maanantai 15. marraskuuta 2021

Spartacus @ Suomen kansallisbaletti

 


kuvat © Suomen kansallisbaletti / Roosa Oksanen

Näin Spartacuksen viimeisessä näytöksessä 11.11. Mutta huoli pois, esityksen tallenne (tosin eri miehityksellä kuin minkä minä näin) on katsottavissa Stage24-palvelusta!

Vihdoin ja viimein koitti se hetki, kun meikäläinen ihka ensimmäistä kertaa suuntasi balettikatsomoon. Olen toki nähnyt balettia ennenkin, sentään muutaman jutun, mutta ne esitykset on nautittu televisiosta tai leffateatterin valkokankaalta. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, ja mikäpä innostaisi enemmän kuin Spartacuksen kapina ja traaginen kohtalo? Kyllä kunnon draama ja taistelukohtaukset aina kelpaavat. Olen käynyt Oopperatalossa kahdesti aiemmin, katsomassa Lepakko-operetin ja totta kai Oopperan kummituksen, molemmat jostakin kolmosparven kaukaisilta takariveiltä. Nyt sitten suunta kävi permannolle, josta aukeni hyvät näkymät lavalle vaikka orkesterimonttua ei päässytkään vakoilemaan. Ensi kerralle (sillä sellainen varmasti tulee, viehätyin sen verran livebaletin voimasta) suuntaan mahdollisesti ykkösparvelle, siitä lava ja monttu varmaankin näkyvät molemmat mainiosti.

Ja huomio vielä tähän väliin: minähän en tiedä baletista mitään, siis baletin konventioita tai historiaa tai mitään, ja ensin ajattelin, että tämä on esitys josta en kirjoita. Mutta sitten pohdin, että mitä se haittaa vaikka en osaa nimetä hienoja tanssiliikkeitä tai kommentoida koreografin tapaa tehdä uudenlaisia tai klassisia ratkaisuja? Ei minun tarvitse olla balettiasiantuntija baletista kirjoittaakseni, sillä kirjoitan omasta kokemuksestani, siitä millaista minusta oli esitystä katsoa. Ja kun ajatuksissa pyörii tämä juttu, niin sanat selvästi haluavat kirjoitetuiksi. Eli tässä tulee Teatterinna-blogin eka balettipostaus!

Lucas Jerviesin koreografioima (taistelukoreografiat Nigel Poulton) Spartacus-baletti (musiikki Aram Hatšaturjan) perustuu siis traakialaiseen gladiaattoriin ja orjakapinan johtajaan, Spartacukseen. Baletissa tarina etenee Spartacuksen (Jonathan Rodrigues) ja hänen vaimonsa Flavian (Abigail Sheppard) sekä kaverinsa Hermeksen (Lucas Jerkander) orjaksi myymisestä gladiaattoritaisteluiden kautta orjakapinaan ja orjien taistelusta roomalaisarmeijaa vastaan siihen, että Spartacus ja kapinalliset ristiinnaulitaan ja Flavia vannoo Spartacuksen muiston elävän ikuisesti. Juoni selostetaan pääpiirteittäin käsiohjelmassa, joten sen perusteella on helppo tunnistaa, kuka päähenkilöistä on kukakin ja mitä tapahtuu. Ja onhan se kiva heti alussa tietää, että suosikkihahmoni kuolee kaverinsa käsissä jo ensimmäisen näytöksen lopussa, tietää sitten arvostaa niitä hetkiä kun hänet vielä näkee. Sillä toki Hermes, orjaksi myyty ja gladiaattoriksi valmennettu, ystäväänsä vastaan asettumaan joutuva mies oli se, johon heti tykästyin. Kyllähän Spartacus myös joutuu asettumaan ystäväänsä vastaan, mutta jotenkin Hermes oli näistä kahdesta se, joka minuun enemmän vetosi traagisella kohtalollaan. Lucas Jerkander tanssii Hermeen roolin niin vivahteikkaasti ja tarkasti, että katsomossa tuntee tämän kauhun ja sisäiset ristiriidat, kun kauheaan tilanteeseen heitetty Hermes ei tiedä olisiko uskollinen ystävälleen vai tekisikö mitä gladiaattorikouluttaja määrää. Hermes on tosi mielenkiintoinen hahmo, vaikka hän olikin aika vähän mukana tarinassa, niin pidin sekä hahmosta että Jerkanderin tulkinnasta tosi paljon.

Toinen suuri suosikkini oli Florian Modanin Crassus, tarinan pääpahis. Ai että miten herkullinen hahmo, Modan ei mene pelkkään diktaattorimaiseen vallalla pelotteluun vaan tuo rooliinsa hienosti eri tasoja, joiden avulla Crassuksesta muodostuu syvempi kuva. Modan tanssii vahvasti, hänen liikkeissään on auktoriteettia ja mahtia sormenpäihin saakka, eikä Crassus vaikuta hetkeäkään siltä, että epäilisi itseään. Hienoja Crassus-kohtauksia on paljon, erityisesti pidin kaikista niistä hetkistä, joissa pelissä ovat suurimmat tunteet, niin vallan kuin pelonkin. Esimerkiksi se kohtaus, jossa Crassus on alakynnessä kapinallisia vastaan ja hänen lapsensa juoksee keskelle tappelua, ja Crassus vetää tämän eteensä kilveksi, on hieno. Kokonaisuudessaan loistava rooli. Abigail Sheppardin Flavia vangitsee katseen enemmän ja enemmän esityksen edetessä, alussa en vielä niin välittänyt Flaviasta mutta kolmanteen näytökseen ehdittäessä hahmo oli minut vakuuttanut ja Sheppardin väkevä ja ilmava tanssi hurmannut. Vahva rooli, ja Sheppard tanssii huiman hyvin, hänellä on taitava ote hahmonsa tunnetiloihin jotka heijastuvat tanssista hienosti. Flaviassa on asennetta, ja viimeisessä tanssissaan hänestä huokuu päättäväisyys ja jonkinlainen uhma. Jonathan Rodriguesin Spartacus on oikeamielinen ja uskottava kapinajohtaja, sujuvaa esiintymistä alusta loppuun. Rodrigues tanssii taidolla ja vakuuttavasti, ja erityisesti Rodriguesin ja Sheppardin tanssiduetot ovat vahvoja, niistä paistaa Flavian ja Spartacuksen rakkaus. Spartacus hahmona jäi vähän etäiseksi, en oikein saanut tyypistä kiinni, mutta Rodriguesin tanssi katsoin mielelläni, hän lataa liikkeisiin paljon tunnetta. Lucie Rákosniková tanssii Crassuksen vaimon Tertullan roolin, pidin hahmosta kovasti ja Rákosniková tekee mainiota työtä, hienoa läsnäoloa ja tarinan tulkintaa sekä taitavaa tanssia. Erityismaininnan ansaitsee kakkosnäytöksen vihreäkaapuinen kaveri, joka kylpyläkohtauksessa hiippailee taustalla nautiskelemassa viinistä ja viinirypäleistä, ja kippaa kuppia kavereidenkin kurkkuun. Päähän siitä tulee kipeäksi ja huono olo, kun nautiskelee liikaa juotavaa, mutta toinnuttuaan on hyvä jatkaa vielä parilla hörpyllä. Mainio tyyppi, kuka hänen roolissaan sitten olikaan eläytyy erinomaisesti. Spartacuksessa on huiman taitavia tanssijoita lava täynnä, ihailin sitä voimaa, sulavuutta, vimmaa ja viehkeyttä jota liikkeissä on. Upeaa. Enkä usko, että tämä oli vain ensiviehätystä, jonka eka livebalettireissu tarjosi, vaan ehdottomasti hurmaannuin siksi, että porukka oli niin taitavaa.


Lucas Jerviesin koreografiassa on paljon sellaista tanssia, joka pitää otteessaan ja jonka katsomiseen ei kyllästy. Kun baletin muotokieli on minulle vielä uusi juttu, niin "tylsä" tanssi (mitenhän tämän määrittelisi... ehkä sellainen tanssi, joka keskittyy enemmän vain liikkeiden puhtauteen ja visuaaliseen liikkeeseen, eikä edistä tarinaa tai hahmojen kehitystä kovinkaan paljon) saattaa välillä vähän puuduttaa. Tässä ei sellaista todellakaan ole, vauhtia on sopivasti, liikkeet ja musiikki käyvät sujuvaa dialogia ja juoni sekä hahmojen väliset suhteet ovat selkeitä. Ja tanssi on täynnä tunnetta ja tarinoita, jokaisella ojennuksella, lyönnillä, askeleella ja nostolla on merkitystä. Välillä lavalla tosin tapahtuu niin paljon, ettei tiedä minne katsoisi. Joukkokoreografiat ovat hienoja, mutta kun samalla päähenkilöillä on meneillään omia juttujaan, joskus kahdessa kohdassa lavaa, niin ei siinä kaikkea millään ehdi nähdä. Yksityiskohta, josta pidin kovasti, on se rinta-sivu-osoitus-kädet eteen-kuvio, joka koreografiassa toistuu useasti, se lienee jokin ele, jolla roomalaiset osoittavat kunnioitusta jos oikein tulkitsin. Nigel Poultonin taistelukoreografiat ovat loistavia, en tiedä onko taistelut tämän baletin kohdalla tehty yleensä ihan balettibalettina vai miekoilla vai miten, mutta tämä painimeininki, fyysisyys ja iholle meneminen toimii mahtavasti. Jérôme Kaplanin lavastus ja puvut ovat mukavan pelkistettyjä, erityisesti lavastus on hieno, siinä ei ole mitään turhaa. Pidin siitä, miten kapinallisten kaataessa osoittavaa sormea esittävän patsaan se kaatuu katsomoa kohti, eli katsojat eivät pääse syyttävältä (tai neutraalisti osoittavalta) sormelta pakoon. Puvuissa on hienoa yhteneväisyyttä ja hahmojen välinen hierarkia näkyy niissä selvästi, värien käyttö on myös mainiota. Benjamin Cisternen valosuunnittelu on yksi suosikkijuttujani esityksessä, hienoa valon ja varjon käyttöä ja erityisesti lopussa erinomaisesti hyödynnetty vilkkuvaa valoa.

Sitten vielä muita asioita, joita tulee mieleen. Pidin siitä viimeisen taistelukohtauksen ratkaisusta, että kapinallisten rivit harvenevat ja heitä katoaa roomalaisten kilpien taakse. Hieno! Välillä olisin kaivannut kohtauksiin enemmän tunteiden tiristelyä, kuten Hermeen kuoleman jälkeen, traagisista kohtaloista ja pelottavista, hektisistä tapahtumista olisi voinut kaivaa esoon vielä muutaman asteen suurempaa tunteilua. Myös kapinallisten välistä rajojen koettelua olisi ollut kiinnostavaa nähdä enemmän. Varsin onnistunut eka livebaletti tämä oli, viihdyin oikein hyvin. Esitys oli aluksikin hyvä ja parani vaan loppua kohti, jännite kasvoi hienosti tarinan edetessä ja kaikki, niin koreografia, musiikki kuin visuaalisuuskin vastasivat siihen näppärästi, ja toki myös kasvattivat jännitettä. Spartacuksen musiikista pidin, mutta se ei jäänyt päähän soimaan. Mahtipontista ja taidolla soitettua kyllä, musiikkia kelpasi kuunnella. Käsiohjelman/roolilappusen perusteella oli vähän vaikea sanoa, kuka on vaikkapa Eustacia tai Scorpius, koska heitä ei juonikuvauksessa ole mainittu, eikä heitä tietenkään puhutella/osoiteta lavalla nimeltä. Eihän tämä katsomiseen tietysti vaikuta, eikä tarinan seuraamiseen, mutta jos esimerkiksi joku tanssija tekee suuren vaikutuksen, olisi kiva tietää, kuka hän oli. Toki esityksen sivuilta löytyy tietoa tanssijoista, ja roolilapussa onkin QR-koodi, josta pääsee heihin tutustumaan. Käsiohjelmassa oli kiinnostavia tekstejä sekä tästä Spartacus-produktiosta että Spartacus-baletin historiasta, ne oli kiva lukea ennen esitystä niin kaikki lavastuksen, puvustuksen ja korografian vaikutukset olivat sitten tiedossa.

Kaiken kaikkiaan oikein mainio sukellus uuteen maailmaan, aion nauttia baletista uudelleen heti tilaisuuden ja kiinnostavan esityksen tullen. Päässäni minulla on sekä oopperasta että erityisesti baletista sellaisen hieman vakavan lajin kuva (siis puheteatteriin ja musikaaleihin verrattuna), joka, pakko myöntää, on vähän pitänyt minua poissa ooppera- ja balettikatsomoista. Turhaa ajattelua, sillä hyvällä ja rennolla fiiliksellä vaikuttivat olevan kaikki, niin henkilökunta kuin katsojatkin, enkä oikein edes tiedä, mihin tämä vakavuus ajatuksissani perustuu. No, tämä ei siis ollut vakavaa, vaan vauhdikasta, jännittävää ja hurjaa sekä hurjan taitavaa. Jospa aloittaisin pian myös oopperakatsojan urani samaisessa talossa, ensi keväänä ohjelmistossa vaikuttaisi olevan paljonkin kiinnostavaa katsottavaa...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti