tuli mieleen tarinan edetessä. Hukan perimät kuitenkin sijoittuu aikaan ennen Kuuraa ja sitä seuranneita teoksia, eli tämä toimii ihan itsekseenkin, ja ehkäpä paremminkin ennen trilogiaa, jos siis haluaa ajallisesti olla tapahtumien kululle uskollinen. Minä aloitin tämän luettuani Kuura-trilogian uudelleen, on kiva saada siihen uusia näkökulmia ja ulottuvuuksia Hukan perimien jäljiltä. Pidän Pitkäkankaan kirjoitustyylistä paljon, se on lukijaystävällistä, sujuvaa ja miellyttävää lukea, tarina soljuu eteenpäin niin, että ei oikeastaan edes huomaa lukevansa sanoja paperilta. Lauseet ja kappaleet loihtivat hahmot, maisemat ja tapahtumat silmien eteen ja imaisevat mukaan tarinaan, ja lukukokemus on enemmän kuin "vain" lukukokemus, enemmän Hukan perimät on ihan kokonaisvaltainen tunnekokemus.

Pitkäkangas luo taidokkaasti sekä kirjansa hahmot että juonenkäänteet, ja teoksen kertoma tarina on kokonaisuudessaan niin mielenkiintoinen ja uskottava, että huomaamattaan alkaa enemmän tai vähemmän eläytymään siihen, mitä hahmot kokevat. Varsinkin tunteet, niin iloiset, surulliset, pelokkaat, kiihkeät, innokkaat, avuttomat, riemukkaat ja vihaiset, säkenöivät sivuilta niin vahvasti, että ne ovat käsinkosketeltavia. Tässä yhteydessä täytyy mainita varsinkin kolme kohtausta, vaikka vahva tunne onkin läsnä joka sivulla, näissä kolmessa kohdassa tunnekuohu on suorastaan hämmästyttävän voimakas. Ensimmäinen kohta on se hetki, kun Väinö löytää Alexin heidän ensimmäistä täysikuutaan seuraavana päivänä, näkee tämän puuttuvan käden ja raastavan epätoivon eikä pysty toimimaan kuten Jahdin sotilaan odotettaisiin toimivan. Toinen kohta on Alexin ja Samsonin välinen, kahdenkeskeinen hetki ladossa. Alexin hätä ja epätoivo, avuttomuus ja viha ovat tässä kohtauksessa niin vahvasti kirjoitettuja, että ne täyttävät sivut äärimmilleen ja valuvat reunoilta yli, eikä voi muuta kuin ihailla ja kauhistella sitä painostavaa ja jännittynyttä, pahaenteistä tunnelmaa, jonka Pitkäkangas on kohtaukseen luonut. Kolmas vahva tunnehetki on aika pian tämän kakkoskohdan jälkeen, silloin, kun Alex pääsee pakoon Lupercaliasta, saa kätensä vapaaksi ja syöksyy Ronjan syliin. Muutamaan lauseeseen mahtuu suuria tunteita ja niiden purkautumista, joka sanoista hienosti välittyy.

Tämä vahvasti kirjoitettu tunne näkyy myös siinä, miten Hukan perimien henkilöt tarinan edetessä kasvavat ja syventyvät. Koska tarina ulottuu yhdeksän vuoden ajalle, mukaan mahtuu paljon porukkaa ja uusia hahmoja ilmestyy pitkin kirjaa. Vaikka kaikkien hahmojen esittelyyn ei käytetä paljon tilaa, sekä henkilöt että heidän suhteensa tulevat yllättävän selväksi rivien välistä ja muutaman harkitun tapahtuman maininnalla. Eräs näistä suhteista on Alexin ja Einon mutkikas ystävyys, joka rakentuu ikäänkuin taustalla, ilman, että sitä mainittaisiin Hukan perimissä kovinkaan montaa kertaa. Silti tämä kaksikko on helppo kuvitella vuosien varrelle ystävystymään, tutustumaan ja jakamaan kokemuksiaan. Sama vaivaton ystävyyksien, rakkauksien, vihaisuuden ja muiden suhteiden rakentuminen näkyy myös muiden hahmojen välillä, ja näin luontevia henkilökuvia on aina kiva lukea. Alex on ilman muuta suosikkihahmoni, mutta aikalailla kaikissa päähenkilöissä on piirteitä, joista pidän. Pitkäkankaan luoma henkilögalleria on täynnä mielenkiintoisia, monitasoisia tyyppejä, jotka ovat kaikki erilaisia ja omia persooniaan, ja sellaisia, joiden tarina kiinnostaa. Ja vielä kun tarina itsessään on tarkka ja yksityiskohtainen ja täynnä kiehtovia käänteitä, on mahtavaa saada seurata, miten tämä porukka luovii eteenpäin ihmissusien, Jahdin, tavallisten ihmisten, rakkaidensa, vihollistensa ja toistensa joukossa. Pidän siitä, että tarina etenee monen eri henkilön näkökulmasta, se tuo lukemiseenkin kivaa fiilistä ja tarjoaa otteita erilaisten ihmisten mietteisiin ja ajatuksiin. Vaikka Pitkäkankaan kirjoitustyyli pysyy aika samanlaisena riippumatta siitä, kenen näkökulma tarinaan on kyseessä, tuo hän sujuvasti ripauksen kertojahahmon luonnetta mukaan kaikkeen siihen, mitä tapahtuu.

Hukan perimät tarjoaa hienon lukukokemuksen ja on oikein onnistunut lisä Pitkäkankaan luomaan maailmaan. Tarina kulkee vauhdilla ja vaikeuksitta, vaikka kirjassa sattuu ja tapahtuu monenlaista, se kerrotaan näppärästi ja kaunistelematta, niin, että lukiessa saa iloita ja kauhistella sopivasti vuorotellen ja joskus samaankin aikaan. En keksi tästä mitään moitittavaa, paitsi ehkä sen, että olisin voinut lukea kaikesta vielä enemmän ja pidempään, joitakin rivien välissä tapahtuvia juttuja olisi siis voinut kirjoittaa tarinaan mukaan, mutta kyllä ne tulivat taustalla tapahtuessaankin selväksi. Näin kivassa kirjassa olisi vain ollut kiva pysytellä kauemminkin, nyt tarina piti otteessaan niin, että jäljellä oleva sivumäärä väheni huimaavaa vauhtia, ja sitten olinkin jo kiitoksissa ja lukenut koko tarinan. Sehän se on kaikkien hyvien kirjojen ongelma, ne kun aina tuppaavat loppumaan ennen kuin siihen olisi valmis. Nyt sentään on sellainen ihana tilanne, että Kuura-trilogia odottaa ja pääsen takaisin tähän hukkien maailmaan. Jee!

lauantai 15. elokuuta 2020

Hair @ Aleksanterin teatteri

 © StepUp Skene-musiikkiteatterikoulutus

kuva © StepUp Skene-musiikkiteatterikoulutus

Näin Skene-musiikkiteatterikoulun Hair-musikaalin Aleksanterin teatterissa 14.8., joka oli esityksen viimeinen näytös. Tätä ei siis valitettavasti ole enää mahdollista nähdä, mutta tokihan minun täytyy esityksestä muutama sana kirjoittaa, sillä se oli loistava!

Musikaalin keskiössä on nuori hippiheimo, joka elää ja rakastaa vapaasti, vastustaen auktoriteettejä, määrättyjä rakenteita, militarismia ja vallanpitäjiä. Erilaiset ihmiset muodostavat tiiviin perheen, joka hyväksyy toisensa ja tavoittelee yhdessä rauhaa ja vapautta. Lavalla nähdään Skene 16+-ryhmä eli Kaisu Säynevirta, Valtteri Gutev, Kasper Korpela, Viljami Rosvall, Ella Ingraeus, Leo Ikhilor, Julianna Kauhaniemi, Rebekka Ilmivalta, Nelma Vapaa-Jää, Sara Kaikkonen, Luka Haikonen, Sanna Riski, Eeva Stambej, Emma Salo, Helmi Oja, Adela Ogunbor, Siiri Nurkka, Milla Rissanen, Meeri Aro, Inka Liukkonen ja Neea Frangén.

Tämä Skenen Hair oli minulla jo keväällä suunnitelmissa ja tärppilistalla, mutta silloin se koronan takia peruuntui ja siirtyi nyt elokuussa kahteen esityspäivään, eiliselle ja toissapäivälle. Onneksi porukka pääsi tätä esittämään, sillä esitys oli valtavan onnistunut, ja onneksi minä pääsin tämän näkemään, sillä tulin Hairin näkemisestä tosi onnelliseksi. Täytyy myöntää, että teatteriin meneminen oli hieman jännää ja kummallista, kun ensimmäistä kertaa suuntasin katsomoon kasvomaskin kanssa ja käsidesi laukussa, mutta ennen kaikkea oli ihan parasta päästä vihdoin aloittamaan syyskausi teatterin parissa ja nauttia huikeasta musikaalista. Aleksanterin teatterissa vallitseva epidemiatilanne on otettu huomioon turvavälein ja muin järjestelyin, ja myös ilahduttavan monella katsojalla näkyi maski päässä ja käsien pesua ja desifiointia tehtiin ahkerasti. Tuntui siis ihan turvalliselta unohtaa ulkopuolinen maailma ja uppoutua rakkauteen, vapauteen, rauhaan ja kukkaiskansan elämään nuoren hippiheimon johdolla. En ole ennen nähnyt Hair-musikaalia, enkä totta puhuen ole ollut siitä edes kovin kiinnostunut ennen viime vuotta, jolloin ekan kerran kuulin vähän Hair-biisejä livenä. Noiden kolmen kappaleen perusteella aloin ajatella, että olisihan se kiva tähänkin klassikkoon joskus tutustua, ja eilisen shown perusteella voin sanoa, että tämän parempaa versiota ei voisi ensimmäiseksi Hair-kokemuksekseen pyytää. Lavalla on sellainen määrä energiaa, iloa, vauhtia, taitoa ja asennetta, että esitys nappaa otteeseensa heti ensihetkistä lähtien ja ehtii edetessään hämmästyttämään, ihastuttamaan ja ilahduttamaan moneen otteeseen.

Esityksessä näyttelijäntyön opetuksesta ja ohjauksesta vastaa Jermo Grundström, tanssin opetuksesta koreografi Elina Lähde ja laulun opetuksesta Ville Myllykoski, Pauliina Kiuru ja Jukka Nylund. Valosuunnittelu on Tuittu Teivaisen, puvustus Wille Lipposen ja lavastuksesta ja rekvisiitasta vastaavat Maikku Lähteenmäki, Elina Lähde ja Jermo Grundström. Suomennos on Markku Salon. Jokaisella osa-alueella on onnistuttu mainiosti, esitys on tasapainossa ja tarjoaa hienon musikaalielämyksen. Ohjauksessa on valtavasti energiaa, joka säteilee kirkkaasti katsomoon saakka ja purkautuu juuri oikealla tavalla, fiilis on samaan aikaan rento ja huoleton mutta myös latautunut ja sähköinen. Ohjaus on yksityiskohtaista ja keskittyy moneen asiaan, myös siihen, mitä tapahtuu taustalla ja miten mikäkin hahmo suhtautuu tilanteisiin, joka on tosi hieno juttu. Myös pienemmät juonikuviot pääsevät esille, kun ne saavat esityksessä tarpeeksi tilaa, ja se näkyy Hairissä onnistuneesti. Koreografiat ovat sulavia ja täynnä hienoa liikettä, ja kuten ohjauksessa, myös korografiassa on paljon yksityiskohtia. Erityisesti isot joukkokohtaukset ovat hienoja, mutta aikamoisen mainioita tanssihetkiä nähdään lavalla myös pienemmän porukan esittämänä. Koreografia sopii musikaalin tunnelmaan oikein hyvin, ja myös hahmojen luonteenpiirteet näkyvät siinä, millaisia liikkeitä heille on koreografioitu. Se onkin yksi suosikkijutuistani tässä, onpa hienoa, kun koko porukan tanssiessa yhdessä jo liikekieli kertoo hahmoista ja heidän suhteistaan paljon, vaikka koreografia olisikin kaikilla sama. Tästä saa tietenkin kiittää myös esiintyjiä, jotka tuovat hahmonsa persoonan mukaan koreografiaan. Wille Lipposen puvustus sopii hippijengille hienosti ja on ihanan värikästä ja täynnä monenlaisia vaatteita. Tuittu Teivaisen valosuunnittelu on onnistunutta, ja erityisesti yksi valaistushetki jäi kirkkaasti mieleen, sellainen, jossa etualalla punaisessa valossa on meneillään sota ja takalavalla bileet värikkäissä valoissa. Hienon näköinen kohtaus!

© Wille Lipponen

Hair-heimona esiintyvät nuoret näyttelijät tekevät kaikki loistavaa työtä, ja etenkin se, miten hienosti koko porukka on sisällä tarinassa ja pysyy hahmossa aivan koko ajan, on superhienoa. Ei ole vaikea uskoa, että nämä nuoret tavoittelevat rakkautta, rauhaa ja vapautta, kun kaikki mitä lavalla tehdään ja tunnetaan, tuntuu uskottavalta ja aidolta. Hippiheimo ja sen väliset suhteet rakentuvat lavalle vaivattomasti, pienillä ilmeillä, eleillä ja liikkeillä ilmaistaan monenlaisia tunteita ja tunnelmia, ja tämän jengin käsissä Hairin hahmot astelevat lavalle erinomaisesti. Minulle tuli esitystä katsoessa nopeasti tunne siitä, että tämä on ehdottomasti sellainen musikaali, joka kuuluu nuorten esitettäväksi. Hairin hahmot ovat tietyissä asioissa niin ehdottomia, päättäväisiä, naiiveja ja varmoja, että sellaista tahdonlujuutta tai optimistisuutta harvemmin näkee varttuneemmissa ihmisissä. Hairissä on paljon hahmoja, mutta jokaisesta mainitaan ainakin muutama tieto esityksen edetessä, vaikka varsinaiseen pääosaan ei nousekaan kuin muutama tyyppi. Kukaan ei silti jää taustalle, jokainen heimon jäsen on tärkeä ja vaikuttaa paljon siihen, miten esitys lavalle muodostuu. Bergeriä, joka on eräänlainen johtajahenkinen tyyppi ja monen heimolaisen ihastus, näyttelee Valtteri Gutev. Gutev tekee kyllä sellaisen roolin että ei voi muuta kuin ihastella. Hänellä on vangitseva lavaolemus, Gutev tulkitsee hahmoaan loistavalla otteella, tanssii, laulaa ja näyttelee sujuvasti ja onnistuu roolissaan todella hyvin. Berger on hahmona vähän sellainen, etten oikein tiedä, pidänkö hänestä, mutta Gutevin käsissä tämä tyyppi meinaa kyllä varastaa huomion vähän väliä. Hieno rooli! Viljami Rosvall tekee luontevaa työtä Claudena, hän tuo kiinnostavan hahmonsa lavalle hyvällä otteella ja loistaa monessa kohtauksessa. Erityisesti esityksen loppupuolella Rosvallilla on lavalla monta tosi hyvää hetkeä ja hänen roolityötään on ilo katsoa. Ella Ingraeus tekee mainion roolin Sheilana, hänellä on kaunis ja vahva lauluääni, ja kauniin laulun lisäksi Ingraeus näyttelee roolinsa hienon tarkasti ja jollain tavalla lempeästi, se on sana joka tulee mieleen sekä Sheilasta että Ingraeuksen tyylistä tuoda hahmonsa lavalle.

Julianna Kauhaniemen Jeanie on ihana, Kauhaniemi tekee mainion roolin ja tuo esitykseen paljon hyviä juttuja. Erityiskehut Ilma-biisistä ja yleisesti siitä fiiliksestä, jolla Kauhaniemi esiintyy. Kasper Korpelan Woof on hurmaava tyyppi, valloittava persoona joka tuntuu säihkyvän positiivisuutta ja iloa. Tämä säteily näkyy selvästi, vaikka Woof olisi kohtauksessa enemmän taustalla kuin keskiössä, ja erityisesti koreografioissa Korpela loistaa. Korpela tekee roolinsa varmalla otteella ja sujuvalla tyylillä, hänen Woofinsa on huoleton ja iloinen kaikkien kaveri, jossa riittää asennetta ja aurinkoa. Leo Ikhilor näyttelee Hudia, Woofin elämän suurinta rakkautta, ja tekee tosi kivan roolin. Pidän siitä, miten näiden kahden suhde on tuotu lavalle, ja Korpelan ja Ikhilorin yhteistyö on ilahduttavan onnistunutta. Ikhilor tuo hahmoonsa paljon mainioita juttuja ja esiintyy hyvällä energialla. Rebekka Ilmivalta tekee hyvää työtä Crissyn roolissa, ja erityisesti hänen lauluäänensä ihastutti. Mainitaan vielä aivan loistava Adela Ogunbor Tanyan roolissa, onpa hänellä hienoja hetkiä lavalla, Aylenin roolin mainiolla tavalla esittävä Inka Liukkonen ja Lennyn roolissa nähtävä Luka Haikonen, joka tekee kivan roolin, sekä Emma Salo, joka tekee kaksoisroolin ja on mahtava varsinkin Hubertina.

Hairin musiikista tiesin siis tasan kolme biisiä, jotka kuulin viime vuonna musikaalikonsertissa, suomeksi siis. En tosin muistanut niistä kuin kaksi, ja niistäkin lähinnä melodian. Tykkäsin biiseistä kuitenkin, ja nyt olikin kiva kuulla muitakin kappaleita. Heti ekasta biisistä lähtien on selvää, että tämä porukka osaa muuten laulaa, ja bändi johtajanaan Ville Myllykoski osaa soittaa. Siinä vaiheessa ei sitten enää tarvinnutkaan kuin vain nauttia musiikista, joka sekin on oikein mainiota, biisit ovat hauskoja, kauniita, voimakkaita ja toiveikkaita, kuten Hair kokonaisuudessaankin on. Mieleen jäivät erityisesti Aquarius, Manchester Englannissa, Ilma, Alaspäin, Helpointahan on olla tunteeton, Hare Krishna/Be-In, Avaruuskävely, Ihminenpä luomus on ja Antaa loistaa/Manchester sekä erikoismaininnan ansaitsevat Mustat pojat ja Valkoiset pojat, jotka ovat yksi suosikkikohtauksiani koko esityksessä. Näihin kahteen biisiin on rakennettu hieno tilanne ja niin näyttelijäntyö, laulu kuin tanssikin on loistavasti kohdallaan, jolloin molemmat biisit ja niiden viesti/idea pääsevät sujuvasti näkyviin. Ja asennetta löytyy tästä kohtauksesta myös, mainio meininki! Koko kukkaiskansa on taitava laulamaan, ja monenlaiset biisit sujuvat esiintyjäporukalta ilman ongelmia, kuten myös niin soolot, duetot kuin suuremmankin joukon laulamat kappaleet. Markku Salon suomennos on sekä biiseissä että tekstissä sujuvaa ja sopii esittäjiensä suuhun, tekstin huumori, nokkeluus ja tärkeimmät pointit toimivat näppärästi suomeksi ja kaikki se rauha, rakkaus, vapaus, ilo, riemu, ystävyys ja elämä, jota Hair pursuaa, tulee suomennoksen ansiosta kirkkaasti esiin niin lauluissa kuin dialogissakin.

Vaikka Hair sai ensi-iltansa jo 1967, yli viisikymmentä vuotta sitten, suurin osa tai oikeastaan kaikki sen teemoista ovat edelleen ajankohtaisia. Toki Vietnamin sota, jolla on iso rooli esityksessä, on onneksi loppunut, mutta sota ei maailmasta ole kadonnut mihinkään. Minulle jäi mieleen erityisesti yksi vuorosana, jotenkin näin: "Tehkää mitä haluatte, kunhan ette tee pahaa." Kuulostaa hyvältä, oikealta, siltä, että noin voisi olla. Miksei olisi? Hairin hippiheimon suurimmat vaatimukset, toiveet tai unelmat, miksi niitä sitten sanookaan, eli rakkaus, vapaus ja rauha, ovat asioita, joita ihmiset ympäri maailman edelleen tavoittelevat. Samoin muiden hyväksyminen omana itsenään ja erilaisuuden hyväksyntä ovat yhä tapetilla. Hair ei siis tunnu yhtään ikääntyneeltä, vaan on yllättävän ajankohtainen ja sopii tähän(kin) aikaan vaikeuksitta. Tämä versio on kokenut (luulisin ainakin) hieman modernisointia ja muutoksia, jotka ovat kaikki varmasti tehneet esityksestä juuri tälle esiintyjäjoukolle sopivan, ainakin siltä vaikuttaisi sen perusteella, miten hyvin kaikki osaset ovat loksahtaneet kohdalleen. En suoraan sanottuna osannut odottaa, että pitäisin Hairistä näin paljon, sillä en osannut ajatella hippimeiningin ja Hairin vapauskaipuun olevan minun juttuni, mutta taas meikä oli väärässä. Hair-heimo on täynnä toinen toistaan hurmaavampia tyyppejä, musiikki on hauskaa ja mukavaa kuunnella, tarina ja hahmot ovat täynnä energiaa ja hippimeininki pitää otteessaan alusta loppuun ja tarjoaa vielä paljon ajateltavaakin. Paljon hyvää siis, ja tämän lahjakkaan tekijäporukan käsissä musikaali on ehdottoman ihastuttava ja riemastuttava teatterikokemus, ja kuten jo totesinkin, paras mahdollinen tapa tutustua Hairiin.

Kiitos koko kukkaiskansalle, tämä oli superhieno juttu! 

© Wille Lipponen

torstai 6. elokuuta 2020

Eden


En muista odottaneeni pitkään aikaan mitään (ainakaan kotimaista) elokuvaa niin paljon kuin Ulla Heikkilän käsikirjoittamaa ja ohjaamaa, nyt perjantaina eli 7.8. ensi-illassa olevaa Edeniä, joten olin leffan nähtyäni hyvin iloinen, sillä se oli ennakko-odotuksen ja innostuksen arvoinen. Näin Edenin jo parisen viikkoa sitten ennakkonäytöksessä, jossa paikalla olivat myös Jennaa näyttelevä Linnea Skog ja Panua näyttelevä Bruno Baer. Heidän kommenttinsa elokuvasta ja luonnehdinnat hahmoistaan toimivat hyvänä pohjustuksena leffan katsomiseen, toki muutenkin oli mielenkiintoista kuulla, mitä tekijät elokuvaprosessista kertovat.

Eden sijoittuu rippileirille, ja tarinan keskiöön nousevat Jenna, Panu ja Aliisa (Aamu Milonoff) sekä nuori Tiina-pappi (Satu Tuuli Karhu). Ripariviikkoon mahtuu monenlaista, on ihastumista, vihastumista, uuden oppimista niin itsestään, muista kuin maailmastakin ja kysymyksiä siitä, mihin uskoa tai olla uskomatta ja ketä leirillä pitää totella. Omasta riparistani on reilut kuusi vuotta, joka ei kuulosta kovinkaan pitkältä ajalta. Suurin osa riparimuistoista on kuitenkin jo hautautunut jonnekin muistini perukoille, ja leirikeskusviikosta nousee mieleen lähinnä Aliaksen pelaaminen, lentopallo, vapaa-aika sekä yhdessäolo, laulaminen ennen ruokaa, isosten ohjelma ja hermostunut ulkoläksyjen opettelu, enemmän siis oleskelu kuin varsinaiset riparille ominaiset jutut. Tykkäsin ripariviikosta kyllä tosi paljon ja olin isosenakin parina kesänä, eli ihan mukavaa aikaa leirielämä oli. Eden tarjoaa uskottavaa riparifiilistä ja varsinkin aidon tuntuista leirielämää ja ryhmädynamiikkaa, vaikka riparijuttujensa puolesta se jonkin verran eroaakin omasta leiristäni. Suurin leirikateus tuli siitä, että leffan ripariporukka sai hoidettavakseen leiripaikan kanat, olisipa ollut mahtavaa jos omalla leirillänikin olisi jaettu kananhoitovuoroja! Eden on kuvattu Kirkkonummella Hvittorpissa, jossa oikeastikin järjestetään rippikouluja. Leiripaikka on hienon näköinen ja kuvaus poimii kuvauspaikasta kivoja yksityiskohtia, moni kohtaus on visuaalisesti tosi hyvä ja maisema tukee leiritunnelmaa. Mukavan luonnonläheinen ja sopivan "eristäytyneen" oloinen paikka, sellainen, jonne sopiikin lähteä riparille pois arjesta, kauas vanhemmista ja tutuista rutiineista. Nappivalinta kuvauspaikaksi, tarina pääsee tässä miljöössä oikeuksiinsa.

Eden on ohjaaja-käsikirjoittajansa Ulla Heikkilän ensimmäinen pitkä elokuva, hänen muista töistään olen aiemmin nähnyt Yksittäistapaus-sarjaan kuuluvan Let Her Speak-lyhytelokuvan (k. Saara Särmä & Heikkilä, o. Heikkilä), joka itse asiassa onkin suosikkini Yksittäistapaus-leffoista. Edenin käsikirjoitus on sujuva ja näppärä, leffa etenee mukavan rennolla tahdilla ja siinä ehtii puolentoista tunnin aikana tapahtua yllättävän paljon, kerronnassa ei tule kiire mutta turhaan ei myöskään hidastella, sekä käsikirjoitus että ohjaus siis löytävät sopivan rytmin tarinan kertomiseen. Rippileiri on aika harvoin käsitelty aihe elokuvan ja/tai television puolella, enkä kyllä muista kovin montaa riparille sijoittuvaa kirjaakaan lukeneeni, joten on tosi kiva, että Heikkilä on tähän aiheeseen tarttunut, ja vielä onnistunut siinä näin hyvin. Dialogi sopii nuorten hahmojensa suuhun, kuilu nuorten ja aikuisten välillä on läsnä ja monenlaiset näkökulmat tulevat luontevasti esiin. Elokuva tutkailee erilaisia suhtautumisia niin hengellisiin teemoihinsa kuin hahmojensa persooniin ja piirteisiin, ja juonikuviot kerrotaan mainion hienovaraisesti. Tarinassa on paljon kivoja yksityiskohtia ja teemoja, ja pidän siitä, miten paljon tunteita ja niiden ilmaisua Edeniin mahtuu. Heikkilä on rakentanut monitasoisia, mielenkiintoisia hahmoja, joiden sijoittaminen samalle leirille tarjoaa onnistuneita katsauksia siihen, miten ryhmän keskinäiset suhteet ja jännitteet rakentuvat, kun porukka alkaa tutustumaan toisiinsa ja katsomaan, miten elo leirillä lähtee sujumaan. Leffa keskittyy monipuolisesti muutamaan erilaiseen juonikuvioon, joista osa on ehkä hieman ennalta-arvattavia mutta se ei haittaa vaan on enemmänkin vain osoitus siitä, että hahmot ovat uskottavia ja leirielämä samankaltaista kuin oikeassakin elämässä. Tunnistettavia hahmoja ja tilanteita siis, jollain tasolla nyt ainakin.

Nuori näyttelijäkaarti tekee poikkeuksetta sujuvaa työtä, he tuovat valkokankaalle energiaa ja lahjakkuutta sekä hahmosta riippuen tai riippumattakin fiksuutta, kapinallisuutta, herkkyyttä, tarkkanäköisyyttä, nokkeluutta, ystävällisyyttä ja paljon muita piirteitä, jotka porukan roolitöissä näkyvät hienosti. Linnea Skog on tosi hyvä Jenna, porukkansa keskipisteenä olemiseen tottunut nuori nainen joutuu leirillä uudenlaiseen tilanteeseen, kun kaverit yllättäen suhtautuvatkin ripariin eri tavalla kuin hän, ja ryhmän tunnelma on muutenkin erilainen kuin kotona. Skog tuo taitavasti näkyviin Jennan luonteenpiirteet ja tasapainottelee eri tunnetilojen ja reaktioiden välillä luontevasti, tehden Jennasta vivahteikkaan hahmon. Bruno Baer tekee onnistuneen roolin Panuna, joka lähtee leirille vanhempiensa riitojen keskeltä. Baerin roolisuoritus on aidon ja vilpittömän oloinen, hänellä on kiva ote hahmoonsa ja Panun tunteet ja fiilikset tulevat selvästi esiin. Aamu Milonoff Aliisana on loistava, Aliisa kyseenalaistaa monet asiat, tuo mielipiteensä kuuluviin ja on selvästi fiksu tyyppi, vaikka ehkä kyseleekin välillä myös tottumuksesta. Aliisa pääsee kuitenkin myös vapautumaan ja rentoutumaan yhteisten ohjelmanumeroiden parissa, ja ihastumistakin mahtuu Aliisan leiriviikkoon. Milonoff tekee läpi elokuvan varmaa työtä, hän näyttelee sujuvalla otteella jokaisen kohtauksen ja tekee Aliisasta todella hyvän hahmon. Satu Tuuli Karhu jatkaa mainioita roolisuorituksiaan myös Tiina-pappina, pidän Karhun näyttelijäntyöstä kovasti ja oli kiva nähdä hänet taas erilaisessa roolissa. Karhu on lähestynyt rooliaan erinomaisesti, Tiinasta muodostuu mielenkiintoinen hahmo. Hänkin joutuu leirillä kohtaamaan erilaisen ympäristön kuin on kuvitellut, riparimeininki ei ihan vastaa Tiinan ajatuksia ja se aiheuttaa hankaluuksia sekä nuorten että työkaverien kanssa. Amos Brotherus näyttelee Sampoa, joka on hyväntuulisen ja rennon oloinen, hauska tyyppi. Brotherus tuo hahmonsa valkokankaalle näppärästi, tarkalla ja taitavalla näyttelijäntyöllä. Mainitaan vielä Pinja Hiivan rooli Juttana, hän tekee luontevaa työtä ja onnistuu roolissaan mainiosti. Koko muu porukka on rooleissaan myös vakuuttava, ja Edenin parhaita puolia onkin ehdottomasti se aito, uskottava ja tunnistettava fiilis, joka hahmoista syntyy, ja tästä kiitokset kuuluvat onnistuneelle näyttelemiselle.

Eden oli kaikin puolin todella kiva kokemus, leffa on monessa asiassa sellainen kuin odotin, mutta onnistui myös yllättämään monta kertaa positiivisesti ja ilahduttavasti. Uskonnollisuutta, hengellisyyttä ja kirkkoa elokuva käsittelee melko neutraalisti. Vaikka nämä teemat ovat rippikouluympäristön myötä toki vahvasti elokuvassa läsnä, Eden ei tarjoa vain yhtä näkökulmaa tai asennetta hengellisiin kysymyksiin liittyen vaan enemmänkin kannustaa pohtimaan asioita itse ja monelta kantilta, joka onkin erinomainen sanoma elokuvalle. Edenissä on kaikkea mitä hyvältä nuorisoleffalta ja leffalta yleensäkin vaaditaan, eli älykkyyttä, nokkeluutta, koskettavia hetkiä, isoja ajatuksia ja kysymyksiä, monitasoisia hahmoja sekä monia yksityiskohtia sisältävä juoni, ja lisäksi toki ihastumista, kiukuttelua, kapinallisuutta, ystävyyttä, vähän aikuiset vs nuoret-asetelmaa, sääntöjen rikkomista, jännitystä, iloa ja riemua, kuten onkin hyvä olla. Ja kaikkea on sopivasti, se ei aina elokuvissa toteudu ja tulos on epätasainen, mutta Edenissä on kaikki tasapainossa ja lopputulos kestää useammankin katsomiskerran. Minäkin varmasti suuntaan tämän leirin pariin vielä kerran tai pari.

maanantai 3. elokuuta 2020

Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen @ Salon Teatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Salon Teatteri!
kuvat © Mikko Pääkkönen
Näin Salon Teatterin Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen-musikaalin Vuohensaaren kesäteatterissa ensi-illassa 1.8.

Loiko Zobar (Jerry Sarlin) on hevosvarkaista paras ja Radda (Vilma Koskela) romanineidoista kaunein. Kun he kohtaavat ja rakastuvat, ei mikään ole enää entisensä. Samaan aikaan kiertelevää elämää elävät romanit ja raja-aitoja asettanut väestö joutuvat yhä usemmin vastakkain, eikä yhteenotoista aina selvitä vain puhumalla. Sekä rakkaudessa että elämässä riittää ristiriitoja, ja traagisia käänteitä mahtuu molempiin. 

Olipahan ihanaa käydä teatterissa! Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen oli ensimmäinen teatterivierailuni melkein viiteen kuukauteen, joten iloa ja riemua oli ilmassa heti aamusta ja automatka kohti Saloa sujui kihelmöivän innostuksen ja jännityksen läsnäollessa. Toki olen katsonut kymmeniä esitystallenteita nyt koronakevään ja -kesän aikana, eli en ole ehtinyt teatterista vieraantumaan enkä usko katsoneeni esitystä mitenkään vaaleanpunaisten lasien läpi tai romantisoiden, vaikka en pitkään aikaan olekaan nähnyt yhtään esitystä teatterissa. Tästä on kyllä tulossa melkoisen kehuva postaus, sillä esitys ansaitsee paljon kiitosta, mutta se johtuu puhtaasti musikaalin onnistuneesta toteutuksesta eikä siitä, etten ole vähään aikaan arvioinut mitään. Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen oli minulle pitkään tuttu vain nimenä, en ole ollut siitä kovinkaan kiinnostunut johtuen juurikin siitä, että en tiennyt, mistä tarina kertoo. Kun sain selville, että tässähän on hevosvarkauksia, traagista rakkautta ja voimakkaita tunteita, alkoi mielenkiinto kohota vauhdilla ja olenkin odottanut esitystä todella paljon jo viime vuodesta lähtien. Vähän jo ehti pelottamaan, että jääkö tämäkin näkemättä, mutta onneksi Salon Teatteri pääsee Mustalaisleiriä esittämään, sillä työryhmä on selvästi tehnyt paljon kunnianhimoista ja taitavaa työtä esityksen eteen.

Esityksen taustalta löytyy monta tuttua nimeä viimevuoden hienon Myrskyluodon Maijan tekijäryhmästä, ohjaus on Peter Nybergin, koreografia Venla Viisasen, puvut ja kampaukset Marjo Haapasalon, lavastus Timo A. Aallon ja musiikin sovitus Nybergin, Outi Ollilan ja Pasi Ketolan, joka vastaa myös äänisuunnittelusta. Ensimmäisenä paljon kehuja saa Haapasalon puvustus, porukka näyttää ihan superhienolta ja puvut sopivat kantajiensa luonteeseen, tyyliin ja temperamenttiin, vaatteet liikkuvat tanssiessa kauniisti ja niissä riittää upeita yksityiskohtia. Venla Viisasen koreografia ilahduttaa silmää monessa kohtaa, tässä esityksessä korostuu näyttävien ja komeiden joukkotanssien lisäksi se, miten hyvin näyttelijöiden asemointi ja vaikkapa kahden rakastavaisen askeleet ja kosketukset toisiaan kohti on mahdollista toteuttaa. Viisasella on koreografiassaan paljon kekseliäitä ja yllättäviä hetkiä, ja varsinkin vauhdikkaat joukkokohtaukset vaativat näyttelijöiltä paljon taitoa, jota heiltä kyllä myös löytyy. Myös Zobarin ja Raddan välisten kohtausten liike on moneen otteeseen tosi hienoa. Timo A. Aallon lavastus on näppärä ja tarjoaa hienoja näyttämökuvia toimien erinomaisesti yhteen Haapasalon pukujen kanssa. Romanileiri telttoineen ja vankkureineen on upea, ja kaupunki sekä talot ilmestyvät lavalle sujuvasti, maisemat vaihtuvat hyvässä rytmissä ja lavastus antaa tarinalle mainion ympäristön. Toki myös Vuohensaari itsessään on mahtava paikka esittää tätä, itse asiassa yksi suosikki kesäteatterinäyttämöitäni. Veden läheisyys, vasemmalla komeileva kallio, avara hiekkakenttä ja ympärillä kohoava metsä vievät katsojat ja esiintyjät syvälle tarinaan, ja tämä produktio toden totta hyödyntää ympäristön tarjoamat mahdollisuudet. Pidin Peter Nybergin ohjauksellisista ratkaisuista viime vuonna Myrskyluodon Maijassa, ja myös Mustalaisleirin ohjaksissa hän osoittaa tarkkaa tarinan- ja hahmojenlukutaitoa, kykyä virittää tarinan nyanssit huippuunsa ja taitoa levittää tunne suoraan katsomoon ja tuoda esityksen sävyt käsinkosketeltaviksi. Musikaali etenee paria hieman verkkaista kohtausvaihtoa lukuunottamatta terävällä rytmillä, alun riemukas ja hyväntuulinen, villi ja vapaa tunnelma väistyy pian synkemmän ilmapiirin tieltä ja eri tunteet ovat lavalla tasapainossa. Nybergin vahvuus ohjaajana, näin kahden esityksen perusteella, on se, miten hän osaa käsitellä tarinan hahmoja ja ohjata näyttelijät korostamaan juuri niitä piirteitä, jotka hahmojen kannalta ovat tärkeimpiä, jolloin myös tarina kohoaa parhaalle mahdolliselle tasolle. Toki esityksestä näkyy myös kokonaisuutena se into ja taito, mikä niin ohjaajalla kuin muullakin työryhmällä on ollut esitystä tehdessä, sillä ei kai tällaista jälkeä voi syntyä ilman yhteistä tekemisen iloa ja intohimoa.

Pasi Ketolan äänisuunnittelu pääsee oikeuksiinsa ja toimii todella onnistuneesti osana tarinaa, kylläpä äänimaisema on hienosti suunniteltu ja toteutettu. Kohtaukset saavat äänisuunnittelun myötä ryhtiä ja raameja, ja äänet täydentävät esityskokemusta erinomaisella tavalla. Musiikin ovat säveltäneet Yevgeny Doga ja Jyrki Heikkilä, suurin osa biiseistä tosin on perinnelauluja, mutta yhtä kaikki, sekä esitykseen sävelletyt että traditionaaliset laulut kuulostavat hienoilta. Mustalaisleirin musiikki on vähän erilaista kuin mihin olen tottunut, oikein komeaa ja tunteikasta, musiikista kuuluvat ilot ja surut, intohimo, rakkaus, viha ja riemu, ja sanoitukset loihtivat hienoja kuvia ja kertovat tarinaa. Kolmikko Ketola-Ollila-Nyberg on sovittanut biisit onnistuneesti, musiikki kaikuu kesäillassa vahvana ja on tärkeä osa esitystä, yksi sen peruselementeistä. Suosikkikappaleitani ovat Prologi/Kuule laulu muukalainenKaunis olen niin kuin ruusupuuJo sai tuo haukka merkinRatsu lentää, alla kiitää maaBubuljan laulu veitselleen ja Mustalaisten uhmalaulu. Hienoja biisejä taitavien esiintyjien esittämänä, kyllähän siinä kylmät väreet menee kun porukka laulaa tunteella ja kertoo tätä tarinaa.

Zobarin roolissa esiintyvä Jerry Sarlin tekee voimakkaan, ihastuttavan riehakkaan ja onnistuneen roolin. Tykästyin Zobariin heti, ja esityksen edetessä ihastelin monesti sitä, miten Sarlin on hahmonsa omaksunut ja miten hän eläytyy tilanteisiin ja näyttää sen, mitä Zobar tuntee. Zobar on vauhdikas tyyppi, mukavan ja hauskan oloinen, mutta myös päättäväinen ja itsepäinenkin, hän on monitasoinen hahmo, jota Sarlin luontevasti tulkitsee. Hieno, vahvasti tunteva ja aistiva rooli, paljon aplodeja Sarlinin suoritukselle. Vilma Koskelan Radda on ylpeä ja fiksu nuori nainen, joka ei taivu muiden tahtoon ja on selvästi tottunut sekä vastaanottamaan miesten ihailevia katseita että käsittelemään ihailijoitaan. Koskela tekee sujuvaa työtä esityksen läpi, hänen käsissään Radda kävelee lavalle vakuuttavasti, roolisuoritus on täynnä hienoja hetkiä ja erityisen onnistuneesti Koskela tulkitsee Raddan mielenmaisemaa. Elina Leikkonen tekee Isergilin roolin vakaalla otteella, onpahan mainio hahmo ja Leikkosella on rooliinsa tosi hyvä ote. Isergil on kiinnostava hahmo, salaperäinen ja hauska nainen tuntuu tietävän monenlaista, ja Leikkonen tuo rooliinsa sopivasti mystisyyttä ja räväkkyyttä. Heimo Heikkonen näyttelee Zobarin isää ja tekee onnistuneen, hienon roolin. Heikkonen tuo hahmoonsa paljon kivoja yksityiskohtia, hän tekee varmaa työtä esityksen läpi ja erityisesti se, miten Zobarin isä suhtautuu poikaansa ja millaisia tunteita isän ja pojan suhteeseen ja sen käänteisiin liittyy näkyy hyvin Heikkosen roolisuorituksessa. Tommy Haakana on Makar Tšudra, romaniheimon vanhin. Haakana tekee onnistunutta työtä, hän tuo jokaiseen kohtaukseen hyvää läsnäoloa ja näyttelee roolinsa luontevasti.

Esteri Seppälä on valovoimainen, loistava Rusalina. Seppälä tekee koskettavan ja vahvan roolin, Rusalina on täynnä elämäniloa ja riemua, mutta tapahtumien saadessa synkempiä käänteitä nuoren naisen valtava rohkeus ja lujatahtoisuus tulee esiin, ja Seppälä tuo todella hienosti lavalle kaiken sen, mitä Rusalina tuntee ja ajattelee. Myös tanssi ja laulu sujuu, varsinkin tansseissa huomio kiinnittyy usein sinne, missä Seppälä on, hän tuo myös liikkeisiin paljon Rusalinan luonnetta. Mikko Alm, Leo Lindén ja Kris Mäki Zobarin ystävinä Bubuljana, Talimonina ja Aralambina tekevät kaikki mainiot roolit, rosvojoukko on tiivis ja lojaali, ja se näkyy näyttelijöiden suorituksissa selkeästi. Erityisesti Mikko Alm tekee vakuuttavaa työtä ja pelaa hyvin yhteen Jerry Sarlinin kanssa, pidän siitä, millainen ystävyys näiden kahden välille on rakentunut. Zobarin kanssa hevoskauppaa tekevä Balintia näyttelee Jarmo Mäkinen, joka tekee onnistuneen roolin. Balint on epämiellyttävä tyyppi, vähän kiero ja äkeä mies, jota Mäkinen tulkitsee hyvällä otteella. Mainitaan vielä riemastuttavan hyvä Akusti Suominen Antal Siladin roolissa ja Petra Myllyperkiön hieno rooli Zobarin hevosena sekä Riku Ekman Butsana, hän tekee taitavaa työtä. Koko näyttelijäjoukko on hioutunut tiiviiksi, hahmojen keskinäiset suhteet, tapahtumien saamat käänteet ja eri tunteet näkyvät esiintyjien työssä erinomaisesti, jokainen rooli ensemblestä päärooleihin herää henkiin taidolla ja uskottavasti, ja yksi esityksen parhaita puolia onkin sen energinen, varmaotteinen ja herkkä esiintyjäjoukko. Plussaa, totta kai, esitys saa marssittamalla lavalle meikäläisen unelmahevosen. Rakastan mustia hevosia, ja kun tällä musikaaliesiintyjällä on vielä tähti otsassa, meinasi esitykseen keskittyminen ihan unohtua hevosta ihaillessa. Pieni miinus siitä kuitenkin, ettei kaverin nimeä mainita käsiohjelmassa.

1900-luvun alkuun sijoittuvan Mustalaisleirin tarinassa näkyy romanien kohtaama syrjintä ja epäileväisyys sekä se, miten valtakulttuuri ei hyväksy heidän elämäntapaansa. Tämä väheksyvä ja vihamielinen kohtelu on läsnä niin dialogissa, hahmojen eleissä kuin kohtausten muodossakin, ja kahden kulttuurin vastakkainasettelu on tuotu lavalle kaunistelematta. Moni kohtaus on julma ja raivokas, karut tapahtumat on tuotu lavalle voimakkaasti ja sillä tavalla hienosti, että ne herättävät vahvasti tunteita. Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen on traaginen tarina, vaikka juonessa on myös kevyempiä hetkiä ja huumoria löytyy yllättävistäkin paikoista, on yleinen fiilis hieman enemmän synkkä kuin riemukas, vaikka nämä kaksi tunnelmaa käsi kädessä kulkevatkin. Esityksen käsittelemät teemat ovat edelleenkin arkipäivää, ei vähemmistöjen huono kohtelu ole mihinkään kadonnut, ja siksi Mustalaisleirin tarina on edelleen ajankohtainen. Vieraus ja erilaisuus aiheuttavat nykyäänkin epävarmuutta, joka joskus purkautuu hämmentävällä, häijyllä tavalla. Sen joutuvat kokemaan musikaalin hahmot, ja sen joutuvat kokemaan monet ihmiset myös nykypäivänä. Kun yksi esityksen teemoista on vapaus, vapaus olla kuka on, vapaus elää omaa elämäänsä, vapaus rakastaa ketä haluaa, tulee mieleen toive ja tunne siitä, että kunpa tuollainen vapaus olisi jokaisen saavutettavissa ilman pelkoa tai vaikeuksia.

Salon Teatterin Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen on upea, voimakas ja koskettava kokemus, se jättää vahvan jäljen ja pitää otteessaan alusta saakka. Kokonaisuus on harkittu, taidolla toteutettu ja täynnä energiaa, riemua, vapautta, suruja ja synkkyyttä. Loppu on yllättävä, enpä olisi arvannut miten tarina päättyy, ja vieläkin mietiskelen varsinkin toisen puoliajan tapahtumia ja pohdin esityksen teemoja loppukohtausta analysoidessani. Mustalaisleiri on siitä(kin) hieno tarina, että siinä on siellä täällä ripaus taikaa ja mysteeriä, pieni yliluonnollinen vire, joka tuntuu kuitenkin ihan aidolta ja uskottavalta osalta hahmojen elämää ja tarinan maisemaa. Tämä mystisyys ympäröi juonen käännekohtia, myös loppua, ja varmasti joudun vielä muutaman kerran miettimään tarinan viimeisiä hetkiä. Sehän on vain hyvä, ihanaa kun esitys herätti tulkintapohdintaa ja pidän siitä, että tarinan käänteet onnistuvat yllättämään. Tätä esitystä on ilo katsoa, se on rohkea ja kaunis, erinomaisen hieno musikaali. Esityksiä on 15.8. asti, eli pian kannattaa katsomoon suunnata jos ei halua tätä teatteritapausta missata.