Antigone @ Helsingin Kaupunginteatteri

 mainos/medialippu saatu Helsingin Kaupunginteatterilta

kuvat © Vilma Sappinen

Näin Antigonen 18.4.

Sota on loppunut, ja Theba voi taas keskittyä tavalliseen elämään. Mutta taisteluiden varjo ei jätä ketään rauhaan, sillä vaikka voittajat ja häviäjät on julistettu, ei kiistoja ole ratkaistu. Kaksi veljestä makaa henkensä menettäneinä, toisensa surmanneina, ja vain toinen saa asiaankuuluvat hautajaismenot. Eteokles on ollut kuninkaalle uskollinen, Polyneikes ei, ja siksi häntä kuolemankin jälkeen rangaistaan. Antigone (Miriam Shange ja Elisa Mattila) ei aio antaa veljensä maata taistelutantereella koirien ja petolintujen revittävänä, vaan aikoo haudata tämän enonsa kuningas Kreonin (Olavi Angervo ja Pyry Räty) käskyistä ja sisarensa Ismenen (Clara Kinnunen ja Annika Junno) varoituksista huolimatta. Eihän hän voi toimia omaatuntoaan vastaan, tai olla välittämättä jumalten laeista. Kuolemanrangaistuksenkin uhalla Antigone huolehtii veljensä hautaan, ja ottaa seuraukset vastaan pää pystyssä. Jos toimii oikein, ei tarvitse pelätä mitään – kaikista vähiten jumalallista kostoa.

Minna Harjuniemen ohjaama Antigone jatkaa Helsingin Kaupunginteatterin ja Teatterikorkeakoulun yhteistyötä, jossa näyttelijäopiskelijat kolmantena opiskeluvuotenaan tekevät ison ammattiteatterin puitteissa esityksen. Tällä kertaa lavalle siis tuodaan Sofokleen klassikko, jota katsoessa pohdin moneen otteeseen, että voiko tämä teos tosiaan olla peräisin 2400 vuoden takaa? Miten ihmeessä tuhansia vuosia vanha teksti, yksi ensimmäisiä säilyneitä näytelmiä, voi osua tähän meidän aikaamme näin tarkasti? Kirsti Simonsuuren suomennoksessa Antigone puhuu tutulla äänellä kaikessa vallanpitäjien kritiikissään, epätasa-arvossaan, moraalisissa kysymyksissään, yhteiskunnallisissa teemoissaan, herättämissään ajatuksissa... Eikö mikään koskaan muutu, tekisi mieli tämän nähtyään kysyä. Ja silti, niin antiikissa kuin nykyajassa, näkyy muutoksen mahdollisuus. On heitä, jotka eivät hyväksy vääryyttä, heitä, jotka uskaltavat kohottaa äänensä vallanpitäjien yli ja saada muutkin katsomaan maailmaa sellaisena kuin se voisi olla. Aina on toivoa, niin synkältä ja pimeältä kuin kaikki joskus vaikuttaakin. Sillä aina on joku, joka ei hyväksy pahaa. Harjuniemen ohjauksessa tarinaa tulkitsevat vimmalla, herkkyydellä ja intensiteetillä neljätoista tulevaisuuden tekijää, jotka Harjuniemi on virittänyt toisiaan tukevaksi, saumatonta yhteistyötä tekeväksi joukoksi. Tuplaroolitus antaa paitsi useammalle näyttelijälle tilaa olla pääosissa, myös hahmoille kaikupintaa ja enemmän tasoja. Ratkaisu on perusteltu ja toimii, se vahvistaa esityksen teemoja ja sitä, että Antigone ei ole vain yksi ihminen, Kreon ei ole vain yksi hallitsija, Ismene ei ole vain yksi ristiriitojen repimä nuori nainen. Tarina on Antigonen, Kreonin, Ismenen, mutta samalla se on monen muun tarina. Harjuniemi antaa ohjauksessaan paljon tilaa näyttelijöiden ilmaisulle, joka avoimella lavalla väkevästi tapahtumia kuljettaa. Ote tragedian teemoihin ja tapahtumiin on tarkka, ja tekstin käsittelyn tapa tuntuu ajankohtaiselta ja puhuttelee. Ohjaajan esityksen alkuun kirjoittama prologi on kokonaisuuteen oivallinen lisä, joka virittää katsojat ja esiintyjät kreikkalaisten myyttien maailmaan ja tarinan alkulähteille.

Emma Raunion säveltämä musiikki on hypnoottisen hienoa, sekoitus ikiaikaista ja modernia, ja monessa kohtaa suorastaan hivelee sielua. Esityksessä kuullaan upeaa, kylmiä väreitä nostattavaa kuorolaulua, kirkkaita, syvälle meneviä sooloja sekä kauniita, vahvoja duettoja. Musiikki ja laulu tuovat näytelmään uuden tason, ja ainakin minulle moni tunne ja tapahtuma välittyy huomattavasti vahvemmin laulun kuin puheen kautta. Huomasinkin liikuttuvani heti ensi sävelissä, ja tippa linssissä ja sydän syrjällään kuuntelin monet musiikkikohdat. Miten voikaan taide liikuttaa! Erityisesti esityksen päättävä kuoro-osuus jätti jäljen. Samoin laulu Antigonen epätoivoisesta ja riipaisevasta mutta päättäväisestä surusta veljensä haudalla jää pitkäksi aikaa mieleen. Vähemmän koskettava mutta erinomaisen tykki on Kreonin sisääntulobiisi, jossa kuningas latelee ajatuksiaan siitä, kuinka kaupunkia oikein hallitaan. Kun ohjaus, musiikki ja näyttelijäntyö ovat näin voimakkaita, ei lavalle paljon muuta tarvita. Katariina Kirjavaisen lavastus antaakin punaruskealla näyttämöllä tilaa tarinalle painavine teemoineen. Portaikko, ylväinä kohoavat pylväät, kuninkaan mersu ja erinäiset pienemmät tavarat riittävät hyvin rajaamaan tapahtumia, ja niihin latautuu kerronnallista merkitystä. Myös näyttämön laskevaa osaa käytetään sujuvasti osana esitystä. Ihailin etenkin valkoisia pylväitä, mutta onhan se nyt sanottava, että lavalla oli oikea auto. Parasta! En ehkä olettanut sellaista antiikin tragediassa näkeväni, mutta sinne kulkupeli sujahti kuningasta kantamaan erinomaisesti. Rakastan autoja näyttämöllä ja olen niitä siellä ihan liian harvoin nähnyt, niin tämä kyllä onnistui ilahduttamaan muuten niin synkän tarinan keskellä. Puvustuksen on toteuttanut työryhmä, ja yhtenäinen musta vaateparsi sopii esityksen tyyliin todella hyvin. Pienillä muutoksilla, kuten kuninkaan puvuntakeilla, saadaan tehtyä paljon. Kari Leppälän valosuunnittelu on dramaattista ja pehmeää, kirkasta ja hämärää, ja hengittää tekstin ja tarinan mukana. Henri Karjalaisen naamiointisuunnittelussa on luonnollinen ja herkkä ote.

Lavalla nähdään Teakin kolmas vuosikurssi, eli Olavi Angervo, Abdirahman Bile, Annika Junno, Eeli Jurvelin, Clara Kinnunen, Elisa Mattila, Adela Ogunbor, Venla Pulkkinen, Mawlawi Rahem, Alberto Rama, Pyry Rautiainen, Pyry Räty, Miriam Shange ja Freddie Sukura. Heistä jokainen on lavalla osa kuoroa ja tekee yhden tai useamman roolin. Nuorten näyttelijöiden energia, herkkyys ja vahva läsnäolo tuntuvat sopivan tämän tarinan kertomiseen täydellisesti, ja ohjaajan tekemä teosvalinta ansaitsee kyllä monet kiitokset. Antigone oli minulle hämärästi tuttu, en ole sitä koskaan lavalla nähnyt, mutta tekstissä oli paljon sellaista, minkä uskoin tunnistavana. Olen äärimmäisen iloinen siitä, että se oli juuri tämä versio, jonka tästä klassikosta ensimmäisenä koin, koska näyttelijäntyöllisesti tämä Antigone tarjoaa todella hienoa tulkintaa ja tekemistä. Näyttelijät ovat erinomaisesti sisällä tekstissä, teemoissa ja hahmoissa, ja heidän työssään on vakuuttavalla tavalla tasapaino antiikin ja nykyajan välillä. Teksti on yli 2000 vuoden takaa, myytti sitäkin kauempaa, mutta sitä näytellään nyt, 2020-luvulla, meidän ajassamme ja yhteiskunnassamme. Ja tämän yhteyden, lomittumisen, heijastumisen, peilaamisen, miksi sitä haluaakaan kutsua, näyttelijäntyö ja muut teoksen osa-alueet taitavasti ja vaivattomasti tavoittavat. Näyttelijöiden läsnäolossa ja yhteydessä toisiinsa, tarinaan ja yleisöön säilyy hämmästyttävän vahva intensiteetti ja jännite, joka halkoo koko esitystä. Vaikka tarinassa itsessään on myös suvantokohtia, ei sähköinen, odottava ja latautunut tunnelma kertaakaan lässähdä.

Roolityöt ovat jokainen onnistuneita, ja pidin siitä, miten parina tai kolmikkona samaa roolia näytellessä on näyttelijöillä kuitenkin tilaa omalle ilmaisulle. Muutamia roolitöitä erikseen mainitakseni nostan ensin Kreonin ja prologissa Kronoksen roolin tekevän Olavi Angervon, jonka näyttelijäntyössä ja läsnäolossa on ajoittain melkoisen kylmäävä sävy. Angervo tavoittaa vallastaan kynsin hampain kiinni pitävän ja sokeasti käskyissään pysyvän hallitsijan mielenmaiseman erinomaisesti, hänessä on karismaa ja auktoriteettia, joka hätkähdyttää. Myös Kreonin roolin tekevä Pyry Räty on hänkin väkevästi  tavoittanut hahmosta tämän jääräpäisyyden ja sen, miten kuningas valtansa ja sen tuomat edut ja mahdollisuudet kantaa. Prologissa Rhean roolissa nähtävän Venla Pulkkisen ilmaisusta ja näyttelemisen sävyistä pidin kovasti, hän on lavalla vahva ja valovoimainen. Annika Junno ja Clara Kinnunen, jotka näyttelevät Ismeneä, tekivät molemmat vaikutuksen sekä tunneilmaisullaan että laulullaan. Miriam Shangen ja Elisa Mattilan roolityöt Antigonena ovat herkkiä ja voimakkaita, molemmat lataavat tulkintaansa paljon tunnetta ja käsittelevät sitä sekä näytelmän teemoja monitasoisesti ja kauniisti. Adela Ogunbor ja Eeli Jurvelin tietäjä Teiresiaan roolissa tuovat lavalle ennustuksen täynnä vimmaa ja viisautta, tämä hetki on kiihkeä ja lumoava. Erityiskiitoksen annan sille, miten neljäntoista näyttelijän joukko kuorona kuljettaa tarinaa ja tunnelmaa, sillä näissä hetkissä on läsnä jotain erityistä taikaa.

Huh sentään! Olipa tämä upea. Intensiivinen, vangitseva, koskettava, julma, herkkä, väkevä ja kaunis toteutus tarinasta, joka tulee antiikista mutta tavoittaa niin paljon meidän ajastamme. Antigone oli myyteissä ja tarinoissa tuhansia vuosia sitten, ja nyt hän on tässä, näyttää meille, miten maailma yhäkin pyörii ja miten sitä aina voi rohkeudella ja oikeudenmukaisuudella muuttaa. Tämä on tragedia sen klassisessa mielessä, kulkee kohti väistämätöntä tuhoa ja viljelee matkalla surun siemeniä, mutta toteutuksessa on sellaista vimmaa ja paloa, että epätoivoon ei katsomossa vaivu. Synkkyyden alla väreilee nimittäin koko ajan toivon kipinä, välillä piilossa, välillä pinnalla. Toki melkoinen tunteiden vuoristorata on tarjolla, kirkkaasti ja varmasti tulkittuna, ja sehän minulle iskee. Jonnekin syvälle tämä heti ensisävelistä meni, yllätyin jopa siitä, miten moni hetki herkisti. Vaikuttava kokemus. Ja mitä herkkyydessään hurjaa ja hienovaraista näyttelemistä! Heti esitystä seuraavana päivänä ostin itselleni lipun tätä uudelleen katsomaan, sillä sen verran väkevä on koko juttu, että haluan sen toisen kerran vielä päästä kokemaan.

Mahagonnyn kaupungin nousu ja tuho @ Turun Kaupunginteatteri, Saaristo-ooppera & Turun filharmoninen orkesteri

 mainos/kriitikkolippu saatu Turun Kaupunginteatterilta

kuvat © Otto-Ville Väätäinen

Näin Mahagonnyn kaupungin nousu ja tuho-oopperan ensi-illassa 9.4.

Kolme poliiseja pakoilevaa hämärähemmoa joutuu pulaan, kun heidän autonsa hajoaa aavikolle. Leskirouva Begbick (Päivi Nisula) saa kuitenkin erinomaisen idean – jäädään tähän ja perustetaan kaupunki! Eikä mikä tahansa kaupunki, vaan sellainen, joka on täynnä houkutuksia, iloja ja rientoja, joilla kutsua ohikulkijoita ja nyhtää heiltä viimeisetkin dollarit. Sitä sitten ryhtyy kolmikko yksissä tuumin puuhaamaan, Begbick sekä hänen kumppaninsa Fatty (Petri Bäckström) ja Kolminaisuus-Mooses (Waltteri Torikka). Syntyy Mahagonny, verkkokaupunki, jossa lemmitään, ryypätään, syödään ja turpaan lyödään. Vähitellen porukka löytääkin tiensä autiomaan halki neonvaloissa loistavalle rikkaiden ja remuavien keitaalle, vaan kuinka käy, kun paikalle saapuu myös metsuri Jim Mahoney (Jasper Leppänen) ystävineen? Taitaa mennä koko kaupunki hyrskyn myrskyn...

Jaa siis tällaistakin voi olla ooppera! Siinä missä moni muu teatterin genre alkaa olla minulle jo hyvinkin tuttua ja uskallan sanoa tietäväni niistä aika paljon, suhteeni tähän taiteenlajiin ottaa sen sijaan yhä haparoivia ensiaskeliaan. Mahagonny taitaa olla seitsemäs näkemäni ooppera, vaan nytpä tärähti sen mallin juttu että jotain kirkastui ihan uudella tavalla. Minähän tajuan tätä, pääsen tähän sisälle, tykkään tästä, innostun ja inspiroidun, saan tästä paljon irti, viihdyn ja vaikutun! En tiedä oliko se tämä teos, saksalaisuus, juuri tämä versio, nämä teemat, suomen kieli vai mikä, mutta enpä ole oopperalta saanut samanlaista kokemusta vielä ehkä koskaan. Herkullinen ja karmiva juttu, riemukas ja raju samaan aikaan. Kuvailisin Mahagonnya aika musikaalimaiseksi oopperaksi, joka toki helpotti osaltaan sen maailmaan ja tarinaan upottautumista, mutta kyllä tämä on myös ihan todella tykki teos ja erinomaisesti toteutettu produktio. Ensiesityksensä vuonna 1930 saanut ooppera on Kurt Weillin säveltämä, libretto on Bertolt Brechtin kirjoittama (käsittääkseni osittain myös Elisabeth Hauptmannin, vaikka häntä ei ole virallisesti kreditoitu – kreditoidaan nyt tässä ainakin), ja suomennos on Pentti Saaritsan käsialaa. Turkuun Mahagonnyn on ohjannut Mikko Kouki, joka tuo esitykseen hienoa kiihkeää energiaa. Rytmitys on onnistunut, ja selkeä tarinan kuljetus sekä taito syventää teemoja ja kohtauksia ansaitsevat nekin kiitosta. Muutama hieman hidas hetki kokonaisuuteen mahtuu, mutta ne eivät katsomiskokemusta häiritse. Mahagonnyn teema kaikessa yksinkertaisuudessaan on, että rahalla saa mitä vaan ja ilman rahaa kaiken menettää. Vaan monitasoisesti ja puhuttelevasti on tämä teema esitykseen kiedottu, ja siitä löytyy useita eri kulmia ja nyansseja. Yhteiskunnallisissa teemoissaan ja ihmisyyden jokaisen sävyn hyvyydestä hirveyteen näyttäessään teos on samaan aikaan kauhistuttava mutta inhimillinen ja tunnistettava. Koukin ohjauksessa on tehty toimivia ratkaisuja, jotka tukevat kerrontaa tosi hyvin, ja tuovat näyttämölle liikettä, elämää, jännitteitä ja sähköisyyttä. Tässä osansa on Jouni Prittisen erinomaisella koreografialla, jonka liikekieli tarttuu mainiosti Mahagonnyn kaupungin tarjoamiin sävyihin ja sykkeeseen.

Jani Uljas on tehnyt lavastussuunnittelun, joka on pelkistetty mutta hyödyntää teoksen, lavan ja tarinan mahdollisuuksia silti monipuolisesti ja näppärästi. Metallikehikot taipuvat moneen, ja lavan nostimia käytetään mainiosti osana näyttämökuvien luomista. Janne Teivaisen valo- ja Sanna Malkavaaran projisointisuunnittelu on saumattomasti osa lavastusta, ja valoilla ja projisoinneilla luodaan paljon tilan- ja paikantuntua. Heti kun näin siirreltävät valoseinät, aloin odottamaan ja toivomaan, että ne täräytetään oikein kunnon loistoon. Ja kannatti odottaa, juuri sitä oli tarjolla! Tunnetusti rakastan myös valaistuja kylttejä lavalla, ja niitä olikin monenlaisia, kyllä silmä lepäsi. Kaiken visuaalisuuden kannalta erityisen onnistunut ja upean näköinen on viimeisen näytöksen oikeussalikohtaus, ai että kuinka erinomaisesti on koko näyttämökuva rakennettu! Pidin myös hurrikaanikohtauksissa siitä, kun Jimmy kekseliäästi pistettiin keskelle tuulta ja tuiskua savukoneen, tuulettimen ja siirrettävän spottivalon avulla – mahtava oivallus. Ja Jimmyn seuraaminen spottivalon kanssa yleisesti on sekin todella toimiva yksityiskohta ja ratkaisu. Tuomas Lampisen pukusuunnittelussa on tyylikkyyttä, rosoa ja rappiota, juuri sellaista lookkia kuin Mahagonnyn porukoille sopii siis. Asukokonaisuuksissa on paljon tosi hyvin valittuja ja hahmoille sopivia yksityiskohtia, ja puvustus toimii myös kerronnallisesti oivaltavasti. Jessica Rosenbergin kampaus- ja maskeeraussuunnittelu on oivallista ja puvustuksen tapaan sekä hahmoille että tarinaan sopivaa. Pidin etenkin pitkistä kiharretuista hiuksista, sekä kaikista sliipatuista lookeista. Maskeerauksessa on mainiosti vähän sotkuisuutta ja rähjäisyyttä mitä pidemmälle tarina etenee, ja sehän yhä villimmäksi menevään menoon sopii. Iiro Laakson äänisuunnittelu nostaa kuuluville lähes jokaikisen sanan (ainoastaan yhdessä kappaleessa laulu välillä vähän hukkui) ja on kaiken kanssa tasapainossa aivan loistavasti. Äänisuunnittelussa on tarkan musiikillisen kokonaisuuden lisäksi vahvaa tunnelman luomista ja kokonaisvaltaista tarinaan ja sen sävyihin osallistumista.

Turun filharmonista orkesteria kapellimestaroi Kalle Kuusava, ja komeaa on soitto läpi esityksen. Mahagonnyn musiikki on mahtipontista ja täyttä, sellaista muhkeaa ja sopivasti veikeää, mutta kirkasta ja kauniisti soivaa myös. Jostain syystä kuvailisin musiikkia kansanlaulumaiseksi, mutta en osaa sanoa mihin tämä intuitiivinen kuvailu perustuu. Saattaa olla myös oopperan ja säveltäjän saksalaisuus siinä taustalla, vaikka aikakauden saksalainen ooppera tai musiikki sen enempää ei olekaan minulle yhtään tuttua. Joka tapauksessa toimi, pidin Mahagonnysta musiikillisesti oikein paljon, ja erityisesti kappaleet Moon of Alabama, Among the Crowd There Came, But Something is Missing, Seven Years!, In This Night of Terror, So, Just Do What You Like, From Then on the Motto Was... ja When the Sky is Bright jäivät mieleen. Suomenkielinen lista lauluista olisi käsiohjelmaan voitu painaa, mutta mennään näillä englanninkielisillä nimillä. Osa jäi vähän päähän soimaankin, ei ole oopperan kohdalla tätä ennen tapahtunut. Laulajat ovat kaikki taitavia ja sekä väkeviä että herkkiä esiintyjiä ja eläytyjiä, he tuovat vetoihin niin voimaa kuin tulkinnallista vahvuutta. Solistien ohella Turun konservatorion ilmeikäs kamarikuoro tuo esitykseen sekä lauluvoimaa että sivurooleja, ja on läsnäololtaan tärkeä ja iso osa teosta. Etenkin Secondly Comes Being in Love ja Look at Those Cranes sekä kohtaukset, joissa väkijoukossa kulkee vahvoja tunteita, ovat kuorolta täysosumia.

Solistirooleissa nähdään siis erinomaista eläytymistä ja laulullista tulkintaa, ja roolitöitä on ilo katsoa. Jasper Leppänen tekee Jim Mahoneyn roolissa sujuvaa ja monitasoista työtä, jossa jännitteet, tunnetilat ja tulkinnallinen tarkkuus ovat kohdillaan. Pidin erityisesti siitä, miten Leppänen kasvattaa Jimmyn sisäisiä ristiriitoja ja turhautumisen, uhittelun ja hätääntymisen kokemuksia tarinan edetessä. Hän taitaa niin herkän ja vähäeläisen ilmaisun kuin kunnon revittelynkin, ja roolityö pysyy hienosti kasassa myös silloin, kun mennään nopeasti nollasta sataan. Päivi Nisulan leskirouva Begbick on melkoisen tomera ja täräyttävä tyyppi, vahvatahtoinen ja ovela nainen, joka selviytyy mistä vain. Nisula tekee roolinsa taitavasti ja tuo hahmoon vaarallisuutta ja charmia, joka hänen tulkinnassaan on varsin vakuuttava yhdistelmä. Sonja Pajunoja tuo Jennyn rooliin monia sävyjä, ja erityisesti se, millaisissa tilanteissa Jenny on ja millaisia ratkaisuja hän niissä tekee, on Pajunojan roolityössä erinomaisesti näyteltyä ja perusteltua. Hänen näyttelijäntyössään on valovoimaista vangitsevuutta, joka toimii Jennyn hahmolle tosi hyvin, ja lisäksi herkkyyttä, joka tuo hahmoon inhimillisyyttä ja kiinnostavuutta. Waltteri Torikka Kolminaisuus-Mooseksen roolissa on omaksunut loistavasti hahmonsa persoonan, ja tämä lipevä ja sanavalmis miekkonen hurmaavine hymyineen ja häikäilemättömine luonteineen astelee Torikan tulkitsemana lavalle tosi luontevasti. Petri Bäckström on Fattyn roolissa yhtä lailla häikäilemätön, mutta enemmän sellaisella hiljaisella ja tarkkailevalla tavalla, jossa silti on yhtä paljon valmiutta tehdä itselle parhaita valintoja silmää räpäyttämättä. Jere Hölttä on Jack O'Brienin roolissa hyväntuulinen ja leppoisa nuorimies, joka nauttii Mahagonnysta täysillä ahmien, mutta joka ehtii kuitenkin vähän huolestua myös Jimmyn mielenliikkeistä. Jussi Merikanto tekee Billin roolissa sujuvaa työtä, ja erityisesti esityksen loppupuolella pidin siitä, miten Merikanto tulkitsee Billin tunnontuskia ja ratkaisuja. Siinä on miehellä miettimistä, kun käsissä on enemmän tai vähemmän ystävän elämä... Nicholas Söderlund tuo Joen hahmoon lämpöä ja rentoutta, kuten itse kukin, myös Joe joutuu Mahagonnyn lumouksen valtaan, ja antautuu kaupungille uteliaasti.

Mahagonnyn kaupungin nousu ja tuho on komea ja puhutteleva esitys, teemallisesti, tarinallisesti ja musiikillisesti melkoista tykittelyä, ja tulkinnallisesti onnistunut, selkeä ja energinen. Tätä on helppo suositella ihan yleisestikin, ja etenkin sellaisille katsojille, joilla oma oopperasuhde on vielä vähän hakusessa (kuten minulla). Teemoiltaan Mahagonny tuskin menee pois muodista koskaan, sillä se tavoittaa ihmisyyden karummat puolet tunnistettavasti ja inhimillisesti – ahne otus, sellainen on ihminen, eikä muuksi muutu. Vaan on meissä paljon hyvää ja kaunista, usein varmasti tosi paljon enemmän kuin huonoja puolia, ja senkin Mahagonny omalla tavallaan, pienissä häivähdyksissä, tavoittaa. Mahdollisuuden toisenlaiseen elämään, toisenlaiseen yhteiseloon, toisenlaisiin kaupunkeihin. Toivoa on, mutta miten siihen tarttuisi, jos ympärillä kaikki muut menevät toiseen suuntaan? Lopuksi vielä käsiohjelmalle erityispisteet! Yksi suurimpia suosikkejani ikinä, ja se on paljon se – johan noita on viitisensataa omissa arkistoissa säilössä. Mahagonnyn Sanomia selailee ilolla vielä monet kerrat.

I LOVE NELLY! @ Teatteri Vanha Juko

 mainos/kutsuvieraslippu saatu Jukolta

kuvat © Iina Lallo

Näin I LOVE NELLY!-esityksen 29.3.

Teatteri Vanha Jukoon muuttanut taiteilijapari Suvi ja Ola alkavat tehdä esitystä Olan isotädistä Nelly Lovénista, lahtelaistaustaisesta naisesta, joka ehti tehdä monenlaista työtä niin näyttelijänä, meikkitaiteilijana, televisiokuuluttajana, kemikalioyrittäjänä kuin monena muuna, joka oli räiskyvä persoona ja lehtien sivuilla moneen kertaan, joka eli värikkään elämän ja jonka tarinaa kohti nyt kurkotetaan. Ja ensi-illan deadline, se häämöttää kirkkaana edessä, kas kun kulttuurivihamielisen hallituksen toimien vuoksi ei teatteritaiteella hyvin mene, ja teatteritilakin on jo muuttumassa tosi-tv-tähden luotsaamaksi kuntosaliksi. Ehtiikö skandaalityttö siis lavalle vielä kerran, ennen kuin koko näyttämö pyyhkiytyy pois?

Ah miten ihana tämä oli! En yhtään tiennyt mitä odottaa, jonkinlaista elämäkertaa aika todennäköisesti, vaan millaisella kulmalla toteutettuna ja millaisten teemojen kautta? No, elämäkerran(kin) sain, mutta valtavasti muuta myös, ja ihan erilaisen esityksen kuin mitä osasin odottaa. Hurjan ja herkän, riemukkaan ja haikean, terävän ja lempeän, mielikuvituksellisen ja rehellisen, menneeseen ja nykyisyyteen osuvan. Niin täynnä teatteria parhaimmillaan, visiossaan ja tyylissään kirkas, pienen teatterin lavalle kahden näyttelijän tulkitsemana tuotu isosti tuntuva ja suuresti vaikuttava juttu. Suvi Blickin kirjoittama, Ola Blickin lavastama, ja heidän molempien näyttelemä esitys käsittelee monenlaisia teemoja muun muassa taiteilijuuteen, teatteriin, esiintyjän ammatin epävarmuuksiin, yhteiskunnan ja kulttuurin suhteeseen, oman tien kulkemiseen ja unelmiin liittyen. Ja siis melkoisella skaalalla vakavasta draamasta dokumentaarisiin hetkiin ja riemukkaaseen komediaan! Nelly Lovén (1936-2003) oli minulle ihan vieras nimi ennen kuin kuulin hänestä tämän esityksen myötä, vaikka hän on esiintynyt useammassa elokuvassa, aiheuttanut kohua ulkomaita myöten, ja ehtinyt elämässään vaikka ja mitä. Mutta niin vain joskus jää historian hämärään moni elämä, tapahtumarikas ja lehdissä asti juoruiltukin. Mutta ei Nellyn! Miten mahtavaa, että tämä tätitarina, skandaalitytön tarina, rohkean ja räväkän naisen tarina on nyt lavalla, elävänä, riemukkaana, rouheana ja kiehtovana. Ja siinä rinnalla taiteilijuus ja teatterintekeminen nyt, kaikkine suurine haaveineen, taiteen arvostuksineen ja tekemisen riemuineen, ja sitten se toinenkin puoli, yhteiskunnan tyly jäykkyys ja kysymys siitä, mihin teatteri kaiken muun keskellä asettuu. Tästä vaikkapa puhelinkeskustelu tekoälyavustajan kanssa on aivan loistava esimerkki!

Jukon lava ja lavastusmahdollisuudet yllättävät minut yhä edelleenkin, tälle pienen teatterin lavalle on vuosien aikana loihdittu kaikenlaista, mitä en ole pitänyt kovin mahdollisena. Vaan aina onnistuu! Ola Blickin suunnittelemassa ja hänen ja Matti Pajulahden toteuttamassa lavastuksessa on monenlaista mainiota juttua, ja punainen värimaailma on erinomainen. Lavalle on tehty muun muassa keskiosaa hallitseva pyörö, kahdessa tasossa liikkumisen mahdollistava leveä "seinä", ja siihen vielä muutama salaluukku. Taisi olla myös ensimmäinen kerta kun olen Jukossa nähnyt esiripun, jos en aivan erehdy. Aikamoisen varmasti oli myös ensimmäinen kerta kun näin lavalla ruuanlaittoa, on nimittäin toimiva kaasuliesikin, jolla kelpaa munakasta paistaa! Pidin varsinkin pyörivästä lavastuselementistä tosi paljon, se tuo kerrontaan tasoja ja mahdollistaa monia kivoja siirtymiä ja kohtauksia. Samoin lavastukseen upotetut screenit sekä valonauhat ovat oivallisia, ja Antti Haikon valo- ja videosuunnittelu valjastaa ne toimivasti osaksi esitystä. Valosuunnittelu muutenkin on onnistunutta, se taipuu monenlaiseen tunnelmaan aina lähes pilkkopimeästä hyvinkin valoisaan. Videoissa nähdään sekä Nellyn omia kaitafilmejä että pätkiä elokuvista, joissa hän näytteli. Nämä ovat hyvin merkityksellinen osa esitystä, ihan kuin niissä jollain tapaa tuntuisi Nellyn läsnäolo, tai vahvasti ainakin hänen olemassaolonsa ja muistonsa.

Suvi ja Ola Blick tulkitsevat kaikki näytelmän roolit, niin omat hahmokaimansa kuin Nellyn, tämän tarinaan mahtuvat tyypit, ja vielä tarinan nykyajassa paikalle ilmaantuvat heput. Ja onpas melkoista porukkaa tässä, aina ihailua ja ihmetystä herättävistä hersyvän hauskoihin, lievästi kauhistuttaviin ja lämpimän sydämellisiin ihmisiin. Suvi Blickin suunnitteleman puvustuksen (todella hieno muuten!) sekä peruukkien ynnä muun oheistarpeiston avulla näyttelijät muuntuvat välillä hämmästyttävän nopeastikin hahmosta toiseksi, ja esiintyjäkaksikko taipuu tulkitsemaan milloin mitäkin hahmoa varsin luontevasti ja vaivattomasti. Näyttelijäntyö – ja yhteistyö – on saumatonta, varmaa, herkkää ja tarkkaa, täysin sisällä tarinassa, tunnelmissa ja tunteissa, avointa ja läsnäolevaa, ja ihanasti sekä energiaa että rauhaa huokuvaa. Pidin kaikista esityksen tasoista tosi paljon, ne lomittuvat ja keskustelevat toistensa kanssa hyvin orgaanisesti ja onnistuneesti. Tässä iso osansa on näyttelijäntyöllä, joka sekin liikkuu eri tasojen välillä helposti ja hyvällä sykkeellä. Tarinan nykyaika, taiteilijapari viimeisiä henkäyksiään vetävässä Teatteri Vanha Jukossa ja kirjoittamistaan odottava Nelly-esitys, tarjoaa sekä ihanan arkista deadline-stressiä ja yhteiselon lämpöä ja inspiraatiota että teatterimaailmaan ei-niin-suotuisasti suhtautuvia tyyppejä, jotka varmasti kummittelevat meikällä vielä jossain painajaisissa. Ainakin hyttysheppu ilmestynee uniini heti sillä hetkellä, kun seuraavan kerran joku inisevä ötökkä jää vahingossa sisälle jumiin... Sekä kuntosaliyrittäjä (niin tunnistan tämän ihmistyypin telkkarista) että teatteritarkastaja Aila Raippa ovat erinomaisia hahmoja, reippaasti koomisia mutta vähän kylmääviäkin. Nellyn tarinassa on tietysti Nelly itse, ja hänen lisäkseen liuta muita ihmisiä, puolisosta asiakkaisiin. Nelly on luonnonvoima suorastaan, rohkea ja utelias, itsensä suurin tsemppari ja vahva persoona ja ihminen, ja hänen elämänsä varrella kohtaamansa ihmiset häntä ihailevat, rakastavat, kenties välillä hieman ihmettelevät.

I LOVE NELLY! on teatteria juuri siten kuin sitä kannattaakin tehdä, sellaista, että esityksestä paistaa intohimo teosta kohtaan, ja se näkyy myös esityksen taiteellisessa laadussa ja taitavasti toteutetussa kokonaisuudessa. On maaginen tunne, kun näkee teatteria, joka merkitsee tekijöilleen jotain erityistä, ja sellaiselta tämä Nelly todella vahvasti tuntuu. Sydän on tekemisessä mukana, niin sanoisin. Tämä on sekä hurmaavan hauska ja hyväntuulinen että lämmin ja vilpitön esitys, ja mahtuupa mukaan vauhtia ja vaarallisia tilanteitakin. Huomasin koko ajan nojautuvani penkissä eteenpäin, lähemmäs tapahtumia, lähemmäs lavan tunnelmaa. Piti otteessaan varsin tiukasti! Ai että, tämä pyörii mielessä vielä pitkään, varsinainen runsaudensarvi. Miten paras juttu, että Nelly astelee näyttämölle! Ja Suvi ja Ola myös! Kiitos!

Status quo @ Lilla Teatern

 mainos/lippu saatu Lilla Teaternilta

kuvat © Kasper Dalkarl

Näin Status quon 27.3.

Kolme Mikael Malmberg-nimistä miestä (Alexander Wendelin) hakee töitä: kiinteistönvälittäjänä, apteekkariharjoittelijana ja näyttelijänä. Joka paikassa naispomot (välitysfirmassa Alexandra Gustafsson, apteekissa Pia Runnakko, teatterissa Vuokko Hovatta) ja muutkin työntekijät pistävät uuden nuoren miehen merkille, siis ihan hyväntahtoisesti ja kannustavasti. Tietenkin. Ei siinä mitään ylimääräistä ole, mitäs se Micke nyt. Ai et tykkää että sanotaan Micke? Mikset? Höpö höpö. Huumoria kehiin hei. Hyvällähän me tässä. Ottaisit kohteliaisuutena.

Jakob Höglundin pesti Lillanin taiteellisena johtajana tulee nyt keväällä päätökseen, ja jäähyväisohjaukseksi on valikoitunut tämä sukupuoliroolit ympäri kääntävä, yhteiskunnan rakenteita, normeja, tapoja ja epäkohtia katsova näytelmä, jonka on kirjoittanut saksalainen Maja Zade. Ja hyvin onkin kirjoitettu tämä teksti, ja hyvin ohjattu sekä näytelty ja muilta osin lavalle tuotu. Hienovaraisesti, terävästi ja tarkasti, ei yhtään alleviivaavasti tai osoittelevasti. Yllätyin jopa, miten nerokkaasti tämä asetelma toimii. Ajattelin nimittäin etukäteen, että "pakkohan" tällaisia teemoja käsittelevän näytelmän on jollain tavalla korostaa tai ylipainottaa kerronnan asetelmaa ja sen suhteita yhteiskuntaan. Vaan ei! Zaden teksti (ruotsinkielinen käännös Gunilla Hemming) on tarkkanäköistä ja luontevaa, nokkelasti teemoja ja kerrontaa kuljettavaa, ja paljon ajatuksia herättävää. Jäin pohtimaan muun muassa sitä, että jos naiset käyttäisivät valtaa, asemaa, mahdollisuuksia ja verkostoja, menisikö se näin? Kääntyisikö yhteiskunta oikeasti vain toisenlaiseksi mutta kuitenkin samanlaiseksi normaaliksi, vai voisiko se olla erilainen? Höglundin ohjaus on liikkeessä ja hengittää, ja kulkee sujuvasti kolmen eri tarinan välillä. Ilmaisu, näkemyksellisyys ja omaleimaisuus ovat hänen tyylilleen tutusti vahvoja, ja erittäin toimivia myös. Status quo on käsittelemiensä teemojen ja niiden epäkohtien painavuudesta huolimatta todella miellyttävä katsomiskokemus. Toki tässä on paljon huumoria myös, ja huvittavaa katsetta siihen, miten maailma toimii ja miten sille ei välillä voi kuin nauraa, vaikka enemmän ehkä itkettäisi. Mutta myös juuri tämä Lillanin versiointi näytelmästä on kaikin puolin tosi onnistunutta teatteria, ja siksi niin erinomainen katsomiskokemus.

Heini Maaranen on tehnyt lavastus- ja pukusuunnittelun sekä suunnitellut esityksen nuket. Tummasävyinen visuaalinen ilme on ehkä aavistuksen turhankin tumma, mutta toimii kuitenkin hyvin. Erityisesti pidin siitä, miten nukkeja ja pieniä lavaste-/tarpeistojuttuja käytetään tarinasta ja paikasta toiseen liikuttaessa, mainio ratkaisu. Lavastuksessa on myös hyvin huomioitu se, mitä jokaisessa tarinassa "pitää" olla, että tapahtumapaikka rakentuu selkeästi, ja mikä kaikki on sellaista, että sen voi surutta jättää pois. Tyylikäs ja nykyaikainen on koko visuaalisuus, puvustuksen ja lavasteiden yksityiskohtia myöten. Missään näkemässäni esityksessä ei ole ollut lavalla nukkeja turhaan, mutta harvoin on kyllä näin merkityksellistä ja kerrontaan saumattomasti sopivaa nukkejen läsnäolo kuin tässä. Se, miten nukeilla kerrotaan ja esitetään, millaisissa kohtauksissa ja yhteyksissä, miksi ja mitä, on erinomaisesti harkittu ja toteutettu. Aina siitä lähtien, miten nuket on puettu (tai ei ole), miten nukeilla esitettävät kohtaukset vertautuvat ihmisnäyttelijöiden lavallaoloon ja miten tämä ilmentää näytelmän teemoja, ja millainen tunnetila kohtauksissa on, kun nuket ovat lavalla, on Status quossa varsin onnistuneesti tuotu nukketeatteri osaksi lavan kieltä. Teki vaikutuksen! Jaana Nykäsen maskeeraussuunnittelussa on esityksen muuhun ilmeeseen osuva nykyaikainen ja realistinen tyyli, joka tukee näyttelijäntyöllistä liikettä hahmosta ja tarinasta toiseen. Ainu Palmun valo- ja Katinka Ebben videosuunnittelu tuovat lavalle monenlaista tunnelmaa ja fiilistä, ja sekä valon että videon mahdollisuudet ohjata fokusta ja liikuttaa kokonaisuuksia on tässä hienosti valjastettu. Tony Sikströmin sävellys ja äänisuunnittelu kaikuvat hyvin tunnelmaa ja lavan tapahtumia heijastavaa äänimaailmaa, ja äänisuunnittelussa on mainiota tarkkuutta ja herkkyyttä. Meikäläiselle yllätyksen tarjosi yhtäkkiä tärähtävä musiikinpätkä, jonka olen aika monta kertaa aiemminkin kuullut, tosin ihan toisessa esityksessä... Saatoin hieman siis hypätä penkissä, kun Åbo Svenska Teaterin Romeo och Julia-näytelmässä aiemmin soitettu mahtipontinen musa nyt kajahtikin Status quon teatteritreenikohtauksessa.

Lavalla nähtävä kuusikko näyttelee hurjan hienosti, pidin Status quon näyttelijäntyöstä tosi paljon, ja oivallisten roolitöiden nyansseja, yksityiskohtia ja painotuksia katsoessani uppouduin hahmoihin ja tarinaan ihan huomaamattani. Alexander Wendelin tekee kaikkien kolmen Mikaelin rooleissa herkkävireistä ja oivallista roolityötä, hän on taitavasti kiinni Mikaelin tunteissa ja ajatuksissa, ja tulkitsee niitä uskottavalla tavalla. Wendelinin näyttelijäntyössä on erityisen hienoa se, miten läsnä ja sisällä roolihahmossaan hän on, ja miten vaivattomasti tämän tarina kaikkine sävyineen lavalla välittyy. Myös se, että roolityössä onnistuu esittää tunnelmaa kuin tunnelmaa ja tunnetta kuin tunnetta, on vakuuttavaa. Alexandra Gustafsson tekee useita rooleja, muun muassa välittäjätoimiston pomona Tinana, asunnonostaja Evana ja Mikaelin naisystävänä Antoniana. Hän liikuu rooliensa välillä sujuvasti ja tuo jokaiseen omanlaistaan persoonaa ja energiaa. Mainiosti onnistuu niin itsevarman ja huolettoman pomon kuin lämminhenkisen deittikumppanin näytteleminen, ja kaikenlaisten muiden hahmojen rakentaminen myös. Gustafssonin roolityössä pidinkin ehkä eniten siitä, kuinka helposti hän hyppää hahmosta toiseen ja tekee jokaisesta kokonaisen ihmisen.

Vuokko Hovatta näyttelee muiden muassa Mikaelin puolisoa Juliaa ja teatteriohjaaja Bettinaa. Hän on kaikissa rooleissaan tosi hyvä, ja etenkin valta-asemassa olevan Bettinan charmi ja terävyys ovat roolityössä erinomaisesti läsnä. Julian roolissa Hovatta tavoittaa hahmonsa persoonan ja parisuhteen tavat onnistuneesti. Pia Runnakko tekee esimerkiksi apteekin pomon Danielan ja näyttelijä Marien roolit. Hän on lavalla luonteva ja uskottava, ja tulkitsee erityisesti epämiellyttävät tilanteet tosi taitavasti. Varsinkin Mikaelia ahdistelevan Danielan roolissa Runnakko näyttelee taitavasti sen, miten pomo käyttää asemaansa hyväksi, ja miten se näkyy ihan kaikessa "viattomasta" puheesta fyysisen koskemattomuuden rikkomiseen. Peter Kanerva näyttelee muun muassa sihteeri Oskua ja näyttelijä Kristofferia. Hän on rooleissaan valloittavan inhimillinen ja sopivasti dramaattinen, ja tarkka tulkitsemaan jokaisen roolihahmonsa mielenliikkeitä. Joachim Wigelius tekee monta roolia, esimerkiksi apteekin Danielan miehenä Alexina ja toimittajana. Hänen roolitöissään on lämpöä ja huumorintajua, sekä tarkkanäköistä tilanteiden ja tapahtumien lukemista. Koko näyttelijäjoukko pelaa yhteen harvinaisen saumattomasti, jolloin näytelmän teemat ja hahmojen väliset suhteet ja tilanteet ovat lavalla aidon ja monikerroksisen oloisia. Kuten jo todettu, erinomaista näyttelemistä.

Status quo on mainio ja terävä näytelmä yhteiskunnasta, sen rakenteista, normeista ja kaavoista, jotka eivät ole reiluja tai oikein, mutta joihin on totuttu ja joiden läpi luovii jokainen parhaan kykynsä mukaan. Näytelmä käsittelee monenlaisia aiheitaan ja teemojaan sekä huumorin että taitavan herkkyyden ja epämiellyttävyyden kautta, ja onnistuu nostamaan katsojassa (ainakin minussa) pinnalle paljon ajatuksia ja pohdintaa. Pidin erityisesti läsnäolevasta ja vahvasta näyttelijäntyöstä, siitä miten erinomaisesti nuket on tuotu osaksi kerrontaa, ja sen näkemisestä, kuinka kaikki valitut esittämisen ja kertomisen tavat loksahtavat kohdalleen, jolloin kokonaisuudesta kasvaa hengittävä, vaikuttava ja monitasoinen teatterielämys.