maanantai 26. syyskuuta 2022

Idän pikajunan arvoitus @ Orimattilan Teatteri

 

kuva © Pia Simonen Photography

Näin Idän pikajunan arvoituksen 24.9.

Kuuluisa etsivä Hercule Poirot (Vesa Teräs) astuu Idän pikajunaan yhdessä muiden matkustajien kanssa. Hänellä on paha tunne, ihmisten välillä on jännitteitä, jokin on pielessä. Eikä mene kauaa, että yksi matkustajista on kuollut. Kuka on epäilty, mikä on motiivi, piilotteleeko junassa murhaaja? Se on selvitettävä.

Enpä ole ennen tainnut syyskuun lopussa nauttia teatteria ulkoilmassa! Jätinpesän kesäteatteri on syysillassa tunnelmallinen ja tarjoaa murhamysteerille mainion ympäristön, kun vilttien alla kuumaa kaakaota siemaillen saa arvailla syyllistä ja seurata, miten juoni etenee. En tiennyt Agatha Christien samannimiseen romaaniin perustuvan näytelmän (suomennos Laura Raatikainen) tarinasta etukäteen muuta kuin sen, että junassa ollaan ja murha tapahtuu, ja sitä tutkii tietenkin itse herra Poirot. Syyllisestä tai motiiveista minulla ei ollut mitään tietoa, ja niinhän tätä on kiva mennä katsomaan, saa sitten yrittää itse tehdä päätelmiä ja tulkita johtolankoja. Mutta varmasti esityksestä nauttii myös silloin, jos jo tietää, miten murha on tapahtunut. Ohjaaja Ninni Parviainen on rakentanut kokonaisuuden, jossa murhamysteeri on kiinnostava ja yllätyksellinen, ei liian jännittävä mutta silti tiivistunnelmainen. Erilaisten hahmojen yhteinen junamatka ja sen tapahtumat tuodaan lavalle hyvällä rytmillä, kerronta on sujuvaa ja kohtaukset tasapainossa. Meikäläinen ei osaa tehdä johtopäätöksiä niin näppärästi, että arvaisin syyllisen, mutta luulenpa, että lavalla riittää vihjeitä tarpeeksi, jotta niistä on mahdollista murhaaja saada selville. Se on mysteerinäytelmissä tärkeää.

Ylellisen, hyvin junan ensimmäisen luokan arvokkuutta heijastelevan lavastuksen sekä niin yläluokkaisten matkustajien kuin palvelusväen asemaa henkivän puvustuksen on suunnitellut Hanna Kaitila. Junavaunu on tosi hieno, se vie onnistuneesti suljettuun paikkaan ja matkustusfiilikseen. Yksityiskohdat ovat hienoja niin lavastuksessa kuin puvustuksessakin, samoin Emilia Savolaisen suunnittelemassa tarpeistossa. Ilkka Kiven valosuunnittelu sopii hämärtyvään iltaan erinomaisesti, valaistus luo tunnelmaa, näyttää tarpeeksi, piilottaa ja tukee tarinankerrontaa. Musiikki- ja äänisuunnittelusta vastaava Simo Saukkola on luonut jännitysnäytelmään sopivan, painostavan ja tiiviin äänimaailman, joka heijastaa kohtausten tunnelmia. Lopun "murhakohtaus", tai murha selviää-kohtaus ehkä enemmän, on hienosti äänisuunnittelulla toteutettu. Musiikkivalinnat ovat onnistuneita ja oivaltavia, varsinkin alussa kuultava Down by the Water, joka linkittyy tarinaan osuvasti.

Hercule Poirot'n roolissa nähtävä Vesa Teräs tekee hienon roolin, hänen tulkintansa tarkasta ja tarkkaavaisesta etsivästä on rauhallisen järkevä ja vakuuttava. Poirot'n ystävää Boucia näyttelevä Lauri Keskiväli tuo mainion hahmonsa lavalle varmalla tavalla, hän tavoittaa kohtausten tunnelman taitavasti. Reetta Jouttimäki näyttelee kreivitär Andrenyitä hyvällä otteella, hänen roolityönsä on monitasoinen ja sopivan mystinen. Susanne Mast onnistuu roolissaan rouva Hubbardina loistavasti, hän rakentaa hahmonsa taidolla ja eläytyy kohtauksiin luontevasti. Tytti Jäppisen roolityö prinsessa Dragomirovina on tyylikäs ja harkittu. Annika Myllyojan Greta on hurmaavan hermostunut, ja itse asiassa ensimmäinen, jota epäilin syylliseksi. Myllyoja tekee vaikutuksen myös lauluäänellään. Justus Keskevaari tekee sujuvat roolit Ratchettinä ja eversti Arbuthnotina. Onnistuneesti tulkitut, erilaiset hahmot, joista molemmista on löytynyt hyviä nyansseja. Jonna Wirénin roolisuoritus Mary Debenhamina rakentuu kokonaiseksi ja kiinnostavaksi. Marko Perälän konduktööri Michel on hyvä hahmo, jonka Perälä tuo lavalle varmasti. Auli Wallenius tekee sihteeri MacQueenin roolin sujuvasti. Koko näyttelijäjoukko tekee vaivatonta yhteistyötä ja rakentaa murhamysteerin selvittäjät ja epäillyt lavalle taitavasti. Koska tarinassa tärkeintä ovat ihmiset ja heidän syyllisyytensä tai viattomuutensa sekä erilaiset motiivit, on näyttelijäntyö tärkeässä asemassa. Tämä porukka tekee hienoa työtä siinä, miten he hahmojensa tuntoja tutkivat, jokainen vaikuttaa vähän syylliseltä eikä sitten kuitenkaan. Ihmiset ovat epäilyttäviä, varsinkin jos he kaikki ovat suljettuna samaan tilaan, mutta onko epäilyttävyys aina osoitus syyllisyydestä? Ja mitä jos salaisuudet eivät tarkoita, että joku on murhaaja? Mutta entä jos ne tarkoittavat juuri sitä? Kiinnostava hahmogalleria ja onnistuneet roolisuoritukset.

Varsin mukava teatteri-ilta Poirot'n ja kumppaneiden seurassa. Vaikka en osannutkaan arvata murhaajaa, etsin kiinnostuneena johtolankoja ja viihdyin seuratessani sitä, millaisia johtopäätöksiä hahmot tekevät ja millaisia alibeja he esittävät. Näyttelijöiden varma ja sujuva roolityö sekä ohjauksen onnistunut, mysteerinäytelmän tunnelmaa taitavasti lukeva tyyli yhdessä hienon, junahenkisen visuaalisuuden kanssa takaavat sopivan jännittävän, paikoittain hauskan, paikoittain yllättävän, paikoittain surullisen esityksen, jota katsoessa aika kuluu nopeasti.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Orimattilan Teatteri!

lauantai 24. syyskuuta 2022

Priscilla @ Helsingin kaupunginteatteri

kuvat © Robert Seger

Näin Priscilla, aavikon kuningatar-musikaalin 22.9.

Tick (Lauri Mikkola), Bernadette (Clarissa Jäärni) ja Adam (Niki Rautén), kolmea sukupolvea edustavat ja urillaan eri vaiheissa olevat drag-taiteilijat, lähtevät bussilla matkaamaan Australian aavikoiden halki. Jokaisella on matkalle omat syynsä ja tavoitteensa, mutta kaksi viikkoa erämaassa bussinrämässä pakottaa kolmikon myös kohtaamaan toisensa. Matkaa rytmittävät toinen toistaan näyttävämmät drag-numerot, tutut hittibiisit ja vauhdikkaat musiikkikohtaukset.

Samannimiseen, vuoden 1994 elokuvaan perustuva musikaali on Stephan Elliottin ja Allan Scottin käsialaa, suomennoksesta vastaavat Kari Arfmann ja Sanna Niemeläinen. Suomennos on pääosin sujuva ja erityisesti vitsit ja huumori tulevat hyvin läpi käännöksessä, samoin ne vuorosanat, joilla on tärkeä merkitys. Muutama biisi hieman töksähtelee, ehkä kuitenkin vain siksi, että niitä on tottunut kuuntelemaan englanniksi. En ole nähnyt Priscilla-leffaa, mutta useampikin musikaalin biiseistä on totta kai tuttu, nämä soivat monessa paikassa. Joitakin juonenpalasia ja hahmojen piirteitä tiesin, ja olin kuullut esityksestä paljon kehuja ennen katsomoon suuntaamista. Silloin kun musikaali julkistettiin, en vielä ollut siitä kuin vähän kiinnostunut, mutta odotukset ovat jatkuvasti kasvaneet, ja viimeinen kuukausi ennen Priscillan näkemistä kului kyllä hyvin hitaasti. Mutta vihdoin koitti aika istahtaa suuren näyttämön penkkiin ja antaa bileiden alkaa. Ja bileet nämä todellakin olivat! Musikaalin on ohjannut Samuel Harjanne, joka tekee varmaa ja ammattimaista työtä, jota hänen edellisten isojen musikaalien ohjaustensa jälkeen osaa jo odottaa. Esityksessä on hyvä rytmi, ja musikaalin vauhdikkaasta bileluonteesta huolimatta ohjaus malttaa pysähtyä herkkiin hetkiin ja onnistuu kuvaamaan tunteiden kirjoa tarkasti. Myös hahmojen väliset suhteet on ohjauksessa tuotu hienosti esiin, ja kokonaisuudesta muodostuu hauska, värikäs, energinen ja lämmin show, joka viihdyttää ja ihastuttaa. Ensimmäinen puolisko tuntuu vähän epätasaiselta, mutta se saattoi johtua siitäkin, etten ollut vielä päässyt sisään musikaalin rakenteeseen. Priscilla nimittäin on juuri bilemusikaali, jollaisena sitä mainostetaankin, ja minulla kesti hetki tottua siihen, että tarina on mukana enemmänkin kehyksenä ja isot, hienot, viihdyttävät shownumerot ovat näin suuressa roolissa. Totta kai drag-numeroilla on roolinsa myös tarinallisesti, mutta laulut itsessään eivät tarinaa aina kuljeta. Sehän ei ole mikään huonous tai virhe, vaan vain osa sitä, miten tämä musikaali rakentuu. Priscillassa on kyllä myös tarinaa, ja jokaisesta päähenkilöstä saa tietää tarpeeksi, jotta tuntee saaneensa paitsi nauttia sydämensä kyllyydestä bileistä, myös tutustua kolmeen erilaiseen ihmiseen ja heidän tarinoihinsa. Kakkospuoliskolla olinkin sitten jo täysin mukana tunnelmissa, ja odotan jo malttamattomana uusintareissua Priscillan kyytiin. Liput on hankittu jo ennen tätä ensimmäistä katsomiskertaa, nyt vain lasketaan kuukausia ja viikkoja ja päiviä...

Visuaalisesti Priscillassa näyttävintä ovat puvut (Tinja Salmi), joita riittää vaikka ja minkälaisia, aina perus arkivaatteista kimaltaviin esiintymisasuihin ja alligaattoripuvuista maalipurkkeihin ja kakunpaloihin. Salmen pukusuunnittelu on mielikuvituksellista, värikästä, häikäisevän upeaa ja hauskaa. Erityisesti kaikista tyylikkäimmät drag queenien puvut hivelivät silmää, mutta kyllä myös koko pukukirjon laajuus ja kekseliäisyys teki vaikutuksen. Ihanaa värien ja kankaiden käyttöä ja tunnelmasta toiseen sopivia pukuja. Erityisplussa Felician Venus-biisin puvusta, ainakin yhden Venus-musiikkivideon fiilis hienosti läsnä. Näitä viittauksia on varmasti myös muita, leffaankin ehkä, mutta vain tämän tunnistin. Aino Hyttisen naamioinnin suunnittelu ei kalpene pukujen rinnalla, vaan aivan yhtä mielikuvituksellista ja ihastuttavaa visuaalisuutta on naamioinnissa runsaasti. William Ilesin ja Toni Haarasen valo- ja videosuunnittelu on isossa roolissa, videot tuovat lavalle karttoja ja maisemia ja pitävät bussin reitin ja roadtrip-tunnelman ilmassa. Kengurut, koalat ja teletapit vain lentelevät, kun Priscilla taittaa matkaa. Valot taas luovat nekin tunnelmaa, ja ovat moneen otteeseen aivan loistavia. Valot tuovat bilefiilistä ja loistoa musiikki- ja drag-kohtauksiin, ja toimivat hienosti yhdessä muun visuaalisuuden kanssa. Varsinkin dramaattiset valot näyttävät upeilta. Peter Ahlqvistin suunnitteleman lavastuksen pääelementtiä ja -roolia näyttelee tietenkin itse Priscilla, bussi, jolla päähenkilökolmikko matkalleen lähtee. Bussi on ihana, tekisi itsekin mieli matkata pari viikkoa sen kyydissä, vaikka matkalle sitten sattuisikin mutkia. Ja juuri sopiva bilebussi kimaltavine kankaineen ja ylellisine sisustuksineen. Ja pyörätkin pyörivät! Ahlqvistin lavastus toimii hyvin ja tarjoaa niin hienoja kuin vähän rähjäisempiäkin esiintymistiloja, erilaisia maisemia ja tapahtumapaikkoja. Lavastuksessa suosikkijuttujani Priscillan lisäksi ovat Benjin huone ja nousevat ja laskevat esiintymislavat.


Musikaalin koreografiasta vastaa Gunilla Olsson-Karlsson, jonka luomat tanssikohtaukset ovat vauhdikkaita, aistikkaita ja taidokkaita. Sekä joukkokohtauksissa että pienemmän porukan kohtauksissa koreografia on selkeää ja hallittua, ja sen tunnelma vaihtelee leikkisästä ja riemukkaasta tosi latautuneeseen ja terävään tyyliin. Ensemble pääsee koreografiassa esittelemään taitojaan usein, ja myös pääosan esittäjät saavat tanssittavakseen ja tulkittavakseen monenlaista liikekieltä. Ja onnekkaille yleisön jäsenille tarjoutuu heillekin mahdollisuus purkaa esityksen aikana kertynyttä tanssifiilistä, varmasti jäävät mieleen hetket lavalla.

Priscilla on jukebox-musikaali, jonka biisilista koostuu monista tunnetuista kappaleista, kuten It's Raining Men, I Will Survive, Girls Just Wanna Have Fun, Venus, I Love The Nightlife ja Hot Stuff. Osa biiseistä on suomennettu, pääasiassa ne, jotka selvästi kuljettavat tarinaa eteenpäin tai syventävät hahmoja, ja osa esitetään englanniksi. Ratkaisu toimii oikein hyvin, sillä biisien sanat ovat tarinan kannalta kuitenkin sen verran tärkeitä, että ne on hyvä kuulla suomeksi. Biletunnelmaa nostattaessa taas ei kielellä ole väliä, ja musiikki on niin tuttua, että tunnelma kohoaa sekä nostalgian että taitavasti esitetyn musan ansiosta. Ville Myllykosken johtama orkesteri soittaa niin bilebiisit kuin balladitkin varmasti ja puhtaasti, ja vauhtia ja energiaa sekä herkempiä hetkiä saa musiikissa nauttia molempia. Suosikkibiisejäni en pysty vain biiseinä valitsemaan, vaan ne kytkeytyvät tiukasti esitystilanteeseen. Varsinkin Et jättää mua saa mahtavine koreografioineen ja hautajaisvieraineen jäi mieleen, samoin jo HKT:n avajaiskarnevaaleilla valloittanut Länteen ja hurmaava Matkalla. Oon maajussi iloinen iski tietenkin tähän maaseudun asukkiin, ja Girls Just Wanna Have Fun on aina ihana. Illan huippuhetkiksi nousivat Venus, Kuumaa ja Yhteen kuulutaan, joka lämmittää sydäntä ja on tosi kaunis.

Priscillan myötä koitti vihdoinkin se hetki, että pääsin näkemään Niki Rauténin uudelleen lavalla. Näin hänet Vaasan kaupunginteatterin Romeo + Juliassa kolme vuotta sitten, ja silloin Rautén teki ison vaikutuksen. Ja kyllä tekee nytkin! Hänen Adaminsa on hurmaavan räiskyvä, vallaton, nokkela ja terävä, ei jää sanattomaksi ja vaikka jäisikin, niin ilmaisee kyllä tunteensa sitten vaikka eleillä tai ilmeillä. Priscillan päähenkilöiden tarinat rakentuvat aika pienissä hetkissä, ja lyhyissä dialogipätkissä ja kohtauksissa on paljon sisältöä. Rautén lukee nämä hetket tarkasti, ja tekee roolinsa yksityiskohtaisesti, sisällyttäen roolityöhönsä kaiken, mikä tekee Adamista Adamin, mistä hän haaveilee, mitä hän pelkää, mistä hän nauttii ja niin edelleen. Nuoruus on Adamissa vahvasti läsnä, viattomuuskin, vaikka hän onkin kova suustaan ja vitsailee kaikesta. Rautén tekee kokonaisen, hauskan ja koskettavan roolin, jossa riittää syvyyttä sekä aivan huimaavan hienoja drag-numeroita. Felicia kun vetäisee Venuksen niin ei voi kuin ihailla taituruutta niin laulullisesti kuin liikkeellisestikin. Ja Kuumaa (Hot Stuff) se vasta räjäyttääkin pankin, vaikka kohtaus sitten kääntyykin karumpaan suuntaan. Mutta ennen sitä koreografia ja lataus lavalla ovat huikeita. Clarissa Jäärnin jämäkän lämpimästi näyttelemä Bernadette on hurmaava, hän on jo jättänyt esiintymislavat taakseen ja suhtautuu Australian halki reissaamiseen varauksella. Jäärni tekee loistavan roolin, hän tavoittaa hienosti sen, mitä Bernadette ajattelee ja tuntee, ja tuo roolihahmonsa monet nyanssit taitavasti esiin. Erityisesti se, miten Jäärni näyttelee Bernadetten elämänkokemuksen, tekee vaikutuksen. Bernadetten ja Adamin keskinäinen piikittely menee välillä äärimmäisyyksiin ja kommentit ovat teräviä, suorastaan ilkeitä, mutta juuri se tekeekin näiden kahden erilaisen hahmon välisestä tarinasta aidon oloisen. Ja kyllä he sitten löytävät vähän yhteistäkin säveltä matkan varrella. Lauri Mikkolan sujuvasti näyttelevä Tick on se, joka kokoaa kolmikon yhteen ja innostaa heidät matkalle. Mikkola tekee varmaa roolityötä hyvällä energialla, ja on mainiosti porukan liima, se, joka sovittelee erimielisyyksiä ja pitää fiilistä yllä. Myös se, miten Mikkola näyttelee Tickin huolen ja epävarmuudet isyyteen liittyen on onnistunutta. Pääosakolmikon välinen dynamiikka on luontevaa ja uskottavaa, ja erilaisten ihmisten yhteinen matka aavikon halki tarjoaa hauskoja, yllättäviä, lämpimiä ja lempeitä hetkiä. Erinomaisesti roolitettu tämä kolmikko.

Priscilla-musikaalin diivoja esittävät Johanna Försti, Maria Lund ja Jennie Storbacka, jotka vetäisevät varsin vaikuttavia laulusuorituksia. Diivat eivät todellakaan jää taustalaulajiksi, vaan varastavat shown useaan otteeseen. Mekaanikko Bobina nähtävä Risto Kaskilahti tekee onnistuneen roolin, ja pidin Bobista hahmona kovasti. Kaskilahti pelaa hyvin yhteen muiden näyttelijöiden kanssa, erityisesti yhteisissä kohtauksissa Clarissa Jäärnin kanssa. Bobin ja Bernadetten piknik on ihana! Toinen hahmo, josta pidin tosi paljon, on Tiina Peltosen näyttelemä Marion. Ihan mahtavaa, että Tickin ja Marionin avioliitto ei ole mikään nihkeä ja traaginen tapaus, vaan vaikka he eivät olekaan yhdessä, heillä on lämpimät välit ja kunnioitusta toisiaan kohtaan. Peltonen ja Mikkola ovat yhteistyössään aitoja ja tuovat roolihahmojensa yhteisen historian onnistuneesti esiin. Raili Raitala on riemukas ja räväkkä Cynthia, ja Iivari Luomala mainion päättäväinen Benji, joka ottaa poissa olleen isänsä tosi hienosti vastaan. Koskettavia ja hauskoja hetkiä, kun Tick niin varovaisesti tulee poikansa luo ja Benji on heti valmiina esittelemään hänelle kaikkea ja tarjoamassa isälleen iltasatukirjaa luettavaksi. Musikaalin ensemble on vahvan ammattitaitoinen ja tuo lavalle laulutaitoa ja varmaa koreografian toteutusta, ja monessa kohtauksessa ensemblen jäsenet tekevät hetkisen lavalla nähtävistä hahmoistaan mieleenpainuvia. Erikseen mainittakoon Teemu Sytelän mainio Miss Informaatio sekä Les Girls-kohtaus, Jack Johansson on elegantti nuori Bernadette, ja menneiden aikojen muistelu on toteutettu onnistuneella ratkaisulla.

Viihdyin Priscillan katsomossa hyvin, nauroin ja nautin ja liikutuinkin, mutta heti esityksen jälkeen en ollut vielä täysin myyty. Kuitenkin jo seuraavana päivänä mieleen putkahteli pätkiä eri kohtauksista, ja tosiaan, en malta odottaa, että näen musikaalin uudelleen. Priscillan tarina, vaikka tärkeitä teemoja, hyvää huumoria ja lämpimiä hetkiä sisältääkin, on aika kevyt minun makuuni, joten vaati selvästi vähän aikaa (no, hyvin vähän, alle vuorokauden...), että musikaali valloitti minut. Musiikkinumeroiden "irrallisuus", toisin sanoen se, että ne eivät aina kuljeta juonta, on myös asia, joka häiritsi katsomiskokemusta, mutta sekin liittyy katsomistottumuksiin ja makuasioihin. Tosin jos näistä musiikkinumeroista ei innostu, niin ihmettelen. Sen verran hienoja, isosti toteutettuja, vaikuttavia, lumoavia ja hauskoja biisejä ja kohtauksia lavalla nähdään, ja rakastuin moneen kohtaukseen kovasti. Silti suosikkihetkiäni olivat juurikin ne kaikista draamallisimmat ja tunnepitoisimmat, mutta myös ne, joissa huumori on kaikista räävittömintä ja roiseinta. Kokonaisuutena Priscilla on vaikuttava ja alusta loppuun tarkasti ja tyylillä toteutettu. Koska musikaalissa on valtavasti pukuja, paljon näyttäviä osasia ja isoja kohtauksia, on tässä varmasti ollut iso työ kaikilla lavalla ja sen takana. Kaikki työ myös palkitaan, sillä onhan tämä suuren näyttämön valtaava musikaali nyt ihan loistava show!

Kyllä Priscilla siis on kaiken lukemani hehkutuksen ansainnut, ja näistä bileistä riittää iloa pitkälle. Huimia drag-numeroita, nostalgisia diskohittejä, ihanan erilaiset päähenkilöt ja heitä upeasti tulkitsevat näyttelijät, ja komea show, jossa riittää niin vauhtia ja väriä kuin tunnetta ja lämpöäkin. Eihän tätä glitterilotulitusta ja hyvän mielen musikaalia katsoessa voi kun viihtyä ja hymyillä. Ja mikä olisi sen ihanampaa, kuin poistua katsomosta iloisena ja täynnä energiaa?

Näin esityksen medialipulla, kiitos HKT!

torstai 22. syyskuuta 2022

Sang (Elina Pitkäkangas)

Elina Pitkäkangas on tähän mennessä julkaistuilla teoksillaan (Kuura-trilogia ja samaan maailmaan sijoittuva Hukan perimät) tehnyt minuun ison vaikutuksen, ja tasaisin väliajoin palailen lukemaan teoksista suosikkikohtiani. Niinpä kun Pitkäkankaan tuorein teos, Itä-Aasiaan sijoittuva fantasiakirja Sang ilmestyi, lähti äänikirja heti kuunteluun. Sang kertoo Kong Dawei-nimisestä nuorukaisesta, joka asuu köyhässä pikkukylässä vuoristossa, mutta joutuu erilaisten sattumusten kautta kauas kotoa, valtaklaanin vallan alle. Dawei ajautuu niin vaikeuksiin kuin hengenvaaraankin, mutta solmii myös ystävyyssuhteita ja oppii monenlaista. Silti hänellä on vain yksi tavoite: palata kotiin, palata rakkaidensa luo.

Sang koukutti heti alusta lähtien, eikä tarinaa olisi millään malttanut jättää kesken. Pitkäkangas kirjoittaa vetävää tekstiä, ja teoksen maailma rakentuu huikean yksityiskohtaisesti ja mietitysti koko teoksen läpi. Itä-Aasian maisemat vuoristoista kaupunkeihin ja köyhistä kylistä loisteliaisiin palatseihin kuvataan lumoavasti, ja yhdistettynä kaikkeen siihen mytologiaan ja tarinoihin, joita tekstiin on ladattu, Sang tarjoaa kauniin, villin, hierarkisen ja monitasoisen maailman. Sang on fantasiateos, jonka fantastiset ainekset sulautuvat teoksen tarinaan vaivattomasti ja saumattomasti, ja jonka harkitusti rakennettu tarina pitää otteessaan eikä päästä vähällä. Tarinan aikana ehtii pelätä hahmojen, erityisesti päähenkilö Dawein, puolesta monta kertaa, ja kun hetkeksi hengähtää, voi olla varma että kohta tapahtuu taas. Sangin tarina on tiukasti kiinni teoksen maisemissa ja hahmoissa, joiden kautta kuuntelukokemus tuntuu erityisen vaikuttavalta. Vaikka Sang on vauhdikas ja siinä tapahtuu paljon, on teoksen rytmi kuitenkin rauhallinen ja vakaa. Nopeat taistelukohtaukset, yllättävät ja hämmästyttävät käänteet sekä pienissä hetkissä tehtävät tärkeät päätökset nostattavat sykettä, mutta toimintaa tasapainottaa vakaus ja syvyys, jotka saavat rauhoittamaan hengitystä ja luottamaan siihen, että on vielä keino päästä turvaan, hyvään, kotiin. Dawei on niin mieleltään vahva ja henkisesti voimakas että välillä itkettää, ja teoksessa on monta tosi hienoa kohtaa jossa tämä tulee esiin. Dawei ei tietenkään kestä kaikkea, mutta hänessä on sellaista luonteenlujuutta, joka liikuttaa ja tekee vaikutuksen.

Sangin päähenkilö Dawei on niin ihana, että kyllä sydämestä ottaa kun poika joutuu vaikka ja mihin tilanteisiin. Pitkäkangas osaa kirjoittaa raastavia, julmia ja kylmiä kohtauksia ja hahmoja niin taitavasti, että kylmät väreet menevät pitkin selkärankaa. Teoksen väkivaltaisuus ja sydämettömyys on paikoittain todella kylmäävää, mutta kirjallisesti taidokasta ja punottu täyteen merkityksiä, jolloin se ei ole liikaa. Ja kyllähän meikälle kamalat, surullisen satuttavat kohtaukset kelpaavat, antaa tulla. Mutta julmuutta vastaan asettuu ystävällisyys ja lämpö, joka on tarkasti ja kauniisti kirjoitettua. Sang pitää sisällään valtavan tunnekirjon rakkaudesta, välittämisestä ja luottamuksesta laskelmointiin, hätään ja kauhuun. Niin lämpimän ihanat kuin kylmäävän pelottavat tunteet ovat vahvoja ja yksityiskohtaisia, ja ne tulevat lähelle. Pitkäkankaan luomat hahmot, sekä "hyvikset" että "pahikset", ovat niin kokonaisia ihmisiä, että heihin ei voi suhtautua välinpitämättömästi. Hyvyys ja pahuus eivät ole täysin selkeitä, vaikka lukija (ainakin minä) ohjautuukin kannustamaan toisia ja vihaamaan toisia hahmoja. Näillä hahmoilla on sen verran historiaa, tarinaa ja velvollisuuksia takanaan, etteivät heidän tekemänsä päätökset ja ratkaisut aina ole yksinkertaisia. Siksi hyvyys ja pahuuskaan ei ole mustavalkoista, vaan hyvät ihmiset saattavat tehdä vääriltä tuntuvia valintoja ja pahojen ihmisten ystävällisyyteen saattaa langeta. Ihan mahtava hahmogalleria! Ja mahtavan monipuolinen, ihmisyys monenlaisessa muodossa edustettuna ja ihmiset myös. Onneksi Sangin kakkososaa ei tarvitse kamalan kauan odotella, näiden tyyppien pariin palaaminen tulee olemaan hienoa. Ja varmasti myös raastavaa, jännittävää, kamalaa ja surullista, mutta aikamoisen iloista ja ihanaa myös.

Spoilereita edessä!

Sitten seuraa sekalainen luettelo suosikkijutuistani ja -kohtauksistani: ensinnäkin se, että Drayn viittoma on Taivastieto. Sattumaa luultavasti, mutta yksi kaikkien aikojen suosikkini fiktiivisistä hahmoista on hänkin Taivastieto (Skywise) ElfQuest-sarjakuvista (edit: sain tiedon, että tämä ei ole sattumaa. Mahtavaa!). Niinpä Dray sai pisteitä ihan jo tästä syystä. On hän toki muutenkin ihana hahmo. Toisekseen koko kahdeksas luku, jestas miten vahva lataus ja tiivis tunnelma. Kaikki Dawein ja Renin väliset hetket, veljeys ja luottamus. Heidän hyvästinsä junalaiturilla. Dawei ja Dray ja heidän tunteensa ja rakkautensa. Se, miten lämmintä ja rentoa ystävyys varjelijoiden välillä parhaimmillaan on. Valtaklaanit ja heidän perillisensä ja kaikki klaanihierarkiaan ja tapoihin liittyvä. Qiu. Se, miten tekstin aikamuoto muuttuu, kun Dawei taistelee prinssejä vastaan ja ukkonen raivoaa. Dawei silmät ja suu suljettuina, paikoilleen kahlittuna, yksin. Dawein kotimatka ja se, miten hänen mielensä saa parantua. Koti. Dray. Priya. Epilogi, mitä se paljastaa ja mitä se jättää odottamaan. Se, miten vahvoja tunteet ja tarina ovat. Jos yhden pienenpienen moitteen lausun, sanavalinnoissa sattui silmään se, että hevoset potkaistaan liikkeelle kun lähdetään ratsastamaan. Ei ratsuja tarvitse potkaista, kyllä ne siitä lähtevät menemään vähemmälläkin. Mutta tokihan se riippuu ratsastajasta. Eikä tämä nyt mitenkään lukukokemukseen vaikuttanut, kunhan huomasin, sillä monessa muussakin fantasiakirjassa itse asiassa potkitaan ratsut eteenpäin, niin suomennetuissa kuin kotimaisissa.

Kuuntelin Sangin äänikirjana, jonka lukija Anssi Niemi on erinomainen valinta tätä tarinaa kertomaan. Hänen ääntään kuunnellessa maisemat ja hahmot heräävät eloon, ja Dawein tarina iskee syvälle. Erityisesti suuret tunnekuohut pääsevät oikeuksiinsa Niemen lukutavassa, hän tavoittaa tarinan taitavasti. Tämä täytyy kyllä hankkia fyysisenäkin kirjana hyllyyn Pitkäkankaan muiden teosten rinnalle, voin sitten lueskella parhaita kohtia uudestaan. Ai että. Tämän kun voisi kokea uudelleen ensimmäistä kertaa, saisi ne samat vahvat tunnekokemukset ja jännityksen. Onneksi kirjallisuus on laji, jonka pariin voi aina palata, tämän pariin palaan varmasti vielä monta kertaa. Olipahan matka, varsin kaunis ja kamala teos, ihanan surullinen ja herkkä ja tunteisiin käyvä. Sangissa viehättää maailmanrakennus ja yksityiskohtaisuus, kulttuurien ja myyttien tarkkuus, hahmojen monitasoisuus ja nyanssit, juonen suuret linjat, tarinan jännittävyys ja syvyys sekä lumoava kokonaisuus. Enkä tiedä mikä siinä on, mutta onhan se nyt hienoa, että yksi teos pystyy yhdessä hetkessä täysin särkemään sydämen ja seuraavassa saamaan perhoset pyristelemään vatsassa ja hymyn huulille. Sang on erinomainen fantasiateos, upea kasvutarina, jännittävä valtakuvaus, ja kokemuksena yksi parhaista teoksista, jonka olen vuosiin lukenut/kuunnellut. Loistava.

maanantai 19. syyskuuta 2022

Titanic @ Järvenpään teatteri


kuvat © Kapina Oy

Titanic sai ensi-iltansa 17.9.

RMS Titanic suuntaa neitsytmatkalleen kyydissään matkustajia ja miehistöä, toiveita ja unelmia, loistoa ja musiikkia. Mukana ovat muun muassa laivan suunnittelija, herra Andrews (Heikki Mustakallio) ja omistaja, herra Ismay (Sami Karppanen), kapteeni Smith (Jouni Linkola), radisti Bride (Lassi Videnius), lämmittäjä Barrett (Kevin Sarinko), Strausin pariskunta Isidor ja Ida (Jarmo Holttinen ja Anja Veck), Beanen pariskunta Alice ja Edgar (Sannamaria Ojanperä ja Pertti Lehto) ja matkalla toisiinsa ihastuvat Kate (Meri Vahtera) ja Jim (Samuli Schultz). Ja lukemattomia muita, jotka todistavat aikansa suurimman ja loisteliaimman aluksen kulkua Englannista Amerikkaan. Mutta edessä on kohtalo, joka jää historiaan. Jäävuori raapii laivaa, pelastusveneet lasketaan ja uppoamattomaksi sanottu laiva katoaa hyiseen mereen vieden mukanaan yli 1500 ihmistä, joista yhdelläkään ei ole toivoa pelastumisesta.

Titanic on siitä harvinainen musikaali, etten ollut kuullut yhtäkään musikaalin kappaletta etukäteen. Olen vuosien aikana kuunnellut niin paljon musikaalimusiikkia, että ihan uusia tuttavuuksia tulee harvoin vastaan, mutta joskus näinkin. Nyt päätin säästää tämän loppuun asti yllätyksenä ja kuulla musikaalista ensimmäiset sävelet vasta katsomossa. Myöskään musikaalin tarkka tarina ei ollut tiedossa, tosin tiesin ettei se ole sama kuin leffassa ja että eiköhän tässä nyt lähdetä seilaamaan ja sitten upota, kun Titanicista on kyse. Ensi-iltaan suuntasin odottavin mielin ja iloisena siitä, että Järvenpään teatteri tarttuu rohkeasti näin isoon musikaaliin ja legendaariseen tarinaan. Vaikka teatteri on produktio produktiolta tehnyt minuun suuren vaikutuksen, on harrastajateatterille iso ponnistus toteuttaa tämänkokoinen musikaali, jossa porukkaa on paljon ja musiikissa riittää mahtipontisia joukkokohtauksia ja monenlaisia biisejä. Titanic oli myös ensimmäinen musikaali, jonka Järvenpään teatterissa näin (jos nyt en aivan väärin muista), joten vaikka olenkin teatterilaisten lauluvoimaa päässyt jo aiemmin todistamaan, niin nyt se vasta kokonaisuudessaan aukeni minulle. Mutta huoleen ei ole aihetta, päinvastoin, Järvenpään teatterissa yli 40 esiintyjää tuo Titanicin, niin musikaalin kuin laivankin, lavalle varmalla, koskettavalla, vangitsevalla tavalla.

Peter Stonen ja Maury Yestonin käsialaa olevan musikaalin on suomeksi kääntänyt Liisa Ryömä, jonka suomennos soljuu sujuvana ja tavoittaa laivan kannella kimpoilevat tunteet ihastuksesta ja ihmetyksestä hätäännykseen ja hämmennykseen. Onnistuneesti on käännetty erityisesti biisit, joiden sanat seuraavat melodiaa näppärästi myös suomeksi (on nimittäin ensi-illan jälkeen hiukkasen kuunneltu tätä nyt sitten englanniksi...). Ohjaaja Heikki Paavilainen pitää ison ensemblen järjestyksessä ja tunnelman ja tarinan hallinnassa, ja niin yhden ihmisen hetket lavalla kuin koko ensemblen yhteiskohtaukset ovat vaikuttavia. Ohjaus onnistuu poimimaan esityksen hahmoista riittävästi yksityiskohtia, jotta monen nimetyn hahmon tarinoista tulee yleisölle kiinnostavia ja heidän kohtalonsa koskettavat. Tämän musikaalin hankalin ominaisuus onkin ehkä se, että siinä ei ole varsinaista päähenkilöä vaan monta hahmoa, joiden tarinat kulkevat toistensa lomassa ja vähitellen yhteen kietoutuen. Onkin vaarana, että kaikki tyypit jäävät etäiseksi eikä kenestäkään pääse oikein perille. Näin ei Järvenpään teatterissa ole, vaan hahmojen huumori, haaveilevaisuus, päättäväisyys, turhamaisuus, vahvuus ja vastuullisuus ovat lavalla läsnä kaikissa eleissä, teoissa ja tapahtumissa. Esityksestä huokuu vilpittömyys ja aitous, näyttelijöiden työssä kaikki Titanicin kyydissä olevat maalautuvat ihmisinä, eivät matkustusluokkansa tai ammattinsa mukaan. Esitys etenee pääosin hyvässä rytmissä, välillä vaihdoissa on vähän hitautta, mutta se ei kokonaisuutta haittaa. Sen sijaan pienet äänentoisto-ongelmat / mikkien katkeilut vähän häiritsivät, mutta onneksi häiriöt olivat tosi lyhyitä, jolloin pois leikkautui vain pari sanaa, jotka pystyi aika hyvin päättelemään.

Jere Jääskeläisen koreografiassa pidin riemukkaasta ja vauhdikkaasta menosta, ja sitäkin enemmän herkistä, paljon kertovista hetkistä ja isoista kohtauksista, joissa näyttelijöiden asettumisella on tärkeä rooli. Loppu on huikean hieno, paljonpuhuva ja kaunis. Mikko Rantasen lavastuksessa hallitsee laivan kometosilta, jonka ruorin ympärillä tehdään Titanicin neitsytmatkan aikana monia päätöksiä. Portaikko tarjoaa alustan juhlille ja viestien toimittamiseen, ja laivan kantta rajaavien kaiteiden taakse pääsee sekä ihailemaan tähtitaivasta että hyvästelemään pelastusveneisiin pakenevia rakkaitaan. Lavalle rakentuu sujuvasti pienellä lavastemäärällä niin pelastusvene, ensimmäinen, toinen ja kolmas luokka kuin kokonainen laivakin. Sinikka Zannonin pukusuunnittelu luo ylellisyyttä ja säihkettä, vastuuta ja ammattimaisuutta, raskaiden töiden fyysisyyttä ja matkustajien luokkaeroja. Hienoja pukuja, tyylikkäitä univormuja ja tietenkin pelastusliivejä, jotka käsissään kaikki kulkevat epätietoisina. Jukka-Pekka Saastamoisen valosuunnittelu on onnistunutta ja tuo lavalle niin tanssiaisten lämpöistä tunnelmaa, uppoavan laivan sekalaista hätää kuin hyisen meren kirkkautta ja kylmyyttäkin. Erityisesti mieleen jäi sinisellä valolla nopeasti väläytetty jäävuori, mainio keksintö. Maiju Tahkolahden maskeeraussuunnittelu tekee näyttelijöistä asemansa ja matkustusluokkansa jäseniä ja toimii hyvin yhdessä muiden visuaalisten elementtien kanssa.

Entäs sitten se musiikki, jota en ollut koskaan kuullut? No, Titanic-musikaalihan on suorastaan täynnä mahtavia kappaleita! Sävellys on tosi kaunis ja vahva, melodiat kiinnostavia ja musiikki alusta loppuun sopivasti yhtenäistä. Vahva epäilys onkin, että näitä tulee tulevaisuudessa kuunneltua runsaasti, nyt jo soi moni laulu päässä. Jussi Hongiston kapellimestaroima orkesteri soittaa taidokkaasti ja tavoittaa tahdit reippaista ja riemukkaista surumielisiin ja mahtipontisiin. Hongisto itse maestro Hartleyn roolissa ottaa lavan haltuun muutamaan otteeseen laulamaan päästessään. Erityisesti pidin kohtauksista, jossa koko ensemble laulaa, upeasti tunnetta ja voimaa mukana. Lauluista varsinkin Edessämme uljaana, Nyt matkaan käy uljas Titanic, Barrettin laulu, Rouvan sisäkkö, Kosinta / Heräs yö elämään, Virsi / Kun uusin ragtime soi, Ensimmäisen näytöksen loppu, Syytös, Me vielä näämme huomisen, Kuin silloinkin, Hra Andrewsin hourekuva ja Finaali: Kautta aikain / Nyt matkaan käy uljas Titanic olivat ihan mahtavia. Näistä ekan näytöksen päättävä Ensimmäisen näytöksen loppu on pahaenteisyydessään ja tulevaa ennakoidessaan huiman hieno, musiikki pitää sisällään valtavasti nyansseja ja yhdistettynä hienoon näyttämökuvaan sekä ekan näytöksen loppu että koko esityksen loppu jäävät kyllä pitkäksi aikaa mieleen.

Näyttelijöitä ja hahmoja lavalla riittää, ja jokainen heistä erottuu joukosta omana persoonanaan. Koska Titanicissa on paljon hahmoja, joista useampikin on myös enemmän esillä, ei kukaan saa lavalla loputtomiin aikaa. Siksi näyttelijäntyössä korostuu taito kertoa paljon lyhyessä hetkessä, ja kyky rakentaa koko hahmo niin, että katsoja saa oppia hänestä tärkeimmän. Tässä musikaalin ensemble onnistuu kyllä erinomaisesti, sillä lähes jokaisesta hahmosta jäi jokin juttu mieleen ja tarina rakentuu lavalle hienosti siten, että erillisten hahmojen yhteinen kohtalo liikuttaa ja vaikuttaa. Koko näyttelijäjoukko tekee onnistunutta työtä, mutta nostan esiin muutaman roolisuorituksen vielä erikseen. Titanicin kapteenin, E.J. Smithin, roolin tekevä Jouni Linkola on rauhallisuudessaan ja varmuudessaan nappivalinta laivan ruoriin. Hän tekee roolissaan monitasoisen, tasapainoisen suorituksen. Sami Karppasen herra Ismay on varsin mainio, kyllä on laivan omistaja ylpeä aarteestaan ja sen ominaisuuksista. Mutta lopulta joutuu hänkin kohtaamaan asioiden todellisen laidan. Heikki Mustakallio tekee herra Andrewsin roolissa tarkkaa työtä, varsinkin toisella puoliskolla Mustakallio näyttelee Andrewsin lannistuksen ja syyllisyydentunnon taitavasti. Lassi Videniuksen radisti Bride on kiva hahmo, ja Videnius tuo rooliinsa sekä rentoa huumoria että vakaata vastuuta. Kevin Sarinko näyttelee lämmittäjä Barrettia, josta tuli nopeasti suosikkihahmoni. Sarinko tekee sujuvan roolin, jossa on hyviä nyansseja ja sopivasti sellaista johtoportaaseen kyllästymistä, mutta myös herkkyyttä ja itsevarmuutta. Lauluihin Sarinko tuo tunnetta, voimaa ja haikeutta. Ja kun Barrett lopussa luovuttaa paikkansa pelastusveneessä toiselle ja tuomitsee itsensä, niin kyllä siinä kurkkua kuristaa. Satu Prittinen joka paikassa asioita tiedottavana ja innolla työnsä tekevänä laivapoikana on tosi hyvä, myös Antti Wectroth vastuunsa alla murtuvana Murdochina ja Mikko Korhonen jämäkkänä Lightollerina tekivät vaikutuksen.

Matkustajajoukosta varsinkin juhlahumusta ja ylellisyydestä nauttivan herra Guggenheimin roolissa nähtävä Marjut Kamppinen, taitavasti hahmojensa yhteistä historiaa ja rakkaustarinaa tulkitsevat Jarmo Holttinen ja Anja Veck Isidor ja Ida Strausin rooleissa sekä sota-aikaa muistelevaa majuria esittävä Juha Sihvola jäivät mieleen. Sannamaria Ojanperä tekee hurmaavan ja hauskan roolin ykkösluokkaan halajavana, päättäväisenä Alicena, ja Pertti Lehto on hänelle hyvä, lämpimän käytännöllinen vastinpari aviomies Edgarin roolissa. Meri Vahtera Kate McGowanina laulaa vahvasti ja tuo roolihahmonsa lujuuden ja varmuuden hienosti näkyviin. Koko ensemble pelaa hyvin yhteen ja hahmojen tarinat muotoutuvat laivamatkan edetessä näkyviin kiinnostavina ja monenlaisina. Yhteishenki ja yhteistyö näkyvät lavalla vahvoina, ja koko esiintyjäjoukon tekemisessä on hieno tunnelma. Juuri siksi koko ensemblen yhteiset kohtaukset ovat kaikista vaikuttavimpia, niissä kaikuu ja väreilee tekijöiden tarinoiden välittämisen taito.

Hurraa ja onnea Järvenpään teatteri, sekä hienosta 50 vuoden taipaleesta että tästä komeasta musikaalista. Nautin Titanicin näkemisestä ja kokemisesta ja ihastelin sitä, miten vaivattomasti lavalle luodaan tunnelma toisensa jälkeen ja miten syvällä tuntui, kun Nyt matkaan käy uljas Titanic ja sen kertaus kajahtivat. Vaikka Titanic ei ehkä tarinallisesti olekaan mikään täysin mukanaan vievä esitys, onnistuu tämä produktio hurmaamaan toteutuksellaan ja aidosti tulkituilla, monitasoisilla henkilöhahmoillaan. Ja musiikki, se soi kauniina ja vahvana, viimeiseen saakka.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Järvenpään teatteri!

tiistai 13. syyskuuta 2022

Myrskyluodon Maija @ Kouvolan Teatteri

kuvat © TAVATON media

Myrskyluodon Maija sai ensi-iltansa 10.9.

Maija (Satu Lemola) ja Janne (Sami Kosola) menevät naimisiin, muuttavat meren keskelle Myrskyluodolle, perustavat kodin ja perheen, ja kulkevat läpi elämän aallokoiden yhdessä. Rinnalla kulkee vanha Maija (Annina Rubinstein), joka muistaa ja tietää kaiken, jonka on elämässään kokenut, ja jota hän nyt voi nuoremman itsensä tarinaa seuratessaan kommentoida. Maijan tarinan täyttävät rakkaus ja ahkeruus, kunnioitus ja ihailu luontoa kohtaan, elämänvoima, murheet, onnet ja menetykset.

Tiina Luhtaniemen ohjauksessa on väkevästi mukana niin kirkasta, huoletonta iloa kuin tyhjää, sanatonta suruakin, ja tunnekuohuissa velloo kaikkea muuta niiden väliltä. Yhdessä koreografi Riikka Puumalaisen luoman liikekielen kanssa ohjaus tarttuu vahvasti nimenomaan eri tunteisiin, ja koska tässä tarinassa tunteita tosiaan riittää, on hienoa, että ne tulevat näin lähelle katsojaa. Maijan ja hänelle rakkaiden ihmisten elämäntarinat nousevat näyttämölle kertoen ihmisyydestä, rakkaudesta ja menetyksistä vahvasti ja koskettavasti. Esitys on eloisa, elävä, riemukas ja vahva, ja sekä ohjauksen tarkkuus että liikekielen ja koreografioiden taidokkuus tuovat tarinan lavalle vakuuttavalla tavalla. Juho Lindströmin lavastus on harkittua, siinä ei ole mitään liikaa vaan juuri tarpeeksi elementtejä herättämään tarinan maisemat eloon. Lavan takaosan kaari on todella hieno, ja Eleonoora Koortin upeat makramee-työt sopivat näyttämökuvaan hienosti. Leila Kososen puvustus on värien ja kankaan liikkeen lumoa, sopivasti maanläheistä ja arkista mutta yksityiskohtaista ja esimerkiksi hääkohtauksessa myös näyttävän juhlavaa. Mia Jalervan valosuunnittelussa on syvyyttä ja sävyjä, jotka tukevat kohtausten tunnelmaa.

Myrskyluodon Maijassa kaikista parasta on musiikki, sillä tämän musikaalin kappaleista kaikki ovat aivan ihania ja Matti Puurtisen sävellys on upea. Erityisesti kauniita, koskettavia ja surullisia biisejä on monta, ja minähän tykkään kun katsomossa tuntuu kuin sydäntä murskattaisiin. Ja kun vastapainoksi saa sitten hymyillä ja iloita lämpimiä, romanttisia kappaleita kuunnellessaan, niin mikäs siinä on tunteiden vuoristoradassa istuessa. Musikaalin "itkettävät biisit" eli Maijan ja Jannen häävalssiAnteeksi ja Mikael itkettävät tälläkin kertaa, erityisesti Anteeksi on täydellinen. Suloisen lämpimistä kappaleista Onnen hetki ja Myrskyluodon Maijan rakkauslaulu ovat ihania, ja ikisuosikkini Tuuli tuuli, Kuka osaa luontoa lukea ja Merellä aina tuulee soivat erinomaisesti. Orkesteri kapellimestarinaan Ilkka Kahri soittaa vakaasti ja musiikki elää kauniisti mukana Maijan tarinassa.

Satu Lemola tekee Maijana erinomaisen monitasoisen roolin, jossa Maijan elämäntarina kulkee vaivattomasti vuosikymmenten läpi ja joka tavoittaa tarkasti tunteet ja ajatukset ilosta suruun ja rakkaudesta riemuun. Sami Kosolan roolityö Jannena on vakuuttava ja Kosola tuo rooliinsa hienovaraisesti paljon erilaista tunnesisältöä ja nyansseja. Lemolan Maija ja Kosolan Janne ovat tasapainoinen, toisiaan täydentävä ja sopivasti toisistaan eroava pari, jonka yhteiselosta näyttelijät löytävät herkkää rakkautta ja hersyvää, lempeää huumoria. Annina Rubinsteinin vanha Maija on vähän salaperäinen ja mystinen hahmo, vaikka onkin kaikessa mukana ja elänyt kaiken, mistä tarina kertoo. Rubinstein on lavalla vahvasti läsnä, ja hänellä on roolihahmoonsa toimiva, kiehtova ote. Satu Taalikainen Vallborg-kummina tekee mainion roolin, jossa riittää elämänviisautta ja lämpöä. Maijan ja Jannen lapsina nähtävät Netta Herranen Mariana, Markus Waara Augustina ja Patrik Malin Mikaelina ja Sigfridinä tekevät hyvät roolit, erityisesti Herrasen työstä Mariana pidin paljon. Ja yksi suosikkikohtauksistani, se kun August palaa mereltä kotiin ilman isäänsä, on tosi vahva. Hienoa työtä Waaralta ja Satu Lemolalta. Tommi Kekarainen onnistuu rooleissaan pastori Millangårdina ja suutari-Ollena, samoin Raimo Räty Maijan isänä on varsin hyvä, niin myös Tiina Winter Fian ja ruustinnan rooleissa. Koko ensemle lukee tarinan tunnelmia taitavasti ja tuo näyttämölle kokonaisia, mietittyjä roolihahmoja.

Hienosta visuaalisuudestaan, kauniisti ja vahvasti soivasta musiikistaan sekä vaivattomasti ja soljuvasti etenevästä kokonaisuudesta huolimatta esitys jätti minut kaipaamaan vielä vähän enemmän jotakin, ehkä syvyyttä. Sitä löytyy jo, ja palaset ovat muutenkin kaikki kohdillaan. Tekeminen on varmaa, tarina kaunis ja toteutus koskettava, joten esitys vaatinee vain muutaman esityskerran enemmän kasvaakseen täysin valmiiksi. Ensi-ilta kun on vasta esityskauden avaus ja produktion elämänkaaren alku, ja esitykset aina vain paranevat ajan kuluessa. Täytynee siis suunnata keväällä vielä uudelleen katsomoon, saas nähdä kuinka upeaksi tämä Maija on silloin kasvanut... Sen tiedän jo nyt, että silmäkulmat eivät tule kuivina pysymään, kun jo ensi-iltaa katsellessa oli pala kurkussa. Kyllä Myrskyluodon Maija vaan on kaunis musikaali, ai että.

Suosittelen tätä kaikille Myrskyluodon Maija-faneille sekä kaikille heille, jotka nauttivat upeasta, kauniisti soljuvasta musiikista, iloisesta ja herkästä rakkaustarinasta ja vahvasti kerrotusta tarinasta, jossa elämässä on läsnä tunteita ja tunnelmia laidasta laitaan.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Kouvolan Teatteri!

torstai 8. syyskuuta 2022

Hamlet @ Kansallisteatteri

kuvat © Yehia Eweis

Näin Kansallisteatterin Hamletin 6.9.

Tanskan prinssi Hamletilla (Olavi Uusivirta) ei nyt mene kovin hyvin. Isä on kuollut ja muistona on vain haamu (Matti Uusivirta), ja äiti Gertrude (Paula Siimes) on mennyt pikaisesti uusiin naimisiin kuolleen miehensä veljen, Hamletin sedän Claudiuksen (Timo Tuominen) kanssa. Onneksi ovat ystävät Laertes (Aleksi Holkko) ja Ofelia (Fanni Noroila), joista ensimmäinen tosin lähtee hautajaisten ja häiden jälkeen takaisin Ranskaan ja jälkimmäisen kanssa rakkaus on monimutkaista ja sitä sekoittavat muiden mielipiteet. Kun vielä isän haamu kertoo Hamletille, että se oli muuten tuo sinun setäsi joka minut murhasi, on siinä kaikenlaista soppaa selvitettäväksi.

Vaikka olen totta kai klassikkoni ja Shakespeareni lukenut ja nähnyt, en ole oikein ymmärtänyt Hamletin hienoutta, enkä tiedä ymmärränkö täysin vieläkään. Mutta jotain järisyttävän hienoa on siinä, miten Olavi Uusivirran näyttelemä Tanskan prinssi vaipuu hulluuteen. Tämä on vahva, fyysinen, asitillinen esitys, yllättävä, hämmästyttävä ja mahtava. Heti ensimmäisten kohtausten aikana nimensin tämän produktion mielessäni klubi-Hamletiksi, suurimmaksi osaksi visuaalisuuden ja musiikin ansiosta mutta myös esityksen energisyyden, kiihkeyden ja levottomuuden vuoksi. Ohjaaja Samuli Reunanen on työryhmineen tarttunut klassikkoon raikkaan modernilla otteella, ja tarinaan ja hahmoihin on löytynyt uudenlaisia puolia. Hamlet on jäänyt minulle etäiseksi siitäkin syystä, että hahmot ovat paenneet hämmentävyyden ja mystisyyden taakse enkä ole saanut oikein kenestäkään otetta. Nyt kuitenkin huomasin tajuavani näitä tyyppejä ja ymmärtäväni ihan eri tavalla, mistä näytelmässä on kysymys. Olipa hieno tunne kun pikku hiljaa lähti homma ja hahmot avautumaan. Kyllä Hamletissa taitaa sittenkin piillä jotain kiinnostavaa ja mestarillista... Reunasen ohjaus on vauhdikas ja vauhko, joissain kohtauksissa kaunis ja haikea, joissakin riemukas ja nerokas. Varsinkin ensimmäinen puoliaika on erinomaisesti rytmitetty, monessa kohtaa ihailin ja ihmettelin ratkaisuja, joita esitystä rakennettaessa on tehty ja jotka toimivat loistavasti. Kakkospuoliskolla intensiteetti vähän lässähtää ja pientä tiivistystä olisin kaivannut, nyt osa kohtauksista tuntuu turhan pitkiltä. Komea loppukohtaus kuitenkin nostattaa esityksen taas ykköspuoliskon tasolle. Käytössä on Matti Rossin suomennos, mutta mukana on reippaasti myös ihan uutta dialogia ja juttuja, jotka sopivat esitykseen tosi hyvin. 

Visuaalisuus siis ohjasi ajatuksia klubifiilikseen ja todellakin aivan muualle kuin hovimaailmaan tai historiaan. Kaisa Rasilan lavastuksessa ei koreita linnamaisemia tai hienostunutta aatelisuutta näy, vaikka Tanskan hovissa ollaan, vaan lavaa hallitsevat metallikehikot ja valkoiset pressut. Kun näihin yhdistää Erno Aaltosen terävän, sähäkän valosuunnittelun ja Pyry Hyttisen toimivan videosuunnittelun, on tarjolla monia hienoja näyttämökuvia. Pidin lavastuksesta tosi paljon, ja koruttomuus sopii esitykseen todella hyvin. Lavasteet ja valot/videot tukevat toisiaan sujuvasti, ja tarjoavat esitykselle raamit, joissa hahmot pääsevät kamppailemaan ongelmiensa kanssa niin, että tunteet ja tunnelmat heijastuvat myös heitä ympäröivästä maailmasta. Kanto jäi vähän häiritsemään, en tiedä symboloiko se jotakin ja tulkitsinko kannon merkityksen oikein. Auli Turtiaisen pukusuunnittelussa on käsiohjelman mukaan mukana asusteita ja vaatteita monesta Kansallisteatterin tuotannosta, mikä on kiva yksityiskohta. Puvustuksessa yhdistyvät hovimaiset, tyylikkään koristeelliset puvut, nykyaikaan sopivat asukokonaisuudet, vanhaa ja modernia yhdistelevät vaatteet ja kaikki siltä väliltä. On enkelinsiipiä, kimaltavia pöksyjä, takkeja ja paitoja, huppareita, farkkua... Monenlaista vaatetta, taitavasti hahmoille ja näyttelijöille valittuna. Myös puvustus heijastelee hienosti kohtausten tunnelmia.

Esityksen musiikki on suurilta osin Horation roolissa nähtävän Timo Kämäräisen käsialaa, ja erinomaista musiikkia on hän tähän säveltänyt ja muutamat olemassa olevat biisit ovat nekin toimivia valintoja. Alun Baby One More Time-esitys on huiman hyvä, samoin moni voimakas instrumentaalibiisi ja Haudankaivaja. Musiikkivalinnat ja -tyylit kruunaavat esityksen tunnelman, ja tuovat sen lähelle modernia ja nykyaikaista viemättä kuitenkaan liian kauas alkuperäisestä tekstistä. Pidin myös siitä, että muusikot ovat lavalla ja musiikki ei ole vain taustalla, vaan sillä on selkeä syy olla mukana kohtauksissa ja myös selkeä syy olla juuri sellaista, mitä se milloinkin on. Välillä musa peitti vuorosanoja alleen, mutta onneksi vain parissa kohdassa.

Olavi Uusivirta on Hamletin roolissa virtuoosimainen. Hän ottaa lavan ja hahmon haltuun, tutkii, leikkii ja elää todeksi Hamletin kokemat turbulenssit ja koukerot. Vaikka sivuhahmot ovat esityksessä ja tarinassa merkityksellisessä roolissa, on tämä Hamletin show. Ja millainen show! Hamlet on hauska, fiksu, kekseliäs, vimmainen, epävarma, epätoivoinen, eksyksissä, tilanteen herra ja aivan hukassa. Ja Uusivirta näyttelee tämän kaiken tarkasti ja yllättävästi, hahmoa lukien ja tarinaa kunnioittaen. Hänen Hamletinsa on täynnä nyansseja, pintoja, salaisuuksia ja tunteita, samaan aikaan täysin villi ja elossa ja jo jossain muualla. Upea, vaikuttava, vahva rooli. Jos on Hamlet niin näytelmänä kuin hahmonakin jäänyt minulle etäiseksi, niin on todellakin käynyt myös Ofelian kohdalla. Mutta ei nyt. Fanni Noroilan Ofelia ei jää sivuun tai varjoihin, vaan on lavalla vahvasti ja läsnä, täynnä intensiivistä energiaa. Noroila tuo Ofeliaansa itsevarmuutta, viisautta ja itsenäisyyttä. Ofelian ja Hamletin välinen dynamiikka on kiehtovan täynnä latausta, tosi hienoja kohtauksia ja taitavaa yhteispeliä Noroilalta ja Uusivirralta. Timo Tuomisen Claudius on hurmaava ja sanavalmis kuninkaaksi päässyt mies, Tuominen näyttelee rennolla varmuudella ja tekee näppärän, onnistuneen roolin. Pidin erityisesti Claudiuksen ja Hamletin välisistä hetkistä.

Aleksi Holkko tekee ihanan roolin Laerteena, hän vaikuttaa hyvältä ja hauskalta veljeltä ja ystävältä. Laerteen ja Ofelian sisarussuhde on yksi suosikkijuttujani tässä, se tapahtuu pienissä hetkissä ja muutamissa kohtauksissa, mutta on luonteva ja aito. Holkko on roolissaan monitasoinen ja tuo Laerteen kokemukset ja tekemiset lavalle tarkasti. Esa-Matti Long on mainio Polonius ja erityisen mainio haudankaivaja, ja Paula Siimes vakuuttava Gertrude, hän tuo rooliinsa toimivia yksityiskohtia. Timo Kämäräinen vastaa suurimmaksi osaksi musiikista, mutta taitaa hän muusikkonakin olla Horatio ja osallistuu moneen tärkeään kohtaukseen. Matti Uusivirta haamun roolissa ohjailee Hamletia eteenpäin ja asettaa poikansa harteille taakan, jonka alla tämä saakin sitten kamppailla. Karlo Haapiainen ja Ola Blick täydentävät näyttelijäjoukon Rosencrantzina ja Guildensterninä, jotka ovat aina olleet suosikkityyppini tässä näytelmässä ja joista pidin paljon myös nyt. Molemmat tekevät sujuvat, hauskat ja vakuuttavat roolit, ja varsinkin näytelmä näytelmän sisällä sekä siihen latautuminen ovat mainioita hetkiä.

Sellainen klubi-Hamlet. Tykkäsin ja hämmästyin, vau ja huh! Rakastan nauttia Shakespeareni modernisoituna ja uudenlaisina, erilaisina tulkintoina, ja siihen tämä sopii kuin kallo käteen. Monia hienoja, yllättäviä, kekseliäitä valintoja, loistava Olavi Uusivirta, taidolla ja varmuudella täytetty myös muut roolit, ja sopivan kysymyksiä ja ajatuksia herättelevä, energisesti ja rytmikkäästi toteutettu klassikko.

N'in esityksen medialipulla, kiitos Kansallisteatteri!

maanantai 5. syyskuuta 2022

Something Rotten! Jotain mätää! @ Lahden kaupunginteatteri


kuvat © Aki Loponen

Something Rotten! Jotain Mätää! sai ensi-iltansa 3.9.

Renessanssiajan Lontoossa Perän veljekset Retu (Mikko Pörhölä) ja Ruune (Mikael Saari) yrittävät väsätä jonkinlaista näytelmähittiä, mutta rahoituksen kanssa on ongelmia eikä hyvää ideaa tunnu löytyvän. Ja sitten on vielä eräs William Shakespeare (Tuomas Korkia-Aho), jolta eivät upeat näytelmäaiheet tai lumoutuneet ihailijat lopu millään. Niinpä Retu päättää turvautua vähän kyseenalaisiin keinoihin ja suuntaa ennustaja Nostradamuksen (Tomi Enbuska) puheille selvittämään, mikä on seuraava teatterin suuri juttu. Kun tuo tulevaisuuden rahasampo ja yleisön suosikki, ihme nimeltä musikaali, paljastetaan Retulle, on tie menestykseen taattu. Vai onkohan?

Näin Something Rottenin viime kesänä Törnävän kesäteatterissa, ja onpahan aika mahtavaa, että se nähdään näin nopeasti uudelleen Suomessa. Tämä on nimittäin niin nokkela, hauska ja viihdyttävä show, että sitä soisi esitettävän ahkerasti. Lahdessa on käytössä sama Mikko Koivusalon näppärän taidokas suomennos kuin Seinäjoellakin, ja koreografioiden takana on Jyri Numminen, joka tanssinumerot viritti huippuunsa myös Törnävän versiossa. Lahdessa ohjauksesta vastaa Ilkka Laasonen, joka on varsin mainiolla tavalla ottanut kaiken irti esityksen huumorista ja komediallisista koukuista. Something Rotten on komediamusikaali parhaasta päästä, sillä huumori kumpuaa paitsi hahmojen ja tapahtumien koomisista käänteistä, myös teatterista itsestään ja musikaalista lajina. Ja mikäs sen hauskempaa kuin nauraa musikaaliviittauksille ja teatterimaailmalle? Laasosen ohjauksessa komedia pitää otteessaan ja hauskuuttaa vaivattomasti, ja kokonaisuus on alusta loppuun laadukas ja onnistuneesti toteutettu. Jyri Nummisen koreografiat ovat yksityiskohtaisia ja levittäytyvät lavalle näyttävästi. Steppinumerot ovat tietenkin vaikuttavia, mutta erityisesti jäi mieleen Astu renesanssihin-koreografia, siitä pidin kovasti. Numminen tuo korografioihin tarkkuutta, taitoa ja tyyliä, ja myös huumoria, vauhtia ja yllätyksiä. Kuten tekstissä ja sanoituksissa, myös koreografiassa on pieniä palasia tunnettujen musikaalien maailmasta, niitä on sieltä hauska bongailla. Olin bongaavanani tanssikohtauksista myös joitakin Törnävän versioista tuttuja juttuja, mutta tiedä sitten kuinka hyvin muistan vuosi sitten näkemäni esityksen.

Pekka Korpiniityn lavastus on huikea, todella hienon näköisiä ja hyvin toimivia lavastusratkaisuja. Renessanssiajan Lontoo rakentuu lavalle komeasti, sekaan mahtuu kimaltavia showelementtejä ja surkeita loukkoja, ja kaikkea siltä väliltä. Ja kylläpä lavalla nähdään hieno teatteri. Pelkästään jo lavastuksen yksityiskohtia tutkiakseni menisin tämän katsomaan uudelleen, ja muutenkin kyllä. Sari Suomisen pukusuunnittelu on ihanaa, ai että mitä mahtavia pukuja. Varsinkin ensemblen puvut, Lordi Claphamin asukokonaisuus, Shakespearen tyyli, Portian tumma mekko... Monta upeaa pukua! Harri Peltosen valosuunnittelu toimii ja siinä on monta hyvää, näppärää ratkaisua. Näyttämökuvia kelpaa ihailla ja Something Rotten on kyllä visuaalisuutensa puolesta melkoinen karkki. Yksityiskohtia riittää ja paljon jäi varmaan huomaamattakin, mutta uusi reissu renessanssi-Lontooseen on tosiaan jo suunnitteilla, sitten pääsen nauttimaan hienosta visuaalisuudesta uudelleen.

Jos on visuaalisuus hienoa, niin samaa voi sanoa musiikista. Something Rottenin biiseissä parasta on se, että niissä paitsi riittää kekseliäitä, hauskoja sanoituksia, ne jäävät myös helposti soimaan päähän. Hyvin pyörii jonkinmoinen potpuri päässä edelleen näin pari päivää ensi-illan jälkeen, iloisesti suomennosta ja alkuperäisiä sanoja sekoittaen. Erityisesti esityksen reippaasti aloittava Astu renessanssihin, mahtava Sapettaa Shakespeare, hurmaava Rakkauden soihtu, hauska Jotain mätää! ja finaalibiisi Amerikka, uusi maa jäivät mieleen, ja tietenkin upeat Mä olen Will ja Bardi hajoaa. Nämä kaksi ovat olleet suosikkini heti siitä lähtien, kun ensimmäisen kerran törmäsin musikaalin biiseihin, ja ilokseni ne esitetään onnistuneesti myös Lahdessa. Orkesteri soittaa varmasti ja taidokkaasti, laulua on ilo kuunnella ja näyttelijöillä on mainio ote biiseihin ja musiikkikohtausten tunnelma ja tyyli hallussa.

Mikko Pörhölän Retusta tykkäsin kovasti, Pörhölä tekee sujuvan roolin. Hän tuo hahmoonsa vaivatonta komiikkaa ja tasapainottaa hauskuutta lataamalla musikaalin harvat vakavammat hetket täyteen nyansseja. Mikael Saaren Ruune on sopivan haaveileva runosielu, josta ei voi olla tykkäämättä. Ja vielä kun Ruune rustaa suloisen romanttisia, kauniita tekstejä? Ihanaa! Saari tekee roolinsa varmasti ja pelaa hyvin yhteen Pörhölän kanssa, Perän veljesten suhteessa on luontevaa sisaruutta. Tuomas Korkia-Aho on erinomainen Shakespeare, rakastan musikaalin Will-hahmoa ja Bardi pääsee Korkia-Ahon esittämänä oikeuksiinsa. Mahtavan röyhkeä, kekseliäs ja karismaattinen supertähti-Shakespeare, kaikki eleet ja liikkeet sekä ilmeet ja äänenpainot kohdillaan. Hieno rooli. Henna Wallin näyttelee Retun vaimoa Beaa hyvällä otteella, Bea on tosi kiva hahmo ja Wallin tekee hauskan, mainion roolin, jossa on lämpöä ja rempseyttä. Tuuli Paju tekee Portian roolissa hurmaavaa työtä, pidin siitä miten peittelemättömän innoissaan Portia on niistä asioista, joista tykkää, ja miten hän uskaltaa tavoitella haaveitaan. Tomi Enbuskan ennustajaheppu Nostradamus on riemastuttava, hahmoon mahtuu monia mainioita yksityiskohtia ja paljon huumoria. Mikko Jurkka veli Jeremian roolissa on ankara kuin mikä, mutta Rakkauden soihtu-biisissä hänestä nähdään toisenlainen, riemukas puoli. Aki Raiskion Shylock on ihastuttava teatteri-innostuksensa vallassa, sama fiilis vallitsee meikälläkin usein katsomoon astellessa. Koko näyttelijäjoukko esiintyy hyvällä energialla ja lukee musikaalin komiikkaa taitavasti. Something Rottenissa on toinen toistaan mainiompia hahmoja, ja tämä porukka tuo heidät lavalle tosi onnistuneesti.

Something Rotten on hurjan kiva musikaali, ja tätä Lahden versiota kannattaa ehdottomasti suunnata katsomaan. Esitys näyttää ja kuulostaa tosi hyvältä, on komediallisesti tarkka ja toteutuksellisesti laadukas, viihdyttävä show. Paljon hyvää huumoria, musikaalifanille ihania mahdollisuuksia bongata kaikki nokkelat musikaali- ja teatteriviittaukset, ja kokonaisuudessaan sydämellinen, hauska ja riemukas tarina, jota katsoessa ei voi muuta kuin hymyillä, hykerrellä ja nauttia.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Lahden kaupunginteatteri!

sunnuntai 4. syyskuuta 2022

Kaksi sisarta @ Teatteri Vanha Juko


kuva © Antti Sepponen

Kaksi sisarta sai uusintaensi-iltansa 2.9.

Kurkelan perheessä yksi asia on kaikkea muuta tärkeämpää. Hiihdolle annetaan ihan jokainen hiki-, kyynel- ja veripisara, treeneistä ei luisteta eikä kilpailu lopu koskaan. Sisarukset Helena (Suvi Blick) ja Hilkka (Annika Hartikka) on nimetty arvokisavoittajien ja -mitalistien mukaan, eivätkä he koskaan ole tehneet muuta kuin hiihtäneet. Sillä jos haluaa tulla parhaaksi, pitää harjoitella. Pitää uhrata kaikki. Ja mikä uhraus vanhemmilta (Maria Nissi ja Markus Karekallas) onkaan, että he antavat tyttäriensä hiihdolle kaiken, valmentavat, vahtivat ruokavaliota, vertailevat kierrosaikoja, rukoilevat hiihtojumalia. Sitten tulee kotikisojen aika. Lahden MM-hiihdot 2001. Tragedia on valmis. Mutta entäpä jos ei? Voisiko skandaali avata latua uusille nimille? Voiko suomalaisen hiihdon pelastaa?

Lahti best, hiihto best, kuten yksi esityksen projisoinneista julistaa. Lisään tähän vielä yhden, sillä teatteri best. Lahti on ollut minulle aina paitsi ihana, kiinnostava teatterikaupunki, myös rakas talviurheilukaupunki. Olen ollut vapaaehtoisena Salpausselän kilpailuissa viimeiset seitsemän vuotta, kannustanut ja hurrannut latujen varsilla ja mäkimontussa monille suosikkiurheilijoilleni ja elänyt hiihtohuumaa iso hymy naamallani. Lahden 2001 MM-hiihtojen dopingskandaalin aikaan olen kuitenkin ollut vasta kaksi, ja vaikka olenkin varmaan nököttänyt television edessä kisoja seuraamassa, en tietenkään muista niistä mitään. Mikä on ihan hyväkin, dopingkohu olisi kyllä iskenyt kovaa jos olisin siitä jotain ymmärtänyt. Mutta Veikka Heinosen kirjoittamassa, Esa-Matti Smolanderin ohjaamassa Kahdessa sisaressa Lahti 2001 tapahtuu tässä ja nyt.

Ai että miten tykkäsin tästä! Ehkäpä parasta näytelmässä on se, että se on samaan aikaan riemastuttavan koominen ja hurjan surullinen. Sillä mikäpä olisi samaan aikaan yhtä hauskaa ja surkeaa kuin pakkomielle jotakin kohtaan? Kun yhden perheen elämä rakentuu vain yhden asian ympärille, kaikki tapahtuu sen ehdoilla. Kun hiihto on paitsi hiihtoa, myös keino olla parempi tytär, osoittaa rakkautta, osoittaa uskollisuutta, osoittaa rohkeutta, voimaa ja sisua, mitä muuta voi tehdä kuin hiihtää? Kaksi sisarta rakentuu taitavasti hiihdon ympärille ja laajenee kuvaamaan niin sisarussuhteita, vanhemman ja lapsen välisiä asetelmia kuin perheen voimasuhteita. Ja tietenkin urheilua, uskoa siihen ja hetkeä, kun kaikki, mihin on uskottu, romahtaa. Teksti on sujuvaa ja hyvin rytmitettyä, ja tavoittaa tarkasti monia sellaisia hiihtoon liittyviä juttuja, joiden kuvittelisin olevan totta lajiin intohimoisesti suhtautuvissa perheissä. Tosin toivottavasti oikeassa elämässä meno ei missään ole ihan näin äärimmäistä. Paitsi hiihtourheilu, tekstissä on tavoitettu onnistuneesti inhimillisiä tunteita, jotka syntyvät onnistumisesta, pettymyksestä, epätoivosta, turhautumisesta, ilosta ja rakkaudesta. Ja lopun yllättävä käänne on huikea! Tuntuu, että olisi melkein pitänyt arvata, mutta ehkä ajattelin, että eiiihän se nyt näin mene. Mutta meni ja se on loistavaa.

Vanha Jukon tuoreen taiteellisen johtajan Esa-Matti Smolanderin ohjauksessa on toimiva annos lähes liioiteltua huumoria ja draamaa, tarkkanäköistä henkilöohjausta ja vakuuttavaa tasapainottelua komediallisen ja traagisen välillä. Smolander lukee tarinaa luontevasti, jolloin esitys on hyvin kasassa ja sen teemat tulevat lähelle. Tinja Salmen lavastus on arkinen ja sopii Kahden sisaren tarinaan oikein hyvin. Pidin erityisesti siitä, että Kurkeloiden koti on "laatikko", vaaleiden seinien ja suljettujen verhojen rajaama oma, eristetty maailmansa, tämä ratkaisu tukee tarinaa onnistuneesti. Topias Toppisen valosuunnittelu tavoittaa näppärästi kohtausten tunnelman, ja pidin siitä, että yöllä tapahtuvissa kohtauksissa on hieno hämärä valo. Myös kaikki projisoinnit ovat onnistuneita, ja valosuunnittelulla on tarinan kerronnassa selkeä rooli. Antti Kainulaisen äänisuunnittelusta pidin tosi paljon, jostain syystä haluaisin kuvailla sitä sanalla syvä, joten sillä mennään. Syvän lisäksi äänisuunnittelussa on tosi kiva, vähän painostava teema, joka toistuu useasti, ja yleisön kannustus ja hiihtokatsomon pauhu kaikuu salissa tuttuna. Iida Ukkolan pukusuunnittelu sopii 2000-luvun alun fiiliksiin ja hiihtoperheeseen mainiosti.

Neljä näyttelijää tekee Kurkelan perheestä elävän, hengittävän, ongelmallisen joukkueen, jonka sisäiset suhteet ja asemat alkavat esityksen edetessä horjumaan. Suvi Blick käy Helenan roolissa läpi laajan tunneskaalan ja tekee vahvan, hienon roolin. Pidin Helenasta hahmona todella paljon, hänelle on kirjoitettu varsin hyvä hahmokaari, ja se, miten Blick tulkitsee roolihahmonsa kokemuksia, on hyvin vakuuttavaa. Annika Hartikka Hilkkana on myös erinomainen, ja siskosten taistelu paremmuudesta on ihan mahtavaa. Pidin paljon siitä, miten Hartikka lukee hahmonsa luonnetta, ja tuo rooliihahmoonsa taitavasti koomisia ja draamallisia nyansseja. Hartikka ja Blick tekevät sujuvaa yhteistyötä ja tuovat lavalle uskottavan sisarussuhteen, jossa on erimielisyyksiä ja keskinäistä kamppailua sekä luottamusta ja toisen tukemista. Maria Nissi äiskän roolissa on mahtava. Hienosti rakennettu rooli, josta Nissi ottaa kaiken irti, vetää täysillä ja onnistuu olemaan hyvin hauska ja hyvin kamala. Valmentajaäiti on eri kuin äitiäiti, ja äitiäitiä ei vähään aikaan ole näkynyt. Nissi tekee varmaa työtä ja onnistuu roolissaan, mielenkiintoinen, sujuvasti näytelty hahmo. Markus Karekallas tekee perheen isästä sympaattisen tyypin, mutta eipä hänkään ole mikään esimerkkivanhempi. Karekallas tekee oikein hyvän roolin ja tuo roolihahmoonsa paljon onnistuneita yksityiskohtia. Jäi myös naurattamaan se "Kyllä minä tiedän, mitä tässä perheessä ajatellaan minun ampumahiihtotaustastani"-vuorosana. Näyttelijänelikon yhteistyö on saumatonta, ja heidän käsissään tarina nousee lavalle tosi vahvana. Hienoa työtä!

Suosittelen Kahta sisarta lämpimästi! Ajatuksia herättävää, hauskaa, terävää, koskettavaa ja fiksua teatteria, taitavan ja taiteellisesti tarkan työryhmän tekemänä. Nautin siitä, että tässä yhdistyy kaksi rakkauttani, teatteri ja hiihto, vaikka jälkimmäisestä ei kovin ruusuista kuvaa saakaan. Mutta ei se haittaa, kun tarina on näin hyvä ja tuotu näyttämölle onnistuneella tavalla. Kyllä vaan teatteri on aikamoisen hienoa. Kaksi sisarta on myös neljälle työryhmän jäsenelle taiteellinen opinnäyte, eli suuret onnittelut tämän esityksen parissa valmistuneille.


kuva © Mikko Kelloniemi

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Vanha Juko!

lauantai 3. syyskuuta 2022

Sherwood Tigers @ Keski-Uudenmaan Teatteri


kuvat © Tuomas Scholz

Sherwood Tigers sai ensi-iltansa 1.9.

Pera (Seppo Halttunen) ja Malla (Minna Kivelä) tapaavat yllättäen vuosikymmenten tauon jälkeen. Nuoruudessa on ollut ilmassa ihastumista ja suunnitelmia tulevaisuudesta, mutta myös vastakkainasettelu nuoren punkkari-Mallan (Karoliina Isomäki/Nora Taskinen) ja teddy-Peran (Atso Mouhu/Mikael Viemerö) sekä heidän jengiensä välillä. Heikki Lundin kirjoittamassa näytelmässä liikutaan Keravalla 1970-luvun lopulla ja nykypäivänä, kuunnellaan musiikkia, puolustetaan omaa musiikkimakua ja omia näkemyksiä, ihastutaan, riidellään, kasvetaan, eletään ja kohdataan uudelleen.

Olen liian nuori tietääkseni Teddy & The Tigers-yhtyettä, tai ehkä enemmänkin niin, että en ole oikein koskaan rockabillyä kuunnellut ja siksi tämä kokoonpano on jäänyt tuntemattomaksi. Näytelmän katsoneena tiedän nyt Tigerseista vähän enemmän, ja heidän musiikkinsa soi tässä tarinassa tärkeänä osana. Tiina Brännaren ohjaamassa, kahdella aikatasolla liikkuvassa tarinassa pidin 70-luvun osuudesta ja nuoren Mallan ja Peran tarinasta enemmän, vaikka erityisesti huumorin puolesta nykyhetkeen sijoittuvat kohtaukset ovat onnistuneita. Mainiosti tavoitetaan se kiusallisuus ja hämmennys sekä muistojen tulviminen ja tuttuus, joka on ilmassa, kun Malla ja Pera tutustuvat toisiinsa uudelleen. Ja Peran sekä tyttärensä Sallan välinen sanailu on kivan aidon oloista, siitä pidin nykyaikaosuudessa paljon. Mutta nuoren Peran ja Mallan elämässä on sellaista energiaa, kiivautta ja uhoa sekä nuoruuden aitoutta ja epävarmuutta, että historiaosuus vei voiton. Kahden tapahtuma-ajan välillä liikutaan sujuvasti ja niitä myös sekoitetaan muutamaan otteeseen. Tarina pysyy tasapainossa ja Saana Syrjämäen mainiot koreografiat rytmittävät esitystä onnistuneesti. Näyttävää tanssia useaan otteeseen, taitavia esiintyjiä ja vauhdikasta menoa.

Sinikka Zannonin puvustuksessa ihastuttavat erityisesti rockabilly-tyyli ja hulmuavat helmat, ja punk-jengin vaatetuksesta vasta löytyykin asennetta. Monia hienoja vaatekappaleita, joilla on tarinankin kannalta merkitystä puvustuksen asettaessa hahmot tiettyihin jengeihin ja asemiin. Anu Reijosen ja Laura Tuomenojan maskeeraus- ja kampaussuunnittelu kruunaa hahmojen aikakauden mukaisen tyylin, ja niin kampaukset kuin maskeerauskin ansaitsevat paljon kiitosta. Mikko Rantasen lavastus on näppärää ja toimivaa, kaksi liikuteltavaa "koppia" taipuvat tärkeiksi tapahtumapaikoiksi ja muut paikat rakennetaan sujuvasti tuoleilla, sohvilla ja pöydillä. Projisoinnit sopivat tunnelmaan hyvin, ja koko visuaalisuus on mainion värikästä ja eloisaa.

Näyttelijöistä erityisesti nuorta Peraa näytelleen Atso Mouhun roolityö teki vaikutuksen. Pidin siitä, miten Mouhu tuo Peran näyttämölle monitasoisena, kiinnostavana hahmona. Mouhu tavoittaa tarkasti tarinan eri nyanssit ja tekee varmaa, vakuuttavaa työtä. Seppo Halttunen tekee onnistuneen roolin ja vakuuttavan hahmon. Halttunen osaa ottaa yleisönsä ja varsinkin komiikantaju on hänellä erinomainen, joten vanhemmalle Peralle kirjoitettu huumori pääsee Halttusen käsissä oikeuksiinsa. Karoliina Isomäen nuori Malla on myös taitavasti rakennettu hahmo, ja tosi samanlainen Minna Kivelän näyttelemän vanhemman Mallan kanssa. Hienosti nämä samaa roolia tulkitsevat näyttelijät ovat löytäneet niitä luonteenpiirteitä ja tapoja toimia, että kaikki Isomäen näyttelemän Mallan kokema ja tekemä on mukana myös Kivelän Mallassa. Jari Vainionkukka tekee kaksi sujuvaa roolia opettajana ja Peran isänä, ja Maria Laumola Peran äitinä ja tarjoilijana on myös hyvä. Roosa Kärkkäinen Peran siskona on erinomainen, ja kyllä on niin uskottavaa sisarusnahistelua että! Muutenkin nämä Peran kotiin sijoittuvat kohtaukset ovat suosikkejani. Iida Kukkonen Sallana tekee energisen roolin, ja erityisesti jo mainitsemani, luontevan oloinen isä-tytär-suhde Halttusen näyttelemän Peran kanssa on yksi esityksen kohokohtia. Sitä olisin nähnyt mielelläni lisääkin. Teddyjä ja punkkareita näyttelevät nuoret tekevät mainioita pieniä rooleja ja loistavat erityisesti koreografioissa. Ja hyvin luonnistuu tanssi myös pääroolien esittäjiltä.

Sherwood Tigers on mukavan vauhdikas ja viihdyttävä esitys, jota rytmittävät musiikki ja tanssi. Pidin tarinasta ja hahmoista ja viihdyin katsomossa. Esityksessä on muutama vähän epätasainen hetki, joka saattoi johtua ihan vain ensi-iltajännityksestä, mutta pääosin tämä on oikein mainio katsaus keravalaiseen musiikki- ja muuhunkin historiaan sekä erilaisten ihmisten elämään ja suhteisiin. Mukana on sopivassa suhteessa huumoria, romantiikkaa ja intoa, ja hienot tanssinumerot sekä sujuvat näyttelijäsuoritukset kruunaavat onnistuneen teatterikokemuksen.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos KUT!