tiistai 24. toukokuuta 2022

Legally Blonde @ Musiikkiteatteri Juvenalia

 Näin esityksen kutsuvieraslipulla, kiitos Musiikkiteatteri Juvenalia!

kuvat © Nina Sivén

Näin Juvenalian Legally Blonde-musikaalin 21.5.

Elle Woods (Mikaela Akkanen) odottaa poikaystävänsä Warnerin (Markus Misukka) kosivan, kun he menevät illalliselle. Harvardiin lakia lukemaan suuntaava Warner kuitenkin ilmoittaa, että Elle ei ole tarpeeksi vakavasti otettava, ja pistää suhteen poikki. Alkujärkytyksestä toivuttuaan Elle saa idean – hänpä lähtee myös Harvardiin ja näyttää Warnerille, että blondit kiharat eivät ole ainoa, mitä päästä löytyy. Ehkä miekkonen silloin tajuaa, että Elle on juuri se mitä hän haluaa.

Olen kuunnellut Legally Blonden biisejä vaikka kuinka paljon, ja odottanut kärsimättömästi, että joskus pääsen musikaalin näkemään. Nyt vihdoin koitti tuo hetki, ja innolla suuntasin Sellosaliin katsomaan, millainen show on luvassa. Musikaali starttaa suosikkibiisilläni siitä, joten ekojen Omigod You Guys-sävelten soidessa hymyilytti jo valmiiksi ennen kuin esirippu ehti edes väistyä, ja hyvä fiilis vain kohosi esityksen edetessä. Elina Aallon ohjauksessa on pirteää energiaa ja vauhtia, tekemisen riemua joka tuo esitykseen lämpöä ja iloa. Koko ensemble on terävässä iskussa ja lahjakas esiintyjäkaarti tuo tarinan ja hahmot lavalle tyylillä ja taidolla. Ohjaus tavoittaa tarinan tunnelman onnistuneesti, ja kokonaisuus viihdyttää ja ihastuttaa vaivattomasti. Sonja Sorvolan koreografiassa riittää vauhtia ja näyttävyyttä, erityisesti Whipped into Shape-biisin vaikuttava hyppynarunumero ja Delta Nu-tyttöjen koreografiat sekä joukkokohtaukset tekivät vaikutuksen. Sirkku Angerian pukusuunnittelu on loistava, jokaiselle hahmolle on löytynyt varsin mainioita, heidän persoonallisuuttaan henkiviä vaatekappaleita, ja puvustus sopii tarinaan myös kokonaisuutena. Koska lavastus on varsin minimaalista, muu visuaalisuus on tärkeää, ja siinä on onnistuttu. Paitsi mainio pukusuunnittelu, myös Roosa Leinon ja Siri-Sofia Merikiven maskeeraussuunnittelu ja Jaakko Siraisen visuaalinen suunnittelu ja valot osuvat nappiin ja luovat hienoa näyttämökuvaa. Koirista plussaa, onnistuneesti toteutettu sekä Bruiser että Rufus.

Mikaela Akkanen tekee onnistuneen ja vivahteikkaan roolin Ellenä, ja tykkäsin Ellestä hahmona tosi paljon. Ellessä parasta on se, miten hyväsydäminen ja ystävällinen hän on, sekä se, miten terävä ja tarkkaavainen hän on. Elle ei käytä fiksuuttaan ilkeilläkseen tai keksiäkseen pisteliäitä kommentteja, vaan valjastaa aivonsa hyviin pyrkimyksiin, joka on hienoa. Aika moni näkemieni musikaalien naispäärooli on joko kärsimystä ja kurjuutta tai romantiikkaa ja rakkautta (näin kärjistetysti), mutta Elle Woods on ihanan erilainen hahmo. Vaikka Elle meneekin Harvardiin rakkauden perässä ja suree eroaan, ei hänen tarinansa pyöri näiden asioiden ympärillä vaan käsittelee myös muita teemoja ja tekee sen kiinnostavasti. Akkanen tavoittaa roolinsa eri piirteet tosi hyvin, ja hänen käsissään Ellen kasvutarina nousee lavalle vakuuttavasti, hauskasti ja monitasoisesti. Joonatan Huang näyttelee Emmettiä, joka on Ellelle hyvä ystävä Harvardissa ja lopussa enemmän kuin kaveri. Huang tekee roolinsa varmasti ja vakuuttavasti, ja hänen roolityötään on ilo seurata. Markus Misukka Warnerina on erinomainen, paitsi sopivan ylpeä ja ajattelematon, myös enemmän kuin vain Ellen tökerösti jättävä heppu. Misukka tekee hyvän roolin ja tuo hahmonsa lavalle sujuvasti. Jutta Elomaan Paulette oli yksi suosikkihahmoistani, ja Elomaalla on rooliinsa tosi hyvä ote. Ireland-biisi on myös yksi suosikkibiiseistäni, ja Elomaa esittää sen juuri sopivalla kaiholla ja kaipuulla. Elomaalla on mahtava komediantaju ja monta tosi hyvää hetkeä lavalla, mainio rooli. Professori Callahania esittää Antti Untamala, joka on juuri oikealla tavalla armoton ja pelottava opettaja. Sofia Tuovilan Viviennestä pidin paljon, jotenkin odotin että Vivienne on vain tyypillinen "ilkeä tyttö", mutta hahmo olikin kiinnostava ja monipuolinen, ja Tuovila tekee vakuuttavan roolin. Johanna Ojanen näyttelee murhasta syytettyä jumppakuningatar Brookea, ja tuo rooliinsa onnistuneesti monia puolia.

Legally Blonde tarjoaa paitsi kiinnostavia isompia rooleja, myös tosi kivoja sivurooleja. Serena, Margot & Pilar-kolmikkoa, Ellen Delta Nu-sisaria ja tsemppaavaa kreikkalaiskuoroa, näyttelevät Ella Ingraeus, Iiris Sydänmäki ja Ella Baijars. He tekevät hyvää työtä ja tykkäsin kovasti siitä, miten musikaalin sisarkunta todellakin vaikutti siltä, että Delta Nut tukevat toisiaan ja ovat ystäviä keskenään. Arttu Lavi on loistava Kyle ja todella jäi tästä roolista mieleen, samoin Vilhelmiina Rytivaaran taitavasti tulkitsema Enid jäi mieleen. Vili Vainionpää tekee monta hyvää roolia, niin myös Vivi Varjokallio, ja muu näyttelijäjoukko ovat hekin mainiossa vireessä. Koko ensemble pelaa erinomaisesti yhteen ja tuo Legally Blonden lavalle paitsi viihdyttävänä musikaalina, myös esityksenä, jossa näkyy työryhmän yhteistyö ja yhteen hiileen puhaltaminen. Esitystä olikin valtava ilo katsoa, koska tunnelma tuntui olevan katossa niin lavalla kuin katsomossakin.

Musikaalin suomennoksesta vastaa Heidi Simelius, joka on tehnyt onnistunutta työtä. Tekstin komiikka, nokkeluudet, rytmi ja kokonaisuus on kääntynyt suomeksi sujuvasti. Erityisesti biisien sanat olivat minulle etukäteen englanniksi hyvinkin tuttuja, joten niiden suomennosta kuuntelin tarkalla korvalla. Ilokseni suomennos soljuu, naurattaa, koskettaa, kertoo tarinaa ja ihastuttaa alusta loppuun, eikä töksähdä missään kohtaa. Orkesteri kapellimestarinaan Maritta Manner soittaa biisit sujuvasti, olipa kiva että soittajat olivat lavalla, jolloin heidän taitojaan pääsi paitsi kuulemaan, myös näkemään. Musikaalissa on monta hyvää kappaletta, joista erityisesti jäivät mieleen jo etukäteen suosikikseni valikoituneet Omigod You Guys (soi muuten päässä edelleen), Ireland ja Chip on My Shoulder sekä niiden lisäksi Serious, The Harvard Variations ja Bend and Snap. Näyttelijät laulavat samalla varmuudella kuin näyttelevät, ja sekä sooloja että useamman ihmisen laulamia kappaleita kuuntelee oikein mielellään.

Olipa siis mahtavaa päästä katsomaan Legally Blonde viimein livenä, varsinkin kun esitys oli näin onnistunut! Parasta Juvenalian esityksessä on ehdottomasti lavalta katsomoon asti tuntuva tekemisen ilo ja taito, sekä se, miten hyvin kokonaisuus on kasassa. Tämä oli täydellisen energinen ja värikäs aloitus kesään, ja viihdyin katsomossa loistavasti. Kotiinpäin lähdettäessä myös seuralaiseni totesi, että "olipas se hyvä!"

sunnuntai 10. huhtikuuta 2022

Broken Heart Story @ Järvenpään teatteri

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Järvenpään teatteri!


kuvat © Kapina Oy

Järvenpään teatterissa sai 8.4. ensi-iltansa Järvenpään teatterin ja Järvenpään Opiston taiteen perusopetuksen nuorten yhteistyössä toteuttama Broken Heart Story.

Kirjailijalla (Erika Steiner) on ongelma, sillä hän on kadottanut Sielunsa (Milli Himanen), ja ilman Sielua ei oikein tule kirjoittamisesta mitään. Ei, vaikka oikein hyviä aiheita, kuten kapitalismi ja kuolema, olisi tarjolla. Sielu taas on rakastunut, mutta voivatko hän ja kirjailija elää elämää erillään? Broken Heart Story on tarina identiteetistä, itsenäisyydestä, yksinäisyydestä, rakkaudesta ja merkityksestä. Ketsuppia kuluu, isoja kysymyksiä pohditaan ja englantia puhuva kissa kokee kovan kohtalon. Viiksekäs nainen haluaa olla vakavasti otettu taiteilija, Sielu haluaa oman elämän, ja taustalla hurisee imuri.

Järvenpään teatterin esityksessä nuoret näyttelijät tarttuvat ohjaaja Riikka Kasperin johdolla Saara Turusen kirjoittamaan näytelmään, joka ei ole sieltä helpoimmasta päästä näin niinkuin katsojan näkökulmasta. Tarina on kuin paikkaansa etsivät palapelinpalat vaeltaisivat näyttämöllä ja yhdistyisivät vähitellen. Eri juonikuviot kyllä selviävät esityksen edetessä, ja teemoiltaan monipuolinen esitys on kiinnostavaa katsottavaa, ja pidän kyllä näytelmistä, jotka vähän haastavat katsojaa. Kohtaukset rakentuvat hyvin, ja tunnelma on tarinan läpi taitavasti viritetty. Kasperin ohjaus antaa tilaa tarinan teemoille ja kysymyksille, muttei alleviivaa niitä liikaa. Tunnin mittainen esitys tuntuu pidemmältä, ei siksi että etenisi hitaasti vaan siksi, että kohtauksia ei kiirehditä ja tarina vie mukanaan. Hanne Lindströmin lavastus on käytännöllinen ja pelkistetty, se luo näppärästi tarinan tapahtumapaikat mutta jättää lavalle paljon tilaa. Tässä esityksessä ratkaisu jättää lava monesti tyhjäksi (näyttelijöitä lukuunottamatta) on erinomaisen hyvä. Puvustus on nykyaikainen ja hahmoille sopiva, Lindström on löytänyt hahmojen vaatetukseen toimivia ratkaisuja. Irina Salosen valosuunnittelussa erityisesti välkkyvät valot ovat mainiot, ja läpi esityksen valot sopivat tunnelmaan ja vaihtuvat fiiliksen mukaan. Esityksen musiikki vaihtelee Für Elisestä Oh, Pretty Womaniin ja Rihannan Diamondsiin, ja biisivalinnat ovat tosi hyviä. Minusta on mahtavaa, kun esityksessä on sellainen kohta, jossa musiikki soi hetken sopivan lujaa ja nostattaa tunnelmaa. Mahtava on tuo tuollainen hetki myös tässä.

Lavalla nähdään seitsemän nuoren joukko, joka tuo lavalle monenlaisia hahmoja ja vie heidät erilaisiin tilanteisiin ja tunnelmiin. Pienestä ensi-iltajännityksestä huolimatta näyttelijät tekevät roolinsa sujuvasti, ja jokaisella onkin vähintään kaksi osaa esitettävänään. Paitsi ohjauksen, myös näyttelijäntyön kautta näytelmän ilmoille heittämät kysymykset pääsevät esiin ja herättävät ajattelemaan. Näyttelijät pelaavat yhteen oikein hyvin, ja yhteistyö sujuu niin kahden henkilön välisissä kuin koko ensemblen yhteisissä kohtauksissa. Erika Steinerin kirjailija on mainio hahmo, ja Steinerillä on onnistunut ote hänen esittämiseensä. Juuri oikea määrä hillittyä energiaa, tarkasti tehty roolityö. Milli Himasen Sielu on kiinnostava hahmo, ja Himanen kertoo hänen tarinansa toimivalla tavalla. Sielu on ehkä suosikkihahmoni tässä, pidin siitä, millaisia kohtauksia Sielulla esityksessä on, miten ne on lavalle tuotu ja miten Himanen ne tulkitsee. Lumi Huovisen Daisystä pidin myös paljon, sujuvaa esiintymistä ja toimiva lähestymistapa hahmoon. Hyvää työtä myös muissa rooleissa.

Nikolai Kyrön esittämä Äiti on loistava hahmo, ja Kyrö tuo tämän lavalle juuri oikealla tavalla, niin, että hahmon piirteistä saa kaiken irti. Nyt alkaa muuten ilmaantumaan porukkaa lavalle rullaluistimissa tämän tästä, kun viimeksi parisen viikkoa sitten Lääkiksen speksissä rullaluisteltiin ja nyt Kyrö rullaluisteli tarjoilijan roolissa. Tätä ennen olen vain kerran nähnyt rullaluistelua teatterissa, ja siitäkin on jo ainakin viisi vuotta. Lotta Leistola tekee tosi onnistuneen roolin Nuorena Sieluna, luontevaa esiintymistä ja hyvin rakennettu rooli. Myös kuorosta Leistola jäi mieleen. Minnea Paalasmaan Nuori Kirjailija on myös hyvä hahmo, ja Paalasmaa tekee sujuvaa työtä niin siinä roolissa kuin kuorossakin. Joonatan Pekolalla on kolme hyvää nimettyä roolia + kuoro, ja erityisesti mainiolla otteella näytelty paloittelusurmaaja jäi mieleen (niin, ja kaikki se ketsuppi). Myös Isän rooli on onnistunut, ja hyvä vastapaino Kyrön Äidille.

Broken Heart Story on mielenkiintoinen näytelmä, joka ei avaa salaisuuksiaan ensi vilkaisulla mutta palkitsee keskittyneen katsojan herättämällä ajattelemaan isoja kysymyksiä. Vaikka esitys kestää vain tunnin, se ehtii koskettamaan monia teemoja ja tekee sen tavalla, joka toimii. Järvenpään teatterissa nähdään nuorten näyttelijöiden toteuttamana esitys, jossa on paljon hyvää ja jota on mukava katsoa. Ohjaus on sujuva ja nostaa hyvin esiin näytelmän tärkeimmät jutut, ja esiintyjät sujahtavat rooleihinsa taitavasti. Broken Heart Storyssä parasta ovatkin juuri hahmot, ja tässä versiossa heistä rakentuu mielenkiintoisia, monitasoisia tyyppejä, joihin tutustuu mielellään.

sunnuntai 3. huhtikuuta 2022

Teatterinnan vuosi 2022: Tammi-Maaliskuu

 Koska viimeiset kaksi vuosikatsausta (vuosi 2020 ja tulossa oleva postaus vuodesta 2021, jonka yritän saada lähiaikoina valmiiksi) ovat olleet hiiitaita kirjottaa ja ilmestyneet vasta hyvän aikaa seuraavan vuoden puolella, tänä vuonna testaan tehdä kolme tai neljä osavuosikatsausta, joiden pohjalta on sitten helpompi lähteä vuoden lopussa kasaamaan koko vuoden tapahtumat kattavaa yhteenvetoa. Tässäpä siis näistä ensimmäinen!

Tammikuu ja helmikuu olivat teatterielämäni kannalta melkoisen tyhjiä, sillä en käynyt teatterissa kertaakaan (mutta musikaalimusiikkia luukutin senkin edestä, tämän hetken eniten soiva musikaali on ranskalainen 1789 - Les Amants de la Bastille. Tästä linkistä kuunteluun biisi Pour la peine, ja katseluun musiikkivideo, joita ranskalaiset tekevät innolla kyllä melkein jokaisesta musikaalibiisistä, rakastan näitä). Asia kuitenkin korjaantui maaliskuussa, johon mahtui jo kuusi teatterikäyntiä (kaksi puhenäytelmää, yksi musiikkinäytelmä, kaksi speksiä ja yksi ooppera). Nämä olivat Gabriel, tule takaisin Järvenpään teatterissa, Viikset Teatteri Jurkassa, Kolme iloista rosvoa Kouvolan Teatterissa, vuoden 2022 Humanistispeksi Laineita ja kohtaloita, v. 2022 Lääkiksen speksi Juuriani myöten ja Kansallisoopperan Billy Budd. Kirjoja olen vuoden kolmen ensimmäisen kuukauden aikana lukenut/kuunnellut 41 (niistä lisää myöhemmin), elokuvissa olen käynyt muutaman kerran ja vähän seurannut tv-sarjojakin, mainitaan niistä Mieheni vaimo (Yle) ja Our Flag Means Death (HBO).

Teatteri:

Gabriel, tule takaisin (linkki postaukseen), Viikset (linkki postaukseen) ja Kolme iloista rosvoa (linkki postaukseen) ovatkin jo saaneet omat postauksensa, joten niistä en sen enempää tähän kirjoita. Hyvin erilaisia keskenään, kaikki kolme olivat hyviä katsomiskokemuksia, taitavasti toteutettuja ja tarjosivat tunteita laidasta laitaan. 

Humanistispeksiä olen kerran aiemmin käynyt katsomassa, silloin Musiikkitalossa ja nykyaikaisen tarinan merkeissä. Nyt esitys oli Linnanmäen Peacock-teatterissa (koskahan viimeksi olin siellä käynyt...) ja Laineita ja kohtaloita vei 1700-luvulle ja merimatkalle. Ihastuin speksihommaan silloin Melkein-speksin katsomossa omstart-huutojen kaikuessa ja taitavien opiskelijoiden esiintyessä. Oli myös hauskaa tunnistaa tuttuja biisejä, jotka olivat saaneet uudet sanat, ja myöskin seurata tarinaa. En oikein tiedä, miten en muka tiennyt koko speksiperinteestä mitään ennen yliopistoon menemistä, mutta jotenkin tämä huikea juttu oli mennyt ohi. Onneksi nyt tiedän mikä homma tämä on, ja aionkin suunnata vierailemaan eri speksien katsomoihin niin usein kuin mahdollista. Laineita ja kohtaloita-niminen speksi oli mainio katsomiskokemus, joskin hieman pitkäksi venähtänyt sellainen. Vaikka speksit tietysti venyvät, tämä venyi jo aika kovastikin, tosin omstartteja tuli alussa niin paljon että sekin pitkitti ns. vauhtiin pääsemistä. Tarina on toimiva, siinä nuori Frederick suuntaa isänsä jalanjäljissä merille, kapteeni Lawrence matkaa ensimmäiselle merimatkalle vaimonsa kanssa, nuoripari Edward ja Elizabeth ovat romanttisella matkalla, Daniel Heyford haluaa uusiin maisemiin ja leski Alexander Street lähtee merelle etsimään itseään. Mutta sitten tapahtuu kamalia, ja syyllistä lähdetään selvittämään. Siinä selviää yhtä ja toista niin syyllisistä kuin syyttömistäkin, ja kukaan ei merimatkan jälkeen ole entisellään. Valitettavasti käsiohjelmat olivat jo loppuneet, kun minä kävin tätä katsomassa, joten en tiedä esiintyjien nimiä, mutta erityisesti Elizabeth, kapteeni Lawrence ja vanha suola janottaa-kaksikko Edward & Daniel jäivät mieleen. Musiikkinumeroista varsinkin se shakkilaudan ympärille asetettu Danielin ja Edwardin duetto ja laivan tyrmään heitetyn naisen ensimmäinen biisi olivat tosi hienoja. Koreografiat ja laulut olivat sujuvia, näyttelijät hyviä ja kokonaisuus toimiva, ja omstartit hoidettiin sekä näyttelijöiden, tanssijoiden ja bändin kesken että lavan takana loistavalla komediantajulla.


Lääkiksen speksi 2022: Juuriani myöten (kuva © Lääkiksen speksi)

Lääkiksen speksiä suunnittelin ennen koronaa meneväni katsomaan (koska mukana oli Anna-Sofia Luoma, jonka olin nähnyt Rosvot-esityksessä), mutta se suunnitelma sitten toki kaatui. Nyt kuitenkin pari vuotta kasvaneella innolla suuntasin Peacockiin katsomaan vuoden 2022 lääkiksen speksiä Juuriani myöten (ja Luoma oli ilokseni mukana tälläkin kertaa). Ja jestas sentään mikä show tämä olikaan! Ihan huikea! Uskaltaisin jo nyt sanoa, että tämä on minulle yksi vuoden kohokohdista, vaikka kaikenlaista onkin vielä näkemättä, sen verran paljon esityksestä pidin. Tarinassa seurataan kolmen perheen enemmän tai vähemmän rikollisia puuhia, ja kuten arvata saattaa, heidän kohtalonsa kietoutuvat yhteen. Ménièren perheellä (mainio Matias Lehtovirta Benoîtin roolissa, Sofia Laine hurmaavana Célinenä, Eleonoora Wihuri loistavana Louna, varmalla otteella hahmoaan tulkitseva Claudia Danesi Odilena ja Topias Keskitalo Dominiquena, joka oli suosikkihahmoni, hänelle tapahtuu isoja asioita esityksen aikana ja myöskin Dominiquen vankila-aika jäi kiinnostamaan) on salakuljetusbisneksiä. Hatfieldit (mahtavat Luoma Donnana sekä Fredi Lagerstam Larryna ja Laura Kuha Emilynä) yrittävät vain pyörittää pientä kahvilaansa ketjujättien paineessa. Rikollisjärjestö Umbralla onkin sitten vähän kovemmat otteet (Oskari Kallioisen Roma on täydellinen hahmo, ja Roman äitiä Carmenia näytellyt Emma Kumpulehto jäi mieleen erityisesti omstarteista sekä siitä, että hän on yhdessä apulaisohjaaja Luoman kanssa ohjannut speksin taitavalla otteella ja hyvällä rytmillä). Tarina on mainio ja varsinkin hahmoista pidin kovasti, monipuolisia tyyppejä joiden kautta esitykseen on saatu mukaan erilaisia teemoja. Rikollisuus, rehellisyys, perhe, rakkaus, oman itsensä löytäminen, rohkeus ja luottamus kätkeytyvät hahmojen päätöksiin ja tekoihin, laulujen sanoihin ja tarinan jokaiseen käänteeseen onnistuneesti. Pidin myös siitä, että mukana on vakavempia tasoja, vaikka tietenkin myös meneviä biisejä ja vauhdikkaita tansseja, ja myös komiikkaa, kuten spekseihin kuuluu. Parastahan se on, kun saa sekä nauraa niin tekstin kuin omstarttien huumorille että ihastella tunteikkaita lauluja ja dramaattisia kohtauksia. Niin näyttelijäntyö, laulut, koreografia kuin visuaalisuuskin toimivat hyvin yhteen, ja kokonaisuus tarjoaa riemua pitkäksi aikaa. Ja niin tarjosivat omstartitkin, jotka sisälsivät näkemässäni esityksessä mm. lääkärihuumoria ja lavastuksen soolon sekä ranskaa ja ruotsia. Erityisesti mieleen jäi Kunpa voisin-, Saa nää reivit jatkuu!, Valheet jää- ja Kultaa ja croissantteja-biisit, huimat koreografiat (etenkin se ekan puoliskon lopun tanssikohtaus, huh miten tiivis ja painostava tunnelma, ja rullaluistimilla tanssiminen), onnistuneesti rakennetut hahmot ja kaikkien osa-alueiden saumaton yhteistyö, niin lavalla kuin kulisseissakin. Vaikka esityksen näkemisestä onkin jo pikkuisen vajaa viikko aikaa, huomaan ajattelevani sitä aina välillä ja muistavani jonkin mahtavan jutun. Tämä kanssa saakin taas surra yhtä teatterin ominaispiirrettä, eli sitä, että esityksen näkee (tavallisesti) vain kerran ja siitä jäävät pelkät muistot. Juuriani myöten oli nimittäin sellainen esitys, että todellakin olisin ollut katsomossa uudelleen jos olisin mitenkään ehtinyt. (Mutta vielä ehtii, sillä Juuriani myöten pyörähtää kiertueella huhtikuun alussa, infoa speksin sivuilla.)

Kansallisoopperan Billy Budd sai kunnian olla ensimmäinen ooppera, jonka näin livenä (eka näkemäni ooppera oli Royal Opera Housen huiman hyvä Manon Lescaut-tallenne). Etukäteen odotin tätä innolla, sillä tarina vaikutti tosi kiinnostavalta ja kuvien perusteella esitys näytti hienolta. Ja hienolta se näyttää myös livenä, visuaalisuus on komeaa ja sukellusvenemiljöö tuntuu aidolta ekalle parvellekin saakka. Musiikki on mahtipontista ja mukavaa kuunneltavaa, ja kantaa tarinaa onnistuneesti. Tarinakin on hyvä, hahmot kiinnostavia ja mahdollisuuksia vaikka mihin. Silti Annilese Miskimmonin ohjaus tuntui vähän tasapaksulta, tosin en tiedä johtuuko se siitä, etten tunne oopperaa lajina, vai oliko rytmi oikeasti vähän hidas. Tarinan tarjoamat isot teemat ja tunteet eivät kuitenkaan tulleet minulle tarpeeksi lähelle, siksi esitys tuntui vähän pitkältä. Musikaaleihin tottuneena myös ihmetytti, kun musiikilla ja laululla ei tuntunut olevan melodista yhteyttä, enemmänkin sanat ja musiikin voimakkuus/rytmi/tms tuntuivat olevan yhteydessä. Mutta tämä varmaankin riippuu oopperasta, eiköhän oopperoita ole jos jonkinlaisia. Ja hyvinhän tuo toimi, oikein hyvin. Monia hyviä hetkiä Billy Buddissa kyllä oli, musiikillisesti varsinkin, ja erityisesti Tuomas Miettolan jungmanni ja Matti Turusen Dansker jäivät hahmoista mieleen. Vaikka Billy Budd ei siis ihan lähtenyt, oli tämä kuitenkin onnistunut eka oopperavierailu, vaikuttava teos. Uudelleenkin suuntaan siis oopperakatsomoon.

Kirjat:

Olen siis lukenut/kuunnellut tänä vuonna tähän mennessä 41 kirjaa. Osa on ollut varsin mainioita, osa loistavia, osa taas ei ole ihan vakuuttanut. Tässä suosikkini (ja monesta muusta teoksesta löytyy juttua kirjagramista @ suskilukee):

The Charm Offensive (Alison Cochrun)
Vuoden eka kirja, Alison Cochrunin The Charm Offensive, oli varsin hurmaava ja suloinen, tosi-tv:n deittiohjelman kulisseihin sijoittuva rakkaustarina. Tällä lähtee vuoden 2022 Helmet-lukuhaaste käyntiin (lasken mukaan myös kuunnellut teokset).

Dev on työskennellyt vuosia Ever After-deittiohjelman parissa ja rakentanut toinen toistaan ihanampia rakkaustarinoita kulisseista käsin. Nyt hän on eronnut ja saa ekana työpäivänä kuulla, että onkin vastuussa kauden prinssistä, ei tätä hurmaamaan tulleista naisista. Charlie on kauden prinssi ja etsimässä elämänsä rakkautta. Tai sitten ei. Hän tulee ohjelmaan korjatakseen uransa ja saadakseen palata työnsä pariin, julkisuuskuvaa on siis tarkoitus kiillottaa. Vaikka Charlie ei ole tehnyt mitään väärin. Mutta mitäs kun kipinät sinkoilevat ihan väärään suuntaan, Deviä kohti?

The Charm Offensive oli mainio kuuntelukokemus, Vikas Adam ja Graham Halstead (& Cassandra Campbell) herättävät tarinan henkiin ja eläytyvät hahmojensa fiiliksiin juuri sopivasti. Tarina on tosi kiva, tv-ohjelman kulissit ovat kiinnostava miljöö ja hahmot ovat ihania. Erityisesti Charlie. Tarina olisi ehkä kaivannut pikkuista tiivistystä, mutta nopeasti juoni etenee ja pitää tiukasti otteessaan. Ja onhan tämä nyt ihastuttava, söpö tarina ja pääparin rakkauden syttymistä seuraa innolla. Erityisesti ihmissuhteet ja pienet yksityiskohdat, kuten se, miten Dev oppii auttamaan Charlieta paniikkikohtauksen lähestyessä ja miten Charlie huomaa muutokset Devin mielialoissa, ovat ihan mahtavia. Tässä kirjassa on kyllä osunut kohdalleen niin tarinan alkuasetelma, hahmojen kemiat kuin juonenkäänteetkin. The Charm Offensive on suloinen ja hurmaava, hauska ja nokkela sekä lempeä ja luottavainen teos. Ihana.

Pienen hauen pyydystys (Juhani Karila)
Tämä on toinen näistä suosituista kalakirjoista (:D) jotka olen kuunnellut ja jonka maailmaan sukeltamista syystä tai toisesta viivyttelin, se toinen oli Patrik Svenssonin Ankeriaan testamentti (varsin mainio teos sekin). Karilan Pienen hauen pyydystys on vinkeä ja hauska tarina, kiehtova ja yllättävä ja sisältää vaikka ja mitä. Kaikki myyttiset otukset, kuten peijoonit ja hattarat ja ikisuosikkini Näkki ovat hurmaavia ja sopivat tarinaan täydellisesti. Ihmishahmot ovat myös loistavia, ja teksti etenee niin hyvässä rytmissä, ettei tätä olleenkaan malttaisi keskeyttää.

Karila kirjoittaa niin luonto-, paikka- kuin hahmokuvaustakin taitavalla, näppärällä otteella, ja loihtii olevaksi hienoja näkymiä. Suo ja hauki, sen pyydystys, itikat, kosteus, kesä... kaikki tulee hyvin lähelle, kuin itsekin olisi siellä. Ja Näkki! Näkki on suomalaisesta mytologiasta se tyyppi, johon olen useiten törmännyt kaunokirjallisuudessa, ja tämä ihanan raivostuttava ja fiksu näkin ruumiillistuma on suosikkikuvaukseni tästä myytistä. Pienen hauen pyydystys esittelee useita myyttisiä uusia tuttavuuksia, kuten peijoonin, josta pidin tosi paljon. Suomalainen mytologia on niin hienosti kietoutunut tarinan jokaiseen tasoon, että on ihastuttavaa oppia tuntemaan teoksen maailmaa ja seurata, miten hahmot navigoivat maailmassaan, jossa on niin paljon tuttuja piirteitä mutta sitten kuitenkin tämä toinen taso, jolle lukija ei arkielämässään pääse. Tai no, en koskaan ole käynyt Lapissa, mistäs tiedän vaikka siellä tulisi Näkki tai peijooni vastaan heti kun rajan ylittää.

Ripley - nopea yhteys (Annukka Salama)
Pelimaailmaa, ihmissuhteita, rytmikästä kerrontaa ja vetävä tarina - siitä on Ripley tehty. Rakastin ja rakastan edelleen Annukka Salaman Faunoidit-sarjaa, jonka luin joskus kauan sitten (tarkistin: sellaiset seitsemän vuotta on vierähtänyt) ja odotin suurella innolla Ripleyn maailmaan sukeltamista.

Päähenkilö on Isla, joka on varsin päämäärätietoinen ja fiksu lukiolainen. Hän on netissä pelatessaan tavannut Damienin, jota ei kuitenkaan halua tavata livenä ettei syvä ystävyys mene piloille. Livemaailmassa Islan huomiota vie niin koulu ja tulevaisuus, jota kohti moni kurssi vie, kuin uutena oppilaana lukioon tuleva Anton. Isla joutuu pohtimaan monenlaisia tunteita, kun niin verkossa kuin tosielämässä löytyy vahva yhteys toiseen.

Jestas kun tämä olikin hyvä! Nautin Ripleyn äänikirjana (lukija Anniina Piiparinen) tallitöiden lomassa, ja kylläpä kului aika nopsaan kirjaa kuunnellessa. Välillä nauroin ääneen ja välillä oikein pysähdyin kuuntelemaan mainioita kohtauksia. Fyysinen kirja ehti kirjastoon ja hain sen varauksesta katsellakseni sivuja, ja ihan jo lukujen otsikkokuvien takia oli kiva nähdä tämä myös paperisena. Pidän Ripleyssä oikeastaan kaikesta, sillä se etenee vakuuttavasti ja taidolla kirjoitettuna, tekee ja kertoo juuri ne jutut jotka ovat kiinnostavia ja pitää mielenkiintoa yllä koko ajan, mutta on myös mukavan arkinen ja uskottava. Kieli on sekin sujuvaa. Juoni on hyvin rakennettu ja siihen on löytynyt kivasti käänteitä, joita ei osaa odottaa, ja pelimaailma avautuu riittävästi myös siitä mitään tietämättömälle. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että ei tarvinnut henkeä pidätellä sen suhteen, kuka Damien on, mutta eipä tämä arvoitus taida olla teoksen pointtikaan. Ihmissuhteet sen sijaan pääsevät keskiöön, ja ai että miten ihanasti niitä on kuvattu! Niin Islan ja Antonin ihastumista kuin Islan kaverisuhteitakin, ja varsinkin Islan elämää isän ja pikkusiskon kanssa. Ihan mahtavaa dialogia ja perhe-elämän hetkiä, niin lämpimiä, luottavia ja aitoja. Melkeinpä parasta koko teoksessa.

Meikä siis ihastui täysillä, erittäin mainio teos. Onnistuneet teemat, kiinnostavat hahmot ja näppärästi kirjoitettu, kyllä on helppo upota tarinaan.

Ulos kopista (Janne Puhakka, Risto Pakarinen)
Jääkiekko. Siinä laji, josta jokaisella - niin intohimoisella fanilla kuin tällaisella 'en koskaan ole katsonut kokonaista peliä'-tyypillä kuten minulla - lienee jokin ajatus, kokemus tai mielipide. Näitä ajatuksia avartamaan tai herättämään sopii vuoden alussa ilmestynyt Ulos kopista.

Janne Puhakka on entinen jääkiekkoilija ja ensimmäinen suomalainen SM-liigapelaaja, joka on kertonut homoudestaan julkisesti. Ulos kopista on paitsi hänen tarinansa, myös syvempi katsaus jääkiekon (ja vähän myös muun urheilun) maailmaan, rakenteisiin ja vähemmistöjen asemaan urheilussa.

Kirjaan on haastateltu niin läheisiä, pelaajia, valmentajia, agentteja, tuomareita kuin asiantuntijoitakin. Heidän osuutensa ovat tasapainossa, ne ovat mielenkiintoisia, ajatuksia herättäviä, koskettavia ja yllättäviäkin. Teoksessa on useampia näkökulmia niin jääkiekkoon kuin laajemminkin elämään, ja se tarjoaa onnistuneen katsauksen siihen, millaisia rakenteita huippu-urheilussa on, millaista jääkiekkoilijan arki on, millaista on olla oma itsensä, millaista on piilotella sitä kuka on, millaisia asioita urheilu vaatii mutta myös antaa.

Erityisesti pidin Jannen osuuksista sekä Pelikaverit-, Naisleijonat- ja Asiantuntijat-luvuista. Kirja on kiinnostava ja monipuolisempi kuin odotin, joka on ehdottomasti iso plussa. En tiedä jääkiekkomaailmasta oikein mitään, mutta teos toimii silti varsin hyvin. Osa teoksen jutuista tuki sitä mielikuvaa, joka minulle on jääkiekosta syntynyt, osa taas yllätti ja osa sai korjaamaan joitain ajatuksia. Lukukokemus oli oikein hyvä, tämä on tärkeä kirja ja onnistuneesti rakennettu, mukana on monia hyviä näkökulmia ja puheenvuoroja. Suosittelen!

Maailmantyttäret (Siiri Enoranta)
Jos jonkun kirjailijan uutta teosta odotan aina yhtä innolla, on hän Siiri Enoranta. Uusimmassa ya-romaanissaan Enoranta vie utopiaan, viiden tytön ystävyyteen ja mysteeriä ratkaisemaan.

En ole koskaan ennen tainnut lukea utopiaa, dystopioita sitten senkin edestä. Virkistävää, eikä mitään pelkkää pumpulia, iloa ja valoa kuten jostain syystä pelkäsin, vaan monitasoista, koskettavaa ja kiehtovaa. Maailmankoti ja saarivaltio on rakennettu yksityiskohtaisesti, ja teoksen maailma on mielenkiintoinen. Utopiallakin voi olla ja usein kai onkin synkkä menneisyys, niin tässäkin. Se tuo tarinaan syvyyttä ja antaa toivoa - pahan jälkeen tulee hyvää.

Päähenkilöt Ritva, Zerinda, Joselina, Kaia ja Lise-Lotte ovat kaikki erilaisia, mahtavia tyyppejä, yllättäen tykkäsin heistä kaikista tosi paljon. Yleensä minulla on yksi selvä suosikki ja muut roikkuvat mukana, mutta nyt en voinut valita ketään toisen yli eikä onneksi tarvitsekaan. Jokaisella tytöllä on oma onnistunut tarinalinja ja sen lisäksi heidän ystävystymisensä ja yhteinen seikkailunsa on kauniisti, aidosti kuvattu.

Maailmantyttäret on villi, viisas ja vaivattomasti etenevä teos täynnä hienoja yksityiskohtia. Rakastin maailmanrakennusta ja olisin voinut viipyillä Maailmankodin eri kolkissa vaikka kuinka pitkään. Samoin olisin voinut viettää aikaa tyttöviisikon kanssa matkalla vielä pidempäänkin. Tarina soljuu tasapainoisesti, se onnistuu yllättämään, ilahduttamaan, naurattamaan ja lämmittämään.

Kuuntelin teoksen äänikirjana, ja lukija Laura Eklund Nhaga ansaitsee lämpimät kehut tarinan ja hahmojen eloon herättämisestä. Yleensä kaipaan eri näkökulma/kertojahahmoille omia lukijoita, mutta Eklund Nhaga tuo jokaiselle tyypille omat piirteensä ja kokonaisuus toimii tosi hyvin. Tätä oli ilo kuunnella.

Before We Disappear (Shaun David Hutchinson)
Ei montaa minuuttia kestänyt, että rakastuin tähän teokseen täysin. Seattleen, Alaska-Yukon-Pacific World's Fair Expositioniin eli maailmannäyttelyyn vuonna 1909 sijoittuvassa tarinassa taikurin apulainen Jack ja maagisten kykyjensä takia rosvon elämään pakotettu Wilhelm tapaavat, ihastuvat, ja alkavat suunnitella, miten saada Wilhelm vapaaksi elämästä, johon hänet on vangittu.

Tykkäsin tässä aikalailla kaikesta aina luontevasti kahden kertojan näkökulmaan jaetusta tarinasta maailmannäyttelyn maisemien kuvaukseen, tarinan yleisiin fiiliksiin ja teemoihin sekä taikatemppuihin, joita tarinassa tehtiin usein ja aina vaikuttavasti. Molemmat päähenkilöt ovat ihania, varsinkin vangittuna lähes koko elämänsä elänyt Wilhelm, joka vielä kaiken trauman, pelottelun, uhkailun ja pahan jälkeen uskaltaa luottaa, ystävystyä ja rakastua. Nyyh miten ihanaa. Ja Jack, mahtava, fiksu, hurmaava ja hyvä. Kahden pojan tarina kietoutuu sujuvasti yhteen, ja kasvaa tarinan edetessä luontevasti. Erityisesti kaikki Jackin ja Wilhelmin kahdenkeskiset hetket ovat mainioita, ja teoksen dialogi on erinomaista.

Pidin teoksen juonesta paljon, se on viimeistä yksityiskohtaa myöten hiottu ja harkittu, ja käänteitäkin riittää. Hahmojen taustatarinat on rakennettu tosi hyvin, ja kokonaisuus on jotenkin todella taitavasti kasattu. Tarina on vahva ja maailmanrakennus onnistunutta, ja hahmotkin on heitetty maailmaan juuri kuten kuuluukin, oikeine piirteineen ja ihmissuhteineen. Rakastin tätä kirjaa, ja hahmot pääsevät suosikki-fiktiivisten tyyppieni listalle.


kuva © Susanna Salmi

Muuta

Muuten vuosi on lähtenyt käyntiin kanditutkielmaa kirjoittaessa ja viimeisiä yliopiston kursseja suorittaessa, enää pari kuukautta ja olen kandidaatti. Hui! Ensimmäiset kolme yliopistovuotta ovat olleet hauskoja, opiskelu on niiiin kivaa ja on vaikea uskoa, että on jo aika tehdä ensimmäinen tutkielma ja valmistua. Odotan kuitenkin innolla maisteriopintoja, ja sitä, että saan vihdoin tungettua opintosuunnitelmaan myös pari kurssia ranskaa. Olen sitä tässä jo opiskellutkin kännykkäsovelluksella, mutta onhan se erilaista päästä testaamaan kielitaitoa ihmisten kanssa ja oppia "kunnolla". Ja vaikka kandin kirjoittaminen on ollut vähän rasittavaa, sillä se on niin paljon tylsempää ja puuduttavampaa kuin luova kirjoittaminen (tai blogin kirjoittaminen), odotan innolla myös gradun aloittamista. Muutamia aiheita pyörii jo mielessä... Mutta siihen on vielä yli vuosi aikaa, nyt on vielä aika muistella ekoja yliopistovuosia ja iloita siitä, että valmistun pian.

Helmikuussa oli tuttuun tapaan Salpausselän kisojen aika, ja olin tapahtumassa jo seitsemättä kertaa vapaaehtoisena. Urheilujuhlan tuntua ja iloista fiilistä oli tarjolla, ja oli mahtavaa olla taas katsomossa vuoden tauon jälkeen. Hienoja urheilusuorituksia, aurinkoinen ilma ja innokasta kannustusta, siitä oli viikonloppu tehty. Ja pääsin myös toteuttamaan pitkäaikaisen unelmani ja hyppäämään helikopterin kyytiin, kun sellainen oli mahdollista. Hieno kokemus katsella talvista, auringonvalossa kylpevää Lahtea yläilmoista käsin. Helmikuun alussa kävin myös elämäni ensimmäistä kertaa laskettelemassa, ja sepäs olikin hauskaa! Enkä edes kaatunut kertaakaan, vaikka uskaltauduin vähän isompiinkin rinteisiin. Lumisen talven ansiosta hiihtoladuille on suunnattu useaan otteeseen, ja suosikkivuodenaikani onkin pistänyt parastaan. Rakastan lunta ja pakkasta, ja molempia on vuoden alku tarjonnut runsaasti.

Juuri alkanut huhtikuu tulee tarjoamaan ainakin muutaman teatterikäynnin, valtavasti odottamani Heartstopper-tv-sarjan, lähes yhtä paljon odottamani Tytöt tytöt tytöt-elokuvan ja monia kirjoja, kirjastopino huojuu jo niin korkeana että sitä täytyy alkaa äkkiä purkamaan. Kandi pitää kirjoittaa valmiiksi, ja kevään merkkejä pääsee pian etsimään, vaikka lunta ja pakkasta vielä riittääkin.

Siinä kaikki tällä erää, palataan osavuosikatsauksiin muutaman kuukauden päästä. Sitä ennen luvassa on tuttuun tapaan postauksia teatterista, yritän kovasti kirjoittaa myös jonkinlaisia kirjapostauksia.

maanantai 28. maaliskuuta 2022

Kolme iloista rosvoa @ Kouvolan Teatteri

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Kouvolan teatteri!


kuvat © TAVATON media

Kolme iloista rosvoa sai ensi-iltansa Kouvolan Teatterissa 26.3.

Kardemumman kaupungissa kelpaa asustaa, ja monenlaista porukkaa siellä asuukin. On poliisimestari Paavali (Tommi Kekarainen) rouvineen (Johanna Heimonen), leipuri (Satu Lemola), raitiovaunun kuljettaja Jytkynen (Annina Rubinstein), parturi Listi (Tiina Winter) ja makkaramestari (Otto Pilli). Säätä ennustaa vanha Tobias (Raimo Räty) ja muuten niin iloisen kaupungin känkkäränkkänä murjottaa Sohvi-täti (Satu Taalikainen). Kaupungin nuorisoa edustavat Kamomilla (Iris Veneskari) ja Tommi (Iivari Nikula). Ja sitten on tietenkin kauhistuttava rosvojoukko, Kasper (Veli-Matti Karén), Jesper (Samu Loijas) ja Joonatan (Markus Waara), ja heidän hurjan pelottava leijonansa (Matias Husgafvel). Mutta mitäs tapahtuu, kun rosvokolmikko päättää ryöstää Sohvin taloutta hoitamaan ja ruokaa laittamaan? Käykö hyvin vai huonosti? Jäävätkö rosvot kiinni?

Olen nähnyt tämän tarinan lavalla kerran aiemmin, ala-asteella ollessani, ja muistan vieläkin etten pitänyt esityksestä kovinkaan paljon, minusta se oli tylsä. Samoihin aikoihin saman kovan kohtalon koki muutama muukin lastenteatteriesitys, kun kriittisellä lapsenkatseellani niitä katselin. Mutta nyt olen vanhempi ja osaan arvostaa lapsille tehtyjä esityksiä enemmän. Tämä on hieman kummallista, mutta tosiaankin pidän lastenesityksistä paljon enemmän näin aikuisena kuin silloin kun olin kohderyhmää. Suuntasin siis innolla katsastamaan tätä Kolmea iloista rosvoa, jo oli aikakin antaa tälle musiikkinäytelmälle toinen mahdollisuus! Kouvolassa esityksen on ohjannut Olka Horila, jonka käsissä esitys on alusta loppuun vauhdikas, värikäs ja viihdyttävä kokonaisuus. Tarina saa sopivasti tilaa, esityksen teemat kuten ystävyys, ilo ja lämpö ovat vahvasti mukana kaikessa, ja katsomossa hymyilyttää. Huumori toimii edelleen, vaikka Thorbjørn Egnerin teksti on jo vuodelta 1955. Ja paljon kekseliäitä, hauskoja juttuja on esitykseen keksitty – kuten se piiitkäksi venyvä riippumattokäärö, jossa Sohvi-tätiä kuljetetaan.

Annukka Pykäläisen lavastuksessa on iloisia, kirkkaita värejä ja hurmaavaa kaupunkikuvaa, mutta myös särmää ja sopivasti sotkuisuutta. Lavastus heijastaa Kardemumman asukkaiden persoonia hyvin, ja antaa rosvotarinalle hienon tapahtumapaikan. Riikka Aurasmaan pukusuunnittelu on sekin värikästä ja ihastuttavaa, ja sopii hahmojen tyyleihin. Erotyisesti rosvojen vaatteet ovat erinomaisesti toteutettuja, jokaiselle on löytynyt omantyylinen puvustus ja rosvojen piirteitä on paitsi näyttelijäntyöttä, myös sekä puvustuksen että lavastuksen yksityiskohdissa. Esa Kurrin valosuunnittelu on kekseliästä ja varmaa, ja toimii hyvin yhteistyössä muun visuaalisuuden kanssa. Annina Rubinsteinin koreografiat sopivat esityksen yleisfiilikseen onnistuneesti. Voisin sanoa melkein varmaksi, etten ole kuullut näitä lauluja yhteentoista vuoteen, mutta kyllä vaan muistui mieleen kuinka "Kardemumman kakaroilta vitsaa säästetään" ja "hiljaa hiljaa hiivitään" ja "leijonalle silavaa, se on niin terveellistä" (viimeinen pätkä onkin sitten soinut päässä ensi-illasta lähtien). Laulut esitetään varmalla otteella ja innolla, ne ovat yksi esityksen kohokohdista.

Rosvokolmikkoa näyttelevät Karén, Loijas ja Waara tekevät onnistuneet roolisuoritukset. Jokainen on löytänyt hahmostaan kiinnostavia yksityiskohtia, ja eläytyy tekemiseen täysillä. Jokainen rosvo on aikamoisen mainio tyyppi, ja näyttelijät tuovat hahmonsa lavalle hienolla otteella, sopivalla annoksella huumoria ja sellaista veijarimaista tyyliä, joka ilahduttaa katsojia iästä riippumatta. Husgafvelin notkea leijona on tärkeä osa rovojoukkoa, ja vaikka hän ei puhua pukahda kertaakaan, on leijona mainion ilmeikäs ja hänenkin mielipiteensä tulevat selväksi. Taalikaisen tomera Sohvi-täti on hurmaava hahmo, siinä on vahvatahtoinen ja päättäväinen nainen joka ei välitä sen enempää rosvojen mahdollisesta vaarallisuudesta kuin muiden kaupunkilaisten yltiöpositiivisuudesta. Toki Sohvikin myös hymyilee ja ilostuu, erityisesti esityksen toisella puoliskolla, eli ei hän mikään ikuinen jurottaja ole. Taalikainen tekee sujuvaa työtä. Pidin kovasti myös Winterin varsin komediallisesta parturi Lististä, Pillin eläinkauppiaasta ja Heimosen poliisimestarin rouvasta. Koko näyttelijäjoukko on tasaisen vahva, he pelaavat hyvin yhteen ja erilaiset roolit tasapainottavat toisiaan. Erityisen onnistunutta esityksessä onkin se, miten jokainen rooli, iso tai pieni, saa lavalla tähtihetkensä, sillä kaikki näyttelijät tekevät paitsi omaa rooliaan, myös tuovat paljon esitykseen kokonaisuutena. Hienoa yhteistyötä siis, hyvin vahva ensemble.

Kouvolan Teatterin Kolme iloista rosvoa on onnistunut, hauska ja hurmaava esitys, jota katsoessa ei tule tylsää. Kun jokainen osa-alue on kunnossa, on lopputulos mainio, ja katsojan työksi jää nauttia ja ihailla kuinka homma toimii. Esitys etenee sellaisella vauhdilla, että hetkeksikään ei ehdi silmiään irrottaa lavan tapahtumista, mutta liian kiireellä ei hommaa vedetä läpi vaan vauhdikkuus on pelkästään positiivinen ominaisuus. Hahmot ovat monenlaisia ja hauskoja tyyppejä, näyttelijät tuovat heidät lavalle taitavasti ja visuaalisuus tarjoaa ihastuttavaa väri-ilottelua. Viihdyin! Ja Kolmen iloisen rosvon kirous on nyt murtunut, sillä tämähän on vallan valloittava tarina. Kannatti siis yhdentoista vuoden jälkeen katsoa uudelleen, josko sittenkin rosvokolmikko, Sohvi-täti ja kardemummalaiset onnistuisivat hurmaamaan minut, sillä niinhän tässä pääsi käymään.

sunnuntai 20. maaliskuuta 2022

Viikset @ Teatteri Jurkka

 Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos Teatteri Jurkka!

kuvat © Marko Mäkinen (Viikset, 2022)

Näin Viikset-esityksen viime torstaina, 17.3.

Emmanuel Carrèren samannimiseen romaaniin perustuvan monologin esittää Johannes Holopainen, ohjauksen ja dramatisoinnin takaa löytyy Essi Rossi ja skenografia on Tinja Salmen käsialaa. Liisa Pesosen pukusuunnittelu, Pauli Riikosen äänisuunnittelu ja Saku Kaukiaisen valosuunnittelu täydentävät kokonaisuuden. Esitys kestää hiukkasen yli tunnin, ja kertoo miehestä, joka päättää yhtenä päivänä ajaa viiksensä ja yllättää vaimonsa. Mutta vaimopa ei huomaa mitään muutosta. Pelleileekö hän? Ja mitä ihmettä on puhe siitä, että kukaan ei muista miehen viiksekkäitä kasvoja? Alkaa hengästyttävä, hämmästyttävä matka. Viikset on tarina todellisuuden murenemisesta, epäselvyyksistä, hämmennyksestä, järjestä ja järjettömyydestä, todesta ja käsittämättömyydestä.

Näin muutama vuosi sitten Sotilaspoika-monologin, jonka myös esitti Holopainen, ja jonka ohjasi Rossi ja äänisuunnitteli Riikonen. Se on (melko vähäisen) monologikatseluhistoriani ehdottomasti vaikuttavin esitys, jota edelleenkin muistelen välillä. Niinpä, vaikka tämän monologin tarina/aihe kuulosti vähän sellaiselta, ettei se ehkä olisi minun juttuni, olin varovaisen innoissani. Työryhmän tiesin taitavaksi, ja ovathan esitykset ennenkin yllättäneet, vaikka en ehkä ole ajatellut jotenkin tajuavani niitä tarpeeksi. Ja eipähän tarvinnut huolehtia siitä, tykkäisinkö tai ymmärtäisinkö tai viihtyisinkö, kun esitys alkoi. Ensi minuuteista lähtien tuntui, kuin koko teatteri olisi siirtynyt ihan toiseen maailmaan. Holopaisen läsnäolo lavalla on aitoa ja tarkkaa, ja näin pienessä teatterissa sillä on vahva vaikutus. Holopainen kertoo tarinaa vaivattomasti, melkein kuin eläisi itse niitä tunteita ja ajatuksia, joita monologin viiksikriiseilevällä miehellä on. Vaikka toki tässä on isompiakin hämmennyksen aiheita kuin viikset. Holopainen naurattaa, viihdyttää, huvittaa – ja seuraavassa hetkessä koskettaa, häkellyttää, herättää ajattelemaan syvällisiä. Ja muuttaa tunnetilaa niin hienovaraisesti, että hämmästyttää.

Viikset on varsin hieno esitys, ja teksti itsessään on loistava. Laitoin Carrèren romaanin heti varaukseen kirjastosta, se vaikuttaa lukemisen arvoiselta. Rossin dramatisointi on taitavasti tehty, luulisin jo teosta lukemattakin että mukana ovat tärkeimmät ja monologimuodon kannalta parhaiten toimivat kohdat. Hän on myös ohjannut esityksen sujuvalla otteella, ja onnistunut erityisesti siinä, miten pikkuhiljaa, melkein huomaamatta, koko todellisuus tuntuu särkyvän. On mahtavaa istua katsomossa ja tajuta, että nyt muuten tapahtui jotain hämmentävää, nyt täytyykin keskittyä, nyt tässä on jotakin hämärää. Vaikka esitys koskettaa monia teemoja, aina ihmisyydestä ja elämästä identiteettiin, tietynlainen hämmennys on ehkä se, joka tästä eniten jäi mieleen. Mutta tuo hämmennys on paitsi itsenäinen tunne, myös osa niin elämää, ihmisyyttä kuin identiteettiäkin. Ja siinäpä sitä riittää ajateltavaa paitsi esityksen aikana, niin erityisesti sen jälkeen. Hämmentävyys on Viiksissä hienosti läsnä koko ajan, jokainen esityksen osa-alue Holopaisen herkästä, itsevarmuuden ja epävarmuuden rajalla tasapainottelevasta näyttelijäntyöstä Rossin tarkkaan ohjaukseen sekä visuaaliseen- ja äänisuunnitteluun tukee esityksen ilmapiiriä.

Heti alusta Riikosen äänisuunnittelu ja Kaukiaisen valosuunnittelu toimivat saumattomasti yhteen, ja molemmissa riittää monia onnistuneita yksityiskohtia. Valoilla loihditaan toden ja epätoden rajoja, eri tiloja ja tunteita, ja äänet tekevät samaa. Äänisuunnittelu on erityisen onnistunutta, ja monenlaiset esitykseen valitut äänet sopivat yhteen niin, että niissä on särmää mutta ne eivät ole liian epätasapainossa. Esityksen visuaalisuus, niin valojen kuin puvustuksen, lavastuksen ja tarpeiston suhteen, sopii tarinaan yllättävänkin hyvin. Vaikka esityksen tapahtumapaikoista muistuttavat lähinnä pienet kivet, joista tulee rantafiilis, lavalle rakentuu näppärästi niin koti, toimisto, hotelli, lautta kuin se rantakin. Eikä tässä esityksessä mitään selkeitä tiloja toki haetakaan, enemmän tunnetta tai ajatusta niistä, ja se toteutuukin oikein hyvin. Melko tumma värimaailma, valkoisia kiviä lukuunottamatta, on selkeä ja samaan aikaan terävä ja kova ja pehmeä ja lempeä. Näyttämökuvan yksityiskohdat, erityisesti murenevat valkoiset esineet ja asiat, ovat tosi toimiva ratkaisu.

Pidin Viikset-monologista kovasti. Vaikka katsomiskokemus oli hämmentävä ja paikoin ehkä epämukavakin, oli se myös hauska, sopivalla tavalla kummallinen ja erityisesti yllättävä. Katsomossa ei ehtinyt ajatella mitään muuta kuin sitä, mitä lavalla tapahtuu ja mistä tarina kertoo, ja kun esitys loppui, ajattelin että "eihän se nyt vielä voinut loppua". Mutta niin se vain loppui, eikä loppu mitenkään huono ollut, en vain olisi halunnut vielä poistua esityksen maailmasta. Mutta tällä erää matka toiseen todellisuuteen oli kuitenkin ohi, se jäi muistoihin, pyörimään päähän ja herättämään ajatuksia siitä, mitä oikein tuli nähtyä, mikä on totta, mihin uskoa. Miten hienoja tarinat ovat.

maanantai 7. maaliskuuta 2022

Gabriel, tule takaisin @ Järvenpään Teatteri

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Järvenpään teatteri!


kuvat © Kapina Oy

Viisikymmentä vuotta täyttävän Järvenpään Teatterin juhlavuoden aloitti 5.3. ensi-illalla "sydämetön komedia" Gabriel, tule takaisin. Mika Waltarin vuonna 1945 kirjoittaman näytelmän ohjauksesta vastaa Katriina Honkanen, ja rooleissa nähdään Eeva Jeskanen (Ulriika), Marjut Kamppinen (Kristiina), Laura Ylimutka (Raili) ja Pasi Jumppanen (Gabriel). Alkutilanne on seuraavanlainen: Angerin sisarukset Ulriika ja Kristiina pyörittävät paperikauppaa, ja helmoissa pyörii sisarentytär Raili, josta Ulriika aikoo koulia kunnon kansalaisen. Elämä on tasaista, kunnes Kristiina ilmoittaa yllättäen, että hänen herratuttavansa on tulossa iltajunalla vieraaksi. Ja kun herra kapteeni Gabriel Lindström sitten paikalle saapuu, menee Angerin naisväki enemmän tai vähemmän sekaisin. Mutta onko herraan luottamista, ja kuka lopulta huijaa ja ketä?

Olen nähnyt Gabrielista aiemmin yhden version muutama vuosi sitten, mutta vaikka tarina oli pääpiirteittäin muistissa, en ollut ihan varma mitä kaikkea tässä tapahtuu. Sen kyllä muistin, että pidin näytelmästä, ja odotinkin innolla että pääsin uudelleen katsomaan tätä huijaritarinaa. Kiinnostusta lisäsi vielä sekin, että edellinen Honkasen ohjaus, jonka näin (Roscot - balladi joutomiehistä) teki minuun tosi ison vaikutuksen, siispä odotin, miten hän tämän esityksen ohjaksissa onnistuu. Ja noin yleensäkin Järvenpään Teatterin juttujan on kiva mennä katsomaan, sillä useinkin katsomosta poistuu ilahtuneena siitä, kuinka hyvän esityksen on nähnyt. Eikä tämä kerta ollut poikkeus!

Esitys nimittäin rullaa kuin huijaria kuljettava juna ja on erinomaisesti toteutettu. Hei saliin astuessa saa ihastella skenografi Ia Ensterän upeaa työtä, onpa terävää ja selkeää värien käyttöä, joka näkyy paitsi lavasteissa, myös puvuissa ja kampauksissa. Sininen, valkoinen ja musta sekä kukkakuosit tarjoavat hienoja näyttämökuvia, ja yksityiskohdilla luodaan hahmoille persoonallisuutta ja syvennetään tarinaa. Iain MacIntosh on valosuunnittelun takana, ja tarkasti suunniteltu valo- ja värimaailma toimii saumattomasti yhteen. Erityisesti lavastuksen isot kukkaseinät valaistuvat komeasti eri värein, ja toimivat hyvin kohtausten tunnelman tukena. Honkasen ohjauksessa on paljon kekseliäitä ratkaisuja, kuten alun toistuva kuvio ja hahmojen erilaiset energiat. Esitys on alusta loppuun kasassa, kohtaukset seuraavat toisiaan sujuvasti ja vauntia riittää. Näytelmän alaotsikko, "sydämetön komedia", pätee tähän versioon täydellisesti. Vaikka esitys on hauska ja saa yleisön nauramaan, on tarina julma eikä tässä kukaan ole täydellinen. Hahmot ovat mahtavan moniulotteisia, ja Honkasen ohjauksessa katsoja pääsee mainiolla tavalla tarkastelemaan ihmisten välisiä suhteita, huijausta, luottamusta, rakkautta, sisaruutta, häpeää ja häikäilemättömyyttä. Myös esitykseen valitut musiikit toimivat hyvin.

Jos esityksen visuaalinen ilme on onnistunut, niin samaa voi todellakin sanoa roolituksesta. Neljän näyttelijän joukko tekee varmaa ja vaikuttavaa työtä tarinan läpi, ja jokainen on kuin kotonaan roolissaan. Yksi esityksen suurimmista ansioista onkin se, miten taitavasti näyttelijät ovat hahmonsa rakentaneet. Porukan keskinäinen dynamiikka, heidän piirteensä, eleensä, olemuksensa ja se, miten he suhtautuvat eri aisoihin, tapahtumiin, tunteisiin ja paljastuksiin on erinomaista. Hahmot ovat kiinnostavia ja hyvin erilaisia, joten heidän elämäänsä on kiehtovaa seurata, varsinkin kun tietää, ettei kaikilla ole puhtaita jauhoja pussissaan ja toiset taas eivät tätä tule tajuamaan. Eeva Jeskanen Ulriika Angerina on kyllä sellainen auktoriteetti, että melkein hirvittää. Ulriika pitää taloa ja kauppaa pystyssä, siskon ja sisarentyttären kurissa ja nuhteessa ja valvoo siinä samalla, ettei kenelläkään ole aihetta epäillä Angerin perheen mainetta. Mutta kyllä Ulriikakin ihastuu lipevään Gabrieliin, ja miksi ei ihastuisi? Miksei Ulriika kaipaisi romantiikkaa ja läheisyyttä ihan yhtä paljon kuin pikkusiskonsa? Jeskanen tekee mainion roolin, hänellä on varma ote hahmoonsa ja onnistunut tapa kuvata Ulriikaa. Pidin erityisesti siitä, miten Jeskanen näyttelee Ulriikan tavan toimia eri ihmisten kanssa, sillä hän erottaa taitavasti pienilä eleillä ja olemuksen muutoksilla sen, miten Ulriika suhtautuu vieraaseen herraan, rakkauden sokeuttamaan siskoonsa tai nenäkkääseen sisarentyttäreen. Marjut Kamppisen Kristiina kyllä onkin melkoisen rakastunut nainen, ja Kamppinen uskaltaa viedä Kristiinan innostuksen ja jännityksen pitkälle, ja onnistuu myös kuvaamaan Kristiinan hämmennystä ja petetyksi tulemisen tunteita hyvin. Kristiina on elänyt isosiskonsa huollettavana ja käskettävänä, mutta ihastus Gabrieliin tarjoaa paitsi mahdollisuuden omaan elämään, myös jotain omaa, jotain sellaista, joka ei ole Ulriikan. Tämä on mielenkiintoinen yksityiskohta, joka näkyy sekä Kamppisen että Jeskasen roolityössä hyvin. Siskosten välinen suhde on väistämättä muutoksessa, ja näyttelijät tekevät hienovaraista, tarkkaa työtä esittäessään tätä.

Pasi Jumppasen Gabriel on varsin itsevarma ja piittaamaton miekkonen, joka on hionut huijarintaitonsa ja hurmaavuutensa huippuunsa, ja nautiskelee nyt työnsä hedelmistä. Naisten huijaaminen tarjoaa huvia ja jännitystä, mutta eipä herralla ole aikomustakaan mitään rakkautta tai lempeä kokea, hyi sentään. Jumppanen tekee loistavaa työtä, ja onnistuu olemaan juuri sen verran ihastuttava, ettei ole vaikea uskoa Angerin siskosten lankeavan hänen valheisiinsa. Toisaalta ei ole myöskään vaikea uskoa, että Raili tajuaa Gabrielin vain huijaavan. Jumppanen siis tasapainottelee näppärästi hahmonsa eri persoonien välillä, ja on riemastuttavaa, kuinka erilaisia puolia Gabrielista löytyy. Viimeksi tämän näytelmän nähtyäni julistin suosikkihahmokseni Railin, ja sama kävi myös tällä kertaa. Laura Ylimutka tekee ihastuttavan tarkkaa työtä nuoren ja fiksun Railin roolissa, ja tuo hahmoonsa monia hyviä yksityiskohtia. Kun Raili vaikuttaa alussa vain tätiensä määräilyyn kyllästyneeltä tytöltä (ja aivan oikeutetusti, huomauttaisin), niin kapteeni Lindströmin saavuttua Railin tarkkaavaisuus ja terävyys pääsee valloilleen. Viimeksi Gabriel, tule takaisin-näytelmää katsoessani minulta taisi mennä ohi se, että Raili on yhdeksäntoista, siis näytelmän maailmanajassa alaikäinen. Nyt kuulin tämänkin vuorosanan, ja sehän toi esitykseen vielä yhden tason lisää. Vaikka Raili puolensa pitääkin ja on fiksuin ja nokkelin näistä hahmoista, on silti inhottavaa ja raivostuttavaa, miten Gabriel, Osku tai kuka lie Angerien herravieras onkaan ahdistelee Railia jatkuvasti. Ihan ansaitusti saa huijari sitten nenilleen. Ylimutkan roolityö on pieniä eleitä ja ilmeitä ja hiusten heilautuksia myöten loppuun asti mietytty, ja hänen Railiaan on vaikea olla ihailematta.

Tämä oli kyllä ajatuksia herättävä ensi-ilta. Toisaalta esitys on hauska, nopea ja nokkela komedia, toisaalta esitys siitä, miten kuka vaan voi uskoa mitä vaan ja kärsiä siitä. Luottamus täytyisi ansaita, mutta voiko sen ansaita sillä, että tuo kukkia ja lausuu kauniita sanoja? Ja mitäs sitten, kun luottamus rikotaan, mutta oma ylpeys ei salli edes huijarin paljastamista poliisille? Ja entä kun kaipaisi vain jotain muuta kuin tasaista arkea, onko siinä jotain väärää? Minusta syy siihen, että tämä näytelmä on niin hyvä ja toimii nykyaikanakin niin hyvin on se, että aihe on melko ajaton ja hahmoissa on paljon tunnistettavia, samastuttavia piirteitä. Itse ainakin samastuin muutamaankin hahmoon, ja pohdin, millaisia päätöksiä itse tekisin tai haluaisin tehdä heidän kengissään. Näkemäni huijaritarinat ovat yleensä kepeitä, ja paljon huumoria ja kevyitä hetkiä on tässäkin. Mutta koska huijatuksi joutuminen, huijaaminen ja moraaliset valinnat ovat monimutkaisia aiheita, on pelkän huumorin alla paljon vakavampiakin sävyjä, kuten on tämäkin. Huumori ja vakavuus taas ovat usein varsin onnistunut yhdistelmä, ja siksikin Gabriel, tule takaisin toimii. Ja kun sen sitten tuo lavalle näin taitavasti ja onnistunein ratkaisuin, niin yleisössä on helppo uppoutua tarinaan ja nauttia sen eri kerroksista.

Onpahan komea aloitus 50-vuotisjuhlille tämä esitys! Järvenpään Teatterin Gabriel, tule takaisin tarjoaa älykkäästi tehtyä, hauskaa, julmaa ja ajatuksia herättävää teatteria. Niin saumattomasti yhteen pelaava näyttelijänelikko kuin tarinalle kehykset tarjoava, hieno visuaalisuus ovat onnistuneita, ja vaikka katsomossa naurattaa ja viihtyy, ei esitys päästä helpolla. Vuosikymmeniä vanha näytelmä on edelleen ajankohtainen, ja tämä versio tuo sen nykypäivänä näyttämölle tasapainotellen näppärästi historiaa ja nykyhetken tuntua. Kiitokset työryhmälle, ja onnea Järvenpään Teatterille juhlavuoden aloituksesta.