Liian paksu perhoseksi @ Koskenniskan kesäteatteri

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Koskenniskan kesäteatteri!

kuvat © Koskenniskan kesäteatteri

Näin Liian paksu perhoseksi-näytelmän 24.6.

Kauppias Erni (Lassi Videnius) kaipaa sekatavaraliikkeeseensä apua, ja on laittanut ilmoituksen lehteen. Siihen vastaa Kaisu (Mia-Maija Toivanen), joka saapuu Ruutinojalle kauppa-apulaiseksi ja pistääkin pakan sekaisin. Ernin äiti Ellida (Annu Kajanne) ja sisko Viivi (Minna Ropanen) eivät Kaisusta innostu, mutta Erni tulee tämän kanssa hyvin juttuun. Topakka Kaisu saa muutoksia aikaan niin kaupassa kuin Ruutinojalla muutenkin, mutta vaikea hänen on päästä osaksi kyläyhteisöön. Ellida ja Viivi kohtelevat ilkeästi, Ernin vaikeus tehdä päätöksiä tai sanoa vastaan turhauttaa, eikä kylän vanhojen isäntien pinttyneitä tapoja noin vain saa kitkettyä. Onneksi löytyy ystäviä, vähitellen oma paikkakin, ja salavihkaa myös rakkautta. Vaan nousuja ja laskuja on elämän polulla, menetyksiä ja suruja, jotka satuttavat. Yhdessä kuitenkin myös niistä selvitään.

Naapurikunnan kesäteatteriin suuntautui reissu jälleen, sateisen teatteri-illan merkeissä. Pornaisissa Koskenniskan kesäteatterissa esitetään kesäteattereiden kestohittiä eli Liian paksu perhoseksi-näytelmää, joka perustuu Sisko Istanmäen samannimiseen romaaniin ja jonka on dramatisoinut Aila Lavaste. Ohjauksesta vastaa Outi Pippuri. Olen nähnyt tämän traagisen, lämpimän, humoristisen ja surumielisen näytelmän lavalla useampaan kertaan, mutta tässä Koskenniskan versiossa oli paljon sellaisia kohtauksia tai tapahtumia joita en ennen ole tarinassa nähnyt. Ja silti kaikki vanha tuttu tuntui myös mahtuneen mukaan, sovitus onnistuu sujuvasti käsittelemään tosi paljon elämää, tunnemyrskyjä ja käänteitä näytelmän aikana. Aavistuksen napakampaa ohjauksellista otetta jäin kaipaamaan, osassa kohtauksia jännite ei ihan säily vaan tarina etenee turhan hidastempoisesti. Parhaimmillaan ohjaus tarttuu tunteisiin, hahmojen väliseen dynamiikkaan ja tarinan sävyihin tarkkanäköisellä ymmärryksellä ja näkemyksellä. Hienoja ovat etenkin Kaisun ja Ernin väliset kohtaukset, joihin latautuu paljon ja joissa tunnetilat ovat aitoja. Tämä ei ole mikään kevyt näytelmä, vaan käsittelee painavia teemoja ja tekee sen vahvasti. Kuolema, menetykset, epävarmuus omasta paikasta, huoli läheisistä, unelmat, niiden tavoittelu ja toisaalta pettymys siihen, kun ei saa mitä toivoo, näkyy kaikki lavalla, ja kuvataan tarinassa tarkasti. Pippurin ohjauksessa on hieno tasapaino sen suhteen, miten tarinan synkempiä sävyjä ja vastustamatonta huumoria käsitellään, ja kuinka valoa löytyy silloinkin kun sitä ei usko löytävänsä.

Lavastuksen on suunnitellut Susanna Määttä, ja puvustuksesta vastaavat Arja Söderlund ja Henny Sintonen. Näyttämölle on rakentunut tapahtumien keskus, Ruutinojan sekatavarakauppa, jossa on hyllyillä vaikka mitä ihanaa vanhanajan tavaraa, ja muutenkin ajankuvaan sopiva tunnelma ja tyyli. Sivunäyttämön aittaa käytetään onnistuneesti osana tarinaa, siellä on hyvä huutaa ulos surunsa ja vetytyä yhdessä kahdenkeskistä aikaa viettämään. Myös muut tapahtumapaikat saadaan lavalle näppärästi pienemmällä lavastuksella, ja miljöötä luodaan sujuvasti esimerkiksi näyttelijöiden avulla, kuten Helsinki-kohtauksissa. Puvustukseen on myös löydetty maalaiskylän kaupan väelle, isännille ja emännille sopivia kokonaisuuksia, Ellidan ja Viivin elegantteja asuja unohtamatta. Arkista vaatetta, kauppahattua,- takkia ja -essua, häihin sopivia juhlavia asuja ja helsinkiläisten rouvien kaupunkilaistyyliä nähdään lavalla, ja mainiosti sopii vaateparsi niin hahmojen omaan persoonaan ja tyyliin kuin tarinan tunnelmaankin. Rekvisiittaa on vanhojen kauppatavaroiden lisäksi jos jonkinlaista, tarinaa syvennetään niin halkoja hakkaamalla kuin morsiuskimppua heittämällä – sekä tietenkin suloisella ja kohtaus kohtaukselta isommaksi varttuvalla kissanpennulla.

Näyttelijät tekevät erinomaista työtä, vahvat tunteet, huumori ja haikeat sävyt ovat roolitöissä vaivattomasti läsnä. Paitsi minulle uusia tapahtumia, oli tässä versiossa mukana myös minulle uusia hahmoja. Esimerkiksi Kaisun veljeä Eeroa (Juha Kalliolahti) Helli-puolisoineen (Leena Laaksonen) tai Ruotsiin muuttaneiden tyttäriensä kirjeitä odottavia emäntiä (Sari Paavilainen ja Pia Alamutka) en ole aiemmissa versioissa nähnyt. He ovat lavalla kuitenkin saumaton osa tarinaa, ja mikseivät olisi, alkuperäisestä romaanistahan kaikki lavalla nähtävät tyypit ja tapahtumat on näyttämöversioon sovitettu. Pitäisi ehkä vihdoin tuohon Istanmäen romaaniin tutustua, niin tulisi koko tarina ja kaikki hahmot tutuksi. Mia-Maija Toivanen on Kaisun roolissa päättäväinen ja vahvatahtoinen, periksiantamaton nainen, joka tuntee vahvasti mutta puskee myös tunteidensa läpi niin halutessaan. Toivasen roolityössä on kauniisti herkkyyttä, jota Toivanen sujuvasti Kaisun topakan luonteen läpi päästää pilkahtelemaan. Lassi Videnius tekee Ernin roolin tasapainoisesti ja varmoin ottein, hän on hyvin perillä Ernin persoonasta ja toimintatavaoista, ja rakentaa roolihahmostaan kokonaisen ihmisen kaikkine epävarmuuksineen, kipukohtineen, vahvuuksineen, hyväsydämisesti ja lämmöllä. Annu Kajanne ja Minna Ropanen Ernin äiti Ellidan ja sisko Viivin roolissa ovat kaksikko, joka käyttää häpeilemättä hyväkseen Ernin hyvöntahtoisuutta ja halua vältellä konflikteja. Sekä Kajanne että Ropanen tuovat roolihahmoihinsa kuitenkin myös muita tasoja kuin helppoa elämää haikailevien, Kaisua tylysti kohtelevien naisten ilkeyttä ja tylyyttä. Myös komediallinen ilottelu on tällä kaksikolla hallussa! Elina Ihto on Kaisun äidin roolissa lämmin ja viisas, kannustava nainen, ja Jukan äitinä taas yllättymään pääsevä, "ei meidän poika koskaan"-ajatuksella kauppaan valittamaan tuleva nainen. Niina-Liisa Åhs tekee mainion leppoisan ja ymmärtäväisen roolin Kaisun veljenä Laurina, ja on Mäensyrjän isäntänä riemukas veikkonen. Juha Kalliolahti tarttuu moneen rooliin, mainitaan niistä hyväntuulinen Eero eli Kaisun veli, velmu Jokisen isäntä ja nenilleen saava kesämökin rakentaja. Leena Laaksonen näyttelee sujuvasti niin opettajan vaimoa Annaa kuin kaupassa uhoavaa Jukkaa, topakkaa Helliä ja työnsä laulain tekevää postimiestä. Tiina Heinonen on Viljami Hartikan roolissa riemastuttava, vanha isäntä on kyllä melkoinen tyyppi ja Heinonen näyttelee roolihahmoaan oivallisella otteella. Sari Paavilainen ja Pia Ala-Mutka Ruotsista kirjeitä odottelevina emäntinä ovat hurmaava kaksikko, joka postilaatikolla heti availee kuulumiskirjeitä ja vertailee niitä keskenään. Lapsirooleissa vuorottelevat Toivo Pippuri, Matias Vainionpää, Fiia Vilkman ja Alva Pippuri. Ennen en ole myöskään lapsia nähnyt Liian paksu perhoseksi-näyttämöllä, mutta he tuovat tarinaan energiaa ja tokihan jokaisesta kylästä nuorisoa löytyy.

Tämä on oikein oiva versio Kaisun, Ernin ja kumppaneiden tarinasta, on sekä vahvaa tunnetta ja koskettavasti kuvattuja suruja että lämmintä huumoria ja suloisia romanttisia hetkiä. Oli kiva nähdä lavalla myös sellaisia kohtauksia ja hahmoja, joita en aiemmissa versioissa ole nähnyt, tarinaan tuli uusia näkökulmia ja painotuksiakin. Vaikka välillä tapahtumiin hiipii hidastempoisuutta, kokonaisuus pitää otteessaan. Monia hahmoja ja elämänkohtaloita kuvaavasta tarinassa on fokusoitu tärkeimpiin ja draamallisesti toimivimpiin hahmoihin ja käänteisiin, ja juuri ihmisten elämää kuvatessaan tämä versio toimii kaikista parhaiten. Roolityöt ovat tosi hyviä, hahmojen väliset suhteet ja tunteet kuvataan luontevasti ja näiden tyyppien tarina liikuttaa, viihdyttää ja lämmittää oikeasti. Myös huumori saa hymyilemään moneen otteeseen – ja kyllähän se sonninkivesjuttukin alkoi naurattaa, kun tarpeeksi monta kertaa kuuli.