Pinokkio @ Ryhmäteatteri

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Ryhmäteatteri!

kuvat © Mitro Härkönen

Näin Pinokkion ensi-illassa Suomenlinnan kesäteatterissa 7.6.

Köyhä puuseppä Gepetto (Robin Svartström) löytää palan puuta ja veistää siitä nuken. Yllätys on melkoinen, kun puupoika herääkin eloon! Pinokkio (Mikko Kauppila) tahtoo tulla ihmiseksi, ja jahtaakin unelmaansa melkoisella vauhdilla. Avuksi tulee omatunto Satu Sirkan (Talvikki Eerola) muodossa, vaan ei Pinokkio aina ehdi neuvoja kuunnella, kun on jo taas menossa. Maailmassa, jossa raja-aidat, kovat asenteet ja sujuvasti lasketellut valheet jakavat ihmisiä, on yksi puusta tehty poika melko hukassa. Hyväuskoinen, luottavainen Pinokkio opettelee nimeämään tunteitaan, kokemaan ihmisyyttä ja ymmärtämään, mitä tarkoittaa olla oikea poika, kun samalla moni käyttää hyväkseen hänen naiiviuttaan. Voiko tylyssä ja epärehellisessä maailmassa löytää itsensä, jos ei edes tiedä mistä etsiä? Riittävätkö ystävälliset teot ja toivonpilkahdukset ohjaamaan oikeaan suuntaan? Kun matka minuuteen lähestyy loppuaan, sykähtääkö Pinokkion sydänpuussa lempeys ja lämpö?

Vaikka onkin klassikko, Pinokkion tarina on jäänyt meikälle melko vieraaksi. Toki valehdellessa kasvava nenä, puunuken halu tulla oikeaksi pojaksi ja sirkan muodossa kolkutteleva omatunto tästä sadusta tulevat mieleen, mutta tarinan tapahtumista en sitten muistanutkaan mitään. En ole tainnut koskaan nähdä Disneyn versiota tarinasta, joten mielikuvani hahmosta perustuu Shrek-musikaalin Pinokkioon ja jostain opittuihin Pinokkio-faktoihin. Sillä ei vielä pitkälle pötkitä, mutta nytpä sain tutustua tähän Carlo Collodin 1880-luvulla luomaan hahmoon kokonaisen näytelmän verran! Visuaalisesti näyttävä Pinokkio tuo Suokkiin todeksi heräävän sadun, joka on sopivasti taianomainen seikkailu ja samalla meidän ajassamme ja maailmassamme kiinni. Juha Kukkosen ohjaama ja sovittama näytelmä (lukevana dramaturgina on toiminut Elina Snicker) käsittelee tarinan teemoja näppärästi ja oivaltaen, käyttää huumoria ja komiikkaa tarkkanäköisesti, ja luo moneen kohtaukseen vahvaa dynamiikkaa. Tunnistettavuus ja samaistumispinta on satujen opetuksille ja tarinoille tyypillistä, ja kuten monen muunkin klassikkotarinan, myös Pinokkion sanoma puhuttelee yhä edelleen. Vaikka tarina on 1800-luvun lopulta, löytyy siitä paljonkin yhteyksiä nykymaailmaan ja -arvoihin. Toki sovituksella on myös osansa siinä, miten satuklassikkon teemoja heijastetaan 2020-luvun katsojien kokemuksiin, ja tässä se onkin tehty sujuvasti. Ajoittain tarinan opetuksia tosin korostetaan hieman turhan painokkaasti, vaan meneepähän hyvä oppi ainakin perille. Tunnelma on joissain hetkissä aika hurja, mutta riemukkaalla ja vinkeällä tavalla. Lopussa lämpö kuitenkin kietoo koko teatterin otteeseensa, ja päällimmäiseksi tunteeksi jää usko siihen, että kovassakin maailmassa lempeys voi voittaa.

Janne Siltavuoren lavastus, Ninja Pasasen pukusuunnittelu, Tiina Winterin maskeeraussuunnittelu ja Ville Mäkelän valosuunnittelu luovat Pinokkioon aivan loistavaa visuaalisuutta, josta pidin tosi paljon ja joka syventää tarinan maailmaa ja hahmoja erinomaisesti. Metalliaidat, varoituskyltit ja piikkilangat ovat Siltavuoren lavastuksessa vahva elementti, ja niiden kautta tarinan maailma rakentuu mainiosti synkän dystooppiseksi. Lattiasta kattoon yltävät tasot, rappuset ja kehikot mahdollistavat liikkumisen ja näyttelemisen laajalla alueella, ja lavastus on tarinankerronnan kannalta tosi toimiva. Myös näyttämönostin ja lattialuukut tuovat rytmitykseen sujuvuutta. Suosikkilavasteeni on hurjan upea merihirviö, vau mikä otus! Merihirviön ovat suunnitelleet lavastaja Siltavuori ja puvustaja Pasanen. Ville Mäkelän valosuunnittelussa on mainioita ratkaisuja ja hienoja sävyjä, erityisen onnistuneesti valot toimivat yhdessä teatterisavun kanssa. Jos on tarinan miljöö tyylikkään dystooppinen, niin myös hahmojen visuaalisuus on oivallista. Pasanen pukusuunnittelijana ja Winter maskeeraussuunnittelijana ovat loihtineet hienoa värikästä, synkkää, ylellistä ja vaatimatonta ulkoasua kaikille tyypeille. Pidin erityisesti Pinokkion puvustuksesta ja nenästä (pitenevän ja lyhenevän nenän on toteuttanut Joonas Lampi), Pulcinellan (Miila Virtanen) ja Harlekiinin (Severi Saarinen) lookeista, sinitukkaisen tytön (Virtanen) asusta ja hiuksista sekä koulun oppilaiden asukokonaisuuksista. Visuaalista ja tarinallista ihastusta herättivät kaikki teatterin taikaa henkivät ratkaisut irtokädestä jo mainittuun valehtelun myötä kasvavaan nenään, meren halki kiitävään lauttaan – ja perässä uivaan Pinokkioon! – sekä siihen myöskin jo mainittuun merihirviöön.

Mikko Kauppila on Pinokkion roolissa niin liikkeellisesti kuin muun näyttelijäntyönkin tasolla notkea ja hienosti läsnä. Hän tavoittaa herkkävireisesti sen, miten Pinokkio päättäväisesti kulkee kohti päämääräänsä, on monesti auttamattoman hyväuskoinen, mutta oppii myös paljon matkallaan oikeaksi pojaksi. Kauppilan roolityö kasvaa tarinan edetessä luontevasti, ja hän tuo hahmoonsa monia toimivia ja harkittuja yksityiskohtia. Talvikki Eerola on Satu Sirkkana hyväntahtoista energiaa säteilevä omatunnon ääni, joka seuraa Pinokkion onnistumisia ja horjumisia tarkkaavaisesti. Aina ei omatunnon varoitteluista ole avustamaan pahoissakaan paikoissa, jos ei osaa varoittavia sanoja kuunnella. Näin käy Pinokkiolle useasti, mutta Satu Sirkka ei vähästä hätkähdä vaan takoo väsymättä puupojalle järkeä päähän. Eerola tuo rooliinsa leikkisyyttä ja lämpöä. Koulunkäyntiin tympääntyneenä Agatana hän pääsee väläyttämään aivan toisenlaista roolityötä. Robin Svartströmin Gepetto on harkitsevainen ja rauhallinen miekkonen, jolla on hyvä sydän ja lempeä sielu. Svartström tekee roolinsa taitavalla otteella, hän tuo hahmoonsa syvyyttä ja elämänviisautta, ja paljon myös iloa. Monet pienemmät roolinsa Svartström tekee myös varmoin ottein.

Muu näyttelijäjoukko tarttuu Svartströmin tavoin useampaan rooliin, ja monenlaista tyyppiä ilmaantuukin esiintyjien käsissä lavalle. Alex Anton ja Severi Saarinen ovat koominen mutta kiero kaksikko Ketun ja Kissan rooleissa, he taipuvat niin fyysiseen ja kielelliseen huumoriin kuin monitasoisempaan juonitteluun ja oveluuteen. Anton on aivan ihana myös lempeänä Lampunsydämenä. Saarinen tekee Harlekiinina mainion roolin ja ottaa lavan haltuun Romeota tulkitessaan. Minna Suurosella on monta mainiota roolia, esimerkiksi opettaja, madame Trumpiini ja vanha sinitukkainen nainen. Suuronen eläytyy kohtausten tunnetilaan ja tunnelmaan tarkasti, ja tulkitsee hahmojaan onnistuneesti. Miila Virtanen on valloittava sinitukkainen tyttö ja hurmaava Pulcinella. Pidin erityisesti siitä, miten hän sinitukkaisen tytön roolissa tuo hahmonsa lavalle ja käsittelee tarinan teemoja. Koko lavalla nähtävä seitsikko pelaa hienosti yhteen, heittäytyy satumaailman seikkailuihin valloittavalla energialla, ja tuo näyttämölle taitavia kuvauksia tarinan hahmoista.

Tämä Pinokkio iski erityisesti visuaalisesti ja sovituksellisesti, tapa kertoa tarina klassikkoa seuraten mutta nykymaailmaan osuen on oivallinen. Vaikka joissain kohtauksissa tuntui minulle aikuiskatsojana olevan hieman turhan opettavainen sävy, kokonaisuus antaa tilaa myös omalle tulkinnalle ja mielikuvituksen lennolle. Parhaimmillaan esitys on vauhdikkaimmissa, seikkailullisimmissa hetkissään sekä silloin, kun se pysähtyy teemojensa äärelle ja malttaa tutkia niitä monesta kulmasta vailla ohjailevaa otetta. Näitä arvoihin, moraalisiin pohdintoihin ja ihan vain elämästä, tunteista ja ihmisyydestä nouseviin kysymyksiin tarttuvia hetkiä on monia, ja moni niistä on tosi hienosti ajatuksia herättävä ja iskevä. Pinokkiolla ylipäätään, ja myös tällä Ryhmiksen Pinokkiolla on annettavaa niin aikuis- kuin lapsikatsojille, ja varmasti myös monenlaisesta teatterista tykkääville katsojille. Esitys kestää noin kaksi ja puoli tuntia, ja on välillä synkkä ja hurja, joten ihan pienimmille tämä ei luultavasti sovi. Teatterin ikäsuositus esitykselle on yhdeksänvuotiaasta ylöspäin. Lopuksi vielä kehu sille, että näytelmään on tarjolla englanninkielinen tekstitys keskiviikkoisin ja perjantaisin!