keskiviikko 24. helmikuuta 2021

NSFW @ KokoTeatteri (striimi)

 Sain kutsun katsoa esitys striiminä, kiitos KokoTeatteri!

kuvat © Heidi Bergström

Eilen 23.2. oli KokoTeatterissa Lucy Kirkwoodin näytelmän NSFW suomenkielinen kantaesitys, jota paikan päällä todisti kuuden hengen yleisö ja striimin ääressä sitten enemmän porukkaa, minä mukaan lukien. Esityksen on ohjannut Anna Veijalainen ja suomennoksesta vastaa Aleksi Milonoff.

NSFW kertoo kahdesta toimituksesta, miestenlehti Doghousen ja naistenlehti Electran. Ensimmäisen päätoimittajana toimii Aidan (Sami Saikkonen) ja jälkimmäistä johtaa Miranda (Anna Veijalainen). Lehtien työntekijöinä nähdään Charlotten roolissa Katimari Niskala, Samina Elias Salonen ja Rupertin roolissa Sesa Lehto, joka näyttelee myös Bradshawta. Lehdissä on kaikki keinot käytössä ja lukijoista pidetään kiinni, vaikka sitten likaisella pelillä. Kun Doghousen toimituksessa paljastuu virhe, jota ei saa tekemättömäksi, vaikuttaa siltä että raja on tullut vastaan. Vai onko sittenkään? Kaikki on mahdollista eikä häikäilemättömyys suinkaan ole huono juttu, vaan mitä hävyttömämmät keinot, sitä parempi menestys.

Odotin tämän katsomista mielenkiinnolla, lehden toimitus kuulosti erinomaiselta tapahtumapaikalta näytelmälle, ja esittelytekstin lupailema nokkeluus sekä valtapelien, kiristyksen, skandaalijournalismin ja yksityisyyden teemat herättivät kiinnostusta. Huomaan itsekin lukevani joskus juttuja klikkotsikoiden houkuttelemana, mutta varsinaisia skandaalijuttuja tai muita juorulehtiä en koskaan lue, sillä ne eivät minusta ole mikään positiivinen journalismin muoto ja retostelevat usein epäonnella. Yksityisyyttä mediassa sen sijaan olen pohtinut jonkin verran, varsinkin kun somessa tulee jatkuvasti mainoksia lehtijutuista, joihin on poimittu aihe jonkun Instagram-postauksesta. Näitä juttuja kun sitten kritisoidaan siitä, että "onko tämä nyt sitten uutinen", ihmettelen kritiikkiä, sillä tuskin kukaan niitä ig-kuviaan lehtiin tyrkyttää, eiköhän ne poimita sinne muuten vaan. Tämä nyt ei liity varsinaisesti NSFW-näytelmän toimituksiin ja lehtiin, mutta lehtiin noin yleensä.

Erityisen mainiota esityksessä ovat hahmot. He ovat vähän kuin karikatyyrejä erilaisista tyypeistä, joita toimituksissa työskentelee, mutta monitasoisia ihmisiä kyllä ja herättävät esityksen edetessä pohtimaan paljon muun muassa moraalin- ja oikeudentajua, stereotyyppejä ja odotuksia sekä vallankäyttöä. Näytelmä asettaa hahmonsa sellaiseen ympäristöön ja tilanteisiin, että katsoja saa paljon irti esityksen teemoista ja tapahtumista. Hahmot ovat sekä toistensa vastakohtia että aika samanlaisia, ihminen on ihminen ja paheet pääsevät pinnalle monessa tyypissä. Eivät kaikissa, ainakaan heti eivätkä välttämättä ollenkaan, mutta melko häpeämättömiä ovat lähes kaikki näytelmän hahmot, ja hämmästyttävällä tavalla raha ja lipevät puheet sekä taitava uhkailu, kiristys ja lahjonta toimivat silloinkin, kun näyttää että tilanne olisi jo ajautunut umpikujaan.

Sami Saikkosen näyttelemä Aidan on bisnesmies henkeen ja vereen, heppu, joka hoitaa lehteään vahvalla otteella ja keksii kyllä keinot, jos jokin uhkaa horjuttaa hänen tai Doghousen asemaa. Saikkosella on erinomainen ote rooliinsa, hänen Aidaninsa vaikuttaa ihan mukavalta, hetken, kunnes miehen työmoraali tai sen puute paljastuu ja hänen toimintansa ottaa lisää kierroksia. Saikkonen onnistuu tuomaan hahmoonsa paljon kerroksia ja tekee vakuuttavaa työtä, Aidan on epämiellyttävä tyyppi mutta varsin onnistunut hahmo, tosi hyvä rooli. Katimari Niskalan Charlotte on naisena töissä miestenlehdessä, ja tytöttelyä tulee oikealta ja vasemmalta vaikka sitä joskus pahoitellaankin. Aluksi Charlotte vaikuttaa kärsivälliseltä ja fiksulta, mutta hänen kuorensa vähän rakoilee ja sisäiset ristiriidat pääsevät esille. Fiksu hän on koko ajan, mutta kärsiivällisyys on koetuksella kun toimituksessa ei suhtauduta asioihin niiden vaatimalla vakavuudella. Niskala on roolissaan oivallinen, hän tekee Charlottesta kiinnostavan hahmon ja tuo tämän tunteet ja ajatukset hyvin esiin. Elias Salonen Samina tekee melkoisen roolin, epätoivoon virheensä jälkeen vajoava Sam on loistava hahmo ja suosikkini ihan vaan siksi, että hänellä vaikuttaisi olevan vielä jonkinlainen järki päässä ja käsitys siitä, että ihan mitä vaan ei ehkä voi tehdä. Kirjoitin muistiinpanoihini että Sam on naiivi, sinisilmäinen ja idealistinen, ja piristys kyynistyneiden tyyppien keskellä. Hän uskoo vielä rakkauteen ja onnellisuuteen samalla kun muut hänen ympärillään haluavat jo kääntää Samin yksityiselämän lehtijutuksi. Salonen lukee hahmoaan taitavasti, ja heti alussa vetäisee sellaisen monologin että hermostuneisuus, ahdistuneisuus ja virheen tekemisen aiheuttama epätoivo vain sinkoilevat pitkin lavaa. Sujuvaa työtä alusta loppuun, Salonen on roolissaan erinomainen.

Sesa Lehto näyttelee Rupertia, joka alussa on hyvinkin ärsyttävä miekkonen, röyhkeä ja muka hauska tyyppi, mutta näytelmän loppupuolella sitten hyvinkin erilaisessa asemassa. Lehto tekee mainion roolin, myös tyttärensä kunniaa puolustavana Bradshawna, ja tuo lavalle kaksi valmista, monikerroksista hahmoa. Erityisesti Rupert on mielenkiintoinen tapaus, alussa huoleton ja ylimielinenkin tyyppi ja lopussa melkeinpä alistetun oloinen. Lehto tekee luontevaa työtä ja onnistuu molemmissa rooleissaan. Anna Veijalainen Mirandana on sellainen ohjat käsissä-tyyppi, päättäväinen ja luja nainen, joka hoitaa lehteään ihan yhtä kovilla keinoilla kuin Aidankin. Veijalaisella on langat käsissään sekä vahvassa ohjauksessa että Mirandan roolissa, hän tekee tarkan roolin ja tuo hahmonsa lavalle itsevarmana, älykkäänä päätoimittajana, joka saa mitä haluaa. Hieno rooli, ja ylipäätään koko näyttelijäviisikko tekee hienot roolit, yhteistyö pelaa ja teksti ja hahmot pääsevät oikeuksiinsa ja tekevät vaikutuksen.

Esitys on nokkela kuten sitä kuvailtiinkin, se on aika kylmäävä katsaus siihen miten miesten- ja naistenlehtien maailma toimii tai saattaa toimia, vaikka tämä olisikin ja varmaan myös on kärjistettyä, en epäile etteikö likaisia keinoja käytettäisi myös oikeassa maailmassa. NSFW on musta komedia, ja huumori on muutamaan otteeseen minulle jo vähän liian synkkää. Tarkkanäköisiä huomioita tekstissä kyllä on, ja ne naurattavat ja kauhistuttavat samaan aikaan. Moraalittomuus ja se, että kaikki keinot ovat sallittuja ja virheetkin selitetään onnistumisiksi tai ainakin merkityksettömiksi, on jotenkin ymmärrettävää vaikka ei olekaan hyväksyttävää. Teksti on nopeaa ja rytmikästä, dialogissa riittää käänteitä jotka tuovat tapahtumiin paljon nyansseja. Vähän särähti se, että tämä tapahtui Briteissä, kulttuuri on siellä ehkä vähän erilainen, ei niinkään lehtityössä mutta arkielämässä, joten samastumispintaa oli vaikea löytää. Siksi, tai sitten siksi, että en itse kyllä pystyisi asettumaan yhdenkään hahmon kenkiin. Näytelmän lehtien toimitukset, sekä Doghousen että Electran, ovat armottomia ja säälimättömiä työntekijöiden sekä asiakkaidensa suhteen, mutta samalla molempien päätoimittajien häikäilemättömyys hämmästyttää ja herättää jonkinlaista kunnioitustakin. Millainen ihminen on valmis myymään lehteään millä hinnalla hyvänsä, keinoista välittämättä ja ilman tunnontuskia? Ja millainen ihminen työskentelee tällaisen lehden juttujen parissa? Näytelmässä kehnokin työpaikka vaikuttaa olevan parempi juttu kuin ei työpaikkaa ollenkaan, mutta ainakin Charlotte valehtelee siitä, missä on töissä, eli ei miestenlehti, ainakaan Doghouse, mikään unelmapaikka ole työskennellä. Se tosin tulee vähemmästäkin selväksi. Muutenkin on niin, ettei kummassakaan lehdessä vaikuta olevan mitään hyvää - kummassakaan ei välitetä oikein muusta kuin lukijamäärästä, menestyksestä ja onnistumisesta, eikä koviakaan keinoja kaihdeta. Jos tavoite olisi eri (haluaisin sanoa jalompi), silloin periksiantamattomuus voisi olla positiivinen ominaisuus, mutta tässä tapauksessa se ei sitä ole.

Lavastus sekä valo- ja äänisuunnittelu ovat Topias Toppisen vastuulla, ja työ on onnistunutta. Pelkistetty lavastus tarjoaa sopivat puitteet tapahtumille, ja valot tuovat paljon lisää siihen painostavaan, piinalliseen tunnelmaan, joka näytelmässä melkoisen vahvasti vallitsee lähes koko ajan. Musiikki (Timo Hirvonen, Jussi Lehtonen, Severi Pyysalo) on loistavaa, se sopii täydellisesti yhteen erilaisten tunnelmien kanssa ja vihjailee ja viestii monessa kohtauksessa näppärällä tavalla. Puvustus on Virve Balkin ja sopii hahmoille ja miljööseen hyvin, vaatteet kuvaavat hahmojen persoonaa ja asemaa onnistuneesti. Vaikka teksti ja dialogi ovatkin tässä näytelmässä ehkä ne kaikista tärkeimmät elementit, saavat ne KokoTeatterissa ympärilleen mainion kentän jolla temmeltää.

Mutta mites se striimi? Olen katsellut valtavasti esitystallenteita tässä pandemia-aikana, joten ruudun kautta koettuun teatteriin olen jo tottunut enkä ole tuntenut missaavani liikaa elämyksestä tai teatterin taiasta. Yhtäkään lavalta livestriimattua juttua en kuitenkaan ennen tätä ole katsonut, eli NSFW sai kunnian olla ensimmäinen näytelmä tällä saralla. Striimi toimii sujuvasti, kamerat kuvaavat hyvästä kulmasta ja sopivalta etäisyydeltä, ääni kuuluu selkeästi, kuvassa ei ole esteitä eikä lähetys katkeile tai kuvanlaatu huonone missään vaiheessa. Varsin onnistunut kokemus siis, ja sanoisin jopa, että pidin tämän katsomisesta enemmän ruudun kautta kuin paikan päällä, kun huumori on juuri siinä rajalla että se menee liikaa yli ja teemat ovat niin teräviä kuin ovat, olisi katsomossa kiemurtelu ehkä ollut kiusallista. Nyt sain reagoida tapahtumiin näytön edessä ilman "paineita" siitä, että nauraisin tai kauhistelisin esitystä samalla tavalla kuin muut katsojat. Oikein positiivinen striimitoteutus siis, onnistunutta työtä.

NSFW striimit vielä pe 26.2. ja la 27.2., klo 19 molemmat.


perjantai 5. helmikuuta 2021

Musikaalimatkassa-podcastin musikaalikysymykset

 Musikaalimatkassa-podcast julkaisi vähän aikaa sitten Twitterissä 31 kohdan Musikaalikysymykset, ja innostuin näistä niin, että päätin vastata myös täällä blogissa. Meikän teatteribloggaaminen on viime aikoina ollut sen verran hidasta ja väkinäistä, että on tosi kivaa nyt vähän palata tähän teatteriin liittyvään bloggaamiseen kun se taas inspiroi. Siispä pitemmittä puheitta, tässä tulee vastaukset seuraaviin kysymyksiin! Kiitos paljon näistä Musikaalimatkassa-tyypeille, hyviä ja vaikeita kysymyksiä.


1. Lempimusikaalini on joko Aspects of Love tai Pieces of String. Kaikista rakkain musikaali minulle on kuitenkin Tohtori Zivago.

2. En (vielä) inhoa yhtäkään musikaalia, mutta ehkä sellainenkin tulee jossakin vaiheessa vastaan.

3. Ensimmäinen musikaali, jonka muistan nähneeni, on Oliver! Lahden kaupunginteatterissa. Sitä ennen olen kuitenkin saattanut nähdä jonkun lastenmusikaalin tai musiikkinäytelmän.

4. Viimeisin livenä näkemäni musikaali on Skene-musatetteriopiskelijoiden Hair Aleksanterin teatterissa elokuussa 2020, viimeisin tallenne taas on Hamilton.

5. Viimeisin musikaali, jota kuuntelin, on Bright Star.

6. Vaikka Waitress-musikaali ei muuten oikein iskenyt, pidän tosi paljon She Used To Be Mine-biisin sanoista ja erityisesti tästä kohdasta:
She's imperfect, but she tries
She is good, but she lies
She is hard on herself
She is broken and won't ask for help
She is messy, but she's kind
She is lonely most of the time
She is all of this mixed up
And baked in a beautiful pie

She is gone, but she used to be mine

7. Suosikkimusikaalihahmoni... Vaikea valinta! Ainakin Äidinmaan Olavi, Pieces of Stringin Tom ja Roméo et Juliette: de la Haine à l'Amour-musikaalin Mercutio tulevat heti mieleen. Ai niin, ja Grinpayne The Grinning Man-musikaalista. Ja Falsettosin Whizzer. No, tästä tuli nyt Top 5.

8. Luulisin että eka musikaalihahmoihastukseni on Aladdin, ainakin jos lasketaan elokuvat mukaan. Jos ei, niin olisikohan sitten Rum Tum Tugger Catsistä.

9. Tuorein musikaalihahmoihastukseni on William Shakespeare Something Rotten-musikaalista. Ja Mercutio Roméo et Juliette-musikaalista on aika tuore ihastus myös. Mikä on aika jännä, sillä näytelmäversion Mercutiosta en oikein pidä mutta musikaalissa hän hurmasi heti.

10. Minkä musikaalin haluaisin nähdä Suomessa... Mitäpä en. Tästä ja tästä linkistä pääsee lukemaan enemmänkin esityshaaveitani, mutta juuri nyt haluaisin kaikista eniten nähdä suomalaisen Falsettos-tuotannon. Ja olisipa upeaa nähdä Suomessa jonkin ranskamusikaalin kiertue-esitys. Tai ylipäätään joku ulkomaan kiertue-esitys. Mutta mieluiten ranskamusikaalin, joista moni on käynyt pyörähtämässä Venäjällä eli ihan naapurissa. Tervetuloa tännekin!

11. Suosikkialkusoittoni on (tietenkin) Oopperan kummituksen Overture. Komein musikaalibiisi ikinä.

12. Paras ykkösnäytöksen viimeinen biisi taas on hankalampaa nimetä... Ei kun eipäs ole! Tietysti Bat Out of Hell samannimisestä musikaalista.

13. Paras finaalibiisi on Megasix eli Six-musikaalin finaali/encore.

14. Musikaalibiisi, jonka voisin kuunnella miljoona kertaa on varmaankin Les Rois du monde Roméo et Juliette-musikaalista, ainakin jos mukaan lasketaan myös biisin unkarilaisversio. Tätä on kyllä jo melko monta kertaa veivattukin, mutta ei ihme kyllä tule vielä korvista ulos.

15. Musikaalibiisi, jota en voi sietää on Hey, Little Songbird Hadestownista. Muuten rakastan tätä musikaalia mutta skippaan aina tuon biisin :D

16. Suosikkimusikaalielokuvani on Aladdin, siis se piirretty (oikea) versio, ei live action. Tai Spirit - villi ja vapaa.

17. Musikaalinäyttelijä, joka viimeksi teki minuun vaikutuksen on Aaron Tveit. Olen aina kyllä tykännyt hänen roolitöistään ja laulustaan vaikka en ole Tveitiä monessa roolissa nähnyt, mutta kun törmäsin YouTubessa pätkään jossa Tveit ja Gavin Creel laulavat Take Me Or Leave Me-biisin Rent-musikaalista, tajusin kunnolla Tveitin lahjakkuuden ja taitavuuden. Ja sen jälkeen onkin kulutettu Tveit-videoita urakalla...

18. Missä roolissa haluaisin Aaron Tveitin nähdä... Nyt on vähän villi ehdotus mutta eiköhän lähtisi Mercution rooli Roméo et Juliette-musikaalissa. Vaikka musikaali ei vielä englanniksi olekaan maailmalla oikein innostanut, niin ehkäpä oikeanlaisella roolituksella...

19. Musikaaliohjaaja, jonka tyylistä tykkään on Jakob Höglund.

20. Koreografi, jonka tyylistä tykkään on myös Jakob Höglund ja hänen lisäkseen Reija Wäre ja Sam Spencer-Lane.

21. Tohtori Zivago ja Tarzan ovat ne kaksi musikaalia, jotka olen nähnyt useammin kuin minkään muun, molemmat 11 kertaa. Zivagosta olen nähnyt kaksi produktiota, toisen kymmenesti ja toisen kerran, ja Tarzanista yhden produktion sitten yksitoista kertaa.

22. Musikaali, jonka haluaisin nähdä uudelleen, on Aspects of Love.

23. Musikaali, josta halusin lähteä kesken pois on varmaankin Kolme iloista rosvoa, joka meni Helsingin kaupunginteatterissa kymmenen vuotta sitten. Lapsiminä ei ollut vakuuttunut teoksesta :D

24. Olen sen verran kovakuorinen etten vuodattele katsomossa kyyneleitä kovinkaan usein, mutta Äidinmaa ja Falsettos ovat sellaisia musikaaleja jotka itkettävät minua.

25. Minua naurattavia musikaaleja taas ovat erityisesti Spamalot, Urinetown ja Company.


Spamalot-musikaalin tunnelmissa Seinäjoella
© Susanna Salmi

26. Musikaalisuomennos, josta pidän, on Tohtori Zivagon suomennos joka on Sami Parkkisen käsialaa. Toimii paremmin kuin alkuperäiskielellä eli englanniksi, ainakin minusta.

27. Suosikkini suomalaisista musikaaleista on ehdottomasti Äidinmaa. Parasta ikinä.

28. Musikaali, jonka suosiota en ymmärrä, on Waitress.

29. Oudoin musikaali josta tykkään lienee Urinetown.

30. Jos piikki olisi auki ja saisin tilata mitä vaan väliaikatarjoiluksi, ottaisin teetä tai appelsiinimehua ja joko fetapiirakkaa tai sitruunamarenkipiirakkaa. Tai vaikka molempia kun piikki kerran on auki.

31. Parasta musikaalimatkaani on hankala valita, niitä kun on aika paljon ollut sekä kotimaassa että Lontoossa. Sanotaan nyt vaikka Lontoonreissu syyskuussa 2018, matkustin ekaa kertaa itsekseni ja sain nauttia yksin matkustamisen vapaudesta, hienoista esityksistä ja hauskoista stage door-hengailuista. Matkan musikaalit olivat Eugenius!, Bat Out of Hell, Little Shop of Horrors ja Heathers, lisäksi näin The Lieutenant of Inishmore-näytelmän.


Little Shop of Horrors-musikaalin loppukiitoksissa, paikkana Regent's Park Open Air Theatre
© Susanna Salmi

keskiviikko 3. helmikuuta 2021

AIKUISET, kausi 2

Spoilereita luvassa, vähän ainakin.
Oona (Anna Airola) ja Arttu (Elias Salonen)
© Jaakko Kahilaniemi

Jee! Parasta! Yle Areenaan pamahti viikko sitten kerralla koko AIKUISET-sarjan kakkoskausi ja meikähän katsoikin sen sitten melkein kerralla. Ensimmäisen kauden (josta löytyy postaus täältä) jälkeen Areenaan on ilmestynyt Aikuisten spesiaalijaksoja neljä kappaletta, ja niitä katsellessa on ollut hyvä odotella tätä toista tuotantokautta, joka heti näin alussa sanottuna on kaiken odotuksen arvoinen. Ja koska kaikki jaksot katsoi niin nopeasti, toivon tosi kovasti että tätä iloa olisi luvassa vielä lisää ja kolmaskin kausi olisi tulossa. Aikuiset on mainion raikas, hyväntuulinen, nokkela, hauska, tarkka ja lämmin sarja, tykkään siitä hurjasti, ja taitavasti toteutettu sarjatimantti piristi onnistuneesti tämän toisen koronakevään tunnelmia. Ja kuten ensimmäinen kausi, myös kakkoskausi ilmestyi sopivaan aikaan tuomaan hurmaavia kesätunnelmia.

Aikuiset kertoo Oonasta (Anna Airola) ja hänen parhaasta kaveristaan Artusta (Elias Salonen), noin parinkympin puolivälissä olevista helsinkiläisistä, jotka luovivat rakkauden, ystävyyden, työ-elämän, ihmissuhteiden, ilojen ja pettymysten keskellä. Mukana menossa ovat muun muassa Oonan isä Markku (Ville Myllyrinne), Oonan kahvilan vakiasiakkaat (Linnea Leino, Biniyam Schelling & Joonas Nordman), Oonan poikaystävä Kuisma (Mikko Kauppila) ja kahvilan naapuriin pyöräkorjaamonsa perustava Pesso (Miro Lopperi) sekä Tuukka (Pyry Äikää), johon Arttu iskee silmänsä.

Suurin osa sarjoista, joita katson, on draamoja ja kaikissa jaksoissa käydään läpi vaikka ja mitä painavia ja synkkiä aiheita, eli komediat jäävät marginaaliin. Tämä sama pätee leffoihin, kirjoihin ja teatteriin, olen mieltymyksiltäni eniten tragediaihminen ja tämä onkin jo joissain blogipostauksissa mainitsemani juttu. Valitsen siis katsomani komediat satunnaisesti mutta huolella, jos huumori ei kolahda niin sitten ei kyllä lähde. Mutta Aikuisten kohdalla lähtee ja kolahtaa ja kaikkea, sarjan huumori on riemastuttavaa ja fiksua, monelle kohdalle ei voinut olla virnistelemättä. Käsikirjoituksen huomiot ja oivallukset ovat tarkkanäköisiä, huumori on inhimillistä eikä mitään pakkohauskaa, sellainen aitouden ja rentouden tunne paistaa paitsi huumorista myös kaikesta muusta, mitä kohtauksissa tapahtuu. Tämä aitous ja uskottavuus onkin yksi parhaita juttuja Aikuisissa, vaikka hahmojen tekemät päätökset ja heidän kohtaamansa tapahtumat vaikuttaisivat joskus kummilta tai epäloogisilta, ne eivät vaikuta siltä etteivätkö voisi ihan hyvin tapahtua. Vähän ristiriitaisia fiiliksiä herätti se, että koronatilanne oli sarjassa mainittu ja mukana esimerkiksi maskien ja kyynerpäätervehdysten kautta, mutta yökerhoissa, bileissä ja baby showereissa silti käytiin ja porukkaa oli paljon. Tai niinhän se taitaa olla ihan oikeastikin, ovathan kahvilat ja muut auki. Hyvä kuitenkin, että ajankuva ulottui myös koronaan.

Aikuisten käsikirjoitus on Anna Brotkinin käsialaa ja ohjauksesta vastaa Anna Dahlman. Käsikirjoitus on toisen kauden kohdalla vain kehittynyt, sarjan jaksot ovat hyvin tasapainossa keskenään ja punainen lanka kulkee ekasta jaksosta viimeiseen. Kerronta on syventynyt ja terävöitynyt, se löytää yksityiskohtia, ajatuksia ja tapahtumia yllättävistä ja tavallisista paikoista ja tarinassa on paljon kerroksia ja sisältöä, ei liikaa vaan sopivasti. Dialogi on arkista, toimivaa ja todellista, nuorison ja vanhempien ihmisten puhe eroaa toisistaan kuten oikeastikin tekee, ja keskustelut soljuvat sujuvasti kaikissa kohtauksissa. Kuten aiemmin mainittu, huumori on tarkkanäköistä ja niin on draamakin, käsikirjoituksessa on taitavasti rakennettu myös vakavampia, syvällisempiä juttuja, jotka ovat toimiva vastavoima humoristisille ja hauskoille kohtauksille, jolloin sarjakin on kiinnostavampi. On myös hienoa, miten hauskuus ja vakavuus vaihtelevat saman kohtauksen sisällä, ja se tuo jo ihastelemaani aitouden tunnetta. Kyllähän oikeassakin elämässä samat asiat saattavat naurattaa ja itkettää, ja samoista aiheista voidaan kurvata huumorin tai synkkyyden suuntaan. Ja meikä tietysti arvostaa vakavampia kohtauksia, vaikka Aikuisten huumori minua kovasti naurattaakin. Käsikirjoitukselle täytyy antaa kehuja myös siitä, että vaikka sarjan jaksot ovatkin melko lyhyitä (n. 20 minuuttia/jakso), niissä tapahtuu koko ajan mutta kiire ei tule eikä tunnu että tapahtumat jäävät kesken, vaan jaksoihin on sovitettu juuri oikea määrä juttuja jotta ne toimivat mutta eivät pursua yli.

Ohjaus on yksityiskohtaista ja näppärää, Aikuiset on eloisa ja vauhdikas sarja ja ohjaus tuo siitä esiin kaikki parhaat jutut. Ohjauksessa korostuvat rento ja nuorekas tunnelma, sellainen huolettomuus joka kesäisin ehkä enemmän vallitsee kuin muina vuodenaikoina ja joka enemmän on läsnä nuorena kuin vanhempana (tai mistäs vielä tiedän kuinka huoletonta vanhempana on). Ohjauksen vahvuus on se, että sekä henkilöohjaus että sarja kokonaisuutena ovat tosi onnistuneita, ja kun osa-alueet ovat kohdillaan, niin aikamoisen mainio lopputuloshan siitä syntyy. Sekä käsikirjoitus että ohjaus tavoittavat hienosti sen, että joskus pieneltä ja lapselliselta tuntuvat jutut voivat olla iso kriisi ja isommat ongelmat hoituvatkin helposti kun on oikea asenne. Tässä on myös ehkä "kulttuurieroja", sarjan (kaupunkilaisilla) tyypeillä ongelmat ovat erilaisia kuin minulla ja siksi vähän huvittaviakin, vaikkeivät omalle kohdalle sattuessa ehkä enää niin hauskoja olisikaan. Samoin Aikuisten helsinkiläiskuplassa meno on aika erilaista kuin täällä maalla, eli myös arkisissa keskusteluissa, paikoissa ja tapahtumissa on sekä paljon samaa että paljon erilaista, ja sehän on vain totta. Vaikka siis hetkisen ehdinkin jo Helsingissä vuokrata kämppää ennen kuin etäopiskeluun siirryttäessä luovuin siitä, en tähän stadilaiseen eloon oikein osannut samastua.


Pesso (Miro Lopperi) ja Oona (Anna Airola)
© Jaakko Kahilaniemi

Siinä missä tarina on syventynyt, ovat syventyneet myös hahmot, ja sarjan tyyppien elämää oli kiva päästä seuraamaan uuden kauden merkeissä. Tuntuu kuin hahmot olisivat saaneet valtavasti lihaa luidensa ympärille, heissä vaikuttaa olevan paljon enemmän nyansseja ja kerroksia kuin edellisellä kaudella, vaikka jo silloin kaikki toimi tosi hyvin, hahmogalleria oli mielenkiintoinen ja sarja hyvä kokonaisuus. Tosi hyvää on kuitenkin näköjään mahdollista edelleen parantaa, ja Aikuisten kakkoskausi onkin hämmästyttävästi vielä parempi kuin loistava ykköskausi. Kakkoskauden tarina ja käänteet ovat enemmän mieleeni kuin ensimmäisellä kaudella, ja varmasti myös se, että hahmot, tapahtumapaikka ja alkuasetelma olivat edelliseltä kaudelta tuttuja, teki toisen kauden katsomisesta hauskempaa, nyt uusia ja tuttuja juttuja tuli sopivassa suhteessa. Uusia juttuja ovat muun muassa uudet tuttavuudet Pesso (Miro Lopperi), joka perustaa pyöräkorjaamon Oonan kahvilan naapuriin, ja ravintoloitsija Tuukka (Pyry Äikää), johon Arttu ihastuu ensisilmäyksellä. Nämä hahmot nousevat tärkeään osaan sarjassa, ja ovat molemmat erinomaisia.

Näyttelijäntyötä oli jo ensimmäisellä kaudella ilo katsoa ja niin on edelleen, näyttelijät tulkitsevat hahmojaan taidolla ja mukavan rennolla, lempeällä otteella. Ja on ihan mahtavaa, että kaikki tehdään täysillä, joka kohtauksessa - oli se sitten millainen tahansa - tuntuu olevan onnistunut tunnelma ja meininki, juuri oikeanlaista eläytymistä ja heittäytymistä joka ei kaikissa sarjoissa todellakaan toteudu. Pääosissa nähtävät Anna Airola Oonana ja Elias Salonen Arttuna tuovat jälleen ruudulle niin ihanaa ystävyyskuvaa että sydäntä lämmittää, nämä bestikset ovat ihastuttavia ja ystävyyden ilo, lämpö ja rakkaus säteilevät ruudulta kirkkaasti. Myös erimielisyyksiä on vähän mukana, tietysti, mutta suurimmaksi osaksi Oona ja Arttu vaikuttavat olevan samalla aaltopituudella ja tukevat toisiaan kaikessa. Airola tekee roolissaan loistavaa työtä, Oonan hahmo on tosi kivasti rakennettu ja on hienoa, millä tavalla Airola hahmoaan aistii ja toteuttaa. Hänellä on juuri oikea ote kaikenlaisiin kohtauksiin, tarkka hahmonlukukyky ja taituruus olla hurjan hauska ilman, että huumori tai näytteleminen vedetään yli. Airola pääsee tällä kaudella näyttelemään monenlaisia tilanteita ja tunteita, ja hänen työnsä on sujuvaa joka hetkessä ja tunnelmassa. Salosen Arttu on valloittava hahmo, mainion monikerroksinen ja kiinnostava tyyppi jonka Salonen tuo ruudulle luontevalla otteella. Pidän kovasti siitä, millainen juonenkulku Artulle on tälle kaudelle luotu, ja Salosen käsissä Artun tarina rakentuu onnistuneesti. Salonen tekee roolinsa mainiolla asenteella, hänen näyttelemistään on mukava katsoa ja erityisen kivaa on se, miten Salonen tuo esiin Artun ajatuksia ja tunteita.

Mikko Kauppilan Kuisma on yhtä valloittava kuin ensimmäiselläkin kaudella, ja Kauppila tekee sujuvaa roolityötä. Hänellä on onnistunut tyyli tulkita hahmoaan, Kuisma on mielenkiintoinen hahmo ja Kauppila tuo hänet ruudulle tarkasti ja taidolla. Uutena hahmona sarjaan ilmestyvää Pessoa näyttelevä Miro Lopperi on minulle tuttu teatterin lavalta, ja Lopperi jatkaa vakuuttavia otteitaan myös television puolella. Pesso on ihan mahtava tyyppi, pidin hänestä heti ekasta kohtauksesta lähtien ja siitä eteenpäin hahmo vain paranee. Lopperi tekee mainiota työtä, hän lukee hahmoaan sujuvasti ja tekee Pessosta monipuolisen ihmisen, josta ei voi olla tykkäämättä. Pidän siitä miten mukavan, hyväntuulisen ja hyvän tyypin oloisena Lopperi Pesson ruudulle marssittaa, varsin hyvä rooli. Ja minulle samastuttava tyyppi myös. Uutena sarjaan ilmestyy myös Tuukka, jota näyttelevä Pyry Äikää on hänkin teatterilavalta minulle tuttu, ja niin on moni muukin sarjassa esiintyvä kun tarkemmin ajattelen. Onpas muuten mahtava Tuukan ensiesiintyminen, siinä on kaikki kohdillaan, musiikki, kuvaus, höyhenet ja kaikki muu. Mahtavaa. Äikää tekee onnistuneen roolin, hänellä on oikein hyvä ote hahmoonsa ja Tuukka kehittyy hahmona kauden aikana, Äikään roolityöskentely on tarkkanäköistä ja luontevaa. Ville Myllyrinteen Markku on yksi suosikkihahmoistani, ja myös ehkä se hahmo johon eniten samastun Aikuisissa. Myllyrinne tekee mainiota työtä, hän tuo hahmonsa ruudulle hauskalla ja leppoisalla tavalla. Muista hahmoista nostetaan vielä ainakin Linnea Leino Pilluminatin roolissa, Joonas Nordman Pukumiehenä ja Biniyam Schelling Graafikkona, nämä Oonan kahvilan vakiasiakkaat ovat olennainen osa sarjaa ja näyttelijät ovat rooleissaan erinomaisia. Myös Oonan kahvilan tet-harjoittelija Lumiana nähtävä Sara Pehrsson on tosi hyvä, samoin Pablo Ounaskari Pininä.

Sen lisäksi että Aikuiset on hyvä sarja, se myös näyttää hyvältä. Kuvaus on toimivaa ja sopii sarjan tyyliin, puvustus on tosi onnistunut ja kuvauspaikat valittu hyvin. Erityisesti pidin Blue Space-taideteoksesta joka viimeisessä jaksossa nähdään, neljännen jakson yökerho/bilekohtauksesta, Oonan kahvilasta ja kutosjakson lopputekstikohtauksesta ampumaradalla. Ja viimeisen jakson viimeisestä kuvasta (ennen lopputekstikohtausta siis), onpa hieno! Ja täydellinen musavalinta myös taustalla. Musiikki on muutenkin iso osa Aikuisia ja monipuolisia, raikkaita ja tunnelmaan sopivia biisejä on laitettu kohtauksiin soimaan, niillä on tärkeä osa kokonaisuudessa. Mainio osa kokonaisuutta ovat myös välikuvat kaupungilta, kohtausten välisiin aukkoihin ripotellut hetket jotka tuovat kerrontaan avaruutta ja samalla syventävät sarjan miljöökuvaa ja henkeä plus ovat usein hauskoja ja nokkelia.

Meinasin ensin että listaan tähän suosikkikohtauksiani, mutta niitä uhkasi tulla aika pitkä lista joten rajasin vain pari kaikista suurinta suosikkihetkeäni. Yksi on ehdottomasti jo hehkuttamani Tuukan ensiesiintyminen, ihan superhyvä kohta. Sitten Oonan ja Pesson juttelu mattolaiturilla on todella hyvä kohtaus, samoin Artun ja Tuukan riita kasijaksossa (ai miten niin tykkään näistä vakavemmista kohtauksista...). Pidin siis Blue Space-taideteoksesta ja yksi suosikkikohtiani on kun Arttu esittelee Blue Spacea Oonalle. Ylipäätään suurin osa Oonan ja Artun välisistä kohtauksista on tosi kivoja, heidän ystävyytensä kuvaaminen on sarjan parhaita juttuja ja sille on onneksi annettu paljon tilaa. Ja, no, tämä ei nyt ole yksi kohtaus, mutta suosikkijuttujani sarjassa on myös se, miten hyväntuulinen ja sydämellinen se on, tätä katsoessa tulee kyllä niin hyvälle mielelle.

Oikein ihana katselukokemus oli siis tämä Aikuisten kakkoskausi, pidin paljon ja oli hurjan kivaa palata tämän sarjan pariin. Suosittelen kaikille jotka eivät vielä jostain syystä ole Aikuisia katselleet, tämä piristää, ilahduttaa ja hauskuuttaa eli on takuulla katsomisen arvoinen.


Arttu (Elias Salonen,), Oona (Anna Airola) ja Markku (Ville Myllyrinne)
© Jaakko Kahilaniemi