Jagellonica! Turun oma prinsessa @ Samppalinnan Kesäteatteri

  Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Samppis!

kuvat © Otto-Ville Väätäinen

Näin Jagellonican ensi-illassa 18.6.

Vilnassa siskokset Anna (Ria Kataja) ja Katariina (Kaisa Hela) istuksivat hovissaan odottamassa, josko pian löytyisi prinsessoille ottaja. He kun ovat jo melko kypsään ikään ehtineitä, ja avioliittohan se on naisen elämän tarkoitus, niin siitä tässä vielä kuitenkin haaveillaan. Velipoika Sigismund (Lari Halme) sitten ilmoittaakin, että nyt on Jagellojen suvulla edessä hääjuhla – sulhanen on löytynyt! Naimahommiin ei kuitenkaan lähde vanhempi sisko Anna, kuten perinne sanoisi, vaan Suomen herttua Juhana (Antti Lang) tahtoo pikkusisko Katariinan. Tuoretta vaimoaan 11 vuotta nuorempi 25-vee Juhana on melkoinen bileprinssi, joka vie Katariinansa joulun aikaan 1562 kauas uuteen kotiin kylmään ja ankeaan Turkuun. Vastassa on heti Juhanan jalkavaimo Kaarina Hannuntytär (Linda Hämäläinen) ja näiden yhteiset lapset (Kataja ja Halme), ja Katariina ymmärtää, että hän on Turussa poliittisena pelinappulana, ei rakastettuna vaimona. Soppaa hämmentävät lisäksi Juhanan isoveli, Ruotsin kuningas Eerik XIV (Halme), jolle Juhanan naimakaupat ovat punainen vaate, sekä Venäjän Iivana Julma (Hämäläinen), joka myös olisi halunnut Katariinan kanssa naimisiin. Aikamoisten poliittisten ja henkilökohtaisten myllerrysten keskellä asettuu Katariina Turkuun asumaan, ja vielä pitäisi löytää yhteys tuoreen aviomiehen kanssa. Vaan kuinka käy?

Jos nyt kerran vielä muistelen viime kesää ja Bonnieta & Clydea, niin sallittakoon se. Oli nimittäin melkoisen haikeaa käpsytellä kohti Samppalinnan kesäteatteria, kun tiesi, että nyt ei olisi luvassa enää sitä rakasta musikaalia jonka parissa viime kesän vietin, vaan uusi esitys ja uudet kuviot. Ja niin toki pitääkin olla! Ja kun 65v-juhlakesä vielä vietetään uuden kotimaisen kantaesitysmusikaalin maailmassa, niin mikäs sen hienompaa. Vaan huomasin silti katsomossa välillä muistelevani, että tuossa se punainen auto pyöri, tuossa laulettiin rakkaudesta, tuossa siitä ettei tyydytä vähään, tuossa siitä että on jo liian myöhäistä kääntyä, tuohon ripustettiin kuva pahamaineisista rikollisista... No, siihen jääköön nostalgisointi, ja siirrytään asiaan! Tämä Niina Lahtisen kirjoittama, Jukka Nylundin säveltämä ja Petrus Kähkösen ohjaama Jagellonica on varsin erinomainen, nokkela ja moderni uusi kotimainen musikaalikomedia. Se kertoo nimensä mukaisesti Katariina Jagellonicasta, joka 1560-luvulla naitettiin Suomen herttua Juhanalle ja päätyi sitten Turun linnaan, jossa tosin ehti vain puolisen vuotta asustella ennen kuin joutui miehensä kanssa vankeuteen Gripsholmin linnaan Ruotsiin. Musikaali perustuu faktoihin, mutta mukana on paljon myös kaikenlaista sellaista, mikä ei ole totta. Historiallisia faktoja pointataan muutaman kerran varta vasten, ja moni onkin kiintoisa. Katariina Jagellonican elämästä ja tarinasta tiesin suurinpiirtein sen verran, mitä Wikipediassa lukee ja mitä viime kesänä Turun linnassa käydessäni hänestä opin, mutta nyt musikaalin näkemisen jälkeen kiinnostaa kyllä lukea lisää niin Katariinasta, Juhanasta, tarinan Kaarinoista kuin Jagellojen suvustakin. Se näissä historiasta ammentavista tarinoissa onkin parasta, että pääsee paitsi näkemään nykyaikaisen tulkinnan ja näkökulman kauan sitten tapahtuneisiin asioihin, myös inspiroitumaan itsekin tutustumaan aiheeseen tarkemmin.

Jagellonicaa workshopattiin viime kesänä Musiikkiteatterifestivaalilla, ja tuntuu näin kahden teoksen (toinen on Rikkomaton-musikaali) kokemuksella kyllä hyvin erityiseltä saada ensin nähdä keskeneräinen juttu workshopattuna ja myöhemmin sitten valmiimpi, Jagellonican tapauksessa kantaesitettävä teos. Tämä musikaali saikin kantaesityksensä oikein upeissa puitteissa, hienolla terävyydellä, tarkkuudella, näkemyksellä ja huumorilla toteutettuna. Muistin workshop-versiosta jotain, en kaikkea mutta pääasiat, ja nyt tämä valmis teos on kyllä saanut onnistuneesti vielä lisää lihaa luiden päälle, ja näkökulmia ja huumoria on tarkkanäköisesti hiottu. Sävellyksiäkään ei vielä viime kesänä ollut, mutta nyt tietenkin sanojen lisäksi kuultiin monenlaiset menevät, dramaattiset, hauskat ja herkät sävelet. Jos muistan oikein, workshopissa oli kyllä enemmän (kesä)teatteriviittauksia ja kokilla ja viinurilla isommat roolit, ja niitä teatteriviittauksia varsinkin vähän kaipasin. Muuten kokonaisuus on oikein toimiva, Lahtisen teksti on komediassaan nokkelaa ja musikaalin teemoja ymmärtävää, onnistuneesti sekä historiallisessa että modernissa kontekstissa kiinni. Tehty taustatyö näkyy erityisesti siinä, miten Lahtisen käsikirjoitus leikittelee faktan ja fiktion välisillä tasoilla, kommentoi, osoittaa, opettaa ja oivaltaa. Joissain hetkissä huumori hieman kompastuu omaan nokkeluuteensa ja sitä alleviivataan turhan paljon, tai vitsiä väännetään aika helpoista/varmat naurut tarjoavista aiheista, jolloin komedia on vähän epätasapainossa. Toisaalta miesten ja naisten välisiä eroja osoitteleva, naisen asemaa kommentoiva huumori puhuttelee nykypäivänäkin, ja on historiallisessa kontekstissa oivaa, vaikka ei jokaisessa hauskassa hetkessä niin näppärää ja useammalla tasolla nokkelaa olisikaan. Suurimman osan ajasta komedian eri tasot naurattavat aidosti ja ovat terävyydessään riemastuttavia. Johtuneeko siitä, että istuin niin kaukana (18. rivillä) vai mistä, mutta komedia iski paremmin kuin musikaalin syvemmät tasot ja esimerkiksi Katariinan ja Juhanan väliset, piikittelystä ja nokittelusta vapaat, herkemmät hetket. Nämä Juhanan ja Katariinan keskustelut (ne nokkelat nopeaa dialogia sisältävät kyllä myös) olivat workshop-versiossa yksi suosikkijutuistani, mutta nyt ne jäivät vähän vauhdikkaamman ja komediallisemman menon jalkoihin. Täytynee ehkä lähteä uudelleen katsastamaan ekojen rivien katsomopaikoilta, josko silloin saisin paremman otteen myös musikaalin herkemmistä ja draamallisesti rauhallisemmista sävyistä. Katariinan ja Juhanan välisten kohtausten lisäksi kaksi muuta juttua, jotka kirjoitin workshopista ylös, olivat Turku-biisi ja nokkela huumori. Molempia tarjoiltiin!

Petrus Kähkönen ohjasi Jagellonican workshop-versionkin, ja nyt tämän kantaesityksen. Kähkönen kuvaa käsiohjelmassa hienosti teatteria leikiksi, joka "ei ole kaukana lapsuuden pihaleikeistä". Totta kai teatteria tehdään tosissaan, ammattitaidolla ja viimeisen päälle viilatuin valinnoin ja ratkaisuin, mutta onhan se myös mielikuvitusta, seikkailua, tilanteisiin heittäytymistä ja eri ihmisten esittämistä – kuin parasta leikkiä. Ja tämä Jagellonicassa tosiaankin näkyy! Musikaali on energinen, reipastahtinen, hauska ja valloittava, hyvin tietoinen tyylilajistaan ja kaikista tehdyistä valinnoista tunnelman, tyylin ja sävyjen suhteen. Kaikkeen kohellushenkisistä taisteluhetkistä nokkelaan nokitteluun ja historiallisesta huvittelusta vakavampisävyisiin pohdintoihin heittäydytään täysillä, ja lavalla ollaan tarinassa lämmöllä ja ilolla läsnä. On aina parasta, kun lavalla näyttää olevan hauskaa, ja siltä se Jagellonican kohdalla tosiaan aidosti näyttää. Kähkösen ohjaus hyödyntää pyörivän katsomon mahdollisuuksia sujuvasti, vaikka Jagellonica musikaalina luultavasti toimisi aivan yhtä hyvin myös paikoillaan pysyvän katsomon ja yhteen kohtaan kahlitun näyttämön teatterissa. Nyt pyörivä katsomo mahdollistaa lavasteet useammassa paikassa, ja sitä myöten isommat kulissit ja helpommat vaihdot, mutta ei tarinallisesti tuo varsinaisesti mitään lisää. Viiden hengen ensemble syöksyy paikasta toiseen hämmästyttävällä vauhdilla, ja Halme, Hämäläinen ja Kataja ehtivät vielä vaihtaa rooliasuja ja -hahmojakin lavasteelta toiselle kirmatessaan. Jani Uljas on lavastuksessaan luonut upeita tapahtumapaikkoja eri linnoista mainioon Euroopan karttaan, jossa olet tässä-palluralla merkataan sitä, missä milloinkin mennään. Pidin varsinkin patsaista, bändilavalla olevasta tornista sekä Vilnan palatsin (?) portista, onpa komea! Riikka Aurasmaan pukusuunnittelussa on ajan henkeä ja historiallista loistoa, mutta myös lippiksiä, lenkkareita sun muuta modernia kuvastoa nähdään. Pukujen historiallis-nykyaikainen sekoittaminen sopii musikaalin tyyliin erinomaisesti, ja puvustuksessa riittää jos jonkinmoista upeaa ja hauskaa yksityiskohtaa bongattavaksi. Naamioinnin on suunnitellut Petriina Suomela, jonka maskeeraukset, kampaukset ja peruukit ovat Aurasmaan puvustuksen tapaan sekä tyylikkäitä että hauskoja. Juhanan jättikiharapehko on upea! Katariinan hiukset ja niiden muutokset esityksen aikana ovat myös erinomaiset, samoin pidän kovasti hahmojen maskeerauksesta ja punasävyisistä väreistä yksityiskohdissa. Puvut ja naamiointi taipuvat tosi nopeisiin vaihtoihin, vau!

Jukka Nylundin säveltämät kappaleet soivat monenlaisissa tunnelmissa, ja ovat mainion kuuloista musikaalimusaa. Niin komedialliset kappaleet, isot balladit, erityyliset duetot kuin koko porukan biisit toimivat erinomaisesti, joistain jäi sitkeästi myös pätkiä soimaan päähän ja useammasta tuli olo että olisipa kiva kuulla tämä uudelleenkin. Lahtisen sanoitukset ovat myös mallikkaita, erityisesti komedia toimii myös laulullisesti vakuuttavasti. Käsiohjelmasta puuttuu lista kappaleista, mille annan kyllä miinusta, erityisesti näin kantaesitysmusikaalin kohdalla. Biisien nimiä on hankala itse arvailla, eikä ihan jokainen jäänyt niin hyvin mieleen että osaisin sen kunnolla nostaa tässä blogitekstissä esiin. Suosikeikseni muodostuivat Juhana Herttuan sisääntulobiisi (voi morjens mikä veto!), sormukseen kaiverretun ohjeen nemo nisi mors (ei muu kuin kuolema) herättämä laulu, Turku-biisi (aivan loistavaa murre- ja sanailottelua) ja Katariinan suolakurkkuleipä-soolo. Lisäksi tykkäsin alun Jagellonica-biisistä ja Kaarina Hannuntyttären, Juhanan ja lastensa vetäisemästä kappaleesta. Kapellimestari Tony Sikströmin (joka on myös sovittanut musiikin) johdolla nelihenkinen bändi kuulostaa kokoaan suuremmalta ja tarttuu kappaleeseen kuin kappaleeseen sujuvasti. Chris Whittaker on koreografioissa tarttunut niin komedialliseen kuin liikkeellisesti tarinaa tukevaan ilmaisuun, sekä luonut taitavasti viidelle hengelle koreoita, joissa tapahtuu paljon ja jotka onnistuvat täyttämään lavaa laajasti. Jagellonica-biisissä oli kiva käsiliikejuttu, joka toistui myöhemminkin, ja Juhana Herttuan sisääntulobiisissä varsin tykki meno myös koreografian osalta. Ohjaaja Kähkösen tekemä teatteri on leikkiä-huomio on nähtävissä myös koreoissa, tanssi ja liikekieli ovat ohjauksen tapaan erinomaisen tietoisia siitä, että nyt tehdään historiallista musikaalikomediaa modernilla otteella.

Viiden hengen näyttelijäjoukko - Kaisa Hela, Antti Lang, Ria Kataja, Lari Halme ja Linda Hämäläinen - vetäisee energiset, tarkkanäköiset roolityöt, on herkkyyttä ja komediaa ja isolla pensselillä maalattuja hahmoja. Ja siis, kuten jo sanottu: vain viisi näyttelijää Samppiksen pyörivän katsomon ja valtavan näyttämön puitteissa! Vaan ei hätää – tämän viisikon läsnäolon ja valovoima täyttää koko mäen. Vaikka pieni ensemble väistämättä joutuu pitämään kiirettä ehtiäkseen kaikkiin kohtauksiin ja oikeisiin paikkoihin katsomon pyöriessä, on iskut ja käännökset varmasti ajoitettu niin, ettei kiire mene ylivoimaiseksi. Musikaalin energiseen ja nopeatempoiseen komediaan myös sopii se, että lavalla ollaan lähes koko ajan liikkeessä ja menossa, eikä näyttämölle missään vaiheessa kaivannut enempää porukkaa. Kaisa Hela tekee Katariinan roolissa kokonaisen, vahvan roolityön, jossa tasoja ja sävyjä riittää. Helan taito lukea ja tulkita komediaa pääsee Jagellonicassa oikeuksiinsa, hän osaa tarttua huumoriin luontevalla otteella ja monesta lähestymiskulmasta. Erityisen vakuuttavaa on kuitenkin se, miten Hela roolihahmonsa tunteita, ajatuksia ja kokemuksia ilmaisee – paitsi komedian, huumorin ja nokkeluuksien kautta, niin ymmärryksellä, lempeydellä ja väkevyydellä. Hela kasvattaa Katariinasta persoonan, joka jää mieleen, jonka tarinaan voi samaistua, ja jonka vaiheita katsomossa seuraa herkeämättä. Antti Lang on Juhana Herttuan roolissa riemastuttava, ai että mitä komediallista tarkkuutta, musikaalista notkeutta, oivaltavaa herkkyyttä ja hahmosta ja tekstistä kaiken irti ottamista! Lang on roolissaan läsnä täysillä, ei jarruttele Juhanan vetämää rallia vaan heittäytyy nuoren miehen kiivaaseen luonteeseen ja suuriin tunteisiin epäröimättä. Roolityössä on kuitenkin myös vahva ote Juhanan epävarmuuksiin ja syvempiin mietteisiin, eikä tulkinta jää pelkästään reteäksi komediaksi vaan Lang näkee ja näyttelee Juhanan kokonaisena ihmisenä.

Lari Halme tekee monet roolinsa varmaotteisesti ja komedian iskuihin kellontarkasti osuen. Erityisesti isoimmassa roolissaan Eerikinä Halme tekee ei-niin-pienin-sisäisin-keinoin tulkitun hahmonsa loistavalla energialla ja sopivan överisti, menettämättä kuitenkaan roolityön tarkkuutta tai kerroksia. Linda Hämäläinen oli mukana myös Jagellonican workshop-versiossa, kuten myös Ria Kataja, mutta ihan en muista näyttelivätkö he samoja rooleja kuin nyt. Joka tapauksessa: Hämäläinen on erityisesti niin molempien Kaarinoiden (Hannuntytär ja Maununtytär) kuin Iivana Julman roolissa erinomainen, on kyllä monenlaista hahmoa näyteltävänä ja kaikkien osaan Hämäläinen vaivatta taipuu. Varsinkin Iivana Julmana hän ottaa hahmosta ja tavoista tulkita tätä kaiken irti. Katajalla on oivallinen komediantaju ja hieno ote hahmoihinsa, varsinkin Ebbana ja Annana hän tekee taitavasti rytmitettyä ja harkittua roolityötä. Ja entäs se jo alussa lupailtu kohtaus, jossa Katajalla on vaikka ja mitä roolia isoista sotajoukoista myrskyyn – huh heijaa! Kolmikko Halme, Hämäläinen ja Kataja on muuten Katariinan tervetulleeksi toivottavina, nauriita myyvinä turkulaisina täysin valloittavia. Kyl määki Turus toivoisin tuollaisiin tyyppeihin törmääväni!

Miten mainiota, että Katariina Jagellonican tarina on nyt saanut musikaalimuodon! Ja mikäs sen hienompi paikka tai aika tällaista musikaalia kantaesittää, kuin Suomen Turussa ja juhlavuottaan viettävässä Samppiksessa. Jäi vielä aiemmin mainitsematta tämä, mutta mainitaan tässä: mahtavat kookospähkinäkopsuttelut sota-/matkustus-/rajuilmakohtauksessa! Veikeä nyökkäys Monty Pythonin, Holy Grailin ja Spamalotin suuntaan, onhan Jagellonica joidenkin kohtausten kohdalla varsin Spamalot-henkistä historiallista komediahupailua. Hauskaa, tarkkaa, nokkelaa uutta musateatteria, oivallinen tapa juhlistaa kuudenkymmenenviiden vuoden taivalta. Onnea 65 vuodesta Samppis, onnea kantaesityksestä koko työryhmä!